Väitöskirjani on nyt saatavissa painettuna (25€ sis. postikulut) tai sähköisenä versiona osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/347713.
Minua voi pyytää opettamaan ja luennoimaan kuvan teologiasta lähettämällä mailia korhonentimi@gmail.com
Väittelin 1.10.2022 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi Tomi Karttunen. Väitöstilaisuuden kustoksena ja väitöskirjan ohjaajana toimi Johan Bastubacka. Toinen ohjaaja oli Jouko Martikainen. Esitarkastajina toimivat Tomi Karttunen ja Pekka Metso.
 |
| Karonkkajuhlia vietettiin ravintola Saslikissa |
Juttu väitöksestäni Teologia.fi -sivustolla, Suomen viikkolehdessä ja Seurakuntalaisessa.
https://teologia.fi/2022/10/vaitos-kuvan-teologia-taidetta-uskosta-taidetta-uskolle/
https://svl.fi/yksinaisyydella-ei-ole-ylaikarajaa-2/
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vaitostutkimus-kuvan-teologiasta-ikoni-troijan-hevonen-vai-runsaudensarvi/
Ohessa julkaisen kirjallisessa muodossa väitöstilaisuudessa pitämäni lektiopuheeni.
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,
Väitöstutkimukseni aihe on kuvan teologia. Tutkin maalattujen kuvien kristillistä luonnetta, tarkoitusta ja ehtoja. Aluksi tahdon sanoa, että niin akateemisesti kuin teologisesti, yksittäiset kuvat liittyvät aina laajempiin kokonaisuuksiin. Tässä on esimerkiksi kuvattuna perinteinen ortodoksisen kirkon ylösnousemus-ikoni.
 |
| Anastasis eli ylösnousemus -ikoni |
Tämä kuva ja sen tutkiminen kuuluu kirkkohistoriaan. Se on osa tiettyä kristillistä traditiota, jolla on tietty luonne ja sisältö sekä suhde pyhiin kirjoituksiin. Raamatun Pietarin kirjeessä kerrotaan, että surmattu Jeesus julisti evankeliumia kuolleille. Voikin kysyä, onko tämä kuva raamatullinen.
Tämä maalaus kuuluu käytännön teologian eli uskonnollisen viestinnän sekä liturgian teologian pariin. Lisäksi tämän kuvan aihe on pelastusopillinen, kristologinen sekä antropologinen. Eli, pyhät kuvat ovat kokonaisteologian mukaisia sekä niiden edustajia. Arjen uskottu ja eletty teologia antaa muodon, paikan ja sisällön yksittäisille kuville. Toisaalta suunta on kaksisuuntainen: kuvat ohjaavat uskottua ja elettyä hengellisyyttä.
Kuvan teologia on siis moniin suuntiin laajeneva ja siten haastava tutkimusala. Yksittäisen kuvan hyväksyttävyyttä ei voi ratkaista, ellei ota huomioon traditioita, oppeja ja metafyysisiä näkemyksiä, joita kuva kantaa mukanaan.
Tutkimukseni vertailee ortodoksisen kirkon ja luterilaisen kirkon yksimielisyyksiä ja jännitteitä kuvan teologiassa. Työni on siten ekumeeninen. Kuvakysymystä ei ole juurikaan pohdittu luterilaisten ja ortodoksien välillä.
Lisäksi olen rajannut työni kuuden 1900-luvun teologin tutkimiseen. Näiden teologien kirjoituksia olen tutkinut systemaattisen analyysin mukaisesti. Nämä teologit ovat ortodoksit Pavel Florensky, Leonid Ouspensky ja John Meyendorff sekä luterilaiset Robert Jenson, Hans-Eckehard Bahr sekä Martin Lönnebo. Näillä teologeilla oli paljon annettavaa kuvan teologiaan. Rajausvalintani mahdollistaa niin kahden eri kirkon välisen, kuin samaa kirkkoa edustavien teologien vertailun.
