torstai 18. marraskuuta 2021

Bysantin suudelma



Tämä on toinen osa kirjoitusta, missä tarkastelen luterilaisena ortodoksimunkki Serafim Seppälän kirjaa ”Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia”. Kirjan 12 lukua käsittelevät jänniä aiheita perusdogmatiikan liepeiltä.

Luku ystävyydestä innostaa! Tässä on tuttu ja arkinen aihe, jonka myös uskonnottomat ystävämme jakavat. Antiikissa ystävyys oli jopa avioliittoa syvällisempi ihmissuhde. Ilmeisesti Raamattuun tulikin ystävyysvaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilmaus ”filio” (rakkaus/ystävyys) esiintyy Raamatussa tiuhaan. Mestariaan ystävänään pitävät ja kaiken jakavat kristityt muistuttivat pythagoralaisia ihanteita. Kirkkoisien helliä sanoja ystävyydestä peilaa kuin itsestään tämän ajan yksilökeskeistä ruutuaikaa vasten.

Suudelmaluku kihelmöi! Suudelma on ihanan intiimi ja eroottinen, rakkaudella ladattu ele. Antiikissa rakastavaisten lisäksi, hallitsijat, alamaiset, urheilusankarit, perheenjäsenet ja sotilaat suutelivat toinen toisiaan. Eleen merkitysten kirjo olikin laaja. Seppälä huomioi Raamatun suudelmat ja pohtii etenkin Paavalin pyhää suudelmaa. Kenties kyseessä oli siunauksenkaltainen ele, Pyhän Hengen jakaminen. Ei-kristitty aviomies ei tosin aina ymmärtänyt, mitä veljiä se vaimo taas lähtee suutelemaan. Siten Pyhän Hengen puhaltaminen Jeesukselta opetuslapsiin olisi sekin eräänlainen lentosuukko. Bysantin ja ortodoksien tapa suudella reliikkejä ja ikoneita periytyy antiikista. Jumalanpalvelusoppaamme huomioi rituaalisen suudelman, vaikka kätteleminen lienee hieman yleisempää. Emme kai lähesty pyhää vain viileän älyllisesti?

Uniluku on sikäli perusteltu, että jo profeetta Joel ennusti uuden liiton lasten näkevän ennusunia. Antiikissa esiintyi unista monenkirjavia ajatuksia jumalten maailmasta houreisiin. Cicero pilkkasi herkkäuskoisia: jos jumalilla olisi ihmisille asiaa, eivätkö he voisi kommunikoida vähän selkeämmin? Kirkkoisät pitivät unta mahdollisena tilana kohdata Jumala, mutta maltillisuus tulkinnoissa oli valttia. Eli piilotajunnan ja mielen tuotteet osattiin erottaa profeetallisista viesteistä. Luku jää häilyväksi. Syy ei ole kirjoittajassa vaan aiheessa.

Kuolemaluvussa Seppälä alleviivaa antiikin ja kristinuskon vastakkaisuutta: toiselle kuoleman takainen maailma oli pimeä Hades, toiselle pääsiäisaamun valkeus ja ilo. Kristillinen hulluus puhkesi kukkaan: marttyyrit eivät pelänneet kuolemaa vaan pitivät sitä voittona. Gregorios Nyssalaisen pitämä hautajaispuhe keisarin 7-vuotiaan tyttären hautajaisissa vuonna 385 koskettaa. Uskomus ikuisesta kadotuksesta ja taivaasta näyttäisi sopivan yhteen luterilaisen lain ja evankeliumin kanssa. Ortodoksit painottavat pelastuksen universaalisuutta sekä hengellisen kasvun ikuista prosessia. Kirkkoisät pohtivat, voisiko lopulta kaikki pelastua. Tähän totean, että kristillisen elämän ja ekumenian lähtökohta on Herramme omat sanat.

Eläinluvussa ei ole kyse lemmikkien hoidosta vaan eläinteologiasta. Antiikissa eläin oli vähempiarvoinen kuin ihminen, koska eläimeltä puuttuu logos eli järki ja kieli. Silti elukkojen ystäviä voi ilahduttaa vaikkapa Basileios Suuren pohdinnat koirien suuresta viisaudesta. Eläinuhrit olivat myös pakanoiden tapa. Kristinuskon leviäminen tarkoitti rituaalin katoamista. Jumalakuva ja paastokäytännöt paransivat eläinten asemaa, mutta eläinten oikeudet oli vieras ajatus. Seppälän mukaan kristinuskossa on tendenssi pitäytyä lihansyönnistä. Liha jäi kuitenkin lautaselle, sillä apostolit eivät kieltäneet sitä. Seppälä kirjoittaa kilvoittelijoiden paratiisimaisesta rauhasta villieläinten kanssa, mutta jättää mainitsematta Jeesuksen erämaakauden ilmiön esikuvana. Saamme myös lukea leopardista, joka osallistuu ehtoolliselle ja leijonasta, joka kastetaan pyhällä kasteella.

