torstai 28. tammikuuta 2021

Pastori Juhani Rekolan herätyskello

”Nyt vihdoin olen tullut Rekolan lukijaksi. Sen täytyi tapahtua. Mutta on siunaus, että siinä kesti.” (Antti Nylén)


Me ihmiset käytämme toisinaan heräämisen ja nukkumisen kielikuvia. Vertauskuva on vahva ja ihmiset jakava: ”me valvomme, muut nukkuvat.Herätyskristityt ovat tulleet uskoon eli heränneet synnin ja suruttomuuden unesta. Woke-elämäntapa on hereillä yhteiskunnallisen sorron ja rasismin vastustamisessa. Juhani Rekola (1916-1986) heräsi pimeään. Käsittelen tätä tilaa hänen tekstikokoelmassaan Kirkas mystiikka – kirjoituksia tieteestä, taiteesta ja teologiasta (2019).

”Toisaalta en löydä mistään Jumalaa.”

Rekolan herääminen oli keski-iän eksistentiaalinen kriisi. Sen myötä hänestä tuli vakava ja syvällinen ajattelija. Hänen kokemuksensa muistuttaa uskoontuloa edeltävää synnintuntoa ja ahdistusta. Rekolle synti on tosin ”koko elämän pimeä tausta”, ei niinkään henkilökohtainen valuvika. Rekola oli pappi, mutta miehen usko kompasteli. Se oli traagista uskoa, joka löysi rauhan ennemmin taiteilijoiden ja tiedemiesten rehellisenkipeistä ilmauksista kuin kirkonmenoista ja tyhjyyttä kumisevista sanoista.

Rekola kutsuu todellisuutta rautaiseksi. Tämä kuulostaa luterilaiselta. Jumalan laki ei tarkoita vain Jumalan käskyjä, vaan yleisemmin langenneen maailman lainalaisuuksia. Rekolalle historia todistaa maailman mielettömyydestä ja julmuudesta, ei Jumalan kädestä. Rekola siteeraa James Joycen Odysseuksen hahmoa: ”Historia on painajaisuni, josta yritän herätä.” Nykyhetki on Jumalan läsnäolon temppeli, mutta ovenkahva luisuu otteesta, eikä Rekola ole varma, onko hän sisällä vai ulkona. Luonto on hänelle vaikeneva ja pelottava tyhjyys, missä elämä raatelee toisen elämän hengiltä säilyäkseen itse elossa.

Levoton sielu ei löydä rauhaa kirkon muurien suojista. Rekola uskoo armoon ja ylösnousemukseen, mutta lähettää evankeliumin ja pääsiäisen ilon toivon siipien varassa tulevaisuuteen. Kirkko tarjoaa asiakkailleen kulahtaneita arvoja ja moralismia. Traagisuus astuu seurakuntiin ja käy taloksi. Se leijuu kokousten yllä ja tartuttaa kirkon työntekijät hedelmättömällä optimismilla, vaikka sanoma ja merkitys on hukattu aikaa sitten. Ideologia – tai ajankohtaisemmin ilmaistuna kupla – tarjoaa pakopaikan maailman kurjuudelta ja ihmisten hädältä myös kristikansan parissa.

Tuore esimerkki ihmisyyden ohittamisesta: Yhdysvaltojen presidentinvaalit huipentuivat mielenosoittajien tunkeutumiseen kongressitaloon. Viisi ihmistä kuoli. Muuan kristitty twiittasi: ”Tuomitsen kaiken väkivallan, tuli se mistä suunnasta hyvänsä! Valitettavasti media ja leftis ei tuomitse punaisten väkivaltaa (BLM, Antifa, ym.).

Rekola ei kuitenkaan käännä selkäänsä kirkolleen tai hylkää asemapaikkaansa. Häntä puhuttelee erityisesti Getsemane, missä Jeesuksen ihmisyys kamppailee Jumalan tahdon kanssa. Yrttitarhan ristissä taivas ja kohtaavat. Lohdutuksen enkeleistä Rekola ei kirjoita.

”Jos vain pakenemme, elämä on valheellista. Jos emme lainkaan pakene, elämä on mahdotonta.”

Voiko kristillisyys muuttua liian vakavaksi? Rekolan tapauksessa armon, ilon ja valon täydennys lienee ainakin paikallaan. Eikö historia ole myös sitä, että äiti imettää lastaan ja sitä, että duunari asettaa katukiviä vierekkäin, jotta lapset pääsevät kävelemään kouluun? Kristillinen kiitollisuus on Rekolalle lähinnä tyhjä fraasi. Ylistyksestä hän kirjoittaa vain ahdistuksen kohdalla. Eihän se näin ole! Maittava ruoka ja kehräävä kissa, ystävän kasvot ja kevään ensimmäiset kukat ovat todistuksia rakastavasta Jumalasta.

Vai todistaako kirjoittamani, etten ole herännyt maailman pimeyteen?

Välistä Rekola on itse osa sitä akateemisen kulttuurikristillisyyden ongelmaa, jota hän vastusti. Essee ”Pahan metafysiikkaa” liikkuu Nobelistien pohdinnoissa, Kärpästen herrassa ja Faustissa. Meille oppimattomille pulliaisille pahuus tarkoittaa jotain arkisempaa: puolison piikittelyä, työmatkan tupakoivia nuoria tai omaa kärsimättömyyttä itkevän lapsen kanssa. Rekola tunsi laitapuolen kulkijat. Hän varmasti ymmärsi, että lähimmäisemme ilahtuu enemmän siitä, että autamme häntä lumitöissä ja kuuntelemme kuulumisia kahvipöydässä, kuin siitä, että pohdimme marxilaisuutta.

”Taiteessa voi löytyä jo koko se armo, jota sana on vasta etsimässä.”

Rekola on terävä kirjoittaja. Kaikkia oivalluksia ei kannata kasata yhteen blogitekstiin. Mainitsen silti yhden esimerkin, missä Rekolan traagisuus ja kristillinen usko kohtaavat Pieter Brueghel vanhemman maalauksessa Paavalin kääntyminen:


Rekolaa puhuttelee se, ettei hevosen selästä pudonnutta apostolia tahdo edes erottaa maiseman ja väkijoukon keskeltä. Kukaan maalauksen henkilö ei näytä huomaavan yhtä ihmiskunnan tähtihetkeä. Toivon ja häviäjien historiassa on juuri tämä luonne. Maailma ratsastaa eteenpäin peitsineen ja kilpineen. Jumalan valtakunta rakentuu hiljaisuudessa ja marginaalissa. 

Kristillinen usko on rehellisyyttä ja hereillä olemista tässä maailmassa. Saamme uskoa ristin Herraan ja rakastavaan Jumalaan pimeydenkin keskellä.

maanantai 11. tammikuuta 2021

Pixarin astraalitrippi

Laatuanimaatioistaan tunnettu Pixar on hurmaantunut tuonpuoleisesta. Coco (2017) seikkaili haudantakaisessa luurankomaailmassa. Taikuus kutsui kuolleet takaisin elämään Onwardin (2020) fantasiamaassa. Rajan toiselle puolelle humpsahtaa myös studion uusin elokuva Soul – Sielun syövereissä.

Soul ilmestyi koronan takia suoraan Disney+ kanavalle joulupäivänä. Elokuvaa on kutsuttu joulun ihmeeksi. Jouluhan on lastenohjelmien aikaa. Tässä onkin nyt digiajan jatkumo Samu Sirkan joulutervehdykselle (1958) ja Lumiukolle (1982), vaikka kyseessä ei jouluelokuva olekaan.

Soul kertoo läpimurtonsa kynnyksellä liitelevästä jazz-muusikosta, joka kuolee ennen aikojaan. Tuonpuoleisessa – tai tarkemmin sanottuna esipuoleisessa – ystävämme sielu yrittää päästä takaisin elämään ja keikalle syntymättömän ongelmasielun avustuksella.

Hengellisesti Soul on sekava pettymys. Jumalaa ei mainita ja enkelien paikalla on kubistinen tekoäly. Sielujen esipuoleinen muistuttaa Shigeru Miyamoton Nintendo-pelejä, eikä yhteys maailmojen välillä toimi rukouksen vaan luovuuden ja astraalihörhöilyn kautta. Sitä paitsi jo Konstantinopolin toinen kirkolliskokous tuomitsi käsityksen sielujen ennalta olemisesta vuonna 553.

Siis ei jatkoon?

Äiti Teresan sielu mentoroi syntymätöntä sielua. Kohtaus on irtovitsi, missä Teresa rukoilee: ”tunnen myötätuntoa jokaista sielua kohtaan – paitsi sinua!” Onko tämä hauskaa huumoria? Kunnianosoitus pyhimykselle? Vai sulaa pilkkaamista? 

Aikamme uushengellisyys tuntee näyn tunnelista, jonka päässä loistaa valo. Kuva esiintyi jo Hieronymos Boschin maalauksessa 1500-luvulla. Soul visioi samanlaisen rajasiirtymän ja jättää taivaan suureksi tuntemattomaksi. Näin esipuoleinen toimii dramaattisena toiseutena, mikä mahdollistaa elämän merkityksen pohtimisen.

Jazz-musiikki on kuulemma paljolti inspiraatiota. Kun elokuva selittää, että luovuus on tila, missä henkinen ja aineellinen kohtaavat, katsoja nyökkää tyytyväisenä. Soul on Pixar-porukan luovaa leikittelyä ja ilottelua, inspiroitu näky maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä, joka toimii taiteen ja teknologian yhteensovituksena.

Soul julistaa ikivanhaa ja ajatonta sanomaa elämänilosta, johon kuolemattomat haluavat päästä luomaan edes silmäyksen. Elokuva onkin sukua klassikolle Wings of Desire (1987), missä enkelit tarkkailevat 2. maailmansodan runtelemaa Berliiniä. Yksi enkeleistä rakastuu kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja muuttuu ihmiseksi. Tämä on toisinto kreikkalaisesta myytistä, missä rakkaudenjumala Eros ihastuu kauniiseen kuolevaiseen Psykheen. Myyteistä riisutun taiteen tehtävä on edelleen sama: elämän lumouksen osoittaminen.

Kristitty hurmaantuu elämän kauneudesta ja ihmeellisyydestä aivan luonnostaan. Isämme on luonut ihanan maailman, josta saamme iloita ja nauttia jokaisella aistillamme. Luomisen hyvyyden ja elämän mielekkyyden tasolla avautuu dialogi ja yhteisymmärrys aikamme ihmisten ja taideteoksien kanssa.   

Soul valottaa maailman varjopuolta psykologisiin ongelmiin käpertyneinä otuksina, jotka ovat haudanneet talenttinsa maahan. Kristinuskon vastaus elämän merkityksettömyyteen ei ole vain ihmisen ylevä kohoaminen luovuuden sfääreihin, vaan Jumalan alentuminen Betlehemin seimeen. Todeksi tullut myytti kertoo Jumalasta, joka rakasti maailmaa ja meitä ihmisiä niin paljon, että syntyi itse ihmiseksi ja osoitti omasta luopuvan rakkauden elämän tieksi.   

Elokuvassa yksi kämmenelle pudonnut kuusen siemen onnistuu karkottamaan painajaiset pois. Jumala totisesti on yksityiskohdissa. Parasta on kuitenkin Jumalan armo, joka kääntää pahan hyväksi, ruman kauniiksi ja merkityksettömän merkitykselliseksi.

Elämä on Jumalan improvisaatio.

perjantai 8. tammikuuta 2021

Jeesuksen kaste - saarna

Jeesuksen kaste on saarnatekstinä haastava. Mitä se meitä liikuttaa? Raamattu ei edes kerro, miksi Jeesus otti kasteen. Jeesuksen ja Johanneksen lyhyt dialogi antoi kuitenkin luvan hakea vauhtia vähän kauempaa. Laitoin Johanneksen suuhun metalliyhtye Mokoman lyriikkaa. Ajan syömähampaat ja syöpäsolut tulevat samaisen yhtyeen Ihmisenpyörä-laulusta.


  











Matt. 3: 13–17

Äsken kuullussa kertomuksessa Jeesus kohtaa oman aikansa suurmiehen, Johannes Kastajan. Johannes oli kova luu. Hän oli Israelin viimeinen profeetta. Johannes eli erämaassa ja kun hän julisti, oli puheessa erämaan karuutta ja kovuutta. Suomalainen Johannes Kastaja tekisi saunavihtansa kuusenoksista. Väinö Linnaa lainatakseni, Johannes jos kuka oli mies, joka syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Kansa vaelsi Johanneksen luo, aivan kuin sisäisen vaiston ohjaamina ja pakottamina. Ihmisjoukot etsivät elämän veden syviä pohjavirtoja aivan kuin eläinlaumat, jotka etsivät vettä pölyn ja hiekan keskeltä.   

Joku ehkä tuli katsomaan paikallista nähtävyyttä ja hullua, toinen oli vain ohikulkumatkalla. Joka tapauksessa Johanneksen sanat pysäyttivät. Ne naulitsivat kuulijan paikalleen ja pistivät pieniä reikiä omantunnon sementtiin. Ensin tuli kansalaiset, tavalliset ihmiset. Johannes linkosi jokaiselle saman viestin: ”Jumalan viha on tulossa, tee parannus, satakahdeksankymmentä astetta, täyskäännös, varjosta valoa.” Sitten tulivat oppineet; poliitikot, raamatunkantajat ja tärkeät. Heistä jokainen sai saman käskyn: ”tee parannus, satakahdeksankymmentä astetta, täyskäännös, rumasta kaunista.” Lopulta tuli hallitsija, ruhtinas itse, Herodes Antipas, Herodes suuren poika. Hänelle tuli sama viesti: ”tee parannus, satakahdeksankymmentä astetta, täyskäännös, likaisesta puhdasta.”

Tämä julistus vei Johanneksen hengen. Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Johannes oli äkkijyrkkä ja tinkimätön mies, mutta hän ei ollut pessimisti tai nihilisti. Profeetta julistaa aina myös toivoa ja mahdollisuutta, tulevaa pelastusta. Johannes sanoi ”tulee toinen, toinen profeetta, joka on minua väkevämpi, niin suuri mies, että minä en kelpaa edes hänen orjakseen. Minä kastan teitä vedellä parannukseen, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”

Nyt voimme ymmärtää Johannesta kun hän estelee Jeesusta. Johannes, joka toimi ruhtinaitten tuomarina, kohtaa nyt miehen, jonka rinnalla hän on enää halpa orja. Jeesuksen rinnalla Johannes on pelkkä lämppäri, pelkkä lakeija, joka kantaa taivaallisen prinssin lasikenkää.

Mitä tekemistä Jeesuksella on parannuksen kasteelle? Kukaan ei tiedä, tämä on mysteeri. Jeesus olisi voinut samalla pyytää aurinkoa etsimään valoa, pyytää sadetta etsimään vettä, tai autiomaata etsimään hiekkaa. Kaste oli kääntymys pahasta hyvään, mutta Jeesus on itse hyvyys, kauneus ja puhtaus. Miksi hänen pitäisi kääntyä?

Johannes Kastajassa me näemme kuinka tämän maailman arvojärjestys heittää kuperkeikkaa. Tämän me voimme ymmärtää, mutta nyt ymmärryksemme jää Jordanin rannalle, aivan kuin vesi olisi niin kylmää, ettei siihen uskalla kastaa kuin varpaansa. Jumalan tahto vie nämä kaksi miestä virran keskelle. Taivas repeää ja maailmanlaaja pelastussuunnitelma paljastaa hetkeksi pääarkkitehtinsa – ISÄN, POJAN JA PYHÄN HENGEN.

Ketkä kaikki näkivät tämän ihmeellisen näyn – ketkä kaikki kuulivat Jumalan äänen – sitä emme tiedä. Kuulostiko Jumalan ääni miehen vai naisen ääneltä, oliko se kova ja jyrisevä vai pehmeä ja lempeä? Jos vain Jeesus näki Jumalan Hengen, kuinka Matteus sai siitä tietää? Uskon silmät katsovat sinne, minne ei voi katsoa. Ne uskovat vaikka järki kysyy tarkennuksia: kuka näki, mitä näkyi, mitä todella tapahtui.. Tässä meillä on kuva ikuisuudesta, hetki, joka liittää yhteen menneen ja tulevan. 