Tutkimukseni etenee kuuden teologien ajatusten erittelyllä. Kunkin teologin kuvan teologian selvittäminen edellytti ymmärrystä kyseisen teologin kokonaisteologiasta, sen juurista ja kontekstista. Tämän jälkeen näiden herrojen ajattelua on mahdollista vertailla ja arvioida. Tästä seuraa mahdollisuus nousta tuolle edellä mainitulle yleiselle tasolle. Ekumeenisen työn tulokset, tutkimuskirjallisuus sekä omat pohdintani punnitsivat teologieni ajatusten pätevyyttä. Siten tutkimukseni ei vain kerro millaista kuvan teologiaa kuusi yksittäistä teologia edustavat. Tutkimukseni kuvailee luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kuvan teologian luonnetta ja vaihtoehtoja sekä tarjoaa ekumeenisia mahdollisuuksia näiden kirkkojen yksimielisyydelle kuvan teologian saralla.
Tutkimukseni koostuu johdanto-osuudesta, kahdesta pääluvusta sekä johtopäätöksistä. Johdannossa tarjoan lukijoille tiivistyksen kristillisen kuvan vaiheista Raamatun, kirkkoisien, kuvariitojen, renessanssin ja reformaation kautta nykypäivään. Johdannossa avaan tutkimukseni kysymyksenasettelun sekä käytetyt metodit. Lisäksi esittelen valitsemani kuusi teologia.
 |
| Andrei Rublev, Pyhä Kolminaisuus |
Tutkimukseni alussa käsittelen oppia Jumalasta kuvan teologian kannalta. Aloitan Jumalan kuvaamisen mahdottomuudella eli apofaattisella teologialla. Sitten seuraa pohdintaa dekalogin kuvakiellon merkityksestä sekä kolminaisuusopista. Vastaan tulee odotettua yksimielisyyttä – esimerkiksi kaikki kuusi teologia torjuvat kuvainraaston. Vastaan tulee yllätyksiä – esimerkiksi ortodoksisen kirkon apofaattisen teologian korostaminen saattaa johtaa siihen, että ortodoksiteologi tuomitsee oman perinteen mukaiset ikonit epäonnistuneiksi. Näin esimerkiksi hesykastisen ja uuspalamistisen tradition edustajan, John Meyendorffin kohdalla. Vastaan tulee painotuseroja, sekä raskaita syytöksiä – esimerkiksi luterilainen Hans Eckehard Bahr pitää ortodoksikirkon kuvateologiaa kuvainpalvontana. Ortodoksi Leonid Ouspensky taas tuomitsee luterilaiset kuvainraastajiksi. Koetin sitten selvitellä, miten näin vastakkaisiin ajatuksiin pitäisi suhtautua.
Vähitellen alkaa myös hahmottua, että ortodokseja, luterilaisia ja kuvainraastajia yhdistää sama Raamattu sekä sama ekumeenisissa konsiileissa ilmaistu usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Mistä erimielisyydet siis johtuvat? Kuvainraastajien esille tuominen on relevanttia, sillä seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 787 asetti pyhien kuvien kunnioittamisen pelastavan kirkon sisälläolon ehdoksi. Voivatko luterilaiset allekirjoittaa konsiilin päätöksen? Jenson ja Lönnebo voivat, tietyin varauksin. Kunnioittamisen voikin tulkita monella tapaa. Bahr ei mainitse koko konsiilia.
 |
| Pyhä Sofia -ikoni |
Yksi ratkaiseva tekijä kuvan kunnioittamisessa on se, millaiseen metafyysiseen todellisuusmalliin se perustuu. Tutkimuksessani käsittelen sellaisia termejä kuin valo, kauneus, pyhä Sofia, energia sekä kuva. Lyhyesti sanottuna, ortodoksien ja luterilaisten käsitykset maailman luonteesta osoittautuvat erilaisiksi. Ortodoksien kannan voi ilmaista kirkkoisä Johannes Damaskolaisen opetuksella: Jumalan armo lepää kuvassa. Ortodoksiteologian metafysiikka samaistuu uusplatonismin kanssa. Tämä tulee esille ortodoksisten ikonien kultaisissa taustoissa. Ne kuvaavat ikuista valoa ja energiaa, josta materiaalinen maailma on raskaana.