Luku ”Jäähyväiset naurulle?” tuo mieleen Nietzschen tölväyksen: jumalat kuolivat nauruun, kun yksi niistä väitti olevansa ainoa jumala. Ismo Leikolan vitsien sijaan olemme jälleen kosmisissa sfääreissä. Antiikissa jumalat nauroivat ylivertaisuudessaan, eikä Herra Sebaot tee tässä poikkeusta. Tosin Jeesuksen tapauksessa Jumala itse alentui pilkkanaurun kohteeksi. Kreikassa nauru, teatteri, Dionysoksen kultti ja rietas hullutus rikkoivat rajoja ihmisten ja jumalten välillä. Kirkkoisät liittyivät antiikin satiirikkojen uskontopilkkaan ja filosofien puritaaniseen vakavuuteen. Seppälä puolusteleekin isiä happamuussyytöksiä vastaan. Hurskas bysanttilainen saattoi nauraa vain kerran elämässään, mutta se olikin nauru, joka helähti serafeita ja arkkienkeleitä korkeammalle toisin kuin jonkin tusinateologin blogin äärellä päästetty hörähdys!

Kultainen keskitie kulkee lakihenkisen luostarin ja Fingerporin välistä.

Seppälän kirja hahmottaa kiehtovasti yleisen ja erityisen ilmoituksen rajoja. Raamattu ei syntynyt tyhjiössä, eikä alkuseurakunta asunut korkealla vuorella. Apostolin ohje on yhtä pätevä antiikissa kuin nykypäivänäkin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää.”.

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Bysantin tuoksu



Tutkailen tässä kirjoituksessa hieromunkki ja professori Serafim Seppälän kirjaa ”Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia” (Gaudeamus 2021). Kirjan paksuuden tähden julkaisen tuumailuni kahdessa osassa.

Seppälä seikkailee etenkin idän kirkon 300–400 luvuilla pohtiessaan myöhäisantiikin metamorfoosia kristilliseksi Bysantiksi. Miten länsimainen, 2000-luvun luterilainen kristitty reagoi tämän maailman tuoksuun?

Kirjan ensimmäinen luku paneutuu sielun ja ruumiin väliseen suhteeseen. Heti hämmentää! Ovatko sielu (psykhë) ja henki (pneuma) synonyymejä? Antiikissa keskeinen käsite oli ”nous” eli mieli, sisäisyys, sielu tai ihmisen olemus. Itäinen teologia samaisti tämän käsitteen Jumalan kuvan kanssa. Tästä seuraa ortodoksisen kirkon perisyntiopin kieltäminen ja ikuisuuden ihannointi: ortodoksi on ajallinen ruumis ja ajaton sielu, eläimellisyyden ja enkelimäisyyden punos (vrt. luterilainen simul justus et peccator). Seppälä myös painottaa, kuinka kristinusko sai niskalenkin materiaa väheksyvästä platonismista luomisen inkarnaation ja ruumiin ylösnousemisen myötä.

Hieman epäselväksi jää se, koskiko syntiinlankeemus ihmisen sisintä. Ilmeisesti ei. Siksi ortodoksisuus ei tunne yksin uskosta -periaatetta. Jumalan kuva ottaa vastaan pelastuksen. Tästä alkaa ihmisen kirkastuminen hamaan ikuisuuteen. Entä kuoliko Jeesus ihmisen sisimmän puolesta? Tai miksi lapsia kastetaan, jos lapset ovat kerran viattomia? Seppälä antaa ymmärtää, että itäinen kasteoppi on rikkaampi ja moniulotteisempi kuin läntinen käsitys pelkästä syntien anteeksiantamisesta. Tässä kohtaa hämmennys jää voimaan epäselvän ja karikatyyrisen tekstin äärellä.

