Tasa-arvoista taidetta? – johdanto vuosien 2018-2020 Oscar-elokuviin

Johdanto   

Tämä on johdanto kolmiosaiseen juttusarjaan, missä arvioin lyhyesti elokuvia, jotka olivat ehdolla vuoden parhaasta elokuvasta vuosien 2018, 2019 ja 2020 Oscar-gaaloissa. Vastaavaa tekstiä vuoden 2010-2017 Oscar-elokuvista löytyy täältä.

Nidon arvosteluni kunkin filmin kantavaan teemaan. Teema ei ole sama asia kuin aihe. Esimerkiksi elokuvan Ford v Ferrari aihe on autourheilu, mutta teema intohimo. Teeman hoksaaminen antaa katsojalle ryhtiä ymmärtää, nauttia ja arvioida elokuvaa. Yhdessä elokuvassa on tosin monia teemoja ja esimerkiksi valta, vapaus ja rohkeus esiintyvät kaikkialla.

Ilmoitan elokuvien budjetin sekä kassatulot. Elokuvateollisuus on bisnestä viihteen ja taiteen ohella. Oscar-noteeraus lisää lipputuloja. Toisaalta rahalla ja suhteilla saa mukaan parhaat tekijät, hulppeimmat efektit ja upeimmat lavasteet. Elokuvien valmistus- markkinointi- ja lobbauskampanjat ovat toisinaan kovaa kilpailua esimerkiksi juuri Oscareista.

Huomion myös sen, kuinka härskisti elokuvat piilomainostavat tupakkaa. Olen ruotinut aihetta suomalaisen populaarimusiikin kentällä täällä: 

 

#OscarsSoWhite  

Oscar-gaalan katsojaluvut ovat pudonneet dramaattisesti. Jakaantuneessa ja pirstaloituneessa Amerikassa Oscarit eivät enää nauti yleistä kiinnostusta. Oscar-akatemia joutui myös kriittisiin otsikoihin vuosina 2015-2016, jolloin näyttelijäkategorioissa ei ollut yhtään tummaihoista ehdokasta.

Historiallisesti katsottuna Hollywood-spotti on ollut valkoisessa miehessä: Valkoihoinen Rocky nyrkkeilee tummaihoista Apolloa vastaan. Forrest Gump on valkoihoinen sankari, joka pelastaa tummaihoisen ystävänsä sodassa. Teräsmies, Batman, Jeesus ja Luke Skywalker ovat valkoihoisia. Tämä on edelleen itsestään selvä, mutta nyttemmin haastettu lähtökohta.

Nopea ilmapiirin muutos myllertää Hollywoodia. Oscar-akatemia on saanut viime vuosina joukkoonsa satoja uusia jäseniä, jotka tekevät äänestysjoukosta monimuotoisemman, mitä tulee etniseen taustaan, ihonväriin, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Alaan kohdistuvassa kritiikissä ei olekaan kyse vain rasismista, vaan laajemmasta tasa-arvokäsityksestä.

Vuoden 2017 Oscar-elokuvissa voi nähdä muutoksen tuulia ja reagointia myrskyisään kritiikkiin. Pääpalkintoa ei voittanutkaan yleisön ja kriitikoiden lemmikki, ennätykselliset 14 ehdokkuutta saanut rakkausmusikaali La La Land, vaan tummaihoisten avainnäyttelijöiden ja ohjaajan homoseksuaalisuusväritteinen kasvutarina Moonlight. Ehdokkuuksia napsivat myös tummaihoisten tähdittämät rasismitarinat Fences ja feministinen Hidden Figures. Gaala sai tapansa mukaan poliittisia sävyjä monissa puheenvuoroissa, joissa kritisointiin mm. Donald Trumpin maahanmuuttopolitiikkaa.

Vuoden paras animaatio oli rasistisista ennakkoluuloista tietoinen Zootropolis. Animaatioelokuvien tasa-arvoa ja muita skandaaleja olen käsitellyt täällä: Zootropolis kertoo eläinkaupungista, jonka poliisivoimiin värvätään nimellinen kiintiöjänis. Myös akatemia on julistanut kiintiöitä tuleville ehdokkailleen.

Kathryn Bigelow teki historiaa voittamalla ensimmäisenä naisena parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon elokuvallaan Hurt Locker vuonna 2010. Naisehdokkaita on ollut vain muutamia Oscareiden liki 100 vuotisen historian varrella. Akatemian elokuvaohjaajat valitsevat ehdokkaat ja voittajat. Alalla on ollut hyvin vähän naisia.

Kiintiöt vs. taide?!  

Tulevaisuudessa parhaan elokuvien Oscar-ehdokkaiden tulee täyttää tasa-arvo- ja moninaisuuskriteereitä eli ottaa elokuvan valmistusprosessiin tai näyttelijäkaartiin mukaan myös naisia, tummaihoisia, vammautuneita sekä eri etniseen taustaan ja seksuaaliseen suuntautumiseen kuuluvia ihmisiä. Kahden sukupuolen näyttelijäkategorioita on kritisoitu, mutta merkkejä niiden kumoamiseksi ei ole tiedossa. Kiintiöt ovat moraalisia kriteereitä, mutta ne voi nähdä myös poliittisena vaikuttamisena, osana vasemmiston ja liberaalien suosimaa identiteettipolitiikkaa.

Kiintiöitä on helppo kritisoida: Ne eivät ota huomioi kokonaistilannetta tai esimerkiksi taloudellista eriarvoisuutta. Kiintiöt lisäävät ihmisten lokerointia ja muodostavat erilaisia, usein löyhän keinotekoisia kollektiiveja yhtenäisyyden ja yksilöllisyyden sijaan. Kiintiöitä voidaan täyttää vain kiintiöiden, ei tasa-arvon takia. Kenties kiintiöt vain vaihtavat syrjinnän kohdetta syrjintää poistamatta. Toisaalta on myös kiintiöitä puoltavia argumentteja. Oikeudenmukaisuus on taitolaji. Vastaavasti rasismin tunnistaminen ja poiskitkeminen kysyy tarkkaa silmää. Itsekritiikki ei ole koskaan pahasta.

Astuvatko kiintiöt elokuvien taiteellisten ansioiden varpaille? Jos kerran palkinto annetaan parhaalle elokuvalle, eikö tätä parhautta tulisi mitata yksinomaan elokuvan sisällöllisten ansioiden, kuten näyttelijätyön ja kuvauksen perusteella, eikä sillä, mikä on näyttelijän ihonväri tai puvustajan seksuaalinen suuntautuminen? Ei kai esimerkiksi naisohjaaja halua voittaa Oscaria koska hän on nainen, vaan siksi että hän on taitava ohjaaja? Käsittääkseni kiintiöiden hyvä tarkoitus on mahdollistaa tasapuolisuus päästä kilpailemaan kriteereillä, jotka ovat kaikille samoja ja joissa ei suosita ketään. Siksi tämä mahdollistaminen kuuluu ennemmin kouluihin ja kasvatukseen kuin elokuvien roolitukseen tai palkitsemiseen.

Tässä vaikuttaa taustalla haastava kysymys taiteen (tai viihteen) omalakisuudesta. Taidetta taiteen vuoksi -periaate on vanhempi kuin elokuvan historia, sillä se perustuu filosofi Immanuel Kantin ajatukseen ihmisjärjen universaalista ja transsendenttisesta luonteesta. En itse usko sellaiseen esteettiseen havaintoon eli tapaan katsoa elokuvia, joka olisi irrallaan katsojan maailmankuvasta eli politiikasta, moraalista ja uskonnosta. En saa itseäni puolueettomaan tilaan, vaan katson kaikkia elokuvia suomalaisen ja kristityn valkoihoisen miehen silmillä. Elokuvissa on usein tai aina jokin moraalinen viesti tai sanoma, jota ei voi pitää vain esteettisenä. Annamme lisätähtiä elokuville, joiden arvot vastaavat omiamme. Oscar-elokuvat ovat oman aikansa kuvia.

Elokuvien moraalinen, poliittinen ja uskonnollinen ulottuvuus on olennainen, mutta se tulee pitää toissijaisena taiteellisiin ansioihin nähden. Oletan, että teemme näin luonnostamme. Emme pidä propagandasta, alleviivaamisesta tai opetuksellisuudesta. Oscar-gaaloja on kritisoitu juuri tällaisesta luennoinnista, minkä takaa paistaa epävarmuus omasta hyväksyttävyydestä. Parhaimmillaan elokuvataide innostaa ja ylevöittää meidät muuttumaan ja näkemään asioita uusilla tavoilla.

 

Oscar-kisassa pärjännyt elokuva Spartacus (1960) oli aikoinaan radikaali elokuva. Tämä ei johtunut seksistä tai väkivallasta, vaan siitä, että elokuva kuvasi antiikin Rooman vallan aikaa viittaamatta Jeesukseen tai kristinuskoon.

Oscarit vallan käsissä

Vuosien 2018-2020 Oscar-elokuvat ovat välivaiheen elokuvia, joissa #OscarsSoWhite -kritiikki on jo purrut, mutta moninaisuuskiintiöitä ei ole vielä otettu käyttöön. Hollywoodissa vaikuttaa muitakin sääntöjä, kuten taloudellinen kuristusote olla loukkaamatta maailman toiseksi suurinta filmiteollisuusmaata ja markkina-aluetta Kiinaa.

Kiintiöt palauttavat mieleen ns. Haysin-ohjeiston, joka ohjasi elokuvien tekijät itsesensuuriin vuosina 1930-1968. Kielletyllä listalla oli esimerkiksi alastomuus ja seksi (suudelma sai kestää kolme sekuntia), rikollisuuden ihannointi, kiroilu, juopottelu ja rotujen väliset parisuhteet. Alalla onkin käyty koko sen historiansa aikana kädenvääntöä ilmaisunvapauden ja sensuurin rajoista. Hollywoodin tuolit kuuluivat pitkään republikaaneille, konservatiiveille ja kristityille, kunnes elokuvat alkoivat vähitellen liberalisoitua 50-luvun lopulta lähtien. Itsesensuuri vaihtui ikärajasuosituksiin, jotka ovat edelleen käytössä.

 
Hollywoodin ja Oscar-akatemian valtapooli on vähitellen vaihtunut oikealta vasemmalle ja konservatiiveilta liberaaleille samalla kun kristilliset tahot ovat menettäneet jalansijaansa moraalinvartijana sekä tuonpuoleisena monopolina. Uusista tuulista – tai kenties uuden ja vanhan välisestä murroksesta – todistavat Paras elokuva -ehdokkuuden saaneet elokuvat. Seuraavaksi vuoden 2018 ehkokkaat.