Luterilaisuudessa ei ole tämänkaltaista metafysiikkaa. Siten ei kullallekaan ole samaa kysyntää. Tutkimuksessani Robert Jenson jäljittää ortodoksisen kuvateologian juuria pahamaineisen kirkkoisä Origeneen teologiaan. Origeneellä metafyysinen kuvan käsite on olennainen siirryttäessä materiaalisesta todellisuudesta kohti henkistä. Ikoniteologian toinen avainhahmo on Dionysius Areopagita ja hänen symbolin käsitteensä. Ilmeisesti ortodoksinen käsitys pyhästä kuvasta kehittyi Origeneen, Dionysiuksen ja Johannes Damaskolaisen kautta nykyiseen muotoonsa.
 |
| Grünewaldin alttaritaideteos Ristiinnaulitseminen |
Tutkimukseni etenee Kristus-osioon. Yksimielisyys vallitsee siitä, että Jeesuksen syntyminen ihmiseksi mahdollistaa hänen kuvaamisensa. Tosin kuvainraastajien mukaan Jeesuksen jumalallista luontoa ei voi kuvata. Tässäkin kohtaa 1900-luvun ortodoksiteologian kuvateologia on yli tuhat vuotta vanhaa. Eli, kuva Jeesuksen persoonasta on mahdollinen. Jää tosin avoimeksi, onko tämä pätevä vastaus, vai pelkkä väistöliike. Khalkedonilaisen kaksiluonto-opin haasteellisuus heijastuu myös kuvateologiaan.
Ortodokseilla ja luterilaisilla on sama Kristus. Vertaillessa ortodoksien kuvat Kristuksesta korostavat hänen jumalallista ja ikuista luontoaan. Ristilläkin saattaa riippua kärsimyksen tyynesti voittava Jumala. Luterilaisuudessa taas korostetaan lännen perinteen mukaisesti Jeesuksen ihmisyyttä ja kärsimystä. Luterilainen ristin teologia sekä maailmansotien kauhut saattavat viedä korostuksen äärimmäisyyksiin, kuten tässä Grünewaldin maalauksessa. Ekumeeninen ja kuvateologinen haaste onkin Taaborin ja Getsemanen, taivaan ja helvetin, pitäminen yhdessä.
Kristus-osiosta etenen kuvan ontologiaan. Täällä vastaan tulee itse keksimäni termit heikko ja vahva kuvateologia. Heikon kuvateologian mukaan kuva itsessään ei ole pyhä, vaan merkki, joka viittaa pyhään. Tämä on perinteistä ja nykyistä luterilaista kuvateologiaa. Vahva kuvateologia tarkoittaa sitä, että maalaus on itsessään pyhä. Siksi kunnioitus. Siksi ihmeiden mahdollisuus. Maalaus on pyhä, sillä Kristus tai pyhimys – kuvan prototyyppi – on kuvassa läsnä. Tai kuten Ouspensky sanoo, kuva Kristuksesta on Kristus. Tätä on perinteinen ja nykyinen ortodoksinen kuvateologia.
Raja heikon ja vahvan kuvateologian välillä on häilyvä. Silti sopii kysyä: voisiko luterilainen teologia taipua vahvaan kuvateologiaan? Kenties. Muistutan, että jo Lutherilla teologisen merkin vaikuttavaa voimaa voi kutsua vahvaksi. Osoitan, että Jumalan sanan ja jumalanpalveluksen kanssa, pyhät kuvat voivat myös luterilaisuudessa edustaa vahvaa kuvan teologiaa.
 |
| Jumalallisen nousun portaat -ikoni |
Tutkimukseni toinen pääluku alkaa antropologian ja pelastusopin kytköksillä kuvan teologiaan. Ortodoksinen käsitys ihmisestä rakentuu vahvasti käsitteen Jumalan kuva varaan. Oleellista on myös jumalallistuminen eli Jumalan kaltaisuuden saavuttaminen. Ikonin, ihmisyyden sekä todellisuuden luonne jäsentyy ajallisuuden ja ikuisuuden erolla. Esimerkiksi Pavel Florenskylle tämä tarkoittaa sitä, että lankeemus ei koske varsinaista ihmisyyttä, ihmisen ikuisuutta. Suunta on kohti iäisyyttä. Siksi ortodoksisten ikonien pyhät ovat aina kirkastuneita pyhiä. Siksi Jeesuksen kirkastuminen toimii visuaalisena mallina uskovien mystiselle kirkastumiselle. Siksi ortodoksisten ikonien Kristus on usein kohti katsova ajaton persoona.
Luterilaisuudessa jakolinja on syntisen ja vanhurskaan välillä. Korostus on sanan kuulemisessa sekä uskonyhteydessä Jumalaan. Pyhitys tunnustetaan, vaikka luterilainen kilvoittelija saattaa nähdä peilistä pikemminkin pirunsarvet kuin enkelin siivet. Kuvat ovat perisyntioppimme mukaisia. Toisaalta ero ei ole näin mustavalkoinen. Esimerkiksi Jenson ja Lönnebo hyväksyvät – suomalaisen Tuomo Mannermaan koulukunnan mukaisesti – pelastuksen jumalallistumisena.
Luterilaisen pelastusopin kannalta kuvat ovat sivuseikka. Ne voivat korkeintaan todistaa pelastuksesta ja kutsua pelastukseen. Vahvassa kuvateologiassa maalaukset toimivat kanavina pelastavan armon vastaanottamisessa. Ja koska pyhät kuvat ovat ihmisten tekemiä, ne edustavat synergismiä, eli sitä, että pelastus on ihmisen ja Jumalan yhteistyön tulos. Luterilaisille tämä on tekojen vanhurskautta. Tässä on ekumeeninen Gordionin solmu ratkottavaksi. Onko pelastus Jumalan lahjana ja ihmisen pyhityksen tuloksena kuitenkin mahdollista yhdistää? Lönnebo ja ekumeeninen teologia on vastannut tähän myöntävästi. Tällöin yksimielisyys on mahdollista löytää myös kuvan teologiassa.
 |
| Jumalanäiti valtaistuimella -ikoni |
Vastaavaa korostuseroa, mutta mahdollista yhteisymmärrystä on nähtävissä katseen teologiassa sekä pyhimysten, Neitsyt Marian ja tunnetilojen kuvaamisessa. Tämä tarkoittaa luterilaisuuden joustavuutta tunnustaa katseen merkitys kuulevien korvien rinnalla. Edelleen tämä merkitsee pyhimysten ja Jumalansynnyttäjän kuvaamista. Tunteiden saralla ortodoksisuus mukautuu askeettiseen ja stoalaiseen apatheian ja tyyneyden ihanteeseen. Luterilaisuus on taas Lutherista lähtien korostanut maallisten tunteiden, kuten ilon ja surun myönteisyyttä. Avaramielinen ekumeenisuus sulkee molemmat painotukset sisäänsä. Toisaalta ekumeenisuus voi olla sen huomaamista ja tunnustamista, mistä ollaan eri mieltä. Esimerkiksi ikonit, missä Jumalanäiti istuu taivaallisella valtaistuimella, tuskin mahtuvat luterilaisten pirtaan.
Traditiokysymyksessä ortodoksien ja luterilaisten lähtökohtaero on suuri. Ortodokseille pyhä traditio on elintärkeä. Luterilaiset suhtautuvat traditioihin väljemmin. Silti ortodoksitkaan eivät ole laatineet virallista ikonografista kaanonia sen suhteen, mitä saa kuvata ja mitä ei. Tradition sitovuus palautuu seitsemännen ekumeenisen konsiilin käskyyn kunnioittaa pyhiä kuvia.
Oli mielenkiintoista huomata, että kirkkoisien aika antaa eväitä yhtä lailla heikolle, vahvalle kuin kuvainraastajien kuvateologialle. Lisäksi huomasin, että idän ja lännen ero kasvoi keskiajan mittaan yhteisistä lähtökohdista ja konsiileista huolimatta.
 |
| Joan Miro, Tanssija |
Tutkin myös teologieni suhdetta autonomiseen eli renessanssin sekä modernin ajan taiteeseen. Tutkimukseni ortodoksiteologit ovat osa ikonirevivalismia. Tämä suuntaus jakaa kuvan teologian jokseenkin mustavalkoisesti kahtia itäiseen eli bysanttilaiseen ja ortodoksiseen kuvan teologiaan sekä huonoon ja lihalliseen läntiseen kuvan teologiaan. Ikonirevivalistit torjuvat autonomisen taiteen sitä pahemmin tutkimatta. Mutta ei autonominen taide liioin tarjonnut liittolaista Bahrille, Jensonille tai Lönnebolle. Jensonille moderni taide oli osa kyynistä postmodernia teologiaa, joka tulee voittaa. Bahr pyrki ymmärtämään taidetta sen omilla ehdoilla. Hän ylisi esimerkiksi Joan Miron taidetta leikillisyydestä, jonka hän yhdisti kristilliseen lapsenmielisyyteen. Silti myös Bahrin tapauksessa maailman taide ja kristillinen usko jäävät erilleen toisistaan.
 |
| Ikonostaasi Tampereella |
Väitöskirjani viimeinen alaotsikko käsittelee kuvaa liturgisessa kontekstissa. Käsittelen esimerkiksi ortodoksista ikonostaasia sekä Jeesuksen krusifiksia sen luterilaisena vastineena. Tuon esille luterilaisia yhteisöjä vaivaavan eksymisen. Taiteellisesta vapaudesta ja ekumeenisista kehotuksista huolimatta emme oikein tiedä, minkälaisia kuvia pyhiin tiloihimme ripustaisimme. Suomessa nykyinen linja näyttäisi sopivan myös kuvainraastajille: ristejä ja paljaita seiniä – toisaalta symbolistista taidetta vailla pyhien kasvoja. Tutkimukseni jättää luterilaisuuden jokseenkin suunnattomaksi – ellei käännytä Jensonin ja Lönnebon tapaan itään päin.
Lektioni lopuksi palaan vielä platonismiin ja ristin teologiaan. Ortodoksinen kristillisyys tietenkin torjuu platonismin ideaopin. Juuri materiaaliset kuvat ruumiillisista pyhistä ovat väkevä vastalause platonismille. Silti ortodoksinen teologia ja kuvateologia kietoutuvat yhteen platonismin kanssa tuonpuoleisuuden korostuksessaan. Mikäli tuonpuoleisuuden imulle ei olisi suitsia, päätyisi ortodoksinen kuvan teologia kuvainraastoon. Teoria kuvan ja prototyypin välisestä yhteydestä on platonistinen. Dionysius Areopagin ambivalentti symboli on myös platonistinen. Etenkin Florensky edusti luterilaisuudelle vierasta platonistista kristinuskoa. Kenties platonismi ja kristinusko sopivat kuitenkin yhteen.
Siinä missä ortodoksinen platonismin mukainen teologia pyrkii ylöspäin ikuisuuteen, luterilainen ristin teologia uppoaa lihan, maailman ja helvetin syvyyksiin. Jumala ei piiloudu apofaattiseen pimeyteen, vaan lihaksi tulleeseen Kristukseen ja kadulla kerjäävään romaniin. Ikonien taivaallisuus ja kulta on mahdollista tuomita ristin sivuuttamisena – eli kunnian teologiana. Jeesushan tuli köyhäksi pelastuksen tähden. Samalla tulee tuomittua liian kesyt kuvat Jeesuksesta ja todellisuudesta. Kuvan teologiassa luterilainen ristin teologia johtaakin helposti kuvainraastoon – mikäpä kuvallinen esitys riittäisi todistamaan maailman kärsimyksistä? Jos siis ortodoksiteologian haaste on todistaa myös rististä ja Jeesuksen inhimillisyydestä, luterilaisen kuvan teologian haaste on päinvastainen: todistaa Jumalan kunniasta ja pääsiäisen kosmisesta ilosta. Näin kuvan teologian ekumeeninen haaste palautuu pitkälti oppiin Jeesuksesta: kuinka kuvata Kristusta, joka on samanaikaisesti Ihmisen Poika ja Jumalan Poika?
