Johdanto
Aiempien vuosien teemat, rasismi ja homoseksuaalisuus, loistivat poissaolollaan. Little Women tosin muistutti naisten tasa-arvosta. Kritiikki kohdistuikin siihen, ettei elokuvan ohjaaja Greta Gerwig saanut ohjausehdokkuutta. Tupakka on taas toistuva riesa, pahimpina savuttajina Joker, The Irishman ja Once Upon a Time In Hollywood.
Tämän vuoden Oscar-elokuvien maskuliinisuus ja perinteisyystaso on korkea etenkin ohjaajien myötä. Nostalginen katse suuntautuu menneeseen. Toisaalta esimerkiksi Parasite ja Marriage Story ovat hienosti ajassa. Joker heijastelee Amerikan levottomuuksia – tai jopa profetoi niitä. Ei siis tunkkaista konservatiivisuutta, vaan nippu varmoja valintoja.
Paras elokuva -ehdokkaiden joukossa on ainakin 3 köyhäilyelokuvaa. Muutenkin tuloerot ovat himpun verran tavallista näkyvämmin esillä. Eikö elokuvaviihde ole juuri rahvaan hupia, kun parempi väki menee teatteriin tai oopperaan? Toisaalta lipun hinta saattaa olla lähellä kahta kymppiä. Leffareissu maksaa siis samaa luokkaa kuin kuukauden Netflix tai muu kanavapaketti.
Me rikkaat suomalaiset olemme kuilun paremmalla puolella. Köyhät saavat sympatiamme, mutta välittäminen jää helposti rotkoon heitetyn toivomuslantin tasolle. Tämän vuoden ehdokkaat osoittavat, että oma lehmä on usein ojassa. Oikeudenmukaisuuden sillat toisten ihmisten luo romahtavat helposti. Helpot ratkaisut sortuvat itsekkyyden ja välinpitämättömyyden myötä. Juoksuhaudat ovat silti yhteiset.
Voittaja: Parasite (luokkaerot) ****
-11M$ +205M$ IMDB 8.6 TOP RATED #30
Köyhyyden tahraa kantava perhe onnistuu saamaan jalan jos toisenkin varakaan perheen oven väliin, mutta pysyvätkö valheen kulissit pystyssä luksustalon sisällä?
Parasite on Oscar-historian ensimmäinen ulkomaalainen päävoittaja. Elokuva on outolintu, korealainen jännäri. Parasite on palkintonsa ansainnut, sillä kuvauksen, näyttelijöiden ja tarinan tasolla kattaus on eriomainen. Tämä tulee ilmi heti alussa, jossa Kimin perhe saa ylleen ilmaisen annoksen tuholaistorjuntamyrkkyä. Elokuvassa on myös harvinaisen puistattava ja yllättävä juonikoukku.
Parasite on katkera ja kirpaisevan hauska luokkaeroelokuva, jonka kohtauksissa pelataan jatkuvaa upporikasta ja rutiköyhää. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on universaali, syvä ja mahdoton ylittää muuten kuin poskettomalla huijaamisella. Katsoja saa jännittää, pysyykö kaksi eri maailmaa yhdessä, rikkauden apajien houkutellessa surkeat ystävämme ilmiömäisiin suorituksiin. Heikoimmillaan Parasite on epäuskottavaa toistoa, parhaimmillaan monitahoinen ja kiehtoviin ristiriitoihin sotkeutuva kuvaus yhteiskuntamme piikkipäärynästä. Lopputekstien jälkeen ei voi kuin huudahtaa: ”parasiitit on hävitettävä!”
Joker (anarkismi) ****
-55-70M$ +1074M$ IMDB 8.5 TOP RATED #60
Päähänpotkitun Arthur Fleckin metamorfoosi psykopaattiseksi Jokeriksi laukaisee vallankumouksen luokkaerojen riivaamassa Gotham Cityssä.
Katsojien ja kriitikoiden hehkuttama Jokeri onnistuu luonnekuvauksessaan, josta Joaquin Phoenix nappasi Oscarin. Hänen roolisuorituksensa pääseekin ansiokkaiden Jack Nicholsonin (1989) ja Heath Ledgerin (2008) rinnalle. Ainakin minua on aina kiehtonut enemmän pimeimmät alueet kuin valokeilojen raiskaamat. Gotham saattoi lisätä lipputuloja, mutta elokuvan varsinainen koukku on kääntää viihdekulttuurimme arkkivihollinen uhriksi ja kertoa hänen tarinansa samaan tapaan kuin esimerkiksi Wicked-musikaalissa (2003).
