Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 3/4

 

3. Teodikea hindulaisuudessa

3.1. Hindulaisuuden historia

Klassinen hindulaisuus, vedauskonto, on Intian kansallisuskonto. Sen syvimmät juuret ovat syvällä 2500–1900 eKr. vallinneessa nykyisen Pakistanin ja Luoteis-Intian Indus-kulttuurissa, jonka aikana hedelmällisyyskultit ja uhri/ylösnousemus mysteerit kukoistivat. Suositun Shiva-jumalan palvonta periytyy tältä ajalta. 

Seuraavaa hindulaisuuden kautta kutsutaan Veda-kaudeksi. Se sai alkunsa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arjalaisten paimentolaisten valloitusretkistä Pohjois-Intiaan. Tältä ajalta ovat peräisin hindulaisuuden pyhät tekstit eli Vedat, jotka kirjoitettiin 1000–800 eKr. Vedat sisältävät ylistyslauluja, loitsuja, rukouksia ja ennen kaikkea uhrirituaaleja. Tämän ajan jumaluudet olivat henkilöityjä luonnonjumalia kuten ukkosenjumala Indra. Uhrirituaalit olivat uskonnollisuuden sielu. Myöhemmin jumalat Vishnu ja Shiva saavuttivat keskeisen aseman, joskin Intian polyteistinen kulttuuri kuhisi lukuisia muitakin jumalia.

Klassisella ajalla noin vuodesta 550eKr. vuoteen 550 jKr. alkuperäinen hindulaisuus, brahmanismi, joutui kriisiin, kun kritiikki sen uhrikulttia vastaan voimistui, eikä se kyennyt pitämään käsissään Intian jatkuvasti monipuolistuvaa hengellisyyttä. Näihin aikoihin hindulaisuudesta erottautuivat jainalaisuus ja buddhalaisuus omiksi uskonnoiksi, sillä ne eivät tunnustaneet vedojen auktoriteettia. Uskonnollisfilosofisten ja uhrikulttia kritisoivat Upanisadit sekä tänäänkin hyvin suosittu Intian kansalliseepos Mahabrahata muodostuivat klassisella ajalla. Eepoksen tunnetuin kertomus on Bhagavad-Gita.

Keskiajalla hindulaisuuden monimuotoisuus lisääntyi entisestään ja sen sisään mahtui jo lukuisia eri lahkoja. Nykyäänkin suositut mystinen bhakti-liike sekä, Abi Shankaran levittämä monistinen vedanta-filosofia alkoivat saada laajaa kannatusta 700–800 jKr. alkaen. Brittihallinnon ja kristinuskon vaikuttaessa Intiassa syntyi länsimaissa tunnettu, filosofinen ja suvaitsevainen hindulaisuuden muoto, uushindulaisuus, jonka tunnetuimpia edustajia olivat muun muassa mystikko Ramakrihna, hänen oppilaansa Swami Vivekananda sekä Mahatma Gandhi.

Hindulaisuus on vahvasti synkretistinen uskonto. Se sulkee syliinsä mitä erilaisimpia hengellisyyden muotoja, useiden aikakausien ja kulttuurien ajattelua, pyhiä Veda-tekstejä, kansanomaisten sankarieeposten uskonnollisuutta sekä vieraiden kulttuurien kuten zarathustralaisuuden ja islamin vaikutteita. Vaikka eri koulukuntien ja filosofisten suuntausten välillä onkin erimielisyyksiä, länsimaisille monoteismi uskonnoille ominainen ehdottomuus puuttuu hindulaisuudesta. Sen tähden sadat miljoonat jumalat ovat osa samaa perhettä ja yhden ainoan Jumalan, Brahmanin manifestaatioita. Hindulaisuudessa on kuitenkin monia uskomuksia, joihin kaikki hindut uskovat. Yksi näistä on käsitys karman laista.

Kali-jumala 

3.2 Karman laki ja jälleensyntymä

Jo hyvin varhaisessa veda-kirjassa, Rigvedassa, esiintyy käsitys vaeltavasta sielusta, atmanista, joka päätyy kuoleman jälkeen taivaaseen tai helvettiin. Uskomus sielun jälleensyntymästä esiintyy ensimmäistä kertaa myöhemmässä veda-kirjallisuudessa. Vasta Upanisadeissa esitellään ajatus karman laista, jonka mukaa ihmisen tuleva elämä määräytyy sen mukaan miten hän on elänyt aikaisemman elämänsä. Myöhemmin Bhagavad–Gitassa vakiintui moraalisen tien lisäksi mystisfilosofinen tiedon tie, jnana, jossa opitaan atmanin ja Brahmanin pyhä yhteys sekä palvonnallinen tai hartaudellinen tie, bhakti, keinoina saavuttaa parempi huominen.

Karman lain mukaan jokaisella teolla on seuraus: mitä kylvät, sitä saat niittää. Hyvistä teoista, joita voivat olla esimerkiksi ruoan jakaminen papeille, rituaalin suorittaminen, pyhiinvaellus tai pyhien tekstien lukeminen, seuraa hyvää karmaa eli ansiota. Palkan voi saada nykyisessä elämässä (esimerkiksi pitkänä ikänä), mutta yhtä hyvin vasta seuraavassa, sillä kuolema ei patoa elämänvirtaa vaan ohjaa sen uusille urille. Lain kausaliteettia ei kuitenkaan voi havaita empiirisesti esimerkiksi seuraamalla kuinka laki kostaa kadulla koiraa potkaisevaa poikaa potkaisemalla vuorostaan häntä. 

Hindulaisuus ei tunne käsitystä yhdestä Liikkumattomasta liikuttajasta, joka pyörittäisi elämänpyörää sen ulkopuolella.  Hindulaisuuden mukaan jopa jumalat ovat karman lain alla. Jumala(t) voivat auttaa ihmisiä, mutta eivät pyyhkiä heidän pahoja tekojaan pois, joten juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille keskeinen pelastuskäsitys syntien anteeksiantamisesta ei löydä kaikupohjaa Intiasta. Autuus on joka tapauksessa mahdollinen, kun hengellinen evoluutio päättyy vapautukseen eli mokshaan, missä sielu tai Itse liukenee maailmaan.

Karman laki on hindulaisuuden vastaus pahuuden ongelmaan. Se on oikeudenmukainen ja maksaa kaikille tasa-arvoisesti ansaitun palkan. Se näyttäisi kykenevän selittämään myös tarpeettoman ja ylenmääräisen kärsimyksen, mikä on ollut vaikea pala länsimaisille teodikeoille. Jos vauva syntyy kehitysvammaisena, kärsii kaksi vuotta suunnatonta tuskaa ja kuolee, tragedian voi ymmärtää entisen elämän syntien rangaistuksena. Lisäksi hindulaisen ei tarvitse ihmetellä, miksi rakkautta tihkuva Jumala antaa ihmiselle kurjan elämän, katkaisee sitten hänen elämän langan ja tuomitsee hänet sitten ikuisuudeksi helvettiin. Jälleensyntymisen puolesta voi nähdä puhuvan myös sen, että pahuus ei koskaan ole ollut samanlainen jättiläisongelma hindulaisuudessa toisin kuin lännessä.

Kysymykset eivät kuitenkaan lopu tähän. Kuka loi karman lain ja kuka ylläpitää sitä? Mistä pahuus on saanut alkunsa? Kuka on syyllinen kärsimykseen?

   

3.3 Brahman ja hindulaisuuden maailmankuva

Hindulaisuuden antroposentriset jumalat nähdään yleisesti eri aspekteina tai tapoina ymmärtää yhtä perimmäistä todellisuutta, joka on Brahman. Brahman on maailmansielu, joka on jokaisen atmanin summa. Persoonaton Brahman, niin kuin esimerkiksi Shankara hänet ymmärsi, vastaa suuresti uusplatonisti Plotinoksen Yhtä: Brahman on kaikkien ominaisuuksien tuolla puolen, eikä Hänestä voi saada mitään tietoa. Shankaran mukaan aisteillemme avautuva todellisuus on pelkkää harhaa tai alempaa totuutta ja Brahman on ainoa tosi oleva.

Vedakirjallisuuden Brahmana teksteissä ja vedantafilosofiassa Brahman on persoonaton absoluutti, kun taas Upanisadeissa, bhakti-liikkeessä ja kansanhindulaisuudessa puhutaan persoonallisesta Brahman Jumalasta (ja jumalista). Persoonallista ja ominaisuuksilla varustettua Jumalaa kutsutaan saguna Brahmaniksi ja se edustaa hindulaista teismiä. Tämä Brahman samaistuu usein Ishwara-jumalaan,  Shivaan tai Vishnuun. Patsaat, temppelit ja rukoukset tehdäänkin Shivan, Vishnun ja muiden jumalien kunniaksi. Vishnu ja Shiva katsotaankin Brahmanin tavoin kaikkivaltiaaksi, perimmäiseksi todellisuudeksi ja kaiken alkuperäksi, vaikka heillä on myös täysin inhimillisiä piirteitä.

