En ole tavannut korvamerkitä euroviisuja kalenteriini. Eihän minulla ole ollut telkkuakaan. Eikö sitä paitsi kaikenkarvaiset viisupoppoot tapaa olla kaukana maiden kärkikastista? Tämän vuoden kattaus kuitenkin miellytti.
Euroviisut ovat maanosamme sekulaari rituaali. Viihteen alttarilta putoaa kristillisiä ja pakanallisia palasia. Repertuaarin esityksen tunnelma vaihteli laajalla haitarilla. Kreikan teknohupailussa oranssinpörröinen setä huiteli lavalla potkulaudalla. Kroatian esitys käsitteli kristittyjen naisten seksiorjuutta osmanivallan aikana kreikkalaisen myyttien kieliä tapaillen. Perinteiset rakkausballadit ja pyllynpyöritykset mahtuivat näiden väliin. Viisuissa huima taituruus ja vuosien työ yhdistyy sävellystaiteeseen, jonka tavoite on dropata dopamiinimato korvaamme ja nykäistä tykkäysääni ulos.
Moni kappale toimi instrumentaalisesti muun esityksen jäädessä tavanomaiseksi. Norjan henkselihemmo rokkasi kuin Bono ja Robbie Williams, mutta esitys oli myös Erika Vikman -henkinen vonkauslaulu. Ruotsin valoshow tykitti kuin Loreen ja E-Type yhteensä, vaikka kappaleen parisuhdepohdinnat olivat Tiktakin demon tasoa. Samaan sarjaan kuului myös Linda Lampeniuksen ja Pete Parkkosen Liekinheitin: upea viulu ja vahva ääni tyypillisessä kielletty hedelmä namuttelukärvistelyssä. Pinnallisia ristiriitoja!
Moldova oli jopa paras: JVG-henkinen adrenaliinitykitysräppi ja kaunis kansallislaulu folk-huiluineen.
Monet esitykset olivat ihan vaikuttavia, vaikka lähinnä tuli ikävä parempaa: Australiasta Celine Dionia ja Kylie Minogueta, Ranskasta Myléne Farmeria, Israelista Leonard Cohenia, Romaniasta Nightwishia. Italian iskelmä-Frederik olisi varmasti isäni mieleen. Puolan gospelin luulisi sopivan uskovalle, mutta kun en innostu Whitney Houstonista, kuinka olisin pitänyt tuostakaan?
Bulgaria erottui edukseen suoraviivaisista vastustajistaan ladygagamaisella sekoilulla ja EDM-jarruillaan. Bangarangan arvasi voittajaksi jo biisin alussa, sillä laulussa on koukku, joka luo kuulijaan odotuksen ensikorvallisella. Esitys nyki jo aivan kirjaimellisesti! Kuten Miljoonasateen Heikki Salo sen osuvasti ilmaisi: ”Sama juttu vanhassa kunnon biisissä Rovaniemen markkinoilla – ”rumarellumarillumarei!” Väliäkö hällä, kunhan toimii.”
Moni veisu alleviivasi populaarimusiikissa tuttua järjen ja hulluuden, siveyden ja riettauden, normaalin ja kummallisen, enkelin ja demonin välistä jännitettä ja yllätys yllätys – jälkimmäisen eduksi. Norjan rokkikukko kiekaisi: ”Baby I’m an animal, I got no self control.” Samoin Suomen sonni Pete Parkkonen esitti eläimellisen himon ja tunteen ylivoimaa. Itävallan Daft Punk -pastissin lavaturret hellivät sisäistä elukkaamme. Bangarangan juju on nyrjäyttää harmaa arki dionyysiseen estottomuuteen Käärijän tavoin. Esitykset olivat kuitenkin kallellaan paitsi häpeälliseen synnintekoon myös runoilija Charles Baudelairen kuvailemaan pelkuruuteen: ”jos ei raiskaus, myrkky, tikari tai tuhopoltto vielä ole viehkoilla kiemuroillaan kirjaillut säälittävän kohtalomme tympeää kangasta, on syykin selvä: rohkeus pettää.” Kontrolli pysyy, mitään mellakkaa ei tule, viisusensuuri kouraisee takaisin. Lava on tekoepäpyyhyden rikospaikka, mistä ei taiteilijanvapauden alibilla selvitä. Puolustus ja syyttäjä esittävät saman argumentin: ”nämä ovat pelkkiä lauluja.”
Sovitaanko, että Parov Stelarin Black Lilies oli illan laadukkain esitys?
