lauantai 19. joulukuuta 2020

Kuningattaren peili – vuoden 2019 Oscar-elokuvat

Johdanto 

Otsikko tuntui osuvalta. Onhan viime vuoden Oscar-elokuvissa kuningatarepookin lisäksi tarina Queen-yhtyeestä sekä musikaali, jota tähdittää popin kuningattareksi tituleerattu tähti. Muutenkin tätä vuotta leimaa johtoporrastelu, sillä yksi pääosa kuuluu kuninkaalle ja toinen valtarohmulle varapresidentille. Kuningatar viittaa myös meihin elokuvien katsojiin. Näytös esitetään juuri meille. Jos emme pidä näkemästämme, voimme kääntää peukalomme alas. 

Kirjoitin tämän juttusarjan johdannossa Oscar-akatemian tulevista tasa-arvo ja moninaisuuskiintiöistä. Vuoden 2019 perusteella voi todeta, että ainakin rasisminvastaisuus ja homoseksuaalisuus ovat vahvasti esillä parhaan elokuvan ehdokkuuden saaneissa elokuvissa. Tämä ei tietenkään sano vielä mitään kyseisten elokuvien taiteellisista ansioista.


Drag queenien takahuone elokuvassa A Star Is Born on Oscar-arvomaailman ytimessä. Kuusi kahdeksasta tämän vuoden ehdokkaasta käsittelee homoseksuaalisuutta, mutta aina ei ole yksioikoisen selvää, miten viihdetaide palvelee moraalisia kantoja.

Tuleeko elokuvan ulkopuolisia seikkoja ottaa huomioon elokuvaa arvioitaessa? Ansaitseeko esimerkiksi Bohemian Rhapsody risuja siitä, että elokuvan ohjaajaa syytettiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä? Jos elokuva pohjautuu tositapahtumiin, kuinka paljon suomme tilaa taiteelliselle vapaudelle ennen kuin esitetty särähtää mieliimme tosiasioiden vääristelynä? 

Käsikirjoitin kerran lasten kirkkoon joulunäytelmän, missä kuningas Herodes ryystää limpparia. Ei mennyt läpi. Eihän Jeesuksen aikaan juotu limsaa. Tavoitteeni ei kuitenkaan ollut yksityiskohdissaan tarkka historismi, vaan tietyn ajatuksen ja sanoman – tässä tapauksessa porsastelevan kuninkaan – välittäminen yleisölle vaikuttavalla tavalla. Kuningattaren peili ei valehtele. Se tulkitsee luovasti historiaa luottaen katsojan kykyyn erottaa tosi näytelmästä. 

Katsomisen tapahtuma on vuorovaikutusta kokijan ja esityksen välillä. Elokuvien tekijät ja mainostajat tahtovat vetää oikeista naruista ja näyttää katsojille sitä, mitä he tahtovat nähdä. Hyvä viihde täyttää odotukset, taide ylittää ne. Turruttavatko nämä elokuvat meidät kuninkaalliseen omahyväisyyteen? Vai innostavatko ne meidät kauneuden, hyvyyden ja totuuden läheteiksi? 

Voittaja: Green Book (ystävyys) ⭐⭐⭐ 

Juntti ja kovaotteinen portsari ryhtyy mustaihoisen muusikkovirtuoosin keikkakuskiksi 60-luvun Amerikassa. 

Tämä on kaunis elokuva ystävyydestä. Green Book toimii hienosti istuttaessaan samaan autoon valkoihoisen eli etuoikeutetun miehen, joka on kuitenkin moukkamainen rasisti sekä tummaihoisen eli syrjityn pylväspyhimyksen, joka on kuitenkin ehta herrasmies. Ystävyys ylittää rajoja ja rikkoo kuplia, kun kävelee hetken toisen kengissä. Tämä on leppoinen ja turvallinen elokuva, mistä on vaikea olla pitämättä. Hymy nousee huulille ja kirjeenkirjoittamisepisodi ihastuttaa mieltä. 

