tiistai 21. huhtikuuta 2020

"Täyttä vauhtia rahasäiliölle Hansu! Siellä vasta hulinaa näet!" - johdatus Don Rosan Aku Ankka -sarjakuviin


"Vihdoinkin! Tätä hetkeä olen odottanut aina siitä saakka, kun hoivailin esikoislanttiani!"


Tämä on johdanto kymmenosaiseen juttusarjaani, jossa esittelen, arvioin ja rankkaan parhausjärjestykseen kaikki amerikkalaistaiteilija Don Rosan piirtämät 79 Aku Ankka -sarjakuvat 1-3 sivun lyhytsarjoja lukuunottamatta. Julkaisen uuden jutun kerran viikossa.

Olen lukenut ja keräillyt Don Rosan sarjakuvia lapsuudestani lähtien 25-vuoden ajan. Nykyään luen samoja jaksoja lapsilleni. Tämä juttusarja on neljännessatavuotisen tutkimuksieni tulos. Postausteni kuvat ovat ottamiani ja rajaamiani valokuvia Don Rosan sarjakuvista.

Olen jakanut arvioitavat sarjat neljään kategoriaan: KESKINKERTAINEN, HYVÄ, LOISTAVA ja MESTARITEOS. Voit kommentoida tai oikoa pohdintojani ja parhausjärjestystäni juttujeni lopussa.


"Älä taas aloita, Kulta-Into! En kestä enää uutta kisaa siitä, kumpi teistä on äveriäämpi."


Arvostelut ovat henkilökohtaisia makuasioita. Suomalaisena saatan esimerkiksi antaa kuin itsestään lisäpisteitä Rosan tarinalle "Sammon salaisuus”, sillä siinä ankat seikkailevat Suomessa.

















Aku Ankkaa jahtaava Louhi nappaa lekan yhdeltä Kolmen sepän patsaan sepältä. Opiskelen Helsingin yliopistossa, joten patsas on minulle tuttu näky.

Jaksojen vertaaminen on vähän kahjoa hommaa jopa silloin, kun vertailuaineisto on saman tekijän kynästä. Toisaalta sarjakuvia voi arvottaa siinä missä vaikka elokuvia. Täytyy vain olla selvillä arvostelukriteereistä.

Don Rosa on aina piirtänyt hyvin, mutta ensimmäisistä ankkaseikkailuista paistaa amatöörimäisyys, jonka Rosa on moneen kertaan tunnustanut. Piirrosjälki vaikuttaa tarinan nautittavuuteen ja dramaattisuuteen.



Rahasäiliöön hyökkääviä karhukoplan konnia jaksossa "Rahavirta" vuodelta 1987. Hahmot näyttävät peikkomaisilta punkeroilta.



Samat rosvot samalla asialla jutussa "Kutistuva kitupiikki" vuodelta 1995. Piirrosjäljessä on huomattavaa parannusta.






















Roopen ja Akun sananvaihtoa sudenpentujen museossa jaksossa "Kadonneen kirjaston vartijat" vuodelta 1993. Huomaa taustalla vitriiniin joutunut elävä sudenpentu.



Samainen museo tarinassa "Kolumbuksen kadonneet kartat" vuodelta 1995. Rosa toistaa saman vitsin näytteille asetetusta pojasta, mutta nyt se on piirretty paremmin.

Ruutujen hupaisat yksityiskohdat on Don Rosan tavaramerkki. 
Minusta ne todistavat kauniilla tavalla siitä, että Rosa on piirtänyt sarjansa ilolla ja antaumuksella. Tässä muutama esimerkki näistä minivitseistä:


















Kurinpalautusta jaksossa "Tyyplittä taaplaten". Yksi Akun kultakaloista on noussut ylös vedestä ja nojaa nyt tomerana maljaan kuin sanoen: "kiinni jäitte lusmut, leikit on nyt leikitty".













Petteri Pelottoman keksimä auto aiheuttaa eläimellistä menoa Bataviassa tarinassa "Cutty Sarkin cowboykapteeni". Krokotiili saa kuitenkin miellyttävän yllätyksen.

Lisäpisteitä ropisee myös Don Rosan runsaista Carl Barks -viittauksista. Carl Barks oli legendaarinen ankkapiirtäjä, joka loi monet Ankkalinnan hahmot, kuten Roope-sedän. Rosa rakensi omat ankkaseikkailunsa Barksin luomalle perustalle. Monet Rosan tarinat ovat jatko-osia Barksin tarinoille. Viittaukset ovat kunnianosoituksia ankkamaestrolle sekä hauskaa leikittelyä sarjakuvien välillä.

















Rosolli-peikkopuku jaksossa "Suurin kurpitsa" viittaa Barksin tarinaan "Karkkeja ja kepposia". Barksin tarina ei ole hääppöinen, mutta peikko on ihanan etova, eikä Rosa voinut sivuuttaa sitä omassa halloween-hupailussaan.


















Karhukoplan konna eksyy murtopuuhissaan Roope-ankan keittiöön jaksossa "Talon kokoinen vastustaja". Tyttäreni hihkaisi riemusta nähdessään bombastiumpallon, sillä hän muisti sen Barksin jaksosta "Roope-Sedän kylmä kauppa". Karhukopla on Barksin luomus. Huomaatko kolmannen Barks-viittauksen?

Don Rosan Aku Ankka sarjakuvat tapahtuvat kahdessa ajassa. Tarinoiden nykaika on 1950-luku, jolle suurin osa tarinoista sijoittuu. Lisäksi Rosalla on tarinoita Roope Ankan nuoruusvuosilta, jotka ajoittuvat vuosille 1877-1912. Rosan ruutuja täyttävät historialliset hahmot, keksinnöt ja tapahtumat hivelevät lukijan mieltä.

Roope ja Theodor Roosevelt hierovat kauppoja Panamassa vuonna 1906 jaksossa "Culebran liikenero". Maininta elokuvakamerasta kiehtoo elokuvan historian ystäviä. Ensimmäiset elokuvat filmattiin 1900-luvun alussa.


Roope pakenee zombia Titanicin kannella Rosan tarinassa "Maailman rikkain ankka". Titanic upposi vuonna 1912. Puhekuplassa mainittu John Jacob Astor oli aikansa rikkaimpia miehiä ja yksi laivan matkustajista.  

Rosan sarjakuvissa vilisee intertekstuaalisia viittauksia myös populaarikulttuuriin, etenkin elokuviin. Nämä menevät tosin helposti ohi, sillä Rosa lainaa ikivanhoja elokuvaklassikkoja. Elokuvien ystävänä iloitsen kuitenkin esimerkiksi näistä:




















Aku Ankka vetämässä paattia Niilin rämeissä jaksossa "Krokotiilinmetsästäjä". Ei ihme, että Akulla tulee Humphrey Bogart mieleen, sillä mies kiskoi samaa venettä samoilla seuduilla elokuvassa "African Queen".























Yksinäinen Roope tuijottaa lasipalloa jaksossa "Ankkapalatsin erakko". Tarinan alkukuvat on lainattu elokuvasta "Citizen Kane", jonka upporikas päähenkilö muistuttaa paljossa Roopea. 

Rosa intoilee tarinoidensa historiallisista faktoista ja detaljeista sarjakuviensa kommenttiosissa. Tässä juttusarjassa liitän jaksoihin omia pohdintojani samassa hengessä. Olen koulutukseltani teologi, mikä osittain selittää kiinnostukseni kohteita. Don Rosan sarjakuvien hengellisyydestä olen tosin jo kirjoittanut:  http://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2018/09/

Se mikä sarjakuvissa varsinaisesti merkitsee, on tarinoiden huumori ja juoni. Sarjakuvat voivat olla hyvää viihdettä, mikä naurattaa, miellyttää, innostaa ja tempaa mukaansa. Avaan Rosan sarjakuvien huumoripuolta tarkemmin arvosteluissani. Tässä totean, että komedia on haastava laji. Hauskan sarjakuvan tai edes yhden toimivan vitsin luominen vaatii taitoa ja mielen akrobatiaa.

Aku rysähtää tikkailta Rosan tarinassa "Paino-ongelmia". Törmäilyt ovat hupaisia, mutta ne eivät naurata lukijaa enempää kuin kermakakun lyttääminen jonkun naamaan. Aku tosin putoaa aika hassussa asennossa. Huomaa myös sarjakuvalle tyypilliset visuaaliset efektit. 















Rosan em. jakso jatkuu Roopen reagoinnilla. Se tuo Akun vastoinkäymiseen huumoria, sillä Roope ei selvästikään piittaa sisarenpoikansa onnettomuudesta. Lisäksi aiemmin on viitattu Roopen itaruuteen ostaa uudet tikkaat. Nauramme siis Roopen itsetyytyväiselle saituudelle.




















Huumori perustuu usein ristiriitaan. Siitä esimerkkinä raivohullu Roope jaksossa "Musta ritari".

Juonta voisi kuvata yhtälöllä: hahmot + tapahtumat. Hyvässä juonessa hahmojen luonteenpiirteet pääsevät esille. Toisaalta juoni tarkoittaa ideaa ja sen toteutusta.


















Voisivatko ankat etsiä aarteita vuorelta? Rosan jakso "Vaarojen vuori" on tämän idean kuvitusta. Lisäksi tarvitaan motiivi toiminnalle. Ko. jaksossa se on Roopen into etsiä aarteita sekä haluttomuus hankkia mitään tuottamatonta.

Tavallisesti juoni jaetaan kolmeen näytökseen. Johdanto eli set-up esittelee tarinan hahmot, keskeisen kysymyksen ja päämäärän. Johdanto antaa suunnan tapahtumille.


















Jaksossa "Nokkadamuksen kirous" Roope tuskastelee pörssitappioitaan ja miettii, miten ne voisi välttää. Motiivista seuraa tarinan juoni: taikamedaljongin etsiminen ja käyttö bisnesmielessä.




















Roope ehdottaa Akulle tehtävää ja palkkiota jaksossa "Krokotiilinmetsästäjä". Rosan tarinat ovat usein seikkailuita, joiden syy, panos ja päämäärä esitellään johdannossa.
























Don Rosan ankkatarinoiden aloitusruudut alkavat usein rauhallisesti hahmojen esittelyllä ja sisään astumisella. Poikkeuksena ovat Roope Ankan elämä ja teot -eepoksen 12 tarinaa, jotka alkavat  leikekirjan sivulla. Nämä alkukuvat hauskuuttavat, virittävät lukijan tunnelmaan ja ennakoivat jakson tapahtumia.

Don Rosa on piirtänyt moniin tarinoihinsa räväköitä kansikuvia. Rajaan ne arvioideni ulkopuolelle. Tässä kuitenkin yksi esimerkki kansitaiteesta:























Dramatiikkaa vesillä Don Rosan jaksossa "Cutty Sarkin cowboykapteeni". Kuva on kuulemma ainoastaan suomalaislukijoita varten laadittu.

Onnistuneessa juonessa on usein dramaattinen käänne näytösten välissä. Käänne nostaa tarinan panoksia sekä sysää toiminnan uuteen ja yllättävään suuntaan. Toinen näytös on pitkä osa, itse seikkailu ja tapahtumavaihe, missä hahmot kohtaavat vastoinkäymisiä, haasteita ja kommelluksia.

















Jaksossa "Paino-ongelmia" Milla Magia varastaa Roopen ensilantin ja langettaa ankkojen ylle painovoimaloitsun. Tarinan toisessa osassa ankat jahtaavat noitaa heille – ja lukijoille – vinksahtaneessa maailmassa.


















Jaksossa "Kroisoksen aarre" Roope saa selville, että muinaisen Artemis-jumalattaren temppelin pylväät paljastavat kuningas Kroisoksen aarrekammion kätköpaikan. Tarinan toisessa näytöksessä ankat yrittävät saada vihjeen selville ja löytää aarrekätkön keräämällä palapelin palaset yhteen.

Onnistunut kolmas osa alkaa usein yllättävällä ja vaikuttavalla käänteellä, joka tekee tarinan lopusta erityisen jännittävän. Kolmannessa osassa on tarinan huipennus, ratkaisu sekä tilanteen normalisoituminen, joka sitoo tarinan yhteen.


















Dramaattinen putoaminen tarinassa "Nokanneulan tapaus" aloittaa sen kolmannen näytöksen. Lyhyessä tarinassa kolmas osa jää lyhyeksi (2 sivua). Tarinan johdannossa (2,5 sivua) Aku tahtoo todistaa siskonpojilleen, kuinka huimapäinen ikkunanpesijä hän on. Toinen näytös alkaa yllättävällä käänteellä, kun sankarimme putoaa ensimmäisen kerran. Toisessa näytöksessä (5,5 sivua) Aku yrittää pelastautua sisätiloihin.

Tarinan "Windigojen mailla" kolmas näytös alkaa intiaanipäällikön sodanjulistuksella. Kolmas näytös kuvaa sodankäyntiä, sen huipennusta ja tarinan lopetusta taistelun tauottua. Aku Ankka -lehdessä julkaistut pitkät Rosa tarinat ilmestyivät kolmessa osassa ja jäivät parhaimmillaan cliffangeriin. Tilanteen laukeamiseksi piti odottaa viikko, kunnes seuraava lehti ilmestyi postiluukkuun.

Aku Ankoissa viimeinen ruutu on erityisen tärkeä. Monesti se toimii mittarina juonen eheydelle. Ilmeisesti Aku Ankka -sarjakuvat ovat sukua stand up -koomikoille, jotka kertovat usein mojovan vitsin esityksensä lopuksi. Yleisö jää nosteeseen.


















Jaksossa "Nokkadamuksen kirous" käsitellään mahdollisuutta tietää asioita ennalta. Lopetusruudun vitsi pysyy hienosti ja hauskasti aiheessa todetessaan, ettei ennustamislahjoja tarvitse tietääkseen heruuko Roopelta palkankorotusta. 

Don Rosalla on tarinoita, joiden syvällisyys ja humaanisuus ylittää viihteen rajat. Tätä lajia pitää käyttää harkiten, sillä Aku Ankkassa on kyse hauskuudesta ja toiminnasta, ei Roope-sedän terapiasta. Usein Rosa onnistuu yhdistämään vakavuuden ja kepeyden.
























Roope hiljentyy äitinsä haudalla sukulinnansa sumuisissa maisemissa jaksossa "Ankantaan miljardööri".


"Nurinaa! Aina samaa nurinaa!"


Don Rosan ankkatarinoissa on paljon juonivirheitä (plot hole) eli epäjohdonmukaisuuksia tai loogisia mahdottomuuksia. Niitä löytyy usein elokuvista ja sarjakuvista, sillä draama vaatii mutkien vetämistä suoriksi. Juonivirhe ei ole siis välttämättä kömmähdys, jonka poistaminen tekisi tarinasta paremman. Toisaalta juonivirhe voi ilmaista heikkoa kohtaa juonessa.

Ohessa Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvien yleisimpiä juonivirheitä esimerkein varustettuna. Toimisivatko tarinat paremmin ilman virheitä?

Tiedon panttaaminen dramatiikan lisäämiseksi.












Jaksossa "Pako kielletystä laaksosta" Roope, Aku ja pojat joutuvat dinosaurusten asuttamaan laaksoon. Aku ja pojat ovat käyneet puistossa, mutta Roope saa kuulla hirmuliskoista vasta paikan päällä. Eivätkö Aku ja pojat kertoisi seikkailustaan Roopelle heti sen päätyttyä?


Hahmojen ilmiöimäinen kyky toipua onnettomuuksista.
























Jaksossa "Windigojen mailla" Akun päälle pudotetaan tonnikaupalla kiviä ja soraa. Silti vaakku nousee räpylöilleen ja porskuttaa pian kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Pakko tehdä kaikki itse -syndrooma.


















Jaksossa "Paino-ongelmia" Roope ja Aku lähteävät jahtaamaan noitaa, vaikka heillä on siihen kovin kyseenalaiset kyvyt. Ankkojen mieleen ei juolahda hälyttää vartijoita tai soittaa poliisille.

Mahdottoman helposti ja mäihällä löytyvät aarteet ja vihjeet.




















Tarinassa "Kolumbuksen kadonneet kartat" Aku haahuilee vartin metsässä ja löytää kelttiristin, joka on seissyt 1500 vuotta paikallaan kenenkään huomaamatta.

Hahmojen kyvyttömyys ymmärtää toistensa tunnetiloja tai kärsimiä vahinkoja.


















Jaksossa "Kolmen caballeron paluu" Tupu, Hupu ja Lupu luulevat, että Aku on kiintynyt häkistä karanneeseen tarantellaan, vaikka hän on selvästi kauhuissaan.

Unohdinko jonkun usein toistuvan juonivirheen?


"Mutta eihän se ollut niin, houcka!"


Arvosteluni perustuvat Don Rosan sarjakuvien suomennoksiin. Käännöskirjallisuus poikkeaa aina himpun verran alkuperäistekstistä. Sanaleikkejä ei voi kääntää, mutta onneksi Rosa tuo niitä esiin esittelypuheissaan. Rosan tarinoilla on siistit nimet, mutta esimerkiksi ”Attack of the Hideous Space-Varmints” on suomeksi vain ”Maa hyökkää”.

Yleisperiaatteena lienee se, että ankkatarinoita saa "kirjoittaa uudestaan" ja kotouttaa lukijoiden kotimaan kontekstiin. Siksi Roopen rahasäiliössä voi olla markkoja dollarien sijaan. Joskus pitää valita kahdesta pahasta: kääntääkö kirjaimellisesti, jolloin lukija voi jäädä ymmälle vai tuodako käännös lukijan ymmärryksen piiriin rikkomalla alkuperäinen ja tarinaan sopiva merkitys?


















Jakson "Maailman rikkain ankka" suomennoksessa Roopen sisko Matilda arvelee veljensä postittaman tykin suomalaiseksi, vaikka käännös ja konteksti puhuvat buurisodan tykistä. Toinen suomennosversio on kirjaimellinen ja minusta onnistuneempi.



Ankat ovat hämmästyksissään kuulleessaan Andeilla Pentti & Aimo Viherluodon kappaletta "Puhelinlangat laulaa". Laakson asukas on oppinut laulun tutkimusmatkailijalta, joka oli ilmeisesti suomalainen, vaikka alkuperäistarinassa hän oli Amerikan Alabamasta. Vähän pöljää, mutta tämä on tietenkin parempi ratkaisu, kun säilyttää suomennoksessa jokin täysin tuntematon jenkki-veisu. Lauluvalinnalla on haluttu kunnioittaa tarinan aikakontekstia, sillä Puhelinlangat laulaa ilmestyi jo vuonna 1947.

Don Rosan sarjakuvia on julkaistu suomeksi alkuperäiskäännöksessä pitäytyen sekä luovasti tulkiten. Katson jälkimmäisen suomennoksen paremmaksi tykkiesimerkistä huolimatta. Minusta ankkakääntäjä Jukka Lindforsin ja muiden suomentajien käännökset ovat verrattomia! Lindfors on terävöittänyt Rosan ilmaisua ja rikastuttanut kertomusten kieltä tavalla, josta voi nauttia vain suomeksi.
















Sama ruutupari kahdesta eri suomennosversiosta tarinasta "Yukonin sydämet". Ruutujen väritys ja tekstin fontti vaihtelevat. Erityisen huomionarvoista on erot puhekuplissa. Ensimmäisessä versiossa Dawsonin pahis pyytää hakemaan Roopea vastaan kolmetoista miestä, toisessa kymmenen miestä ja kaksi leipuria. Leipuriversio on kirkkaasti parempi! Ilmaus on hauska, kenties osittain sen takia, että ei ole mitään järkeä hakea juuri leipureita tappeluun - paitsi jos leipurit ovat erityisen hyviä leipomaan vastustajiaan turpaan. Toisessa ruudussa sama sahuri kutsuu Roopea ankaksi ja toisessa versiossa luteennylkijäksi. Luteennylkijä! Siinä vasta osuva sana!

Suomessa liikkuu joistain tarinoista eri pituisia versioita. Seuraan lyhennettyjä juttuja, jotka katson onnistuneen editointityön tulokseksi. Esimerkiksi jakso Ankkapalatsin erakko on parempi ilman lisäruutuja, jotka löytyvät kovakantisesta kokoelmasta ”Roope Ankan elämä ja teot”.

















Hämmästykseni oli suuri, kun luin vuosikausia samaa jaksoa, johon ilmestyi yhtäkkiä mm. oheinen Roopen potku. Toimittajat ovat ammattilaisia ja tietävät, mistä kohtaa kannattaa editoida.

Sarjakuva on omintakeinen taidelaji, jonka visuaalisuus yhdistää sen elokuvaan ja maalaustaiteeseen, tekstit ja äänettömyys kirjallisuuteen. Toisaalta sarjakuvissakin on kirjoitettuja ääniefektejä. Rosan tarinoista saattaa löytää myös nuotteja:




















Aku jammailee ystäviensä kanssa meksikolaisessa yökerhossa tarinassa "Kolmen caballeron paluu". Pojat ovat syystäkin hämmästyksissään. Nuotit ja sävelet sarjakuvissa on poikkeuksellinen ja järjetön ratkaisu. Toisaalta ne luovat tunnelmaa, etenkin jos tunnistaa kappaleen.

Ääni tulee mukaan, jos tarinoita lukee ääneen. Lasten kanssa tämä on tullut tavaksi. Esimerkiksi ranskalaisen mestarivarkaan Arpin Lusenen imitointi tuntui tuovan lisämakua ankkakokemukseen.


















Sarjakuva on ollut lapsellisuudessaan väheksitty taidemuoto, mutta viime vuosina tilanne on muuttunut. Tämä näkyy myös siinä, että Don Rosan sarjakuvia on tutkittu paljon akateemisella tasolla. Sarjakuva aktivoi lukijan mieltä esimerkiksi siten, että lukijan tehtäväksi jää täyttää ruutujen välit eli rakentaa yksittäisistä kuvista kokonaisuus.

Seuraava postaukseni aloittaa Don Rosan ankkatarinoiden ruodinnan mestarin ei niin häikäisevillä töillä.