tiistai 20. huhtikuuta 2021

Ekumeeninen ystävyysharjoitus – roomalaiskatolisen ja luterilaisen dialogi


K: Minä oksennan luterilaisuuden suustani! Se kadottaa luomisen ja lunastuksen välisen yhteyden.

L: Eikä kadota! Isä luo, Poika lunastaa ja Pyhä Henki pyhittää maailman. Kiitän Herraani kaikesta – jopa Volvostani!

K: Te kiellätte analogie entis -opin ja kadotatte linkin tuonpuoleisuuden ja tämänpuoleisuuden välillä. Luterilaisuus on maailmansisäistä ja jumalatonta elämää. Hengellisyytenne on salatietoa ja nippu väitelauseita.

L: Höpsistä! Minä pyöräilen, opetan lapsia ja käyn kirkossa. Kaikessa tässä on Jumala mukana.

K: Jumalanne ei ole Pyhä Kolminaisuus vaan elämä, ihminen ja ihmisen narsistinen rakkaus itseensä – tämä:


L: Tuohan on Michelangelon Aatamin luominen Sikstuksen kappelista 1500-luvun alusta!

K: Adam ojentaa flegmaattisen kätensä saadakseen siunauksen itseriittoisuudelleen. ”Jumala”, on aivoista kurottautuva, mummonmekkoon pyntätty vanhus. Levottomuutenne ilmenee kosketuksen puutteesta. Traagista, että te konservatiiviluterilaiset pillitätte, kun liberaalit tyrkyttävät homoavioliittoa kirkonkirjoihin, vaikka…

L: Olet pöpilän pormestari! Syytät luterilaisia paavien kattoikkunasta! Tuossa visualisoituu tomismin rationaalinen ja autonominen puhdas luonto, jota Luther vastusti.

K: Trenton kirkolliskokous tuomitsi maalauksen vuonna 1545. Tuomion syy oli protestanttisuus. Vuodesta 1958 alkaen myös roomalaiskatolinen kirkko on sortunut sekularismiin. Paavi Johannes Paavali II julisti kappelin ruumiillisuuden teologian pyhätöksi. Torjumme silti humanistisen kulttuurikristillisyytenne.

L: Me torjumme sen ensin! Kulttuurikristillisyys tyytyy tähän elämään ja etäiseen jumalaan. Se on kristinusko ja ”x”. Eikä yhteiselosta toimi, sillä tuo muuttuva suure, kuten valistusaate tai postmodernismi, syrjäyttää sanoman syntien sovituksesta.

K: Luterilaisuus juuri on kristinuskoa ja ”x”. Ja jos et hyväksy luterilaista pakettia á la Münchausen, joudut kadotukseen.

L: Käsittämätöntä roskaa! Uskonpuhdistus tarkoittaa paluuta armoon, uskoon, kirjoituksiin ja Kristukseen turhan kuonan, kuten reliikkien, anekauppojen ja pakkopaastojen alta.

K: Iskulauseenne ovat pelkkiä varjokuvia ja nimiä keksimillenne asioille. Te olette nominalisteja. Sananne eivät viittaa todellisuuteen.

L: Paskanmarjat! Luther vastusti keskiajan aivouskoisia. Katso! Saksan Herkules kurmottaa Aristotelesta, Akvinolaista ja Occamia:



K: Tuo propagandajuliste tiivistää itsepetoksenne harhan. Occam on Lutherin isä ja Nietzsche hänen äpäräpoikansa.

L: Pyh! Modernismin munat munittiin skolastiikassa, missä järki ylennettiin ilmoituksen tulkiksi. Tämä käki kukkui renessanssin ja valistuksen puissa. Luin juuri luterilaiselta Robert Jensonilta, että Edoguard Manetin lounaspiknik vuodelta 1836 ennakoi Nietzscheä ja postmodernismin kuvainraastoa. Huomaatko, mitä maalauksen miehet eivät huomaa?


K: Jos tuijotat tyhjyyteen, tyhjyys tuijottaa takaisin. Leikistä ja pilasta tuli pian normi.

L: Tuo maalaukseen copypastattu alaston nainen on abstraktio, varjokuva ja haave. Me uskomme lihaksi tulleeseen Kristukseen.

K: Katsopa tätä, Lucas Cranach nuoremman Wittenbergin kirkon alttarimaalauksen predella-osaa vuodelta 1547.


L: Mitä tuosta?

K: Siinä on jeesuksenne, kaikkialla eikä missään, siinä kirkkotilanne, ikonoklastinen tyrmä ja siinä itsetuhoinen kuvaoppine.

L: Tuo kuvaa saarnan tapahtumaa ja Paavalin sanoja: ”asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna.”. Tähän Jeesukseen meillä on uskonyhteys.

K: Mitä tekemistä Wittenbergillä on Jerusalemin kanssa? Teille pelastus on vain syyllisyyden sovittamista ja velan maksamista. Pelkkää fiilistelevää anekauppaa!

L: Hurmahenget fiilistelevät! Kirkkomme on näkyvä ja näkymätön, paikallinen ja universaali. Liitymme Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen sakramenttien kautta. Tässä on verraton maalaus, jonka kopiota Karl Barth piti työhuoneensa seinällä:


K: Grünewaldin alttarimaalaus Isenheimissä vuodelta 1512.

L: Karitsa viittaa ehtoolliseen ja Jordan kasteeseen. Johannes sanoo: ”hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”. Katso kuinka läheiseksi Jeesus tulee armonvälineiden kautta!

K: Tuo on luterilainen postikortti. Te kiellätte koko pelastushistorian suistamalla Jeesuksen elämän jyrkänteeltä!

L: Me vahvistamme elämän Jumalan kuoleman kautta.

K: Luomakuntanne valot ovat sammuneet!

L: Langennut maailma on sokea. Aurinko pimentyi jumalanpimennyksen myötä.

K: Järkenne valo sentään valaisee näytöksenne.

L: Maalauksen valo on uskon valoa. Juuri usko näkee Jumalan vastakohdassaan: ristissä, köyhyydessä ja vaivassa.

K: Te Saatanan tunarit! Asetatte ristin Jumalan kunniaa vastaan!

L: Taidat itse asettua Jumalan sanaa vastaan. Ristin hulluus kääntää tämän maailman viisauden ylösalaisin. Jeesuksella ei ollut ”kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet”. Golgata kyseenalaistaa maallisen kauneuden, mutta näkee kauneutta rumuudessa.

K: Ikävää, että ette näe kauneutta kauneudessa. Juuri kuninkaamme on ”kaunein ihmislasten joukossa”. Kauneus on teille viettelystä ja ylpeyttä. Vaelluksenne lienee sulaa kurjuutta.

L: Se on syvenevää synnin ja armon tuntemusta.

K: Kukaan ei kaipaa teidän synnissä piehtaroimistanne.

L: Rippi on parannuksen sakramentti ja paluu kasteen armoon.

K: Tämä ”armonne” tarkoittaa elämänne hyväksymistä ja synnin siunaamista. Skitsofreeninen ihmiskäsityksenne ei juovistaan pääse.

L: Kristitty on pyhä ja syntinen. Mikä tässä nyt mättää?

K: Se sama kuilu luonnollisen ja yliluonnollisen välillä! Te pässinkallot samaistatte syntisen lihan ja ihmisluonnon, Adamin ja Kainin, luomisen ja lankeemuksen!

L: Roomalaiskatolisuuden harhaoppi on se, että ihmisen luonto ei langennutkaan. Siksi se ottaa pelastuksen vastaan. Tosiasiassa ihminen on kuollut synteihinsä. Yksin usko vastaanottaa pelastuksen.

K: Kovin eläviltä me kuolleet ihmiset vaikutamme.

L: Uskomme apostolin sanaan: ”Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu.”

K: Meille ihmisyys on tosiolevaa eli luotua. Synti on aksidenssi ja olemisen puutetta. Teille ihminen on saatanan kuva.

L: Mustepullosi viuhahti ohi! Ihminen on Jumalan kuva.

K: Mikä ei taaskaan liity lunastukseen, uskoon tai pyhitykseen. Nämä taas leijuvat jalat ilmassa, kuten tässä:



L: Siinä on Grünewaldin Jeesuksen ylösnousemus. Pelastuksen aurinko nousee. Luterilaisuus ei pääty Golgatan tuskaan vaan ylösnousemuksen riemuun.

K: Tuo on gnostilainen Jeesus! Ei tuo kuvaa pääsiäisen ihmettä vaan taikatemppua: laatikosta ponnahtaa puhdas tahto, idea ja ajatus. Tämä tiedonjyvä sokaisee roomalaiset sotilaat ja tuupertaa heidät kanveesiinsa.

L: Eli syyllistymme lihalliseen materiaalisuuteen ja gnostilaisuuteen. Onko jotain mihin luterilaisuus ei syyllisty?

