Köyhyyden kuilut – vuoden 2020 Oscar-elokuvat

Johdanto

Tämän vuoden Paras elokuva -kategorian kattaus oli poikkeuksellisen tasokas. Lipputulot olivat huimat. Peräti 4 ehdokasta komeilee IMDB:n parhaiden elokuvien listalla. Huteja ei tullut, poliittinen ähky pysyi loitolla, eikä voittaja nolottanut. 

Aiempien vuosien teemat, rasismi ja homoseksuaalisuus, loistivat poissaolollaan. Little Women tosin muistutti naisten tasa-arvosta. Kritiikki kohdistuikin siihen, ettei elokuvan ohjaaja Greta Gerwig saanut ohjausehdokkuutta. Tupakka on taas toistuva riesa, pahimpina savuttajina Joker, The Irishman ja Once Upon a Time In Hollywood.  

Tämän vuoden Oscar-elokuvien maskuliinisuus ja perinteisyystaso on korkea etenkin ohjaajien myötä. Nostalginen katse suuntautuu menneeseen. Toisaalta esimerkiksi Parasite ja Marriage Story ovat hienosti ajassa. Joker heijastelee Amerikan levottomuuksia – tai jopa profetoi niitä. Ei siis tunkkaista konservatiivisuutta, vaan nippu varmoja valintoja. 

Paras elokuva -ehdokkaiden joukossa on ainakin 3 köyhäilyelokuvaa. Muutenkin tuloerot ovat himpun verran tavallista näkyvämmin esillä. Eikö elokuvaviihde ole juuri rahvaan hupia, kun parempi väki menee teatteriin tai oopperaan? Toisaalta lipun hinta saattaa olla lähellä kahta kymppiä. Leffareissu maksaa siis samaa luokkaa kuin kuukauden Netflix tai muu kanavapaketti. 

Me rikkaat suomalaiset olemme kuilun paremmalla puolella. Köyhät saavat sympatiamme, mutta välittäminen jää helposti rotkoon heitetyn toivomuslantin tasolle. Tämän vuoden ehdokkaat osoittavat, että oma lehmä on usein ojassa. Oikeudenmukaisuuden sillat toisten ihmisten luo romahtavat helposti. Helpot ratkaisut sortuvat itsekkyyden ja välinpitämättömyyden myötä. Juoksuhaudat ovat silti yhteiset. 

Voittaja: Parasite (luokkaerot) **** 

-11M$ +205M$ IMDB 8.6 TOP RATED #30 

Köyhyyden tahraa kantava perhe onnistuu saamaan jalan jos toisenkin varakaan perheen oven väliin, mutta pysyvätkö valheen kulissit pystyssä luksustalon sisällä? 

Parasite on Oscar-historian ensimmäinen ulkomaalainen päävoittaja. Elokuva on outolintu, korealainen jännäri. Parasite on palkintonsa ansainnut, sillä kuvauksen, näyttelijöiden ja tarinan tasolla kattaus on eriomainen. Tämä tulee ilmi heti alussa, jossa Kimin perhe saa ylleen ilmaisen annoksen tuholaistorjuntamyrkkyä. Elokuvassa on myös harvinaisen puistattava ja yllättävä juonikoukku. 

Parasite on katkera ja kirpaisevan hauska luokkaeroelokuva, jonka kohtauksissa pelataan jatkuvaa upporikasta ja rutiköyhää. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on universaali, syvä ja mahdoton ylittää muuten kuin poskettomalla huijaamisella. Katsoja saa jännittää, pysyykö kaksi eri maailmaa yhdessä, rikkauden apajien houkutellessa surkeat ystävämme ilmiömäisiin suorituksiin. Heikoimmillaan Parasite on epäuskottavaa toistoa, parhaimmillaan monitahoinen ja kiehtoviin ristiriitoihin sotkeutuva kuvaus yhteiskuntamme piikkipäärynästä. Lopputekstien jälkeen ei voi kuin huudahtaa: ”parasiitit on hävitettävä!” 

Joker (anarkismi) **** 

-55-70M$ +1074M$ IMDB 8.5 TOP RATED #60 

Päähänpotkitun Arthur Fleckin metamorfoosi psykopaattiseksi Jokeriksi laukaisee vallankumouksen luokkaerojen riivaamassa Gotham Cityssä. 

Katsojien ja kriitikoiden hehkuttama Jokeri onnistuu luonnekuvauksessaan, josta Joaquin Phoenix nappasi Oscarin. Hänen roolisuorituksensa pääseekin ansiokkaiden Jack Nicholsonin (1989) ja Heath Ledgerin (2008) rinnalle. Ainakin minua on aina kiehtonut enemmän pimeimmät alueet kuin valokeilojen raiskaamat. Gotham saattoi lisätä lipputuloja, mutta elokuvan varsinainen koukku on kääntää viihdekulttuurimme arkkivihollinen uhriksi ja kertoa hänen tarinansa samaan tapaan kuin esimerkiksi Wicked-musikaalissa (2003). 

Jokerin uhrius juntataan raskain potkuin katsojan mieleen. Hänen psykopaattinen ja välinpitämätön naurunsa onkin pakkorefleksi. Isähahmoa – tai ylipäänsä jotain hahmoa – kipeästi tarvinnut Arthur ei saa tukea Bruce Waynen kylmältä isältä, saati sirkushuveja alaluokalle tarjoilevasta hupailuohjelmaisännästä. Jokeri on likaisen, ahneen ja välinpitämättömän Gothamin ruhjeilla tanssiva ruumiillistuma. Katsoja on kiehtovan ja ristiriitaisen kauhuntunteen vallassa tämän muodonmuutoksen edessä. Sarjakuvaviihteen ja supersankarielokuvien hirviö ampuu vankilansa rikki meidän maailmaamme. Äkkiä moraalin ulkoraja on ylitetty ja on liian myöhäistä. Apua ei tullut, vaikka annostelimme harhan viimeiseen tablettiin asti. 

Jokerin pelkokerroin ja anarkismi kasvaa niin todentuntuiseksi, ettei ole mikään ihme, että sitä on syytetty väkivaltaan lietsomisesta. Lumoavassa loppukuvassa Pillipiiparimme virnistää seuraajilleen veristä klovninhymyään. Tämä ei ole Black Lives Matter, eikä taistelua minkään muunkaan puolesta, vaan nihilistinen karnevaali vastauksena maailmaan, joka ei välitä. Väkivaltatohtori Slavoj Zizek taisi sanoa jotain samantapaista. 

Jokerin postmodernisuus viehättää. Tarinan kertoja on kaikkea muuta kuin luotettava. Viittaukset muihin elokuviin, etenkin Chaplinin Nykyaikaan (1936) ovat osuvia. Elokuvassa kuultava laulu Send In the Clowns on nyt vahvan ironinen, sillä kun esitys menee pieleen, lavalle ei komenneta kermakakkuklovneja, vaan laatikosta ponnahtaa kammottava vieteriukko. 

1917 (kuuliaisuus) **** 

-90-100M$ +368M$ IMDB 8.3 TOP RATED #102 

Kaksi brittisotilasta saa tehtäväkseen viedä eturintamalle viesti, jonka varassa on tuhansien miesten henki 1. maailmasodan taistelukentillä. 

Useimmat sotaelokuvat ovat 2. maailmansodasta, joten tämä oli piristävä poikkeus. Tosin kompleksisten henkilösikermien ja poliittismilitarististen kuvioiden sijaan 1917 kuvaa suoraviivaisen tarinan, joka ei ole sen kummempi, kuin liikkua pisteestä A pisteeseen B. Taistelulähettien matka ohi kuolemantunnelien, tarkka-ampujien ja öisten raunioiden saa kuitenkin katsojan puristamaan käsinojiaan jännityksestä. Elokuvan kuvaustekniikka on syystäkin ylistetty ja jotkut kohtaukset ovat henkeäsalpaavia. 

Sotaelokuvien tenho perustuu siihen, että siinä ihmisen pahuus ja hyvyys kiihtyvät äärimmilleen. Sotilaat tappavat toisiaan vailla omantunnon tuskia. Katsoja viedään jo alussa ruumiiden ja kuolleiden hevosten vuoraamalle mutavellille, johon valtioiden kunnianrippeet ovat uponneet. Silti juuri sodassa nähdään ennenkuulumatonta urheutta, inhimillistä hyvyyttä ja valmiutta uhrautua. 1917:n luotilankana kulkee kuuliaisuuden teema. Taistelulähetit saavat hengenvaarallisen tehtävän. He ovat kuuliaisia käskylle oman henkensä uhalla. Panos on asetettu jo alussa, mutta mitä pitemmälle lähetit ehtivät, sitä vahvemmin katsojaa alkaa vaivaa epäilys koko yrityksen mielekkyydestä. 

Sodan kauhuista piittaamatta vauva tarvitsee maitoa, ja kirsikkapuut kukkivat yhtä kauniina kuin aina. Sotilaan laulama Wayfaring Stranger valmistelee joukkoja rynnäkköön. Se lumoaa niin sotilaat kuin katsojatkin äänenä toisesta maailmasta samaan tapaan kuin Paths of Gloryn (1957) The Faithfull Hussar. Kunnian poluilla jälki painuu mielettömyyden liejuun. 

The Irishman (lojaalisuus) *** 

-159-200M$ +8M$ +NETFLIX IMDB 7.9 

Perheenisä ja rekkakuski muistelee vuosiaan mafian tappajana ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffan henkivartijana takavuosien Pennsylvaniassa. 

Martin Scorsesen liki nelituntinen, veteraanitähtien gangsteridraama on lukuisten kriitikoiden mielestä viiden tähden mestariteos. En valita, vaikka innostuksen käyrä ei noussutkaan korkeammalle. The Irishman kuvaa hyvin lojaalisuutta. Päähenkilö Frankin vahvin ominaisuus on juuri uskollisuus, joka vaihtuu luontevasti armeijasta mafiaan. Lojaalisuusristiriidat ovat elokuvan parasta antia, sillä miestä revitään kahtaalle, kun alamaailman valtapyramidit limittyvät ja kun perheenisää vedetään toisesta hihasta ja tappajaa toisesta. 

The Irishman kuvaa hienosti perheen ja arjen realiteetteja, jotka ovat samanlaiset myös rikollisilla ja tappajilla. Frankin ammatti on ehkä erikoinen, mutta hän muistuttaa ketä tahansa isää, joka laittaa työnsä perheen edelle. Frankien lasten kummisedän huonosti kätketty pettymys, kun tyttö ei osoita hänelle rakkautta rahalahjan myötä johtuu siitä, että lapsi elää eri maailmassa kuin mafia, jonka pääkielinä on raha ja väkivalta. Kohtaus on kuitenkin myös universaali kuvaus kuilusta, jota ei voi rahalla ylittää. Kun aikuiset eläköityvät ja vanhenevat, he joutuvat vanhainkotiin. The Irishmanin rikollisseniorit menevät vankilaan, mikä on aika sama asia. 

Once Upon a Time In Hollywood (nostalgia) *** 

-90-96M$ +372M$ IMDB 7.6 

Hiipuva elokuvatähti etsii sateenkaaren päätä stunttiystävänsä kanssa 1960-luvun lopun Hollywoodissa.

Tarantino vie meidät hyvään seuraan epävarman, mutta sympaattisen Dicapprion ja zen-tyytyväisyyttä huokuvan Prad Pittin seuraan. Tässä kyydissä on jatkuva hymy huulilla ja kelpo kutina selkäpiissä. Elokuva elokuvien tekemisestä on vähän kulunut satula, mutta stunt-näkökulma tuo mukaan parsanraikkaan twistin. Lisäksi mukana on paljon jänniä sivuhahmoja, kuten eloisan viisas tyttönen sekä uhoava kung-fu stara (joka olikin itse Bruce Lee). 

Natsit ovat lapasesta lähtevän väkivallan kohteena elokuvan alkukohtauksessa. Käy kuitenkin selväksi, että tämä on vain viatonta viihdettä. Toisaalta liekinheittimelle tulee myöhempääkin käyttöä, mikä vihjaa elokuvan voimaan muokata todellisuutta. 

Tiesin, että tarina liittyy vuoden 1969 kulttimurhaan Hollywoodissa. En tiennyt, että kyseessä oli Charles Mansonin entisillä kuvauspaikoilla majailevan ”perheen” joukkomurha, jossa yksi uhreista oli elokuvaohjaaja Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Olin pihalla, sillä en tajunnut yhdistää valkokankaalla palloilevaa tähteä Sharoniin, enkä stunt-sankarimme ranchtrippiä vierailuun pahuuden pesässä. Ei suomipoika nyt vain ole ihan niin rakastunut Hollywoodin kuin ohjaajagurumme. Hurmeinen loppu koiranruokineen oli dramaattisesti toimiva, mutta nostalgisen vaihtoehtohistorian konstruointi saa elokuvan lavasteet hyllymään. 

Little Women (naiseus) *** 

-40M$ +114M$ IMDB 7.8 

Klassikkokirjan uudelleenfilmatisoinnissa köyhän Marchin perheen neljä sisarusta aikuistuvat ja etsivät onneaan sisällissodan aikaisessa Amerikassa. 

Pikku naisten naisnäkökulma viehättää lukijoita ja katsojia sukupolvesta toiseen. En ole lukenut romaania, mutta miellyin vuoden 1994 filmatisointiin, sillä se kuvasi elävällä tavalla perhettä, jonka yllä on köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta ilon ja kiitollisuuden siunaus. Gerwig tavoittaa saman hengen ja osaa puhaltaa nämä ihanat naiset eläviksi myös kipuilujen kautta. 

Tämän romaanin filmatisointi on toisaalta varma voitto, mutta toisaalta vaikea haaste. Minusta vertailussa uusi häviää niukasti vanhalle. Gerwigin kerronnallinen tyylikeino jatkuvine takaumineen ei ole täysin toimimaton, mutta se hämmentää katsojaa ja vaikeuttaa mukaan pääsyä. Monet timanttiset kohtaukset, kuten Alcottin feminismin kiteyttävä Jo:n hiustenleikkuu, ovat täällä, mutta turhan ohimenevinä. Esimerkiksi Amyn ja Laurien pohdinnat viktoriaanisella nurmella olivat ehkä ennen omaperäisiä, mutta nyt jokaisen hömpän peruskauraa. Toisaalta Gerwig näyttää myös uutta ja kiehtovaa, kuten Jo:n kirjoitustyön ullakolla, jota verrataan osuvasti, mutta virheellisesti Rockyn (1977) harjoittelumontaasiin kommentaariosiossa.

Elokuvan naisnäkökulma on ollut kiivaan keskustelun alla, sillä presence is feminist. Gerwigin yritys tempoa 1800-luvun maailmaa nykyaikaan on saanut risuja sekä feministeiltä, että meiltä perinteisiltä naisroolin ystäviltä. Ymmärrän, että avioliitto oli naisille ongelma 1800-luvulla, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut ja liiton myötä naisen omaisuus siirtyi miehelle. En ymmärrä, miksi avioliiton täytyy olla ongelma 2000-luvulla. Meg menee naisimisiin, mutta alleviivaa, että se on hänen oma tahtonsa. Myös Jo menee naimisiin, mutta samaistamalla hänet metatasolla naimattomaan Alcottiin, Gerwig vihjaa, että liitto olikin vain ahtaitten muottien vallassa olevien lukijoiden romanttinen toive. Vuoden 1994 version paras anti oli Jo:n romanttinen suhde amerikkalaiseen herrasmiesprofessoriin, joka tiputtaa tytön jalustalta, mutta kunnioittaa vahvahenkistä naista. Valitettavasti uutta versiota kiinnostaa Jo:n ura suhteen kustannuksella. 

Onneksi Little Women osoittaa myös sen, ettei koti ja perhe tarkoita vankilaa, vaan rakkautta ja vapautta. Tämä vetää puoleensa myös miehiä. 

Jojo Rabbit (toiseus) ** 

-14M$ +90M$ IMDB 7.9 

Kymmenvuotias Johannes Betzler etsii omaa paikkaansa vuoden 1945 Saksassa rakastavan äitinsä, mielikuvitushitlerin sekä natsiyhteiskunnan avustuksella. 

Four Lions (2010) kohtaa Anne Frankin päiväkirjan (1959) räävittömässä ja kierossa mustassa komediassa, joka on elokuvan ystävän mielinamu. Kekseliäästä ja uskaliaasta lähtökohdasta huolimatta Jojo Rabbit ei kuitenkaan naurata katsojaa. Siihen tarvittaisiin muutakin kuin parodioivia heil Hitler -tervehdyksiä. Toiseuden kohtaamisen ja viholliskuvien teemoissa elokuva on hetkittäin hauska, oivaltava ja ajankohtainen. Toisaalta esimerkiksi kirjojen polttaminen jäi ympäripyöreäksi satiiriksi. Olen sattumoisin julkaissut kirjan, jonka kopiot on päätetty tuhota väärän mielipiteen takia (kts. juttuni "tänään äitini tappoi minut"). Silti mieleen ei juolahtanut yhdistää vastustajiani elokuvan sekopäisiin natseihin. 

Klassikkoelokuva Ihana on elämä (1998) onnistui tasapainoilemaan sodan kauhujen ja lapsuuden viattomuuden välillä. Tämä jänis ei aina loiki marssijärjestyksessä. Esimerkiksi Jojon ja Hitlerin ensikohtaaminen kompastelee omaan nokkeluuteensa. Kepeät loppukuvat eivät oikein vakuuta, kun mielessä on päättyneen sodan menetysten paino. Emotionaalisesti latautuneemman ja uskottavamman lapsinäkökulman aikuisten maailmaan tarjoaa esimerkiksi The Florida Project (2017). 

Marriage Story (rakkaus) **** 

-18M$ +2M$ + NETFLIX IMDB 8.0 

Kymmenenvuotiaan lapsen vanhempien avioeroprosessi koettelee vapauden ja tahdon rajoja, sillä vaikka ero vetää erilleen, perhe vetää yhteen. 

Parisuhdeleffoja mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta eroelokuvat ovat harvassa ilmiön ajankohtaisuudesta ja laajuudesta huolimatta. Tälle täytyy siis nostaa hattua aiheensa puolesta, etenkin kun käsikirjoitus on uppoutunut eroamisen haasteisiin, nyansseihin ja lainalaisuuksiin syvällisellä realistisuudella. Aitouden tunne on valtti, kuten elokuvassa Boyhood (2014). Esimerkiksi alussa hyödynnetään parisuhdeterapiassa kirjoitettuja kirjeitä tavalla, joka nostaa vaivattomalla tavalla pariskunnan henkilökemiaan perustuvan draaman sekä eron ja yhdessä olemisen välisen jännitteen kattoon. 

Aiheensa puolesta tämä tuli iholle ja meni tunteisiin. Omasta erostani on jo vuosia, mutta lasten myötä kahden kodin dynamiikka ja yhteys ex-vaimoon kuuluvat arkeen. Eräänlaisena asiantuntijana voin sanoa, että tässä tavoitettiin onnistuneesti sitä ristiriitaa ja kipuilua, mitä lapsiperheen avioliiton hajoaminen voi saada aikaan. Prosessin helvetillisyyteen ei välttämättä tarvita kotiväkivaltaa tai muuta inhorealismia – vastapuolen lakimiehen huoleton ehdotus salaattilounaasta henkilökohtaisen elämän realiteetteja repivien eropaperien äärellä riittää aivan hyvin. Pienet liioittelut, kuten hyytävän lastenvalvojan vierailu, ei riko uskottavuutta, vaan sopii kerrontaan. 

Marriage Story sopisi parisuhdekurssien opintomateriaaliksi. Elokuva ei läiky yli riidoista, eikä vain revi auki haavoja. Se hoitaa kertomalla tarinan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, joka selviää hengissä erotornadosta. Pakko myöntää, etten ole kyennyt kulkemaan samaa draaman kaarta, johon elokuvan henkilöt kykenevät. Uskon avioliiton purkamattomuuteen, enkä siksi ajattele, että joskus on parempi erota. Silti pidän elokuvan lopetusta kauniina. Syväluotauksena painajaiseen, missä läheisin kumppani kääntyy pahimmaksi viholliseksi, elokuva onnistuu erityisen hyvin. Sotaa ei kannata aloittaa, sillä siinä ei ole koskaan voittajia. 

Marriage Storyn halloween-episodi ei kuvaa osuvasti vain sitä, kuinka juhlapyhiin ladatut odotukset saattavat vesittyä kahden kodin myötä. Näkymätön mies on symbolinen kuva miehestä, joka ei enää näe peilistä eli vastinparista ja vaimostaan itseään.

Ford v. Ferrari (intohimo) **** 

-98M$ +226M$ IMDB 8.1 TOP RATED #202 

Pohjamutia sutiva automoguli Henry Ford palkkaa talliinsa määrätietoisen, mutta jääräpäisen parivaljakon, jonka tehtävänä on suunnitella Fordille auto, joka päihittää Ferrarin Le Mansin rallikisassa vuonna 1962. 

Kukapa kiinnostuisi autourheilusta tai siitä, mikä automerkki voitti jonkin iänikuisen kilpailun. Ford v. Ferrari käsittelee kuitenkin universaaleja aiheita: intohimoja ja ihmissuhdemäntiä. Intohimo on yleinen teema, mutta toisin kuin esimerkiksi La La Landin (2016) jazzmusiikki, tässä rakkaus lajiin kantaa henkilöitä ja tarinaa elokuvan alusta loppuun. Puolivälin repliikki: ”onnellinen mies on se, joka tietää, mitä haluaa tehdä, sillä hänen ei tarvitse tehdä työtä päivääkään elämässään” on yleispätevä viisaus. Elokuva jopa innostaa katsojaa autourheilun historiaan ja teknologiaan. 

Ford v. Ferrari hyödyntää ikivanhaa ja raamatullisena asetelmaa: meillä on automaailman Jeesus, jolla on bensaa suonissa ja joka tuntee ralliautoilun salat viimeistä piirtoa myöten. Hän joutuu kärhämään fariseusten ja lainoppineiden kanssa. Leffassa on myös kuristava against all odds -asetelma, joka lisää katsojan riemua ja jännitettä: kuinka tehtailla tusinamerkki Fordista voittaja kilpa-autojen ykköselle Ferrarille 90 päivässä? Toisaalla elokuva toimii perinteisenä perhekuvauksena: Ralli-isä on sankari pojalleen. Ikivanha Rocky-leima, missä mies tuntee syyllisyyttä intohimostaan, kääntyy ylpeydeksi, sillä miehellä on ymmärtäväinen vaimo. Elokuva revittelee siis kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä saisi Aki Hintsan tanssimaan haudassaan.

Kuningattaren peili – vuoden 2019 Oscar-elokuvat

Johdanto 

Otsikko tuntui osuvalta. Onhan viime vuoden Oscar-elokuvissa kuningatarepookin lisäksi tarina Queen-yhtyeestä sekä musikaali, jota tähdittää popin kuningattareksi tituleerattu tähti. Muutenkin tätä vuotta leimaa johtoporrastelu, sillä yksi pääosa kuuluu kuninkaalle ja toinen valtarohmulle varapresidentille. Kuningatar viittaa myös meihin elokuvien katsojiin. Näytös esitetään juuri meille. Jos emme pidä näkemästämme, voimme kääntää peukalomme alas. 

Kirjoitin tämän juttusarjan johdannossa Oscar-akatemian tulevista tasa-arvo ja moninaisuuskiintiöistä. Vuoden 2019 perusteella voi todeta, että ainakin rasisminvastaisuus ja homoseksuaalisuus ovat vahvasti esillä parhaan elokuvan ehdokkuuden saaneissa elokuvissa. Tämä ei tietenkään sano vielä mitään kyseisten elokuvien taiteellisista ansioista.

Drag queenien takahuone elokuvassa A Star Is Born on Oscar-arvomaailman ytimessä. Kuusi kahdeksasta tämän vuoden ehdokkaasta käsittelee homoseksuaalisuutta, mutta aina ei ole yksioikoisen selvää, miten viihdetaide palvelee moraalisia kantoja.

Tuleeko elokuvan ulkopuolisia seikkoja ottaa huomioon elokuvaa arvioitaessa? Ansaitseeko esimerkiksi Bohemian Rhapsody risuja siitä, että elokuvan ohjaajaa syytettiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä? Jos elokuva pohjautuu tositapahtumiin, kuinka paljon suomme tilaa taiteelliselle vapaudelle ennen kuin esitetty särähtää mieliimme tosiasioiden vääristelynä? 

Käsikirjoitin kerran lasten kirkkoon joulunäytelmän, missä kuningas Herodes ryystää limpparia. Ei mennyt läpi. Eihän Jeesuksen aikaan juotu limsaa. Tavoitteeni ei kuitenkaan ollut yksityiskohdissaan tarkka historismi, vaan tietyn ajatuksen ja sanoman – tässä tapauksessa porsastelevan kuninkaan – välittäminen yleisölle vaikuttavalla tavalla. Kuningattaren peili ei valehtele. Se tulkitsee luovasti historiaa luottaen katsojan kykyyn erottaa tosi näytelmästä. 

Katsomisen tapahtuma on vuorovaikutusta kokijan ja esityksen välillä. Elokuvien tekijät ja mainostajat tahtovat vetää oikeista naruista ja näyttää katsojille sitä, mitä he tahtovat nähdä. Hyvä viihde täyttää odotukset, taide ylittää ne. Turruttavatko nämä elokuvat meidät kuninkaalliseen omahyväisyyteen? Vai innostavatko ne meidät kauneuden, hyvyyden ja totuuden läheteiksi? 

Voittaja: Green Book (ystävyys) ⭐⭐⭐ 

Juntti ja kovaotteinen portsari ryhtyy mustaihoisen muusikkovirtuoosin keikkakuskiksi 60-luvun Amerikassa. 

Tämä on kaunis elokuva ystävyydestä. Green Book toimii hienosti istuttaessaan samaan autoon valkoihoisen eli etuoikeutetun miehen, joka on kuitenkin moukkamainen rasisti sekä tummaihoisen eli syrjityn pylväspyhimyksen, joka on kuitenkin ehta herrasmies. Ystävyys ylittää rajoja ja rikkoo kuplia, kun kävelee hetken toisen kengissä. Tämä on leppoinen ja turvallinen elokuva, mistä on vaikea olla pitämättä. Hymy nousee huulille ja kirjeenkirjoittamisepisodi ihastuttaa mieltä. 

Oscar-akatemia tunaroi jälleen voittajan valitsemisessa. Oliko tarkoitus tehdä vastaveto viime vuoden riettaudelle valitsemalla voittajaksi kompromissi, joka miellyttää kaikkia? Ei tarvita kirkkainta spottivaloa huomaamaan, ettei tämä Driving Miss Daisy (1989) -toisinto ja Frendien Joey Tribbiani -spin-off-mukaelma oikein rohkene katsoa rasismin rumia kasvoja silmästä silmään. Juonenkäänteet ja lopetus toimivat ystävyysteeman varassa, mutta yhteiskunnallisten ongelmien suhteen elokuvataiteelliset ratkaisut ovat turhan pliisuja. 

-23$ +322$  IMDB 8.2 TOP RATED 127

Roma (nöyryys) ⭐⭐⭐⭐⭐

Kotiapulainen vastaa rikkaan perheen askareista levottomuuksien uhatessa kotiportin sisä- ja ulkopuolella 70-luvun Meksikossa.

Roma on taiteellinen mestariteos. Alfonso Cuarónin ohjaustyö vakuuttaa katsojan kiirettömyydellä ja arjen kauneuden havaitsemisen mahdollistamisella. Elokuvassa on monia vahvoja ja puhuttelevia kohtauksia, joista aavistelee elämän sydämenlyöntejä: Cleon kuolemaperformanssi alttarilla muistuttaa rakkauden uhrista ja soturimestarin näytös kertoo universaalista harmoniasta maan ja taivaan välillä. En väitä ymmärtäväni, mitä laulava mörkö symbolisoi palavassa metsässä, mutta tavattoman vaikuttava kohtaus on. Pitkät panoraamaotokset tuovat ilmiömäisesti henkilöt osaksi ympäristöä ja kaupungin vilkkautta. Tarinan huipennuksena palveleva merenrantakohtaus on uskomaton taidonnäyte ja emotionaalinen ryöppy. 