Intialaisen mytologian mukaan ikuisessa maailmankaikkeudessa on lukusia maailmoja, jotka syntyvät ja tuhoutuvat. Kaikki elävä on samoin ikuisesti olemassa, vaikkakin kaikkien – myös jumalien – on kuoltava ja synnyttävä uudelleen kun sielun ansiot ovat kuluneet loppuun. Pisimmin elää (saguna)Brahman. Kun hänen 311040000000000 elinvuottaan päättyy, koko hänen maailmansa katoaa, kunnes hän jälleen kolmen sadan biljoonan vuoden jälkeen aloittaa kaiken alusta. Tämä orgaaninen olemassaolo tai prosessi jakautuu vielä lyhyempiin ajanjaksoihin, kalpoihin, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Tällä hetkellä elämme pimeää kali-yugaa, jonka aikana ihmiskunta rappeutuu ja kärsii velloessaan synneissään.

                     

3.4 Pahan alkuperä hindulaisuudessa

Hindulaisuudessa ei ole samanlaista syntiinlankeemus kertomusta kuin kristinuskossa. Intialaisen käsityksen mukaan aika on syklinen kehä, jolla ei ole alkua ja joka toistaa itseään. Siksi historian alkuhämärässä tapahtunut korruptio ei toimi hindulaisuudessa. Edellä kävi ilmi, että perimmäinen todellisuus on Brahman, joka voidaan käsittää panteistisesti eli siten, että hän on kaikki mitä on olemassa. Jos siis (saguna)Brahman on kaikki olemassa oleva ja rajaton, pitäisikö pahuus nähdä yhtenä hänen ominaisuutenaan? Jos taas Brahman ei ole paha, hän on rajallinen, jolloin hänen täydellisyytensä kyseenalaistuu.

Hindulaisuus yhdistääkin jumaliinsa julmuutta, väkivaltaa ja pahuutta sen enemmän ihmettelemättä, mikä voima tai syy heidät on raivostuttanut. Hindulaisessa maailmankaikkeudessa ylimmällä tasolla vaikuttavat jumalalliset devat ovat jatkuvassa sodassa alimmin tason demoneja, asuroita, vastaan. Ihmisen, joka seisoo kosmisen tasojen keskellä, on valittava kenen joukoissa seisoo. Jumalat saattavat olla ihmisen ja devojen puolella, mutta toisaalta esimerkiksi Shiva puoltaa demoneja. Bhagavad–Gitassa Vishnun inkarnaatio Khrisna lipoo kielellään kaikki maailmat ja ihmismaailman urhot tulisiin suihinsa.

Hindulaisuuden voi myös valjastaa syyttämään ihmistä kärsimyksestä ja pahuudesta syynä, jos vain muistaa, ettei tämä väärinkäytetty vapaus tapahtunut täydellisessä alkutilassa vaan, että ihminen on aina käyttäytynyt samalla tavalla. Kärsimys, oli se sitten synnynnäistä sokeutta, pitkäveteistä elämää murmelina tai taivaasta päähän putoava tiiliskivi, on siten aina järjestelmän rangaistus ja sovitus uhrin synneistä. Paha on siis osa ikuista maailmaa. Vaikka sitä ei koskaan saa täysin irti olemassaolosta, hindulaisuus ei silti välttämättä ole fatalistinen uskonto. Jokainen yksilö voi valita hyvän ja pahan välillä ja muuttaa kohtaloaan valinnoillaan.

Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 2/4

Peter Wenzel, Adam and Eve in the Paradise 

2. Augustinolainen teodikea

2.1 Augustinuksen käsitys pahasta

Kirkkoisä Aurelius Augustinuksella (354–430 jKr.) on suurempi vaikutus lännen teologiaan kuin yhdelläkään muulla vanhan ajan teologilla. Hän paneutui myös pahan ongelmaa menneisyytensä, aikansa ja ympäristönsä tähden. Augustinus oli manikealainen ennen kääntymistään kristinuskoon. Tämä sittemmin kuollut uskonto lainasi dualisminsa zarathustralaisuudesta ja käsitti pahan itsenäisenä prinsiippinä. Käännyttyään kristinuskoon Augustinus hylkäsi manikealaisen dualismin, sillä se rajoitti Jumalan kaikkivaltiutta. Hän löysi uuden tavan käsittää paha uusplatonisti Plotinoksen kirjoituksista.

Plotinoksen mukaan on olemassa täydellisen tuonpuoleinen Yksi, joka on kaikkien määrittelyjen ulkopuolella. Tämä Yksi on kaiken ja kaikkien ulkopuolella ja samalla niiden lähde. Tämä ei tarkoita luomista, sillä se edellyttäisi tahdon tai aktiviteetin sitomista Yhteen. Plotinoksen mukaan kaikki mikä on olemassa, virtaa eli emanoituu Yhdestä niin kuin valo virtaa auringosta. Tässä järjestelmässä paha ei ole muuta kuin ei-olevaa. Tämä ei tarkoita täydellistä olemattomuutta vaan jotain täysin erilaista kuin autenttinen oleminen, negatiivista ja passiivista. Uusplatonistina Plotinos yhdisti pahan aineeseen.

Augustinus omaksui Plotinoksen käsityksen pahasta. Hänellä paha oli hyvän puutetta eli toisin sanoen pahalla ei ollut mitään itsenäistä olemista tai entiteettiä. Paha oli Augustinukselle parasiittistä tai negatiivista olemista, kuin sokeutta näkemiseen verrattuna. Pahaa voi siten olla vain jos on jotain hyvää. Paha tulee maailmaan jos joku luopuu ja lakkaa olemasta siinä paikassa ja tilassa mihin hänet on luotu. Emanaatio-oppia tai aineellisen maailman samaistamista pahuuteen Augustinus ei hyväksynyt. Hän piti luomiskertomuksen mukaan kaikkea Jumalan luomaa hyvänä.

2.2 Vapaa tahto pahuuden syynä

Paavalia, Tertullianusta (n. 155 - 230) ja Cyprianusta (n. 200 - 258) seuraten Augustinus perusti antropologiansa Raamatun syntiinlankeemuskertomukseen. Ensimmäiset ihmiset, Aadam ja Eeva, rikkoivat Jumalan käskyä ja söivät kielletystä puusta. Sen takia kaikki luotu on suistunut paratiisin ihanuudesta kuoleman varjoihin. Jumala ei siis luonut pahuutta vaan Jumalan luomat vapaat luodut valitsivat sen. Näin pahuuden syy ja alku piilee ihmisen valitsemassa vapaudessa. Jumala jää täydellisen syyttömäksi.

Augustinus tulkitsee Eedenin käärmeen langenneeksi enkeliksi, jonka Jumala oli ennalta määrännyt suistumaan tuhoon. Käärme ei kuitenkaan pelkällä omalla viekkaudellaan pettänyt Aadamia. Augustinuksen mukaan hän oli jo ennen kiusausta sydämessään kääntynyt pois Jumalasta. Ihminen oli pahankurinen ja hänellä oli himo tehdä väärin jo ennen lankeamistaan. Mistä tämä pahuus sai alkunsa? Tähän Augustinus ei vastaa.

Augustinuksen perisyntiopin mukaan Aadamin luonto periytyy isältä pojalle. Niin jokainen ihminen on tuomittu seuraamaan syntistä luontoaan laveaa tietä kohti kadotusta. Hänen mukaan pahuuden nuoli on syntinä ihmisen olemuksessa, eivätkä mitkään teot tai kilvoitukset saa revittyä sitä irti. Ainoa toivo on Jumalan valmistama pelastus, Jeesuksen sovituskuolema ristillä, joskin tämän oven Jumala avaa vain valituilleen.

2.3 Puolustus: Alvin Plantinga

Tunnetuin ja ajankohtaisin Augustinolaisen teodikean kannattaja on amerikkalainen filosofi Alvin Plantinga (1932 –). Plantingan kuningasajatuksen mukaan usko kaikkivoipaan ja täydellisen hyvään Jumalaan ei ole ristiriidassa maailman pahuuden kanssa jos otetaan huomioon, että paha johtuu vapaiden ja rationaalisten luotujen olentojen toiminnasta. Plantingan mukaan maailma, jossa on vapaudesta johtuvaa pahuutta, on parempi kuin maailma ilman vapautta. Sitä paitsi pahuus voi lisätä maailman hyvyyttä. Plantingan mukaan on mahdollista, että Jumala ei voinut luoda maailmaa, jossa olisi vain moraalista hyvää, sillä vapaa tahdon sisällyttäminen luomiseen rajoitti Hänen mahdollisuuksiaan. Jumala ei voi aiheuttaa tai määrätä vapaita luotuja, sillä muuten he eivät olisi vapaita. Miksi Jumala ei sitten voinut luoda maailmaa, jossa kaikki ovat vapaita ja tekevät vain hyvää? Tämä väite on loogisesti mahdollinen. Jumala olisi voinut luoda tällaisen maailman, mutta koska Hän ei voinut niin tehdä, hän ei ole Kaikkivoipa.

