3. Teodikea hindulaisuudessa
3.1. Hindulaisuuden historia
Klassinen hindulaisuus, vedauskonto, on Intian kansallisuskonto. Sen syvimmät juuret ovat syvällä 2500–1900 eKr. vallinneessa nykyisen Pakistanin ja Luoteis-Intian Indus-kulttuurissa, jonka aikana hedelmällisyyskultit ja uhri/ylösnousemus mysteerit kukoistivat. Suositun Shiva-jumalan palvonta periytyy tältä ajalta.
Seuraavaa hindulaisuuden kautta kutsutaan Veda-kaudeksi.
Se sai alkunsa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arjalaisten paimentolaisten
valloitusretkistä Pohjois-Intiaan. Tältä ajalta ovat peräisin hindulaisuuden
pyhät tekstit eli Vedat, jotka kirjoitettiin 1000–800 eKr. Vedat sisältävät
ylistyslauluja, loitsuja, rukouksia ja ennen kaikkea uhrirituaaleja. Tämän ajan
jumaluudet olivat henkilöityjä luonnonjumalia kuten ukkosenjumala Indra.
Uhrirituaalit olivat uskonnollisuuden sielu. Myöhemmin jumalat Vishnu ja Shiva
saavuttivat keskeisen aseman, joskin Intian polyteistinen kulttuuri kuhisi
lukuisia muitakin jumalia.
Klassisella
ajalla noin vuodesta 550eKr. vuoteen 550 jKr. alkuperäinen hindulaisuus, brahmanismi,
joutui kriisiin, kun kritiikki sen uhrikulttia vastaan voimistui, eikä se
kyennyt pitämään käsissään Intian jatkuvasti monipuolistuvaa hengellisyyttä.
Näihin aikoihin hindulaisuudesta erottautuivat jainalaisuus ja buddhalaisuus
omiksi uskonnoiksi, sillä ne eivät tunnustaneet vedojen auktoriteettia.
Uskonnollisfilosofisten ja uhrikulttia kritisoivat Upanisadit sekä tänäänkin hyvin suosittu Intian
kansalliseepos Mahabrahata muodostuivat klassisella ajalla. Eepoksen tunnetuin
kertomus on Bhagavad-Gita.
Keskiajalla
hindulaisuuden monimuotoisuus lisääntyi entisestään ja sen sisään mahtui jo
lukuisia eri lahkoja. Nykyäänkin suositut mystinen bhakti-liike sekä, Abi
Shankaran levittämä monistinen vedanta-filosofia alkoivat saada laajaa
kannatusta 700–800 jKr. alkaen. Brittihallinnon ja kristinuskon vaikuttaessa
Intiassa syntyi länsimaissa tunnettu, filosofinen ja suvaitsevainen
hindulaisuuden muoto, uushindulaisuus, jonka tunnetuimpia edustajia olivat muun
muassa mystikko Ramakrihna, hänen oppilaansa Swami
Vivekananda sekä Mahatma Gandhi.
Hindulaisuus
on vahvasti synkretistinen uskonto. Se sulkee syliinsä mitä erilaisimpia
hengellisyyden muotoja, useiden aikakausien ja kulttuurien ajattelua, pyhiä Veda-tekstejä,
kansanomaisten sankarieeposten uskonnollisuutta sekä vieraiden kulttuurien
kuten zarathustralaisuuden ja islamin vaikutteita. Vaikka eri koulukuntien ja
filosofisten suuntausten välillä onkin erimielisyyksiä, länsimaisille
monoteismi uskonnoille ominainen ehdottomuus puuttuu hindulaisuudesta. Sen
tähden sadat miljoonat jumalat ovat osa samaa perhettä ja yhden ainoan Jumalan,
Brahmanin manifestaatioita. Hindulaisuudessa on kuitenkin monia uskomuksia,
joihin kaikki hindut uskovat. Yksi näistä on käsitys karman laista.
3.2 Karman laki ja jälleensyntymä
Jo hyvin varhaisessa veda-kirjassa,
Rigvedassa, esiintyy käsitys vaeltavasta sielusta, atmanista, joka päätyy
kuoleman jälkeen taivaaseen tai helvettiin. Uskomus sielun jälleensyntymästä
esiintyy ensimmäistä kertaa myöhemmässä veda-kirjallisuudessa. Vasta
Upanisadeissa esitellään ajatus karman laista, jonka mukaa ihmisen tuleva elämä
määräytyy sen mukaan miten hän on elänyt aikaisemman elämänsä. Myöhemmin Bhagavad–Gitassa vakiintui moraalisen tien lisäksi
mystisfilosofinen tiedon tie, jnana, jossa opitaan atmanin ja Brahmanin pyhä yhteys
sekä palvonnallinen tai hartaudellinen tie, bhakti, keinoina saavuttaa parempi
huominen.
Karman lain mukaan jokaisella teolla on seuraus: mitä kylvät, sitä saat niittää. Hyvistä teoista, joita voivat olla esimerkiksi ruoan jakaminen papeille, rituaalin suorittaminen, pyhiinvaellus tai pyhien tekstien lukeminen, seuraa hyvää karmaa eli ansiota. Palkan voi saada nykyisessä elämässä (esimerkiksi pitkänä ikänä), mutta yhtä hyvin vasta seuraavassa, sillä kuolema ei patoa elämänvirtaa vaan ohjaa sen uusille urille. Lain kausaliteettia ei kuitenkaan voi havaita empiirisesti esimerkiksi seuraamalla kuinka laki kostaa kadulla koiraa potkaisevaa poikaa potkaisemalla vuorostaan häntä.
Hindulaisuus ei tunne käsitystä yhdestä Liikkumattomasta
liikuttajasta, joka pyörittäisi elämänpyörää sen ulkopuolella. Hindulaisuuden mukaan jopa jumalat ovat
karman lain alla. Jumala(t) voivat auttaa ihmisiä, mutta eivät pyyhkiä heidän
pahoja tekojaan pois, joten juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille
keskeinen pelastuskäsitys syntien anteeksiantamisesta ei löydä kaikupohjaa
Intiasta. Autuus on joka tapauksessa mahdollinen, kun hengellinen evoluutio
päättyy vapautukseen eli mokshaan, missä sielu tai Itse liukenee maailmaan.
Karman laki
on hindulaisuuden vastaus pahuuden ongelmaan. Se on oikeudenmukainen ja maksaa
kaikille tasa-arvoisesti ansaitun palkan. Se näyttäisi kykenevän selittämään
myös tarpeettoman ja ylenmääräisen kärsimyksen, mikä on ollut vaikea pala
länsimaisille teodikeoille. Jos vauva syntyy kehitysvammaisena, kärsii kaksi
vuotta suunnatonta tuskaa ja kuolee, tragedian voi ymmärtää entisen elämän
syntien rangaistuksena. Lisäksi hindulaisen ei tarvitse ihmetellä, miksi
rakkautta tihkuva Jumala antaa ihmiselle kurjan elämän, katkaisee sitten hänen
elämän langan ja tuomitsee hänet sitten ikuisuudeksi helvettiin. Jälleensyntymisen
puolesta voi nähdä puhuvan myös sen, että pahuus ei koskaan ole ollut
samanlainen jättiläisongelma hindulaisuudessa toisin kuin lännessä.
Kysymykset
eivät kuitenkaan lopu tähän. Kuka loi karman lain ja kuka ylläpitää sitä? Mistä
pahuus on saanut alkunsa? Kuka on syyllinen kärsimykseen?
3.3 Brahman ja hindulaisuuden maailmankuva
Hindulaisuuden antroposentriset
jumalat nähdään yleisesti eri aspekteina tai tapoina ymmärtää yhtä perimmäistä
todellisuutta, joka on Brahman. Brahman on maailmansielu, joka on jokaisen
atmanin summa. Persoonaton Brahman, niin kuin esimerkiksi Shankara hänet
ymmärsi, vastaa suuresti uusplatonisti Plotinoksen Yhtä: Brahman on kaikkien
ominaisuuksien tuolla puolen, eikä Hänestä voi saada mitään tietoa. Shankaran
mukaan aisteillemme avautuva todellisuus on pelkkää harhaa tai alempaa totuutta
ja Brahman on ainoa tosi oleva.
Vedakirjallisuuden
Brahmana teksteissä ja vedantafilosofiassa Brahman on persoonaton absoluutti,
kun taas Upanisadeissa, bhakti-liikkeessä ja kansanhindulaisuudessa puhutaan
persoonallisesta Brahman Jumalasta (ja jumalista). Persoonallista ja
ominaisuuksilla varustettua Jumalaa kutsutaan saguna Brahmaniksi ja se edustaa
hindulaista teismiä. Tämä Brahman samaistuu usein Ishwara-jumalaan, Shivaan tai Vishnuun. Patsaat, temppelit ja
rukoukset tehdäänkin Shivan, Vishnun ja muiden jumalien kunniaksi. Vishnu ja
Shiva katsotaankin Brahmanin tavoin kaikkivaltiaaksi, perimmäiseksi
todellisuudeksi ja kaiken alkuperäksi, vaikka heillä on myös täysin
inhimillisiä piirteitä.
Intialaisen
mytologian mukaan ikuisessa maailmankaikkeudessa on lukusia maailmoja, jotka
syntyvät ja tuhoutuvat. Kaikki elävä on samoin ikuisesti olemassa, vaikkakin
kaikkien – myös jumalien – on kuoltava ja synnyttävä uudelleen kun sielun
ansiot ovat kuluneet loppuun. Pisimmin elää (saguna)Brahman. Kun hänen
311040000000000 elinvuottaan päättyy, koko hänen maailmansa katoaa, kunnes hän
jälleen kolmen sadan biljoonan vuoden jälkeen aloittaa kaiken alusta. Tämä
orgaaninen olemassaolo tai prosessi jakautuu vielä lyhyempiin ajanjaksoihin,
kalpoihin, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Tällä hetkellä elämme pimeää
kali-yugaa, jonka aikana ihmiskunta rappeutuu ja kärsii velloessaan synneissään.
3.4 Pahan alkuperä hindulaisuudessa
Hindulaisuudessa ei ole samanlaista syntiinlankeemus kertomusta kuin kristinuskossa. Intialaisen käsityksen mukaan aika on syklinen kehä, jolla ei ole alkua ja joka toistaa itseään. Siksi historian alkuhämärässä tapahtunut korruptio ei toimi hindulaisuudessa. Edellä kävi ilmi, että perimmäinen todellisuus on Brahman, joka voidaan käsittää panteistisesti eli siten, että hän on kaikki mitä on olemassa. Jos siis (saguna)Brahman on kaikki olemassa oleva ja rajaton, pitäisikö pahuus nähdä yhtenä hänen ominaisuutenaan? Jos taas Brahman ei ole paha, hän on rajallinen, jolloin hänen täydellisyytensä kyseenalaistuu.Hindulaisuus yhdistääkin jumaliinsa julmuutta, väkivaltaa ja pahuutta sen enemmän ihmettelemättä, mikä voima tai syy heidät on raivostuttanut. Hindulaisessa maailmankaikkeudessa ylimmällä tasolla vaikuttavat jumalalliset devat ovat jatkuvassa sodassa alimmin tason demoneja, asuroita, vastaan. Ihmisen, joka seisoo kosmisen tasojen keskellä, on valittava kenen joukoissa seisoo. Jumalat saattavat olla ihmisen ja devojen puolella, mutta toisaalta esimerkiksi Shiva puoltaa demoneja. Bhagavad–Gitassa Vishnun inkarnaatio Khrisna lipoo kielellään kaikki maailmat ja ihmismaailman urhot tulisiin suihinsa.
Hindulaisuuden voi myös valjastaa syyttämään ihmistä kärsimyksestä ja pahuudesta syynä, jos vain muistaa, ettei tämä väärinkäytetty vapaus tapahtunut täydellisessä alkutilassa vaan, että ihminen on aina käyttäytynyt samalla tavalla. Kärsimys, oli se sitten synnynnäistä sokeutta, pitkäveteistä elämää murmelina tai taivaasta päähän putoava tiiliskivi, on siten aina järjestelmän rangaistus ja sovitus uhrin synneistä. Paha on siis osa ikuista maailmaa. Vaikka sitä ei koskaan saa täysin irti olemassaolosta, hindulaisuus ei silti välttämättä ole fatalistinen uskonto. Jokainen yksilö voi valita hyvän ja pahan välillä ja muuttaa kohtaloaan valinnoillaan.