K: Hengellisyytenne laimentamaton haamu haihtuu uskonne pullosta ajatuksen sfääreihin. Jumalan muistotilaisuus ilmenee kalvakkaina kirkonmenoina, Jari Kekäleen nuotioveisuina ja seurakuntien kultapossukerhoina. Hajuton puuhakkuutenne kiertää tyhjyyden kuppia, jonka nimeätte mysteeriksi. Kasvu ja pyhitys loistavat poissaolollaan.

L: Nyt samaistat liberaalikristillisyyden monitoimitilan tosi kirkkoon, halvan armon kalliiseen armoon ja Kekäleen Hectoriin.

K: Mikä ero näissä sitten on?

L: Halpa armo pyhittää synnin. Kallis armo kutsuu hylkäämään synnin ja seuraamaan Jeesusta.

K: Eikö Luther juopunut armosta: kehotti tekemään rohkeasti syntiä, sensuroi Jaakobin kirjeen ja intti, että pelastus tapahtuu lakia vastaan?

L: Risti on laki ja evankeliumi. Lain kolmas käyttö on tarkoitettu kulumaan käytössä.

K: Eikö vuorisaarna ole teille vain Jeesuksen copypastaame vuorijekutus israelilaisten piknikillä – elämänohjeita, jotka eivät ole voimassa elämässä?

L: Meidät on kutsuttu maailman suolaksi ja valoksi. Meidän täytyy kilvoitella päästääksemme sisään ahtaasta ovesta.

K: Onko pelastus palkinto?

L: Katoamattomuuden seppele! Isä, Poika ja Pyhä Henki on temmannut meidät ikuiseen kertomukseensa, joka huipentuu maailman lopunajallisessa täyttymyksessä. Näin usko kietoutuu elämään, oleminen tekemiseen ja eros-rakkaus agape-rakkauteen. Tunnetko narduksen tuoksun?

K: Kas, jo tuli parempaa! Grünewaldin maalauksen siivissä on muuten Antonius Suuren ja Sebastianuksen kuvat. Te luterilaiset ette kuitenkaan pyhimyksiä tarvitse?

L: Jeesus riittää pelastukseen. Sanalla sanoen: ”Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus.”

K: Entä äitimme?

L: Neitsyt Maria on esikuva kuuliaisesta uskosta – mutta ei pelastaja tai välittäjä.

K: Tarkoitin sinun äitiäsi. Voisitko pelastua ilman vanhempiasi ja isovanhempiasi?

L: Ei minua edes olisi voinut olla olemassa.

K: Eikä Herramme syntyä ilman Daavidin sukua. Siksi voimme varmaan kiittää vanhempiemme lisäksi myös tätä naista.




L: Ehdottomasti!

K: Kiittäisimmekö myös hengellisiä isiämme ja äitejämme, jotka välittivät pelastavan sanoman Roomaan, Wittenbergiin ja Pohjolaan saakka?

L: Kiitetään! Me luterilaiset kutsumme tätä ketjua traditioksi ja pyhien yhteydeksi.

K: Hienoa! Jutellaan toiste lisää. Ja anteeksi kimmastukseni.

L: Saat anteeksi! Sitä paitsi juuri kiivaudessaanhan Herra tahtoo totuutta salatuimpaan saakka. Minäkin pyydän anteeksi kärsimättömyyttäni ja sitä, jos olen sanonut jotain väärin.

K: Muistakaamme Herramme sana: ”kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

L: Pyhä Henki on rakkaus.

K: Aamen!














Kasvot kohti itää

 

Pääsiäisaikana sopii tutkia ristiä. Tekstini perustuu Serafim Seppälän tuoreeseen kirjaan ”Elämän puu – Pyhä risti idän kirkossa”. Arkkimandriitta Sergei lähetti teoksen minulle Valamon luostarista ystävyyden osoituksena.

Risti on kuva ja symboli, joka yhdistää kaikkia kristittyjä. Jopa suurten kuvariitojen aikana 700- ja 800-luvuilla risti oli molemmille osapuolille itsestään selvä kulttiesine. Risti käy ekumenian symboliksi. Kyseessä ei ole vain kirkon logo tai seurakunnan seinäkoriste. Uskomme ja elämämme tiivistyy ristiin.

Risti piirtyy eteemme jo Eedenistä, jonka keskellä kasvaa elämän puu. Tämä on yleismaailmallinen näky elinvoimasta, joka kulkee sukupolvelta toiselle ja pitää yllä kosmista järjestystä. Ilmestyskirjan elämän puu on lopunajallinen lupaus yltäkylläisestä elämästä. Näiden välissä on Golgatan risti, elämän puu ajan, historian ja katoamattomuuden keskellä.

Risti on universaali totuus kuolemasta ja ikuisesta elämästä – ensin Kristuksen ja hänen kauttaan kaiken elollisen. Risti on geometrinen kuvio, joka osoittaa neljään suuntaan. Se kertoo helvetin kukistumisesta, taivaallisesta päämäärästä sekä pelastuksesta, joka sulkee sisäänsä koko maailman idästä länteen. Puinen risti pyhittää luodun, aineellisen ja materiaalisen maailman.

Ristin pelastusta kuvaa uskomus, jonka mukaan Golgata oli Aadamin luomisen ja hautaamisen paikka. Siksi ristiinnaulitsemiskuvissa Aadamin pääkallo kuvaa ihmiskunnan pelastumisesta kuoleman paulasta. Risti onkin elämän, nöyryyden ja rakkauden vastapari tiedon puun kuolemalle, ylpeydelle ja itsekkyydelle.

Rippikouluissa pelastusta havainnollistetaan usein kuiluna, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Risti muodostaa sillan synnin, kuoleman ja helvetin yli. Kuva on peräisin Efraim Syyrialaiselta.

Risti on tulkinta-avain, joka avaa pyhät kirjoitukset. Siksi ristin salaisuuden voi tunnistaa esimerkiksi Nooan arkissa, Mooseksen sauvassa, liitonarkissa sekä Elisan kelluvassa kirveessä.

Ristinmerkki levisi kristittyjen parissa ja nousi vähitellen katakombien hämärästä päivänvaloon. Se uhmasi pakanatemppeleitä, ihmisjumalia sekä maallista viisautta. Käännekohta tapahtui lokakuussa vuonna lokakuussa 312. Keisari Konstantinus näki joukkoineen kirkkaan valoristin sekä äänen ”tässä merkissä olet voittava” ennen ratkaisevaa taistelua vihollista vastaan. Risti toi voiton. Pian valtakunta täyttyi risteistä. 


Yksi kuuluisista Armenian kiviristeistä Dilijanissa. Seppälän mukaan armenialaiset olivat ensimmäinen kansa, joka omaksui kristinuskon - siis jopa ennen Roomaa. 


Risteihin liittyviä tarinoita ja ihmeitä alkoi syntyä. Hämmästyttävin tapahtuma oli keisarinna Helenan löytämä Jeesuksen alkuperäinen risti Jerusalemista muutama vuosi konstantinolaisen käänteen ja Nikean kirkolliskokouksen jälkeen. Risti löytyi Jeesuksen kätketystä haudasta ja tunnistettiin aidoksi sen tekemän ihmeen perusteella. Rististä tuli kristikansan merkittävin kulttiesine ja todistus ylösnousemussanoman totuudesta. Pyhiinvaeltajat suutelivat pyhää ristiä – jotkut onnistuivat jopa puraisemaan siitä palasen irti!

Myöhemmin vuonna 636 Jeesuksen risti leikattiin osiin ja lähetettiin pois pyhästä kaupungista arabimuslimien uhan edessä. Nämä reliikit kulkeutuivat Konstantinopoliin, Venetsiaan, Athokselle ja pienempinä säleinä kaikkialle.

Valamon luostarissa on kaksi palaa pyhästä rististä.

Tässä kohtaa täytyy ottaa ekumeeninen aikalisä. Lännen uskonpuhdistus tarkoitti reliikkiperinteen kyseenalaistamista. Kritiikkiin oli syytä. Ristiretkien myötä lännen kirkot ja yksityiskokoelmat pursuivat turistirihkamaa poskettomine legendoineen. Pahimmillaan reliikkiralli pyhiinvaelluksineen syrjäytti ristin varsinaisen sanoman: pelastuksen lahjana ja Jumalan armona.

Tarinoiden, esineiden ja ihmeiden kohdalla voi aina kysyä, tapahtuiko asia todella, vai onko kyseessä vain hurskas sepite, jossa hengellisyys kietoutuu yhteen poliittisten ja taloudellisten intressien kanssa. Ekumeenisesti keskeisempi kysymys on kuitenkin tämä:

Pelastaako risti?

Käsittääkseni tämä on itsestään selvä kysymys niin luterilaisille kuin ortodokseille – mutta vastaus on eri.

Luterilainen teologia, pelastuskäsitys ja raamatuntulkinta perustuu lain ja evankeliumin erotteluun. Evankeliumi tarkoittaa sitä, että yksin Jeesus pelastaa. Risti on pelastuksen merkki. Laki tarkoittaa sitä, ettei mitään ihmisen tointa, kuten ristin kunnioittamista, tarvita pelastumiseen. Risti voi kuitenkin olla ihmisen vastaus tapahtuneeseen pelastukseen.

Risti tarkoittaa koko luomakunnan pelastumista katoavaisuudesta. Risti on lain loppu ja evankeliumin alku: paratiisin viattomuus ja keveys.

Ortodoksinen teologia, pelastuskäsitys ja raamatuntulkinta perustuu ajan ja ikuisuuden sekä luodun ja luomattoman väliseen eroon. Risti tarkoittaa sitä, että Jumalan kauneus, valo ja energia – eli Jumala itse – on mahdollista kohdata ruumiillisesti ja materiaalisesti. Kontemplatiivinen katse, theoria, näkee Jumalan valtakunnan luomakunnassa ja luomakunnan lävitse. Siten risti ei ole vain merkki, vaan mystinen portti – aineellinen ja visuaalinen välittäjä maallisen ja hengellisen välillä. Ristin suuteleminen välittää suudelman Kristukselle. Risti pelastaa, sillä se on Pyhän Hengen instrumentti, jossa Jumala on läsnä.

Luterilaisena pitäydyn lain ja evankeliumin teologiaan, mutta huomaan siinä myös vaaran: kun kerran Jeesus yksin pelastaa, mitä virkaa on kaikella muulla: risteillä, kuvilla, pyhimyksillä, kirjoituksilla, traditiolla, kirkossa käymisellä, rukouksilla ja ylipäätään maallisella elämällä? Pahimmillaan reformaatio vääristyi kuvainraastoksi. Elämänpuu muistuttaa meitä siitä, että Jumala yksin pelastaa, mutta pelastus ei tapahdu irrottautumalla ajasta, paikasta, historiasta, pyhistä ja materiasta. Niin näkyvä ja käsin kosketeltava kirkko todistaa ja ilmentää näkymättömän seurakunnan läsnäoloa.

Meidän tehtävämme on valmistautua taivaan hääjuhlaan. Kirkkojemme kauniit ristit ovat osa maailmanlaajaa hengellistä kulttuuria. Me teemme ristinmerkin, nousemme seisomaan ristikulkueen edellä ja suuntaamme kasvomme kohti itää muistaaksemme paratiisia ja osallistuaksemme morsiussaattoon.

Me luterilaiset ja suomalaiset kristityt saamme olla iloisia ja ylpeitä myös hengellisen musiikkimme rikkaudesta. Esimerkiksi Leonard Typön ja Jonas Andersonin ”Aurinkomme ylösnousi” (virsi 105), Pekka Simojoen ”Hymni” tai Jukka Leppilammen & Marzi Nyman Trion ”Kolme puuta” kertovat ihanasta elämän puustamme.

Risti on sekä kuva että sana. Seppälän kirja todistaa hienosti siitä, kuinka risti yhdistää kristittyjä ajasta, paikasta tai kirkkokunnasta riippumatta.

tiistai 16. helmikuuta 2021

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme


Etsi sinäkin hengenravintoa paaston alkaessa! Yksi tuhti leipä on teologian professori Antti Laaton VANHAN TESTAMENTIN SELITYSRAAMATTU III – RUNOKIRJAT.

Tätä yli tuhat sivuista järkälettä ei puremalla niele, saati pelaa läpi ilman muistikorttia!

Yksi runokirjojen aihe on Jeesus: Job aavistelee taivaallista puolustajaa tuskansa keskeltä. Psalmit todistavat Ihmisen pojan kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Sananlaskujen ikiaikainen Viisaus eli Sofia on kätketty Kristus. Laulujen laulu on morsiusmystiikan avainteos, missä uskovan ja Jeesuksen välillä roihuaa rakkauden liekit.

Tämä tekstini esittelee runokirjojen muinaisuuksia. Ikiaikaiset viisauden aarteet on kätketty saviruukkuun, jota luetaan viikoittain Suomen seurakunnissa.

Jobin kirja on juutalainen versio Kaksoisvirranmaan bestselleristä Babylonialainen teodikea vuodelta 1000 eKr. Tässä tekstissä kärsivä ihminen ja hänen hurskas ystävänsä väittelevät elämän mielekkyydestä. Kuulostaako tutulta? Jobin kirjan yleisinhimilliseen viisauteen on tislattu vuosisataisten inhimillisten kokemusten paino. Ylläpidon vastaus Jobille on draaman järkyttävä taitekohta. Elämän moderaattori pitää huolen maailmasta, joka on vivahteikkaampi kuin syyn ja seurauksen lain jatkumo.

Laato huomaa Jobin kirjan kummallisuuden kysyessään ”miksi omaisuutensa, lapsensa ja terveytensä menettäneelle henkilölle pitää laittaa Attenboroughin luontovideo pyörimään?”

Vanhan testamentin kreikankielinen tekstitys Septuaginta tulkitsee myös dokumentin visuaalista faunaa: äkkiä villihärkä onkin yksisarvinen ja Leviatan tultasyöksevä (Job 41:13!) drakon, seitsenpäinen lohikäärme. Otus ei olekaan mikä tahansa krokotiili, vaan kaaoshirviö ikivanhasta Ugaritin Baal-jumalan myytistä. Vähemmästäkin sisäinen lapsi innostuu!

Psalmeissa on kerroksellisuutta: Vanhimmat laulut vievät Daavidin ajan loistoon. Nuoremmat valitukset surevat kadotettua Siionia. Kristityt tähyävät taivaalliseen Jerusalemiin. Matkalauluja kaikki tyynni.

Kirjoitusten monoteismin takaa pilkistää vanhempi monolatria, usko moniin jumaliin, joista vain yhtä tulee palvoa (esim. Ps. 29). Ymmärryksen lisääntyessä jumalat tulkittiin enkeleiksi tai julistettiin olemattomiksi. Jumalat olivat paikallisia, tiettyyn maahan ja kansaan sidottuja. Uuden liiton universalismi on Israelin Jumalan valtasuuruutta.

Psalmista 19 erottaa myyteistä riisumista: mesopotamialainen usko auringon- ja lainantajajumala Šamašiin on saanut valomerkin. Esi-kopernikaanista kosmologiaa edustaa Jobin kirjan maininta auringon majasta. Saarnaajan kirjan aurinko on jo tavallinen aurinko. Laato huomauttaa, että maailmankaikkeudessa riittää hämmästeltävää myös valistuneille nykyihmisille.

Turvapsalmin 91 pimeässä liikkuva rutto ja päivällä riehuva tauti eivät ole pelkkää runoilua, vaan kaikuja länsiseemiläisestä ajattelusta, jossa kyseiset voimat miellettiin demonisiksi.

Psalmi 104 on kaunis Luojan ylistys. Sen innoittamana luomakuntaan rakastunut Franciscus Assisilainen sepitti kuuluisan Aurinkolaulunsa. Keskiaikainen hengenrieumu välittyy pohjolaan Anna-Maija Raittilan suomentaman virren 455 kautta. Psalmin esikuva on faarao Ekhnatonin Aurinkohymni.

Sananlaskujen ajallinen viisaus juontuu yli neljän tuhannen vuoden takaa pyramidien ja faaraoiden maasta. Kenties Egyptin faraon tytär kuiskutteli niitä miehensä Salomon korvaan. Johanneksen evankeliumin alku on aatehistoriallisesti hätkähdyttävä, sillä Jeesusta kutsutaan Sanaksi eli Logokseksi, joka tarkoitti esimerkiksi stoalaisille kosmista järkeä. Laaton mukaan egyptiläinen ma’at eli jumalallinen järjestys ja oikeus edelsi kreikkalaisten ja juutalaisten ajattelua.

Laulujen laulun kielikuvat huokuvat Lähi-idän ikivihreää lemmenlyriikkaa. Jumalattarien ja hedelmällisyyskulttien kuvat on ladattu mieheen ja naiseen sekä heidän rakkauteensa.

Suvivirren Saaronin lilja onkin lootus, jumaluuden ja rakkauden symboli, kuten nykyajan ruusu. Badding pummasi Paratiisin Laulujen laulusta, joka puolestaan lainaa ihanuuden tyyssijan Persiasta. Hääteksti kuolemaa väkevämmästä rakkaudesta kantaa kaikuja myyteistä, joissa jumalattaret nostavat puolisonsa kuoleman maasta rakkauden voimalla.

C.S. Lewiksen mukaan evankeliumi on toteen käynyt myytti.

Laaton teksti on asiantuntevaa ja paikoin jopa hersyvää. Esimerkiksi Jobin ystävien puheiden kuvaaminen syntien lypsämiseksi tai Baal-jumalan myllytys kaaosmahti Jammua vastaan herätti hilpeyttä. Kommentaaria elävöittää vanhan veijarin viittaukset populaarimusiikkiin, kuten Katri Helenaan, Apulantaan tai Bob Dylaniin.