Oscar-akatemia tunaroi jälleen voittajan valitsemisessa. Oliko tarkoitus tehdä vastaveto viime vuoden riettaudelle valitsemalla voittajaksi kompromissi, joka miellyttää kaikkia? Ei tarvita kirkkainta spottivaloa huomaamaan, ettei tämä Driving Miss Daisy (1989) -toisinto ja Frendien Joey Tribbiani -spin-off-mukaelma oikein rohkene katsoa rasismin rumia kasvoja silmästä silmään. Juonenkäänteet ja lopetus toimivat ystävyysteeman varassa, mutta yhteiskunnallisten ongelmien suhteen elokuvataiteelliset ratkaisut ovat turhan pliisuja. 

-23$ +322$  IMDB 8.2 TOP RATED 127

Roma (nöyryys) ⭐⭐⭐⭐⭐

Kotiapulainen vastaa rikkaan perheen askareista levottomuuksien uhatessa kotiportin sisä- ja ulkopuolella 70-luvun Meksikossa.

Roma on taiteellinen mestariteos. Alfonso Cuarónin ohjaustyö vakuuttaa katsojan kiirettömyydellä ja arjen kauneuden havaitsemisen mahdollistamisella. Elokuvassa on monia vahvoja ja puhuttelevia kohtauksia, joista aavistelee elämän sydämenlyöntejä: Cleon kuolemaperformanssi alttarilla muistuttaa rakkauden uhrista ja soturimestarin näytös kertoo universaalista harmoniasta maan ja taivaan välillä. En väitä ymmärtäväni, mitä laulava mörkö symbolisoi palavassa metsässä, mutta tavattoman vaikuttava kohtaus on. Pitkät panoraamaotokset tuovat ilmiömäisesti henkilöt osaksi ympäristöä ja kaupungin vilkkautta. Tarinan huipennuksena palveleva merenrantakohtaus on uskomaton taidonnäyte ja emotionaalinen ryöppy. 

Roma osoittaa, että elämän mieli ja suuruus ovat aivan lähellämme ja ympärillämme. Onnelliset saavat peitellä lapsensa iltaisin nukkumaan. Koirat Lasaruksen portilla muistuttavat köyhyyden ja yksinkertaisuuden siunauksesta. Cleo ei ole kuningatar eikä feministiaktivisti. Hän on arka ja kaikin puolin vähäpätöinen ihminen, yksi miljoonista. Hänen nöyryydessään on silti sitkeää voimaa, rakkautta ja rohkeutta. Cleo on kuva Neitsyt Mariasta, jonka Magnificat luottaa lupaukseen siitä, että heikot ovat lopulta vahvempia kuin voimakkaat. Kumisevat vasket ja helisevät symbaalit pitävät melua, mutta Jumala kuulee hiljaiset huokaukset. 

-15$ +5€ IMDB 7.7


The Favourite (häikäilemättömyys) ⭐⭐

Heikkomielisen kuningattaren ja hänen sylikaninsa väliin tunkeva pyrkyri horjuttaa hovin valtasuhteita 1700-luvun Englannissa. 

The Favourite on kaikin puolin upea elokuva. Miten ihania huonekaluja, pukuloistoa ja peilejä, kaikki taiten kuvattuna! Elokuvan dialogissa on viehkoa sähäkkyyttä. Plussaksi voi lukea myös sen, että The Favourite erottuu kirkkaasti muiden aikakausidraamojen joukosta. Tapa, jolla se temppunsa tekee, on saanut kriitikot sekaisin – muutamia hapannaamoja lukuun ottamatta. 

The Favourite on kuvottava elokuva. Alan Ball -tyyliin tässä ei totisesti kursailla räävittömyydessä. Oksentelun, eläimellisyyden ja mutaisuuden pitäisi kai toimia jonkinlaisena vastapainona etiketin mukaiselle tylsälle hovielämälle, mitä katsoja odottaisi näkevänsä. Tästä ristiriitaisuudesta sitten kuplisi elokuvan kehuttu riemu. Ainakin minun tapauksessani sinänsä omaperäinen kuvaus kallistui kuitenkin hurmasta vastenmielisyyteen. 

