Raitis matkaopas Roomaan ja kristilliseen teologiaan

Antti Laato

Kristinusko Rooman valossa

Perussanoma 2022

272 sivua

 

Rooman San Clementen kirkon sisätilaa.

Valitsin Antti Laaton kirjan luettavakseni, koska ajattelin sen yhdistävän kiehtovalla tavalla historiaa, kulttuuria ja teologiaa. Näin se tekeekin, mutta kirjassa on myös puutteita.

Laaton kirja on jykevän raamatullinen. Tämä luterilainen perusvire saa rinnalleen kristillisen tradition arvostamisen. Kirjassa onkin kyse siitä, kuinka Raamatun sanomaa vietiin eteenpäin ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Siirtymä tapahtuu paljossa juuri Rooman maaperällä. Paraatiesimerkkinä on Pietarin ja Paavalin marttyyrikuolemat, haudat ja muistokirkot Roomassa. Julistaja saa tästä hyvää taustamateriaalia apostolien päivän saarnaansa. Samaa voi sanoa vaikkapa Jeesuksen kylkihaavan meditoinnista.

Rooma tuo protestanttiseen mieleen kriittisiä kysymyksiä: Eikö Rooma ole Ilmestyskirjan portto? Eikö roomalaiskatolisen kirkon paavi ollut jo Lutherille antikristus? Näitä kysymyksiä Laato osaa käsitellä viisaasti menneisyyttä tai nykytilannetta kieltämättä. Laato kehottaa katsomaan Roomaa kaupunkina, josta tuli näkyvä todistus pakanallisen Rooman häviöstä Kristuksen kirkolle. Laato siis tulkitsee konstantinolaisen käänteen varsin positiivisesti. Samalla lukijaa muistutetaan siitä, että Lutherin ajan Rooma oli eri Rooma kuin meidän aikamme Rooma.

Näen kirjassa ongelman aiheiden ”Rooma” ja ”kristinusko” välisessä suhteessa. Kirjan aiheena on kristinusko, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Kirjan luvut käsittelevätkin pelastusta, kastetta, ehtoollista, Kristuksen kärsimystä, pyhimyksiä, Neitsyt Mariaa sekä kuolemaa. Toisaalta takakannen mukaan kirja pyrkii avaamaan Rooman merkitystä kristinuskon keskuksena. Rooma jää silti luvuissa sivuun. Kaupunki on mukana siten, että Laato tuo esiin aiheisiinsa liittyvää Rooman arkkitehtuuria ja kuvataidetta. Minusta kristillisen teologian yleisesitys yhdistettynä turistikierrokseen Roomaan ei ollut täysin toimiva ratkaisu. Luvuissa on myös paikoin turhaa pomppimista aiheesta toiseen. Esimerkiksi ehtoollisluvun sisälle on leivottu kuvaus 21 kirkolliskokouksesta.

Kirjan antina on ekumeeninen valveutuneisuus luterilaisten ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. Tämä siitä huolimatta, että aiheiden käsittely jää usein yleisluontoiseksi eikä välttämättä tarjoa paljonkaan uutta kokeneelle lukijalle. Toisaalta kirja toimii juuri rakentaessaan yleisluonnollisen ja ekumeenisen sillan Raamatun sanomasta varhaiskristittyjen aikaan. Kuuluhan kirkkoisien aika myös meille protestanteille.

Mainittakoon erikseen pyhimysluku, jonka Laato sitoo yhteen pyhien kuvien kanssa. Pyhimysten kohdalla Laato onnistuu hyvin todistaessaan raamatullisesti pyhien elävän taivaassa ja siten keskuudessamme tälläkin hetkellä. Esitys kuvan teologiasta jää heppoisemmaksi. Laato ei esimerkiksi tuo esiin sitä, että sekä kuvainraastajat että kuvien kunnioittajat kunnioittivat pyhimyksiä. Tai sitä, kuinka seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen normi kuvien kunnioittamisesta vuonna 787 erottaa luterilaisia ja ortodokseja. Laato viittaa ortodoksikirkolle tähdelliseen ontologiseen periaatteeseen, jonka mukaan ikonimaalaukselle osoitettu kunnioitus siirtyy kuvan kohteeseen, mutta ajoittaa periaatteen lähdekritiikin puutteessa 400 vuotta liian varhaiseksi. Jakamattoman kirkon kuvan teologian kehittyminen platonismin kyljessä sekä tämän teologian yhteensopivuus luterilaisen teologian kanssa jää parhaimmillaan yleisluontoiseksi.

Kokonaisuudessaan Laaton kirja on turvallinen yleisesitys ekumeenisesti painottuneista kristinuskon aiheista. Kirja sopii erityisesti Rooman historiasta ja kirkkoarkkitehtuurista kiinnostuneelle.

Kiinalaista uskontokasvatusta lapsillemme

Johdanto

Tämä kirjoitus käsittelee kiinalaisia uskontoja lasten tuoreissa länsimaisissa animaatioelokuvissa. Aiemmin olen kirjoittanut animaatioiden postmodernista käänteestä ja sukupuolirooleista. Animaatiot viilettävät digitaalisia silkkiteitä idän ja lännen markkinoilla. Uskonnottomuuden tai kristinuskon sijaan ne näyttävät taolaisuutta, buddhalaisuutta ja kungfutselaisuutta.

Pitkälti Intiaan rajoittuva hindulaisuus rajautuu tekstini ulkopuolelle. Eläinhahmoisia jumalia ja tummansinisiä avataroja ei liioin näy lastenohjelmissa. Poikkeuksena mainittakoon Disneyn hindulaiseen mytologiaan perustuva Arjun: The Warrior Prince sekä Pixarin lyhytelokuva Sanjay’s Super Team, missä muinaiset hindujumalat ja tämän päivän supersankarit löytävät toisensa.

Animaatioelokuvissa on kyse kaupallisesta viihteestä. Samalla ne kertovat yleisinhimillisistä hyveistä. Usko, toivo ja rakkaus saavat uusia merkityksiä ja kehyksiä.


Herttainen 13-vuotias Mei Lee on Disney-Pixarin uutuuselokuva päähenkilö. Mei on kiinalaiskanadalainen uskis, joka käy koulua vuoden 2002 Torontossa.


DreamWorks

Kung Fu Panda -elokuvat ovat pöhkön huumorin, toimintakohtausten ja eksoottisten hahmojen ilotulitusta. Antiikin Kiina henkii itämaista viisautta. Taistelusankarit meditoivat kammioissaan ja sulautuvat kaikkeuden virtaan. Elokuvissa esiintyy taolaisuuden perussymboli, vastakkaisten jinin ja jangin yhdistävä ympyrä. Elokuvien sanomana on löytää sisäinen lohikäärmesoturi – siis buddhaluonto tai taolaisittain tao. Sarjan kolmannessa osassa valaistuminen tapahtuu kiinalaisen chin, parantavan elämän energian saavuttamisen kautta.

Kung Fu Panda -elokuvien ongelma on eksistentiaalisen itseksi tulemisen ja pyhityksen sekoittaminen fiilistelyyn, pintahermoiluun ja vatsanpalvontaan. Länsimainen ajanhenki lyö tassua itämaisen tyhjyyden filosofian kanssa: universumi rakastaa sinua sellaisena kuin olet.

Elokuvassa Jeti teinityttö Shanghaista lähtee seikkailuun halki Kiinan löytämänsä lumiotuksen kanssa. Elokuvan jeti on yliluonnollinen pehmoleluversio myyttisestä lumimiehestä. Tarina ei ole erityisen uskonnollinen ennen kuin ystävysten turistikierros muuttuu pyhiinvaellukseksi Leshanin kaupungin jättiläismäisellä Buddhan patsaalla. Elokuvan esteettisessä ja emotionaalisessa huipussa sade ja aurinko lankeavat patsaan ylle. Kukat puhkeavat maasta sankarimme surun ja taikaviulun voimasta. Tyyni Buddha ja Coldplayn laulu Fix You todistavat parantumisesta ja yhteydestä kaikkeuteen.


