perjantai 4. joulukuuta 2020

Taistelu Amerikan sielusta – vuoden 2018 Oscar-elokuvat

 



Johdanto

Viittaan otsikollani Joe Bidenin presidentivaaleissa käyttämään ilmaisuun sekä siihen, että neljä yhdeksästä Paras elokuva -ehdokkuutta saanutta elokuvaa käsittelevät sotaa. Otsikollani tahdon muistuttaa, kuinka amerikkalaisia katsomamme elokuvat ovat. Hollywoodin universaalisuudesta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta jatkan tämän juttusarjan johdannon teemaa toteamalla, että vuoden 2018 perusteella Oscar-akatemia on identiteettipoliittisesti hereillä, ”woke”.

 

Get Out -elokuvan päähenkilö ei voi sulkea silmiään valkoiselta kauhulta.

Elokuvassa Clockwork Orange (1971) ultraväkivaltaan mieltynyt kriminaali hoidetaan yhteiskuntakelpoiseksi pakottamalla hänet katsomaan väkivaltafilmejä. Ko. elokuvat käsittelevät katsomisen tapahtumaa ja kutsuvat siten pohtimaan, miten katsomamme elokuvat vaikuttavat meihin.


Paras elokuva -ehdokkaissa rasismin vastaisuus ja homoseksuaalisuus ovat vahvasti esillä. Naisnäkökulma on tavallista vahvemmin framilla naispäähenkilöiden runsauden takia. Akatemia on valinnut elokuvia, jotka heijastavat sekä luovat aikansa ihanteita esteettisten ansioiden ohella. Minusta tämän vuoden kandidaatit onnistuvat esittämään myös vastakkainasettelut murskaavaa kompleksisuutta sekä suuria kertomuksia, jotka tempaavat mukaansa ihmisiä yli puolue- ja kuppikuntarajojen. 

 Joe Biden tahtoo olla juuri kaikkien amerikkalaisten presidentti. Hänen leffasuosikkejaan ovat Oscar-voittajat brittileffat King’s Speech (2010) sekä Chariots of Fire (1981). Donald Trump julistautui klassikkojen, kuten rasismikritiikin kohteeksi joutuneen Gone in the Windin (1939) ystäväksi ja paheksui eteläkorealaisen Parasiten (2019) voittoa. Ovatko nykypäivän Oscar-elokuvat kaikkien elokuvia, vai ainoastaan joidenkin?

 

Voittaja: The Shape of Water (fantasia) ⭐⭐

Imdb 7.3 -20M$ +195M$

Mykkä naissiivooja rakastuu vesiolentoon, jota pidetään sotilastukikohdassa kylmän sodan aikaisessa Amerikassa.

The Shape of Water on visuaalisesti upea. Sally Hawkins on ihana. Elokuva on kuitenkin samanlaista höttöä kuin Lady Gagan Stupid Love: Maailman ongelmat ja konflikti ratkeavat, kun paetaan Ihmemaahan, rakkauden fantasiaan ja turvalliseen tilaan. Tosiasiassa The Shape of Water on elokuva vastakkainasettelusta, jossa vastapuoli saa inhoa ja väkivaltaa osakseen. Osat ovat vain vaihtuneet: Nyt hirviö ei olekaan perusrauhaa ja naista uhkaava mutantti, vaan valkoihoinen ja isänmaallinen heteromies. Sankarit ovat queer-väkeä. Miksi Oscar-akatemia palkitsee tällaista eskapistista Harlequin-kioskiviihdettä?

Olen kirjoittanut elokuvan seksuaalimoraalista ja postmodernista eetoksesta täällä ja hirviöstä nimeltä Lady Gaga täällä.  


Dunkirk (toivo) ⭐⭐⭐⭐

Imdb 7.9 -100-150M$ +527M$

Toisen maailmansodan äärirajoilla Dunkirkin kaupunkiin saarretut liittoutuneet odottavat kuolemaa tai ihmettä, joka pelastaisi heidät tuonelan rannalta.

Dunkirkin lähtökohta erottaa sen edukseen muista sotaelokuvista: Liittoutuneet ovat häviämässä katastrofaalisesti. Nyt ei ole tarkoitus voittaa, vaan pelastaa, mitä pelastettavissa on. Elokuvan ylistettävyys on laajasti tunnustettu: Christopher Nolan tempaa katsojan upeasti keskelle toimintaa. Hän jakaa kerronnan kolmelle eri aikajanalle, jotka risteävät ja liittyvät yhteen. Siten elokuvan rakenne on samaan aikaan särmikäs ja ehjä. 

Hans Zimmerin musiikki ja taustalla tikittävä kello luovat ainutlaatuisen tunnelman kilpajuoksussa kuolemaa vastaan. Intensiivisimmillään elokuva toimii sotilaiden parissa rannalla. Luftwaffe moukaroi rantaa ja vihollisen tankit lähestyvät samalla kun tuhannet sotilaat joutuvat seisomaan tykinruokana tai yrittämään epätoivoista pelastautumista merta vastaan. Hyytävimmässä kohtauksessa nuoret sotilaat katsovat toivonsa heittänyttä miestä, joka sukeltaa kuoleman tyrskyihin. Nousuvesi tuo ruumiit takaisin rannalle. Joskus ihmishenki ja koko historia on ohuen langan, ihmeen, varassa.

Three Billboards Outside Ebbings, Missouri (oikeus) ⭐⭐⭐

Imdb 8.2 (Top Rated #152) -12-15M$ +160M$

Pikkukaupungin äiti aloittaa yhden naisen sotansa paikallista poliisilaitosta vastaan, sillä virkavalta ei ole saanut kiinni hänen tyttärensä murhaajaa.

Tämä elokuva on saanut kiitosta mustasta huumorista ja särmikkäistä roolisuosituksista. Elokuva oli enemmän musta kuin hauska. Lähtökohta väkivaltaisesta ja räävittömästä äidistä, joka pystyttää valtatien varrelle poliisilaitosta kritisoivat ilmoitukset, on vinoutunut.

 
Naisten uutta toimijuutta: Francis McDormandin esittämä äiti viskoo poliisiasemaa molotovin cockaileilla. Onko tulemme peräisin taivaasta vai helvetistä?

Elokuvan vahvuus on ristiriitaisissa henkilöhahmoissa: Äiti on kyyninen ja aggressiivinen, mutta hänen vihallaan on oikea kohde. Poliisipäällikkö on viisas ja rakastava perheenisä, mutta hän katsoo alaistensa törttöilyjä läpi sormien. Idioottikonstaapeli on oma lukunsa. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se osoittaa armoa tälle tyhmälle rasistille. Minusta tämä on kuitenkin juuri osa filmin oivallisuutta: Ihmiset eivät ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja. Joskus olemme tyhmiä kuin lampaat, mutta tottelemme silti paimenta.

 

Darkest Hour (usko) ⭐⭐⭐⭐

Imdb 7.4. -30M$ +151M$

Yhdistyneen kuningaskunnan uuden pääministerin Winston Churchillin täytyy voittaa parlamentin luottamus ja johtaa kansaa natsisaksan valloittaessa Eurooppaa kiihtyvään tahtiin.

Darkest Hour pääsee vireeseen ensi tahdeista lähtien. Kohtaukset soljuvat hyvin eteenpäin, sillä yhden loppuun on käsikirjoitettu set-up seuraavalle. Elokuva tuo mieleen Steven Spielbergin Lincolnin (2012), mistä se erottuu edukseen viihteellisyytensä ansiosta. Nimestään huolimatta Darkest Hour on komedia. Huumori perustuu Gary Oldmanin hienosti esittämän Churchillin porsastelun ja ylhäisen aseman väliseen ristiriitaan. Onko Darkest Hour pelkkää kevyttä viihdettä, jonka äärellä voimme nauttia sodan kauhuista sopivan jännityksen ja huvituksen vallassa? Arvioni perustuu viihteen siunaamiselle, mutta kenties samalla sille tosiasialle, että olen nähnyt enemmän sotaelokuvia kuin kokenut sodan realiteetteja.