Plantinga vastaa ongelmaan turmeltuneisuuden käsitteellään. Sen mukaan on loogisesti mahdollista, että on henkilöitä, jotka eivät voi olla tekemättä pahaa. Lisäksi saattaa olla niin, että me olemme kaikki tällaisia henkilöitä. Tästä Plantinga tekee johtopäätöksen, että on mahdollista, ettei Jumala voinut luoda maailmaa, jossa on moraalista hyvää, mutta ei moraalista pahaa. Tästä seuraa se, että ihmiset ehkä tekisivät pahaa kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tätäkin ajatusta voi kritisoida: eikö Jumala olisi voinut luoda vain turmeltumattomia luotuja kuten esimerkiksi niitä enkeleitä, jotka eivät langenneet? Joka tapauksessa Plantingan augustinolainen vapaan tahdon puolustus on yhä nykyäänkin varteenotettava vaihtoehto selittää kuinka Kaikkivoipa ja täydellisen hyvä Jumala voi olla olemassa pahuudesta huolimatta.

2.4 Kritiikki: John Hick

Augustinuksen kristillisen teodikean valta-asema alkoi horjua humanismin ja valistuksen aikoihin. Sen käsitys ihmisen perisynnistä ja sidotusta tahdosta ei sopinut yhteen modernin ihmiskuvan kanssa. Meidän ajallamme Augustinusta on kritisoinut esimerkiksi brittiläinen uskonnonfilosofi ja teologi John Hick (1922–) kirjassaan Evil and the God of Love.

Paitsi ensimmäisen Mooseksen kirjan räikeästä ylitulkinnasta, Hick soimaa Augustinuksen käsitystä pahasta, joka vaikuttaa ilmestyneen paratiisiin tyhjästä. Hänen mielestään täydellisen hyvän olennon lankeaminen syntiin on ristiriitaista ja käsittämätöntä. Jumala olisi voinut luoda kontingentteja luotuja, jotka eivät lankeaisi, mutta ei kuitenkaan luonut. Siksi hän on viime kädessä vastuussa pahasta, vaikka kuinka syyttäisimme ihmistä. Augustinuksen mukaan lankeemus olikin osa Jumalan ikuista suunnitelmaa. Hick ei myöskään siunaa Augustinuksen määritelmää pahasta vaan katsoo, että pahuus ja synti pitäisi nähdä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen epäonnistumisena.

Augustinolaisen teodikean kilpailijaksi Hick nostaa sielua valmistavan teodikean. Tätä kutsutaan myös ireneaolaiseksi teodikeaksi sen muotoilijan kirkkoisä Irenaeuksen (n. 130–202 jKr.) mukaan. Irenaeuksen mukaan Jumala loi ihmiset epätäydellisiksi ja epäkypsiksi lapsiksi, joissa oli Jumalan kuva ja potentia kehittyä Jumalan kaltaisuuteen. Irenaeukselle ensimmäiset ihmiset olivat siis lapsia, joiden tottelemattomuus ei ollut koko luomakunnan kironnut kapina vaan pelkästään heikkojen ja haavoittuvaisten luotujen Jumalan myötätunnon apuun kutsuminen. Hick omaksuu tämän tulkinnan. Hän katsoo, että se sopii paljon paremmin yhteen meidän tuntemamme evoluutioprosessin kanssa toisin kuin käsitys täydellisestä alkutilasta.

Hick seuraa Irenaeuksen käsitystä elämästä, joka hänen mukaansa on asteittaista hengellistä kasvua kohti sitä kirkkautta, jonka näemme Jeesuksessa Kristuksessa. Pahan kautta opimme tuntemaan ja valitsemaan hyvän. Maailma, jossa hyvyys ja pahuus vallitsevat, on Jumalan ihmiselle määräämä ympäristö kehittyä moraalisesti. Jumala ei voinut luoda suoraan ihmistä yhteyteensä, koska se olisi rajoittanut ihmisen vapautta. Siksi hän asetti ihmisen maailmaan eli episteemiseen etäisyyteen itsestään, jolloin luodut voivat vapaasti valita joko synnin tai Jumalan rakastamisen. Kirjansa lopussa Hick pitää olemassa olevaa maailmaa parhaimpana, sillä moninaiset kärsimykset ja haasteet, joita joudumme kohtaamaan auttavat meitä kasvamaan rakkautta, myötätuntoa ja muita hyveitä, sanalla sanoen kasvamaan Jumalan kaltaisuuteen.