Vanhan testamentin runokirjat hämmästyttävät kantamalla mukanaan muistoja ja kaikuja ikivanhoista ajoista. Ne tuovat lukijalleen lohtua, iloa ja viisautta. Ennen kaikkea ne lujittavat uskoamme paastonajan ja pääsiäisen Herraan.


torstai 28. tammikuuta 2021

Pastori Juhani Rekolan herätyskello

”Nyt vihdoin olen tullut Rekolan lukijaksi. Sen täytyi tapahtua. Mutta on siunaus, että siinä kesti.” (Antti Nylén)


Me ihmiset käytämme toisinaan heräämisen ja nukkumisen kielikuvia. Vertauskuva on vahva ja ihmiset jakava: ”me valvomme, muut nukkuvat.Herätyskristityt ovat tulleet uskoon eli heränneet synnin ja suruttomuuden unesta. Woke-elämäntapa on hereillä yhteiskunnallisen sorron ja rasismin vastustamisessa. Juhani Rekola (1916-1986) heräsi pimeään. Käsittelen tätä tilaa hänen tekstikokoelmassaan Kirkas mystiikka – kirjoituksia tieteestä, taiteesta ja teologiasta (2019).

”Toisaalta en löydä mistään Jumalaa.”

Rekolan herääminen oli keski-iän eksistentiaalinen kriisi. Sen myötä hänestä tuli vakava ja syvällinen ajattelija. Hänen kokemuksensa muistuttaa uskoontuloa edeltävää synnintuntoa ja ahdistusta. Rekolle synti on tosin ”koko elämän pimeä tausta”, ei niinkään henkilökohtainen valuvika. Rekola oli pappi, mutta miehen usko kompasteli. Se oli traagista uskoa, joka löysi rauhan ennemmin taiteilijoiden ja tiedemiesten rehellisenkipeistä ilmauksista kuin kirkonmenoista ja tyhjyyttä kumisevista sanoista.

Rekola kutsuu todellisuutta rautaiseksi. Tämä kuulostaa luterilaiselta. Jumalan laki ei tarkoita vain Jumalan käskyjä, vaan yleisemmin langenneen maailman lainalaisuuksia. Rekolalle historia todistaa maailman mielettömyydestä ja julmuudesta, ei Jumalan kädestä. Rekola siteeraa James Joycen Odysseuksen hahmoa: ”Historia on painajaisuni, josta yritän herätä.” Nykyhetki on Jumalan läsnäolon temppeli, mutta ovenkahva luisuu otteesta, eikä Rekola ole varma, onko hän sisällä vai ulkona. Luonto on hänelle vaikeneva ja pelottava tyhjyys, missä elämä raatelee toisen elämän hengiltä säilyäkseen itse elossa.

Levoton sielu ei löydä rauhaa kirkon muurien suojista. Rekola uskoo armoon ja ylösnousemukseen, mutta lähettää evankeliumin ja pääsiäisen ilon toivon siipien varassa tulevaisuuteen. Kirkko tarjoaa asiakkailleen kulahtaneita arvoja ja moralismia. Traagisuus astuu seurakuntiin ja käy taloksi. Se leijuu kokousten yllä ja tartuttaa kirkon työntekijät hedelmättömällä optimismilla, vaikka sanoma ja merkitys on hukattu aikaa sitten. Ideologia – tai ajankohtaisemmin ilmaistuna kupla – tarjoaa pakopaikan maailman kurjuudelta ja ihmisten hädältä myös kristikansan parissa.

Tuore esimerkki ihmisyyden ohittamisesta: Yhdysvaltojen presidentinvaalit huipentuivat mielenosoittajien tunkeutumiseen kongressitaloon. Viisi ihmistä kuoli. Muuan kristitty twiittasi: ”Tuomitsen kaiken väkivallan, tuli se mistä suunnasta hyvänsä! Valitettavasti media ja leftis ei tuomitse punaisten väkivaltaa (BLM, Antifa, ym.).

Rekola ei kuitenkaan käännä selkäänsä kirkolleen tai hylkää asemapaikkaansa. Häntä puhuttelee erityisesti Getsemane, missä Jeesuksen ihmisyys kamppailee Jumalan tahdon kanssa. Yrttitarhan ristissä taivas ja kohtaavat. Lohdutuksen enkeleistä Rekola ei kirjoita.

”Jos vain pakenemme, elämä on valheellista. Jos emme lainkaan pakene, elämä on mahdotonta.”

Voiko kristillisyys muuttua liian vakavaksi? Rekolan tapauksessa armon, ilon ja valon täydennys lienee ainakin paikallaan. Eikö historia ole myös sitä, että äiti imettää lastaan ja sitä, että duunari asettaa katukiviä vierekkäin, jotta lapset pääsevät kävelemään kouluun? Kristillinen kiitollisuus on Rekolalle lähinnä tyhjä fraasi. Ylistyksestä hän kirjoittaa vain ahdistuksen kohdalla. Eihän se näin ole! Maittava ruoka ja kehräävä kissa, ystävän kasvot ja kevään ensimmäiset kukat ovat todistuksia rakastavasta Jumalasta.

Vai todistaako kirjoittamani, etten ole herännyt maailman pimeyteen?

Välistä Rekola on itse osa sitä akateemisen kulttuurikristillisyyden ongelmaa, jota hän vastusti. Essee ”Pahan metafysiikkaa” liikkuu Nobelistien pohdinnoissa, Kärpästen herrassa ja Faustissa. Meille oppimattomille pulliaisille pahuus tarkoittaa jotain arkisempaa: puolison piikittelyä, työmatkan tupakoivia nuoria tai omaa kärsimättömyyttä itkevän lapsen kanssa. Rekola tunsi laitapuolen kulkijat. Hän varmasti ymmärsi, että lähimmäisemme ilahtuu enemmän siitä, että autamme häntä lumitöissä ja kuuntelemme kuulumisia kahvipöydässä, kuin siitä, että pohdimme marxilaisuutta.

”Taiteessa voi löytyä jo koko se armo, jota sana on vasta etsimässä.”

Rekola on terävä kirjoittaja. Kaikkia oivalluksia ei kannata kasata yhteen blogitekstiin. Mainitsen silti yhden esimerkin, missä Rekolan traagisuus ja kristillinen usko kohtaavat Pieter Brueghel vanhemman maalauksessa Paavalin kääntyminen:


Rekolaa puhuttelee se, ettei hevosen selästä pudonnutta apostolia tahdo edes erottaa maiseman ja väkijoukon keskeltä. Kukaan maalauksen henkilö ei näytä huomaavan yhtä ihmiskunnan tähtihetkeä. Toivon ja häviäjien historiassa on juuri tämä luonne. Maailma ratsastaa eteenpäin peitsineen ja kilpineen. Jumalan valtakunta rakentuu hiljaisuudessa ja marginaalissa. 

Kristillinen usko on rehellisyyttä ja hereillä olemista tässä maailmassa. Saamme uskoa ristin Herraan ja rakastavaan Jumalaan pimeydenkin keskellä.

maanantai 11. tammikuuta 2021

Pixarin astraalitrippi

Laatuanimaatioistaan tunnettu Pixar on hurmaantunut tuonpuoleisesta. Coco (2017) seikkaili haudantakaisessa luurankomaailmassa. Taikuus kutsui kuolleet takaisin elämään Onwardin (2020) fantasiamaassa. Rajan toiselle puolelle humpsahtaa myös studion uusin elokuva Soul – Sielun syövereissä.

Soul ilmestyi koronan takia suoraan Disney+ kanavalle joulupäivänä. Elokuvaa on kutsuttu joulun ihmeeksi. Jouluhan on lastenohjelmien aikaa. Tässä onkin nyt digiajan jatkumo Samu Sirkan joulutervehdykselle (1958) ja Lumiukolle (1982), vaikka kyseessä ei jouluelokuva olekaan.

Soul kertoo läpimurtonsa kynnyksellä liitelevästä jazz-muusikosta, joka kuolee ennen aikojaan. Tuonpuoleisessa – tai tarkemmin sanottuna esipuoleisessa – ystävämme sielu yrittää päästä takaisin elämään ja keikalle syntymättömän ongelmasielun avustuksella.

Hengellisesti Soul on sekava pettymys. Jumalaa ei mainita ja enkelien paikalla on kubistinen tekoäly. Sielujen esipuoleinen muistuttaa Shigeru Miyamoton Nintendo-pelejä, eikä yhteys maailmojen välillä toimi rukouksen vaan luovuuden ja astraalihörhöilyn kautta. Sitä paitsi jo Konstantinopolin toinen kirkolliskokous tuomitsi käsityksen sielujen ennalta olemisesta vuonna 553.

Siis ei jatkoon?

Äiti Teresan sielu mentoroi syntymätöntä sielua. Kohtaus on irtovitsi, missä Teresa rukoilee: ”tunnen myötätuntoa jokaista sielua kohtaan – paitsi sinua!” Onko tämä hauskaa huumoria? Kunnianosoitus pyhimykselle? Vai sulaa pilkkaamista? 

Aikamme uushengellisyys tuntee näyn tunnelista, jonka päässä loistaa valo. Kuva esiintyi jo Hieronymos Boschin maalauksessa 1500-luvulla. Soul visioi samanlaisen rajasiirtymän ja jättää taivaan suureksi tuntemattomaksi. Näin esipuoleinen toimii dramaattisena toiseutena, mikä mahdollistaa elämän merkityksen pohtimisen.

Jazz-musiikki on kuulemma paljolti inspiraatiota. Kun elokuva selittää, että luovuus on tila, missä henkinen ja aineellinen kohtaavat, katsoja nyökkää tyytyväisenä. Soul on Pixar-porukan luovaa leikittelyä ja ilottelua, inspiroitu näky maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä, joka toimii taiteen ja teknologian yhteensovituksena.

Soul julistaa ikivanhaa ja ajatonta sanomaa elämänilosta, johon kuolemattomat haluavat päästä luomaan edes silmäyksen. Elokuva onkin sukua klassikolle Wings of Desire (1987), missä enkelit tarkkailevat 2. maailmansodan runtelemaa Berliiniä. Yksi enkeleistä rakastuu kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja muuttuu ihmiseksi. Tämä on toisinto kreikkalaisesta myytistä, missä rakkaudenjumala Eros ihastuu kauniiseen kuolevaiseen Psykheen. Myyteistä riisutun taiteen tehtävä on edelleen sama: elämän lumouksen osoittaminen.

Kristitty hurmaantuu elämän kauneudesta ja ihmeellisyydestä aivan luonnostaan. Isämme on luonut ihanan maailman, josta saamme iloita ja nauttia jokaisella aistillamme. Luomisen hyvyyden ja elämän mielekkyyden tasolla avautuu dialogi ja yhteisymmärrys aikamme ihmisten ja taideteoksien kanssa.   

Soul valottaa maailman varjopuolta psykologisiin ongelmiin käpertyneinä otuksina, jotka ovat haudanneet talenttinsa maahan. Kristinuskon vastaus elämän merkityksettömyyteen ei ole vain ihmisen ylevä kohoaminen luovuuden sfääreihin, vaan Jumalan alentuminen Betlehemin seimeen. Todeksi tullut myytti kertoo Jumalasta, joka rakasti maailmaa ja meitä ihmisiä niin paljon, että syntyi itse ihmiseksi ja osoitti omasta luopuvan rakkauden elämän tieksi.   

Elokuvassa yksi kämmenelle pudonnut kuusen siemen onnistuu karkottamaan painajaiset pois. Jumala totisesti on yksityiskohdissa. Parasta on kuitenkin Jumalan armo, joka kääntää pahan hyväksi, ruman kauniiksi ja merkityksettömän merkitykselliseksi.

Elämä on Jumalan improvisaatio.

perjantai 8. tammikuuta 2021

Jeesuksen kaste - saarna

Jeesuksen kaste on saarnatekstinä haastava. Mitä se meitä liikuttaa? Raamattu ei edes kerro, miksi Jeesus otti kasteen. Jeesuksen ja Johanneksen lyhyt dialogi antoi kuitenkin luvan hakea vauhtia vähän kauempaa. Laitoin Johanneksen suuhun metalliyhtye Mokoman lyriikkaa. Ajan syömähampaat ja syöpäsolut tulevat samaisen yhtyeen Ihmisenpyörä-laulusta.


  











Matt. 3: 13–17

Äsken kuullussa kertomuksessa Jeesus kohtaa oman aikansa suurmiehen, Johannes Kastajan. Johannes oli kova luu. Hän oli Israelin viimeinen profeetta. Johannes eli erämaassa ja kun hän julisti, oli puheessa erämaan karuutta ja kovuutta. Suomalainen Johannes Kastaja tekisi saunavihtansa kuusenoksista. Väinö Linnaa lainatakseni, Johannes jos kuka oli mies, joka syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Kansa vaelsi Johanneksen luo, aivan kuin sisäisen vaiston ohjaamina ja pakottamina. Ihmisjoukot etsivät elämän veden syviä pohjavirtoja aivan kuin eläinlaumat, jotka etsivät vettä pölyn ja hiekan keskeltä.   

Joku ehkä tuli katsomaan paikallista nähtävyyttä ja hullua, toinen oli vain ohikulkumatkalla. Joka tapauksessa Johanneksen sanat pysäyttivät. Ne naulitsivat kuulijan paikalleen ja pistivät pieniä reikiä omantunnon sementtiin. Ensin tuli kansalaiset, tavalliset ihmiset. Johannes linkosi jokaiselle saman viestin: ”Jumalan viha on tulossa, tee parannus, satakahdeksankymmentä astetta, täyskäännös, varjosta valoa.” Sitten tulivat oppineet; poliitikot, raamatunkantajat ja tärkeät. Heistä jokainen sai saman käskyn: ”tee parannus, satakahdeksankymmentä astetta, täyskäännös, rumasta kaunista.” Lopulta tuli hallitsija, ruhtinas itse, Herodes Antipas, Herodes suuren poika. Hänelle tuli sama viesti: ”tee parannus, satakahdeksankymmentä astetta, täyskäännös, likaisesta puhdasta.”

Tämä julistus vei Johanneksen hengen. Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Johannes oli äkkijyrkkä ja tinkimätön mies, mutta hän ei ollut pessimisti tai nihilisti. Profeetta julistaa aina myös toivoa ja mahdollisuutta, tulevaa pelastusta. Johannes sanoi ”tulee toinen, toinen profeetta, joka on minua väkevämpi, niin suuri mies, että minä en kelpaa edes hänen orjakseen. Minä kastan teitä vedellä parannukseen, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”

Nyt voimme ymmärtää Johannesta kun hän estelee Jeesusta. Johannes, joka toimi ruhtinaitten tuomarina, kohtaa nyt miehen, jonka rinnalla hän on enää halpa orja. Jeesuksen rinnalla Johannes on pelkkä lämppäri, pelkkä lakeija, joka kantaa taivaallisen prinssin lasikenkää.

Mitä tekemistä Jeesuksella on parannuksen kasteelle? Kukaan ei tiedä, tämä on mysteeri. Jeesus olisi voinut samalla pyytää aurinkoa etsimään valoa, pyytää sadetta etsimään vettä, tai autiomaata etsimään hiekkaa. Kaste oli kääntymys pahasta hyvään, mutta Jeesus on itse hyvyys, kauneus ja puhtaus. Miksi hänen pitäisi kääntyä?

Johannes Kastajassa me näemme kuinka tämän maailman arvojärjestys heittää kuperkeikkaa. Tämän me voimme ymmärtää, mutta nyt ymmärryksemme jää Jordanin rannalle, aivan kuin vesi olisi niin kylmää, ettei siihen uskalla kastaa kuin varpaansa. Jumalan tahto vie nämä kaksi miestä virran keskelle. Taivas repeää ja maailmanlaaja pelastussuunnitelma paljastaa hetkeksi pääarkkitehtinsa – ISÄN, POJAN JA PYHÄN HENGEN.

Ketkä kaikki näkivät tämän ihmeellisen näyn – ketkä kaikki kuulivat Jumalan äänen – sitä emme tiedä. Kuulostiko Jumalan ääni miehen vai naisen ääneltä, oliko se kova ja jyrisevä vai pehmeä ja lempeä? Jos vain Jeesus näki Jumalan Hengen, kuinka Matteus sai siitä tietää? Uskon silmät katsovat sinne, minne ei voi katsoa. Ne uskovat vaikka järki kysyy tarkennuksia: kuka näki, mitä näkyi, mitä todella tapahtui.. Tässä meillä on kuva ikuisuudesta, hetki, joka liittää yhteen menneen ja tulevan. 

Kuulimme äsken kuinka jo profeetta Jesaja ennusti tulevasta pelastajasta, jonka ylle Herran Henki laskeutuu. Voimme katsoa vielä kauemmas. Nooan päivinä Jumala hukutti maailman vedellä, mutta Nooa pelastui arkissa. Tuolloin oli kyyhkynen merkkinä tulvan päättymisestä, sama Jumalan rakkauden ja armon merkki, jonka nyt näemme laskeutuvan Jeesuksen ylle. Ja vieläkin kauemmas voimme katsoa, aina luomisen aamuun asti. Sielläkin ovat nämä samat pääarkkitehdit töissä kun Isä loi taivaat ja maat Sanansa voimalla, siellä missä Jumalan Henki liikkui vetten yllä. Ikuisuudessa alku ja loppu ovat yhtä.

Kaste on aina luomisen hetki.

Tästä ikuisuudesta käsin meidän pitää ymmärtää Jeesuksen kaste. Tuossa Jordanin joen virrassa virtaa se sama elämän pohjavirta, joka virtaa meidän lävitsemme, se vesi ja elämän virta, josta meidät on tehty. Jeesuksen kaste on voitto. Minun tekee mieli liittää Jeesuksen kasteeseen ja tähän hetkeen pala T.S. Eliotin runoa:

”Tietoisena oleminen, ei ole ajassa olemista, 
mutta vain ajassa voi hetken ruusutarhassa 
hetken lehtimajassa jota sade rummutti, 
hetken vetoisessa kirkossa sauhun langetessa muistaa, 
sidoksissa menneeseen ja tulevaan, 
Vain ajassa aika kukistuu.”

Ajan voittaminen voi kuulostaa oudolta, mutta sitä se ei ole. Ikivanha viisaus sanoo karun tosiasian: phanta rhei – kaikki virtaa. Ajan virrassa ei ole mitään pysyvää, kaikki on liikkeessä, kaikki muuttuu ja katoaa. Jopa läheiset ihmiset, koti ja lopulta meistä jokainen, huuhtoutuu virran mukana – vesi on tulen lisäksi, toinen tuhon elementti. Ihmiselo käy ihmisenpyörässä. Ajan syömähampaat syövät meitä, ajan syöpäsolut jakaantuvat ruumiissamme. Pelastusta kuolemaa ja katoavaisuutta vastaan täytyy etsiä ajan takaa, kuoleman tuolta puolen.

Jeesuksen yllä on taivas auenneena. Jeesus on kuoleman ja katoavaisuuden voittaja. Jeesuksen kaste oli lähtölaukaus hänen pelastusteoilleen, klassinen hetki, missä sankari vetää miekan kivestä. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä taru. Tämä ei ole vain häviävää historiaa, kyse on jostain ikuisesta ja siksi tämä sankari ja tämä tapahtuma vaikuttaa kaikkina hetkinä.

Omalla kasteella Jeesus pyhitti meidän jokaisen kasteen. Kaste liittää meidät Jeesukseen ja iankaikkiseen elämään. Hänen kuolemansa ristillä on meidän kuolemamme, Hänen ylösnousemuksensa on meidän ylösnousemuksemme. Kasteessa on pelastus, siinä on uusi liitto. Kasteessa on seurakuntayhteys, kirkkolaiva, joka arkin tavoin kantaa meitä maailman merillä.

Älä kuvittele, että kasteesi olisi tyhjä tai turhanpäiväinen tapahtuma pelkästään siksi, että et muista siitä mitään. Kasteessa Jumala on pelastanut sinut. Elämän kolhujen, vaikeuksien ja haasteiden keskellä on hyvä muistaa, että pohjimmiltaan kaikki on hyvin. Elämän pohjalla ei virtaa tuonelan virta, ei tuo olemisen musta pohjavesi, vaan armon syvä pohjavirta, sinunkin sisälläsi, sinunkin lävitsesi. Anna tämän sanoman koskettaa: Pyhä Henki uudistaa ja pesee puhtaaksi. Se on aivan kuten Juha Tapion laulussa:

”Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.
Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.”

Pyhä Henki on jo nimensä mukaisesti Henki, joka pyhittää. Pyhä tarkoittaa puhdasta ja tahratonta. Ehkä se pyhän kosketus tuntuukin vähän samanlaiselta kuin olo saunan ja pesun jäljiltä – vaikka sitten tekisit vihtasi aivan tavallisista koivun oksista.

 

tiistai 29. joulukuuta 2020

Köyhyyden kuilut – vuoden 2020 Oscar-elokuvat

Johdanto













Tämän vuoden Paras elokuva -kategorian kattaus oli poikkeuksellisen tasokas. Lipputulot olivat huimat. Peräti 4 ehdokasta komeilee IMDB:n parhaiden elokuvien listalla. Huteja ei tullut, poliittinen ähky pysyi loitolla, eikä voittaja nolottanut. 

Aiempien vuosien teemat, rasismi ja homoseksuaalisuus, loistivat poissaolollaan. Little Women tosin muistutti naisten tasa-arvosta. Kritiikki kohdistuikin siihen, ettei elokuvan ohjaaja Greta Gerwig saanut ohjausehdokkuutta. Tupakka on taas toistuva riesa, pahimpina savuttajina Joker, The Irishman ja Once Upon a Time In Hollywood.  

Tämän vuoden Oscar-elokuvien maskuliinisuus ja perinteisyystaso on korkea etenkin ohjaajien myötä. Nostalginen katse suuntautuu menneeseen. Toisaalta esimerkiksi Parasite ja Marriage Story ovat hienosti ajassa. Joker heijastelee Amerikan levottomuuksia – tai jopa profetoi niitä. Ei siis tunkkaista konservatiivisuutta, vaan nippu varmoja valintoja. 

Paras elokuva -ehdokkaiden joukossa on ainakin 3 köyhäilyelokuvaa. Muutenkin tuloerot ovat himpun verran tavallista näkyvämmin esillä. Eikö elokuvaviihde ole juuri rahvaan hupia, kun parempi väki menee teatteriin tai oopperaan? Toisaalta lipun hinta saattaa olla lähellä kahta kymppiä. Leffareissu maksaa siis samaa luokkaa kuin kuukauden Netflix tai muu kanavapaketti. 

Me rikkaat suomalaiset olemme kuilun paremmalla puolella. Köyhät saavat sympatiamme, mutta välittäminen jää helposti rotkoon heitetyn toivomuslantin tasolle. Tämän vuoden ehdokkaat osoittavat, että oma lehmä on usein ojassa. Oikeudenmukaisuuden sillat toisten ihmisten luo romahtavat helposti. Helpot ratkaisut sortuvat itsekkyyden ja välinpitämättömyyden myötä. Juoksuhaudat ovat silti yhteiset. 

Voittaja: Parasite (luokkaerot) **** 

-11M$ +205M$ IMDB 8.6 TOP RATED #30 

Köyhyyden tahraa kantava perhe onnistuu saamaan jalan jos toisenkin varakaan perheen oven väliin, mutta pysyvätkö valheen kulissit pystyssä luksustalon sisällä? 

Parasite on Oscar-historian ensimmäinen ulkomaalainen päävoittaja. Elokuva on outolintu, korealainen jännäri. Parasite on palkintonsa ansainnut, sillä kuvauksen, näyttelijöiden ja tarinan tasolla kattaus on eriomainen. Tämä tulee ilmi heti alussa, jossa Kimin perhe saa ylleen ilmaisen annoksen tuholaistorjuntamyrkkyä. Elokuvassa on myös harvinaisen puistattava ja yllättävä juonikoukku. 

Parasite on katkera ja kirpaisevan hauska luokkaeroelokuva, jonka kohtauksissa pelataan jatkuvaa upporikasta ja rutiköyhää. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on universaali, syvä ja mahdoton ylittää muuten kuin poskettomalla huijaamisella. Katsoja saa jännittää, pysyykö kaksi eri maailmaa yhdessä, rikkauden apajien houkutellessa surkeat ystävämme ilmiömäisiin suorituksiin. Heikoimmillaan Parasite on epäuskottavaa toistoa, parhaimmillaan monitahoinen ja kiehtoviin ristiriitoihin sotkeutuva kuvaus yhteiskuntamme piikkipäärynästä. Lopputekstien jälkeen ei voi kuin huudahtaa: ”parasiitit on hävitettävä!” 

Joker (anarkismi) **** 

-55-70M$ +1074M$ IMDB 8.5 TOP RATED #60 

Päähänpotkitun Arthur Fleckin metamorfoosi psykopaattiseksi Jokeriksi laukaisee vallankumouksen luokkaerojen riivaamassa Gotham Cityssä. 

Katsojien ja kriitikoiden hehkuttama Jokeri onnistuu luonnekuvauksessaan, josta Joaquin Phoenix nappasi Oscarin. Hänen roolisuorituksensa pääseekin ansiokkaiden Jack Nicholsonin (1989) ja Heath Ledgerin (2008) rinnalle. Ainakin minua on aina kiehtonut enemmän pimeimmät alueet kuin valokeilojen raiskaamat. Gotham saattoi lisätä lipputuloja, mutta elokuvan varsinainen koukku on kääntää viihdekulttuurimme arkkivihollinen uhriksi ja kertoa hänen tarinansa samaan tapaan kuin esimerkiksi Wicked-musikaalissa (2003). 

Jokerin uhrius juntataan raskain potkuin katsojan mieleen. Hänen psykopaattinen ja välinpitämätön naurunsa onkin pakkorefleksi. Isähahmoa – tai ylipäänsä jotain hahmoa – kipeästi tarvinnut Arthur ei saa tukea Bruce Waynen kylmältä isältä, saati sirkushuveja alaluokalle tarjoilevasta hupailuohjelmaisännästä. Jokeri on likaisen, ahneen ja välinpitämättömän Gothamin ruhjeilla tanssiva ruumiillistuma. Katsoja on kiehtovan ja ristiriitaisen kauhuntunteen vallassa tämän muodonmuutoksen edessä. Sarjakuvaviihteen ja supersankarielokuvien hirviö ampuu vankilansa rikki meidän maailmaamme. Äkkiä moraalin ulkoraja on ylitetty ja on liian myöhäistä. Apua ei tullut, vaikka annostelimme harhan viimeiseen tablettiin asti. 

Jokerin pelkokerroin ja anarkismi kasvaa niin todentuntuiseksi, ettei ole mikään ihme, että sitä on syytetty väkivaltaan lietsomisesta. Lumoavassa loppukuvassa Pillipiiparimme virnistää seuraajilleen veristä klovninhymyään. Tämä ei ole Black Lives Matter, eikä taistelua minkään muunkaan puolesta, vaan nihilistinen karnevaali vastauksena maailmaan, joka ei välitä. Väkivaltatohtori Slavoj Zizek taisi sanoa jotain samantapaista. 

Jokerin postmodernisuus viehättää. Tarinan kertoja on kaikkea muuta kuin luotettava. Viittaukset muihin elokuviin, etenkin Chaplinin Nykyaikaan (1936) ovat osuvia. Elokuvassa kuultava laulu Send In the Clowns on nyt vahvan ironinen, sillä kun esitys menee pieleen, lavalle ei komenneta kermakakkuklovneja, vaan laatikosta ponnahtaa kammottava vieteriukko. 

1917 (kuuliaisuus) **** 

-90-100M$ +368M$ IMDB 8.3 TOP RATED #102 

Kaksi brittisotilasta saa tehtäväkseen viedä eturintamalle viesti, jonka varassa on tuhansien miesten henki 1. maailmasodan taistelukentillä. 

Useimmat sotaelokuvat ovat 2. maailmansodasta, joten tämä oli piristävä poikkeus. Tosin kompleksisten henkilösikermien ja poliittismilitarististen kuvioiden sijaan 1917 kuvaa suoraviivaisen tarinan, joka ei ole sen kummempi, kuin liikkua pisteestä A pisteeseen B. Taistelulähettien matka ohi kuolemantunnelien, tarkka-ampujien ja öisten raunioiden saa kuitenkin katsojan puristamaan käsinojiaan jännityksestä. Elokuvan kuvaustekniikka on syystäkin ylistetty ja jotkut kohtaukset ovat henkeäsalpaavia. 

Sotaelokuvien tenho perustuu siihen, että siinä ihmisen pahuus ja hyvyys kiihtyvät äärimmilleen. Sotilaat tappavat toisiaan vailla omantunnon tuskia. Katsoja viedään jo alussa ruumiiden ja kuolleiden hevosten vuoraamalle mutavellille, johon valtioiden kunnianrippeet ovat uponneet. Silti juuri sodassa nähdään ennenkuulumatonta urheutta, inhimillistä hyvyyttä ja valmiutta uhrautua. 1917:n luotilankana kulkee kuuliaisuuden teema. Taistelulähetit saavat hengenvaarallisen tehtävän. He ovat kuuliaisia käskylle oman henkensä uhalla. Panos on asetettu jo alussa, mutta mitä pitemmälle lähetit ehtivät, sitä vahvemmin katsojaa alkaa vaivaa epäilys koko yrityksen mielekkyydestä. 

Sodan kauhuista piittaamatta vauva tarvitsee maitoa, ja kirsikkapuut kukkivat yhtä kauniina kuin aina. Sotilaan laulama Wayfaring Stranger valmistelee joukkoja rynnäkköön. Se lumoaa niin sotilaat kuin katsojatkin äänenä toisesta maailmasta samaan tapaan kuin Paths of Gloryn (1957) The Faithfull Hussar. Kunnian poluilla jälki painuu mielettömyyden liejuun. 

The Irishman (lojaalisuus) *** 

-159-200M$ +8M$ +NETFLIX IMDB 7.9 

Perheenisä ja rekkakuski muistelee vuosiaan mafian tappajana ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffan henkivartijana takavuosien Pennsylvaniassa. 

Martin Scorsesen liki nelituntinen, veteraanitähtien gangsteridraama on lukuisten kriitikoiden mielestä viiden tähden mestariteos. En valita, vaikka innostuksen käyrä ei noussutkaan korkeammalle. The Irishman kuvaa hyvin lojaalisuutta. Päähenkilö Frankin vahvin ominaisuus on juuri uskollisuus, joka vaihtuu luontevasti armeijasta mafiaan. Lojaalisuusristiriidat ovat elokuvan parasta antia, sillä miestä revitään kahtaalle, kun alamaailman valtapyramidit limittyvät ja kun perheenisää vedetään toisesta hihasta ja tappajaa toisesta. 

The Irishman kuvaa hienosti perheen ja arjen realiteetteja, jotka ovat samanlaiset myös rikollisilla ja tappajilla. Frankin ammatti on ehkä erikoinen, mutta hän muistuttaa ketä tahansa isää, joka laittaa työnsä perheen edelle. Frankien lasten kummisedän huonosti kätketty pettymys, kun tyttö ei osoita hänelle rakkautta rahalahjan myötä johtuu siitä, että lapsi elää eri maailmassa kuin mafia, jonka pääkielinä on raha ja väkivalta. Kohtaus on kuitenkin myös universaali kuvaus kuilusta, jota ei voi rahalla ylittää. Kun aikuiset eläköityvät ja vanhenevat, he joutuvat vanhainkotiin. The Irishmanin rikollisseniorit menevät vankilaan, mikä on aika sama asia. 

Once Upon a Time In Hollywood (nostalgia) *** 

-90-96M$ +372M$ IMDB 7.6 

Hiipuva elokuvatähti etsii sateenkaaren päätä stunttiystävänsä kanssa 1960-luvun lopun Hollywoodissa.

Tarantino vie meidät hyvään seuraan epävarman, mutta sympaattisen Dicapprion ja zen-tyytyväisyyttä huokuvan Prad Pittin seuraan. Tässä kyydissä on jatkuva hymy huulilla ja kelpo kutina selkäpiissä. Elokuva elokuvien tekemisestä on vähän kulunut satula, mutta stunt-näkökulma tuo mukaan parsanraikkaan twistin. Lisäksi mukana on paljon jänniä sivuhahmoja, kuten eloisan viisas tyttönen sekä uhoava kung-fu stara (joka olikin itse Bruce Lee). 


Natsit ovat lapasesta lähtevän väkivallan kohteena elokuvan alkukohtauksessa. Käy kuitenkin selväksi, että tämä on vain viatonta viihdettä. Toisaalta liekinheittimelle tulee myöhempääkin käyttöä, mikä vihjaa elokuvan voimaan muokata todellisuutta. 

Tiesin, että tarina liittyy vuoden 1969 kulttimurhaan Hollywoodissa. En tiennyt, että kyseessä oli Charles Mansonin entisillä kuvauspaikoilla majailevan ”perheen” joukkomurha, jossa yksi uhreista oli elokuvaohjaaja Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Olin pihalla, sillä en tajunnut yhdistää valkokankaalla palloilevaa tähteä Sharoniin, enkä stunt-sankarimme ranchtrippiä vierailuun pahuuden pesässä. Ei suomipoika nyt vain ole ihan niin rakastunut Hollywoodin kuin ohjaajagurumme. Hurmeinen loppu koiranruokineen oli dramaattisesti toimiva, mutta nostalgisen vaihtoehtohistorian konstruointi saa elokuvan lavasteet hyllymään. 

Little Women (naiseus) *** 

-40M$ +114M$ IMDB 7.8 

Klassikkokirjan uudelleenfilmatisoinnissa köyhän Marchin perheen neljä sisarusta aikuistuvat ja etsivät onneaan sisällissodan aikaisessa Amerikassa. 

Pikku naisten naisnäkökulma viehättää lukijoita ja katsojia sukupolvesta toiseen. En ole lukenut romaania, mutta miellyin vuoden 1994 filmatisointiin, sillä se kuvasi elävällä tavalla perhettä, jonka yllä on köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta ilon ja kiitollisuuden siunaus. Gerwig tavoittaa saman hengen ja osaa puhaltaa nämä ihanat naiset eläviksi myös kipuilujen kautta. 

Tämän romaanin filmatisointi on toisaalta varma voitto, mutta toisaalta vaikea haaste. Minusta vertailussa uusi häviää niukasti vanhalle. Gerwigin kerronnallinen tyylikeino jatkuvine takaumineen ei ole täysin toimimaton, mutta se hämmentää katsojaa ja vaikeuttaa mukaan pääsyä. Monet timanttiset kohtaukset, kuten Alcottin feminismin kiteyttävä Jo:n hiustenleikkuu, ovat täällä, mutta turhan ohimenevinä. Esimerkiksi Amyn ja Laurien pohdinnat viktoriaanisella nurmella olivat ehkä ennen omaperäisiä, mutta nyt jokaisen hömpän peruskauraa. Toisaalta Gerwig näyttää myös uutta ja kiehtovaa, kuten Jo:n kirjoitustyön ullakolla, jota verrataan osuvasti, mutta virheellisesti Rockyn (1977) harjoittelumontaasiin kommentaariosiossa.

Elokuvan naisnäkökulma on ollut kiivaan keskustelun alla, sillä presence is feminist. Gerwigin yritys tempoa 1800-luvun maailmaa nykyaikaan on saanut risuja sekä feministeiltä, että meiltä perinteisiltä naisroolin ystäviltä. Ymmärrän, että avioliitto oli naisille ongelma 1800-luvulla, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut ja liiton myötä naisen omaisuus siirtyi miehelle. En ymmärrä, miksi avioliiton täytyy olla ongelma 2000-luvulla. Meg menee naisimisiin, mutta alleviivaa, että se on hänen oma tahtonsa. Myös Jo menee naimisiin, mutta samaistamalla hänet metatasolla naimattomaan Alcottiin, Gerwig vihjaa, että liitto olikin vain ahtaitten muottien vallassa olevien lukijoiden romanttinen toive. Vuoden 1994 version paras anti oli Jo:n romanttinen suhde amerikkalaiseen herrasmiesprofessoriin, joka tiputtaa tytön jalustalta, mutta kunnioittaa vahvahenkistä naista. Valitettavasti uutta versiota kiinnostaa Jo:n ura suhteen kustannuksella. 

Onneksi Little Women osoittaa myös sen, ettei koti ja perhe tarkoita vankilaa, vaan rakkautta ja vapautta. Tämä vetää puoleensa myös miehiä. 

Jojo Rabbit (toiseus) ** 

-14M$ +90M$ IMDB 7.9 

Kymmenvuotias Johannes Betzler etsii omaa paikkaansa vuoden 1945 Saksassa rakastavan äitinsä, mielikuvitushitlerin sekä natsiyhteiskunnan avustuksella. 

Four Lions (2010) kohtaa Anne Frankin päiväkirjan (1959) räävittömässä ja kierossa mustassa komediassa, joka on elokuvan ystävän mielinamu. Kekseliäästä ja uskaliaasta lähtökohdasta huolimatta Jojo Rabbit ei kuitenkaan naurata katsojaa. Siihen tarvittaisiin muutakin kuin parodioivia heil Hitler -tervehdyksiä. Toiseuden kohtaamisen ja viholliskuvien teemoissa elokuva on hetkittäin hauska, oivaltava ja ajankohtainen. Toisaalta esimerkiksi kirjojen polttaminen jäi ympäripyöreäksi satiiriksi. Olen sattumoisin julkaissut kirjan, jonka kopiot on päätetty tuhota väärän mielipiteen takia (kts. juttuni "tänään äitini tappoi minut"). Silti mieleen ei juolahtanut yhdistää vastustajiani elokuvan sekopäisiin natseihin. 

Klassikkoelokuva Ihana on elämä (1998) onnistui tasapainoilemaan sodan kauhujen ja lapsuuden viattomuuden välillä. Tämä jänis ei aina loiki marssijärjestyksessä. Esimerkiksi Jojon ja Hitlerin ensikohtaaminen kompastelee omaan nokkeluuteensa. Kepeät loppukuvat eivät oikein vakuuta, kun mielessä on päättyneen sodan menetysten paino. Emotionaalisesti latautuneemman ja uskottavamman lapsinäkökulman aikuisten maailmaan tarjoaa esimerkiksi The Florida Project (2017). 

Marriage Story (rakkaus) **** 

-18M$ +2M$ + NETFLIX IMDB 8.0 

Kymmenenvuotiaan lapsen vanhempien avioeroprosessi koettelee vapauden ja tahdon rajoja, sillä vaikka ero vetää erilleen, perhe vetää yhteen. 

Parisuhdeleffoja mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta eroelokuvat ovat harvassa ilmiön ajankohtaisuudesta ja laajuudesta huolimatta. Tälle täytyy siis nostaa hattua aiheensa puolesta, etenkin kun käsikirjoitus on uppoutunut eroamisen haasteisiin, nyansseihin ja lainalaisuuksiin syvällisellä realistisuudella. Aitouden tunne on valtti, kuten elokuvassa Boyhood (2014). Esimerkiksi alussa hyödynnetään parisuhdeterapiassa kirjoitettuja kirjeitä tavalla, joka nostaa vaivattomalla tavalla pariskunnan henkilökemiaan perustuvan draaman sekä eron ja yhdessä olemisen välisen jännitteen kattoon. 

Aiheensa puolesta tämä tuli iholle ja meni tunteisiin. Omasta erostani on jo vuosia, mutta lasten myötä kahden kodin dynamiikka ja yhteys ex-vaimoon kuuluvat arkeen. Eräänlaisena asiantuntijana voin sanoa, että tässä tavoitettiin onnistuneesti sitä ristiriitaa ja kipuilua, mitä lapsiperheen avioliiton hajoaminen voi saada aikaan. Prosessin helvetillisyyteen ei välttämättä tarvita kotiväkivaltaa tai muuta inhorealismia – vastapuolen lakimiehen huoleton ehdotus salaattilounaasta henkilökohtaisen elämän realiteetteja repivien eropaperien äärellä riittää aivan hyvin. Pienet liioittelut, kuten hyytävän lastenvalvojan vierailu, ei riko uskottavuutta, vaan sopii kerrontaan. 

Marriage Story sopisi parisuhdekurssien opintomateriaaliksi. Elokuva ei läiky yli riidoista, eikä vain revi auki haavoja. Se hoitaa kertomalla tarinan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, joka selviää hengissä erotornadosta. Pakko myöntää, etten ole kyennyt kulkemaan samaa draaman kaarta, johon elokuvan henkilöt kykenevät. Uskon avioliiton purkamattomuuteen, enkä siksi ajattele, että joskus on parempi erota. Silti pidän elokuvan lopetusta kauniina. Syväluotauksena painajaiseen, missä läheisin kumppani kääntyy pahimmaksi viholliseksi, elokuva onnistuu erityisen hyvin. Sotaa ei kannata aloittaa, sillä siinä ei ole koskaan voittajia. 

Marriage Storyn halloween-episodi ei kuvaa osuvasti vain sitä, kuinka juhlapyhiin ladatut odotukset saattavat vesittyä kahden kodin myötä. Näkymätön mies on symbolinen kuva miehestä, joka ei enää näe peilistä eli vastinparista ja vaimostaan itseään.

Ford v. Ferrari (intohimo) **** 

-98M$ +226M$ IMDB 8.1 TOP RATED #202 

Pohjamutia sutiva automoguli Henry Ford palkkaa talliinsa määrätietoisen, mutta jääräpäisen parivaljakon, jonka tehtävänä on suunnitella Fordille auto, joka päihittää Ferrarin Le Mansin rallikisassa vuonna 1962. 

Kukapa kiinnostuisi autourheilusta tai siitä, mikä automerkki voitti jonkin iänikuisen kilpailun. Ford v. Ferrari käsittelee kuitenkin universaaleja aiheita: intohimoja ja ihmissuhdemäntiä. Intohimo on yleinen teema, mutta toisin kuin esimerkiksi La La Landin (2016) jazzmusiikki, tässä rakkaus lajiin kantaa henkilöitä ja tarinaa elokuvan alusta loppuun. Puolivälin repliikki: ”onnellinen mies on se, joka tietää, mitä haluaa tehdä, sillä hänen ei tarvitse tehdä työtä päivääkään elämässään” on yleispätevä viisaus. Elokuva jopa innostaa katsojaa autourheilun historiaan ja teknologiaan. 

Ford v. Ferrari hyödyntää ikivanhaa ja raamatullisena asetelmaa: meillä on automaailman Jeesus, jolla on bensaa suonissa ja joka tuntee ralliautoilun salat viimeistä piirtoa myöten. Hän joutuu kärhämään fariseusten ja lainoppineiden kanssa. Leffassa on myös kuristava against all odds -asetelma, joka lisää katsojan riemua ja jännitettä: kuinka tehtailla tusinamerkki Fordista voittaja kilpa-autojen ykköselle Ferrarille 90 päivässä? Toisaalla elokuva toimii perinteisenä perhekuvauksena: Ralli-isä on sankari pojalleen. Ikivanha Rocky-leima, missä mies tuntee syyllisyyttä intohimostaan, kääntyy ylpeydeksi, sillä miehellä on ymmärtäväinen vaimo. Elokuva revittelee siis kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä saisi Aki Hintsan tanssimaan haudassaan.