Churchill on epäuskon ja halveksinnan kohde. Yksi parlamentin edustaja tokaisee, ettei hän lainaisi öykkärille edes polkupyöräänsä. Katsoja saa eläytyä poliittisiin fariseuksiin ja tuomita sankarimme pikkusynneistä, kunnes huomaamme, ettei Jumala katso ulkokuorta, vaan sisintä. Elokuva kertoo siitä, kuinka uskon täytyy taistella, sillä olosuhteet ja epäilyt saavat meidät helposti luovuttamaan.

Darkest Hour ja Dunkirk ovat eurooppalaisia elokuvia, jotka muistuttavat meitä suuresta tarinasta, joka oli kaikille (liittoutuneille!) yhteinen. Elokapina-liikkeen protestoija tosin tahri hiljattain Winston Churchillin patsaan rasistisyytöksellä, mutta elokuvassa mies on sankari. Elokuvan lopetus on huima, kun koko parlamentti – konservatiivit ja liberaalit – asettuu pääministerin taakse yhtenä rintamana vihollista vastaan. Allekirjoitan The Washington Post -arvostelun sanat: ”The movie we need right now”.

 

Lady Bird (rajojen rikkominen) ⭐⭐⭐⭐

Imdb 7.4 -10M$ +79M$

Elämänjanoinen nuori nainen etsii identiteettiään, setvii ihmissuhdesolmuja ja testaa sallitun rajoja piskuisessa jenkkikaupungissa.

Lady Birdin mielenmaisema aikuistumisen kokeiluista ja päätöstansseista on paksulla telalla vedettyä kliseetä. Greta Gerwig kuitenkin nytkäyttää mainiosti perusasetelmaa: Nyt nuoren suhde vanhempiinsa ei ole sivupolku, vaan tarinan kantava voima. Amerikan laaja kristillisyys ei olekaan kaapissa tai pilkattavana, vaan kollektiivisena taustakankaana yksilöiden lennoille.

Katsoja rakastuu Saoirse Ronanin kasvoihin ensi silmäyksellä. Siksi häntä seuraa vanhemman ymmärryksellä ja lempeydellä, vaikka törttöily nousee toiseen potenssiin. Elokuvan dialogi toimii hienosti, eikä hauskuudesta tai yllätyksistä ole pulaa. Lady Bird on elämän kokoinen elokuva kuvatessaan vähän kaikkea seksuaalisuudesta, taiteellisuuteen ja käyttäytymisrituaaleista talouskysymyksiin. Eikö nuoruus tarkoita juuri ruuhkavuosia, joissa elämän merkitykset vyöryvät päälle? 

Lady Bird kiteytyy pitkälti rajojen rikkomiseen. Tässä teemassa se säilyttää hienosti tasapainonsa moralismin ja juurettoman, takkia kääntävän vapausaatteen välillä. Elokuva käsittelee kiistanalaisia seksuaalieettisiä kysymyksiä: homoseksuaalisuutta, aborttia ja esiaviollista seksiä. Lady Bird ei jaa katsojajoukkoa kahteen leiriin, eikä suitsuta omaa vastaustaan, vaan nostaa esille ihmisen sekä hänen suhteensa yhteisöön: perheeseen, uskontoon, isänmaahan. Taiteellisena ansiona Lady Bird rohkaisee meitä katsomaan rakkaudella keskenkasvuisiamme.

Lady Bird on korkeammalla jalustalla sosiaalisen hierarkian portaikolla kuin hänen tukeva ystävänsä. Elokuva muistuttaa hienosti, että näemme portaat väärinpäin.  

 

Phantom Thread (rakkaus) ⭐⭐

Imdb 7.5 -35M$ +48M$

Perfektionistinen ja kovasydäminen vaatesuunnittelija aloittaa epätavallisen suhteen nuoren, mutta sisukkaan siirtolaisnaisen kanssa.

Tätä elokuvaa on kehuttu Daniel Day-Lewiksen roolisuorituksesta sekä mustasta huumorista. En ymmärrä. Päähenkilöiden suhde oli klaustrofobinen ja Lewis muistutti Kunniattomien paskiaisten (2008) Christoph Waltzia. En saanut kylliksi etäisyyttä tähän ongelmilla ommeltuun ihmissuhteeseen tai mieheen, jonka maneerit tuntuivat välillä ikävän tutuilta.

Käsittääkseni nainen ihailee miestä, joka omistautuu intohimoisesti työlleen – etenkin jos kyseessä on jotain niin sensuaalista kuin mekkojen suunnittelu. Nyt ihailu vaihtuu pettymykseen yhtä nopeasti kuin parin treffit lantion mittaamiseen mittanauhalla. Tahdoin huutaa miehelle, sitten naiselle. Jokainen feministi ja tolkun ihminen viheltäisi tämän pelin poikki viimeistään parsaillallisella. Elokuva onkin saanut risuja toksisesta maskuliinisuudesta. Toisin kuin kauhufanfaarissa Mother! (2017) (vrt. myös My Fair Lady (1964)) tässä osoitetaan ymmärrystä ylimielisen miehen nukkekodille. 

Paul Thomas Andersonin elokuvat ovat haastavia. Perustuuko tyly arvioni moukkamaisuuteeni vai elokuvan ahdistavuuteen? Ehkäpä elokuvan erinomaisuus on piilossa, kuten suunnittelijan vuorin alle piilottama viesti. Omasta elämästä voi tulla vankila. Kenties pakoyritykset pitää ilmaista käänteisesti ja kätketyin vihjein vartijoiden varalta. Filosofiassa tunnetaan paradoksi: kreikankielinen sana lääke tarkoittaa myös myrkkyä. Siten se, joka lääkitsee myös myrkyttää ja se, joka myrkyttää myös lääkitsee. Voiko rakkautta kuvitella ilman vihaa?


Get Out (rasismi) ⭐⭐⭐

Imdb 7.7 -4,5M$ +255M$

Valkoihoinen nainen tahtoo viedä tummaihoisen miesystävänsä porukoilleen, mutta kotikulmilla jokaisella tuntuu olevan ketun – tai tarkemmin sanottuna – peuranhäntä kainalossa.

Get Out on Oscareiden outolintu: pienen budjetin kauhuleffa, mistä tuli kuitenkin arvostelu- ja kassamenestys. Elokuva käsittelee teemaansa älykkäästi ja herättää pohtimaan rasismin rajoja. Get Out -elokuvan vahvuus on se, että se pitää katsojan jännityksessä ja mysteerissä 4/5 elokuvasta. Django Unchained (2012) -lopetus ei mene metsään, saati överiksi, mutta jää keskinkertaiseksi – etenkin, kun extroista löytyvä vaihtoehtoinen päätös olisi sopinut hommaan paremmin.

 

Call Me by Your Name

Imdb 7.9. -3.5M$ +42M$

En ole katsonut tätä elokuvaa, sillä olen ymmärtänyt, että se kuvaa myönteisesti homoseksuaalisuutta ja pederastiaa, mitä pidän moraalisesti kyseenalaisena. Eikö tämä ole ennakkoluuloista ja onttoa moralismia? Enkö aiemmin nostanut elokuvan esteettiset ansiot ylimmäksi arviointikriteereiksi? Kuitenkin jokainen meistä tekee valintoja elokuvien suhteen makunsa ja maailmankatsomuksensa perusteella. Jotkut teokset rajaamme ulkopuolelle, mutta saatamme myös muuttaa mielemme ja katsoa elokuvan myöhemmin.

En arvostele tätä elokuvaa, enkä kiistä sen taiteellisia ansioita.

 

The Post (riskit) ⭐⭐⭐

Imdb 7.2 -50M$ +180M$

Epävarma ja valtakunnan ainoa sanomalehden omistava nainen Kay joutuu päättämään, julkaiseeko hänen lehtensä hallituksen salaisia sotapapereita vankeusrangaistuksen ja mainetuhon uhalla.

Tyyliltään The Post muistuttaa aiempaa Spielbergiä Vakoojien siltaa, aiheeltaan Oscar-voittaja Spotlightia. Elokuva istuu Kauriinmetsästäjästästä (1978) alkaneeseen Vietnam-kriittisten Hollywood kuvausten kaanoniin. Elokuvan feminismi toimii: katsoja hätkähtää, kun nainen astuu huoneeseen täynnä miehiä ja ilahtuu, kun arka sankaritar löytää voimansa. Toisaalta naisnäkökulma sotkeentuu tositapahtumien realismin kanssa, kun juoni poukkoilee sankaritahosta toiseen. Kay saa jopa pyhimyksen piirteitä, vaikka hän on drinkkejä siemaileva rikas seurapiiriemäntä.

The Post elokuvan sananvapausteema heijastaa 70-lukua nykyaikaan: hipit samaistuvat Black Lives Matter -mielenosoittajiin ja valkoisessa talossa öyhöttävä Nixon mediaa ja demokratiaa vastustavaan Trumpiin. Katsoja yhtyy voitonjuhlaan, mutta sanomalehtien yhteisrintamassa maistuu idealistinen käsitys valtamediasta. Intensiteetti löytyy, kun teemat kohtaavat valintojen hetkillä. Kyse on riskeistä, joita elokuva on pullollaan. Päätöksiä täytyy punnita tarkkaan, mutta lopulta on rohjettava laittaa itsensä likoon oikean asian tähden.

 

Ekskursio: tupakkaratsia!

Käyttävätkö tupakkayhtiöt elokuvia piilomainontaan? Näiden elokuvien tapauksessa arvaukseni on myöntävä. Tupakkapomoille on ensisijaista saada nuoria eli pitkäaikaisasiakkaita koukkuun. Nuorisoelokuvissa tupakointi on osa nuoruutta, 1980-luvun Italiaa ja seksikkyyttä (Call Me by Your Name) kokeilua ja identiteetin etsintää (Lady Bird) sekä rentoutumista sosiaalisten paineiden keskellä (Get Out).

Vastaavasti savuke sopii haaveileviin taukoihin (The Shape of Water), palamaan ravintolan tuhkakupin reunalle osana tärkeän miehen imagoa (The Post) sekä epäoikeudenmukaisen maailman sisään vetämiseen (Three Billboards..). Phantom Thread on vuoden 2018 Oscar-elokuvista ehkä taiteellisin ja samalla smokefree.

Maailmansotien rintamalla kaikki miehet polttivat tupakkaa. Ainoa, joka ei polttanut tupakkaa oli Adolf Hitler. Ensimmäiset laajamittaiset tupakanvastaiset kampanjat toteutettiin natsisaksassa. Siksi ne saivatkin huonon maineen vuosikymmeniksi. Dunkirk on epähistoriallinen: yksikään sotilas ei polta. Darkest Hour sisältää sen sijaan niin paljon polttamista, että Gary Oldman joutui sairaalaan ja elokuvien lopputeksteihin piti lisätä puolustava selitys tupruttelulle.

Ratsian lopputulos on järkyttävä: yhdeksästä Oscar-elokuvasta seitsemässä poltetaan aktiivisesti päähenkilöiden toimesta. Paljonko tupakkayhtiöt maksavat studioille tästä piilomainonnasta?

 
Winston Churchill polttaa sikaria. Sallimmeko polttamisen vetoamalla historialliseen faktaan tai sananvapauteen vai mukailemmeko Tohtori Outolemmen (1964) sanoja: "Gentlemen. You can't smoke in here. This is the war room!"

 

Jälkisanat

Taistelu Amerikan sielusta jatkuu. Seuraavassa postauksessa tarkastelen vuoden 2019 Oscar-elokuvia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti