Kristinuskon kummallisuudet

Tämä kirjoitus esittelee kristinuskon outouksia. Kummallisen vertailukohde on normaali, jota tässä saa edustaa tämän päivän uskonnoton suomalainen mielenmaisema. Tekstissä ääneen pääsee myös saivartelija ja kriitikko. Kerro sinäkin, mitä pidät merkillisenä kristinuskossa.   

Elia nousee taivaaseen tulisissa hevosvaunuissa Raamatun kertomuksen mukaisesti Marc Chagallin etsauksessa vuodelta 1958. 

Jumala

Usko Jumalaan, jumaluuteen tai korkeampaan voimaan ei liene kovin outoa. Kristinuskossa Jumala on kuitenkin läheinen ja persoonallinen, Isä. Häntä voi puhutella rukouksen ja ylistyksen kautta. Tästä avautuu kumma jännite: maailmankaikkeuden Luoja ja Kaikkivaltias on kiinnostunut yksittäisestä ihmisestä ja tämän huolista.

Saivartelija: Raamatussa ei mainita, että Jumala on persoona.

Kriitikko: Rukousposti lähtee olemattomaan osoitteeseen.

 

Kolminaisuus

Kristinuskon mukaan Jumala on yksi ja kolme eli yksi olemus ja kolme hypostaasia eli henkilöitymää: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tämä hämmentää. Kolminaisuudesta kiisteltiin kirkkoisien aikaan 200–400 luvuilla. Pyhä Valentinus jopa tinttasi turpaan harhaoppista Areiosta, joka kehtasi väittää, että Jeesus on luotu. Nikean kirkolliskokouksen uskontunnustus, jota luetaan sunnuntaisin luterilaisissa jumalanpalveluksissa, linjasi oikean opin: Jeesus on ”syntynyt, ei luotu”.

Saivartelija: Luterilaiset lausuvat uskontunnustuksen länsimaisella lisäyksellä, joka sinetöi idän ja lännen kirkon eron vuonna 1054.  

Kriitikko: Jumala on joko yksi tai kolme erillistä jumalaa, ei yksi ja kolme yhtä aikaa.

 

Jeesus

Kristinuskon mukaan Jeesus ei ole pelkkä historiallinen henkilö, guru tai profeetta vaan neitseestä syntynyt ja profeettojen ennustama messias, joka käveli vetten päällä ja muutti veden viiniksi. Jeesus on rukouksen ja ylistyksen kohde, jonka kautta koko maailma on saanut syntynsä. Usko tällaiseen henkilöön on kummallista. Kristinuskon mukaan Jeesus sovitti ihmiskunnan synnit uhrikuolemallaan ja nousi ylös kuolleista. Kirkkoisät pohtivat Jeesuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon suhdetta esimerkiksi kysymällä, onko Jeesuksella kaksi tahtoa.

Saivartelija: Kristillinen teologia on ollut pihalla sen suhteen, kuoliko Jumala ristillä. 

Kriitikko: Jeesukseen liitetty yliluonnollisuus on totta vain kristittyjen mielikuvituksessa.

 

Pelastus

Kristinuskon mukaan ihminen tulee pelastaa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Pelastus on ajallinen pelastuneiden yhteisö sekä ikuinen taivas. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, vaan kadotus. Jumala pelastaa. Jeesus on sovittanut jokaisen ihmisen synnit ja avannut koko ihmiskunnalle tien ikuiseen elämään. Pelastus tapahtuu, kun ihminen liitetään Jumalaan sekä Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan julistuksen kautta. Pelastus sitoo kristityt maailmanlaajuiseen lähetysmissioon. Pelastus on lahja, joka otetaan vastaan uskolla. Usko on myös lahja. Pelastuksen voi menettää, jos ei pysy uskossa ja armoliitossa. Siksi hyvät teot ovat myös tärkeitä.   

Saivartelija: Monien Raamatunkohtien mukaan ihmisten teoilla on merkittävä rooli pelastuksessa toisin kuin luterilainen kirkko opettaa.

Kriitikko: Kristillisessä pelastusopissa on ristiriita: Jumala tahtoo pelastaa kaikki. Yksin Jumala pelastaa. Kaikki eivät kuitenkaan pelastu. 