Roma osoittaa, että elämän mieli ja suuruus ovat aivan lähellämme ja ympärillämme. Onnelliset saavat peitellä lapsensa iltaisin nukkumaan. Koirat Lasaruksen portilla muistuttavat köyhyyden ja yksinkertaisuuden siunauksesta. Cleo ei ole kuningatar eikä feministiaktivisti. Hän on arka ja kaikin puolin vähäpätöinen ihminen, yksi miljoonista. Hänen nöyryydessään on silti sitkeää voimaa, rakkautta ja rohkeutta. Cleo on kuva Neitsyt Mariasta, jonka Magnificat luottaa lupaukseen siitä, että heikot ovat lopulta vahvempia kuin voimakkaat. Kumisevat vasket ja helisevät symbaalit pitävät melua, mutta Jumala kuulee hiljaiset huokaukset. 

-15$ +5€ IMDB 7.7

The Favourite (häikäilemättömyys) ⭐⭐

Heikkomielisen kuningattaren ja hänen sylikaninsa väliin tunkeva pyrkyri horjuttaa hovin valtasuhteita 1700-luvun Englannissa. 

The Favourite on kaikin puolin upea elokuva. Miten ihania huonekaluja, pukuloistoa ja peilejä, kaikki taiten kuvattuna! Elokuvan dialogissa on viehkoa sähäkkyyttä. Plussaksi voi lukea myös sen, että The Favourite erottuu kirkkaasti muiden aikakausidraamojen joukosta. Tapa, jolla se temppunsa tekee, on saanut kriitikot sekaisin – muutamia hapannaamoja lukuun ottamatta. 

The Favourite on kuvottava elokuva. Alan Ball -tyyliin tässä ei totisesti kursailla räävittömyydessä. Oksentelun, eläimellisyyden ja mutaisuuden pitäisi kai toimia jonkinlaisena vastapainona etiketin mukaiselle tylsälle hovielämälle, mitä katsoja odottaisi näkevänsä. Tästä ristiriitaisuudesta sitten kuplisi elokuvan kehuttu riemu. Ainakin minun tapauksessani sinänsä omaperäinen kuvaus kallistui kuitenkin hurmasta vastenmielisyyteen. 

The Favouriten eduksi voinee lukea sen, ettei se alistu palvelemaan jotain ideologiaa, kuten feminismiä tai moraalista kantaa, kuten homoseksuaalisuuden hyväksymistä, vaikka elokuvan pääosissa on kultavaltikkaa nuoleva naistrio. Elokuva on jokseenkin nihilistinen kannanotto. Kun kirjoitin tarinakirjaani, kustannustoimittaja hyllytti yhden tarinan, sillä siinä ei ollut sankaria. Tässä elokuvassa on sama vika. Kaikki ajavat omia etujaan. Häikäilemättömyys on huono teema elokuvalle. 

-15$ +96$ IMDB 7,5

Bohemian Rhapsody (itseksi tuleminen) ⭐⭐⭐⭐ 

Eksentrinen avantgardemuusikko Freddie Mercury luotsaa Queen-yhtyettä kohti popmaailman huippua hajottaen samalla bändiä sisältä käsin. 

En ole Queen-yhtyeen fani, mutta kukapa ei rakastaisi tarinaa autotallipoppoosta, josta kasvaa maailmanluokan kulttibändi menestyksen ja ymmärtämättömien idioottien paineessa. Queen-aura väreilee elokuvan yllä legendaaristen biisien, veijarimaisen luovuuden ja Brian Mayn kutrien myötä, vaikka leffa onkin mahdollisimman laajalle yleisölle sliipattu. 

Hetkellisesti elokuva tuntuu yhtä aikaa liian lyhyeltä ja pitkältä yrittäessään kertoa Queenin sekä Freddien tarinan reilussa kahdessa tunnissa. Metatason vitsi Mike Myersistä levy-yhtiöpomona keikkuu uskottavuuden seipäällä, mutta Freddien isäsuhde jää jo ohueksi kuin glam rock -tähden sukkahousut.

Bohemian Rhapsody on oodi outoudelle ja oman omaperäisen tien etsimiselle, vaikka elokuvan muotokieli on itsessään laskelmoiva. Itseksi tulemisen teema jää helposti pelkäksi toteamiseksi ”ole oma itsesi”, mutta itseys on myös eksistentiaalinen viisauden kaivo. Elokuva ammentaa tästä lähteestä, vaikka kaupallinen kuuppa vapisee, eikä läksynsä oppineen Freddien viisauden sanat, saati fiktiiviseen kerrontaan perustuva lopetuksen ikuistaminen sovi yhteen elämän traagisuuden kanssa. 

Eivätkö Queenin kappaleet, kuten Bohemian Rhapsody (pako itsestä), loppulavalla esitettävä Radio Ga Ga (merkityksen katoaminen) sekä lopputeksteihin pamahtava The Show Must Go On (esittämisen ja olemisen välinen ristiriita) juuri etsi pakoväylää? Ne kaipaavat siihen höyhenenkeveään yksinkertaisuuteen ja viattomuuteen, mistä käsin mestariteokset vain ilmestyvät taitelijan kautta nuoteiksi, sanoiksi ja väreiksi. 

-50-55$ +904$ IMDB 8,0

Queen todella tyhjensi pajatson vuoden 1985 Live Aid -konsertissa. Toisen kiitoksen sai U2, jonka keulakuva Bono saattoi bändinsä raivon valtaan ja yleisön haltioitumaan käyttäessään puolet lyhyestä esiintymisajasta könytäkseen jammailemaan kirkuvien faniensa seuraksi. Voisiko Irlannin pojista tehdä vastaavanlaisen elokuvan? 

A Star is Born (menestys) ⭐⭐⭐⭐

Hiipuva rocktähti rakastuu aloittelevaan laulajaan, jonka ura lähtee nousukiitoon parisuhteen myötä.

Rakkauselokuvat ovat helposti valmiiksi nähtyjä, mutta tähän oli saatu mukaan samanlaista aitoutta ja rosoa kuin Unelmien pelikirjassa (2012). Jokainen laulu ei tietenkään ole hitti, mutta musiikki kantaa tarinan upeasti alusta loppuun ja tarjoaa muutaman helmen samaan tapaan kuin takavuosien Once (2007). Shallow on erityisen hieno kappale ja kohtaus, jossa se esitetään elokuvavuoden huikeimpia. 

A Star is Born -musikaalin vahvuus on se, että se onnistuu välittämään katsojalle yleispätevän kokemuksen rakkaudesta, kivusta ja menestyksestä. Menestys on teemana aavistuksen pinnallinen ja joku voisi valittaa, että tämähän on vain dramatisoitu dokumentti Lady Gagan noususta burleskipiireistä maailmantähdeksi. Oman tien löytäminen on ehkä kliseinen teema, mutta annamme silti aplodit sankarille, joka selviää vaikeuksien ja puurtamisen kautta voittoon. 

-36$ +436$ IMDB 7.6

Black Panther (?) – 

Wakandan salaisen valtakunnan uuden kuninkaan täytyy kerätä liittolaiset rinnalleen päihittääkseen vihollisen, joka uhkaa koko maailman rauhaa. 

Supersankarielokuvat eivät taida olla minun juttuni, mutta esimerkiksi The Dark Knight (2008) oli huippujännä ja Guardians of the Galaxy (2014) oikein hauska. Mustan pantterin jälkeen villit hevosetkaan eivät saisi minua katsomaan enää yhtään Marvel-elokuvaa. Tämä oli millä tahansa mittareilla mitattuna surkea elokuva. Vahvin tunnekokemus kuvavirran äärellä oli myötähäpeä tämän flopin tekijöitä kohtaan kiukun ja ivanaurun hypistellessä kaukosäätimen eject-nappia. 

Black Pantherin hahmot jäävät harvinaisen pinnalliseksi ja juoniaukoista voisi rynnistää koko Afrikan fauna läpi. Esimerkiksi tarkoitus pitää Wakanda salassa muulta maailmalta on täysin ristiriidassa henkilöiden tekojen ja valintojen kanssa. Harvinaisia pohjanoteerauksia piisaa: Marvel-mainokset elokuvan aikana, tyhjää lyövä dialogi, kököt pantteriefektit, nauraen kuoleva pahis... On vaikea välttyä ajatukselta, että tämä pääsi ehdolle vain täyttämään tummaihoisen supersankarin ja raivoisan heimonaisen kiintiöitä. En voi kuin hämmästellä katsoessani elokuvan kassatuloja. 

Lukinseittiä vahvempaa teemaa en elokuvasta löytänyt, käsittämättömyyksiä ja irrallisia lankoja sitäkin enemmän. 

-200$ +1347$ IMDB 7,3

BlackKklansman (rasismi) ⭐⭐⭐ 

Afrikkalaisamerikkalainen noviisipoliisi ja hänen juutalainen virkaveljensä soluttautuvat Ku Klux Klanin sisäpiireihin rotukysymyksen polttamassa Coloradossa 70-luvulla. 

Spike Leen katu-uskottava jointti on yhtä aikaa viihdyttävä ja järkyttävä kuvaus KKK-jäsenten mielenmaisemasta, joka ruumiillistuu hienosti Jasper Pääkkösen roolihahmossa. Elokuvassa on erinäisiä vahvuuksia, kuten hirviöiden esittäminen tavallisina ihmisinä, kuvaukset mustien vastarinnan maltillisesta ja radikaalista siivestä sekä viittaukset populaarikulttuuriin, kuten elokuvahistoriallisesti merkittävään, mutta Ku Klux Klan-myönteiseen Kansakunnan syntyyn (1915). Kenties aihe jäi vähän etäiseksi tai elokuva kadotti välillä fokuksen, kun annoin vain kolme tähteä. 

Historialliset elokuvat täytyy ”tuoda” nykyaikaan perustelemaan, miksi ne ovat ylipäätään tehty. The Post liitti 70-luvun Trumpin aikaan hienovaraisilla vihjauksilla. Green Book toi onnellisen lopun 60-luvulle valkoisen miehen päiväunista. BlackKklansman loppuu, kun sankarit astuvat liukuhihnalle ja kohtaavat nykypäivän äärioikeistolaisen väkivallan. Hieman kömpelö siirtymä onnistuu saattamaan loppuun viestin rasismin jatkuvuudesta etelävaltioiden orjaplantaaseilta 2000-luvun uusnatsimarsseihin. Jääkö jälkimaku kuitenkin karvaaksi? 

-15$ +93$ IMDB 7,5

BlackKklansmanin tähtipari ja heidän komeat afronsa. Elokuva poikkeaa Green Bookista myös naiskuvassa: BlackKklansmanin nainen on aktivisti, Green Bookin kotiäiti. 

Vice (vallannälkä) ⭐⭐⭐

Konservatiivisen Dick Cheneyn poliittiset kalaretket saavat täyttymyksensä, kun hänestä tulee Amerikan omistaja George Bushin presidenttikaudella vuosituhannen alussa. 

Finanssikriisin riepottamaa pankkisektoria The Big Short -elokuvalla ryöpyttänyt Adam McKay iskee nyt hampaansa Amerikan konservatiivipolitiikan pulskanvalkeaan pakaraan. Säälimättömälle hyökytykselle on tilausta, sillä Cheney ja hänen vaajamieliset äänestäjänsä rapauttivat Amerikan ilmastopolitiikan, polkivat seksuaalivähemmistöjen oikeudet maahan ja saivat mediat syöttämään kansalle pajunköyttä Irakin terroristeista ja ydinaseista, vaikka tosiasiassa maasta kahmittiin vain öljyä.

Kerrontatyylinsä puolesta Vice on postmoderni. Elokuva esimerkiksi muka-päättyy onnellisiin lopputeksteihin elokuvan puolivälissä ja sisältää metatason väittelyä omasta itsestään. Tällainen kuvainraasto toimii toisinaan, mutta kusee useammin omille kintuille. Tämä tulee ilmi etenkin lopetuskohtauksessa, joka alleviivaa kiusallisesti sitä, ettei McKay pääse ulos pseudohistoriaa suoltavan viihteellisyyden ja liberaalin maailmanparannuksen poteroistaan. 

Kristillisyyden, kulutuskapitalismin ja Amerikan oikeiston iva puree onnistuneemmin tämän elokuvan myötä.

Paljastusviihteen liukuhihnana Vice on onnistunut, vaikka sensaatioiden osumatarkkuus on samaa luokkaa kuin jenkkien Tomahawk-ohjuksilla Bagdadissa. Yli kaksituntien pirunsarvien sovittelu entisen varapresidentin otsaan jättää hilpeyden sijasta ahdistuneeksi.

-60$ +76$ IMDB 7,2

 

Loppusanat 

Oscar-gaala, elokuvastudiot ja yksittäiset filmit kilpailevat kassatuloista ja kuningattarien huomiosta. Taiteellisten ilmausten ja näyttävien suoritusten lomassa katsojille välitetään informaatiota, arvoja ja maailmankuvan aineksia. Taloudelliset ja yhteiskunnalliset toimijat saavat oman siivunsa esillepanosta. Räikeimpänä esimerkkinä tästä ovat tupakkafirmat, joiden pomot voivat hieroa tämänkin vuoden kohdalla käsiään: päähenkilö pössyttää viidessä kahdeksasta Oscar-elokuvasta. 

Seuraavaksi ruodinnassa vuoden 2020 Oscar-rohmut.

Taistelu Amerikan sielusta – vuoden 2018 Oscar-elokuvat

 

Johdanto

Viittaan otsikollani Joe Bidenin presidentivaaleissa käyttämään ilmaisuun sekä siihen, että neljä yhdeksästä Paras elokuva -ehdokkuutta saanutta elokuvaa käsittelevät sotaa. Otsikollani tahdon muistuttaa, kuinka amerikkalaisia katsomamme elokuvat ovat. Hollywoodin universaalisuudesta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta jatkan tämän juttusarjan johdannon teemaa toteamalla, että vuoden 2018 perusteella Oscar-akatemia on identiteettipoliittisesti hereillä, ”woke”.

 

Get Out -elokuvan päähenkilö ei voi sulkea silmiään valkoiselta kauhulta.

Elokuvassa Clockwork Orange (1971) ultraväkivaltaan mieltynyt kriminaali hoidetaan yhteiskuntakelpoiseksi pakottamalla hänet katsomaan väkivaltafilmejä. Ko. elokuvat käsittelevät katsomisen tapahtumaa ja kutsuvat siten pohtimaan, miten katsomamme elokuvat vaikuttavat meihin.

Paras elokuva -ehdokkaissa rasismin vastaisuus ja homoseksuaalisuus ovat vahvasti esillä. Naisnäkökulma on tavallista vahvemmin framilla naispäähenkilöiden runsauden takia. Akatemia on valinnut elokuvia, jotka heijastavat sekä luovat aikansa ihanteita esteettisten ansioiden ohella. Minusta tämän vuoden kandidaatit onnistuvat esittämään myös vastakkainasettelut murskaavaa kompleksisuutta sekä suuria kertomuksia, jotka tempaavat mukaansa ihmisiä yli puolue- ja kuppikuntarajojen. 

 Joe Biden tahtoo olla juuri kaikkien amerikkalaisten presidentti. Hänen leffasuosikkejaan ovat Oscar-voittajat brittileffat King’s Speech (2010) sekä Chariots of Fire (1981). Donald Trump julistautui klassikkojen, kuten rasismikritiikin kohteeksi joutuneen Gone in the Windin (1939) ystäväksi ja paheksui eteläkorealaisen Parasiten (2019) voittoa. Ovatko nykypäivän Oscar-elokuvat kaikkien elokuvia, vai ainoastaan joidenkin?

 

Voittaja: The Shape of Water (fantasia) ⭐⭐

Imdb 7.3 -20M$ +195M$

Mykkä naissiivooja rakastuu vesiolentoon, jota pidetään sotilastukikohdassa kylmän sodan aikaisessa Amerikassa.

The Shape of Water on visuaalisesti upea. Sally Hawkins on ihana. Elokuva on kuitenkin samanlaista höttöä kuin Lady Gagan Stupid Love: Maailman ongelmat ja konflikti ratkeavat, kun paetaan Ihmemaahan, rakkauden fantasiaan ja turvalliseen tilaan. Tosiasiassa The Shape of Water on elokuva vastakkainasettelusta, jossa vastapuoli saa inhoa ja väkivaltaa osakseen. Osat ovat vain vaihtuneet: Nyt hirviö ei olekaan perusrauhaa ja naista uhkaava mutantti, vaan valkoihoinen ja isänmaallinen heteromies. Sankarit ovat queer-väkeä. Miksi Oscar-akatemia palkitsee tällaista eskapistista Harlequin-kioskiviihdettä?

Olen kirjoittanut elokuvan seksuaalimoraalista ja postmodernista eetoksesta täällä ja hirviöstä nimeltä Lady Gaga täällä.  

Dunkirk (toivo) ⭐⭐⭐⭐

Imdb 7.9 -100-150M$ +527M$

Toisen maailmansodan äärirajoilla Dunkirkin kaupunkiin saarretut liittoutuneet odottavat kuolemaa tai ihmettä, joka pelastaisi heidät tuonelan rannalta.

Dunkirkin lähtökohta erottaa sen edukseen muista sotaelokuvista: Liittoutuneet ovat häviämässä katastrofaalisesti. Nyt ei ole tarkoitus voittaa, vaan pelastaa, mitä pelastettavissa on. Elokuvan ylistettävyys on laajasti tunnustettu: Christopher Nolan tempaa katsojan upeasti keskelle toimintaa. Hän jakaa kerronnan kolmelle eri aikajanalle, jotka risteävät ja liittyvät yhteen. Siten elokuvan rakenne on samaan aikaan särmikäs ja ehjä. 

Hans Zimmerin musiikki ja taustalla tikittävä kello luovat ainutlaatuisen tunnelman kilpajuoksussa kuolemaa vastaan. Intensiivisimmillään elokuva toimii sotilaiden parissa rannalla. Luftwaffe moukaroi rantaa ja vihollisen tankit lähestyvät samalla kun tuhannet sotilaat joutuvat seisomaan tykinruokana tai yrittämään epätoivoista pelastautumista merta vastaan. Hyytävimmässä kohtauksessa nuoret sotilaat katsovat toivonsa heittänyttä miestä, joka sukeltaa kuoleman tyrskyihin. Nousuvesi tuo ruumiit takaisin rannalle. Joskus ihmishenki ja koko historia on ohuen langan, ihmeen, varassa.

Three Billboards Outside Ebbings, Missouri (oikeus) ⭐⭐⭐

Imdb 8.2 (Top Rated #152) -12-15M$ +160M$

Pikkukaupungin äiti aloittaa yhden naisen sotansa paikallista poliisilaitosta vastaan, sillä virkavalta ei ole saanut kiinni hänen tyttärensä murhaajaa.

Tämä elokuva on saanut kiitosta mustasta huumorista ja särmikkäistä roolisuosituksista. Elokuva oli enemmän musta kuin hauska. Lähtökohta väkivaltaisesta ja räävittömästä äidistä, joka pystyttää valtatien varrelle poliisilaitosta kritisoivat ilmoitukset, on vinoutunut.

 

Naisten uutta toimijuutta: Francis McDormandin esittämä äiti viskoo poliisiasemaa molotovin cockaileilla. Onko tulemme peräisin taivaasta vai helvetistä?

Elokuvan vahvuus on ristiriitaisissa henkilöhahmoissa: Äiti on kyyninen ja aggressiivinen, mutta hänen vihallaan on oikea kohde. Poliisipäällikkö on viisas ja rakastava perheenisä, mutta hän katsoo alaistensa törttöilyjä läpi sormien. Idioottikonstaapeli on oma lukunsa. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se osoittaa armoa tälle tyhmälle rasistille. Minusta tämä on kuitenkin juuri osa filmin oivallisuutta: Ihmiset eivät ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja. Joskus olemme tyhmiä kuin lampaat, mutta tottelemme silti paimenta.

 

Darkest Hour (usko) ⭐⭐⭐⭐

Imdb 7.4. -30M$ +151M$

Yhdistyneen kuningaskunnan uuden pääministerin Winston Churchillin täytyy voittaa parlamentin luottamus ja johtaa kansaa natsisaksan valloittaessa Eurooppaa kiihtyvään tahtiin.

Darkest Hour pääsee vireeseen ensi tahdeista lähtien. Kohtaukset soljuvat hyvin eteenpäin, sillä yhden loppuun on käsikirjoitettu set-up seuraavalle. Elokuva tuo mieleen Steven Spielbergin Lincolnin (2012), mistä se erottuu edukseen viihteellisyytensä ansiosta. Nimestään huolimatta Darkest Hour on komedia. Huumori perustuu Gary Oldmanin hienosti esittämän Churchillin porsastelun ja ylhäisen aseman väliseen ristiriitaan. Onko Darkest Hour pelkkää kevyttä viihdettä, jonka äärellä voimme nauttia sodan kauhuista sopivan jännityksen ja huvituksen vallassa? Arvioni perustuu viihteen siunaamiselle, mutta kenties samalla sille tosiasialle, että olen nähnyt enemmän sotaelokuvia kuin kokenut sodan realiteetteja.

Churchill on epäuskon ja halveksinnan kohde. Yksi parlamentin edustaja tokaisee, ettei hän lainaisi öykkärille edes polkupyöräänsä. Katsoja saa eläytyä poliittisiin fariseuksiin ja tuomita sankarimme pikkusynneistä, kunnes huomaamme, ettei Jumala katso ulkokuorta, vaan sisintä. Elokuva kertoo siitä, kuinka uskon täytyy taistella, sillä olosuhteet ja epäilyt saavat meidät helposti luovuttamaan.

Darkest Hour ja Dunkirk ovat eurooppalaisia elokuvia, jotka muistuttavat meitä suuresta tarinasta, joka oli kaikille (liittoutuneille!) yhteinen. Elokapina-liikkeen protestoija tosin tahri hiljattain Winston Churchillin patsaan rasistisyytöksellä, mutta elokuvassa mies on sankari. Elokuvan lopetus on huima, kun koko parlamentti – konservatiivit ja liberaalit – asettuu pääministerin taakse yhtenä rintamana vihollista vastaan. Allekirjoitan The Washington Post -arvostelun sanat: ”The movie we need right now”.

 

Lady Bird (rajojen rikkominen) ⭐⭐⭐⭐

Imdb 7.4 -10M$ +79M$

Elämänjanoinen nuori nainen etsii identiteettiään, setvii ihmissuhdesolmuja ja testaa sallitun rajoja piskuisessa jenkkikaupungissa.

Lady Birdin mielenmaisema aikuistumisen kokeiluista ja päätöstansseista on paksulla telalla vedettyä kliseetä. Greta Gerwig kuitenkin nytkäyttää mainiosti perusasetelmaa: Nyt nuoren suhde vanhempiinsa ei ole sivupolku, vaan tarinan kantava voima. Amerikan laaja kristillisyys ei olekaan kaapissa tai pilkattavana, vaan kollektiivisena taustakankaana yksilöiden lennoille.

Katsoja rakastuu Saoirse Ronanin kasvoihin ensi silmäyksellä. Siksi häntä seuraa vanhemman ymmärryksellä ja lempeydellä, vaikka törttöily nousee toiseen potenssiin. Elokuvan dialogi toimii hienosti, eikä hauskuudesta tai yllätyksistä ole pulaa. Lady Bird on elämän kokoinen elokuva kuvatessaan vähän kaikkea seksuaalisuudesta, taiteellisuuteen ja käyttäytymisrituaaleista talouskysymyksiin. Eikö nuoruus tarkoita juuri ruuhkavuosia, joissa elämän merkitykset vyöryvät päälle? 

Lady Bird kiteytyy pitkälti rajojen rikkomiseen. Tässä teemassa se säilyttää hienosti tasapainonsa moralismin ja juurettoman, takkia kääntävän vapausaatteen välillä. Elokuva käsittelee kiistanalaisia seksuaalieettisiä kysymyksiä: homoseksuaalisuutta, aborttia ja esiaviollista seksiä. Lady Bird ei jaa katsojajoukkoa kahteen leiriin, eikä suitsuta omaa vastaustaan, vaan nostaa esille ihmisen sekä hänen suhteensa yhteisöön: perheeseen, uskontoon, isänmaahan. Taiteellisena ansiona Lady Bird rohkaisee meitä katsomaan rakkaudella keskenkasvuisiamme.

Lady Bird on korkeammalla jalustalla sosiaalisen hierarkian portaikolla kuin hänen tukeva ystävänsä. Elokuva muistuttaa hienosti, että näemme portaat väärinpäin.  

 

Phantom Thread (rakkaus) ⭐⭐

Imdb 7.5 -35M$ +48M$

Perfektionistinen ja kovasydäminen vaatesuunnittelija aloittaa epätavallisen suhteen nuoren, mutta sisukkaan siirtolaisnaisen kanssa.

Tätä elokuvaa on kehuttu Daniel Day-Lewiksen roolisuorituksesta sekä mustasta huumorista. En ymmärrä. Päähenkilöiden suhde oli klaustrofobinen ja Lewis muistutti Kunniattomien paskiaisten (2008) Christoph Waltzia. En saanut kylliksi etäisyyttä tähän ongelmilla ommeltuun ihmissuhteeseen tai mieheen, jonka maneerit tuntuivat välillä ikävän tutuilta.

Käsittääkseni nainen ihailee miestä, joka omistautuu intohimoisesti työlleen – etenkin jos kyseessä on jotain niin sensuaalista kuin mekkojen suunnittelu. Nyt ihailu vaihtuu pettymykseen yhtä nopeasti kuin parin treffit lantion mittaamiseen mittanauhalla. Tahdoin huutaa miehelle, sitten naiselle. Jokainen feministi ja tolkun ihminen viheltäisi tämän pelin poikki viimeistään parsaillallisella. Elokuva onkin saanut risuja toksisesta maskuliinisuudesta. Toisin kuin kauhufanfaarissa Mother! (2017) (vrt. myös My Fair Lady (1964)) tässä osoitetaan ymmärrystä ylimielisen miehen nukkekodille. 

Paul Thomas Andersonin elokuvat ovat haastavia. Perustuuko tyly arvioni moukkamaisuuteeni vai elokuvan ahdistavuuteen? Ehkäpä elokuvan erinomaisuus on piilossa, kuten suunnittelijan vuorin alle piilottama viesti. Omasta elämästä voi tulla vankila. Kenties pakoyritykset pitää ilmaista käänteisesti ja kätketyin vihjein vartijoiden varalta. Filosofiassa tunnetaan paradoksi: kreikankielinen sana lääke tarkoittaa myös myrkkyä. Siten se, joka lääkitsee myös myrkyttää ja se, joka myrkyttää myös lääkitsee. Voiko rakkautta kuvitella ilman vihaa?

Get Out (rasismi) ⭐⭐⭐

Imdb 7.7 -4,5M$ +255M$

Valkoihoinen nainen tahtoo viedä tummaihoisen miesystävänsä porukoilleen, mutta kotikulmilla jokaisella tuntuu olevan ketun – tai tarkemmin sanottuna – peuranhäntä kainalossa.

Get Out on Oscareiden outolintu: pienen budjetin kauhuleffa, mistä tuli kuitenkin arvostelu- ja kassamenestys. Elokuva käsittelee teemaansa älykkäästi ja herättää pohtimaan rasismin rajoja. Get Out -elokuvan vahvuus on se, että se pitää katsojan jännityksessä ja mysteerissä 4/5 elokuvasta. Django Unchained (2012) -lopetus ei mene metsään, saati överiksi, mutta jää keskinkertaiseksi – etenkin, kun extroista löytyvä vaihtoehtoinen päätös olisi sopinut hommaan paremmin.

 

Call Me by Your Name

Imdb 7.9. -3.5M$ +42M$

En ole katsonut tätä elokuvaa, sillä olen ymmärtänyt, että se kuvaa myönteisesti homoseksuaalisuutta ja pederastiaa, mitä pidän moraalisesti kyseenalaisena. Eikö tämä ole ennakkoluuloista ja onttoa moralismia? Enkö aiemmin nostanut elokuvan esteettiset ansiot ylimmäksi arviointikriteereiksi? Kuitenkin jokainen meistä tekee valintoja elokuvien suhteen makunsa ja maailmankatsomuksensa perusteella. Jotkut teokset rajaamme ulkopuolelle, mutta saatamme myös muuttaa mielemme ja katsoa elokuvan myöhemmin.