The Favouriten eduksi voinee lukea sen, ettei se alistu palvelemaan jotain ideologiaa, kuten feminismiä tai moraalista kantaa, kuten homoseksuaalisuuden hyväksymistä, vaikka elokuvan pääosissa on kultavaltikkaa nuoleva naistrio. Elokuva on jokseenkin nihilistinen kannanotto. Kun kirjoitin tarinakirjaani, kustannustoimittaja hyllytti yhden tarinan, sillä siinä ei ollut sankaria. Tässä elokuvassa on sama vika. Kaikki ajavat omia etujaan. Häikäilemättömyys on huono teema elokuvalle. 

-15$ +96$ IMDB 7,5


Bohemian Rhapsody (itseksi tuleminen) ⭐⭐⭐⭐ 

Eksentrinen avantgardemuusikko Freddie Mercury luotsaa Queen-yhtyettä kohti popmaailman huippua hajottaen samalla bändiä sisältä käsin. 

En ole Queen-yhtyeen fani, mutta kukapa ei rakastaisi tarinaa autotallipoppoosta, josta kasvaa maailmanluokan kulttibändi menestyksen ja ymmärtämättömien idioottien paineessa. Queen-aura väreilee elokuvan yllä legendaaristen biisien, veijarimaisen luovuuden ja Brian Mayn kutrien myötä, vaikka leffa onkin mahdollisimman laajalle yleisölle sliipattu. 

Hetkellisesti elokuva tuntuu yhtä aikaa liian lyhyeltä ja pitkältä yrittäessään kertoa Queenin sekä Freddien tarinan reilussa kahdessa tunnissa. Metatason vitsi Mike Myersistä levy-yhtiöpomona keikkuu uskottavuuden seipäällä, mutta Freddien isäsuhde jää jo ohueksi kuin glam rock -tähden sukkahousut.

Bohemian Rhapsody on oodi outoudelle ja oman omaperäisen tien etsimiselle, vaikka elokuvan muotokieli on itsessään laskelmoiva. Itseksi tulemisen teema jää helposti pelkäksi toteamiseksi ”ole oma itsesi”, mutta itseys on myös eksistentiaalinen viisauden kaivo. Elokuva ammentaa tästä lähteestä, vaikka kaupallinen kuuppa vapisee, eikä läksynsä oppineen Freddien viisauden sanat, saati fiktiiviseen kerrontaan perustuva lopetuksen ikuistaminen sovi yhteen elämän traagisuuden kanssa. 

Eivätkö Queenin kappaleet, kuten Bohemian Rhapsody (pako itsestä), loppulavalla esitettävä Radio Ga Ga (merkityksen katoaminen) sekä lopputeksteihin pamahtava The Show Must Go On (esittämisen ja olemisen välinen ristiriita) juuri etsi pakoväylää? Ne kaipaavat siihen höyhenenkeveään yksinkertaisuuteen ja viattomuuteen, mistä käsin mestariteokset vain ilmestyvät taitelijan kautta nuoteiksi, sanoiksi ja väreiksi. 

-50-55$ +904$ IMDB 8,0


Queen todella tyhjensi pajatson vuoden 1985 Live Aid -konsertissa. Toisen kiitoksen sai U2, jonka keulakuva Bono saattoi bändinsä raivon valtaan ja yleisön haltioitumaan käyttäessään puolet lyhyestä esiintymisajasta könytäkseen jammailemaan kirkuvien faniensa seuraksi. Voisiko Irlannin pojista tehdä vastaavanlaisen elokuvan? 


A Star is Born (menestys) ⭐⭐⭐⭐

Hiipuva rocktähti rakastuu aloittelevaan laulajaan, jonka ura lähtee nousukiitoon parisuhteen myötä.

Rakkauselokuvat ovat helposti valmiiksi nähtyjä, mutta tähän oli saatu mukaan samanlaista aitoutta ja rosoa kuin Unelmien pelikirjassa (2012). Jokainen laulu ei tietenkään ole hitti, mutta musiikki kantaa tarinan upeasti alusta loppuun ja tarjoaa muutaman helmen samaan tapaan kuin takavuosien Once (2007). Shallow on erityisen hieno kappale ja kohtaus, jossa se esitetään elokuvavuoden huikeimpia. 

A Star is Born -musikaalin vahvuus on se, että se onnistuu välittämään katsojalle yleispätevän kokemuksen rakkaudesta, kivusta ja menestyksestä. Menestys on teemana aavistuksen pinnallinen ja joku voisi valittaa, että tämähän on vain dramatisoitu dokumentti Lady Gagan noususta burleskipiireistä maailmantähdeksi. Oman tien löytäminen on ehkä kliseinen teema, mutta annamme silti aplodit sankarille, joka selviää vaikeuksien ja puurtamisen kautta voittoon. 

-36$ +436$ IMDB 7.6


Black Panther (?) – 

Wakandan salaisen valtakunnan uuden kuninkaan täytyy kerätä liittolaiset rinnalleen päihittääkseen vihollisen, joka uhkaa koko maailman rauhaa. 

Supersankarielokuvat eivät taida olla minun juttuni, mutta esimerkiksi The Dark Knight (2008) oli huippujännä ja Guardians of the Galaxy (2014) oikein hauska. Mustan pantterin jälkeen villit hevosetkaan eivät saisi minua katsomaan enää yhtään Marvel-elokuvaa. Tämä oli millä tahansa mittareilla mitattuna surkea elokuva. Vahvin tunnekokemus kuvavirran äärellä oli myötähäpeä tämän flopin tekijöitä kohtaan kiukun ja ivanaurun hypistellessä kaukosäätimen eject-nappia. 

Black Pantherin hahmot jäävät harvinaisen pinnalliseksi ja juoniaukoista voisi rynnistää koko Afrikan fauna läpi. Esimerkiksi tarkoitus pitää Wakanda salassa muulta maailmalta on täysin ristiriidassa henkilöiden tekojen ja valintojen kanssa. Harvinaisia pohjanoteerauksia piisaa: Marvel-mainokset elokuvan aikana, tyhjää lyövä dialogi, kököt pantteriefektit, nauraen kuoleva pahis... On vaikea välttyä ajatukselta, että tämä pääsi ehdolle vain täyttämään tummaihoisen supersankarin ja raivoisan heimonaisen kiintiöitä. En voi kuin hämmästellä katsoessani elokuvan kassatuloja. 

Lukinseittiä vahvempaa teemaa en elokuvasta löytänyt, käsittämättömyyksiä ja irrallisia lankoja sitäkin enemmän. 

-200$ +1347$ IMDB 7,3


BlackKklansman (rasismi) ⭐⭐⭐ 

Afrikkalaisamerikkalainen noviisipoliisi ja hänen juutalainen virkaveljensä soluttautuvat Ku Klux Klanin sisäpiireihin rotukysymyksen polttamassa Coloradossa 70-luvulla. 

Spike Leen katu-uskottava jointti on yhtä aikaa viihdyttävä ja järkyttävä kuvaus KKK-jäsenten mielenmaisemasta, joka ruumiillistuu hienosti Jasper Pääkkösen roolihahmossa. Elokuvassa on erinäisiä vahvuuksia, kuten hirviöiden esittäminen tavallisina ihmisinä, kuvaukset mustien vastarinnan maltillisesta ja radikaalista siivestä sekä viittaukset populaarikulttuuriin, kuten elokuvahistoriallisesti merkittävään, mutta Ku Klux Klan-myönteiseen Kansakunnan syntyyn (1915). Kenties aihe jäi vähän etäiseksi tai elokuva kadotti välillä fokuksen, kun annoin vain kolme tähteä. 

Historialliset elokuvat täytyy ”tuoda” nykyaikaan perustelemaan, miksi ne ovat ylipäätään tehty. The Post liitti 70-luvun Trumpin aikaan hienovaraisilla vihjauksilla. Green Book toi onnellisen lopun 60-luvulle valkoisen miehen päiväunista. BlackKklansman loppuu, kun sankarit astuvat liukuhihnalle ja kohtaavat nykypäivän äärioikeistolaisen väkivallan. Hieman kömpelö siirtymä onnistuu saattamaan loppuun viestin rasismin jatkuvuudesta etelävaltioiden orjaplantaaseilta 2000-luvun uusnatsimarsseihin. Jääkö jälkimaku kuitenkin karvaaksi? 

-15$ +93$ IMDB 7,5

BlackKklansmanin tähtipari ja heidän komeat afronsa. Elokuva poikkeaa Green Bookista myös naiskuvassa: BlackKklansmanin nainen on aktivisti, Green Bookin kotiäiti. 


Vice (vallannälkä) ⭐⭐⭐

Konservatiivisen Dick Cheneyn poliittiset kalaretket saavat täyttymyksensä, kun hänestä tulee Amerikan omistaja George Bushin presidenttikaudella vuosituhannen alussa. 

Finanssikriisin riepottamaa pankkisektoria The Big Short -elokuvalla ryöpyttänyt Adam McKay iskee nyt hampaansa Amerikan konservatiivipolitiikan pulskanvalkeaan pakaraan. Säälimättömälle hyökytykselle on tilausta, sillä Cheney ja hänen vaajamieliset äänestäjänsä rapauttivat Amerikan ilmastopolitiikan, polkivat seksuaalivähemmistöjen oikeudet maahan ja saivat mediat syöttämään kansalle pajunköyttä Irakin terroristeista ja ydinaseista, vaikka tosiasiassa maasta kahmittiin vain öljyä.

Kerrontatyylinsä puolesta Vice on postmoderni. Elokuva esimerkiksi muka-päättyy onnellisiin lopputeksteihin elokuvan puolivälissä ja sisältää metatason väittelyä omasta itsestään. Tällainen kuvainraasto toimii toisinaan, mutta kusee useammin omille kintuille. Tämä tulee ilmi etenkin lopetuskohtauksessa, joka alleviivaa kiusallisesti sitä, ettei McKay pääse ulos pseudohistoriaa suoltavan viihteellisyyden ja liberaalin maailmanparannuksen poteroistaan. 

Kristillisyyden, kulutuskapitalismin ja Amerikan oikeiston iva puree onnistuneemmin tämän elokuvan myötä.

Paljastusviihteen liukuhihnana Vice on onnistunut, vaikka sensaatioiden osumatarkkuus on samaa luokkaa kuin jenkkien Tomahawk-ohjuksilla Bagdadissa. Yli kaksituntien pirunsarvien sovittelu entisen varapresidentin otsaan jättää hilpeyden sijasta ahdistuneeksi.

-60$ +76$ IMDB 7,2
 

Loppusanat 

Oscar-gaala, elokuvastudiot ja yksittäiset filmit kilpailevat kassatuloista ja kuningattarien huomiosta. Taiteellisten ilmausten ja näyttävien suoritusten lomassa katsojille välitetään informaatiota, arvoja ja maailmankuvan aineksia. Taloudelliset ja yhteiskunnalliset toimijat saavat oman siivunsa esillepanosta. Räikeimpänä esimerkkinä tästä ovat tupakkafirmat, joiden pomot voivat hieroa tämänkin vuoden kohdalla käsiään: päähenkilö pössyttää viidessä kahdeksasta Oscar-elokuvasta. 

Seuraavaksi ruodinnassa vuoden 2020 Oscar-rohmut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti