keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Tasa-arvoista taidetta? – johdanto vuosien 2018-2020 Oscar-elokuviin













Johdanto   

Tämä on johdanto kolmiosaiseen juttusarjaan, missä arvioin lyhyesti elokuvia, jotka olivat ehdolla vuoden parhaasta elokuvasta vuosien 2018, 2019 ja 2020 Oscar-gaaloissa. Vastaavaa tekstiä vuoden 2010-2017 Oscar-elokuvista löytyy täältä: https://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2017/05/oscar-elokuvat.html.

Nidon arvosteluni kunkin filmin kantavaan teemaan. Teema ei ole sama asia kuin aihe. Esimerkiksi elokuvan Ford v Ferrari aihe on autourheilu, mutta teema intohimo. Teeman hoksaaminen antaa katsojalle ryhtiä ymmärtää, nauttia ja arvioida elokuvaa. Yhdessä elokuvassa on tosin monia teemoja ja esimerkiksi valta, vapaus ja rohkeus esiintyvät kaikkialla.

Ilmoitan elokuvien budjetin sekä kassatulot. Elokuvateollisuus on bisnestä viihteen ja taiteen ohella. Oscar-noteeraus lisää lipputuloja. Toisaalta rahalla ja suhteilla saa mukaan parhaat tekijät, hulppeimmat efektit ja upeimmat lavasteet. Elokuvien valmistus- markkinointi- ja lobbauskampanjat ovat toisinaan kovaa kilpailua esimerkiksi juuri Oscareista.

Huomion myös sen, kuinka härskisti elokuvat piilomainostavat tupakkaa. Olen ruotinut aihetta suomalaisen populaarimusiikin kentällä täällä:  http://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2020/07/makeaa-myrkkya-tupakka-suomalaisen.html.




 








#OscarsSoWhite  

Oscar-gaalan katsojaluvut ovat pudonneet dramaattisesti. Jakaantuneessa ja pirstaloituneessa Amerikassa Oscarit eivät enää nauti yleistä kiinnostusta. Oscar-akatemia joutui myös kriittisiin otsikoihin vuosina 2015-2016, jolloin näyttelijäkategorioissa ei ollut yhtään tummaihoista ehdokasta.

Historiallisesti katsottuna Hollywood-spotti on ollut valkoisessa miehessä: Valkoihoinen Rocky nyrkkeilee tummaihoista Apolloa vastaan. Forrest Gump on valkoihoinen sankari, joka pelastaa tummaihoisen ystävänsä sodassa. Teräsmies, Batman, Jeesus ja Luke Skywalker ovat juuri valkoihoisia. Tämä on edelleen itsestään selvä, mutta nyttemmin haastettu lähtökohta.

Nopea ilmapiirin muutos myllertää Hollywoodia. Oscar-akatemia on saanut viime vuosina joukkoonsa satoja uusia jäseniä, jotka tekevät äänestysjoukosta monimuotoisemman, mitä tulee etniseen taustaan, ihonväriin, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Alaan kohdistuvassa kritiikissä ei olekaan kyse vain rasismista, vaan laajemmasta tasa-arvokäsityksestä.

Vuoden 2017 Oscar-elokuvissa voi nähdä muutoksen tuulia ja reagointia myrskyisään kritiikkiin. Pääpalkintoa ei voittanutkaan yleisön ja kriitikoiden lemmikki, ennätykselliset 14 ehdokkuutta saanut rakkausmusikaali La La Land, vaan tummaihoisten avainnäyttelijöiden ja ohjaajan homoseksuaalisuusväritteinen kasvutarina Moonlight. Ehdokkuuksia napsivat myös tummaihoisten tähdittämät rasismitarinat Fences ja feministinen Hidden Figures. Gaala sai tapansa mukaan poliittisia sävyjä monissa puheenvuoroissa, joissa kritisointiin mm. Donald Trumpin maahanmuuttopolitiikkaa.

Vuoden paras animaatio oli rasistisista ennakkoluuloista tietoinen Zootropolis. Animaatioelokuvien tasa-arvoa ja muita skandaaleja olen käsitellyt täällä: http://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2018/05/kuinka-prinsessa-menetti-neitsyytensa.html. Zootropolis kertoo eläinkaupungista, jonka poliisivoimiin värvätään nimellinen kiintiöjänis. Myös akatemia on julistanut kiintiöitä tuleville ehdokkailleen.



Kathryn Bigelow teki historiaa voittamalla ensimmäisenä naisena parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon elokuvallaan Hurt Locker vuonna 2010. Naisehdokkaita on ollut vain muutamia Oscareiden liki 100 vuotisen historian varrella. Akatemian elokuvaohjaajat valitsevat ehdokkaat ja voittajat. Alalla on ollut hyvin vähän naisia.  


Kiintiöt vs. taide?!  

Tulevaisuudessa parhaan elokuvien Oscar-ehdokkaiden tulee täyttää tiettyjä tasa-arvo- ja moninaisuuskriteereitä eli ottaa tietyin rajoin elokuvan valmistusprosessiin tai näyttelijäkaartiin mukaan myös naisia, tummaihoisia, vammautuneita sekä eri etniseen taustaan ja seksuaaliseen suuntautumiseen kuuluvia ihmisiä. Kahden sukupuolen näyttelijäkategorioita on kritisoitu, mutta merkkejä niiden kumoamiseksi ei ole tiedossa. Kiintiöt ovat moraalisia kriteereitä, mutta ne voi nähdä myös poliittisena vaikuttamisena, osana vasemmiston ja liberaalien suosimaa identiteettipolitiikkaa.

Kiintiöitä on helppo kritisoida: Ne eivät ota huomioi kokonaistilannetta tai esimerkiksi taloudellista eriarvoisuutta. Kiintiöt lisäävät ihmisten lokerointia ja muodostavat erilaisia, usein löyhän keinotekoisia kollektiiveja yhtenäisyyden ja yksilöllisyyden sijaan. Kiintiöitä voidaan täyttää vain kiintiöiden, ei tasa-arvon takia. Kenties kiintiöt vain vaihtavat syrjinnän kohdetta syrjintää poistamatta. Toisaalta on myös kiintiöitä puoltavia argumentteja. Oikeudenmukaisuus on taitolaji. Vastaavasti rasismin tunnistaminen ja poiskitkeminen kysyy tarkkaa silmää. Itsekritiikki ei ole koskaan pahasta. 

Astuvatko kiintiöt elokuvien taiteellisten ansioiden varpaille? Jos kerran palkinto annetaan parhaalle elokuvalle, eikö tätä parhautta tulisi mitata yksinomaan elokuvan sisällöllisten ansioiden, kuten näyttelijätyön ja kuvauksen perusteella, eikä sillä, mikä on näyttelijän ihonväri tai puvustajan seksuaalinen suuntautuminen? Ei kai esimerkiksi naisohjaaja halua voittaa Oscaria koska hän on nainen, vaan siksi että hän on taitava ohjaaja? Käsittääkseni kiintiöiden hyvä tarkoitus on mahdollistaa tasapuolisuus päästä kilpailemaan kriteereillä, jotka ovat kaikille samoja ja joissa ei suosita ketään. Siksi tämä mahdollistaminen kuuluu ennemmin kouluihin ja kasvatukseen kuin elokuvien roolitukseen tai palkitsemiseen.

Tässä vaikuttaa taustalla haastava kysymys taiteen (tai viihteen) omalakisuudesta. Taidetta taiteen vuoksi -periaate on vanhempi kuin elokuvan historia, sillä se perustuu filosofi Immanuel Kantin ajatukseen ihmisjärjen universaalista ja transsendenttisesta luonteesta. En itse usko sellaiseen esteettiseen havaintoon eli tapaan katsoa elokuvia, joka olisi irrallaan katsojan maailmankuvasta eli politiikasta, moraalista ja uskonnosta. En saa itseäni puolueettomaan tilaan, vaan katson kaikkia elokuvia suomalaisen ja kristityn valkoihoisen miehen silmillä. Elokuvissa on usein tai aina jokin moraalinen viesti tai sanoma, jota ei voi pitää vain esteettisenä. Annamme lisätähtiä elokuville, joiden arvot vastaavat omiamme. Oscar-elokuvat ovat oman aikansa kuvia.

Elokuvien moraalinen, poliittinen ja uskonnollinen ulottuvuus on olennainen, mutta se tulee pitää toissijaisena taiteellisiin ansioihin nähden. Oletan, että teemme näin luonnostamme. Emme pidä propagandasta, alleviivaamisesta tai opetuksellisuudesta. Oscar-gaaloja on kritisoitu juuri tällaisesta luennoinnista, minkä takaa paistaa epävarmuus omasta hyväksyttävyydestä. Parhaimmillaan elokuvataide innostaa ja ylevöittää meidät muuttumaan ja näkemään asioita uusilla tavoilla. 


Oscar-kisassa pärjännyt elokuva Spartacus (1960) oli aikoinaan radikaali elokuva. Tämä ei johtunut seksistä tai väkivallasta, vaan siitä, että elokuva kuvasi antiikin Rooman vallan aikaa viittaamatta lainkaan Jeesukseen tai kristinuskoon 


Oscarit vallan käsissä

Vuoden 2018-2020 Oscar-elokuvat ovat välivaiheen elokuvia, joissa #OscarsSoWhite -kritiikki on jo purrut, mutta moninaisuuskiintiöitä ei ole vielä otettu käyttöön. Hollywoodissa vaikuttaa muitakin sääntöjä, kuten taloudellinen kuristusote olla loukkaamatta maailman toiseksi suurinta filmiteollisuusmaata ja markkina-aluetta Kiinaa.  

Kiintiöt palauttavat mieleen ns. Haysin-ohjeiston, joka ohjasi elokuvien tekijät itsesensuuriin vuosina 1930-1968. Kielletyllä listalla oli esimerkiksi alastomuus ja seksiaktit (suudelma sai kestää kolme sekuntia), rikollisuuden ihannointi, kiroilu, juopottelu ja rotujen väliset parisuhteet. Alalla onkin käyty koko sen historiansa aikana kädenvääntöä ilmaisunvapauden ja sensuurin rajoista. Hollywoodin tuolit kuuluivat pitkään republikaaneille, konservatiiveille ja kristityille, kunnes elokuvat alkoivat vähitellen liberalisoitua 50-luvun lopulta lähtien. Itsesensuuri vaihtui ikärajasuosituksiin, jotka ovat edelleen käytössä.

Hollywoodin ja Oscar-akatemian valtapooli on vähitellen vaihtunut oikealta vasemmalle ja konservatiiveilta liberaaleille samalla kun kristilliset tahot ovat menettäneet jalansijaansa moraalinvartijana sekä tuonpuoleisena monopolina. Uusista tuulista – tai kenties uuden ja vanhan välisestä murroksesta – todistavat Paras elokuva -ehdokkuuden saaneet elokuvat. Kirjoitan niistä lähitulevaisuudessa vuoden 2018 osalta.

lauantai 7. marraskuuta 2020

Rahat tai henki – mammona, pelastus ja Jumalan valtakunta Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa


Mammona ja hänen orjansa, Johann Jacob Weber 

Esimaksu

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Jumalan valtakunnan ja mammonan välistä suhdetta. Nämä termit ovat kristillisiä ja raamatullisia, Jeesuksen sanoja. Käsittelemääni suhdetta leimaa vihollisuus ja poissulkevuus. Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa”. Mammonanpalvonta tarkoittaa rahan ja maallisen vaurauden ahnehtimista. Käsittelen kristittyjen ja minulle läheisimmän suomen evankelisluterilaisen kirkon suhdetta mammonaan ja Jumalan valtakuntaan.

En käsittele tässä kirjoituksessa velkaan ja pankkien rahanluontioikeuteen perustuvaa talousjärjestelmäämme.

Kristinuskon kontekstissa raha ja omaisuus liittyvät laajempiin kysymyksiin, kuten pelastukseen, ihmiskuvaan ja käytännölliseen moraaliin ja elämään. Tutkin mammonakysymystä luterilaisesta ymmärryksestä käsin, jolloin keskeisinä käsitepareinani ovat laki ja evankeliumi sekä teot ja usko. Tekstini on ekumeeninen eli yleiskristillinen, sillä mammonakysymys koskee kaikkia kristittyjä ja liittyy niihin pelastuksen ehtoihin, joista kirkkokunnat ovat erimielisiä.

Käsittelen Jumalan valtakunnan ja mammonan välistä suhdetta raamatullis-systemaattisesti aiheen kannalta olennaisiksi katsomieni raamatunkohtien valossa. Esitän kuitenkin aluksi päätelmäni ja tuomion, joka on samalla lähtökohtani. Tätä seuraava argumentointi on siten premissini ja johtopäätökseni perustelua.

Konkurssi

Kaikki suomalaiset ja länsimaiset kristityt, kaikki rikkaat kristityt, ovat tosiasiassa mammonanpalvojia. Tämä on vahva uskomukseni, missä on todennäköisesti joitain poikkeuksia – rikkaita uskovia tai köyhiä länsimaalaisia kristittyjä. En kuitenkaan usko, että sinä tai minä olisimme tällaisia onnellisia poikkeuksia. Näen saman hirren kaikkien luterilaisten: piispojen, pappien, seurakunnan työntekijöiden, herätyskristittyjen, liberaalien, konservatiivien sekä toisten kirkkokuntien kristittyjen silmässä.

Tuomiotani voi pitää jyrkkänä tai julmana. Minusta se on yhtä ilkeä kuin lääkärin syöpädiagnoosi potilaalle, joka sairastaa syöpää.

En ole menettänyt uskoani kolmiyhteiseen Jumalaan, Raamatun ilmoitukseen tai kristillisten kirkkojen välittämien sakramenttien pätevyyteen. Kenties Jumala jopa kuulee rukouksemme. Uskoni kirkkooni kristillisenä kirkkona sekä itseeni kristittynä on kokenut haaksirikon.

Näen tuomioni oikeaksi juuri mammonan tapauksessa. Onko diagnoosilleni teologisia perusteluja? Valveutuneet luterilaiset haistavat jo palaneen käryä: Olenko sortunut lakihenkisyyteen, roomalaiskatolisuuteen ja galatalaisten mielettömyyteen, missä unohdetaan pelastuksen perustuvan yksin Jumalan armoon Jeesuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen tähden? Tällaisesta harhasta voi seurata vaarallinen, idealistinen ja kommunistinen suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen. Enkö ole ristiriidassa, kun kirjoitan uskostani ja epäuskostani samaan aikaan?

Vastaan sielunhoidolliseen lohdutukseen sekä pastoraaliseen nuhteluun toteamuksella: Kenties en uskokaan Jumalaan. Kenties minulta – ja samalla koko kirkoltani – puuttuu yksi ja sen mukana kaikki: uskon kuuliaisuus. Tästä ulkopuolisuudesta käsin tekstini on dialogia luterilaisen teologian kanssa, jonka katson erehtyneen ja erehtyvän jatkuvasti opetuksessaan pelastuksesta ja mammonasta.

Lahjoittaja

Vanhan testamentin punainen lanka kantaisistä, Egyptin orjuudesta, exoduksesta, Israelin kansan vaiheista sekä profeettojen lupauksista liittyy ainakin kolmella tapaa omaisuuskysymykseen. Jahven ja Israelin kansan välillä vallitsee omistajuussuhde. Heprealainen uskontunnustus liittää jokaisen juutalaisen Egyptin köyhiin ja orjiin. Lisäksi Jumalan ja Hänen kansansa liitto edellyttää liiton jäseniltä kuuliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta Jumalan ja ihmisten edessä.

Luomisen ja kaikkivaltiutensa nojalla Jumala on kaikkien kansojen Jumala sekä kaiken hyvän lahjoittaja. Vanhan testamentin maailmassa tavaroiden, talojen, maan sekä orjien omistaminen oli arkista. Langenneeseen maailmaan Jumala ilmoittaa lakinsa, jonka seitsemäs käsky ”älä varasta” on aiheeni kannalta painavin ja olennaisin.

Vanhan testamentin ajattelua rikkaudesta ja köyhyydestä voi kutsua järkeväksi, ja yleisinhimilliseksi. Kirjoitusten suhde rahaan ja omaisuuteen on verrattavissa alkoholin käyttöön tai seksiin: hillittömyys ja väärinkäyttö ovat mahdollisia, mutta vauraudessa itsessään ei ole vikaa, eikä köyhyydessä hohtoa. Sananlaskujen mukaan köyhyys on laiskuuden seuraus, ahkeruuden on rikkaus. Rikkaus on Jumalan siunaus, kuten varakkaan Aabrahamin tapauksessa. Toisaalta rikkaudessa piilee vaara. Sananlaskujen sana summaa vanhatestamentillisen kultaisen keskitien:

“Kahta minä sinulta pyydän – niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: ”Mikä on Herra?” Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.”

Toora velvoittaa auttamaan juuri heikoimpia, kuten leskiä ja orpoja. Psalmien Jumala on köyhien turva. Profeetat Jesaja, Jeremia, Aamos ja Miika tuomitsevat rikkaat, leipäpapit ja sortavat kauppiaat ahneudesta ja oikeudenmukaisuuden tallomisesta. Uskonto ja kultti liittyvät käytännön elämään: uhreista ja virrenveisuusta tulee kauhistus ja tekopyhä esitys, jos laupeus unohtuu.

Kristinusko ja länsimainen yhteiskunta on perinyt Vanhan testamentin sanoman vähäosaisten huolehtimisesta.

Muutama kohta Vanhasta testamentista ennakoi Uutta liittoa: Paratiisikertomus on myyttinen kuva Jumalan valtakunnasta. Se kaikuu Paavalin paradoksaalisissa sanoissa: ”meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.” Jesajan sana oikeasta paastosta ei tarkoita vain tekopyhyyden tuomitsemista, vaan ihmeellistä lupausta, jonka mukaan hyväntekijä parantuu ja hänestä tulee maailman valo ja vehmas puutarha. Jesaja julistaa köyhien ilosanomaa eli riemuvuoden koittamista: kaikkien velkojen anteeksiantoa.

Velka

Uudessa testamentissa pelastushistoriallinen ekonomia saa uuden käänteen ja sisällön: Jumala on lunastanut ihmiskunnan vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen orjuudesta antamalla Poikansa hengen vapautemme maksuksi. Vanhatestamentillinen ristin teologia konkretisoituu ja kirkastuu Jeesuksen persoonassa, hänen elämässään ja työssään: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.”

Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta oli radikaali, sillä se kutsui kääntymykseen juutalaisia, jotka jo elivät armoliitossa, korvasi Jerusalemin temppelin messiaalla ja siirsi luomiseen perustuvan sapatin ylösnousemuksen aamuun. Jeesuksen ilosanoma tarkoittaa kirjoitusten täyttymistä, Jumalan syntymistä köyhään seimeen ja Jumalan pojan alentumisesta taivaan kirkkaudesta ihmisten palvelijaksi. Tämä tapahtuma ja sanoma kääntää ylösalaisin luonnollisen ymmärryksen rikkaudesta siunauksena ja köyhyydestä kirouksena. Jumalan valtakunta tarkoittaa kunnian ja kirkkauden sijaan alentumista ja köyhäksi tulemista.

Luukkaan mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa aktualisoimalla köyhien ilosanoman eli riemuvuoden, joka tarkoitti velkojen anteeksiantamista. Jeesus julistaa autuaiksi köyhät – tai Matteuksen sanoin hengellisesti köyhät - sillä Jumalan valtakunta kuuluu heille. Velka ymmärrettiin jo Vanhassa testamentissa syntivelaksi maallisilla yksiköillä mitattavan velkasuhteen ohella. Uusi liitto laajensi ja hengellisti israelilaisten luvatun maan tuonpuoleiseksi ja universaaliksi Jumalan valtakunnaksi. Vapaus ei tarkoittanutkaan ensisijaisesti poliittisyhteiskunnallista vapautta, vaan persoonallista vapautta synnistä kansalliset rajat ylittävään uuteen ihmiskuntaan. Isä meidän -rukouksen pyyntö velan anteeksiantamisesta sekä Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta tähdentävät, että Jeesus tarkoittaa velalla vääryyttä, mikä pitää korvata tai saada anteeksi. Riemuvuosi on ilosanoma syntien anteeksiantamisesta.

Köyhien valtakunta

Köyhyys ja velka eivät kuvaa Uudessa testamentissa pelkästään hengellistä vajavaisuutta, vaan niillä on sama sosiaalinen, taloudellinen ja moraalinen ulottuvuus kuin Vanhassa testamentissa sekä tämän päivän yhteiskunnissa. Aineellinen ja hengellinen köyhyys liittyvät yhteen. Kun Jeesus kutsui opetuslapset seuraamaan häntä, he jättivät verkkonsa eli vakituisen tulonlähteensä sikseen. Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa itsensä kieltävää rakkautta.

Jeesuksen vuorisaarna summaa kristinuskon erinomaisuuden rakkauteen, joka sulkee jopa viholliset sisäänsä eikä tee pahalle vastarintaa. Väärintekevälle pitää kääntää toinenkin poski ja luovuttaa viitta paidan mukana. Jeesus soimaa kuulijoitaan vähäuskoisuudesta, missä huoli omista tarpeista ei jätä sijaa Jumalan valtakunnan etsimiselle. Tämä etsiminen tarkoittaa heikommista huolehtimista eli aarteiden keräämistä taivaaseen. Maanpäällisten aarteiden kokoaminen on mammonanpalvontaa. Sen vastakohtana Jeesus kehottaa omiaan myymään omaisuutensa ja antamaan saadut varat köyhille. Lisäksi hän kehottaa seuraajiaan nöyrtymään sosiaalisesti kutsumalla juhliinsa rikkaiden sijaan köyhiä, raajarikkoja ja sokeita.

Uuden testamentin sanoma rahasta ja omaisuudesta jatkaa profeettojen julistusta. Jaakob jakelee kirjeessään kovia sanoja rikkaille. 1. kirje Timoteukselle varoittaa rahanhimosta. Uutta on Apostolien tekojen alussa kuvattu tilanne kristittyjen hengellisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta ykseydestä, rahan keräämisestä seurakunnille sekä joidenkin seurakuntien ylenpalttinen anteliaisuus, missä Jeesuksen opetus omasta luopumisesta tuli käytännöksi.

Luukas pitää köyhyyden evankeliumia vahvasti esillä: Maria laulaa Jumalasta, joka ruokkii nälkäiset, mutta lähettää rikkaat tyhjin käsin pois. Evankelistan autuaaksijulistukset jatkuvat ”voi teitä” -huudoilla, joista ensimmäinen kohdistetaan rikkaille. Luukas välittää tarinan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sekä vertauksen rikkaasta hullusta, joissa maallinen mammona käy raskauttavasta todistusaineistosta taivaallisessa tuomioistuimessa. Luukkaan köyhä leski on autuas lahjoittaessaan temppelin uhriarkkuun viimeiset pennosensa. Kaikissa näissä sanoissa on ristin teologian muoto ja henki. Siinä on myös niiden lupaus: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.” 

Temppelin puhdistus, Alexander Smirnov

Rosvojen luola

Kysymys siitä, miten ihminen suhtautuu rahaan ja omaisuuteen liittyy suurempaan ja ekumeenisesti kiistanalaiseen kysymykseen ihmisen osuudesta pelastuksessa. Luterilaisen teologian mukaan ihminen on täysin ansioton ja passiivinen pelastuksessa, joka tapahtuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Pelastus on lahja, ei ansio. Tämä on oikein ilmaistu. Silti luterilainen teologia tekee virheen erottaessaan pelastuksen pyhityksestä, evankeliumin laista ja uskon teoista.

Pelastus on yhtä aikaa kertakaikkinen tapahtuma sekä ajallinen prosessi. Kasteen pelastus on kuin siemen, joka ei ole vielä itänyt tai kasvanut puuksi. Kristus pelastaa meidät tekemään hyviä tekoja, jotka me teemme yksin uskossa, yksin armossa ja yksin Kristuksessa. Kristityn hyvät teot eivät ole ansio, vaan uskon merkki, kuten Jeesus sanoo: ”Hedelmistään puu tunnetaan” tai Jaakob kirjoittaa: ”Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” Nämä kohdat ovat ongelmallisia perinteiselle luterilaiselle teologialle, samoin kuin esimerkiksi Jeesuksen sanat: ”Kilvoitelkaa päästääksenne sisään ahtaasta ovesta”. Paavali sitoo myös uskon ja hyvät teot – eli rakkauden – yhteen kirjoittaessaan: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”. Dietrich Bonhoeffer sanoo saman kirjassaan ”Kutsu seuraamiseen”: ”vain uskova on kuuliainen ja vain kuuliainen uskoo.”.

Luterilaisen teologian mukaan olen nyt siirtynyt armosta lain alle. Laki vaatii täydellisyyttä. Mikäli ihmisen hyville teoille annetaan rooli pelastuksessa, yksin armosta -periaate kumoutuu, eikä yksikään ihminen pelastu. En kuitenkaan väitä ihmisen tulevan vanhurskaaksi tekemällä hyviä tekoja, vaan että vanhurskas tekee hyviä tekoja. Jeesus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi ristinpuulla. Kristitylle laki ei ole enää ankara vaatimus tai tuomio, vaan Jumalan tahto eli rakkaus. Jumalan laissa on kaikki ihanuus, ilo ja siunaus ja siksi se maistuu makealta kuin hunaja. Kristitylle laki on yltäkylläinen elämä. Toisaalta olemme yhä syntisiä ja siksi meidän tulee pelätä Herraa, pyytää syntejämme anteeksi ja tehdä peläten ja vavisten työtä pelastuaksemme.

Luterilaisuuden kardinaalierhe, missä laki ja evankeliumi nähdään vain toisistaan erillisinä ja toisilleen vastakkaisina, eikä lainkaan yhdessä ja sopusoinnussa, johtaa raamatuntulkintamalliin, joka ei tee oikeutta kirjoituksille. Tämä tulee esimerkiksi Jeesuksen vertauksissa laupiaasta samarialaisesta sekä viimeisestä tuomiosta. Näissä vertauksissa teoilla on tähdellinen rooli pelastuksessa, vaikka luterilainen teologi yrittää parhaansa mukaan saada tekstin sanomaan päinvastaista. Jeesuksen ajan juutalaisille oli selvää, että armoliitto tarkoitti ihmisen puolelta kuuliaisuutta Jumalalle, joka tuomitsee jokaisen tekojen mukaan.