Jokerin uhrius juntataan raskain potkuin katsojan mieleen. Hänen psykopaattinen ja välinpitämätön naurunsa onkin pakkorefleksi. Isähahmoa – tai ylipäänsä jotain hahmoa – kipeästi tarvinnut Arthur ei saa tukea Bruce Waynen kylmältä isältä, saati sirkushuveja alaluokalle tarjoilevasta hupailuohjelmaisännästä. Jokeri on likaisen, ahneen ja välinpitämättömän Gothamin ruhjeilla tanssiva ruumiillistuma. Katsoja on kiehtovan ja ristiriitaisen kauhuntunteen vallassa tämän muodonmuutoksen edessä. Sarjakuvaviihteen ja supersankarielokuvien hirviö ampuu vankilansa rikki meidän maailmaamme. Äkkiä moraalin ulkoraja on ylitetty ja on liian myöhäistä. Apua ei tullut, vaikka annostelimme harhan viimeiseen tablettiin asti.
Jokerin pelkokerroin ja anarkismi kasvaa niin todentuntuiseksi, ettei ole mikään ihme, että sitä on syytetty väkivaltaan lietsomisesta. Lumoavassa loppukuvassa Pillipiiparimme virnistää seuraajilleen veristä klovninhymyään. Tämä ei ole Black Lives Matter, eikä taistelua minkään muunkaan puolesta, vaan nihilistinen karnevaali vastauksena maailmaan, joka ei välitä. Väkivaltatohtori Slavoj Zizek taisi sanoa jotain samantapaista.
Jokerin postmodernisuus viehättää. Tarinan kertoja on kaikkea muuta kuin luotettava. Viittaukset muihin elokuviin, etenkin Chaplinin Nykyaikaan (1936) ovat osuvia. Elokuvassa kuultava laulu Send In the Clowns on nyt vahvan ironinen, sillä kun esitys menee pieleen, lavalle ei komenneta kermakakkuklovneja, vaan laatikosta ponnahtaa kammottava vieteriukko.
1917 (kuuliaisuus) ****
-90-100M$ +368M$ IMDB 8.3 TOP RATED #102
Kaksi brittisotilasta saa tehtäväkseen viedä eturintamalle viesti, jonka varassa on tuhansien miesten henki 1. maailmasodan taistelukentillä.
Useimmat sotaelokuvat ovat 2. maailmansodasta, joten tämä oli piristävä poikkeus. Tosin kompleksisten henkilösikermien ja poliittismilitarististen kuvioiden sijaan 1917 kuvaa suoraviivaisen tarinan, joka ei ole sen kummempi, kuin liikkua pisteestä A pisteeseen B. Taistelulähettien matka ohi kuolemantunnelien, tarkka-ampujien ja öisten raunioiden saa kuitenkin katsojan puristamaan käsinojiaan jännityksestä. Elokuvan kuvaustekniikka on syystäkin ylistetty ja jotkut kohtaukset ovat henkeäsalpaavia.
Sotaelokuvien tenho perustuu siihen, että siinä ihmisen pahuus ja hyvyys kiihtyvät äärimmilleen. Sotilaat tappavat toisiaan vailla omantunnon tuskia. Katsoja viedään jo alussa ruumiiden ja kuolleiden hevosten vuoraamalle mutavellille, johon valtioiden kunnianrippeet ovat uponneet. Silti juuri sodassa nähdään ennenkuulumatonta urheutta, inhimillistä hyvyyttä ja valmiutta uhrautua. 1917:n luotilankana kulkee kuuliaisuuden teema. Taistelulähetit saavat hengenvaarallisen tehtävän. He ovat kuuliaisia käskylle oman henkensä uhalla. Panos on asetettu jo alussa, mutta mitä pitemmälle lähetit ehtivät, sitä vahvemmin katsojaa alkaa vaivaa epäilys koko yrityksen mielekkyydestä.
Sodan kauhuista piittaamatta vauva tarvitsee maitoa, ja kirsikkapuut kukkivat yhtä kauniina kuin aina. Sotilaan laulama Wayfaring Stranger valmistelee joukkoja rynnäkköön. Se lumoaa niin sotilaat kuin katsojatkin äänenä toisesta maailmasta samaan tapaan kuin Paths of Gloryn (1957) The Faithfull Hussar. Kunnian poluilla jälki painuu mielettömyyden liejuun.
The Irishman (lojaalisuus) ***
-159-200M$ +8M$ +NETFLIX IMDB 7.9
Perheenisä ja rekkakuski muistelee vuosiaan mafian tappajana ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffan henkivartijana takavuosien Pennsylvaniassa.