 

Pyhä kirja  

Pyhät kirjoitukset toki yhdistävät kristinuskoa moniin muihin uskontoihin. Sekulaarille ihmiselle ajatus on joka tapauksessa outo. Pyhät kirjoitukset ovat ikivanhoja, jopa 3000 vuoden takaisia. Muokkauksista ja käännöksistä huolimatta Raamatun kirjat ovat kristittyjen mielestä Jumalan sanaa. Ne ovat aikasidonnaisia ja ihmisten kirjoittamia, mutta silti Pyhän Hengen inspiroimia. Outous tulee siitä, että ihminen sitoutuu pyhiin kirjoituksiin ja niiden sanomaan sen sijaan, että olisi oma auktoriteettinsa. Kummallinen lienee myös kristittyjen tapa pitäytyä sanassa, mutta ”ignoorata” se toisessa kohdassa.  

Saivartelija: Luterilaisten ”yksin Raamattu” -oppia ei löydy Raamatusta, ei liioin kaanonin rajoja.  

Kriitikko: Jos kaikkivaltiaalla Jumalalla olisi todella jotain sanottavaa ihmiselle, olisiko viesti todella se mitä Raamatusta luemme?  

 

Raamatun kummallisuudet

Raamatussa outouksiin laskettaneen ainakin ihmeet, kuten puhuva aasi, kelluva kirves tai supervoimat takaavat hiukset. Raamatun lehdillä on monia kummajaisia, kuten öinen velhotar Lilith, erämaademoni Asasel, isätön ja äiditön Melkisedek, merilohikäärme Leviatan tai kolme vuotta ilkosillaan kulkenut profeetta Jesaja. Puhuva käärme ei ole kovin kummallinen rooli faabelissa. Primitiivinen käsitys kosmoksesta voi hämmentää, joskin faaraoiden aikaan oli normaalia ajatella auringon menevän majaansa yöksi. Nooan arkki on merkillinen juttu. Jotkin hirveydet, kuten Jumalan käskemät kansanmurhat ja käskyt kuten ”velhonaisen älä salli elää” voinee tulkita oudoiksi.

Saivartelija: Mistä tiedämme, tarkoittivatko Raamatun kirjoittajat, että teksti tulee ottaa kirjaimellisesti totena?

Kriitikko: Raamattu on liian moraaliton ja ristiriitainen ollakseen pyhä kirja.    

 

Perhe ja avioliitto

Raamatun patriarkaalisuus voi tuntua monelta vieraalta näin tasa-arvon aikana. Seksuaaliseen vapauteen tottuneelle voi näyttää kummalliselta, että Raamatussa keskitytään niin paljon seksuaalisuuteen moraalisessa mielessä. Kristinuskossa seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Netflix-sarjojen peruskuviota, seurustelua, ei tunneta, järjestetyt avioliitot kylläkin. Toisia oudoksuttaa Laulujen laulun eroottisuus uskonnollisessa kirjassa, toisia Hesekielin kirjan roisit ilmaukset.   

Saivartelija: Anteeksi, unohdin: missä kohtaa Raamatussa kielletään esiaviollinen seksi?

Kriitikko: Naisen asema on Raamatun häpeätahra! Esimerkiksi kymmenen käskyn mukaan – jota nykyäänkin päntätään Suomen rippikouluissa – naista pidetään miehen omaisuutena.  

 

Juhlat

Suomalaisen kalenterin juhlat, kuten joulu, pääsiäinen ja helluntai, ovat pääsääntöisesti kristillisiä. Nyt outous heittää häränpyllyä: on outoa, että joku oikeasti juhlii esimerkiksi loppiaista! Pyhät ja paastot menevät monilta huomaamatta ohi. Sapatti on sisäistetty, mutta esimerkiksi helatorstai hämmentää. Silloin muistetaan Jeesuksen nousemista taivaaseen. Juhannus on suomalaisille tärkeä, mutta harvemmin sen takia, että kyseessä on Johannes Kastajan päivä. Toisin sanoen, pyhillä ei ole leikkauskohtaa ihmisten elämään. Muilla kirkkokunnilla on omat oudot pyhänsä, kuten pyhimysten muistopäivät tai ortodoksien veden pyhittämisen juhla.  

Saivartelija: Miksi suomalaiset toivottavat hyvää joulua adventtina ja syövät pääsiäismunia paaston aikana?