Mammonan tapauksessa väärä ennakkokäsitys sokeuttaa meidät luterilaiset samaan sokeuteen, jonka vallassa Jeesuksen ruoskalla temppelistä karkottamat myyjät ja rahanvaihtajat olivat. He kuvittelivat palvelevansa Jumalaa, vaikka tosiasiassa he olivat tehneet temppelistä rosvojen luolan.

Rikkaiden maailma

Me suomalaiset ja länsimaalaiset kristityt olemme rikkaita. Kirkkomme on rikkaiden kirkko. Seurakunnissa kunnioitamme Jumalaa huulillamme, vaikka sydämemme on Hänestä kaukana. Siksi Jeesus ei kutsu meitä autuaiksi, vaan huutaa: ”voi teitä, rikkaat! Te olette jo onnenne saaneet”. Lasarus-vertaus kertoo sinusta ja minusta. Me elämme yltäkylläisyydessä köyhistä välittämättä. Olemme omaisuuttamme kartuttavia rikkaita hulluja, mammonanpalvojia, jotka laittavat luottamuksena Jumalan sijaan rahaan, omaisuuteen ja toimentuloon. Köyhän lesken sijasta emme jaa runsaasti vähästämme, vaan niukasti paljostamme.

Väärä luterilainen opetus armosta vapauttaa meidät Jeesuksen seuraamisesta mammonan palvontaan. Tämä opetus kumoaa Jeesuksen kutsun armoon vetoamalla. Kuvittelemme välttävämme lakihenkisyyden turvautumalla armoon, vaikka tosiasiassa vältämme uskon kuuliaisuuden pysymällä synnissä. Kun Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset jättivät kaiken seuratakseen Jeesusta, me emme jätä mitään. Luopuminen ja seuraaminen jäävät tapahtumatta, sillä ihminen pelastuu yksin armosta. Satakertainen palkkio jää saamatta, sillä me emme usko siihen.

Vuorisaarnan luterilainen kumoaa muistuttamalla, ettei kukaan kuitenkaan pysty täydellisyyteen. Jeesuksen opetus vihollisrakkaudesta onkin opetusta siitä, ettei ihminen pelastu lain vaan armon kautta. Kristittyjen pyhä huolettomuus kääntyy vastakohdakseen, kun elämme omista asioista huolehtien niin kuin muutkin ihmiset. Käsky ja totteleminen pakenevat konkreettisesta elämästä johonkin sisäisyyden sfääriin, mistä käsin ne tulevat täytetyksi ja kumotuiksi samanaikaisesti.

Jeesuksen vertauksessa mies myy iloissaan kaiken omistamansa saadakseen peltoon kätketyn aarteen. Aarre on Jumalan valtakunta. Se on ilmainen, mutta pellon ostaminen maksaa kaiken. Pelto on seurakunta, mutta me emme kiinnostu tästä saviastiasta, ellei tarjolla ole glitteriä, maailmanparannuspuuhastelua tai ylevää tunnetta. Aarteemme on mullan kätköissä. Pelastuksen puuttumisesta todistaa Hengen hedelmän, sanoin kuvaamattoman ilon puuttuminen.

Suomalainen kristitty vetoaa Jumalan sanaan ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita rikkauksien keräämistä itselle, eikä edes rahaa, vaan kohtuullisuutta: ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” Argumenttimme rikkaista kristityistä kaatuu luunapin voimalla: me emme voi vedota Aabrahamiin tai Lyydiaan, sillä meiltä puuttuvat heidän uskonsa ja tekonsa. Toisin kuin Jeesuksen vertauksen epärehellinen taloudenhoitaja, me emme hanki maallisella omaisuudellamme ystäviä, jotka ottavat meidät iäisiin asuntoihin, vaan teemme sopimuksen vakuutusmyyjän kanssa ruosteen ja varkaiden varalle.

Jeesuksen ja rikkaan nuorukaisen kohtaaminen puhuu pelastuksesta mainitsematta armoa, uskoa tai vanhurskautta. Nuorukainen kysyy Jeesukselta, kuinka ihminen pelastuu. Jeesus vastaa, että taivaaseen pääsee käskyjä noudattamalla. Vastauksellaan Jeesus reputtaisi luterilaisen rippikoulun loppukokeessa. Jeesus asettaa pelastumisen ehdoksi hänen seuraamisensa, jota edeltää rikkaan tuleminen köyhäksi. Tämän kuulleessaan mies lähtee murheellisena pois.

Luterilaisen järkeilee, että Jeesus tahtoi vain opettaa, että laki vaatii mahdottomia, jolloin Jumala tulee hätiin ja pelastaa syntisen. Luterilainen tahtoo juosta rikkaan nuorukaisen kiinni ja selittää, että Jeesus jekutti häntä liittäessään omaisuuden pelastukseen. Me olemme olevinamme fiksumpia kuin rikas nuorukainen tunnustuskirjoinemme, vaikka tosiasiassa olemme häntä kurjempia. Rikas nuorukainen oli sentään rehellinen Jumalan edessä.

Jeesuksen selkeä käsky omaisuuden poismyymisestä paljastaa luterilaisten surkeuden ja surkuhupaisuuden. Käsky sivuutetaan jonkinlaisena poikkeustapauksen tai uskoon tulleen ihmisen tunnekuohuisena kuherruskuukautena. Käsky ei yksinkertaisesti merkitse meille yhtään mitään. Se ei ole ihme sillä, jos ottaisimme mestarin sanat todesta, huomaisimme rakentaneemme talomme hiekalle.

Tilinpäätös

Luterilaisen ihmiskuvan mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Yhtä käsittämätöntä kuin kiistää kristityn syntisyys on oikeuttaa synnissä eläminen tuolla synnillä. Mammonan tapauksessa käy kuitenkin juuri näin. Siksi tuomio on tämä: suola on käynyt mauttomaksi ja maailman valo sammunut pimeään. Tie parannukseen on köyhyyden tie. Sen soisi alkavan sieltä, mistä tuomiokin: Jumalan huoneesta.

Lähteet

Pyhä Raamattu, vuoden 1992 käännös

Köyhien Raamattu, Kari Latvus, Sakari Häkkinen & Hanne von Weissenberg

Kutsu Seuraamiseen, Dietrich Bonhoeffer

Löytyikö yhteys vanhurskauttamisopista?, Timo Junkkaalan artikkeli kirjasta Siunattu evankeliumi

tiistai 27. lokakuuta 2020

Pyhäpäivän saarna - kaipaus

Kaipaus on jotain, minkä koen omakseni. Siksi tahdoin pyhäpäivänä saarnata heprealaiskirjeestä. Saarna perustuu pitkälti Owe Wikströmin kirjaan ”Kaipauksen puolustus”. Jo kirjan nimi on sanoma: kaipaukselle tulee antaa sijaa, sillä se on heikkojen ja särjettyjen tapa hengittää. Näihin aikoihin tykästyin Juha Tapion sanoittamaan ja Vesa-Matti Loirin sekä Samuli Edelmannin esittämään lauluun ”Tuomittuna kulkemaan”. Aiheensa puolesta sitä olisi voinut soittaa kirkossa.


Hepr. 11: 13–16

Heprealaiskirjeessä puhutaan kaipauksesta. Meille kerrotaan uskon sankareista, jotka ovat kaivanneet taivaallista isänmaata. On siis hyvä kaivata. Luulen, että meistä jokainen on kaipaava ihminen.

Kaipaus on surua ja siten jotain ikävää. Kaipaus on kuitenkin lempeää surua. Siihen liittyy hyviä ja kauniita muistoja. Kaipauksella on aina jokin kohde: paikka tai toinen ihminen. Lapset ja nuoret kaipaavat usein jotain tulevaa, vanhemmat taas jotain mennyttä. Kaivattu on jättänyt jotain itsestään meihin. Siksi meihin sattuu. Tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan. Tuntuu kuin jokin puuttuisi.

Tahdon sanoa sinulle tänään, että kaipaus, suru ja levottomuus, mitä tunnet, on hyvä asia. Hyvä on sekin, jos et oikein osaa sanoittaa, mihin kaipuusi suuntautuu tai mikä sinut tekee levottomaksi. Kaikelle ei tarvitse löytyä sanoja. Sydämellä on syitä, joita pää ei ymmärrä.

Kaipaus on heikkoutta ja neuvottomuutta. Se joka kaipaa, on riippuvainen ja sidottu kaivattuun. Usein nämä alakulon tunteet täytyy sen takia piilottaa tai peräti kieltää kokonaan. Kaipaava ihminen saattaa kuulla ihmettelyä ja syytöksiä aivan itseltäänkin: ”Mikä minua vaivaa? Minullahan on kaikki niin hyvin? Miksi sitten olen niin masentunut?” Hyvästä koulutuksesta, terveydestä ja vakaasta taloudesta huolimatta meitä koskettaa turhuuden tunne. Elämän mieli on kadonnut. 

Me kysymme usein toistemme kuulumisia. Tavallisesti vastaamme, että meille kuuluu hyvää. Se onkin totta, mutta vain osittain. Rehellisempi vastaus voisi olla: ”Minua tympäisee. En tunne mitään, tai sitten tunnen pelkkää tyhjyyttä.” Voisiko tässä kurjuudessa olla kuitenkin jotain hyvää? Ehkä se tarkoittaa, että Jumala tyhjentää meitä. Ehkä hän valmistaa meitä lähtemään matkaan, kotimatkalle.

Maailman ääni kehottaa ajattelemaan jotain hauskempaa, asettumaan kodiksi. Se patistaa menestymään, kuluttamaan ja pitämään hauskaa. Ei uurastuksessa, leikissä tai nautinnoissa sinänsä mitään pahaa ole. Meillä on vain paha tapa vältellä sisäistä levottomuuttamme. Kun emme kykene vapautumaan kuolemasta, surkeudesta ja tietämättömyydestä, olemme keksineet viihteen, jotta voisimme tulla onnellisiksi ja unohtaa kaiken tuon ikävän. Pako- ja torjuntakeinoja on monia: työnarkomania, kehon palvonta, omaisuuden kartuttaminen. Kenties yllättyisimme, jos seuraisimme motiiviemme lankoja loppuun saakka. Ehkä teemme monet jalotkin teot vain torjuaksemme ajatuksen kuolemasta.

Minä en ole koskaan nähnyt kuollutta. Olemmeko me laitostaneet kuoleman? Olemmeko me työntäneet kuoleman pois näkyvistämme sairaaloihin, hautaustoimistoihin ja hoitokoteihin? Vielä muutama sukupolvi sitten kuollut makasi kotonaan kamarissa. Siellä kylän väki sai jättää hänelle jäähyväiset.

Kuitenkin me tunnemme vetoa kuoleman suunnasta. Ruumiimme valittaa. Kaikki mitä meillä on, kaikki mitä olemme ja mitä teemme katoaa hyvin pian. Meistä jää tänne vain muistoja, valokuvia ja hajanaisia esineitä. Luonnon hiljaisuudessa, hautausmaalla tai kirkossa saattaa hipaista tätä elämän kauheaa tragediaa. Elämä on pelkkä suurenmoinen tilapäisratkaisu.

Voiko tämän mielettömyyden takana olla jokin vahvempi voima, jokin perimmäinen todellisuus? Onko jossain toinen isänmaa kaiken katoavan tuolle puolen? Löytääkö meidän vahvin kaipauksemme, tämä kompassi, koskaan kaivattuaan, Jumalaa, taivasta tai rakasta ihmistä, joka nyt on kadonnut?

Sairaus on helpommin hyväksyttävissä kuin lääke. Me tunnemme kaipauksen ja kivun omassa ruumiissamme ja sisimmässämme. Luulenpa, että näennäisesti hieman lapsellinen paratiisikertomuskin, on meistä lopulta uskottava kuvaus siitä millaista on olla ihminen. Eihän tämä mikään paratiisi ole. Meidät on karkotettu paratiisista. Olemme kodittomia ja muukalaisia.

Mutta yltääkö sinun katseesi kuoleman taakse? Tämä voi olla myös vaivaantunut kysymys. Me tiedämme kaikki, mitä Raamattu ja Jeesuksen sana sanovat kuoleman jälkeisestä elämästä. Se sanoo kyllä. Se on hyvin henkilökohtainen ja toisaalta kaikkia koskeva: sinutkin on kutsuttu, sinutkin on pelastettu kuolemalta. Tietäminen ei kuitenkaan ole uskomista. Tieto on pään asia. Usko on sydämen asia.

Sydän on herkkä. Se on yksityinen paikka, kaikkein sisin ja omin, mitä meissä on. Ehkä me pelkäämme uskomasta. Usko toisi sydämeen Jumalan, näkymättömän maailman ja siten jonkin vieraan voiman. Eikö silloin loppuisi meidän oma hallintamme? Eikö uskominen pakottaisi muuttumaan jonkinlaiseksi? Olisiko sydämessä tilaa sekä meille, että Jumalalle, sekä uskolle, että kaipaukselle?

Tietynlaista uskonnollisuutta sietääkin kavahtaa. Tarkoitan sellaista uskonnollisuutta, jonka edustajat ovat aina oikeassa. Heillä on enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Vastaukset ovat ehdottomia ja yksinkertaisia. Samoin tällaisen uskonnollisuuden säännöt kuinka täällä pitää elää. Tällaisessa ilmapiirissä ei ole juurikaan tilaa kysellä, etsiä tai epäillä – puhumattakaan siitä, että olisi eri mieltä.

Sellaista uskonnollisuutta täytyy välttää, joka on ikään kuin jo maalissa, taivaassa. Tässä nyrjähdyksessä kaipauskin näyttää epäilyttävältä, heikon uskon merkiltä. Heikkoudelle ei ylipäänsä ole paljon sijaa. Sillä vain se, joka tunnustaa olevansa heikko, on kyllin vahva kohtaaman toisen heikkouden, kulkemaan särkyneen rinnalla. Ja särkyneitähän me olemme.

Me olemme kaipaavia tai toisin sanoen, olemme nälkäisiä ja janoisia. Jeesus ei sano, autuaita ovat vanhurskaat. Hän sanoo, ”autuaita olette te, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, teidät ravitaan.”

Marraskuun luonto on yhtä harmaa kuin se oli lokakuun lopussa. Kaunis ruska on poissa. Alastomat puut värjöttelevät kylmässä tuulessa. Muuttolinnut ovat lentäneet etelään. Ilmassa väreilee kaipaus. Seuraavan kesän kauneus ja kukoistus itää kuitenkin tälläkin hetkellä maan alla. Sinä varmasti uskot siihen. Olethan nähnyt kevään tulevan kerta toisensa jälkeen. Voisiko usko ja luottamus Jumalaan olla jotain yhtä luonnollista ja tuttua, kuin muuttolinnun laulu sydämessä? Minä uskon niin. Ei Jumala ole meille vieras, emmekä me hänelle. Jumalan kosketus on lempeä ja hiljainen. Emme me kuule sitä. Emme välttämättä tunne mitään. Kuitenkin Jumala on meitä lähellä. Ja se riittää.

Taivas yllättää meidät aivan varmasti. Se on kuitenkin ihme, koska samalla siinä täytyy olla jotain tuttua, jotain mitä olemme aina kaivanneet, sellaista, että tuntuu kuin tulisi takaisin kotiin. Kaivatkaa siis koko sydämestämme. Kaikki kaipuu on pohjimmiltaan taivaskaipuuta. Kerran kaipaus loppuu ja usko vaihtuu näkemiseen. Luen meille Edith Södegranin sanoin:

Ikävöin maahan jota ei ole, 
sillä kaikkea mikä on, 
olen väsynyt himoamaan. 
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin maasta jota ei ole. 
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti, 
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat, 
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme kuun kasteessa. 
Elämäni oli kuuma harha. 
Mutta yhden olen löytänyt 
ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole. 
Maassa jota ei ole kulkee rakastettuni, 
otsallansa sädehtivä kruunu. 
Ken on rakastettuni? 
Yö on pimeä ja tähdet vapisevat vastaukseksi. 
Ken on rakastettuni? 
Mikä hänen nimensä? 
Taivaat kaartuvat korkeammiksi, 
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin vastausta tietämättä. 
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus. 
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle. 
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat 
ja aina olet rakastava.

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Don Rosan parhaimmat -jälkipyykki

Kirjoitin korona-ajan terapiasessiona arvostelut ja kuvaukset kaikista Don Rosan piirtämistä ankkasarjakuvista. Jutut löytyvät blogiarkistosta. Seuraavassa on tarkistettu listaus jaksoista parhausjärjestyksessä sekä listan avulla toteutettu rankkaus Don Rosan kovakantisista kokoelmista.

Huonosta keskinkertaiseen - moralisti Aku

Huonoja tarinoita ei Don Rosalla olekaan - paitsi ehkä tämä yksi

79. Laiskanläksy

Keskinkertainen - kompuroivaa viihdettä 

Keskinkertaisia tarinoita Rosalla on minun listani mukaan 10 eli reilu 10%. Nämä tarinat ovat ihan hauskoja ja mukiinmeneviä, mutta niiden huumori on tavanomaista, juonikulut latteita ja logiikka usein hakusessa. Nämä kymmenen juttua muodostavat vähän sekalaisen kokoelman lyhyitä tarinoita, mutta yllättäen mukaan joutui myös yksi pitkä ja suosittu Roopen elämäntarina.

78. Odottava onki

77. Oi kuusipuu

76. Kolikko karussa

75. Täyttä roskaa

74. Ankkalinnan pillipiipari

73. Ankkalinnasta Lillehammeriin

72. Unelmoiden läpi elämän

71. Monikäyttöauto

70. Hakkaa päälle!

69. Avaruuden valloittajat

Unelmoiden läpi elämän oli ainoa pitkä ja keskinkertainen tarina. 

Keskinkertaisesta hyvään - ankkojen hypnoosi 

68. Valvova silmä

67. Unohda koko juttu! 


Sankari ylitse muiden -juttu on yksi esimerkki Rosan monista kivoista lyhyttarinoista.


Hyvä - hupia koko rahan edestä 

Tähän osioon listasin 26 tarinaa eli liki kolmanneksen jutuista. Suurin osa niistä on Rosan lyhyitä hupailuja. Näissä tarinoissa on toisinaan suuriakin puutteita, mutta edut kääntävät ne plussan puolelle. Hyvissä sarjakuvissa ei välttämättä ole juuri mitään motkottamista, mutta irtovitsit korvaavat syvyysulottuvuutta. Tähän osioon tuli joitain Rosan pitkiä kertomuksia, kuten scifiparodiatrilogia sekä kolme Rosan pitkää ja historiallista aarteenetsintäseikkailua. 

66. Tyylittä taaplaten

65. Seitsemän (miinus neljä) rohkeaa caballeroa

64. Sankari ylitse muiden

63. Ensimmäinen keksintö

62. Ahneen palkka

61. Aarre lasimaljassa

60. Pako kielletystä laaksosta

59. Maa hyökkää!

58. Vaarojen vuori

57. Suurin kurpitsa

56. Pysähtyneisyyden aika

55. Kolmoistikliaisen merkki

54. Saari ajan rajalla

53. Musta ritari slurppaa jälleen

52. Mestaripuutarhuri

51. Ankka kuningas Arthurin hovissa

50. Hollantilaisen salaisuus

49. Nostradamuksen kirous

48. Onnesta turtana

47. Onnenlantin tarina

46. Nokanneulan tapaus

45. Liikenerot

44. Jos metsään haluat mennä nyt.. 

43. Talon kokoinen vastustaja

42. Rahavirta 

41. Klaaninsa viimeinen

40. Lumikenttien kimallus


Hyvästä loistavaan - ankat itämailla

39. Takaisin Xanaduun

38. Kymmenen avataran aarre


Kadonneen kirjaston vartijat on yksi rakastetuimmista Rosan tarinoista, mutta tässä kilpailussa jakso sai myös kritiikkiä osakseen. 
 


Loistava - syvyyttä ja ratkiriemukkuutta  

Tässä osiossa on 27 tarinaa ja suurin osa niistä on pitkiä jatkotarinoita sekä tasavahvoja Roope-historiikkejä. Tähän osioon kuuluu monet Rosan herkullisimmat aareenetsintäjutut sekä jotkut kärkikahinoiden ulkopuolelle jääneet ennakkosuosikit. Jaksoja leimaa Rosa-valtit: historiallisuus, eheät juonikuviot ja hersyvät jutut.

37. Kutistuva kitupiikki

36. Transvaalin tuittupää

35. Julman maan jehu

34. Kuparikukkulan kuningas

33. Ankkapurhan miljardööri

32. Ankkapurhan uusi valtias

31. Hopealautasella

30. Krokotiilinmetsästäjä

29. Kolmen caballeron paluu

28. Paino-ongelmia

27. Matka maan keskipisteeseen

26. Hänen majesteettinsa Roope ankka

25. Kasvatusoppia

24. Mississipin mestari

23. Cutty Sarkin cowboykapteeni

22. Kadonneen kirjaston vartijat

21. Sammon salaisuus

20. Auringon poika

19. Temppeliherrojen kätketty kruunu

18. Kaikkein mieluisin lahja

17. Eldoradon viimeinen valtias

16. Kirje kotoa

15. Uniajan urho

14. Klondiken keisari

13. White Agony Creekin vanki

12. Hämäyksen hurrikaani

11. Andien kutsu 

10. Musta ritari


Loistavasta mestariteokseen - paha Roope 

9. Culebran liikenero

8. Maailman rikkain ankka


Listan monet tarinat sijoittuivat lähes objektiivisesti oikeille paikoilleen, kuten tämä Rosan mestariteos sijalle 3. 

Mestariteos

Tähän katergoriaan hyväksyin vain 7 tarinaa, vaikka useimmissa loistavissa tarinoissa on myös mestariteoksen makua. Näistä tarinoista ainakin puolet on yllättäjiä, etenkin koko rankkauksen voittaja. Mestariteoksista ei löydy vikoja, ainoastaan erinomaista huumoria, verrattomia juonenkäänteitä ja puhuttelevia hahmoja. 

7. Kroisoksen aarre

6. Olla kuin ei olisikaan

5. Ankkapalatsin erakko

4. Ankkalinnakkeen valloittaja

3. Kolumbuksen kadonneet kartat

2. Yukonin sydämet

1. Windigojen mailla


Don Rosan kovakantiset kokoelmat 

Ohessa on rankattu parhausjärjestykseen Rosan kokoelmat. Teosten jaksot on pisteytetty plussaamalla niiden sijanumerot yhteen. Tästä luvusta on miinustettu teoksen sivumäärä sekä annettu lisäpisteitä ennenjulkaisemattomista tarinoista. Rosa-kommentaarien puutteista ja huonoista käännöksistä ropisee miinuksia. Vähiten pisteitä saanut kokoelma on  paras.

Sammon salaisuus -kokoelmassa on siisti Sammon ryöstö -maalausta mukaileva kansi, jossa miekkaa kantava Roope kohtaa Louhen, jolla on mukanaan myös Karhukoplan konna. Itse tarinassa kohtaus on vähän erilainen.  


9. Kolmen caballeron paluu 176s

Tässä kokoelmassa on peräti 13 tarinaa, mutta 4 niistä on mitäänsanomattomia lyhäreitä, joita en edes viitsinyt ottaa mukaan kisaan. Lisäksi 5 juttua löytyy listani häntäpäästä. Kokoelma ei ole hääppöinen, sillä sen ainoa loistava tarina yltää vasta listani sijalle 29. Kirjassa ei ollut julkaisuhetkellä yhtään julkaisematonta tarinaa, mutta ainakin molemmat caballero-jutut tajuttiin laittaa samaan pakettiin.  

8. Pako kielletystä laaksosta 176s

Tässä kokoelmassa on muutama ässä mukana, mutta kokonaisuus jää kehnoksi: puolet tarinoista (jos kolmea lyhyttä mitäänsanomattomuutta ei lasketa) jäivät keskinkertaisiksi. Tämä on viimeisin Rosa-kokoelma, johon on ahdettu loput mestarin tarinat vailla kummempaa tematiikkaa. Temppeliritarit sekä Musta ritari jatko-osat olisivat sopineet paremmin toisaalle. 

7. Kadonneen kirjaston vartijat 174s

Tämä oli ensimmäinen Rosan kokoelma, jonka nimikkotarina ei kuitenkaan pärjännyt hirveän hyvin ruodinnassani. Kilpailuni ykköstarina löytyy täältä, mutta sen kohdalla on huomattava, että kokoelman käännökset ovat huonompia versioita kuin lehdissä julkaistut tarinat. Tässä oli kaksi ennenjulkaisematonta juttua. Xanadu-jutun olisi voinut vaihtaa kirjasto -tarinan jatko-osaan eli Kolumbuksen kadonneisiin karttoihin. 

6. Kymmenen avataran aarre 176s 

Nimikkotarinasta huolimatta tämä kattaus on puoliksi scifiä. Ehkä scifijutut olisi voitu kerätä yksiin kansiin ja kerätä toisaalle vaikka aarteenetsintäjuttuja. Kolumbuksen kadonneet kartat, eli pronssisijan tarina, on täällä. Muuten kokoelman kahdeksan juttua ovat hienoja, vaikka muutama kehnompikin on kerätty mukaan. Yksi ennenjulkaisematon tarina, mutta ei Rosa-kommentaareja. 

5. Sammon salaisuus 192s

Suomalaisten rakastama kokoelma on toki laadukas, mutta nyt ei heru erityisiä suomi-pisteitä. Kymmenestä tarinasta vain kaksi eli nimikkotarina ja "Auringon poika" yltävät loistavien joukkoon. Kaksi muuta pitkää tarinaa "Rahavirta" ja "Aarre lasimaljassa" eivät pärjänneet kovin hyvin. Kuusi lyhäriä ei nosta tätä kokoelmaa korkeammalle, mutta neljä ennenjulkaisematonta juttua tuo lisäpisteitä. Suomennoksesta miinusta.   

4. Musta ritari 176s


Tämä kokoelma herätti pahennusta, sillä siinä ei ollut yhtään uutta tarinaa. Kansien välissä on vain seitsemän juttua, mutta sivuja piisaa, sillä tarinat ovat pitkiä. Jaksot ovat myös oikein hyviä, kuten nimikkotarina, joka pääsi sijalle 10. 

3. Temppeliherrojen kätketty kruunu 176s

Tämä kokoelma oli aikoinaan aikamoista herkkua, sillä kansien välissä oli 4 julkaisematonta Rosa tarinaa. Juttujen taso on kova, sillä esimerkiksi sijoitukset 7, 11 ja 19 löytyvät täältä. Tämä on siis selvästi parempi kokoelma kuin nuo neljä aikaisempaa. 

2. Roope Ankan elämä ja teot 2 224s

Rosan b-osien kokoelma ylttää jo sivumäärien suhteen muiden kokoelmien edelle, vaikka tarinoita ei olekaan kuin 8. Kokonaisuus pysyy hienosti kasassa, eikä kokoelmassa ole kuin yksi huti. Kirjan viisi tarinaa ylsi paalusijoille 2, 9, 12, 13 ja 23.  

1. Roope Ankan elämä ja teot 272s

Roopen elämäkerrassa on peräti 12 tarinaa. Mukana ei ole yhtään lyhyttä juttua, joten sivumääriä on heti 100 enemmän kuin muissa tarinoissa. Tämä oli ainut kokoelma, joka sai 3 kertomusta kymmenen parhaan joukkoon ja peräti 6 sarjaa 25 parhaan jakson joukkoon. Lisäksi tarinat pysyvät hienosti kasassa ja pursuavat Rosan kommentteja. Tämä on siksikin paras Rosan kokoelma, sillä kokonaisuuden huonoin jakso on sijalla 41. Kaiken kukkuraksi julkaisuhetkellä täällä oli mukana 2 ennenjulkaisematonta tarinaa. Ainoa miinus tulee suomennoksista, jotka ovat parempia Aku Ankka -lehtien luovassa puristuksessa.   



 















 








 





   





43. Jos metsään haluat mennä nyt..

33. Krokotiilinmetsästäjä 

32. Ankkapurhan uusi valtias 

maanantai 21. syyskuuta 2020

"Kivi, josta unelmat on tehty" - Don Rosan parhaimmat 10/10

6. Olla kuin ei olisikaan

Masennuksesta kärsivä Aku pitää itseään Ankkalinnan surkeimpana mitättömyytenä. Hän toivoo, ettei olisi koskaan syntynytkään ja yllättäen toive myös toteutuu.



Roope Ankka on Rosan sankari. Roopella on historia, mutta Aku on pinnallinen ja juureton hahmo. Toisaalta Aku on hiljainen sankari. Rosalla nostaa toisaallakin vesilintumme jalustalle, mutta tämä on lajinsa paras jakso. Tämän huomaa heti aloitusruudussa, missä keikkatyöläinen yksinhuoltaja aloittaa surkean päivänsä. Caballero-tarinoissa Aku kärsii ystävien puutteesta. Sankari ylitse muiden -jutussa hän kaipaa poikien arvostusta. Nyt sukelletaan eksistentiaalisiin syvyyksiin: Miksi olen olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Aloitus vangitsee lukijan, sillä Akuun on helppo samaistua. Minun aamuni ovat usein samanlaisia. Evääni vain koostuvat leipien ja hedelmien sijaan tonnikalapurkista.

Tarinan erinomaisuus ilmestyy uurnan hengen myötä. Akun ja keijun dialogi on ehkä Rosan tuotannon paras jutustelu. Kiukkupussimme saa hengen menettämään malttinsa kaksi kertaa yhden sivun aikana! Pintaliitäjämme ei erota jumalallista väliintuloa televisioviihteestä. Rosan yksityiskohdat, tässä tapauksessa myyttinen hahmo nimeltä Mikki Hiiri, kokee riemastuttavan karmivan kohtalon. 




Toisen näytöksen aloittava juonenkäänne on yhtä mielikuvituksellinen ja mestarillinen kuin Paino-ongelmia -jaksossa. Ei haittaa, vaikka idea on nyysitty Frank Capran elokuvasta – etenkään kun olemattomuus sopii paremmin Aku Ankalle. Tämä käy ilmi Akun kohtaamissa hahmoissa. Pelle Peloton onkin nyt maanviljelijä, sillä keksijän Ajatuslaatikko-kokeesta seurasi käänteinen älynväläys, kun Aku ei ollut maisemissa. Roopen rahasäiliöllä hyytää. Mummo onkin Iines-neidin sihteeri ja Akun mielitietty kioskihömppämiljonääri. Iines jopa heittää Akua skumppapulloilla! 




Akun olemattomuus ei tee hyvää liioin Hansulle tai Roopelle. Hansu vaihtaa Roopen ensikolikon Milla Magian kauppaamiin hampurilaisiin ensimmäisellä ruokatauollaan. Tämän seurauksena Roope kadottaa kaiken omaisuutensa. Barksin tarinoissa Roope menetti toisinaan mynttinsä. Joskus tarinat jopa loppuivat siten, että visukinttu jää rahatta. Tässä jaksossa Rosan mielikuvitusinhorealismi tekee Ankkalinnasta aavekaupungin, jonka ovet ja ikkunat on naulattu umpeen ja Roopesta tynnyrissä kyyhöttävän kerjäläisen.

Akun painajainen jatkuu Hannulla, joka on yhtä onnekas kuin ennenkin. Sen sijaan Hannun holhokeista Tupusta, Lupusta ja Hupusta on tullut punkeroita, joiden elämä rajoittuu vatsanpalvontaan, ruutuaikaan ja sohvan käsinojiin. Poliisista ei ole apua, sillä virkavaltaa edustaa korruptoitunut Karhukopla. Onneksi Aku oppii läksynsä ja suuntaa uudestaan synttärikeijun luo. Kohtaus on jälleen hauska. Rosa onnistuu kääntämään hölmön deus ex machinan edukseen. Jaksoa voisi moittia kliseisestä yllätyssynttärijuonikuviosta tai siirappisesta lopusta, mutta lopetus päinvastoin sopii yhteen hirvittävän toisen näytöksen kanssa. Roopen hyväntahtoisuus tuo hyvän mielen ja hymyilyttää, sillä kääkkä ei silti ole menettänyt saituuttaan. 

Olla kuin ei olisikaan on pahuksen hienosti piirretty tarina, joka onnistuu monella tasolla yhtä aikaa. Toisen näytöksen katastrofiskenaario ansaitsee hatunnoston. Tarina on yhtä aikaa hulvaton, omaperäinen ja syvällinen. Vanhan viisauden mukaan kukaan ihminen ei ole saari. Tämä pätee jopa meihin arjen akuankkoihin.

Tämä It's a Wonderfull Life toisinto vie mietteet elokuvaklassikoihin. Olen syntynyt 1984. Elokuvat 70-luvulta ovat vielä jotenkin edustettuina mieleni projektorissa Rockyn, Tappajahain, Alienin ja Tähtien sodan myötä. Kuusikymmentäluvulta muistaa Sergio Leonen spagettiwesternejä, scifiklassikot 2001Avaruusseikkailu ja Apinoiden planeetta sekä esimerkiksi Arabian Lawrencen. Viisikymmentäluku pursuaa klassikoita, mutta suosikeiksi voin nimetä vain 12 Angry Menin, African Queenin ja Kwai-joen sillan. Varhaisimmista elokuvista tiedetään yleensä aina samat eli Chaplinin parhaat, Citizen Kane, Casablanca, Tuulen viemää, Ihmemaa Oz ja Lumikki ja 7 kääpiötä. 

It's a Wonderful Life (1946) on Tuntemattoman sotilaan ohella ylivoimaisesti katsotuin klassikkoelokuva Suomessa. Elokuva sai 5 Oscar-ehdokkuutta ja keikkuu tänään IMDB:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 24. Elokuvan idea oli alunperin novelli, josta tuli joulukortti, koska kustantamot katsoivat sitä kuin halpaa makkaraa. Elokuvan tekoprosessi ei edennyt ruusuisesti. Esimerkiksi käsikirjoittajia piti palkata kaksitoista, kun he saivat kenkää tai jättivät projektin yksi kerrallaan. Julkaisuvuonnaan elokuva floppasi nöyryyttävästi lipputuloissa ja kriitikoiden arvioissa. Elokuva ei kuulemma ollut tarpeeksi optimistinen. Lisäksi FBI ja kansalliset nuuskijat näkivät siinä ilmiselvää kommunismipropagandaa (wtf?). Yksi elokuvan käsikirjoittajista paiskattiinkin linnaan. Epäilijöillä oli kovat piipussa, vaikka italialaissyntyinen ohjaaja Frank Capra oli juuri tehnyt 4 vuotta hommia jenkkiarmeijan propagandaelokuvien parissa.  


















Leffa oli Capran mukaan kaikkien aikojen paras, mutta miehen studio meni penkin alle. Epäonistumissaan rypevä mies oli jopa tehdä itsemurhan. Elokuva koki kuitenkin ihmeellisen ylösnousemuksen, kun filmistä tuli ikivanhan säädöksen myötä rojaltivapaata materiaalia televisiokanaville vuonna 1974. Jo kelpasi. Television lisäksi joku oli keksinyt joulumarkkinat, jonka rekeen lämminhenkinen tarina pääsi täysin säkällä (elokuva kuvattiin tekolumen avulla keskellä heinäkuun helleaaltoa). Suomessa leffa on ollut Lumiukon tapaan joulun kestohitti ja perinne. Elokuva on jouluinen ja kristillinen, mutta samalla yleisinhimillinen ja yleispätevä kaikille - paitsi ehkä FBI-agenteille.
       

5. Ankkapalatsin erakko

Aku, Tupu, Hupu ja Lupu lähtevät tapaamaan heille tuiki tuntematonta Roope-setää joulupäivälliselle. Visiitti paljastaa ankoille yhtä sun toista sedästään, eikä seikkailukaan jää kokematta.

Carl Barksin luoma Roope-Ankka ilmestyi Ankkalinnaan vuoden 1947 tarinassa Joulu Karhuvuorella. Upporikas ja yksinäinen visukinttu on laina Dickensin Saiturin joulusta. Alussa oli vain rikas kitupiikki. Mac Ankan suku ja Ankkaurhan linna, Klondike ja Kultu Kimallus, rahasäiliö ja Roopen viholliset tulivat mukaan myöhemmin. Jatko-osana Ankkapalatsin erakko peittoaa Barksin joulujutun, joka keskittyi lähinnä Akun ja poikien vaikeuksiin karhujen kanssa. Rosa huomaa, ettei hänen tarinansa, joka oikeastaan kiilaa Barksin tarinan sisälle, oikein sovi yhteen alkuperäisen kanssa, mutta sitä ei voi laskea kummankaan tappioksi. 

Roopen ensiesiintyminen Barksin piirtämänä vuonna 1947.

Historiallinen kohtaaminen Rosan piirtämänä vuonna 1994. 

Ankkapalatsin erakko näyttää selvimmin Roope-historiikin 
erinomaisuuden. Kaikki tietävät, että Roopen rahasäiliö on täynnä riihikuivaa. Tässä tarinassa sitä ei tiedä edes Aku Ankka. Juttu alkaa tunnelmallisella Citizen Kane -lainalla. Seuraava uutiskatsaus on omaperäinen, hauska ja tyylikäs tehokeino johdatella lukijaa tarinaan – etenkin kun paljastuu, että televisiota on katsottu ankkojen silmin. Ankkojen ensikohtaaminen on harvinaista herkkua. Rosa luo dramaattisuutta ennen h-hetkeä. Roope on nyt raihnas ja äkäinen vanhus. Magnaatin ympärillä hohkaa salaperäinen suurmiehen aura, joka on luotaantyöntävä ja kiehtova samaan aikaan. Ankkojen saavuttua Roope nousee vaivoin menneisyytensä haamuista.  Roopessa on selvästi suuruutta, mutta sydän kerää muistojen pölyä niin kuin Hanhenmunahippu lukitussa lippaassaan. 



Ankkapalatsin erakko jatkaa eriomaista ankkasuhdedramatiikka, johon Maailman rikkain ankka päättyi. Vuodet eivät ole saaneet visukinttua heltymään. Hän reagoi ankanpoikien läheisyyteen kepinheilautuksella. Akun ja Roopen kireät välit johdattelevat lukijan toiseen näytökseen. Joulupukkidialogi huokuu erinomaisuutta. Ymmärtämätön Aku läksyttää Roopea, vaikka ei tiedä hänestä mitään. Lukija on samaan aikaan Akun ja Roopen puolella – myös Roopen, vaikka hän istuu limusiinissaan happamana kuin hapankaali. Tyttäreni oli onnessaan, kun hän tajusi tietävänsä asioita, joita Aku ei tiedä. Rosan piirrosjäljen dramaattisuus on kypsynyt tumman punaiseksi. Ankkoja rahasäiliölle seuraavat joulupukit virittävät lukijan odotukseen ja jännitykseen.

Rahasäiliössä paljastuu, ettei Roopen onnenlantti ole onnenlantti. Hatut lentävät ilmaan, kun Roope näyttää rahalaarinsa. Rahojen paljastuminen paljastaa heti myös konnat, kuten hyvään juoneen kuuluu. Aku luulee Kivisyömin partaa tekoparraksi. Koominen ele on samalla osoitus Akun ja Roopen eroavaisuudesta: Aku tarttuu pintaan, mutta Roope on otellut jo useampaan kertaan perivihollisensa kanssa. Tarinan valtteihin kuuluu se, että paradoksaalisesti juuri Akun typeryys ja tietämättömyys on se, mitä Roope tarvitsee kutsuakseen kultaryntäyksen aikaisen sankarin takaisin menneisyyden haudasta. Oikeastaan Aku on tarinan varas, sillä hän kaappaa Roopen kultahakun ja antaa sille merkityksettömän merkityksen. Kiitos ylösnousemuksesta kuuluu myös karhukoplalle, jonka Roope löylyttää suvereenisesti. Hauska ja vauhdikas toimintajakso päättyy hienosti, kun Roope kolkkaa Kivisyömin Hanhenmunahipullaan. 




Roopella on selvästi valtteja hihassaan ja tarinoita kerrottavanaan. Loppusivut toimivat myös mainiosti, kun ankanpojat kutsuvat sanoillaan esiin äreän, mutta elinvoimaisen seikkailijan. Aku ajattelee vain kupuaan, mutta Roopelle hänen omaisuutensa ei ole vain rahaa. Siitä todistaa hänen kykynsä uida ja piehtaroida kolikoissa. Kokosivun kokoinen lopetusruutu päättää hienosti ja oikein Roope historiikin – onnellisesti ja rakkaiden muistojen ääreen. Ankkapalatsin erakko alkoi kuvalla kylmästä ja elottomasta käteisestä, joka on korvannut kauniit muistot ja ihmissuhteet. Tarina myös päättyy rahojen keskelle kuitenkin todistaen, ettei elämän tärkeimpiä asioita voi ostaa rahalla. Pinnallisen ja syvällisen, materiaalisen ja henkisen vastakkainasettelu käy turhaksi, kun sielu - merkitys - täyttää aineen. Tämä on kaiken kauneuden, tarinoiden, taiteen ja uskonnon salaisuus. 

Ankkapalatsin erakon myötä voimme totuttaa itsemme siihen faktaan, että Barksin ja Rosan sarjakuvissa seikkaileva Roope on vuonna 1867 syntynyt 85-vuotias papparainen. Rosa tahtoi tehdä tarinan Roopen kuolemasta Teräsmiehen ja Batmanin tyyliin: Roope ei oikeasti kuole, vaan poistuu näyttämöltä - kenties Kultu Kimalluksen tykö. Moista tarinaa ei kuitenkaan olisi voinut julkaista. Rosa piirsi kuitenkin oheisen kuvan, missä tutut hahmomme ovat kovin oudon näköisiä. 


 

4. Ankkalinnakkeen valloittaja

Roope saapuu siskoineen Ankkalinnan kyläpahaseen pystyttääkseen sinne toimitalonsa. Ennen rahasäiliön perustusten laskemista eteen tulee pari pikku muuttujaa. 

Roopen saapuminen Ankkalinnaan on mukavan kokoinen aukko Barks-tuotannossa. Äkkiseltään ei tule mieleen, mitä mielenkiintoista rahasäiliön pykäämiseen voisi liittyä. Rosalla ei onneksi ideat lopu. Touhu alkaa historiallisella, hauskalla ja barksilaisella täsmäosumalla: Roopen "ompelukoneen irvikuva" on maailman ensimmäinen auto. Tässä episodissa Roopessa on jo aimo annos äreyttä, mutta paha hän ei vielä ole. Matilda ja Hortensia luovat mukavasti rajoja ärhentelijälle. Tarinassa on toimiva sivujuoni tyttöjen seurusteluintoilun myötä. Pieni sukukokous Mummo-Ankan maatilalla kääntää tämän juonteen sydämen muotoon, kun Roopen sisko löytää vertaisensa kiukkupussin. Tarina vihjailee parin jälkeläisestä, kunnes mega-yllätys paljastuu lopussa: Hortensiasta tulee Aku Ankan äiti. 




Roope karkottaa Sudenpennut mailtaan, mutta oravanalkiot tekevät valituksen ja homma paisuu pian kansainväliseksi selkkaukseksi. Liioittelu on usein toimiva tehokeino. Roope kohtaa myös Karhukoplan konnat. Tämä on tavanomainen näytös Roope-tarinoissa, mutta nyt kuvio on herkullisen erilainen. Roope koputtaa vihollistensa ovelle, sillä hän ei tiedä, eikä näe, keitä mökissä majailee. Konnien myötä juoneen tulee harvinainen kahden voltin jännite. Karhukopla pääsee yllätysmomentin varjolla niskan päälle, mutta jää pian jalkoihin, kun Roope käy taistoon Amerikan presidenttiä ja hänen armeijaansa vastaan! Roopen legendaarinen repliikki on hervoton Daavid vs. Goljat toisinto, missä voi nähdä amerikkalaisen Rosan itseironiaa sekä päivän poliittisia tuntoja.



Taisto liittää sivujuonen Roopen siskojen miestoiveista hauskasti ja taidolla osaksi pääjuonta. Ehkä paras yllärilunastus tulee kuitenkin taistelun huippukohdassa, missä Roope ja Roosevelt kohtaavat toisensa. Miehet ovatkin vanhoja tuttuja, jotka kohtasivat toisensa tarinassa "Julman maan jehu". Ystävien illanvieton voi tulkita metatasolla: Roope on Rosa, joka kertoo huikeita juttuja. Roosevelt on diehard Rosa-fani, joka huutaa "Upeaa, mahtavaa!". Taustalla kyyhöttävät siskot ovat meidän seurustelukumppaneita ja läheisiä, jotka turhaan toivoivat oopperaa tai balettia sarjakuvaviihteen sijasta. Tarinassa on riemukas kestovitsi, kun Roope ei koskaan opi Sudenpentujen nimeä. Lopetus nivoo tarinan taidolla Barks-universumiin rahasäiliön ja tynnyripesämuman myötä.

Ankkalinnakkeen valoittaja ei ehkä ole syvällisen eksistentiaalinen tarina, joka saisi lukijat pohtimaan elämää, kuolemaa ja vapautta. Laatuviihdettä se kuitenkin on parhaimmillaan. 

Tässä tarinassa esiintyy Valkoinen talo, joka lienee Amerikan toiseksi kuuluisin monumentti Vapaudenpatsaan jälkeen. Hieman ironista onkin, että orjat rakensivat palatsin vuonna 1800. Presidentin kodissa on 132 huonetta, pari uima-allasta, elokuvateatteri, keilausrata, suklaapuoti, marketti, hammaslääkäri ja 35 vessaa. Postipate kärrää laatikkoon 65 000 kirjettä viikossa ja maileja saapuu niin paljon, että Korvatunturikin jää kakkoseksi. Talossa vilisee niin paljon työntekijöitä, turisteja, toimittajia ja vartioita, että presidentin täytyy sanoa erityinen koodisana, jos hän tahtoo pussailla vaimoaan. Buckinhamin palatsin edustalla seisovat kuuluisat punapukuiset ja karvahattuiset vartijat, Kultarannan risteyksessä kyyläävä gorilla suojelee Saulin sapattia, mutta Donald Trumpin katolla hilluu snaippereita kuin gangstereita Arpinaaman puutarhassa!          


3. Kolumbuksen kadonneet kartat 

Kanadassa vierailevat ankat tempautuvat seikkailuun Pohjois-Amerikan kohtalosta, kun Hannu Hanhi kalastaa vetten syvyyksistä kultaisen viikinkikypärän. Kypärän avulla kuka tahansa voi vaatia koko mantereen omistajuutta itselleen, mutta kuka lopulta löysi Amerikan ensimmäisenä?

Kolumbuksen kadonneet kartat on jatko-osa Carl Barksin Kultaiselle kypärälle. Kultainen kypärä on Barksin paras tarina. Se on hauska, jännittävä ja taidokkaasti rakennettu seikkailukertomus, minkä panos (kokonaisen mantereen omistajuus) sekä historiallinen aihe (Amerikan löytäminen) kutkuttelee mieltä. Kultainen kypärä on mestariteos juuri kyseisen esineen takia. Visuaalisen kaunis muinaisjäänne toimii kuin Taru Sormusten Herrasta -saagan valtasormus. Se on symboli ihmisen ahneudesta, ylpeydestä ja vallanhalusta. Siksi Barksin tarinassa oli erityistä eksistentiaalista syvyyttä. 


Barksin parhaisiin ruutuihin lukeutuva otos paljastaa Akun mietteet kultaisen kypärän ja hirvennahkakartan suomista mahdollisuuksista. Barksin tarina ilmestyi vuonna 1951 eli kolme vuotta ennen Sormuksen ritareita. 

Rosa ei toista Barksin kuningasajatusta, mutta keksii pyörän uudestaan. Veden uumenista nouseva kultakypärä nostaa silti ihokarvat pystyyn. Tarinan johdanto toimii juuri siksi, ettei ankoilla – tai lukijoilla – ole aavistusta, mitä Newfoundlandin rannikolla tapahtuu. Rosa on keksinyt hienosti, että Hannu Hanhen onni voisi toimia katalysaattorina seikkailulle. Onnenmyyrä astuu tyylikkäästi estradilta, kun Barksin konnakaksikko Simppu Sininen ja Kalle Kepuli ottavat ohjat. Tämä onkin ainoa tarina, missä Rosa hyödyntää hahmoja.

Tämän tarinan juoni sieppaa jatkuvasti mahan pohjasta. Tarinan possu tuuppii heti apajille, kun oikotie onneen avautuu. Barks-takauman Rosa hoitaa tyylikkään tiiviisti kahdella ruudulla. Samaan aikaan sudenpennut pääsevät vihille ikivanhoista löytöretkistä. Kukapa meistä ei kiinnostuisi historian suurista käänteistä ja arvoituksista! Raatihuoneen juonenkäänne on yhtä hillitön kuin toimivakin, kun toimittajille selviää, että kuka tahansa voi saada ilmaiseksi ja ilman vaaleja kymmenen kertaa enemmän valtaa kuin Donald Trump vain yhyttämällä ikivanhan kelttiristin! Anticostin saarella näyttämölle astuu hauskoja latinismejä viljelevä lakikettumme.

Juonen teho perustuu dramaattiseen kilpajuoksuun. Johtaja vaihtuu jokaisessa kaarteessa. Tiimalasin hiekka kohoaa ylöspäin. Rosa hyödyntää Kolumbuksen merkitystä Amerikan löytäjänä, mutta samalla tietoja siitä, ettei hän suinkaan ollut ensimmäinen ihminen, joka mantereelle eksyi. Lisäksi Teotihuacanissa työskentelevä professori muistuttaa, että intiaanit eli Amerikan alkuperäisväestö asuttivat mantereen jo 12000 vuotta sitten. Tässä tarinassa historialliset yksityiskohdat eivät jää elämään vain puhekupliin tai ruutujen miljööseen, kuten Aleksandria-seikkailussa ja Caballero-jaksossa. Tästä todistaa kiinalainen pyörä, jonka ankat löytävät lohikäärmeen vatsasta. Intiaanit eivät tunteneet pyörää, joka vartoi vuosisatoja kätkössä kaikkein pyhimmässä. Nyt siitä tulee kirjaimellisesti vauhdikas juonenkäänne.

Rosa onnistuu tuomaan kokonaisen maailmanhistorian keskiajasta, kiinaan sekä antiikkiin osaksi tarinaansa. Cape Cod -niemellä munittu juonenkäänne kuoriutuu hienosti lopun lehdistötilaisuudessa. Rosan aarretarinoissa Roope saa usein nenilleen lopun yllätyskäänteessä. Tässä tarinassa kuvio onnistuu herkullisesti, kun keisareista tulee taas pelkkiä konnia. Loppusivu ei edusta vain ankkojen ja lukijoiden nokka messingillä vaalimaa arvostusta lajimme yhteistä tarinaa kohtaan. Rosa tuntee Barksin salaisuuden ja onnistuu omalla tavallaan tuomitsemaan koko löytöretkihistorian sekä eurooppalaisen ahneuden. Amerikkalainen ”revanssi” on fiktio, mutta sellaisenakin se käy eettisenä näpäytyksenä kaikille meille, jotka lumoutuvat kultaisista kypäristä.

Kolumbuksen kadonneet kartat on Don Rosan hauskin tarina. Jakso onkin paraatiesimerkki siitä, kuinka Rosan tarinat suorastaan pursuavat suurempia ja pienempiä vitsejä luoden ainutlaatuista laatuviihdettä. Laskin jutusta yli 40 vitsiä, mikä on aikamoinen määrä, kun ottaa huomioon, että jätin huonoimmat vitsit ja monet hassut eleet pois laskuista. Sanavalinnat luo oman huumorinsa. Aku nimetään kuikaksi, Supenpentu-Inspehtori joulukuuseksi, kultainen kypärä potaksi ja muinaisaarre kärrynpyöräksi. Mukana on kelpo ironiaa esimerkiksi Tupun kommenttissa: ”Aku-setämmme – siinä vasta toveri!” sekä visuaalisia jippoja, kuten vitriinissä palavat nuotiot tai sänkyyn peitelty puupökkelö.





Hannu Hanhen ilme ja reaktio maailman arvokkaimman esineen löytämiseen on hulvaton. Onnenhanhelle moiset löydöt ovat ilmeisesti arkipäivää. Hannu jatkaa hauskutusta kommenttilla onnenmyyrän ärsyttävyydestä sekä nimeämällä Akun ja Simpun vihollisuuden vitsiksi. Aku on myös hauskimmillaan. Puhuva takamus on koko perheen suosikki. Akun närkästynyt kommentti Kleopatran haudalla: ”Hmph! Hänenhän piti olla vetävän näköinen mimmi.” on killeri. Kalle Kepulin latinismit saavat hauskan lopun, kun Akun kielikylpy saa ammattiprofessorinkin hämilleen. Kepulilla on muutenkin pari ässävitsiä, kuten @#*%! -siunaus, ”liikutte yksityisalueella, nimittäin tällä pallonpuoliskolla” - letkautus sekä ”nostan kanteen ideavarkaudesta”. Juonessa on mukavasti tilaa Sinisen ja Kepulin pullistelulle. Loppuvitsi Euroopan löytämisestä on mojova. Samaa voi sanoa koko tarinasta.

Kolumbusta kiehtoi Aasian aarteet, joista Marco Polo oli kertonut. Amerikasta tuli kuitenkin Eurooppalaisten aarreaitta. Krisse saattoi tuntea Islantilaisten saagat Viinimaasta, mutta viikinki Leif Erikssonin maine mantereen löytäjänä vahvistui vasta 1960-luvulla arkeologisten löytöjen sekä Barksin Kultaisen kypärän myötä. Varhaisemmista matkoista ei ole kuin rippeitä todisteiksi. Kolumbus tunsi munkki Brendanin legendaariset seikkailut, joista saattoi olla vihjeitä myös viikingeillä. Brendan myyttiset matkat olivat 800-luvun bestseller, joiden värikkäisiin vaiheisiin kuului esimerkiksi ehtoollishetki valaan selässä. Brendanin Amerikan tripille antaa pienoista uskottavuutta se, että munkit olivat kovia seilaamaan. Lisäksi Tim Severin rakensi 1970-luvulla Brendanin aikaisen lautan ja todisti, että sillä voi ylittää valtameren. Kelttiristin tapaista jäännettä ei liene rapakon takaa silti löytynyt.

Pystytkö samaistumaan kuvan professorin riemuun?

Vuonna 1950 muuan botanisti löysi ananaksen kuvan Pompeijin raunioista. Se todisti roomalaisten Amerikan yhteyksistä, sillä vanhalla maalla ei hedelmää kasvanut. Kenties esikiinalaiset rakensivat Teotihuacan mayojen ja asteekkien välisenä sivilisaationa tolteekkien kyljessä. Ilmeisesti alkuperäisväestö saapui mantereelle jääkauden jälkeen Siperian, Alaskan ja kuivan Beringinsalmen kautta joskus 15 000 - 6000 eKr. kunnes väylä peittyi. Muinaisessa Amerikassa hirviösusien laumat saalistivat mastodontteja. Kenties siellä oli myös väkeä, jotka olivat saapunut kajakeillaan Polynesiasta joskus ammoisina aikoina. Kenties meidänkin piiperrystämme tutkitaan joskus tuhansien vuosien perspektiivistä.   


2. Yukonin sydän

Roope joutuu taistelemaan kultavaltauksensa omistusoikeudesta häntä vastaan punotun juonen takia. Tehtävä on vaikea, sillä hänen vastassaan on paitsi pohjolan legendaarisin lainvalvoja, myös nainen, jolla on niskalenkki Roopen sydämeen: Kultu Kimallus.




Barksin tarinat toimivat Rosan innoittajina. Rosa piti erityisesti ruudusta, jossa nyreä Roope kävelee kultasäkki selässään pois Dawsonin paheiden pesästä paikallisten tuomitessa hänet kitupiikiksi. Tämä molemminpuoleinen viha ilmaisee kahta eksistenssitasoa, joka on Yukonin sydämen mestarillinen kultakaivos. Tämä teema nousee paikoitellen esiin Rosan muissa Klondike-tarinoissa, mutta tässä se toimii tarinan punaisena lankana.



























Juttu alkaa Roopen viiltävällä ajatuksella "Miten vihaankaan Dawsonia!" Vihalle on hyvä syy, sillä kaupunki on moraalinen jättömaa, jonka pääkatu on kaljatölkeillä ja onnenonkijoiden teltoilla sotkettua mutavelliä. Roopea haukutaan pitkin tarinaa hapannaamaksi, tiukkapipoksi ja pylväspyhimykseksi. Hiilivalkean äärellä värjöttelevä pummi on harvinaisen hyytävä ilmestys lasten sarjakuvassa. Jutun karu henki lyö kättä Rosan realistisen piirrostyylin kanssa. Roope on ulkopuolinen hahmo, sillä hän ei tuhlaa omaisuuttaan pinnallisiin nautintoihin, vaan tahtoo antaa kovan työnsä hedelmille vaivannäköä vastaavan arvon. 

Ensimmäinen näytös esittelee Kultu Kimalluksen, joka on saluuna Rivollin pääesiintyjä. Kultu on ristiriitainen hahmo; ahneutensa, ylpeytensä ja peilikuvansa vanki, joka tietää sisimmässään, että Roopella on avain hänen sydämensä morsiushuoneeseen. Hänkin on vihainen, Roopelle ja Dawsonille, sillä tähti on juuttunut mutaan. Jakson vastakkainasettelu tapahtuu kovuuden ja pehmeyden välillä. Ihastuminen ja rakkaus on pehmeyttä, mutta kova maailma käyttää sitä vain hyväkseen. Tarinan teho perustuu siihen, että Roopen ja Kultun maailmassa kovuus on realismia ja selviytymistä, mutta hahmoista huomaa silti rakkauden ja läheisyyden tarpeen välähdyksenomaisesti tai kieltämisen kautta. Yukonin sydän sijoituu ajallisesti aikaan, jolloin Kultu on jo viettänyt kuukauden Roopen vankina ja kävellyt tylysti pois Roopen luota. Kultu on vihainen Roopelle, sillä tämä ei ole avannut hänelle sydäntään. Mikä miehissä on vikana, kun valittaminen ja kiukuttelu eivät saa heitä sulamaan?

Kultu esiintyi vain yhdessä Barksin tarinassa, eikä siinäkään käy ilmi, miksi ja miten Roope ja Kultu ihastuivat toisiinsa. Barksille uskollinen Rosa jättää Kultun sivuhenkilöksi. White Agony Creekin vanki täyttää aukon Roopen ja Kultun jakamasta kuukaudesta, mutta juttu jää romanttisesta jännitteestään huolimatta aavistuksen ristiriitaiseksi. Rosa tahtoi varjella sydänten taikaa, jonka Barks jätti rivien väleihin sekä paljastaa enemmän, mitä maestro teki. Tätä samanaikaista hienoutta ja ristiriitaa ilmensi tarinan suudelmat, jotka ovat samaan aikaan ihania rakkaudenosoituksia sekä vihanilmauksia ja juonittelua. Yukonin sydämessä Rosa kääntää vaikean lähtökohtansa edukseen. Tarina on erinomainen juuri traagisuutensa takia. Roope ja Kultu eivät suutele eivätkä saa toisiaan. 

Ensimmäisessä näytöksessä käy hauskalla tavalla ilmi Dawsonissa vallitseva nälänhätä. Tämä kehys osoittaa Rosan kyvyn hyödyntää historiallisia faktoja samalla kun se alleviivaa tuomiota, jonka rikastumistarkoitukseen kyhätty hökkelikaupunki on saanut ylleen. Eversti Samuel Benfield Steelen sisääntuloa edeltää harvinainen herkku, kun lukija luulee karhulla ratsastavaa raakalaista kyseiseksi herraksi. Hampaisiin asti aseistautunut korsto herättää pelkoa, mutta Roope ei ole moksiskaan. Ukko pakenee kuitenkin Steelen tieltä luoden tarinaan jännitettä titaanien taistosta. 

Ratsupoliisi Steele on lain, järjestyksen ja ohjesääntöjen ruumiillistuma. Koomisesti ja symbolisesti hän on puhtauden perikuva räkälöiden, liejun ja sänkipartojen keskellä. Äijän moitteetoman kiiltävä univormu hurmaa täkäläiset naiset - paitsi Kultu Kimalluksen, joka on ymmärtänyt, ettei kaikki kiiltävä ole kultaa. Eikö Steele ole siis tarinan sankari ja syntisen Dawsonin vastapooli? Ei ole. Lukijalle nimittäin paljastuu, että Steelen motiivi ei ole sen suurempi kuin tehdä vaikutus tiedätte-kyllä-keneen ja saada ylennys. Steele ei siis edusta tarinan sydäntä, vaan samaa pinnallisuutta kuin Dawsonin häjyt. Tarina osoittaa raamatullisen ja tosiasiallisen traagisuuden, missä syntiset ja moralistit jumiutuvat molemminpuoliseen viha-viha-suhteeseen. Steele on ehta fariseus, joka tahtoo pidättää Roopen poikkeuksellisen nukkavierun vaateparren johdosta. Ensimmäinen näytös sysää juonen hienosti uuteen suuntaan ja antaa samalla tarinalla erityistwistin: nyt Roope on tarinan pahis. 

Tarina etenee kahdella tasolla, toisaalta Roopen välienselvittelynä Dawsonin kanssa, toisaalta Roopen ja Kultun rakkaustarinana. Virkavallan kampaviineri ei kiinnosta Roopea pätkän vertaa, mutta Kultu ja kullan menetys nostavat panoksia ja pakottavat Roopen palaamaan Dawsoniin. Roopen motiivit ovat jokseenkin selvät. Hän ei halua menettää valtaustaan. Kekseliäässä ja hauskassa hallusinaatiojaksossa on myös paljastua sydämen salat. Kultun motiivit ovat vaikeammin arvattavissa, sillä ne ovat ristiriitaiset. Kultu tahtoo kostaa Roopelle - ellei tämä suostu osoittamaan häntä kohtaan välittämisen merkkejä. 


























Tarinassa on monta toimivaa sivuhenkilöä: virkavaltaa edustava Scarth sotkeutuu ahneutensa ja pykäliensä solmuihin. Puolueeton reportteri - ja tuleva kirjailija - Jack London arvostelee hauskasti Steelen heittoja. Konrad Ankanpää auttaa hädässä, eikä Lapin Kitin-Uula tunnu deus ex machinalta, sillä nämä partaveikot liikkuivat oikeasti poroineen pohjolassa kultaryntäyksen aikoihin. Toisen näytöksen valtteihin kuuluu Roopen tuupertuminen lumihankeen. Hienoa, ettei hän ole teräsmies. Fyysinen voimattomuus käy yksiin rakkauden heikkouden kanssa. Roopen ja Dawsonin keltamaksojen välienselvittely saa riemastuttavan käänteen: tappelunujakka olisi ollut vähän tylsä ratkaisu, mutta nyt kahakasta ei tule mitään, kun väki sekoaa Kitin-Uulan ruokalastista. 

Kolmas näytös lunastaa ensimmäisen istutukset. Roopen ja Steelen mittelö on onnistunut, sillä Roope päihittää tampuurimajurin voimassa ja oveluudessa samalla, kun Rosa viljelee vitsejään. Vastaako tappelu kuitenkaan odotuksia, joita on sille luonut? Roope ei oikeastaan välitä koko äijästä. Hän yrittää ohittaa marsalkan päästääkseen Kultun luo ja taistelee siksi miehen kanssa vain vasurilla. Steele on luullut kohtaamista vain reippaaksi pikku nahinaksi. Ukko ottaa tappionsa ryhdikkäästi vastaan - tai oikeastaan Steele on sellainen mies, joka ei koskaan häviä mitään. Roope on silti kaksintaistelun voittaja ja sankari, joka on nyt valmis pelastamaan neidon. 

Roope kohtaa Kultun saluuna Rivollissa. Ylpeyden ja loukatun sydämen varjo kasvaa suurena rakastavaisten välillä. Kultu tahtoo pakottaa Roopen näyttämään tunteensa, sillä muutakaan keinoa sille ei ole. Roope ei kuitenkaan helly, vaan osoittaa vihaa takaisin: taasko yksi juoni, yksi esitys tältä daamilta? Kultu seisoo teatraalisesti näyttämöllä. Hän on kuitenkin asettunut paikalleen otettavaksi kuin palkintopokaali. Esityslava on tulessa. Kultu tahtoo näyttää, että hän on valmis kuolemaan, jos Roope ei tee mitään. Kultu on valmis polttamaan saluunansa - hylkäämään tähteytensä ja entisen elämänsä - Roopen takia. Panokset ovat siten yhtä kovat kuin Roopella. 




Kultu tahtoo, että Roope tekee jotain - mitä tahansa - kunhan se ei ole entistä välinpitämättömyyttä. Roope voisi kävellä pois ja pelastaa kaivoksensa. Hän voisi olla lännen sankari, joka pelastaa neidon, mutta Kultu ei suostu heikon naisen kioskikirjallisuusrooliin. Roope on jo kerran kantanut Kultun väkisin saluunasta Barksin ryöstötakaumassa. Siitä ei tullut kuherruskuukautta. Roope voisi kontata Kultun räpylöiden juureen, jolloin Kultu voisi unohtaa mokoman vässykän. Näiden vaihtoehtojen sijaan tulee pattitilanne. Kultu tajuaa olevansa itse syyllinen umpisolmuun, jolloin hän teeskentelee pyörtyvänsä. Nyt Roope voi pelastaa Kultun, mutta yritys menee pieleen, kun jääkimpale kolkkaa sankarimme. Pettynyt Kultu raahaa miehensä saluunasta, asettelee hänet pelastusasentoon ja heittäytyy itse käsivarsille. Hän jatkaa pelastettavan neidon roolia, mutta yritys menee taas pieleen, kun hoitohenkilökunta luulee Kultun olevan oikeasti tuskissa.  

Kohtaus on hienon intensiivinen ja jättää paljon lukijan pääteltäväksi. Roolejaan vaihtava Kultu on erinomaisen onnistunut hahmo, sillä hän yrittää ristiriitaisesti lopettaa esittämisen esittämällä roolia, jolla löytäisi sydämien aaltopituudet. Hän heittäytyy rooliin rakkauden tähden, vaikka voisi itse kävellä ulos saluunasta. Tilanteen lauettua Roope saa valtauksensa takaisin, eikä Rivollikaan pysy kauaa suljettuna. 

Loppunäytöksessä Roope saa Kultulta kirjeen ja pohtii, kannattaako se avata. Viimeisen sivun ruudut muodostavat Roopesta ja Kultusta parin. Kirje on kirjoitettu sydänverellä, mutta ystävättärelleen Kultu väittää aivan muuta. Kokemansa jälkeen Roope on varma, että kirje sisältää myrkkyä, joka tappaa hänen viimeiset toiveensa vastarakkaudesta. Tarina päättyy hyytävän traagisesti, kun rakastavaiset päättävät jatkaa entisiä elämiään erolla toisistaan. Roope jättää kirjeen lumeen. Avaamattoman kirjeen myötä Roope jättää mahdollisuuden auki rakkaudelle eli sille, että kirjeessä olikin myrkyn sijaan hunajaa. Lopetus on yhtä surullinen kuin valloittava, huiminta draamaa, mitä sarjakuva voi tarjota. Lopetusta voi verrata Casablancaan,elokuvahistorian parhaiten käsikirjoitettuun rakkaustarinaan. Kun Isla ja Rick joutuvat erilleen, Isla kysyy: "what about us?" Rick vastaa: "We'll always have Paris." Kultu ja Roope eroavat, mutta heillä on aina White Agony Creek.   


Traagiset rakkaustarinat ovat haastaneet sadunomaiset ja siirappiset onnelliset loput maailman sivu. Heräsin tähän, kun katsoin Titanicin, Rakastuneen Shakespearen ja Moulin Rougen. Tätä itkuvirttä ei keksitty Hollywoodissa, mistä todistavat esimerkiksi Romeo ja Julia pyöreiden pöytien ritarirunoelma Tristanista ja Isoldesta tai Emily Bronten Humiseva harju. Raamatussa tähän kategoriaan sopivat Jaakob ja Raakel, joiden rakkaustarinaan tulee mutka matkaan, kun Jaakob joutuu palvelemaan Raakelin isää Laabania seitsemän vuotta saadakseen rakkaansa omakseen. Kerronta kuvaa kauniisti, kuinka palvelusvuodet tuntuivat Jaakobista vain yhdeltä päivältä rakkauden tähden. Rakkauden hinnasta todistaa esimerkiksi filosofi Soren Kierkegaardin satu prinssistä, joka luopui kaikesta omaisuudestaan ja loistostaan rakastuttuaan köyhään maalaistyttöön ja valloittaakseen tämän sydämen. Rakkauden teot voivat olla myös pieniä ja arkisia, kuten oheinen juttu todistaa: 

https://positivepsychology.com/acts-of-kindness/ 


1. Windigojen mailla 

Roope-setä, Aku ja pojat ovat Kanadassa tarkastamassa Roopen sellutehdasta sekä ihastelemassa luonnon kauneutta. Sivistyksen rajalla ankat tempautuvat konfliktiin salaperäisten tihulaisten ja metsänkansan, windigojen kanssa.  

Tämä on jatko-osa Barksin seikkailulle “Roope-setä ja kääpiöintiaanit”. Rosa valjastaa kelpo jutun tuekseen ja kehittelee sitä syvällisempään suuntaan. Barksin tarina huipentui aika hurjaan, mutta pinnalliseen kisailuun jättiläissammen kanssa. Rosan tarinassa kalat ovat kuolleet veteen, missä ei ole happea. Jakso eroaa edukseen muusta Rosa-tuotannosta, sillä nyt ei ole kyse aarteenetsinnästä, rahasäiliön ryöväyksestä tai älypähkinöistä. 

Windigojen mailla on tyylipuhdas jännäri. Metsä on salaperäinen ja karmiva miljöö, joka nostaa ankkojen lisäksi myös lukijoiden iholle kylmän hien. Täällä ankat kohtaavat ylivertaisen vihollisen. Edes Roopen haulikosta ei ole apua metsän kansaa vastaan. Ase on länsimaisen teknologian, vallan ja voiman symboli. Jakso on kahden viisauskäsitteen, scientian ja sapientian eli tieteellisen tiedon ja henkis-moraalisen viisauden dialogi. Aiheeseen liittyvä elokuva-analyysin muotoon puettu luontopohdinta löytyy täältä:

http://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2019/09/




Ensimmäisen näytöksen jännitys kasvaa hienosti ruutu ruudulta ja huipentuu Roopen kaappaamiseen. Tämä juonenkäänne päättää jännitysnäytelmän ja sysää juonen uuteen suuntaan: metsänpeitto ei uhkaa vain talousähkytehdasta, vaan saa henkilökohtaiset mittasuhteet. Windigojen mailla on paras Rosa tarina henkilöhahmojensa takia. Näitä voisi tutkia Jungin arkkityyppien valossa. Aku on mukavuudenhaluinen ja kommelluksiin joutuva pelkuri. Aku on tavallinen kansalainen ja kuka tahansa meistä. Nyt Bilbollemme tapahtuu kuitenkin jotain: ensimmäisen näytöksen lopussa hän ei enää juokse vaaraa karkuun, vaan sitä päin.  

Tarinan alussa Roope on metsien valtias ja miljönääri, jolle Windigot tarkoittavat lähinnä uutta sulkaa hattuun. Vastustukseen hän reagoi kurilla ja nyrkillä. Leirinuotilla Roope muistelee aikaa, jolloin hänen ja luonnon välillä vallitsi ystävyys. Roopen leveä hymy paljastaa luulon ystävyyden jatkuvuudesta. Se on viimeinen pisara. Äkkiä luonto onkin uhka, jota vastaan Roope kohottaa pyssynsä. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Windigot kertovat myös tarinan moniulotteisuudesta. Lukija suuntaa keihäänkärjen kohti vihollista, mutta se vaihtaa kohdettaan. Ensimmäisessä näytöksessä intiaanit ovat villejä ja tihulaisia, joiden moraalittomuus käy yksiin piileskelyn kanssa. Piileskely on kuitenkin myös ambivalenttista: hiiviskelijät kuvaavat omantuntomme vaiennettua oppositiota.  




Toinen näytös kuvaa samanlaista käännettä kuin Tanssii susien kanssa. Sen hienous perustuu siihen, että vihollinen ja toiseus pääsee ääneen ja kuuluviin. Kohtaaminen mahdollistaa kasvun ja itsetuntemuksen. Ankat ovat nyt kahden maailman rajalla. Tätä dramatiikkaa tukee ruutujen varassa etenevä juoni: tarinoiden vastapuolet, viholliset ja päälliköt paljastuvat liki samanaikaisesti. Viisaalla intiaanipäälliköllä on värikäs tunnekartta. Roope ei ole vain mustavalkoisen paha luonnontuhoaja. Hän pitää kiukkuisesti kiinni syyttömyydessään. Viattomien Sudenpentujen siirtyminen vihollisleiriin saa kuitenkin hänet hämilleen. Me olemme myös Roopen tapaisia kapitalisteja, jotka tukahduttavat omantunnon äänen sirkkelin vihlonnan alle. 

Toisessa näytöksessä tapahtuu symbolinen vaatteiden vaihto, kun Aku lähtee todistamaan intiaaneille veljeyttään. Akun ja jättiläiskaivinkoneen kohtaamista ei voi kutsua taisteluksi, eikä dialogiksi, mutta tavattoman hauska tilanne se on. Ei pidä unohtaa, että vakavuudestaan huolimatta tarinassa on myös runsaasti huumoria. Koneen sisällä operoivat miehet kohtaavat toiseuden kaatamalla tämän päälle kuormallisen multaa. Kohtaus on yleispätevä realiteetti internetin keskustelupalstoista ja viiden seinään sisään kahliutuneesta ihmisestä. Samalla ruudut ovat tämän päivän ilmastoanarkismia heijasteleva kuvaus metsäteollisuutemme itsemurhasta. Aku on tehnyt osansa. Hän on todistanut, että oivallinen juoni perustuu ristiriitaisille henkilöhahmoille. Meistäkin on urotekoihin.  




Kolmiosaisena jatkokertomuksena tarina jää onnistuneesti cliffangereihin. Kolmas osa alkaa hyytävällä sodanjulistuksella.  Se on dramaattinen, sillä koko toinen näytös perustui siihen, että intiaanipäällikkö on rauhan mies. Hänessä kuuluu sama kritiikki kuin Taru sormusten herran Puuparrassa: "Wizard should know better!" Panokset kovenevat jälleen ja lukija saa olla yhtäaikaa pyhän vihan kantaja ja sen kohde. 

Windigojen mailla ansaitsee erityiskiitoksen intiaanien runollisesta ilmaisusta ja sen suomennoksesta. Roopen kommentti: "Osaapa hän ilmaista asian runollisesti" on ratkiriemukas kommentti, joka perustuu ilmaisutavan (runo) sekä tilanteen (sota) ristiriitaan. Samalla se on todiste taiteellisuuden ja luonnollisuuden hengenheimolaisuudesta, jota kääiöintiaanit (vrt. hobitit) edustavat. Samanlaista luonnon ja ihmisen sukulaisuutta kuvaavat metsän eläimet, joille peewegat osaavat puhua. Eläimet ilmestyvät intiaanipäällikön käskystä. He tulevat metsän syvyyksistä, mutta myös hyvän ja pahan tuolta puolen. Roope ei voikaan puhua eläimiä puolelleen. Eläimellinen viha puskee läpi sanan ja teon välisestä ristiriidasta.   




Sotakuvaukset ovat visuaalisesti hauskoja. Samalla kahakka ajaa hahmot äärimmäisyyksiin: Näränperä menettää järkensä, intiaanipäälikkö aikoo hylätä heimonsa ikiaikset valat ja Roope osoittaa rakastavansa enemmän elävää metsää kuin kuolleita parruja. Roope ei menetä äreyttään, mutta kääntää sen omavanhurskaudesta oikeudenmukaisuudeksi, jota tulvavesi edustaa. Näränperä on vallanhimoinen ja ahne hahmo, joka kuvaa meidän jokaisen syntiämme. Roopen kasvutarina on huima, mutta uskottava: kapitalisti miljönääri tuhoaa oman tehtaansa. Hienona symbolisena yksityiskohtana Roopen silinteri saa huutia. Loppukuvassa hän saa kuitenkin uuden päähineen. Tämän kuvan voi tulkita metatasolla blogisarjan päätteeksi. 


Windigojen mailla on ylistettävä sarjakuva, joka on samanaikaisesti kylmät väreet iholle nostattavaa jännitystä, huumorin juhlaa sekä puhutteleva ja ajankohtainen moraliteetti.

Happosateet olivat todellisuutta jo silloin, kun Rosa piirsi tämän tarinan. Viime vuosina ilmastonmuutos on noussut maailmanlaajuiseksi ykkösuutiseksi, johon puolueet, presidentit ja paavit joutuvat ottamaan kantaa. Keskuudestamme on noussut omia "windigoja", alamittaisia ilmastosotureita, kuten ruotsalainen Greta Thunberg, jossa heijastuu aktivismin kokonaisvaltaisuus: Thunbergit lämmittävät talonsa aurinkopaneeleilla ja kasvattavat itse syömänsä vihannekset. Kun Greta piti puheen YK:n ilmastokokouksessa New Yorkissa, hän matkusti lentokoneen sijasta purjeveneellä Atlantin yli. Gretalla on toki monia kriitikoita, kuten Vladimir Putin ja Donald Trump. Heillä on myös tehtaita. 

Ilmastonmuutos on vaikea kysymys, sillä ilmiö on maailmanlaajuinen ja siihen vaikuttaa lukuisten eri tekijöiden rihmasto. Vaikeus tulee käytännön tasolle, kun pitäisi miettiä omia valintoja. Ollakko skeptikko, maltillinen tavis, joka vaihtaa Vattenfallin fossiilivapaaseen sähköön ja ajattelee tehneensä tarpeeksi, vai radikalisoitunut tavis, joka marssii luonnon puolesta ja on valmis estämään konkreettisesti ympäristön tuhoavia toimia? Tämän kirjoittaja on siinä uskossa mihin mm. Naomi Kleinin "Tämä muuttaa kaiken - Kapitalismi vs. ilmasto" sekä Elizabeth Kolbertin "Kuudes sukupuutto" minut saattoi: olemme massasukupuuton ja kammottavien ilmastokatastrofien partaalla, joiden välttämiseksi tarvitaan windigojen periaatteita.
 

Extinction Rebellion (Elokapina) liikkeen mielenosoitus, jossa tuhat mielenosoittajaa esittää "die in" -performanssin vastustaakseen käsillä olevaa sukupuuttoaaltoa Lontoon luonnontieteellisen museon pääsalissa sinivalaan luurangon alla. Esityksen on jatkuttava. Saavatko tempaukset muutoksia aikaan? Varmasti, siinä missä maan hiljaisen sydämestä lähtevä ja kokonaisvaltainen elämäntapa. Vihollista on usein vaikea määrittää ja ongelmaa nimetä. Oppostiot osaavat vastustaa, mutta rakentaminen ja päämäärät saattavat olla hukassa. Esimerkillä vaikuttaminen vaihtuu helposti pakottamiseen. Vanha viisaus "conquer yourself rather than the world" pätee ilmastotaistelussakin. Se mitä puhumme lapsillemme kotona, on tärkeämpää kuin se, mitä huudamme kadulla megafoniin.