En arvostele tätä elokuvaa, enkä kiistä sen taiteellisia ansioita.

 

The Post (riskit) ⭐⭐⭐

Imdb 7.2 -50M$ +180M$

Epävarma ja valtakunnan ainoa sanomalehden omistava nainen Kay joutuu päättämään, julkaiseeko hänen lehtensä hallituksen salaisia sotapapereita vankeusrangaistuksen ja mainetuhon uhalla.

Tyyliltään The Post muistuttaa aiempaa Spielbergiä Vakoojien siltaa, aiheeltaan Oscar-voittaja Spotlightia. Elokuva istuu Kauriinmetsästäjästästä (1978) alkaneeseen Vietnam-kriittisten Hollywood kuvausten kaanoniin. Elokuvan feminismi toimii: katsoja hätkähtää, kun nainen astuu huoneeseen täynnä miehiä ja ilahtuu, kun arka sankaritar löytää voimansa. Toisaalta naisnäkökulma sotkeentuu tositapahtumien realismin kanssa, kun juoni poukkoilee sankaritahosta toiseen. Kay saa jopa pyhimyksen piirteitä, vaikka hän on drinkkejä siemaileva rikas seurapiiriemäntä.

The Post elokuvan sananvapausteema heijastaa 70-lukua nykyaikaan: hipit samaistuvat Black Lives Matter -mielenosoittajiin ja valkoisessa talossa öyhöttävä Nixon mediaa ja demokratiaa vastustavaan Trumpiin. Katsoja yhtyy voitonjuhlaan, mutta sanomalehtien yhteisrintamassa maistuu idealistinen käsitys valtamediasta. Intensiteetti löytyy, kun teemat kohtaavat valintojen hetkillä. Kyse on riskeistä, joita elokuva on pullollaan. Päätöksiä täytyy punnita tarkkaan, mutta lopulta on rohjettava laittaa itsensä likoon oikean asian tähden.

 

Ekskursio: tupakkaratsia!

Käyttävätkö tupakkayhtiöt elokuvia piilomainontaan? Näiden elokuvien tapauksessa arvaukseni on myöntävä. Tupakkapomoille on ensisijaista saada nuoria eli pitkäaikaisasiakkaita koukkuun. Nuorisoelokuvissa tupakointi on osa nuoruutta, 1980-luvun Italiaa ja seksikkyyttä (Call Me by Your Name) kokeilua ja identiteetin etsintää (Lady Bird) sekä rentoutumista sosiaalisten paineiden keskellä (Get Out).

Vastaavasti savuke sopii haaveileviin taukoihin (The Shape of Water), palamaan ravintolan tuhkakupin reunalle osana tärkeän miehen imagoa (The Post) sekä epäoikeudenmukaisen maailman sisään vetämiseen (Three Billboards..). Phantom Thread on vuoden 2018 Oscar-elokuvista ehkä taiteellisin ja samalla smokefree.

Maailmansotien rintamalla kaikki miehet polttivat tupakkaa. Ainoa, joka ei polttanut tupakkaa oli Adolf Hitler. Ensimmäiset laajamittaiset tupakanvastaiset kampanjat toteutettiin natsisaksassa. Siksi ne saivatkin huonon maineen vuosikymmeniksi. Dunkirk on epähistoriallinen: yksikään sotilas ei polta. Darkest Hour sisältää sen sijaan niin paljon polttamista, että Gary Oldman joutui sairaalaan ja elokuvien lopputeksteihin piti lisätä puolustava selitys tupruttelulle.

Ratsian lopputulos on järkyttävä: yhdeksästä Oscar-elokuvasta seitsemässä poltetaan aktiivisesti päähenkilöiden toimesta. Paljonko tupakkayhtiöt maksavat studioille tästä piilomainonnasta?

 

Winston Churchill polttaa sikaria. Sallimmeko polttamisen vetoamalla historialliseen faktaan tai sananvapauteen vai mukailemmeko Tohtori Outolemmen (1964) sanoja: "Gentlemen. You can't smoke in here. This is the war room!"

 

Jälkisanat

Taistelu Amerikan sielusta jatkuu. Seuraavassa postauksessa tarkastelen vuoden 2019 Oscar-elokuvia.

Tasa-arvoista taidetta? – johdanto vuosien 2018-2020 Oscar-elokuviin

Johdanto   

Tämä on johdanto kolmiosaiseen juttusarjaan, missä arvioin lyhyesti elokuvia, jotka olivat ehdolla vuoden parhaasta elokuvasta vuosien 2018, 2019 ja 2020 Oscar-gaaloissa. Vastaavaa tekstiä vuoden 2010-2017 Oscar-elokuvista löytyy täältä.

Nidon arvosteluni kunkin filmin kantavaan teemaan. Teema ei ole sama asia kuin aihe. Esimerkiksi elokuvan Ford v Ferrari aihe on autourheilu, mutta teema intohimo. Teeman hoksaaminen antaa katsojalle ryhtiä ymmärtää, nauttia ja arvioida elokuvaa. Yhdessä elokuvassa on tosin monia teemoja ja esimerkiksi valta, vapaus ja rohkeus esiintyvät kaikkialla.

Ilmoitan elokuvien budjetin sekä kassatulot. Elokuvateollisuus on bisnestä viihteen ja taiteen ohella. Oscar-noteeraus lisää lipputuloja. Toisaalta rahalla ja suhteilla saa mukaan parhaat tekijät, hulppeimmat efektit ja upeimmat lavasteet. Elokuvien valmistus- markkinointi- ja lobbauskampanjat ovat toisinaan kovaa kilpailua esimerkiksi juuri Oscareista.

Huomion myös sen, kuinka härskisti elokuvat piilomainostavat tupakkaa. Olen ruotinut aihetta suomalaisen populaarimusiikin kentällä täällä: 

 

#OscarsSoWhite  

Oscar-gaalan katsojaluvut ovat pudonneet dramaattisesti. Jakaantuneessa ja pirstaloituneessa Amerikassa Oscarit eivät enää nauti yleistä kiinnostusta. Oscar-akatemia joutui myös kriittisiin otsikoihin vuosina 2015-2016, jolloin näyttelijäkategorioissa ei ollut yhtään tummaihoista ehdokasta.

Historiallisesti katsottuna Hollywood-spotti on ollut valkoisessa miehessä: Valkoihoinen Rocky nyrkkeilee tummaihoista Apolloa vastaan. Forrest Gump on valkoihoinen sankari, joka pelastaa tummaihoisen ystävänsä sodassa. Teräsmies, Batman, Jeesus ja Luke Skywalker ovat valkoihoisia. Tämä on edelleen itsestään selvä, mutta nyttemmin haastettu lähtökohta.

Nopea ilmapiirin muutos myllertää Hollywoodia. Oscar-akatemia on saanut viime vuosina joukkoonsa satoja uusia jäseniä, jotka tekevät äänestysjoukosta monimuotoisemman, mitä tulee etniseen taustaan, ihonväriin, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Alaan kohdistuvassa kritiikissä ei olekaan kyse vain rasismista, vaan laajemmasta tasa-arvokäsityksestä.

Vuoden 2017 Oscar-elokuvissa voi nähdä muutoksen tuulia ja reagointia myrskyisään kritiikkiin. Pääpalkintoa ei voittanutkaan yleisön ja kriitikoiden lemmikki, ennätykselliset 14 ehdokkuutta saanut rakkausmusikaali La La Land, vaan tummaihoisten avainnäyttelijöiden ja ohjaajan homoseksuaalisuusväritteinen kasvutarina Moonlight. Ehdokkuuksia napsivat myös tummaihoisten tähdittämät rasismitarinat Fences ja feministinen Hidden Figures. Gaala sai tapansa mukaan poliittisia sävyjä monissa puheenvuoroissa, joissa kritisointiin mm. Donald Trumpin maahanmuuttopolitiikkaa.

Vuoden paras animaatio oli rasistisista ennakkoluuloista tietoinen Zootropolis. Animaatioelokuvien tasa-arvoa ja muita skandaaleja olen käsitellyt täällä: Zootropolis kertoo eläinkaupungista, jonka poliisivoimiin värvätään nimellinen kiintiöjänis. Myös akatemia on julistanut kiintiöitä tuleville ehdokkailleen.

Kathryn Bigelow teki historiaa voittamalla ensimmäisenä naisena parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon elokuvallaan Hurt Locker vuonna 2010. Naisehdokkaita on ollut vain muutamia Oscareiden liki 100 vuotisen historian varrella. Akatemian elokuvaohjaajat valitsevat ehdokkaat ja voittajat. Alalla on ollut hyvin vähän naisia.

Kiintiöt vs. taide?!  

Tulevaisuudessa parhaan elokuvien Oscar-ehdokkaiden tulee täyttää tasa-arvo- ja moninaisuuskriteereitä eli ottaa elokuvan valmistusprosessiin tai näyttelijäkaartiin mukaan myös naisia, tummaihoisia, vammautuneita sekä eri etniseen taustaan ja seksuaaliseen suuntautumiseen kuuluvia ihmisiä. Kahden sukupuolen näyttelijäkategorioita on kritisoitu, mutta merkkejä niiden kumoamiseksi ei ole tiedossa. Kiintiöt ovat moraalisia kriteereitä, mutta ne voi nähdä myös poliittisena vaikuttamisena, osana vasemmiston ja liberaalien suosimaa identiteettipolitiikkaa.

Kiintiöitä on helppo kritisoida: Ne eivät ota huomioi kokonaistilannetta tai esimerkiksi taloudellista eriarvoisuutta. Kiintiöt lisäävät ihmisten lokerointia ja muodostavat erilaisia, usein löyhän keinotekoisia kollektiiveja yhtenäisyyden ja yksilöllisyyden sijaan. Kiintiöitä voidaan täyttää vain kiintiöiden, ei tasa-arvon takia. Kenties kiintiöt vain vaihtavat syrjinnän kohdetta syrjintää poistamatta. Toisaalta on myös kiintiöitä puoltavia argumentteja. Oikeudenmukaisuus on taitolaji. Vastaavasti rasismin tunnistaminen ja poiskitkeminen kysyy tarkkaa silmää. Itsekritiikki ei ole koskaan pahasta.

Astuvatko kiintiöt elokuvien taiteellisten ansioiden varpaille? Jos kerran palkinto annetaan parhaalle elokuvalle, eikö tätä parhautta tulisi mitata yksinomaan elokuvan sisällöllisten ansioiden, kuten näyttelijätyön ja kuvauksen perusteella, eikä sillä, mikä on näyttelijän ihonväri tai puvustajan seksuaalinen suuntautuminen? Ei kai esimerkiksi naisohjaaja halua voittaa Oscaria koska hän on nainen, vaan siksi että hän on taitava ohjaaja? Käsittääkseni kiintiöiden hyvä tarkoitus on mahdollistaa tasapuolisuus päästä kilpailemaan kriteereillä, jotka ovat kaikille samoja ja joissa ei suosita ketään. Siksi tämä mahdollistaminen kuuluu ennemmin kouluihin ja kasvatukseen kuin elokuvien roolitukseen tai palkitsemiseen.

Tässä vaikuttaa taustalla haastava kysymys taiteen (tai viihteen) omalakisuudesta. Taidetta taiteen vuoksi -periaate on vanhempi kuin elokuvan historia, sillä se perustuu filosofi Immanuel Kantin ajatukseen ihmisjärjen universaalista ja transsendenttisesta luonteesta. En itse usko sellaiseen esteettiseen havaintoon eli tapaan katsoa elokuvia, joka olisi irrallaan katsojan maailmankuvasta eli politiikasta, moraalista ja uskonnosta. En saa itseäni puolueettomaan tilaan, vaan katson kaikkia elokuvia suomalaisen ja kristityn valkoihoisen miehen silmillä. Elokuvissa on usein tai aina jokin moraalinen viesti tai sanoma, jota ei voi pitää vain esteettisenä. Annamme lisätähtiä elokuville, joiden arvot vastaavat omiamme. Oscar-elokuvat ovat oman aikansa kuvia.

Elokuvien moraalinen, poliittinen ja uskonnollinen ulottuvuus on olennainen, mutta se tulee pitää toissijaisena taiteellisiin ansioihin nähden. Oletan, että teemme näin luonnostamme. Emme pidä propagandasta, alleviivaamisesta tai opetuksellisuudesta. Oscar-gaaloja on kritisoitu juuri tällaisesta luennoinnista, minkä takaa paistaa epävarmuus omasta hyväksyttävyydestä. Parhaimmillaan elokuvataide innostaa ja ylevöittää meidät muuttumaan ja näkemään asioita uusilla tavoilla.

 

Oscar-kisassa pärjännyt elokuva Spartacus (1960) oli aikoinaan radikaali elokuva. Tämä ei johtunut seksistä tai väkivallasta, vaan siitä, että elokuva kuvasi antiikin Rooman vallan aikaa viittaamatta Jeesukseen tai kristinuskoon.

Oscarit vallan käsissä

Vuosien 2018-2020 Oscar-elokuvat ovat välivaiheen elokuvia, joissa #OscarsSoWhite -kritiikki on jo purrut, mutta moninaisuuskiintiöitä ei ole vielä otettu käyttöön. Hollywoodissa vaikuttaa muitakin sääntöjä, kuten taloudellinen kuristusote olla loukkaamatta maailman toiseksi suurinta filmiteollisuusmaata ja markkina-aluetta Kiinaa.

Kiintiöt palauttavat mieleen ns. Haysin-ohjeiston, joka ohjasi elokuvien tekijät itsesensuuriin vuosina 1930-1968. Kielletyllä listalla oli esimerkiksi alastomuus ja seksi (suudelma sai kestää kolme sekuntia), rikollisuuden ihannointi, kiroilu, juopottelu ja rotujen väliset parisuhteet. Alalla onkin käyty koko sen historiansa aikana kädenvääntöä ilmaisunvapauden ja sensuurin rajoista. Hollywoodin tuolit kuuluivat pitkään republikaaneille, konservatiiveille ja kristityille, kunnes elokuvat alkoivat vähitellen liberalisoitua 50-luvun lopulta lähtien. Itsesensuuri vaihtui ikärajasuosituksiin, jotka ovat edelleen käytössä.