Seksuaalisuusluvussa opimme, että antiikissa ilmiö kietoutui vahvasti uskonnon ja sosiaalisten valtasuhteiden ympärille. Afroditen yllykkeiden vastapainona toimi platonismin ja länsimaisen stoalaisuuden torjunta ruumiin nautinnoille. Tämä happamuus periytyi lännen teologiaan etenkin Tertullianuksen ja Augustinuksen myötä. Idässä oltiin suopeampia: avioliitto hyvä, naimattomuus parempi. Himo (vrt. halu) oli varsinainen ongelma, myös avioparien välillä. Seppälä muistuttaa, että yhteiselämä ennen avioliittoa sekä seksuaalisuuden käsittäminen identiteetin perustana oli vierasta niin antiikille kuin alkukirkolle.

Lapsiluvussa käy ilmi, että antiikin luokkayhteiskunnassa ja miesfilosofien järjenjuoksussa lapsi oli heikko, järjetön ja taitamaton olento. Lapsi oli arvokas potentiaalisena aikuisena. Lapsikuolleisuus oli suurta, myös abortit ja lasten heitteillejätöt. Juutalaisuuden lapsiveden myötä kristinusko peri myönteisen suhtautumisen lapseuteen. Uuden liiton sanoma oli hulluutta antiikille: Jumala itse tuli sikiöksi. Taivasten valtakunta kuuluu lapsenmielisille. Kristityt ovat Jumalan lapsia. Seppälä avaa hyvin lapsisanoman vallankumouksellisuutta. Kuvaukset lapsen esikuvallisuuden luonteesta ovat myös kiehtovia.

Luku ihonväristä ja orjuudesta kertoo orjuuden arkipäiväisyydestä antiikissa. Rasismi yleistyi kuitenkin vasta muslimien Afrikan orjakaupan myötä 700-luvulla. Kristinusko julisti tasa-arvoa ja tarjosi hengellisen kodin orjille ja työn raatajille. Ensimmäisten sukupolvien kristityt purkivat syrjiviä rakenteita ja ostivat orjia vapaiksi. Silti maailman tapa pesiytyi keskiajan lännen ja idän kirkkoihin. Luku kertoo tenhoavasti Raamatussakin mainituista roduista, kuten nubialaisista (kusilaisista). Juutalaisille ja kreikkalaisille Etiopia edusti kaukaisinta ja eksoottisinta aluetta. Siksi Apostolien teoissa mainittu etiopialaisen hoviherran kääntyminen ilmaisi uuden liiton maailmanlaajuista luonnetta.

Luvussa ”Katsomisen taito” Seppälä toteaa, että aistit toimivat antiikissa välittäjinä ruumiin ja sielun sekä ihmisen ja maailman välillä. Kristillinen teologia löysi kultaisen keskitien materialismin ja platonistisen idealismin välillä: aistit ylevöittävät ihmisen hengelliseen totuuteen ja kauneuteen. Luostareissa tosin esiintyi aistien väheksymistä. Kirkkoisät innostuivat pohtimaan sisäisiä aisteja samalla innolla kuin filosofiset edeltäjänsä. Katseen teema jää luvussa turhan irralliseksi. Jostain syystä Seppälä sivuuttaa Raamatun katseen teologian (esim. Job. 42:5, Matt. 5:8, 2. Kor. 3:18). Hän ei liioin kirjoita kuvan teologiasta tai ortodoksista teologiaa ja uusplatonismia yhdistävästä valomystiikasta.

Luku pyhyyden tuoksusta on peräti hilpeä! Seppälä muistuttaa, että Kristus tarkoittaa voideltua eli jotain tuoksuvaa. Paavalin mukaan kristityt ovat Kristuksen tuoksu. Kirkkoisät pohtivat kolminaisuuden salaisuutta aistillisesti: Poika on Isän tuoksu. Ehtana ortodoksina Seppälä esittää koko pelastushistorian hajuaistin varassa paratiisin sulotuoksuista ylösnousemuksen ilmaan! Mukana ovat myös suitsukkeet sekä mirhavoitelun sakramentti, josta luterilaisille ummikoille olisi voinut kertoa enemmänkin.

Kirjan jälkimmäiset luvut käsittelevät mm. suudelmia, eläimiä, unia ja naurua. Näistä kirjoitan myöhemmin. Seppälän kirjan vahvuus on kuitenkin jo tullut esiin: raikkaat avaukset saavat teologian maistumaan elämältä. Siten ne muistuttavat uskomme rikkaudesta. Ekumeeninen yhteisymmärrys löytyy kehällisistä aiheista, jotka eivät äkkiä olekaan kehällisiltä.

Toinen osa luettavissa täältä