Kriitikko: Kristilliset juhlapyhät ovat kulttuuri-imperialismia!   

Lokin päällä lokki

Tässä kirjoituksessa arvostelen Aulikki Mäkisen toimittamaa kirjaa ”Tulevaisuuden sanat – kirkko kolmannella vuosituhannella” (Kirjapaja 2021). Valitsin kirjan, sillä sen takateksti puhuu ruumiillisuudesta, ihmeistä ja kauneudesta. Tosiasiassa kirjan tekstit ovat feminististä valtakritiikkiä.

Otsikkoni on Apulannan laulu. Vastalääke.

Johdannossa Mäkinen saattelee kirkkoa postmodernin lihapatojen ääreen. Uusi on hyvää, vanha pahaa. Yksinkertaistus perustuu väärään dilemmaan: jos kirkko ei pynttäydy postmodernia varten, se tekee sen modernin vuoksi. Johdanto on enteellinen: liberaaliteologian peitsirivit taantumuksen aaveita vastaan nostavat sillan myös Jumalan läheteiltä.

Outi Lehtipuu pohtii sisäänsä sulkevan raamatunkäännöksen ihannetta. Hänen myönteinen esimerkkinsä on UT2020-käännös, missä Paavalin ”veljet” on muodossa ”veljet ja sisaret”. Lehtipuu huomaa, että patriarkaalisuuden leikkaaminen Raamatusta saisi sen kirjoittajat älähtämään. Kaiken kukkuraksi ilmaus ”veljet ja sisaret” sulkee ulkopuolelle muut sukupuolet. Sukupuolineutraali käännös auttaa, mutta silloin naisesta [sic] tulee jälleen näkymätön. Lehtipuu ei problematisoi muumimammametodiaan siinä mielessä, ettei ihan jokaista hattivattia kannata halata.

Artikkeleita leimaa annetussa kielessä ja opissa pitäytymisen ja uusien ihanteiden välinen jännite. Välilä sillanrakennus menneisyyteen näyttäytyy liian haastavalta. Kirjoittajat sivuuttavat patapatriarkaalisen jumalanpalveluksen ilmeisesti siksi, ettei sitä voi kieltää eikä vahvistaa.

Elina Hellqvistin kuutamouinti on sekava liputus kirkon moniäänisyyden puolesta kansankirkon pelastamiseksi. Moniäänisyys on itseisarvo, joka paalutetaan relativismilla: totuuden pilvilinna kohoaa saavuttamattomiin yhtä pätevien tulkintojen vertaillessa kiikarien hintoja. Silti Hellqvist vetää kärryllään kalkkiviivat legitiimin kristinuskon pelikentäksi. Norsunluutornissa katse jumittuu vastakkainasetteluihin, jotka ovat enemmän mielikuvitusta kuin totta. Hellqvist ei huomaa liputtavansa itse omaa oikeaa totuuskäsitystään, saati kirkossa ja yhteiskunnassa alati kasvavaa yksiäänisyyden painetta. Artikkelin ympäripyöreä lopputulema: jokaiselle jotakin.

Terhi Paananen etsii ihmislähtöistä ja elämän makuista kieltä kristilliselle liturgialle ja rukoukselle. Teksti tarjoilee konvehteja ja onnistuu feminismin sapluunasta huolimatta kutomaan kristillisen tradition langoista paidan tämän ajan ihmiselle. Ilmaukset Isä ja Herra saavat hyväksynnän reunahuomautuksilla.

Eero Jokelan mukaan kirkon on seurattava tämän päivän hengellisiä trendejä. Näitä edustavat mm. pyhiinvaellukset, hiljaisuuden jooga ja mindfulness sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kertosäkeet. Patriarkaalisuus, hierarkiat ja opillisuus aiheuttavat jäsenkadon kirkon ovista. ”Ulos tällainen!” Jokela huutaa – ja käy muina miehinä pohtimaan inkarnaation ja kolminaisuusopin saloja. Yritys erottaa uskonto hengellisyydestä muistuttaa taikatemppua, missä nainen sahataan kahtia. Nyt temppu päättyy maailman ja Jumalan valtakunnan samaistamiseen. Näin muuraamme Baabelin tiiliseinää synnin, ristin ja evankeliumin varalta Pink Floydin sanat huulillamme.

Ei ole vaikea keksiä, minne sylttytehtaalle meidän tusinateologien jäljet johtavat. Tunnetko sinäkin jo Haloo Helsinki! -yhtyeen Lady Dominan ruoskansivallukset selässäsi?

Mika K T Pajusen artikkeli eri aikojen jumalakuvista onnistuu vapautumaan modernin ja postmodernin sekä konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välisestä dikotomiasta. Muuttumattoman ja järkikeskeisen jumalakuvan vastapuoleksi kehittyi eksistentiaalisesta hädästä kumpuava käsitys poissaolevasta Jumalasta. Kultainen keskitie on läsnäoleva Jumala sekä riittien ja myyttien keskiaika, jonne löytää ”toisen naiiviuden” kompassilla. Pajunen huomaa, että apologialla, kärsimyksen jumalanpimennyksellä sekä kokonaisvaltaisella mystiikalla on toisiaan täydentävä tehtävä.

Mikko Malkavaaran, Minna Hietamäen ja Aulikki Mäkisen artikkelit kirkkohistorian aatemurroksista, ekumeniasta ja piispuudesta ovat asiallisia. Toisaalta jutut kielivät siitä, että tulevaisuudessakin Suomen kirkossa tulee olemaan enemmän teologeja kuin uskovia. Piispanvaalien moniäänisyysreseptillä sorvataan uurnasta noidan pataa. Auttaisiko, jos lukisimme Jeesuksen nuottavertauksen alusta loppuun?

Dialogia, sanoja ja tämän päivän tuntoja korostava kirja olisi voinut viettää aikaa muusikoiden, runoilijoiden ja maalarien jalkojen juuressa.

Jukka Hautala suorittaa patriarkalismille lääkärintarkastuksen. Nyt diagnoosi onnistuu: änkyräkin huomaa olevansa feministi kannattaessaan naisten äänioikeutta sekä elämää kodin ulkopuolella. Musteläiskätesti saa pohtimaan, onko tämän päivän feminismissä ja sen vastustuksessa jotain samaa kuin aikaisemmissa taisteluissa. Hautala ei tee itselleen näkötestiä. Hänen käsityksensä luterilaisesta ristin teologiasta vallan täydellisenä riisumisena vaikuttaa aavistuksen sumealta postmodernismilta. Silti hän kirjoittaa oikean silmälääkkeen reseptin postmodernin oikeaan taudinkuvaukseen: Jumala on herra ja palvelija.

Ilse Paakkinen kolisuttelee luurankoja perinteisen kristillisen sukupuoliateologian kaapissa. Kukkotappelussa Eero Huovista ja Miikka Ruokasta vastaan ei tee mieli lyödä vetoa voittajasta. Tekstistä on vaikea saada otetta, kun Paakkisen oma raamattuteologia rajoittuu lähinnä virheelliseen tulkintaan korinttilaiskirjeestä. Tekstin ansio on 1400-luvun naisteologin, Christine de Pizan kruunaus.

Päivi Vähäkangas hieroo teoksen perusongelmaa lukijan naamaan kirjan päätösartikkelissa. Hyvä on, uusi liittymäpaketti on parempi kuin vanha! Tässäkö on tulevaisuuden kirkon sanoma? Tässäkö kadonnut merkitys, evankeliumi ja Jeesuksen seuraaminen? Ajan hengen mukainen raamattuanalyysi poimii rusinoita pullasta. Onneksi sokea kanakin löytää jyvän: Paavalin efesolaiskirjeen avioliittoteologia lupaa miehelle ja naiselle keskinäisen rakkauden ja onnen. Tämä ei perustu sapelinkalisteluun, vaan kuuliaisuuteen ja keskinäiseen alistumiseen.

Kirjan mukaan tulevaisuuden kirkko on feministinen linnoitus. Kirjan lukemisen myötä myönteiset termit kuten dialogisuus, tasa-arvo ja kontekstuaalisuus alkavat epäilyttää. Lähtökohtien itsereflektio ja kritiikki jää liki olemattomaksi. Kirja antaa turhan yksipuolisen kuvan miesten ja naisten nykytodellisuudesta sivuuttaessaan esimerkiksi kirkon työntekijöiden naisistumisen, uhkaavien seksuaali- ja sukupuolikäsitysten ulossavustamiset ja vetoisat deittisovellukset.

Nimestään huolimatta kirja ei käsittele sanan teologiaa. Siksi muistutan tässä, että lääke on myrkky sekä Platonin apteekissa että Jumalan valtakunnassa. Emmekö siis joisi maljamme pohjaan saakka?

Pappina ymmärrän hyvin, jos sisään sulkeva kansankirkkomme tuntuu entistä ulossulkevalta nuoren ja vihaisen miesuskovan rinnassa. Kuuluuko tulevaisuuden sanoissa Kristuksen ääni?

Raya ja queer lohikäärme

Johdanto

Tämä kirjoitus tutkailee perhettä, poikia, prinsessoja ja pusuja lasten tuoreissa (2012–) länsimaisissa animaatioelokuvissa. Sivusin aihetta kirjoittaessani animaatioelokuvien postmodernista käänteestä. Jätän elokuvien arvostelut sekä elokuvastudioiden erittelyt sivuosaan.

Elokuvien aiheita määrittelee kolme suurta tekijää: markkinat, maailmankatsomus sekä dramaturgia. Näiden ehdoilla rakennetaan sankareita ja roolimalleja.

 

Perhe

Animaatioelokuvien perheet ovat usein torsoja dramaturgisista syistä. Kelpo perhemenoa löytyy kuitenkin esimerkiksi elokuvista ”Ihmeperhe 2”, ”Croodit 1 ja 2”, ”Inside Out” sekä ”Kubo ja samuraisseikkailu”. Näissä elokuvissa juoni lujittaa vanhempien ja lasten yhteenkuuluvuutta. Ilkeät äitipuolet ovat historiaa. Uusperheet ovat turhan monimutkaisia, mutta sellaiseenkin törmää elokuvassa ”Eteenpäin”.

Pariskuntien mahdollinen avioliitto jää usein avoimeksi. Silti avioliittohuipennus löytyy ainakin elokuvista ”Itse ilkimys 2”, ”Hotel Transylvania 3”, ”Näin koulutat lohikäärmeesi 3”, sekä Croodit 2. Perinteinen kosinta löytyy elokuvasta ”Frozen 2”. Ihmeperheen aviopari vihittiin kirkossa ykkösosassa. 

Kaikki maalit lasketaan. 

Animoidut kirkkohäät taidettiin nähdä viimeksi elokuvassa ”Up” vuonna 2009. Miespapilla on valkoinen stola ja naisella huntu. 

Isät ja äidit

Animoidut isät ovat usein voimissaan ylivertaisia, kuten elokuvissa Ihmeperhe 2, Croodit, Näin koulutat lohikäärmeesi, Hotel Transylvania ja ”Urhea”. Samat isät ovat myös pihalla vanhemmuutensa tai ympäröivän maailman kanssa. Monesti isän kasvatushäkki ja putkiaivot estävät lapsen vapautumisen. Perheen pää ei alennu narriksi, vaikka toisinaan rima viistää maata. Viesti on pikemminkin lempeä: isä töppää, mutta välittää.

Äidit ovat useammin kuolleita tai sivuhahmoja. Poikkeuksia ovat esimerkiksi Ihmeperhe 2, Kubo, Itse ilkimys 2 ja 3, Eteenpäin, Urhea sekä ”Raya ja viimeinen lohikäärme”. Näissä tarinoissa äidit ovat huolehtivia, mutta myös vahvoja toimijoita. Samalla toteutuu tasa-arvo miehen ja naisen välillä. Siten ihmeperheen äiti lähtee sankarihommiin ja isä jää kotiin hoitamaan muksuja.  

Myöhempi lisäys: Tuoreiden elokuvien "Enchanto" ja "Punainen" myötä on nähtävissä käänne, jossa äitihahmo ja suhde äitiin saa merkittävän roolin.    

Toisinaan myös vanhuksia ja isovanhempia nähdään animoituina, kuten ”Coco” -elokuvan jöötä pitävä mummo. Cocossa ja ”Soul” -elokuvassa esiintyy jo Raamatun alkulehdillä mainittu miehen itsenäistyminen äidistä. 

Pojat  

Animaatioelokuvien päärooli on perinteisesti kuulunut pojalle tai miehelle. Maskuliinisia voimaa tarjoilee esimerkiksi Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvien nyhveröstä kuoriutuva soturipäällikkö tai Kubon samuraipoika. Yleinen teema on ujon pojan kasvutarina rohkeaksi, kuten elokuvissa ”Kunnon dinosaurus” tai Eteenpäin.

Pojan roolimalliksi sopii viisas johtajuus, empatia ja oman vajavaisuuden tunnustaminen. Vahvat miesjohtajat ovat harvassa, mutta lujaa ja pehmeää mieheyttä edustaa esimerkiksi ”Toy Story 4”:n Woody-cowboy. Jo kliseinen pojan rooli on nörttimäinen vempainvelho (esimerkisi ”Big Hero Six” ja ”Vakoojat valepuvuissa”). Poika voi olla myös vaikkapa muusikko (Coco) tai kilpuri (”Autot 2 ja 3”).

Kubo -elokuvan koppakuoriaismies ei meinaa päästä aamulla jaloilleen. Animaatioelokuvissakin vallitsee lainalaisuuksia: Yleensä juuri mies on irvailun kohteena. Yleensä juuri miehen tulee kasvaa ja kehittyä. Kenties kohdistettu nauru kielii terveestä ja vahvasta itsetunnosta. Ainakin keskeneräisyys siirtää valokeilan mieheen. 

Tytöt

Tytöille on perinteisesti kuulunut paikka sivuroolissa tai yleisössä. Esimerkiksi Autot -elokuvien päätähdellä on kotona kiva tyttöystävä. Perinteinen neito pulassa -narratiivi löytyy esimerkiksi elokuvassa Itse ilkimys 2. Nämä konventiot on sittemmin kyseenalaistettu.

Feminismi on tehnyt tulosta myös animaatioelokuvien saralla. Kyllä nainenkin voi! Niinpä esimerkiksi Autot 3 -elokuvassa tyttökilpuri päihittää pojat heidän omassa lajissaan. Nykyään elokuvan sankari ja päähenkilö on usein nainen. Näin etenkin prinsessaelokuvien kohdalla. Onneksi rooleja löytyy myös seinäruusun ja soturin välistä. Esimerkiksi Inside Out -elokuvan tyttö on jääkiekkoilija

Raya ja viimeinen lohikäärme -elokuvan mustahiuksinen prinsessasankari ja ihmiseksi muuttunut lohikäärme. Ns. Bechdelin testin läpäisee kaikki elokuvat, joissa on vähintään kaksi naishahmoa, jotka juttelevat keskenään jostain muusta kuin miehistä. Raya läpäisee testin kirkkaasti. Soturiprinsessa ei tarvitse miestä suojelemaan tai pelastamaan häntä.

Painaako naisen emansipaatio miehet lyttyyn? Hieman oireellisesti Croodit elokuvan tytöllä on puolet heikompi kundikaveri ja täystahvo pikkuveli. Urhea -elokuvan prinsessan eteen kärrätään keskenkasvuisia ja toistaistoisia sulhasehdokkaita, jotka poikatyttömme päihittää leikiten jousiammunnassa.

 

Toy Story 4 -elokuvassa on löydetty sopivat tasapaino sukupuolten välillä. Samalla juoneen on saatu tuore käänne: tarinan mies, Woody, on pehmo, jonka mielestä parasta elämässä on saada nukkua lapsen vieressä. Hänen parinsa Bo Peep on lempeästä neidosta pahikseksi kasvanut villikko. Molemmilla piisaa voimaa, tahtoa ja tunnetta. Parin välinen jännite toimii ilman suudelmia tai huonoja vitsejä.  

Seurustelu

Ihastuminen ja parin löytäminen on yleinen animaatioelokuvien juonikuvio. Teema on esillä esimerkiksi elokuvissa ”Tenavat”, ”Isle of Dogs”, Croodit 1 ja 2, Toy Story 4, Itse Ilkimys 2, Inside Out, Ihmeperhe 2 sekä Frozen 1 ja 2. Elokuvat lienevätkin usein lasten ensimmäisiä opettajia seurustelun ja seksuaalisuuden saloihin.

Myöhempi lisäys: Elokuvassa Punainen käsitellään hienosti ja rohkeasti nuoren tytön murrosikää kuukautisineen ja ihastumisineen.  

Lasten elokuvien päätähtinä ovat usein lapset ja näyttämönä heidän mielenmaisemansa. Siksi Coco-elokuvan poikaa inhottaa, kun hän näkee suutelevan parin televisiossa. Tenavat-elokuvan lapset ovat sen sijaan hämmästyttävän ihastumis- ja seurustelutietoisia. Pää- ja alajuoni sivuhahmoineen rakentuu saman teeman ympärille, mikä esitetään söpöllä huumorilla höystettynä.   

Animaatioelokuvissa lemmen liekit leimahtavat pieniä kipinöitä lukuun ottamatta vastakkaisten sukupuolten välille. Siten ala on edelleen konservatiivinen verrattuna vaikkapa nuorten sarjoihin. Toisaalta esimerkiksi elokuvissa Frozen 1 ja 2, Ihmeperhe 2 ja ”Luca” esiintyvä kielletty voima ja toiseus on mahdollista seksualisoida ja tulkita allegorisesti. Ilmiölle on oma termi ”queerbaiting”: markkinointitekniikka, jossa vihjaillaan saman sukupuolten välisestä romantiikasta.

Disneyn prinsessat eivät ihastu enää. Elokuvat Prinsessa ja sammakko ja Kaksin karkuteillä sisälsivät vielä romantiikan elementin. Murroselokuvien Frozen ja Urhea jälkeen elokuvissa ”Vaiana” ja Raya ja viimeinen lohikäärme ei prinssejä enää haikailla. Jos Disney-prinsessa rakastuisi mieheen, se tarkoittaisi kulttuurisotaa ja taloudellista katastrofia. Jos Disney-prinsessa rakastuisi naiseen, se tarkoittaisi kulttuurisotaa ja taloudellista katastrofia. Mainittakoon tosin elokuva "Prinssi Urhea", jossa pahistyttö ei ainoastaan muutu prinsessaksi, vaan menee myös naimisiin ja pamahtaa paksuksi. 

Animaatioelokuvien suhteen kysymys on siis sama kuin kirkossa ja yhteiskunnassa: kuinka kauan satulinna pysyy avoinna kaikille?

Vanhan pakan sekoittamista edustanee parhaiten Huippujengi Himalajalla: Tarinan mieskonna on kreationisti, joka vastustaa sähkötekniikkaa, evoluutioteoriaa ja naisten äänioikeutta. Auts! Tarinan ”hirviö” on puuttuva rengas, herra Susan. Tarinan moukkamainen mies ei saa pisteitä surmaamalla hirviötä, vaan keskustelemalla tämän kanssa. Elokuvan mies-nais-parilla on säpinää pitkin tarinaa. Elokuvan lopussa mies yrittää suudella naista. Nainen kuitenkin torppaa eleen ja opettaa miehelle – ja samalla katsojalle – että naisen onkin aika kokea parisuhteen sijaan oma seikkailu ihan itsekseen.

Varasin ajan terapeutilta elokuvan katsomisen jälkeen.

 

Loppusanat

Lasten animaatioelokuvat eivät ole kehittyneet vain tekniikan saralla. Ne heijastavat ja vievät eteenpäin ajanhenkeä. Olisi liian yksinkertaista ja helppoa tuomita tai siunata kaikki muutos ja kehitys.

Retrospektiivissä klassiset prinsessatarinat, kuten vuoden 1959 ”Prinsessa Ruusunen”, ovat helppoja maaleja feminismin kritiikille. Ei kai naisen elämä ole pelkkää unta ennen prinssin pelastavaa suudelmaa? Toisaalta, laajentakaamme perspektiiviä: Tarinamme ovat jo vuosituhansia kietoutuneet rakkauden, perheen ja vanhemmuuden ympärille. Vanhoissa saduissa klassiset arkkityypit loistavat kirkkaammin kuin tämän päivän viihteessä. Unet, prinsessat, prinssit ja hirviöt ovat tänäänkin ympärillämme, muistoissamme ja sisällämme.

Taianomainen jännite tytön ja pojan välillä lumoaa lapset ja aikuiset vuosisadasta toiseen. Mies ja nainen löytävät yhä ilon, rauhan ja onnen toistensa sylistä.