 
Hollywoodin ja Oscar-akatemian valtapooli on vähitellen vaihtunut oikealta vasemmalle ja konservatiiveilta liberaaleille samalla kun kristilliset tahot ovat menettäneet jalansijaansa moraalinvartijana sekä tuonpuoleisena monopolina. Uusista tuulista – tai kenties uuden ja vanhan välisestä murroksesta – todistavat Paras elokuva -ehdokkuuden saaneet elokuvat. Seuraavaksi vuoden 2018 ehkokkaat. 

Rahat tai henki – mammona, pelastus ja Jumalan valtakunta Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa

Mammona ja hänen orjansa, Johann Jacob Weber 

Esimaksu

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Jumalan valtakunnan ja mammonan välistä suhdetta. Tekstin jälkeen seuraa minun ja eksegetiikan professori Lauri Thurénin mailikeskustelu kirjoituksesta. Julkaisen viestit hänen luvallaan. Mainittakoon myös piispani Seppo Häkkisen kommentti tekstiini: "tärkeä ja huomionarvoinen peili jokaiselle kristitylle ja kirkollemme." 

Jumalan valtakunta ja mammona ovat kristillisiä ja raamatullisia, Jeesuksen sanoja. Käsittelemääni suhdetta leimaa vihollisuus ja poissulkevuus. Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa”. Mammonanpalvonta tarkoittaa rahan ja maallisen vaurauden ahnehtimista. Käsittelen kristittyjen ja minulle läheisimmän suomen evankelisluterilaisen kirkon suhdetta mammonaan ja Jumalan valtakuntaan.

En käsittele tässä kirjoituksessa velkaan ja pankkien rahanluontioikeuteen perustuvaa talousjärjestelmäämme.

Kristinuskon kontekstissa raha ja omaisuus liittyvät laajempiin kysymyksiin, kuten pelastukseen, ihmiskuvaan ja käytännölliseen moraaliin ja elämään. Tutkin mammonakysymystä luterilaisesta ymmärryksestä käsin, jolloin keskeisinä käsitepareinani ovat laki ja evankeliumi sekä teot ja usko. Tekstini on ekumeeninen eli yleiskristillinen, sillä mammonakysymys koskee kaikkia kristittyjä ja liittyy niihin pelastuksen ehtoihin, joista kirkkokunnat ovat erimielisiä.

Käsittelen Jumalan valtakunnan ja mammonan välistä suhdetta raamatullis-systemaattisesti aiheen kannalta olennaisiksi katsomieni raamatunkohtien valossa. Esitän kuitenkin aluksi päätelmäni ja tuomion, joka on samalla lähtökohtani. Tätä seuraava argumentointi on siten premissini ja johtopäätökseni perustelua.

Konkurssi

Kaikki suomalaiset ja länsimaiset kristityt, kaikki rikkaat kristityt, ovat tosiasiassa mammonanpalvojia. Tämä on vahva uskomukseni, missä on todennäköisesti joitain poikkeuksia – rikkaita uskovia tai köyhiä länsimaalaisia kristittyjä. En kuitenkaan usko, että sinä tai minä olisimme tällaisia onnellisia poikkeuksia. Näen saman hirren kaikkien luterilaisten: piispojen, pappien, seurakunnan työntekijöiden, herätyskristittyjen, liberaalien, konservatiivien sekä toisten kirkkokuntien kristittyjen silmässä.

Tuomiotani voi pitää jyrkkänä tai julmana. Minusta se on yhtä ilkeä kuin lääkärin syöpädiagnoosi potilaalle, joka sairastaa syöpää.

En ole menettänyt uskoani kolmiyhteiseen Jumalaan, Raamatun ilmoitukseen tai kristillisten kirkkojen välittämien sakramenttien pätevyyteen. Kenties Jumala jopa kuulee rukouksemme. Uskoni kirkkooni kristillisenä kirkkona sekä itseeni kristittynä on kokenut haaksirikon.

Näen tuomioni oikeaksi juuri mammonan tapauksessa. Onko diagnoosilleni teologisia perusteluja? Valveutuneet luterilaiset haistavat jo palaneen käryä: Olenko sortunut lakihenkisyyteen, roomalaiskatolisuuteen ja galatalaisten mielettömyyteen, missä unohdetaan pelastuksen perustuvan yksin Jumalan armoon Jeesuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen tähden? Tällaisesta harhasta voi seurata vaarallinen, idealistinen ja kommunistinen suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen. Enkö ole ristiriidassa, kun kirjoitan uskostani ja epäuskostani samaan aikaan?

Vastaan sielunhoidolliseen lohdutukseen sekä pastoraaliseen nuhteluun toteamuksella: Kenties en uskokaan Jumalaan. Kenties minulta – ja samalla koko kirkoltani – puuttuu yksi ja sen mukana kaikki: uskon kuuliaisuus. Tästä ulkopuolisuudesta käsin tekstini on dialogia luterilaisen teologian kanssa, jonka katson erehtyneen ja erehtyvän jatkuvasti opetuksessaan pelastuksesta ja mammonasta.

Lahjoittaja

Vanhan testamentin punainen lanka kantaisistä, Egyptin orjuudesta, exoduksesta, Israelin kansan vaiheista sekä profeettojen lupauksista liittyy ainakin kolmella tapaa omaisuuskysymykseen. Jahven ja Israelin kansan välillä vallitsee omistajuussuhde. Heprealainen uskontunnustus liittää jokaisen juutalaisen Egyptin köyhiin ja orjiin. Lisäksi Jumalan ja Hänen kansansa liitto edellyttää liiton jäseniltä kuuliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta Jumalan ja ihmisten edessä.

Luomisen ja kaikkivaltiutensa nojalla Jumala on kaikkien kansojen Jumala sekä kaiken hyvän lahjoittaja. Vanhan testamentin maailmassa tavaroiden, talojen, maan sekä orjien omistaminen oli arkista. Langenneeseen maailmaan Jumala ilmoittaa lakinsa, jonka seitsemäs käsky ”älä varasta” on aiheeni kannalta painavin ja olennaisin.

Vanhan testamentin ajattelua rikkaudesta ja köyhyydestä voi kutsua järkeväksi, ja yleisinhimilliseksi. Kirjoitusten suhde rahaan ja omaisuuteen on verrattavissa alkoholin käyttöön tai seksiin: hillittömyys ja väärinkäyttö ovat mahdollisia, mutta vauraudessa itsessään ei ole vikaa, eikä köyhyydessä hohtoa. Sananlaskujen mukaan köyhyys on laiskuuden seuraus, ahkeruuden on rikkaus. Rikkaus on Jumalan siunaus, kuten varakkaan Aabrahamin tapauksessa. Toisaalta rikkaudessa piilee vaara. Sananlaskujen sana summaa vanhatestamentillisen kultaisen keskitien:

“Kahta minä sinulta pyydän – niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: ”Mikä on Herra?” Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.”

Toora velvoittaa auttamaan juuri heikoimpia, kuten leskiä ja orpoja. Psalmien Jumala on köyhien turva. Profeetat Jesaja, Jeremia, Aamos ja Miika tuomitsevat rikkaat, leipäpapit ja sortavat kauppiaat ahneudesta ja oikeudenmukaisuuden tallomisesta. Uskonto ja kultti liittyvät käytännön elämään: uhreista ja virrenveisuusta tulee kauhistus ja tekopyhä esitys, jos laupeus unohtuu.

Kristinusko ja länsimainen yhteiskunta on perinyt Vanhan testamentin sanoman vähäosaisten huolehtimisesta.

Muutama kohta Vanhasta testamentista ennakoi Uutta liittoa: Paratiisikertomus on myyttinen kuva Jumalan valtakunnasta. Se kaikuu Paavalin paradoksaalisissa sanoissa: ”meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.” Jesajan sana oikeasta paastosta ei tarkoita vain tekopyhyyden tuomitsemista, vaan ihmeellistä lupausta, jonka mukaan hyväntekijä parantuu ja hänestä tulee maailman valo ja vehmas puutarha. Jesaja julistaa köyhien ilosanomaa eli riemuvuoden koittamista: kaikkien velkojen anteeksiantoa.

Velka

Uudessa testamentissa pelastushistoriallinen ekonomia saa uuden käänteen ja sisällön: Jumala on lunastanut ihmiskunnan vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen orjuudesta antamalla Poikansa hengen vapautemme maksuksi. Vanhatestamentillinen ristin teologia konkretisoituu ja kirkastuu Jeesuksen persoonassa, hänen elämässään ja työssään: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.”

Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta oli radikaali, sillä se kutsui kääntymykseen juutalaisia, jotka jo elivät armoliitossa, korvasi Jerusalemin temppelin messiaalla ja siirsi luomiseen perustuvan sapatin ylösnousemuksen aamuun. Jeesuksen ilosanoma tarkoittaa kirjoitusten täyttymistä, Jumalan syntymistä köyhään seimeen ja Jumalan pojan alentumisesta taivaan kirkkaudesta ihmisten palvelijaksi. Tämä tapahtuma ja sanoma kääntää ylösalaisin luonnollisen ymmärryksen rikkaudesta siunauksena ja köyhyydestä kirouksena. Jumalan valtakunta tarkoittaa alentumista ja köyhäksi tulemista tienä kunniaan ja kirkkauteen.

Luukkaan mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa aktualisoimalla köyhien ilosanoman eli riemuvuoden, joka tarkoitti velkojen anteeksiantamista. Jeesus julistaa autuaiksi köyhät – tai Matteuksen sanoin hengellisesti köyhät - sillä Jumalan valtakunta kuuluu heille. Velka ymmärrettiin syntivelaksi maallisilla yksiköillä mitattavan velkasuhteen ohella. Uusi liitto laajensi ja hengellisti israelilaisten luvatun maan tuonpuoleiseksi ja universaaliksi Jumalan valtakunnaksi. Vapaus ei tarkoittanutkaan ensisijaisesti poliittisyhteiskunnallista vapautta, vaan persoonallista vapautta synnistä kansalliset rajat ylittävään uuteen ihmiskuntaan. Isä meidän -rukouksen pyyntö velan anteeksiantamisesta sekä Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta tähdentävät, että Jeesus tarkoittaa velalla vääryyttä, mikä pitää korvata tai saada anteeksi. Riemuvuosi on ilosanoma syntien anteeksiantamisesta.

Köyhien valtakunta

Köyhyys ja velka eivät kuvaa Uudessa testamentissa pelkästään hengellistä vajavaisuutta, vaan niillä on sama sosiaalinen, taloudellinen ja moraalinen ulottuvuus kuin Vanhassa testamentissa sekä tämän päivän yhteiskunnissa. Aineellinen ja hengellinen köyhyys liittyvät yhteen. Kun Jeesus kutsui opetuslapset seuraamaan häntä, he jättivät verkkonsa eli vakituisen tulonlähteensä sikseen. Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa itsensä kieltävää rakkautta.

Jeesuksen vuorisaarna summaa kristinuskon erinomaisuuden rakkauteen, joka sulkee jopa viholliset sisäänsä eikä tee pahalle vastarintaa. Väärintekevälle pitää kääntää toinenkin poski ja luovuttaa viitta paidan mukana. Jeesus soimaa kuulijoitaan vähäuskoisuudesta, missä huoli omista tarpeista ei jätä sijaa Jumalan valtakunnan etsimiselle. Tämä etsiminen tarkoittaa heikommista huolehtimista eli aarteiden keräämistä taivaaseen. Maanpäällisten aarteiden kokoaminen on mammonanpalvontaa. Sen vastakohtana Jeesus kehottaa omiaan myymään omaisuutensa ja antamaan saadut varat köyhille. Lisäksi hän kehottaa seuraajiaan nöyrtymään sosiaalisesti kutsumalla juhliinsa rikkaiden sijaan köyhiä, raajarikkoja ja sokeita.

Uuden testamentin sanoma rahasta ja omaisuudesta jatkaa profeettojen julistusta. Jaakob jakelee kirjeessään kovia sanoja rikkaille. 1. kirje Timoteukselle varoittaa rahanhimosta. Uutta on Apostolien tekojen alussa kuvattu tilanne kristittyjen hengellisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta ykseydestä, rahan keräämisestä seurakunnille sekä joidenkin seurakuntien ylenpalttinen anteliaisuus, missä Jeesuksen opetus omasta luopumisesta tuli käytännöksi.

Luukas pitää köyhyyden evankeliumia vahvasti esillä: Maria laulaa Jumalasta, joka ruokkii nälkäiset, mutta lähettää rikkaat tyhjin käsin pois. Evankelistan autuaaksijulistukset jatkuvat ”voi teitä” -huudoilla, joista ensimmäinen kohdistetaan rikkaille. Luukas välittää tarinan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sekä vertauksen rikkaasta hullusta, joissa maallinen mammona käy raskauttavasta todistusaineistosta taivaallisessa tuomioistuimessa. Luukkaan köyhä leski on autuas lahjoittaessaan temppelin uhriarkkuun viimeiset pennosensa. Kaikissa näissä sanoissa on ristin teologian muoto ja henki. Siinä on myös niiden lupaus: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.” 

Temppelin puhdistus, Alexander Smirnov

Rosvojen luola

Kysymys siitä, miten ihminen suhtautuu rahaan ja omaisuuteen liittyy suurempaan ja ekumeenisesti kiistanalaiseen kysymykseen ihmisen osuudesta pelastuksessa. Luterilaisen teologian mukaan ihminen on täysin ansioton ja passiivinen pelastuksessa, joka tapahtuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Pelastus on lahja, ei ansio. Tämä on oikein ilmaistu. Silti luterilainen teologia tekee virheen, jos se erottaa pelastuksen pyhityksestä, evankeliumin laista ja uskon teoista.

Pelastus on yhtä aikaa kertakaikkinen tapahtuma sekä ajallinen prosessi. Kasteen pelastus on kuin siemen, joka ei ole vielä itänyt tai kasvanut puuksi. Kristus pelastaa meidät tekemään hyviä tekoja, jotka me teemme yksin uskossa, yksin armossa ja yksin Kristuksessa. Kristityn hyvät teot eivät ole ansio, vaan uskon merkki, kuten Jeesus sanoo: ”Hedelmistään puu tunnetaan” tai Jaakob kirjoittaa: ”Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” Nämä kohdat ovat ongelmallisia perinteiselle luterilaiselle teologialle, samoin kuin esimerkiksi Jeesuksen sanat: ”Kilvoitelkaa päästääksenne sisään ahtaasta ovesta”. Paavali sitoo myös uskon ja hyvät teot – eli rakkauden – yhteen kirjoittaessaan: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”. Dietrich Bonhoeffer sanoo saman kirjassaan ”Kutsu seuraamiseen”: ”vain uskova on kuuliainen ja vain kuuliainen uskoo.”.

Väärän luterilaisen teologian mukaan olen nyt siirtynyt armosta lain alle. Laki vaatii täydellisyyttä. Mikäli ihmisen hyville teoille annetaan rooli pelastuksessa, yksin armosta -periaate kumoutuu, eikä yksikään ihminen pelastu. En kuitenkaan väitä ihmisen tulevan vanhurskaaksi tekemällä hyviä tekoja, vaan että vanhurskas tekee hyviä tekoja. Jeesus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi ristinpuulla. Kristitylle laki ei ole enää ankara vaatimus tai tuomio, vaan Jumalan tahto eli rakkaus. Jumalan laissa on kaikki ihanuus, ilo ja siunaus ja siksi se maistuu makealta kuin hunaja. Kristitylle laki on yltäkylläinen elämä. Toisaalta olemme yhä syntisiä ja siksi meidän tulee pelätä Herraa, pyytää syntejämme anteeksi ja tehdä peläten ja vavisten työtä pelastuaksemme.

Luterilaisuuden kardinaalierhe, missä laki ja evankeliumi nähdään vain toisistaan erillisinä ja toisilleen vastakkaisina, eikä lainkaan yhdessä ja sopusoinnussa, johtaa raamatuntulkintamalliin, joka ei tee oikeutta kirjoituksille. Tämä tulee esimerkiksi Jeesuksen vertauksissa laupiaasta samarialaisesta sekä viimeisestä tuomiosta. Näissä vertauksissa teoilla on tähdellinen rooli pelastuksessa, vaikka luterilainen teologi yrittää parhaansa mukaan saada tekstin sanomaan päinvastaista. Jeesuksen ajan juutalaisille oli selvää, että armoliitto tarkoitti ihmisen puolelta kuuliaisuutta Jumalalle, joka tuomitsee jokaisen tekojen mukaan.

Mammonan tapauksessa väärä ennakkokäsitys sokeuttaa meidät luterilaiset samaan sokeuteen, jonka vallassa Jeesuksen ruoskalla temppelistä karkottamat myyjät ja rahanvaihtajat olivat. He kuvittelivat palvelevansa Jumalaa, vaikka tosiasiassa he olivat tehneet temppelistä rosvojen luolan.

Rikkaiden maailma

Me suomalaiset ja länsimaalaiset kristityt olemme rikkaita. Kirkkomme on rikkaiden kirkko. Seurakunnissa kunnioitamme Jumalaa huulillamme, vaikka sydämemme on Hänestä kaukana. Siksi Jeesus ei kutsu meitä autuaiksi, vaan huutaa: ”voi teitä, rikkaat! Te olette jo onnenne saaneet”. Lasarus-vertaus kertoo sinusta ja minusta. Me elämme yltäkylläisyydessä köyhistä välittämättä. Olemme omaisuuttamme kartuttavia rikkaita hulluja, mammonanpalvojia, jotka laittavat luottamuksena Jumalan sijaan rahaan, omaisuuteen ja toimentuloon. Köyhän lesken sijasta emme jaa runsaasti vähästämme, vaan niukasti paljostamme.

Väärä luterilainen opetus armosta vapauttaa meidät Jeesuksen seuraamisesta mammonan palvontaan. Tämä opetus kumoaa Jeesuksen kutsun armoon vetoamalla. Kuvittelemme välttävämme lakihenkisyyden turvautumalla armoon, vaikka tosiasiassa vältämme uskon kuuliaisuuden pysymällä synnissä. Kun Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset jättivät kaiken seuratakseen Jeesusta, me emme jätä mitään. Luopuminen ja seuraaminen jäävät tapahtumatta, sillä ihminen pelastuu yksin armosta. Satakertainen palkkio jää saamatta, sillä me emme usko siihen.

Vuorisaarnan luterilainen kumoaa muistuttamalla, ettei kukaan kuitenkaan pysty täydellisyyteen. Jeesuksen opetus vihollisrakkaudesta onkin opetusta siitä, ettei ihminen pelastu lain vaan armon kautta. Kristittyjen pyhä huolettomuus kääntyy vastakohdakseen, kun elämme omista asioista huolehtien niin kuin muutkin ihmiset. Käsky ja totteleminen pakenevat konkreettisesta elämästä johonkin sisäisyyden sfääriin, mistä käsin ne tulevat täytetyksi ja kumotuiksi samanaikaisesti.

Jeesuksen vertauksessa mies myy iloissaan kaiken omistamansa saadakseen peltoon kätketyn aarteen. Aarre on Jumalan valtakunta. Se on ilmainen, mutta pellon ostaminen maksaa kaiken. Pelto on seurakunta, mutta me emme kiinnostu tästä saviastiasta, ellei tarjolla ole glitteriä, maailmanparannuspuuhastelua tai hienoja kokemuksia. Aarteemme on mullan kätköissä. Pelastuksen puuttumisesta todistaa Hengen hedelmän, sanoin kuvaamattoman ilon puuttuminen.

Suomalainen kristitty vetoaa Jumalan sanaan ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita rikkauksien keräämistä itselle, eikä välttämättä edes rahaa, vaan kohtuullisuutta: ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” Argumenttimme rikkaista kristityistä kaatuu luunapin voimalla: me emme voi vedota Aabrahamiin tai Lyydiaan, sillä meiltä puuttuvat heidän uskonsa ja tekonsa. Toisin kuin Jeesuksen vertauksen epärehellinen taloudenhoitaja, me emme hanki maallisella omaisuudellamme ystäviä, jotka ottavat meidät iäisiin asuntoihin, vaan teemme sopimuksen vakuutusmyyjän kanssa ruosteen ja varkaiden varalle.

Jeesuksen ja rikkaan nuorukaisen kohtaaminen puhuu pelastuksesta mainitsematta armoa, uskoa tai vanhurskautta. Nuorukainen kysyy Jeesukselta, kuinka ihminen pelastuu. Jeesus vastaa, että taivaaseen pääsee käskyjä noudattamalla. Vastauksellaan Jeesus reputtaisi luterilaisen rippikoulun loppukokeessa. Jeesus asettaa pelastumisen ehdoksi hänen seuraamisensa, jota edeltää rikkaan tuleminen köyhäksi. Tämän kuulleessaan mies lähtee murheellisena pois.

Luterilaisen järkeilee, että Jeesus tahtoi vain opettaa, että laki vaatii mahdottomia, jolloin Jumala tulee hätiin ja pelastaa syntisen. Luterilainen tahtoo juosta rikkaan nuorukaisen kiinni ja selittää, että Jeesus jekutti häntä liittäessään omaisuuden pelastukseen. Me olemme olevinamme fiksumpia kuin rikas nuorukainen tunnustuskirjoinemme, vaikka tosiasiassa olemme häntä kurjempia. Rikas nuorukainen oli sentään rehellinen Jumalan edessä.

Jeesuksen selkeä käsky omaisuuden poismyymisestä paljastaa luterilaisten surkeuden ja surkuhupaisuuden. Käsky sivuutetaan jonkinlaisena poikkeustapauksena tai uskoon tulleen ihmisen tunnekuohuisena kuherruskuukautena. Käsky ei yksinkertaisesti merkitse meille yhtään mitään. Se ei ole ihme sillä, jos ottaisimme mestarin sanat todesta, huomaisimme rakentaneemme talomme hiekalle.

Tilinpäätös

Luterilaisen ihmiskuvan mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Yhtä käsittämätöntä kuin kiistää kristityn syntisyys on oikeuttaa synnissä eläminen tuolla synnillä. Mammonan tapauksessa käy kuitenkin juuri näin. Siksi tuomio on tämä: suola on käynyt mauttomaksi ja maailman valo sammunut pimeään. Tie parannukseen on köyhyyden tie. Sen soisi alkavan sieltä, mistä tuomiokin: Jumalan huoneesta.

Lähteet

Pyhä Raamattu, vuoden 1992 käännös

Köyhien Raamattu, Kari Latvus, Sakari Häkkinen & Hanne von Weissenberg

Kutsu Seuraamiseen, Dietrich Bonhoeffer

Löytyikö yhteys vanhurskauttamisopista?, Timo Junkkaalan artikkeli kirjasta Siunattu evankeliumi

Keskustelu Lauri Thurénin kanssa

Terve Timi,

Hyvää tekstiä tuo rahajuttu. 

Tieteellisen tutkimuksen erottaa mielipidekirjoittelusta se, että tieteessä pyritään pikemmin aineiston pohjalta luomaan yleisnäkemys kuin löytämään aineistosta tukea jollekin yleisnäkemykselle. Raamatussa on niin paljon tekstimassaa, että sopivasti valikoimalla voi puolustaa melkein mitä vain (tai muokata Raamatusta helposti vastustettava olkiukko). Vaikeampaa mutta rehellisempää on etsiä eri kirjoittajien ja ehkä koko Raamatunkin omaa näkemystä.

Jeesuksen suhteessa omaisuuteen voisi aloittaa vaikka talenttivertauksesta (M25:14-30), juuri ennen kuvausta viimeisestä tuomiosta. Suurin syntinen on se, joka ei sijoita rahaa edes matalakoroiselle pankkitilille, ihanteena on pelata isolla riskillä ja kaksinkertaistaa pääoma. Entä miten Jeesus kuvasi suurinta syntiä Luukkaalla? Tuhlaajapoika kämmäsi puolet maatilan pääomasta eläen asotos (Liddell-Scottin sanakirjan mukaan ”tuhlaillen”, ei suinkaan ”irstaasti” tms., kuten raamatunkäännösperinne). Pahinta oli että hän hävitti isän omaisuuden (L15:30). Niinpä isä piti poikaa kuolleena (L15:24). Näiden ja monen muun kohdan perusteella Jeesus kannattaa kovaa kapitalismia ja pitää pääoman tuhlaamista eräänä rankimmista synneistä – juuri sen avulla hän kuvaa tietä kadotukseen. Jeesuksen ja Paavalin suurin sankari oli Abraham, upporikas mies. Hyvänä kakkosena tuli Daavid, vielä vauraampi. Käytännössä Jeesuksen kannattajiin kuuluvat esim. Martta ja Maria, joilla oli pääkaupungin liepeillä, kalliilla seudulla niin suuri maatila, että sinne pystyi ad hoc majoittamaan kymmeniä nuoria miehiä. Sakkeus kyllä korvasi roomalaisen lain mukaan nelinkertaisesti korruptiolla saamansa varat, mutta tuottoista diilistään roomalaisten kanssa hoitaa Jerikon tulliasemaa hän ei luopunut. Hänelläkin oli sellainen kaupunkiresidenssi, että Jeesus porukoineen voitiin kestitä tuosta vain. Olipa hänellä sellainenkin ystävä, joka kykeni tarjoamaan kiirastorstaina asiallisen juhlahuoneiston isolle miesjoukolle keskellä kuuminta pääsisäissesonkia, jossa Jerusalemin jokainen komero oli varmaan vuokrattu turisteille kovaan hintaan. Jeesuksen maallisen uran päätti se, että hän pääsi ”rikkaan” arimatialaisen hautaan (Jes. 53:9, Matt. 27:57 jne.). Jeesus ei suinkaan vaatinut näitä varakkaita, suorastaan rikkaita kannattajiaan myymään kaikkea mitä heillä on ja lähtemään hänen seuraansa. Jos rikkaalle nuorukaiselle annettu ohje olisi koskenut kaikkia hänen kannattajiaan, koko liike olisi pysähtynyt saman tien ilman toimivaa tukiverkostoa.

Myös nämä ja monet muut kuvaamani raamatunkohdat tulee ottaa todesta, jos etsitään Jeesuksen suhdetta omaisuuteen. Jos ne selitellään pois köyhyysideologian nimissä, virhe on yhtä suuri kuin päinvastaisessa ratkaisussa. Olennaista on se, että evankeliumien kirjoittajat eivät nähneet ristiriitaa niiden ja Jeesuksen päinvastaisten lausumien välillä. Kameli menee helpommin neulansilmästä kuin rikas taivaaseen, ja silti Jeesus toimi rikkaiden kannattajien varassa ja vertauksissaan suositteli kovaakin keinottelua pääomalla. Minusta oikea linja on kysyä, mihin evankelistat (ja heidän takanaan Jeesus, Paavali jne) pyrkivät näillä tekstikohdilla. Veikkaisin, että vastaus löytyy jumala-käsitteestä. Vatsakin on monen jumala (Fil. 3:9), mutta ratkaisu ei ole leikata sitä pois – joskin Vuorisaarnaan tällainenkin ohje sopisi.

Laki-evankeliumi -pohdintasi ovat asiaa. Mutta vielä pitäisi muistaa, että nuo sanat tarkoittavat Raamatussa usein avan muuta kuin luterilaisuudessa: maailma tuomitaan Plin evankeliumin perusteella (Room 2:16) ja lakia ovat kaikki pyhät kirjoitukset, myös se mitä me kutusumme evankeliumiksi eli se, mitä Jla antaa ja lupaa (esim Room. 3:31-). On aivan totta, että laki-evankeliumi -periaatetta, jota Raamattu ei tunne, on väärinkäytetty monella tavalla. Armo ei koskaan mitätöi Jumalan tahtoa, eikä syntiä pidä tehdä jotta armo suureksi tulisi. Mutta jo käsite ”lain kolmas käyttö” on sekä Lutherin itsensä että Raamatun näkökulmasta täyttä huuhaata. Kristus on lain loppu ja kristitty on laille kuollut, ei niitä enää mihinkään kuulu käyttää. Silti alkuperäinen Lutherin distinktio on hyvä ja toimiva hermeneuttinen periaate.

Hienoa että pohdit näitä tärkeitä asioita, toivottavasti kommenteistani on jotakin iloa.

Hei Lauri,

Teki mieli palata kommentteihisi koskien rahatekstiäni. Jaamme peruslähtökohdan: kristityn tulee etsiä kirjoitusten omaa ääntä, ei sulloa tekstejä ennakkosapluunoiden läpi tai ideologioiden tueksi. Siinäkin lienemme yksimielisiä, että sana tarvitsee kristillisen sovelluksen. Siksi tekstiä pitää tulkita.

Tekstini oli siis mielestäsi hyvä, mutta yksipuoleinen. Niinpä tasapainotat sitä kirjoitusten ”toisella ääripäällä”.

Vasta konteksti ja tulkinta tekee talenttivertauksesta kristillisen ja innostavan: Isäntä on Jumala, joka antaa meille kykyjä ja osaamista, mitä meidän tulee käyttää lähetystyössä ja oikeudenmukaisessa elämässä. Parempi yrittää, sössiä ja katua – jopa ottaa riskejä kuin pelata varman päälle ja jättää yrittämättä.

Eikö tästä ole kuitenkin turhan villiä päätellä, että Jeesus kannattaa kovaa kapitalismia? Ilmeisesti hän puhui yhteiskunnasta, missä voitontavoittelu on arkea. Minusta vertaus ei silti opeta, että Jumala tahtoisi meidän rikastuvan ennen viimeistä tuomiota. Huomioit itsekin, että vertauksen tarkoitus on opettaa Jumalasta.

Käsittääkseni me Suomen ”kristityt” olemme juuri niin kuin tuo kelvoton palvelija: uskomme on kuollut ilman tekoja. Tämä näkyy siinä, että rakastamme rikkautta ja omaisuuttamme, kuten kaikki muutkin. Osuva esimerkki riskien minimoinnista on vakuutustoiminta. Mitä muuta vakuutuksemme ovat kuin keino turvata aarteemme koin, ruosteen ja varkaiden varalta ja näin sivuuttaa Jeesuksen käsky (Mt. 6:19–24)?

Tuhlaajapojan synti on tosiaan omaisuuden tuhlaaminen. En silti katso vertauksen tukevan kapitalismia, vaan opettavan Jumalan armahtavaisuudesta. Epärehellinen taloudenhoitaja saa päinvastoin kiitosta tuhlatessaan isäntänsä omaisuuden lyhentämällä velkoja. Kehuja saa myös Maria, joka tuhlaa omaisuuden, vaikka narduksen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille. Olennaista lie tuhlaako omaisuuden huoriin, markkinoiden leivonnaisiin vai Hurstin ruoka-apuun. Jumala on suurin tuhlari.

Minusta vertauksia painavampi argumentti tekstini yksipuolisuuden puolesta on kirjoitusten rikkaat uskovaiset. Tosin tekstini huomioi Aabrahamin ja Lyydian. Luukas kertoo naisista Jeesuksen sponsoreina (Lk. 8:2–3). Keskeistä on myös Apostolien tekojen kuvaus seurakunnan yhteiselosta (Ap.t. 2:42–47): Ensin kaikki myyvät asuntonsa. Sitten uskovaiset kokoontuvat kodeissansa. Kirjoitat, ettei Jeesuksen käsky muuttua rikkaasta köyhäksi voinut koskea kaikkia, sillä muuten Jeesus-liike olisi kuivunut kokoon. Minusta alkukristillisyys toimi juuri siksi, että uskovaiset jakoivat omaisuutensa: kotinsa, hautansa ja parfyyminsa. Seurakunta kykeni huolehtimaan köyhistä diakonian avulla – niillä varoilla, jotka rikkaat seurakunnalla antoivat. Minusta köyhien ja rikkaiden symbioosi seurakunnassa estää siipeilyn (2. Tess. 3:6–15) sekä mammonpalvonnan.

Totta, kaikki eivät jättäneet verkkojaan. Olen silti sitä mieltä, ettemme voi oikeuttaa omaa rikkauttamme kirjoitusten rikkailla ellemme ole valmiita jakamaan omastamme kuten he.

Runsas sato (talentti) on edelleen siunaus. Silti meidän tulee pohtia oikeuttamme rikastua ja pysyä rikkaina.

Tekstini tavoite oli ottaa Raamatun tekstit ensisijaisesti sellaisenaan, ei Lutherin tai Augustinuksen tulkintoja. Jeesus tuomitsee rikkaat (Lk. 6:24–26) – ei ahneita, riistäjiä tai rötösherroja – vaan rikkaat. Tämä välitön teksti on kauhistuttava, sillä me olemme kaikki rikkaita. Suomessa on yltäkylläisyys ja helppo elämä, toisaalla kurjuus ja hikipajat. Pelastaaksemme ”kristillisyytemme” ja elämäntapamme (vrt. Mk. 8:35), ohitamme Jeesuksen sanat tai väännämme niiden kärjen toisaalle. Eikö yhtä väärin ole kumota sana sanalla, esimerkiksi Jeesuksen opetukset rikkaalla Aabrahamilla?

Mielestäni esille nostamasi Raamatun kohdat eivät siis todista minun valjastaneen Jumalan sanan keksimäni köyhyysideologian palvelukseen.

Moi Timi,

mukava kun vastasit. Ei tämä ole ihan helppo aihe. Jos tulkitset noin Matt 25:14-19, niin johdonmukaisesti myös seuraava vertaus pitäisi tulkita samoin: Jeesus ei kannata nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien, sairaiden tai vankien auttamista. Molemmissa vertauksissa sille käy kehnosti, joka ei täytä voimamiehen (anthropos tai basileus) odotuksia: pääoman kovaa karttuttamista tai vähäosaisten auttamista.

Oikeasti Jeesuksen linja on selkeä: hyvät asiat kuten isä, äiti, vaimo, lapset, veljet, sisaret, oma elämä (Lk 14:26), yhtä lailla kuin omaisuus tai mikä tahansa muu Jumalan lahja muuttuvat vihattaviksi, jos niihin alkaa luottaa ja rakentaa elämänsä niiden varaan ja sivuuttaa lähimmäiset. Paavali veti 1 Kor 13 samaan tyyliin: armolahjat, hyvät teot, oikea teologia, jopa usko ovat nollan arvoisia ilman lähimmäisenrakkautta. Eivät Jeesus ja Paavali tarkoittaneet, että kaikki Jumalan lahjat ovat automaattisesti pahoja. Gnostilaisuudessa ajateltiin rankimmillaan siihen tyyliin, mutta kristinusko osana varhaista juutalaisuutta näki toisin: Jumalan lahjoista kuuluu kiittää Jumalaa ja niitä tulee käyttää toisten hyväksi.

Jerusalemin seurakunta tosiaan myi omaisuutensa, koska uskoi Jeesuksen palaavan kohtsillään. Mitä sitten tapahtui? Iso osa Paavalin toiminnasta oli kerätä tuolle seurakunnalle varoja ympäri Vähää-Aasiaa, kun omaisuutensa myyneet näkivät 50-luvulla nälkää. Mutta Paavalikin jarrutteli liiallista anteliaisuutta.

Hei Lauri,


Kiitos nopeasta ja ystävällisestä vastauksesta. Vastaan sinulle vielä ja esitän muutaman kysymyksen, mutta nyt saa viesti jäädä minultakin jo lyhyemmäksi.

Taidanpa vaihtaa tulkintatapaa vertausten välillä.

Sovittelevasti voisi muuten huomauttaa, että kapitalisteja mahtuu aika moneen junaan Gordon Gekkon ja Oscar Schindlerin välille.

Tuosta toisesta kappaleesta olen kanssasi samaa mieltä.

Maailman lopullinen konkurssi kuulostaa uskottavalta selitykseltä jerusalemilaisten kommunismille. Luukas ei tosin mainitse motiivia, ainakaan suoraan. Todennäköisesti motiiveja oli monia.
Keskinäinen rakkaus lienee yksi päämotiiveista. Tekstistäsi saa sellaisen käsityksen, että omaisuuden poismyyminen oli tyhmä teko. Mutta mitkä olivat nälänhädän syy- ja seuraussuhteet? Minua voi nyt ohjata oma ideologiani, mutta luulisi seurakunnan ja sen köyhien kestävän paremmin ulkoiset katastrofit, jos kaikki - rikkaatkin - puhaltavat 100% yhteen hiileen. Olisiko Luukas kirjoittanut teoksensa tällä tavalla, jos alkuseurakunnan tasausinto osoittautui naiiviksi jo vuonna 50 jKr.?

Missä Paavali jarruttelee liiallista anteliaisuutta? Mieleeni tulee Makedonian seurakunta (2. Kor. 8:1-15). Kaiketi kohdan voi tulkita toppuutteluksi (erityisesti jae 13). Ainakin tekstissä on vähän eri sävy kuin Jeesuksen käskyssä: Paavali huomioi antamisen seuraukset antajalle sekä mahdollisuuden siihen, ettei köyhyys annettaessa
vähene, vaan ainoastaan vaihtaa kohdettaan. Lisäksi puhe oikeudesta ja kohtuudesta sekä vastavuoroisesta jakamisesta viittaa siihen, että kankkulan kaivo on kierretty kaukaa ja että köyhyyshullutus samaistui kristilliseen diakoniaan jo varhaisessa vaiheessa.

Diakoniaa harjoittaa myös tämän päivän seurakunnat. Olen itsekin käynyt hakemassa seurakunnastani ruokaseteleitä.
Silti tekstini tuomitsee seurakunnat osana rikasta kirkkoa.

Moi Timi,

teema on tosiaan mielenkiintoinen. Jeesuksella oli oma agendansa, Jumalan valtakunta, eikä hän tullut säätämään perinnönjakoa – tai mitään muutakaan käytöksen kultaisen kirjan teemaa. Sellaisten neuvomisen hän ulkoisti mieluiten fariseuksille (Matt. 23:2-3). Jeesuksen omat eettiset ohjeet (kuten Vuorisaarna) ovat pikemmin esimerkkejä isoista teologisista periaatteista kuin käytännön vinkkejä. Niinpä Luuk. 12:14 kuvaa hyvin hänen turhautumistaan, kun kesken syvällisen teologian kaveri pyytää tulitukea perintöriitaan. Luvun loppu kuvaa sitten, mitä tapahtuu, jos luottaa omaisuuteen eikä Jumalaan. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että omaisuudesta pitää huolehtia hyvin, varsinkin toisen omaisuudesta – tätä kuvaavat monet hänen vertauksensa. Rikas mies ei olisi päässyt Abrahamin helmaan antamalla Lasaruksellä vähän lisää almuja, jonkin verran hän jo nimittäin antoikin, ongelma oli miehen suhde pyhiin kirjoituksiin, ja vertauksen tavoite on saada fariseukset löytämään kirjoituksista messias.

Samaa mieltä siitä, että omaisuudessa kylpevä kirkko on kaukana Raamatun ihanteesta. Helsingin seurakuntayhtymä korjaa parhaillaan Joharin betonisia kattopatsaita monella miljoonalla, olisikohan niille raholle fiksumpaakin käyttöä? Vaikka ei Jeesus sitäkään leskeä moittinut, joka antoi ”koko elämänsä” temppelirahastoon.

BTW, oletko lukenut Heikki Soinisen kirjan ”Ulkopuolella leirin” (WSOY)? Vetäisin sen juuri jälleen kerran. Suomen Catcher in the Rye, mutta samalla radikaalia hengellistä ajattelua ja kirkkokritiikkiä – myös rahateemaan liittyen -- vuodelta 1962, lisäksi ensimmäinen stadin slangilla kirjoitettu romaani. Sen jälkeen tämä 19-vuotias nuorisotyönohjaaja katosi kuin tuhka tuuleen.




Hei Lauri,


Jeesuksen opetuksen ydin oli tosiaan Jumalan valtakunta. Tästä ei kuitenkaan pidä sortua väärään dilemmaan, missä taivaallinen todellisuus ei liity juuri mitenkään maalliseen elämään. Tämä on käsittääkseni suuri vaara armoa ja ihmisen syntisyyttä korostavassa luterilaisuudessa. Tästä seuraa helposti se, että Vuorisaarna tulkitaan vain lain toiseksi käytöksi. Kyllä nuo käskyt on minusta ihan noudatettavaksi annettu, vaikka kukaan ei täydellisyyteen pystyisikään. 

En näe (minäkään) omaisuudesta luopumisessa tai omaisuuden käsittämisessä toisen omaisuudeksi ristiriitaa omaisuudesta huolehtimisen kanssa.

Käsittääkseni ongelmallinen suhde pyhiin kirjoituksiin ja messiaan torjuminen korreloi mammonanpalvonnan kanssa, mitä Lasarus-vertauksen rikas mies edustaa. Toisin sanoen, minusta vertauksen tavoite voi olla samanaikaisesti rikkauteen usein liittyvän välinpitämättömyyden tuomitseminen sekä kirjoituksien messias.

Omaisuudessa kylpevä kirkko tulee ilmauksena lähelle mammonaa palvovalle kirkolle, jonka kaikki kristityt tietenkin tuomitsevat. Tulee kuitenkin tarkentaa: Missä vaiheessa omaisuutta on niin paljon (=liikaa), että siinä voi kylpeä? Missä kohtaa kohtuullinen omistaminen ja toisten huomioiminen muuttuu mammonanpalvonnaksi? Onko minun kirkkoni mammonanpalvontakirkko? Patsaiden restaurointi ei äkkiseltään kuulosta yhtä hyvältä idealta kuin esimerkiksi nälkäisten auttaminen. Japanilainen taidemaalari Makoto Fujimura perustelee oman ammattinsa  sinänsä turhaa legitimiteettiä Jeesuksen sinänsä turhalla itkemisellä ennen Lasaruksen herättämistä sekä Marian narduksella, jonka hän olisi voinut myydä köyhien tähden.

Lienemme samanmielisiä siitä, että ulkoisen teon, antamisen, ostamisen tai omistamisen arvioinnissa ja tutkimisessa tulee ottaa huomioon sisäinen motiivi ja syy teolle.

Siepparin olen lukenut, mutta tuosta en ole kuullutkaan. Täytyypä katsoa jo sen takia, että olen itsekin työstänyt nuorisoromaania.