Disney

Disneyn elokuvassa Raya ja viimeinen lohikäärme soturiprinsessa yrittää pelastaa eripuraisen valtakunnan legendaarisen lohikäärmeen avulla. Elokuvan kuvitteellinen maailma on näyteikkuna kaakkois-Aasiaan ja lohikäärme animoitu versio paikallisesta vesien suojelijalohikäärmeestä, Naginista. Lohikäärme on jumalallinen olento myös kiinalaisessa kansanuskossa, horoskoopissa ja politiikassa. Elokuvan lopussa miekat sulatetaan auranteriksi ja lohikäärmeet tuovat onnen lohikäärmevaltakuntaan.

Kristinuskossa lohikäärme on pahan ruumiillistuma. Kuriositeettina mainittakoon, että Harry Potter -kirjoissa ja elokuvissa esiintyvä pääpahan lemmikkikäärme on nimeltään Nagini. Raya-elokuvan ihmeolento kykenee myyttisten esikuviensa tapaan muuttumaan ihmiseksi. Kiinan mytologiassa ihmiset polveutuvat ihmisen ja lohikäärmeen jälkeläisistä. Tässä on analogia meihin kristittyihin, jotka uskomme Jumalan syntyneen ihmiseksi ja ihmisten mahdollisuuteen tulla Jumalan lapsiksi.


Pixar

Disneyn ja Pixarin Punainen on söötti elokuva tytöstä, joka muuttuu puberteetin ja vanhan sukukirouksen myötä valtavaksi kultapandaksi. Elokuvan vastakohdat, itämaisuus/länsimaalaisuus, lapsuus/aikuisuus, perinteet/nykyaika sekä tämänpuoleisuus/tuonpuoleisuus kohtaavat punaisella viivalla. Perinteitä ja tuonpuoleisuutta edustaa tytön kiinalaiset ja kungfutselaiset juuret – eli esivanhempien palvonta.

Punainen on psykologisesti eheä: pandanhännänveto äidin ja lapsen välillä muuttuu sovuksi ja sankarimme saa pitää sekä kiltin ja petomaisen puolensa. Toisaalta sisäisen karhumme luonne jää ristiriitaiseksi (vrt. Frozen -elokuvien taika). Metamorfoosi symbolisoi murrosiän kasvukipuja ja punastumisia. Tyttö oppii hallitsemaan itseään zen-buddhalaisella meditaatiolla. Tytön perheenjäsenet jättävät omat pandansa tuonpuoleiseen shamanistisen rituaalin avulla. Silti elokuvan sanoma on vapauttaa sotkuinen, äänekäs ja outo minämme. Eikö itsekuri ole hyve? Eikö some jo muistuta villiintynyttä eläintarhaa? Karvaisuutemme ei ole perisynnistä vapaa. Kuitenkin lumoudumme teinimme kanssa poikabändin ilosanomasta: ”I’ve never met nobody like you…”


Loppusanat

Viimeiset kristilliset lasten animaatioelokuvat olivat DreamWorksin Egyptin prinssi sekä Joosef – Unten kuningas vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin painopiste on siirtynyt Kiinaan. Esimerkiksi kiinalaisen Pearl-studion ja Netflixin yhteistyössä Over the Moon nuori tyttö matkustaa kuuhun tapaamaan kuujumalatarta perinteisen kiinalaiseen kuujuhlan innoittamana. Lisää on tulossa. Apinakuningas tuo taolaisbuddhalaisen veijarin myyteistä valkokankaalle ja Onni tempaa katsojan portaalin läpi taikauskon valtakuntaan, jossa kiinalaiset lohikäärmeet ja saksalaiset yksisarviset leipovat ihmisille onnenkeksejä.

Ollapa jälleen lapsi!

Me kristityt emme taputa yhdellä, saati kahdella kädellä, kun epäjumalat ja omavanhurskauden perkele tanssivat verkkokalvoillemme. Sallittakoon kuitenkin animaattorien tehdä haluamiaan elokuvia. Sitä paitsi avoin uskonnollisuus saattaa olla jopa parempi lähtökohta kasvatukselle, dialogille ja lähetystyölle kuin köyhä uskonnottomuutemme. Yksimielisyyttä ja vertailukohtia löytyy yllättävän paljon. Esimerkiksi Punainen -elokuvan kungfutselainen vanhempien kunnioitus sopii yhteen neljännen käskyn kanssa ja Raya-elokuvan uhrautuminen toisten vuoksi kaikuu kristillistä rakkautta.

Luotu ja luomaton valo kohtaavat.