Kuulimme äsken kuinka jo profeetta Jesaja ennusti tulevasta pelastajasta, jonka ylle Herran Henki laskeutuu. Voimme katsoa vielä kauemmas. Nooan päivinä Jumala hukutti maailman vedellä, mutta Nooa pelastui arkissa. Tuolloin oli kyyhkynen merkkinä tulvan päättymisestä, sama Jumalan rakkauden ja armon merkki, jonka nyt näemme laskeutuvan Jeesuksen ylle. Ja vieläkin kauemmas voimme katsoa, aina luomisen aamuun asti. Sielläkin ovat nämä samat pääarkkitehdit töissä kun Isä loi taivaat ja maat Sanansa voimalla, siellä missä Jumalan Henki liikkui vetten yllä. Ikuisuudessa alku ja loppu ovat yhtä.

Kaste on aina luomisen hetki.

Tästä ikuisuudesta käsin meidän pitää ymmärtää Jeesuksen kaste. Tuossa Jordanin joen virrassa virtaa se sama elämän pohjavirta, joka virtaa meidän lävitsemme, se vesi ja elämän virta, josta meidät on tehty. Jeesuksen kaste on voitto. Minun tekee mieli liittää Jeesuksen kasteeseen ja tähän hetkeen pala T.S. Eliotin runoa:

”Tietoisena oleminen, ei ole ajassa olemista, 
mutta vain ajassa voi hetken ruusutarhassa 
hetken lehtimajassa jota sade rummutti, 
hetken vetoisessa kirkossa sauhun langetessa muistaa, 
sidoksissa menneeseen ja tulevaan, 
Vain ajassa aika kukistuu.”

Ajan voittaminen voi kuulostaa oudolta, mutta sitä se ei ole. Ikivanha viisaus sanoo karun tosiasian: phanta rhei – kaikki virtaa. Ajan virrassa ei ole mitään pysyvää, kaikki on liikkeessä, kaikki muuttuu ja katoaa. Jopa läheiset ihmiset, koti ja lopulta meistä jokainen, huuhtoutuu virran mukana – vesi on tulen lisäksi, toinen tuhon elementti. Ihmiselo käy ihmisenpyörässä. Ajan syömähampaat syövät meitä, ajan syöpäsolut jakaantuvat ruumiissamme. Pelastusta kuolemaa ja katoavaisuutta vastaan täytyy etsiä ajan takaa, kuoleman tuolta puolen.

Jeesuksen yllä on taivas auenneena. Jeesus on kuoleman ja katoavaisuuden voittaja. Jeesuksen kaste oli lähtölaukaus hänen pelastusteoilleen, klassinen hetki, missä sankari vetää miekan kivestä. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä taru. Tämä ei ole vain häviävää historiaa, kyse on jostain ikuisesta ja siksi tämä sankari ja tämä tapahtuma vaikuttaa kaikkina hetkinä.

Omalla kasteella Jeesus pyhitti meidän jokaisen kasteen. Kaste liittää meidät Jeesukseen ja iankaikkiseen elämään. Hänen kuolemansa ristillä on meidän kuolemamme, Hänen ylösnousemuksensa on meidän ylösnousemuksemme. Kasteessa on pelastus, siinä on uusi liitto. Kasteessa on seurakuntayhteys, kirkkolaiva, joka arkin tavoin kantaa meitä maailman merillä.

Älä kuvittele, että kasteesi olisi tyhjä tai turhanpäiväinen tapahtuma pelkästään siksi, että et muista siitä mitään. Kasteessa Jumala on pelastanut sinut. Elämän kolhujen, vaikeuksien ja haasteiden keskellä on hyvä muistaa, että pohjimmiltaan kaikki on hyvin. Elämän pohjalla ei virtaa tuonelan virta, ei tuo olemisen musta pohjavesi, vaan armon syvä pohjavirta, sinunkin sisälläsi, sinunkin lävitsesi. Anna tämän sanoman koskettaa: Pyhä Henki uudistaa ja pesee puhtaaksi. Se on aivan kuten Juha Tapion laulussa:

”Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.
Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.”

Pyhä Henki on jo nimensä mukaisesti Henki, joka pyhittää. Pyhä tarkoittaa puhdasta ja tahratonta. Ehkä se pyhän kosketus tuntuukin vähän samanlaiselta kuin olo saunan ja pesun jäljiltä – vaikka sitten tekisit vihtasi aivan tavallisista koivun oksista.