Martin Scorsesen liki nelituntinen, veteraanitähtien gangsteridraama on lukuisten kriitikoiden mielestä viiden tähden mestariteos. En valita, vaikka innostuksen käyrä ei noussutkaan korkeammalle. The Irishman kuvaa hyvin lojaalisuutta. Päähenkilö Frankin vahvin ominaisuus on juuri uskollisuus, joka vaihtuu luontevasti armeijasta mafiaan. Lojaalisuusristiriidat ovat elokuvan parasta antia, sillä miestä revitään kahtaalle, kun alamaailman valtapyramidit limittyvät ja kun perheenisää vedetään toisesta hihasta ja tappajaa toisesta.
The Irishman kuvaa hienosti perheen ja arjen realiteetteja, jotka ovat samanlaiset myös rikollisilla ja tappajilla. Frankin ammatti on ehkä erikoinen, mutta hän muistuttaa ketä tahansa isää, joka laittaa työnsä perheen edelle. Frankien lasten kummisedän huonosti kätketty pettymys, kun tyttö ei osoita hänelle rakkautta rahalahjan myötä johtuu siitä, että lapsi elää eri maailmassa kuin mafia, jonka pääkielinä on raha ja väkivalta. Kohtaus on kuitenkin myös universaali kuvaus kuilusta, jota ei voi rahalla ylittää. Kun aikuiset eläköityvät ja vanhenevat, he joutuvat vanhainkotiin. The Irishmanin rikollisseniorit menevät vankilaan, mikä on aika sama asia.
Once Upon a Time In Hollywood (nostalgia) ***
-90-96M$ +372M$ IMDB 7.6
Hiipuva elokuvatähti etsii sateenkaaren päätä stunttiystävänsä kanssa 1960-luvun lopun Hollywoodissa.
Tarantino vie meidät hyvään seuraan epävarman, mutta sympaattisen Dicapprion ja zen-tyytyväisyyttä huokuvan Prad Pittin seuraan. Tässä kyydissä on jatkuva hymy huulilla ja kelpo kutina selkäpiissä. Elokuva elokuvien tekemisestä on vähän kulunut satula, mutta stunt-näkökulma tuo mukaan parsanraikkaan twistin. Lisäksi mukana on paljon jänniä sivuhahmoja, kuten eloisan viisas tyttönen sekä uhoava kung-fu stara (joka olikin itse Bruce Lee).
Natsit ovat lapasesta lähtevän väkivallan kohteena elokuvan alkukohtauksessa. Käy kuitenkin selväksi, että tämä on vain viatonta viihdettä. Toisaalta liekinheittimelle tulee myöhempääkin käyttöä, mikä vihjaa elokuvan voimaan muokata todellisuutta.
Tiesin, että tarina liittyy vuoden 1969 kulttimurhaan Hollywoodissa. En tiennyt, että kyseessä oli Charles Mansonin entisillä kuvauspaikoilla majailevan ”perheen” joukkomurha, jossa yksi uhreista oli elokuvaohjaaja Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Olin pihalla, sillä en tajunnut yhdistää valkokankaalla palloilevaa tähteä Sharoniin, enkä stunt-sankarimme ranchtrippiä vierailuun pahuuden pesässä. Ei suomipoika nyt vain ole ihan niin rakastunut Hollywoodin kuin ohjaajagurumme. Hurmeinen loppu koiranruokineen oli dramaattisesti toimiva, mutta nostalgisen vaihtoehtohistorian konstruointi saa elokuvan lavasteet hyllymään.
Little Women (naiseus) ***
-40M$ +114M$ IMDB 7.8
Klassikkokirjan uudelleenfilmatisoinnissa köyhän Marchin perheen neljä sisarusta aikuistuvat ja etsivät onneaan sisällissodan aikaisessa Amerikassa.
Pikku naisten naisnäkökulma viehättää lukijoita ja katsojia sukupolvesta toiseen. En ole lukenut romaania, mutta miellyin vuoden 1994 filmatisointiin, sillä se kuvasi elävällä tavalla perhettä, jonka yllä on köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta ilon ja kiitollisuuden siunaus. Gerwig tavoittaa saman hengen ja osaa puhaltaa nämä ihanat naiset eläviksi myös kipuilujen kautta.
Tämän romaanin filmatisointi on toisaalta varma voitto, mutta toisaalta vaikea haaste. Minusta vertailussa uusi häviää niukasti vanhalle. Gerwigin kerronnallinen tyylikeino jatkuvine takaumineen ei ole täysin toimimaton, mutta se hämmentää katsojaa ja vaikeuttaa mukaan pääsyä. Monet timanttiset kohtaukset, kuten Alcottin feminismin kiteyttävä Jo:n hiustenleikkuu, ovat täällä, mutta turhan ohimenevinä. Esimerkiksi Amyn ja Laurien pohdinnat viktoriaanisella nurmella olivat ehkä ennen omaperäisiä, mutta nyt jokaisen hömpän peruskauraa. Toisaalta Gerwig näyttää myös uutta ja kiehtovaa, kuten Jo:n kirjoitustyön ullakolla, jota verrataan osuvasti, mutta virheellisesti Rockyn (1977) harjoittelumontaasiin kommentaariosiossa.
Elokuvan naisnäkökulma on ollut kiivaan keskustelun alla, sillä presence is feminist. Gerwigin yritys tempoa 1800-luvun maailmaa nykyaikaan on saanut risuja sekä feministeiltä, että meiltä perinteisiltä naisroolin ystäviltä. Ymmärrän, että avioliitto oli naisille ongelma 1800-luvulla, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut ja liiton myötä naisen omaisuus siirtyi miehelle. En ymmärrä, miksi avioliiton täytyy olla ongelma 2000-luvulla. Meg menee naisimisiin, mutta alleviivaa, että se on hänen oma tahtonsa. Myös Jo menee naimisiin, mutta samaistamalla hänet metatasolla naimattomaan Alcottiin, Gerwig vihjaa, että liitto olikin vain ahtaitten muottien vallassa olevien lukijoiden romanttinen toive. Vuoden 1994 version paras anti oli Jo:n romanttinen suhde amerikkalaiseen herrasmiesprofessoriin, joka tiputtaa tytön jalustalta, mutta kunnioittaa vahvahenkistä naista. Valitettavasti uutta versiota kiinnostaa Jo:n ura suhteen kustannuksella.
Onneksi Little Women osoittaa myös sen, ettei koti ja perhe tarkoita vankilaa, vaan rakkautta ja vapautta. Tämä vetää puoleensa myös miehiä.
Jojo Rabbit (toiseus) **
-14M$ +90M$ IMDB 7.9
Kymmenvuotias Johannes Betzler etsii omaa paikkaansa vuoden 1945 Saksassa rakastavan äitinsä, mielikuvitushitlerin sekä natsiyhteiskunnan avustuksella.
Four Lions (2010) kohtaa Anne Frankin päiväkirjan (1959) räävittömässä ja kierossa mustassa komediassa, joka on elokuvan ystävän mielinamu. Kekseliäästä ja uskaliaasta lähtökohdasta huolimatta Jojo Rabbit ei kuitenkaan naurata katsojaa. Siihen tarvittaisiin muutakin kuin parodioivia heil Hitler -tervehdyksiä. Toiseuden kohtaamisen ja viholliskuvien teemoissa elokuva on hetkittäin hauska, oivaltava ja ajankohtainen. Toisaalta esimerkiksi kirjojen polttaminen jäi ympäripyöreäksi satiiriksi. Olen sattumoisin julkaissut kirjan, jonka kopiot on päätetty tuhota väärän mielipiteen takia (kts. juttuni "tänään äitini tappoi minut"). Silti mieleen ei juolahtanut yhdistää vastustajiani elokuvan sekopäisiin natseihin.
Klassikkoelokuva Ihana on elämä (1998) onnistui tasapainoilemaan sodan kauhujen ja lapsuuden viattomuuden välillä. Tämä jänis ei aina loiki marssijärjestyksessä. Esimerkiksi Jojon ja Hitlerin ensikohtaaminen kompastelee omaan nokkeluuteensa. Kepeät loppukuvat eivät oikein vakuuta, kun mielessä on päättyneen sodan menetysten paino. Emotionaalisesti latautuneemman ja uskottavamman lapsinäkökulman aikuisten maailmaan tarjoaa esimerkiksi The Florida Project (2017).
Marriage Story (rakkaus) ****
-18M$ +2M$ + NETFLIX IMDB 8.0
Kymmenenvuotiaan lapsen vanhempien avioeroprosessi koettelee vapauden ja tahdon rajoja, sillä vaikka ero vetää erilleen, perhe vetää yhteen.
Parisuhdeleffoja mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta eroelokuvat ovat harvassa ilmiön ajankohtaisuudesta ja laajuudesta huolimatta. Tälle täytyy siis nostaa hattua aiheensa puolesta, etenkin kun käsikirjoitus on uppoutunut eroamisen haasteisiin, nyansseihin ja lainalaisuuksiin syvällisellä realistisuudella. Aitouden tunne on valtti, kuten elokuvassa Boyhood (2014). Esimerkiksi alussa hyödynnetään parisuhdeterapiassa kirjoitettuja kirjeitä tavalla, joka nostaa vaivattomalla tavalla pariskunnan henkilökemiaan perustuvan draaman sekä eron ja yhdessä olemisen välisen jännitteen kattoon.
Aiheensa puolesta tämä tuli iholle ja meni tunteisiin. Omasta erostani on jo vuosia, mutta lasten myötä kahden kodin dynamiikka ja yhteys ex-vaimoon kuuluvat arkeen. Eräänlaisena asiantuntijana voin sanoa, että tässä tavoitettiin onnistuneesti sitä ristiriitaa ja kipuilua, mitä lapsiperheen avioliiton hajoaminen voi saada aikaan. Prosessin helvetillisyyteen ei välttämättä tarvita kotiväkivaltaa tai muuta inhorealismia – vastapuolen lakimiehen huoleton ehdotus salaattilounaasta henkilökohtaisen elämän realiteetteja repivien eropaperien äärellä riittää aivan hyvin. Pienet liioittelut, kuten hyytävän lastenvalvojan vierailu, ei riko uskottavuutta, vaan sopii kerrontaan.
Marriage Story sopisi parisuhdekurssien opintomateriaaliksi. Elokuva ei läiky yli riidoista, eikä vain revi auki haavoja. Se hoitaa kertomalla tarinan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, joka selviää hengissä erotornadosta. Pakko myöntää, etten ole kyennyt kulkemaan samaa draaman kaarta, johon elokuvan henkilöt kykenevät. Uskon avioliiton purkamattomuuteen, enkä siksi ajattele, että joskus on parempi erota. Silti pidän elokuvan lopetusta kauniina. Syväluotauksena painajaiseen, missä läheisin kumppani kääntyy pahimmaksi viholliseksi, elokuva onnistuu erityisen hyvin. Sotaa ei kannata aloittaa, sillä siinä ei ole koskaan voittajia.
Marriage Storyn halloween-episodi ei kuvaa osuvasti vain sitä, kuinka juhlapyhiin ladatut odotukset saattavat vesittyä kahden kodin myötä. Näkymätön mies on symbolinen kuva miehestä, joka ei enää näe peilistä eli vastinparista ja vaimostaan itseään.
Ford v. Ferrari (intohimo) ****
-98M$ +226M$ IMDB 8.1 TOP RATED #202
Pohjamutia sutiva automoguli Henry Ford palkkaa talliinsa määrätietoisen, mutta jääräpäisen parivaljakon, jonka tehtävänä on suunnitella Fordille auto, joka päihittää Ferrarin Le Mansin rallikisassa vuonna 1962.
Kukapa kiinnostuisi autourheilusta tai siitä, mikä automerkki voitti jonkin iänikuisen kilpailun. Ford v. Ferrari käsittelee kuitenkin universaaleja aiheita: intohimoja ja ihmissuhdemäntiä. Intohimo on yleinen teema, mutta toisin kuin esimerkiksi La La Landin (2016) jazzmusiikki, tässä rakkaus lajiin kantaa henkilöitä ja tarinaa elokuvan alusta loppuun. Puolivälin repliikki: ”onnellinen mies on se, joka tietää, mitä haluaa tehdä, sillä hänen ei tarvitse tehdä työtä päivääkään elämässään” on yleispätevä viisaus. Elokuva jopa innostaa katsojaa autourheilun historiaan ja teknologiaan.
Ford v. Ferrari hyödyntää ikivanhaa ja raamatullisena asetelmaa: meillä on automaailman Jeesus, jolla on bensaa suonissa ja joka tuntee ralliautoilun salat viimeistä piirtoa myöten. Hän joutuu kärhämään fariseusten ja lainoppineiden kanssa. Leffassa on myös kuristava against all odds -asetelma, joka lisää katsojan riemua ja jännitettä: kuinka tehtailla tusinamerkki Fordista voittaja kilpa-autojen ykköselle Ferrarille 90 päivässä? Toisaalla elokuva toimii perinteisenä perhekuvauksena: Ralli-isä on sankari pojalleen. Ikivanha Rocky-leima, missä mies tuntee syyllisyyttä intohimostaan, kääntyy ylpeydeksi, sillä miehellä on ymmärtäväinen vaimo. Elokuva revittelee siis kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä saisi Aki Hintsan tanssimaan haudassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti