Rosoinen Räisänen - essee kirjasta "Mitä varhaiset kristityt uskoivat"

“There is no G-d in heaven
There is no hell below
So says the great professor
of all there is to know

But I’ve had the invitation
that a sinner can’t refuse
It’s almost like salvation
It’s almost like the blues
It’s almost like the blues.”
Leonard Cohen – Almost Like the Blues

Puolueellinen professori

Tässä esseessä käsittelen Heikki Räisäsen raamattutieteellistä kirjaa ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat”. Räisäsen teksti on helppolukuista, asiantuntevaa ja kutkuttavaa. Puolueetonta se ei kuitenkaan ole eikä yritä olla, vaikka Räisänen vetoaakin tähän tieteen joutsenmerkkiin. Ruohonjuuritasolla puolueellisuus näkyy sanavalinnoissa, sanomatta jättämisissä ja retorisissa huomioissa. Räisänen esimerkiksi puhuu Ignatioksen fanatismista. Tämä on arvottava, ei puolueeton leima, ja tutkijan oma tulkinta. Tuomaan evankeliumin mukaan jokainen nainen, joka tekee itsensä mieheksi, astuu sisälle Taivaan valtakuntaan. Räisänen jättää tämän kertomatta, koska hänen retoriikassa Raamatun pastoraalikirjeiden ja ”oikeaoppisten” patriarkallisuus loukkaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, kun taas monien gnostilaisten käytännöt tukevat sitä.

Pyhä Henki -luvussa Räisänen kertoo lukijoilleen, että ”hengestä tulee persoona.” Lause antaa ymmärtää, että henki oli aluksi persoonaton kunnes siitä tuli persoonallinen. Sanavalinnat johtuvat Räisäsen tieteellisyydestä. Tieteellinen teksti liikkuu tekstien maailmassa. Se ei saa arvottaa tekstejä tai olettaa mitään niiden totuusarvosta. Näkökulma saattaa olla perusteltu, mutta siihen liittyy ongelmia. Räisänen esimerkiksi näkee Paavalin ja Johanneksen kovien sanojen ja oppilausumien motivaattorina ryhmäpolemiikin. Ajatus ei osu harhaan, mutta jää ikään kuin kesken, koska Räisänen ei ota kantaa siihen, nouseeko polemiikki totuudesta vai valheesta. Näin hänen tutkimustapansa suosii opillista relativismia, jonka valossa polemiikki ja kiihkoilu on tuomittavaa. Sama näkökulmaongelma tulee vastaan Räisäsen toteamuksessa ”helvetistä tuli sekä emotionaalinen että moraalinen ongelma”. Lause on järkevä, jos helvetti on vain ihmisten kollektiivista mielikuvitusta. Lause trivialisoituu, jos helvetti on reaalisesti totta.

Vahvimmin Räisäsen puolueellisuus tulee esiin tekstin dialogisuudessa ja eettis-kriittisissä kannanotoissa. Räisänen käy keskustelua luterilaisen kirkon ja sen uskon kanssa. Selkeimmin tämä tulee esiin viidennessä luvussa, jossa Räisänen puolustaa humanistista ihmiskuvaa luterilaista perisyntioppia vastaan. Luvun apologia on tutkimisen arvoinen. Räisänen mukaan juutalaisuus, Jeesus ja jotkin kristilliset yhteisöt edustavat mukavaa uskontoa, jonka mukaan kaikki kyllä ovat syntisiä, mutta samalla vapaita tekemään oikeaa ja hyvää. Johanneksen ja Paavalin synkemmät visiot selittyvät ryhmäpolemiikilla sekä takaperoisella retoriikalla: koska Jeesus pelastaa kaikki ihmiset synnistä, kaikkien täytyy olla syntisiä ja kykenemättömiä auttamaan itseään. Räisäsen mukaan Paavali on ristiriitainen, poleeminen ja panetteleva teologi. Joudun pohtimaan, miksi en kristittynä halua vastata ”paavalilaisesti” Räisäsen kritiikkiin.

Räisänen päättää kirjansa lainaukseen Outi Lehtipuulta: ”Eri kirkkojen ja kristillisten liikkeiden kirjavat ja keskenään ristiriidassa olevat teologiset näkemykset olisi hyväksyttävä kristinuskon olemukseen kuuluvanana väistämättömänä ilmiönä.” Tulee mieleen Nokia-missio, missä oli samaan aikaan vallalla kaksi eri kastenäkemystä. Tulee mieleen alkuseurakuntien taistelu Kristuksen luonnosta tai uskonpuhdistuksen kädenvääntö ehtoollisesta. Räisänen on teologinen hippi. Imagine there’s no dogma..

Alussa kaikki oli hyvin, mutta..

Räisäsen kirjan keskeinen teema on alkuseurakunnan monimuotoisuus, joka ilmenee jännitteinä suvaitsevaisen liberalismin ja eksklusiivisen konservatiivisuuden välillä. Räisäsen tutkimustulokset lienevät professorin mieleen: Alussa oli suvaitsevainen monolatria, jonka korvasi jyrkkä monoteismi. Ensin oli kristillinen monimuotoisuus ja vasta sitten oikeaoppisuus (esim. pastoraalikirjeet), ensin gnostilaiset ja kristityt samassa pöydässä, myöhemmin juopa oikea- ja harhaoppisten välille..

Räisänen antaa rivien välistä ymmärtää, että alkuperäinen hajaannus oli parempi ja aidompi. Kysyinkin häneltä asiasta, kun osallistuin hänen luennolleen. Kyseessä oli tiedekunnan alumnipäivän luento, jonka Räisänen piti ennen kuolemaansa. Kun kellään muulla ei ollut kysyttävää, minä kysyin pitäisikö kirkon ottaa jumalanpalvelusten evankeliumitekstien joukkoon neljän evankelistan lisäksi kaikki muutkin varhaiset "evankeliumit". Kysymys oli ovela, sillä Räisänen ja kuulijat tiesivät, että ei-raamatullisissa evankeliumeista löytyy kaikenlaista höttöä. Professori sivalsi minulle takaisin: "Jospa nyt saarnaajat ensin oppisivat näkemään Raamatun evankeliumien erot ja painotukset". Kommentti kirvoitti raikuvat aplodit. Räisäsen kehitysajattelun voi kyllä nähdä myös toisinpäin: uskoville paljastuu vähitellen totuus ja Jumalan todellinen luonne.

Luvussa kuusi Räisänen väittää Kari Kuulan ja Antti Eskolan tavoin, että kristitty voi olla kristitty panematta juurikaan painoarvoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle. Ajatus kun puuttuu esimerkiksi synoptikoilta lähes kokonaan. Esimerkiksi lähetyskäsky ei mainitse Jeesuksen kuolemaa vaan opetuslapseuttamisen. Painotus on hyvissä teoissa sekä kääntymyksessä. Jeesuksen ratkaiseva merkitys syntien sovittajana ja sijaiskärsijänä on myöhäsyntyisempää teologiaa.

Räisänen näkee saman ensin-myöhemmin -kehityksen myös siinä miten varhaiset kristityt ymmärsivät Jeesuksen (ja Pyhän Hengen). Näihin kehitysjatkumoihin mahtuu kiinnostavia (ja levottomuutta herättäviä) huomioita. Räisänen toteaa, että valtaosa Uuden testamentin kirjoituksia pitää Jeesusta alempiarvoisena kuin Jumalaa, Jumalan alamaisena ja korkeintaan jumalallisena, mutta ei itse Jumalana. Kristitylle Jeesus on ikuinen Logos. Sen kanssa jännitteinen on näkemys, jonka mukaan Jeesus olisi korotettu tai adoptoitu Jumalan Pojaksi kasteessa tai ylösnousemuksessa. Jeesus sanoo toisaalla ”Isä on minua suurempi” ja toisaalla ”Minä ja Isä olemme yhtä.” En tosin näe Johanneksen kristologiaa niin ongelmaisena ja dokeettisena kuin Räisänen esittää.

Lopun ajat, taivaan majat

Eskatologialuvussa oli hyvin jäsennelty erilaisia näkemyksiä lopun ajoista ja tulevasta onnelasta. Luku muistuttaa myös juutalaisuuden ja kristinuskon kiinnostuksesta lopun aikoihin, mistä ei nykyluterilaisuutemme pahemmin puhu. Odotuksemme on totisesti hengellistynyt eli olemme tässä kysymyksessä ”paavalilaisia”. Räisästä nostaa esiin pyhien tekstien kummallisuuksia: zarathustralaisuudesta lainattu dualistinen maailmankuva, marttyyrien ja opetuslasten tuleva hallinta-aika, Jeesuksen, Paavalin ja alkuseurakunnan ”loppu on jo ovella” -retoriikka.. 

Räisänen argumentoi pitkälti konkreettisen, maanpäälisen valtakunnan ja hengellisen eli taivaallisen valtakunnan välisellä jännitteellä. Tämä kysymys, samoin kuin se, kohoanko kuollessani suoraan taivaalliseen kannelkuoroon vai vasta tuomiopäivänä, on ollut minulle jokseenkin merkityksetön. Yllättäen olen kuitenkin viime aikoina käynyt peräti kaksi keskustelua aiheesta! Ilmeisesti lopunajat ja tuonpuoleisuus kuitenkin kiinnostavat ihmisiä. Eskatologiasaarnaa kehiin!

Luvussa neljä Räisänen huomauttaa, että jo Uusi testamentti tarjoaa lukijalle monenlaisia tuonpuoleisuusvastauksia. Paavali ja Johannes voisivat antaa kristitylle luvan kieltää helvetti ja uskoa annihilaatioon. Helvettiä olen yrittänyt puolustaa (yleistyvää apokatastasis-oppia vastaan) ja opettaa rippikoulussa, mutta oppi ei taida oikein upota. Tekstin jatko tuo Klemens Aleksandrialaisen, Origeneen ja ”valtavirran teologit” pelastamaan lukijat perinteiseltä helvettiopilta. Luku argumentoi myös sen puolesta, ettei ilmaus ”lihan ylösnousemus” ole ainoa, eikä edes varhaisin kristillinen tunnustus yksilön elämälle kuoleman jälkeen. Periaatteessa voisin siis kieltää ruumiin ylösnousemuksen uskontunnustuksessa, joskin Räisänen ikään kuin tempoo Paavalia ruumiittomaan tuonpuoleisuustulkintaan.

Sotkusta sotkuun

Kristityn elämään liittyy kaikkea sotkuista, pulmallista ja ristiriitaista. Räisänen todistelee sen puolesta, että tämän päivän ongelmat esiintyvät jo pyhän kirjan lehdillä. Mikä on ihmeiden, karismaattisuuden (ja eksorkismin) merkitys tämän päivän luterilaisuudessa? Evankeliumit ja Apostolien teot painottavat ihmeitä ja Korintin seurakunta karismaattisuutta. Paavalia taas ei anna näille ilmiöille juurikaan painoarvoa. Se tosiasia, että en elä pyhempää elämää kuin pakanalliset ystäväni paljastuu jo Paavalin kirjeissä, joissa hänen täytyy jatkuvasti ojentaa omiaan. Hengen johdatus ja ylipäätään koko Pyhän Hengen rooli ja merkitys kristinuskossa saa jopa papit raapimaan päätään. Räisänen näkee sotkun tai sovinnollisemmin sanottuna moninaisuuden jo Raamatun lehdillä. Pyhän Hengen ”hämäryys” taitaa valitettavasti olla totta, mutta jään miettimään onko ongelma lähinnä siitä, että olemme valistuksen lapsina liian järkikeskeisiä. Niin ikään liberaalien ja konservatiivien välinen jännite, joka sähköistyy tänäkin päivänä, löytyy Räisäsen mukaan jo alkukristittyjen välillä.

Kristinuskon irtautuminen juutalaisuudesta ei tapahtunut Räisäsen mukaan lainkaan ongelmitta. Irti on päästävä koska Jeesus. Sisällä on pysyttävä koska toora ja liitto. Räisäsen syynissä uuden uskon itsenäistymisprosessista seurasi riitoja, ristiriitaisia näkemyksiä (esimerkiksi Matteus ja Paavali), juutalaisten mustamaalaamista ja radikaalia uudelleentulkintaa. Prosessin (raamatullinen) huipentuma on Johanneksen evankeliumi, jossa Jeesus ja hänen seuraajansa eivät enää ole juutalaisia. Tämä on yksi monista Räisäsen kirjan kohdista, mikä saa kysymään Raamatun kokoajilta, kuinka he harmonisoivat tällaisia seikkoja yhdeksi sopusoinnuksi. Räisäsen mukaan evankeliumien harmonisointipyrkimykset olivat keinotekoisia. Pyhät kirjat lyötiin lukkoon vasta 300-luvulla, mikä toisaalta antaa nuorelle kristinuskolle sotkunsietopisteitä. Sietokykyä tarvittiin myöhemminkin, koska pyhät kirjoitukset hankasivat keskenään ja olivat avoimia ties millaisille tulkinnoille. Toisaalta esimerkiksi Timo Veijola puoltaa sitä loogista näkemystä, että kaanonin kirjoitukset löivät itse itsensä läpi jo kauan ennen Eusebioksen aikoja.

Entä jos ehdottaisin uuden kirjan lisäämistä kaanoniin?

Räisänen osoittaa kuinka ongelmallista oli rakentaa uutta identiteettiä ja samalla pysyä vanhassa. Luukas selviää hänen syynistään melko hyvin, mutta vasta gnostilainen Ptolemaios kerää varsinaisia pisteitä. Lain merkitys on tämän päivän sotkua, koska otimme Vanhan testamentin mukaan pyhiin kirjoituksiin. Kari Kuulan mukaan jotkut VT:n säädökset ovat ihmisten taikauskoisia näkemyksiä, jotka Jumala vastentahtoisesti salli päätyä Tooraan. Näkemystä voisi kai perustella Paavalilla, mutta ongelmaksi jää se, että Tooran itseymmärryksen mukaan moraalittomatkin käskyt ovat tulleet yläkerrasta. Seurakuntamuori kysyi minulta, tappoivatko juutalaiset profeetta Jeremian, koska Jeesus moittii Jerusalemia profeetantappajakaupungiksi. Eivät tappaneet. Ketkä profeetat Jerusalem tappoi?

Luvun yhdeksän päättävä holokaustiviittaus on räikeän harhaanjohtava huomautus. Seuraavan luvun loppu pistää vielä pahemmaksi. Räisäsen mukaan kristittyjen pakanuudenvastaisuus on holokaustiakin kauheampaa, sillä se on aiheuttanut sanomatonta tuhoa ja kärsimystä läpi vuosisatojen.

Jälkipyykillä

Räisäsen teksti on pätevää ja perusteltua ja hän keskittyy paitsi suuriin linjoihin myös pieniin yksityiskohtiin. Tekstistä jääkin monia kysymyksiä, mihin tekee mieli palata. Timo Eskolan STI-lukuohje Räisäsen kirjaan oli minusta saivarteleva. Nuori katolinen Emil Anton kirjoitti paremmin. Eskola ja Anton huomauttavat Räisäsen sivuuttavan opetuslasten yhteneväisyyden sekä ensimmäisten kristittyjen sukupolvien tradition Jeesuksesta. Saarna-avuksi tai spiritualiteetin lähteeksi kirjasta ei juurikaan ole. Toisaalta maalauksillakin tulee olla kehykset ja siinä mielessä Räisäsen kirja voi antaa raameja saarnaajille sekä kaikille kristinuskosta kiinnostuneille.

Tuhkakeskiviikko kuussa

Kuun pimeällä puolella

elää puhdasoppinen luterilainen seurakunta

jonka liturgian keveys

saisi Josef Copertinolaisen kateelliseksi

Tuhkakeskiviikkona kouluista vapaata

karnevaalit jatkuvat

ja lapset kulkevat kasvot puhtaina

kohti kraateria, joka toimii kirkkona

Tämä malja viipyy jokaisen huulilla

kuolemattomuuden lääke

myrkkyä kuolevaisille

syntisten sairaalassa revitään sydämet rikki

Tauruksen juurella

avaruuden henget kyyhöttävät piirissä

kuiskittuaan ihmisille Jumalan käskyjä

Kuninkaan rotkossa

silmät peitettyinä kirkkaus kulkee ohi

Jumalan sormi piirtää

saman nimen jokaisen otsaan

Monoliitti on musta aukko

häikäisevä pimeys ja ovi valtakuntaan

mistä jousimies ratsastaa valkealla ratsulla

Pääsiäisliljojen siemeniä kopisee arkun kannelle

lipputangot haudattu ylösalaisin maan alle

Tuomiopäivän jälkeen morsiuskellot kutsuvat koolle

Ekumeniaa luterilaisten ja ortodoksien kultaisella keskitiellä

 

Johdanto

Tässä esseessä käsittelen luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välisiä ekumeenisia kysymyksiä vuodesta 1959 nykypäivään. Ekumenialla tarkoitetaan kristillisten kirkkokuntien välisiä yhteyspyrkimyksiä. Ekumeniassa on sisäinen intentio ja imu yksimielisyyteen. Tämä on hyvä muistaa, sillä tästä seuraa helposti se, että eroja korostavat, toisten uskomuksia kritisoivat tahot leimataan tämän imun perusteella uppiniskaisiksi änkyröiksi. Tietenkin on olemassa muutosvastarintaa, pinttyneitä ennakkoluuloja ja tuomiohenkeä, mutta erimielisyydet voivat johtua myös totuudesta ja oikeasta opista. Ekumeniassa voidaankin hahmottaa kultainen keskitie selän kääntämisen ja ”mikään ei tule muuttumaan” -asenteen sekä yltiöpäisen, mutkat suoriksi ja erimielisyydet kieltävän hyväksymisen välillä. Ekumeenista yhteyttä etsitään ja edistetään tapahtumien, dialogien ja yhteisten lausumien eli kommunikeoiden välityksellä. Kirkkojen välistä ekumeniaa on harjoitettu käytännössä aina, mutta 1900-luvulla se sai erityistä pontta. Tällöin järjestettiin suuria ekumeenisia tapahtumia sekä perustettiin ekumeenisia neuvostoja ja komissioita, joista tänä päivänä tärkein on Kirkkojen maailmanneuvosto. 1960-luvulla pidetty roomalaiskatolisen kirkon Vatikaanin toinen kirkolliskokous innoitti myös kirkkoja ekumeeniseen lähentymiseen, sillä kokous muutti roomalaiskatolisen kirkon avoimemmaksi sekä hyväksyvämmäksi muita kirkkokuntia kohtaan.

Luterilainen ja ortodoksinen kirkko on käynyt dialogia 1500-luvulta asti, mutta ensimmäinen virallinen kahdenkeskinen ekumeeninen dialogi pidettiin vasta vuonna 1959 Venäjän ortodoksisen kirkon ja Saksan evankelisen kirkon välillä. Ekumeeniset neuvottelut voivatkin olla paikallisia tai sitten yleisiä eli kokonaista kirkkoa koskevia. Ekumenia ravistaa kirkkoja myös sisäisesti. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon sisälle mahtuu monia pieniä yhteisöjä, suuntauksia ja keskenään jännitteisiäkin katsantokantoja. Tutustummekin lyhyen johdannon jälkeen ortodoksisen kirkon sisäisiin suhteisiin pienempien ortodoksikirkkojen kanssa. Tämän jälkeen käsittelen joitain teologisia ja opillisia kysymyksiä, joita on puitu luterilaisten ja ortodoksien virallisissa tapaamisissa. Esseen lähteinä käytän Risto Saarisen kirjaa ”Faith and Holiness - Lutheran-Orthodox Dialogue 1959–1994”, Juha Pihkalan julkaisua ”Uskon ja rakkauden tie - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi”, Carl Braatenin ja Robert Jensonin toimittamaa artikkelikokoelmaa ”Union with Christ - The New Finnish Interpretation of Luther”, John Meyendorffin ja Robert Tobiaksen toimittamaa kirjaa ”Salvation in Christ - A Lutheran Orthodox Dialogue”, Ortodoksi-lehden numeroa 53, Eric Gritschin ja Robert Jensonin kirjaa ”Lutheranism - The Theological Movement and It’s Confessional Writings” sekä joitain muita lähteitä, joita tuon esille esseen mittaan sekä kirjallisuusluettelossa.

Dialogin taustaa ja lähtökohtia

Jo Uudessa testamentista on erotettavissa erilaisia kristillisiä ryhmittymiä, joilla oli erilaisia painotuksia uskontulkinnassaan ja jopa keskinäistä eripuraa. Juopa kulki ennen kaikkea syntyperältään juutalaisten kristittyjen ja kristinuskoon kääntyneiden pakanoiden eli kreikkalais-roomalaisen maailman ja kulttuurin kasvattien välillä. Kyse ei ole vain uskonnollisista eroista tai jos ajatellaan näin, niin sitten on huomattava, että uskonnot ovat osa poliittisia, kulttuurillisia ja etnisiä mosaiikkeja. Juutalaisten kieli oli heprea, kun taas pakanat puhuivat kreikkaa. Uskonnossa ja ekumeniassa törmätään myös kääntämisen ongelmaan: onko käännetty termi enää identtisen sama?

Kristinuskon levitessä sen tuli käydä dialogia ja määrittää itseymmärrystään antiikin kulttuurin ja uskonnon, erityisesti filosofi Platonin ja hänen ajatuksiaan kehittävien uskonnollisten ja filosofisten ryhmien kanssa. Mielenkiintoinen kysymys onkin, missä määrin platonismi vaikutti tuon ajan kristittyihin ajattelijoihin ja missä määrin platonismi siten määrittää vaikkapa tämän päivän luterilaisuutta tai ortodoksisuutta. Kristikunta jakaantui kuitenkin myös maantieteellisesti ja sisäisesti lännen latinankieliseen ja idän kreikankieliseen alueeseen. Taustalla on Rooman valtakunnan jakaantuminen, mistä alkoi myös Bysantin tuhat vuotinen valtakunta pääkaupunkinaan Konstantinopoli. Itä ja länsi joutuivat poliittisesti, maantieteellisesti ja kielellisesti erilleen toisistaan ja niin yhden kirkon sisällä kasvoi kaksi suurta (ja toki monia pienempiä) linjaa osittain eri suuntiin. Idän ja lännen välille puhkesi myös kiistoja. Yksi niistä koski Keski-Euroopan itäosissa ja Balkanin niemimaalla asuvien slaavilaisten kansojen parissa tehtävää lähetystyötä. Bysantin voidaan katsoa voittaneen tämän kiistan slaavin kielisen lähetystyön onnistuttua kääntämään ensin Bulgarian ja sitten muut slaavilaiset kansat itäiseen kristinuskoon. Kristikunnan ero huipentui idän ja lännen kirkon eroon ja molemminpuoliseen kirkonkiroukseen vuonna 1054. Suuri skisma lujittui, kun lännen kirkko kohdisti neljännen ristiretkensä Konstantinopoliin. Kirkkojen erottua ortodoksinen kirkko levisi itään ja etenkin Venäjälle, jota alettiin kutsua Rooman ja Konstantinopolin jälkeen kolmanneksi Roomaksi.

Uskonpuhdistus ei koskettanut niinkään ortodoksista kirkkoa vaan se oli läntistä kirkkoa jakava ilmiö. Reformaatiosta syntynyt luterilainen kirkko peri kuitenkin tavallaan skisman, joka erotti sen ortodoksisesta kirkosta. Luterilaiset ovat tähän päivään saakka lausuneet uskontunnustuksessaan sanat ”ja Pojasta”, jota ortodoksit eivät hyväksy. Toisaalta luterilainen kirkko otti alusta asti pesäeroa katoliseen kirkkoon ja tämä näkyy myös ekumeenisissa suhteissa ortodoksien kanssa. Eipä ainakaan ole tarvinnut vääntää kättä paaviudesta. Vastasyntynyt kirkko ei saanut idän kirkolta sellaista hyväksyntää, mitä olisi kaivannut, sillä jo 1500-luvulla Konstantinopolin patriarkka leimasi luterilaiset harhaoppisiksi.

Nykyään ystävyys ja yhteystyöpyrkimykset ovat kuitenkin lisääntyneet. Idän ja lännen kirkon väliset kirkonkiroukset kumottiin vuonna 1965. On myös huomattu, että yhdistävät piirteet eri kirkkojen välillä ovat suuremmat ja syvällisemmät kuin erottavat tekijät. Luterilaisia ja ortodokseja yhdistää sama Raamattu ja sen sanoma sekä ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokouksissa muotoillut uskontunnustukset. Ekumeenisissa yhteyksissä on usein jo luovuttu läntisestä uskontunnustuksen lisäyksestä, minkä mukaan Pyhä Henki lähtee Isän lisäksi Pojasta. Tästä seuraakin luontevasti kysymys siitä, mikä sitten erottaa luterilaiset ja ortodoksit toisistaan. Ennen kuin paneudumme tähän, tarkastelemme lyhyesti ortodoksisen kirkon sisäistä ekumeniaa.

 

Ortodoksisten kirkkojen erot ja kohtaamiset

Ortodoksinen kirkko koostuu viidestätoista itsenäisestä paikalliskirkosta ja lisäksi orientaaliortodoksisista kirkoista sekä itäsyyrialainen kirkosta. Orientaaliset kirkot erosivat tuolloisesta jakamattomasta kirkosta Kalkedonissa vuonna 451 järjestetyn kirkolliskokouksen myötä. Eron syynä oli kokouksessa harhaopiksi määritelty oppi Kristuksesta, jota kutsutaan monofysitismiksi. Kristillisen itseymmärryksen ja Raamatun kirjoitusten perusteella kristityt pitävät Jeesusta samanaikaisesta ihmisenä ja Jumalana. Kun oppineet siten puhuvat Jeesuksesta, he puhuvat yhdestä, jossa on kaksi. Tätä yhtä on kuvattu ainakin käsitteillä ”persoona”, ”olemus”, sekä ”hypostaasi” ja kahta etenkin termillä ”luonto”. Oppineiden väittelivät, kuitenkin paljon siitä, miten tämä samanaikaisuus, kaksi yhdessä, tulisi ymmärtää. Kristologiassa on hahmoteltavissa kultainen keskitie: Jeesuksesta tulisi puhua niin, että sekä hänen inhimillinen että jumalallinen luonto tulisi sanoitettua kaikessa täyteydessään. Liian yksipuoliset korostukset on luettu harhaoppisiksi.

Wikipedian mukaan Konstantinopolin patriarkka Nestorios oli sitä mieltä, että Jeesukselle oli kaksi persoonaa, inhimillinen ja jumalallinen. Timo Anttila & Pekka Metso ovat tarkempia artikkelissaan ”Ortodoksisten kirkkojen ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen eron ja yhteyden historiaa”. Nestorioksen mukaan Kristus oli ihminen, jossa Jumalan Sana, kuka Johanneksen evankeliumin prologin mukaan on itse Jumala, asui. Hän ymmärsi Kristuksen kaksiluontoiseksi, mutta painotti niin vahvasti luontojen erillisyyttä, että vastustajista näytti siltä, kuin hän uskoisi Kristukseen, jolla on kaksi persoonaa. Efesoksen kirkolliskokous tuomitsi Nestorioksen painottamalla Kristuksen yhteyttä: Neitsyt Maria synnytti ihmisen ja Jumalan, jolla on kaksi luontoa yhdessä persoonassa.

Kiistoissa kristittyjen pelastajasta tunnetaan niin ojat kuin alikot. Konstantinopolilainen arkkimandriitta Eutykhios vastusti Nestoriosta niin vahvasti, että hän kielsi Kristuksen kaksiluonto-opin, väitti Kristuksen inhimillisyyden sulautuvan hänen jumalallisuuteensa, eikä näin voinut pitää Jeesusta tosi ihmisenä. Juuri tätä on monofysitismi. Kalkedonin kirkolliskokous tuomitsi opin julistaessaan varsin latautunein ilmaisuin Kristusta, joka ”tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta, jolloin yhdistymisen tähden luontojen erilaisuus ei ole millään tavoin kumoutunut, vaan kummankin luonnon omalaatuisuus on säilynyt ja yhdistynyt yhdeksi persoonaksi ja yhdeksi hypostaasiksi, joka ei ole jakaantunut tai erotettu kahdeksi persoonaksi, vaan joka on yksi ja sama ainosyntyinen Poika, Jumala-Logos, Herra Jeesus Kristus..” Kirkolliskokouksen tarkoitus oli olla sovitteleva ja harhaoppiset ääripäät tuomitseva, mutta kokous aiheutti myös eripuraa. Orientalististisiksi kirkkokunniksi muodostuvat yhteisöt pitivät sen päätöstä nestorilaisena. Maantieteelliset etäisyydet korostuivat, kun islamin uskonto nousi valtaan ja alkoi levitä nopeasti Arabian niemimaalla, Persiassa ja Bysantissa.

1900-luvun jälkipuolisko on avannut dialogin myös lähes 1500 vuotta toisistaan erillään olleiden ortodoksisten kirkkojen ja orientaaliortodoksikirkkojen välille. Tämä ortodoksisen kirkon sisäinen ekumenia on osoittautunut hedelmälliseksi. Kirkot ovat todenneet tunnustavansa samaa oppia Jeesuksesta, sillä molemmat osapuolet torjuvat Nestorioksen ja Eutykhioksen harhaopit. Monofysitismin lisäksi kumottiin myös monoteletismin nimellä tunnettu harhaoppi, jonka mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, mutta vain yksi tahto. Kaikkihan me tiedämme, että se oikeaoppinen kanta, (josta saamme kiittää ennen kaikkea munkki Maksimos Tunnustajaa) joka vahvistettiin kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, lukee tahdon molempiin Kristuksen luontoihin. Erityisesti kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen on ollut tärkeä, kirkkoja yhdistävä, teologi. Konkreettinen yhteys ortodoksisten kirkkoperheiden välillä on kuitenkin jäänyt saavuttamatta. Erojakin on korostettu, eikä molemminpuolisia kirkonkirouksia ole kyetty poistamaan. Voikin kysyä, jos kerran ortodoksit ovat näin tarkkoja ekumeenisissa yhteyspyrkimyksissä, eikä yhteyttä ole saatu aikaan ortodoksisen kirkon sisällä, niin mitä mahdollisuuksia ortodoksisen kirkon ja luterilaisen kirkon yhteyspyrkimyksillä voi olla? Seuraavaksi käsittelen ortodoksien ja luterilaisten dialogia joiden näkemysten ja yhteisten dialogien ja lausumien pohjalta.

 

Raamattu ja traditio

Traditio tarkoittaa niitä kirkon menneitä ajatuksia, oppeja ja käytäntöjä, jotka katsotaan niin tärkeiksi ja oikeiksi, että niistä halutaan pitää kiinni kaikkina aikoina. Jos tuntee vähänkin ortodoksien ja luterilaisten kirkkojen itseymmärrystä, osaa sanoittaa traditioon kuuluvan eron: ortodokseille traditio on tärkeämpi ja auktoriteettina samalla tasolla Raamatun kanssa, kun taas luterilaisuuden periaate ”sola scriptura”, yksin Raamattu, tekee traditiosta alisteisen pyhille kirjoituksille. Tietenkin eroja löytyy myös pidetyn tradition sisällöstä sekä Raamatun tulkinta ja painotuseroissa. On esimerkiksi jokseenkin selvää, että ortodoksit painottavat enemmän Raamatun johanneslaista aineistoa ja luterilaiset paavalilaista.

Mitä tulee traditioon, voimme nähdä siinä esseemme kolmannen kultaisen keskitien. Ortodoksien vaaraksi voitaneen lukea jähmettyminen tai liiallinen muuttumattomuus, jossa kirkko ei uudistu tai sanoita mitään luovaa ajan esittämiin haasteisiin. Luterilaisuus taas voisi helpommin langeta toiseen ääripäähän, missä yksittäiset kristityt irrotetaan elävästä traditiosta ja siten seurakuntayhteydestä tradition herroiksi sekä lausumaan siitä tuomioita sen perusteella, mikä nyt milloinkin sattuu miellyttämään. Kultainen keskitie kulkee jähmettymisen ja juurettomuuden konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välissä. Traditiossa pitäytyminen on tosin itsessään aina konservatiivista.

On helppo huomata, kuinka eri käsitykset traditiosta käyvät yksiin ortodoksisen ja luterilaisen kirkon syntyhistorian kanssa. Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa aito ja alkuperäinen, Jeesuksen ja Pyhän Hengen ja apostolien perustama uuden liiton Israel, joka on säilyttänyt seiniensä suojissa oikean uskon ja opin halki vuosisatojen. Ainakin ylimalkainen katsaus kirkkojen historiaan näyttäisi puoltavan ortodoksien vaalimaa itseymmärrystä. Luterilainen kirkko syntyi 1500-luvulla. Kristillisen kirkon syntyminen puolitoistatuhatta vuotta Vapahtajan syntymän jälkeen on ortodoksille niin käsittämätön ajatus, ettei sitä osata välttämättä edes tuomita. Ekumenian ja tradition valossa paljastuukin, kuinka kummallinen ja perusteeton nimi kirkollani on. Gritsch & Jenson huomauttavat, että luterilaisuus lakkaisi olemasta, jos sen esittämä oppi hyväksyttäisiin ekumeenisesti. Sitä ennen ortodoksit voivat kritisoida luterilaisia Paavalin sanoilla: ”Jos yksi sanoo ’Minä olen Paavalin puolella’, toinen taas ’Minä Apolloksen’, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet heidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut.” Tällaisia syytöksiä vastaan luterilainen voi etsiä suojaa reformaation alkutahdeista. Ei Luther, eivätkä ensimmäiset luterilaiset halunneet perustaa uutta kirkkoa, (eivätkä nimetä sitä yksittäisen munkin mukaan) ainoastaan uudistaa vanhaa. He katsoivat olevansa osa katolista eli yleistä kirkkoa sekä sitä kristittyjen ketjua, jonka toinen pää (tai oikeastaan molemmat päät) on taivaassa ennen eroa ja sen jälkeen. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat perustelevat tätä katsantokantaa. Ekumenia haastaa luterilaiset todistamaan, että heillä on sama usko ja oppi kuin apostoleilla, kirkkoisillä ja pyhillä.

Kaikki kristilliset kirkot näkevät Raamatun auktoriteetin palautuvan siihen, että se on Jumalan sanaa eli ihmisten kirjoittama, mutta Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt. Jumala siis puhuu Raamatun sanan kautta. Puhuuko Jumala myös traditiossa ja tradition kautta vai onko traditio Raamatusta poiketen pelkästään ihmisestä? Luterilaisissa piireissä on ollut tällaisia mielipiteitä ja reformaatio pönkittikin sanomaansa luettelemalla kirkolliskokousten tekemiä virheitä. Ekumeenisissa yhteyksissä luterilaiset ovat kuitenkin tunnustaneet, kuinka luterilaisuuden alkuaikojen ymmärrys traditiosta on liian heikko ja ohut. Luterilaiseen itseymmärrykseen on alusta asti kuulunut näkemys Jumalan julistetusta sanasta, joka vaikuttaa ja tekee eläväksi evankeliumin ja on siten yhtäpitävä ja sama Raamatun todistuksen kanssa. Tässä puhutaan jo samalla tavalla traditiosta kuin ortodoksinen kirkko, joka näkee tradition Pyhän Hengen työnä. Ortodoksiteologit kirjoittavat tradition isolla alkukirjaimella.

Saarinen ja Pihkala nostavat esiin ilmaisun apostolinen traditio, joka edelsi Raamatun kirjoitusten kirjoittamista ja joka on jatkunut suullisesti ja kirjallisesti tähän päivään saakka. Heidän mukaansa ortodoksit ja luterilaiset ovat löytäneet yksimielisyyttä ymmärtäessään apostolisen tradition pitäytymisenä Raamatun ilmoittamaan sanomaan, siten että tällä sanomalla on kumottu ja voitettu kunkin ajan haasteet ja harhaopit. Traditiota ei siten ymmärretä jatkuvana ilmoituksena, jossa paljastuu uusia uskon totuuksia tai tapahtuu kristillisen uskon kehitystä vaan kyse on jo annetun ja täyden, Raamatun ilmoittaman sanoman, ymmärtämisestä ja sanoittamisesta. Ekumeenisissa neuvotteluissa on tehty ero apostolisen tradition (Tradition) ja traditioiden välillä. Näin ymmärrettynä myös luterilaiset ovat voineet allekirjoittaa ajatuksen traditiosta, jossa on jotain pysyvää ja muuttumatonta eli jotain enemmän kuin vain ihmisten ajatuksia ja sääntöjä. Tätä traditiota on kutsuttu jo kirkkoisien ajoilta asti uskon säännöksi. Pihkalan mukaan uskon sääntö tarkoittaa Raamatun tulkintaohjetta. Jumalan sanaa täytyy tulkita. Pitäytyessään uskon sääntöön rehellinen ja terve luterilainen ja ortodoksinen usko kieltävät sekä äärikonservatiivisen harhan tulkintavapaasta objektiivisesta Raamatun lukijasta sekä ääriliberaalin käsityksen, jossa Raamatun arvovalta katoaa tulkintojen rajattomuuden alle.

Yhteistä ortodoksiselle ja luterilaiselle kirkolle on pitäytyminen ekumeenisiin kirkolliskokouksiin sekä niissä laadittuihin tunnustuksiin. Luterilaisethan tunnustavat Nikean-Konstantinopolin sekä Khalkedonin tunnustukset osaksi oikeaoppista traditiota. Ortodoksit kuitenkin tunnustavat seitsemän ekumeenista kirkolliskokousta auktoriteeteikseen. Saarinen kertoo, että ekumeenisissa yhteyksissä luterilaiset ovat tunnustaneet saman. Voimmekin optimistisesti toivoa, että jonakin päivänä joku luterilainen jopa lukee näiden kirkolliskokousten päätökset.

Pelastaja

Ortodoksien ja luterilaisten mukaan kolmiyhteinen Jumala pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta tässä ajassa kasteen, ehtoollisen ja kirkkonsa kautta sekä lopullisesti paruusiassa, Jumalan ikuisen valtakunnan ilmestyessä. Pelastus on sidoksissa Kristukseen; hänen syntymiseensä ihmiseksi, elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Pelastumista voidaan katsoa eri näkökulmista ja siten Jeesusta kutsutaan jo Uudessa testamentissa eri nimityksillä esimerkiksi lunastajaksi, sovittajaksi tai uudeksi Aatamiksi. Teologisesti tärkeä ja ladattu termi on Johanneksen evankeliumin prologissa, jossa Jeesusta kutsutaan Logokseksi eli Sanaksi. Sana on Jumala, jonka kautta kaikki on saanut syntynsä. Kirkkoisät ja varhaiset kristityt oppineet pohtivat juuri Kristusta Logoksena, jonka inkarnaatio eli lihaksi syntyminen yhdistää Jumalan ja ihmisen, hengellisen ja maallisen, tämän maailman ja Jumalan valtakunnan toisiinsa. Kun Jeesuksesta puhutaan Logoksena, korostetaan siis hänen ikuista jumalallisuuttaan sekä Jumalan läsnäoloa luomakunnassa ja ihmisessä. Luterilaiset ovat korostaneet Jeesuksen ristinkuoleman merkitystä, kun taas ortodoksit korostavat Jeesuksen inkarnaatiota eli toisin sanoen ennemmin hänen persoonaansa kuin työtään.

Ortodoksit puhuvat Jumalan tai Kristuksen energioista tai yleisemmin ilmaistuna jumalallisista energioista. Energian käsite on luterilaiselle ja oikeastaan koko läntiselle kristillisyydelle vieras. Mielleyhtymät saattavat viedä ensin uushengellisyyteen, mutta kyse ei ainakaan ortodoksien mukaan ole mistään kristilliselle uskolle uudesta tai vieraasta, vaan kirkkoisien ja etenkin 1300-luvulla eläneen Gregorios Palamaksen opetuksista, jotka ovat kokeneet pienen renessanssin nykyajan ortodoksisuudessa. Oppi energioista tarkoittaa sitä, että ikuinen ja salattu Jumala on läsnä ajassa energioittensa välityksellä. Tällöin voidaan puhua maailman ja Jumalan ontologisesta ja sakramentaalisesta yhteydestä.

Tässä kohtaa luterilaisten mielipiteet jakaantuvat. Luterilaiset uskovat, että Jumala ja Kristus on kaikkialla läsnä, mutta ontologinen yhteys on torjuttu puhumalla ihmisen ja Jumalan persoonallisesta ja uskonvaraisesta yhteydestä, joka toteutuu sanan ja sakramenttien välityksellä. Ontologia on nähty platonisena hapatuksena. Sammeli Juntunen huomauttaa artikkelissaan ”Luther and Metaphysics: What is the Structure of Being according to Luther”, että personalistinen Luther-tulkinta on Saksalaisen uuskantilaisuuden peruja. Juntusen mukaan Luther ei vastustanut perimäänsä keskiaikaista käsitystä Jumalan ja maailman ontologisesta yhteydestä vaan korosti, ettei Jumalaa voi löytää tällaisen luonnollisen Jumalatietämyksen avulla vaan ainoastaan ilmoituksen ja uskon kautta, Kristuksessa. Saarinen puolestaan viittaa teologi Hannu Kamppuriin, jonka mukaan luterilainen käsitys Jumalan Sanasta on, jos nyt ei aivan identtinen, niin ainakin hyvin samansuuntainen kuin ortodoksinen käsitys jumalallisista energioista. Pihkala summaa: ”käyttäessään näitä toisistaan poikkeavia ilmaisutapoja molempien perinteiden tarkoitus on sama”.

 

Vanhurskaus

Meyendorff & Tobias selittävät hienon yksinkertaisesti luterilaisen ja ortodoksisen kirkon painotuserot pelastuskysymyksessä: luterilaiset painottavat Kristusta, joka on ”For Us”, kun taas ortodoksit tunnustavat erityisesti pelastajan, joka on ”In Us”. Edelliseen korostukseen sopii termi vanhurskaus, jälkimmäiseen puolestaan jumalallistuminen, joka voidaan ilmasta myös englanninkielisenä käännössanana ”deitifikaatio” tai suoraan kreikaksi sanalla ”theosis”.

Vanhurskauttamisoppi on luterilaisen kirkon kulmakivi. Tämä oppi voidaan katsoa ekumeenisesti kestäväksi, sillä se ankkuroituu vahvasti Raamattuun ja etenkin apostoli Paavalin opetukseen. Yksinkertaisesti ilmaistuna vanhurskauttamisoppi tarkoittaa sitä, että Jumala pelastaa ihmisen hänen syntisyydestään huolimatta, ilman Jumalan lain vaatimia tekoja, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen sovituskuoleman tähden. Luther ja luterilaiset ovat siis vaalineet Paavalin pääajatusta, jonka mukaan pelastus on kokonaan Jumalan lahja, eikä ihminen voi mitenkään ansaita pelastusta tai valmistella itseään pelastuksen vastaanottamiseen. Näin on haluttu torjua synergismin harha, johon Luther ja 1500-luvun luterilaisuus katsoi aikansa kirkon ajautuneen. Synergismin mukaan pelastus tulee yksin Jumalalta, mutta ihminen kykenee ottamaan sen vastaan ja hyväksymään sen. Synergismin mukaan ihmisessä on ikään kuin astia, joka kestää ikuisen elämän vettä. Luther kielsi tuon astian tai paremmin sanottuna, nimesi sen uskoksi, joka on Jumalan työ ihmisessä.

Vanhurskauttamisopista seuraa myös luterilaiselle ymmärrykselle ominainen lain ja evankeliumin erottaminen. Laki tarkoittaa Jumalan tahtoa eli sitä mitä hän vaatii ihmiseltä, sanalla sanoen täydellistä rakkautta. Evankeliumi tarkoittaa kaikkea sitä, mitä Jumala lahjoittaa meille. Lain ja evankeliumin sekoittaminen tai jommankumman sivuuttaminen johtaa joko lakihenkiseen armottomuuteen tai halpaan armoon ja antinomismiin eli näkemykseen, jonka mukaan pelastuneita ei tule kehottaa rakkauden tekoihin. Oikeastaan lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia ammattiteologeille ja jopa itse Lutherille. Vaikeus on raamatullinen, sillä meillä on Paavalin sana: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja”, mutta yhtälailla Jaakobin sana: ”Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” Uskoa ja armoa korostanut Luther nimitti Jaakobin kirjettä oireellisesti olkikirjeeksi.

Gritsch & Jenson kertovat, kuinka ensimmäiset luterilaiset kahnasivat tekojen merkityksestä. Olen itse omia tunnustuskirjojani vastaan sanoessani: ”Kristitty ei voi pelastua ilman kuuliaisuutta rakkauden tekoihin”. Internet-sivustolla ”Christian History for Everyman” on artikkeli ”Not by Faith Alone: The Martin Luther Paradox”, jonka mukaan Paavalin ja Jaakobin välinen jännite katoaa, kun huomaamme, että Paavali puhuu vanhurskaudesta menneessä sekä tulevassa aikamuodossa. Mennyt aikamuoto viittaa jo vastaanotettuun pelastukseen yksin uskosta, tuleva pelastus viittaa puolestaan pelastukseen aikojen lopulla ja tämä pelastus on Paavalikin mukaan nivottu yhteen hyvien tekojemme kanssa.

Vanhurskausoppi liittyy luterilaiseen ekumeniaan etenkin siinä, että luterilainen ja katolinen kirkko saivat vuonna 1999 allekirjoitettua yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. Työskentelyssä mukana ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon emerituspiispa Eero Huovinen kertoo Keskisuomalaisen artikkelissa ”Paavi ja Luther melkeinpä ojentavat kättä toisilleen” katolisten ja luterilaisten välisestä yhteisymmärryksestä pelastusopissa: ”Jumalan luo ei päästä siten, että ihminen itse pyrkii kiipeämään tikapuita pitkin taivaaseen. Armo on sitä, että Jumala tulee alas ihmisen luokse. Ei ole tarkoitus, että yrittäisimme itse tekeytyä pyhiksi.”

Luterilaiset korostavat Paavaliin nojaten uskoa. Usko on Jumalan työ ihmisessä. Se tarkoittaa uskovan ja uskon kohteen, Kristuksen, välistä yhteyttä, suhdetta, ystävyyttä ja peräti yhdistymistä. Tämä yhteysajatus ja korostus, tai vielä tarkemmin ilmaistuna, Kristuksen läsnäolo uskovassa, on nykyisen suomalaisen Luther-tutkimuksen löytö ja ekumeeninen yleisavain, jolla luterilainen ja ortodoksinen kirkko voivat avata oven toisilleen. Avainsanat tässä ovat yhteys eli unio sekä osallisuus eli partisipaatio. Luterilaisella puolella korostetaan juuri uskoa ja kenties juuri ekumeeninen työskentely on auttanut meitä muistamaan, ettei usko ole vain totena pitämistä, eikä pelastusvarmuutta vaan se on kokonaan uusi todellisuus ihmisessä, missä autuaan vaihtokaupan vuoksi on nyt Jumala ja kaikki hänen lahjansa. Siksi Luther saattoi jopa opettaa, että usko tekee ihmisestä Kaikkivaltiaan ja Jumalan.

Luterilaisuudessa puhutaan pyhityksestä, kuuliaisuudesta sekä rakkauden teoista, mutta painotus on ollut siinä, että tällainen ihmisen aktiivisuus ei pelasta ihmistä. Tästä seuraakin vaara painottaa Jumalan aktiivisuutta ja ihmisen passiivisuutta niin paljon, että kristillinen usko vääristyy kertaluontoiseksi taivaalliseksi armahdusjulistukseksi. Kirjan ”Johdatus Lutherin teologiaan” artikkelissa ”Vanhurskauttamisoppi” Simo Peura kirjoittaa, että Lutherin jälkeisessä luterilaisuudessa vahvistui juridismetaforinen käsitys vanhurskauttamisesta, missä syntinen ikään kuin julistetaan vanhurskaaksi taivaan torilla Kristuksen sovitusopin vuoksi. Tätä on kutsuttu forenssiseksi tai imputatiiviseksi vanhurskauttamiseksi. Pihkalan mukaan tämä näkemyksen mukaan vanhurskauttaminen ei tuo ihmiseen mitään, eikä siten muuta häntä olemuksellisesti. Peura ja Pihkala nojaavat Tuoma Mannermaan tutkimuksiin, jonka mukaan Lutherilla vanhurskaus tarkoittaa myös edellä mainittua eli sitä, että vanhurskaudessa tapahtuu uskovan ja kristityn yhdistyminen. Tästä seuraa myös vanhurskaaksi tekeminen, mikä tarkoittaa pyhittymistä, uudistusta ja taistelua syntiä vastaan. Peuran mukaan myöhempi luterilaisuus erotti tämän vanhurskaaksi tekemisen itse pelastuksesta pelastuksen seuraukseksi, vaikka Luther piti vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen yhdessä. Saarisen mukaan Suomen ja Saksan ortodoksien ja luterilaisten kesken on kirjattu ylös näkemys pelastuksesta, missä pyhitys on vahvasti mukana, kun taas Amerikassa luterilaiset ovat pitäytyneet erotteluun.

Minun ymmärrykseni mukaan voimme pitää julistamisen ja tekemisen yhdessä, kunhan pidämme mielessä järjestyksen: ensin ihminen ottaa Jumalan lahjoittamalla uskollaan vastaan Jumalan rakkauden ja anteeksiannon vanhurskauden julistuksessa, sitten hän alkaa elää uutta, rakkaudentäyteistä elämää Kristuksessa. Peuran mukaan Luther ei kuitenkaan tehnyt tällaista erottelua. Peura painottaa, että pelastus tulee ymmärretyksi oikeaoppisesti ”yksin armosta”, kunhan pidetään jatkuvasti mielessä Kristuksen ja uskovan yhteys. Meyendorff & Tobias sen sijaan sanoittavat aikajärjestyksen. Kenties vanhurskaaksi julistaminen voidaan ymmärtää ikuisuuden näkökulmasta ja vanhurskaaksi tekeminen ajallisuuden puitteissa.

Ortodokseille vanhurskaus tarkoittaa pyhittymistä eli muuttumista Jumalan kuvan kaltaisuuteen. Ortodokseille vanhurskaus on pelastuksen alku, mikä täydellistyy jumalallistumisessa. He ovat siis korostaneet pelastusta prosessina ja luterilaiset kertaluontoisena tapahtumana. Ortodoksit eivät tee selkeää erottelua lain ja evankeliumin välille. Ilmeisesti he eivät ole kokeneet tähän samanlaista tarvetta, mitä Paavali, Augustinus ja Luther kokivat. Ekumeenisissa keskusteluissa on tähdennetty, etteivät ortodoksit ymmärrä jumalallistumista lakina vaan rakkautena. Kysymys on ymmärrettävä, sillä Jumalan laki vaatii juuri rakkautta. Luterilaiset ja ortodoksit voivat olla yhtä mieltä siitä, ettei kristittyjä tarvitse (enää) vaatia.

Jumalallistuminen

Ortodoksien korostama jumalallisumisen oppi on selkeimmin ilmaistuna kirkkoisä Athanasioksen sanoissa: ”Jumala tuli ihmiseksi, tehdäkseen meistä jumalia”. Jumalallistuminen tarkoittaa pyhittymistä eli muuttumista alkuperäiseksi Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, mihin Jumala on jokaisen ihmisen luonut. Selkein jumalallistumisoppia tukeva Raamatun lause on toisesta Pietarin kirjeestä: ”Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.”. Deitifikaation voi ymmärtää moraalisena kilvoitteluna, mutta syvimmiltään se tarkoittaa yhteyttä ja yhdistymistä Jumalaan. Tästä todistavat myös apostolit Paavali ja Johannes. Ortodoksit siis ymmärtävät pelastuksen mystispainotteisesti ihmisen osallisuutena ja yhteenkuuluvuutena Jumalan kanssa. Ortodokseille pelastus on ontologista, niin ihmisen kuin koko luomakunnan suhteen: niin kuin kuningas Midaan kosketus muutti kaiken kullaksi, niin inkarnoitunut Kaikkivaltias muuttaa kaiken ikuiseksi.

Meyendorff & Tobias, Peura sekä Mannermaa painottavat, että jumalallistumisen ajatus kuului myös Lutherin uskonelämään ja julistukseen. Luterilainen puoli korostaa ihmisen uskoa: uskossa tapahtuu Jumalan ja ihmisen unio. Saarisen mukaan Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon neuvottelut ovat olleet merkittäviä, sillä niissä luterilainen kirkko antoi ja hyväksyi ensimmäistä kertaa historiansa aikana virallisten lausuman, joka puhui jumalallistumisesta. Tämä kuulostaa merkittävältä ja samalla hämmentävältä, kun Peura todistaa meille toisaalla Lutherin käyttäneen theosis-termiä usein ja imaisseen sen ydinajatuksen vielä useammin.

Lähteitteni mukaan luterilaiset ovat tavanneet pitää jumalallistumisen ajatusta osana kunnian teologiaa. Kunnian teologia oletetaan tunnetuksi, sillä sitä ei lainkaan avata lukijalle. Siksi valotan ilmausta Sammeli Juntusen artikkelin ”Ristin teologia ja annihilaatio” avulla, mikä on julkaistu kirjassa ”Johdatus Lutherin teologiaan”. Ristin teologia ja kunnian teologia ovat vastakkaisia. Ristin teologia katsoo alas; Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa, kunnian teologia puolestaan ylös, Jumalan valtaistuimelle. Lutherin mukaan ihminen on luonnollisen järkensä perusteella kunnian teologi tuntiessaan taivaallisen Jumalan ja Hänen hyvät lahjansa. Kunnian teologi etsii hyvää ja rakastaa hyvää, se rakastaa saadakseen. Kunnian teologia käy yksiin sen kanssa, että ihminen katsoo kykenevänsä osallistumaan pelastukseen hyvyydellään, omalla valinnallaan tai rakkauden teoillaan.

Kunnian teologian puitteissa ”ymmärretty” jumala, pitää kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, sillä tällainen jumala rakastaa myös vain hyvää ja kaunista. Luther sen sijaan painotti, että Jumala rakastaa syntistä, mitätöntä ja kurjaa, josta Jumalan rakkaus tekee kaunista ja hyvää. Juntunen tähdentää, että Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on ”ei-mikään”. Ihminen ja koko luomakunta on ”ei-mitään” ilman Jumalaa. Lutherin mukaan Jumala tyhjentää meidät omavanhurskaudesta ja kunnian perkeleestä kurittamalla meitä. Jumalan ankaruus on kuitenkin Jumalan hyvää rakkautta, jonka tarkoituksena on tehdä meissä sijaa sen vastaanottamiselle. Ristin teologian mukaan Jumala löytyy vain Kristuksessa sekä hänen seuraamisestaan kärsimyksen koulussa. Ristin teologian mukaisesta Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja siksi kirkon ja kristitynkin autuas elämä näyttäytyy ahdistuksena ja heikkoutena.

Jumallalistumisoppia voi pohtia kunnian teologian ja ristin teologian valossa esimerkiksi seuraavan ikonin kautta.





Tämä on suosittu ortodoksinen ikoni ”The Ladder of Divine Ascent”. Se kuvaa jumalallistumisen prosessia kilvoittelun ja askeesin tikapuina, jotka johtavat Jeesuksen luokse. Ikonia sopii verrata Huovisen äsken lainattuihin sanoihin. Ikonissa kristityt kohoavat Jeesuksen luo taivaaseen. Tikapuut eivät siis ole sitä varten, että Jeesus tulisi niitä pitkin alas meidän luoksemme. Kohoaminen tikapuiden askelmilla kuvaa hengellistä kasvua ja kehitystä. Tässä voi nähdä vähintään vaaran kunnian teologialle tyypillisestä ylpeydestä, oman hyvän ja edistyksen etsinnästä. Ristin teologi jää nyyhkyttämään tikapuiden juurelle: ”Minusta ei ole kapuamaan Jumalan luokse. En kykene täyttämään hänen vaatimuksiaan. Ainoa toivoni on, että Vapahtaja laskeutuu alas minun luokseni.” Vaan entäpä jos Kristus juuri kutsuu meitä astumaan ensimmäiselle askelmalle, niin kuin hän käski Pietaria astumaan veden päälle?

Luterilaiset oppineet ovat siis ennen sulkeneet jumalallistumisen kunnian teologian suureen vankilaan, mutta nyt Mannermaa ja Peura ovat kuin nuoret miehet Kristuksen haudalla, jotka riemusta huutavat: ”kivi on vieritetty pois!” Mannermaan mukaan ihminen uskollaan ymmärtää Jumalan salatun ristin työn ja autuaan vaihtokaupan, missä heikkous vaihtuu voimaksi, tyhmyys viisaudeksi ja ruma kauniiksi, sillä Jumala on tullut ihmiseksi. Peura ja Mannermaa toisin sanoen painottavat Anthanasioksen sanojen alkuosaa: ”Jumala tuli ihmiseksi..”. Tikapuuikoni voisi olla siis luterilaisittain hyväksyttävissä, jos Jeesuksen ymmärretään ensin laskeutuneen kilvoittelijoiden tasalle. Saarinen kertoo myös ekumeenisesta yhteisymmärryksestä, jonka mukaan kristitty pysyy syntisenä koko elämänsä. Ajatus on ollut oleellinen luterilaisille ja vähän kysymysmerkiksi jääkin vetääkö Saarinen nyt mutkia suoriksi. Peuran tulkinta puolestaan jättää jännitteen tai jopa ristiriidan voimaan kirjoittamalla samaan tapaan kuin Huovinen: ”Tässä ei ole kyse ihmisen pyrkimyksestä Jumalaksi, vaan inkarnaatiosta, Jumalan tulosta ihmiseksi. -- Ihminen ei edesauta omilla ponnisteluillaan jumalallistamistaan eikä vanhurskaaksi tekemistään. Mikäli hän näin erehtyy luulemaan, hän vain yrittää olla jotakin ja asettaa esteitä Jumalan työlle.” Luterilaiset siis korostavat Jumalan aktiivisuutta ja ihmisen passiivisuutta ja ortodoksit Jumalan sekä ihmisen aktiivisuutta.

Sidottu ratkaisuvalta

Kun puhutaan pelastuksen edellytyksistä kristinuskon kontekstissa, vastaan tulee sellaisia käsitteitä kuin synti, Jumalan kuva sekä vapaa tahto. Mainitsin Lutherin ja luterilaisuuden vastustavan synergismiä. Vapaan tahdon kysymyksessä Lutherin kiistakumppaniksi osoittautui Erasmus Rotterdamilainen, joka piti humanistina ihmisen tahtoa vapaana. Tästä kiistasta jäi luterilaisuuteen käsitys sidotusta ratkaisuvallasta. Tämän opin mukaan ihminen voi kyllä toimia ja tehdä hyvää, mutta syvimmiltään, pelastuskysymyksessä, hänen tahtonsa on sidottu. Tahtomme ei siis ole vapaa valitsemaan taivaan ja helvetin väliltä. Ihminen on Paholaisen orja ja synteihin kuollut huono puu, joka ei voi tehdä hyviä tekoja. Sidottu ratkaisuvalta sopii yhteen predestinaatio- eli ennaltamäärämisopin kanssa. Jo nimensä mukaisesti tämä oppi tarkoittaa sitä, että ne, jotka pelastuvat, ovat Jumalan pelastukseen valitsemia. Vapaan ratkaisuvallan mukaan ne pelastuvat, jotka suostuvat pelastettaviksi. Lutherin ja hollantilaisen välinen kiista oli tavallaan toisinto kirkkoisä Augustinuksen ja brittimunkki Pelagiuksen välillä. Lutherin tavoin Augustinus korosti Jumalan armoa ja ihmisen sidottua vapautta. Augustinuksen kanta voitti, mutta ihminen vapaine tahtoineen jäi myös elämään lännen kirkon pelastusopillisiin pohdintoihin. Lutherin mukaan vapaan ratkaisuvallan oppi on kunnian teologiaa.

Tässä kysymyksessä näyttäisi olevan erittäin vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää kultaista keskitietä. Vapaa ratkaisuvalta kuulostaa reilulta, mutta siinä päädytään siihen, että ihminen voi itse kiittää itseään kyvystään ottaa pelastus vastaan. Ennaltamäärämisoppi taas vaikuttaa epäreilulta: jos Jumala valitsee pelastettavat, miksi hän ei pelasta kaikkia? Eteen tulee tukala kysymys niin sanotusta kaksinkertaisesta predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala valitsee paitsi taivaskansalaiset, myös helvetin omat. Luterilaisuudessa kaksinkertainen predestinaatio on kielletty vetoamalla Jumalan yleiseen pelastustahtoon pelastaa kaikki (mitä kirjoitukset julistavat jokseenkin jännitteisesti ennaltamääräämisen kanssa) sekä vetoamalla ihmisen valitsemaan syntiin, jossa hän tahtoo pysyä erossa Jumalasta. Gritsch & Jenson tuovat esiin, että Lutherin jälkeisessä luterilaisuudessa kiisteltiin myös kiivaasti ihmisen osuudesta pelastuksessa. Kirjassa tuodaan myös esille luterilainen apologia sidotulle ratkaisuvallalle ja predestinaatiolle: Jumala luo sanallaan ihmisen vapaaksi uudelleensynnyttämällä hänet Pyhästä Hengestä ikuiseen elämään.

Synergismin voisi nähdä vapaan- ja sidotun ratkaisuvallan kompromissina, sillä sen mukaan ihminen pystyy ottamaan pelastuksen vastaan, mutta vasta kun Pyhä Henki vetää häntä tähän. Luther ei kuitenkaan voinut hyväksyä kompromissia, sillä hänen mukaansa silloin Jumala ei saa kaikkea kunniaa ja yksin armosta -periaate kumoutuu. Sidottu ratkaisuvalta siis varjelee teologiaa lain ja evankeliumin sekoittamiselta. Gritsch & Jenson huomauttavat, että jos pelastus nähdään oikein Jumalan täydellisenä lahjana, mutta laitetaan kuitenkin paino ihmisen valinnalle ottaa lahja vastaan tai torjua se, silloin pieni määrä ihmispanosta hapattaa koko pelastuksen. Jo siis ilmaus: ”Pelastus on niin suurta Jumalan armoa ja rakkautta sinua kohtaan, että ei tarvitse muuta kuin vain ottaa se vastaan”, sotkee luterilaisesta näkökulmasta pelastusopin hyvästä aikeestaan huolimatta. Mainittakoon, että niin sanottujen vapaiden suuntien, kuten helluntailaisuuden, julistus on tavallisesti juuri sellaista, että se laittaa viimeisen punnuksen ihmistahdon vaa’alle.

Ekumeenisissa dialogeissa viimeistään paljastuu, että ortodoksit eivät usko sidottuun ratkaisuvaltaan vaan synergismiin. Ortodoksisuudessa luonnon ja armon tai vapaan tahdon ja armon, välillä ei ole ristiriitaa, kun taas luterilaisuudessa ihminen ei osaa muuta kuin asettua Jumalaa vastaan. Meyendorff & Tobiaan mukaan ortodoksit perivät luterilaisia selvemmin käsityksen antiikin filosofian vapaasta tahdosta. Sen mukaan moraalinen toiminta edellyttää vapaata tahtoa, eikä ilman vapautta voi olla syyllisyyttä. Erasmus Rotterdamilainen oli myös tätä mieltä niin kuin taitaa olla yleisinhimillinen järkemmekin.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että kirkkojen välinen erimielisyys ei ole pahemmin haitannut esimerkiksi Suomen luterilaisia ekumeniikkoja. Saarisenkin mukaan suomalaisten saama saksalainen Luther-kritiikki semipelagiolaisuudesta eli synergistisestä pelastusopista, on yllättävän raskas syytös. Minusta syytös on täysin looginen. Ortodoksit ovat kritisoineet luterilaista näkemystä siitä, että se kieltää ihmisen vapaan tahdon ja tekee siten ihmisestä kuin kiven tai eläimen. Sidottu ratkaisuvalta ei kiellä ihmisen vapautta kokonaan, kuten suomalaiset teologit oikein huomauttavat. He jättävät kuitenkin sanomatta, että Lutherin ja luterilaisuuden mukaan pelastuskysymyksessä ihmisen vertaaminen ajopuuhun on jo aikamoinen loukkaus – nimittäin ajopuuta kohtaan. Luterilaisuuden mukaan ihminen on pelastuksessa yhtä aktiivinen kuin kuollut Lasarus haudassaan tai yhtä aktiivinen kuin ei-mitään ennen luomista. Saarinen tuo toisaalla esiin kirkkojen yhteneväisiä näkemyksiä: Molempien kirkkojen mukaan Jumala kutsuu kristityt taistelemaan Paholaista vastaan. Ortodoksit eivät katso julistavansa synergismillään oppia ihmisen ansioista. He korostavat luterilaisten tapaan Jumalan aloitetta ja katsovat näin torjuvansa pelagiolaisuuden. Luterilaiset tuovat tässä kohtaa mukaan uskon, joka yksin pystyy avaamaan oven Jumalalle, kun taas ortodoksinen kanta näyttäisi olevan se, että jokin luotuisuudessamme kykenisi tekemään saman.

Jumalan kuva ja synti

Sidottu ratkaisuvalta käy yksiin perisyntiopin kanssa. Nyt tarvomme juuri luterilaisuuden karussa maastossa. Sidotun ratkaisuvallan ja perisyntiopin perusteella, luterilaiset ovat todellisia komansseja ja eri mieltä lähes kaikkien kirkkokuntien, katolisten, ortodoksien, vapaiden suuntien sekä yleisinhimillisen ihmisjärjen kanssa. Perisynti tarkoittaa sitä, että ihmisestä ei tule syntistä, kun hän valitsee synnin elämässään, vaan että ihminen syntyy syntisenä ja pahana ja kykenee näin valitsemaan vain syntiä elämässään. Perisyntiopista juontunee kirkkomme juhlava ahdistus. Uskonpuhdistajille oli tosin selvää, että ihmiset pystyivät hyviin ja jaloihin tekoihin, mutta perisyntiopin mukaan suurimmatkin hyveemme ovat pelkkiä loistavia syntejä. Perisynti sopii yhteen Jumalan armon korostuksen kanssa. Luterilainen antropologia onkin pitkälti kirkkoisä Augustinuksen peruja.

Kristinuskon mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ihmisen alkutila oli synnitön, viaton ja siten täydellinen. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen tila muuttui. Luterilaiset ja ortodoksit ovat yhtä mieltä siitä, että ihminen on Jumalan kuva myös syntiinlankeemuksen jälkeen. Luterilaisuudessa on kuitenkin tavattu korostaa synnin turmelleen ihmisyyttä vahvemmin kuin ortodoksisuudessa. Luterilaiset nojaavat Augustinuksen ajatuksiin Aadamista periytyvään perisyntiin ja syyllisyyteen. Ortodoksit taas suosivat kirkkoisä Irenaeus Lyonilaista sekä kuolevaisuuden, ei syyllisyyden periytymistä. Ortodokseille vihollinen onkin juuri kuolema. Siksi he laulavat kiihkeämmin: ”Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudassa oleville elämän antoi”.

Terminologiassa on myös eroja. Ortodoksit esimerkiksi ovat tavanneet erotella Jumalan kuvan ja kaltaisuuden toisistaan (näin teki myös keskiajan läntinen teologia) ja ajatelleet, että lankeemuksessa musta enkeli vei ihmiseltä Jumalan kaltaisuuden, mutta ei Jumalan kuvaa. Luterilaisuudessa on saatettu jopa sanoa, että ihminen Jumalan kuvana on synnin viemää, mutta tällä onkin kenties tarkoitettu vanhurskauden puutetta, eikä siis millään tavalla ihmisyyden kieltämistä. Luterilaiset näkevät tänä päivänä Jumalan kuvan lähinnä luomisen näkökulmasta, mutta ortodoksit tuovat kuvaan vahvemmin painotuksen Jumalan kuvan ja samalla koko luomakunnan ennalleen palauttamisesta eli restauraatiosta ja transfiguraatiosta, missä uusi luominen alkaa Kristuksessa, jatkuu kristityissä ja Kristuksen kirkossa ja täydellistyy ajan luovuttaessa avaimet ikuisuudelle viimeisenä päivänä. Ortodoksit eivät puhu perisynnistä vaan ihmisen luontaisesta taipumuksesta pahaan. Tässäkin kohtaa voimme kysyä, ovatko erot pelkkää hiustenhalkomista. Pihkala ei näe tai halua tuoda eroavaisuutta esiin, vaan kirjaa molempien kirkkojen ymmärtävän syntiinlankeemuksen ihmisen ja Jumalan välisen suhteen katkeamisena. 
 

Loppusanat

Ekumenia voi näyttäytyä turhalta touhulta kahdelta suunnalta. Toiset leimaavat keskustelukumppanin niin vaikeaksi, etteivät he lue toivoa neuvotteluihin, toisten mielestä riidat voisi jo unohtaa ja yksinkertaisesti olla yhtä mieltä loukkaamatta ketään. Ekumeniaa voi kuitenkin puolustaa kultaisella keskitiellä, jossa kulkeva oppii omasta uskostaan kohtaamalla toisella tapaa uskovan. Peilikokemus on molemminpuolinen ja uskon tämänkin esseen osoittavan, että niin luterilaiset kuin ortodoksit voivat oppia toinen toistensa painotuseroista jotain yhteisestä kristillisestä uskostamme.

Kristillistä oppia voisi verrata katedraaliin, joka on rakennettu perustuksista, pilareista sekä lukuisista tiilistä. Näin ymmärrämme, että kirkkojen opit ovat loogisia kokonaisuuksia, mitkä rakentuvat monista pienemmistä, yhteensopivista osasista. Ekumenian tärkeyttä ja tarkkuutta voi puolustaa sillä, jos rakennusta kantava elementti vääristyy, koko rakennus voi sortua ja että yhden tiilenkin vaihtaminen vaikuttaa hyvin paljon vieressä oleviin tiiliin ja lopulta koko katedraaliin. Tässä esseessä on tuotu esiin luterilaisen ja ortodoksisen kirkon oppikysymyksistä löytyviä rajapintoja. Voimme puhua linjoista monikossa sillä, esimerkiksi tietynlainen oppi pelastuksesta edellyttää tietynlaista oppia pelastajasta, ihmisestä ja synnistä. Teologiassa on tavattu tehdä jako yleisen ja erityisen ilmoituksen välille. Tästä voi johtaa myös jaon yleisinhimilliseen uskoon sekä erityiseen ja pelastavaan kristinuskoon. Tutkimukseni valossa näyttää vahvasti siltä, että ortodoksinen kirkko operoi luterilaista kirkkoa vahvemmin ja yhteistyöhaluisemmin ”yleisen” kanssa, kun taas luterilainen kirkko korostaa kuilua yleisen ja erityisen välillä seisoen itse erityisen ilmoituksen houkkuudessa. Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio, että olen ainakin itse mieltänyt luterilaisuuden hyvin maalliseksi, jopa maallistuneeksi, kristinuskon haaraksi ja ortodoksisuuden taas mystiseksi ja arkisuudesta etäiseksi suitsukkeeksi. Näillä pohdinnoilla jätän kuitenkin arvottamatta, kumpi kirkkokunta on mielestäni ymmärtänyt uskomme salaisuuden syvällisemmin.

Kirjallisuus

Risto Saarinen: Faith and Holiness - Lutheran-Orthodox Dialogue 1959–1994 Juha Pihkala: Uskon ja rakkauden tie - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi


Carl Braaten & Robert Jenson: Union with Christ - The New Finnish Interpretation of Luther


John Meyendorffin & Robert Tobias: Salvation in Christ - A Lutheran Orthodox Dialogue


Ortodoksi-lehti numero 53


Eric Gritsch & Robert Jenson: Lutheranism - The Theological Movement and It’s Confessional Writings


Pyhä Raamattu


https://www.christian-history.org/not-by-faith-alone.html


http://www.ksml.fi/ulkomaat/Paavi-ja-Luther-melkeinp%C3%A4-ojentavat-k%C3%A4tt%C3%A4-toisilleen/865432


Pekka Kärkkäinen (toim.): Johdatus Lutherin teologiaan


Martti Luther: Sidottu ratkaisuvalta

Jumalan on kunnia korkeuksissa - jouluaaton saarna

Jos jouluevankeliumi on Raamatun tunnetuimpia ja luetuimpia kohtia, on enkelien laulu: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa” sen toistetuin kohta. Mehän laulamme jokaisessa messussa tätä samaa gloriaa enkelien kanssa. Kunnia mainitaan muutenkin usein jumalanpalveluksissa kuten ehtoollisliturgiassa ja Isä meidän rukouksessa. Huomasin senkin, että juuri monissa joululauluissa puhutaan kunniasta: ”kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi” ja toisaalla ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan, vaan Luojan olkoon kunnia ja rauha päällä maan.”

Eikö kuitenkin käy helposti niin, että me lausumme tuon sanan sen kummemmin miettimättä, mitä se meille merkitsee. Kunnia uhkaa jäädä pelkäksi korulauseeksi.

Luukkaan käyttämä kreikankielinen sana kunnialle on doksa. Tämä sana tarkoittaa myös kirkkautta ja loistoa. Juuri tämä kirkkaus, Jumalan valo ja läsnäolo ympäröi paimenet. Mieleeni tulevat sädekehät, joilla on tavattu kuvata Jeesusta ja muita pyhiä. Loistosta ja kunniasta tulee mieleen myös kirkkaasti säkenöivä kruunu - kuninkaan ja hallitsijan tunnus.

Toisaalta kunnia on ihan tavallinen maanpäällinen asia. Kunniahan tarkoittaa ihmisten välistä arvostusta ja mainetta. Eikö kunnia kuulosta hieman jäykältä, vanhahtavalta ja menneen ajan sanalta? Kunnianloukkaukset tulevat mieleen: miehet jotka ryhtyvät kaksintaisteluun loukatun kunnian takia. Kyllähän me kunnioitamme esimerkiksi Suomen lippua tai presidenttiä, mutta ei kunnialla taida olla täällä niin suurta merkitystä kuin monissa muissa maissa – tai Jeesuksen aikana.

Oikeastaan suomimentaliteettiin kuuluu jopa jonkinlainen kunnian ja loiston halveksiminen. Liekö luterilaisuuden peruja? Tai ehkä Väinö Linnan. Ehkä tekin muistatte, kuinka alikersantti Lehto heitti saamansa kunniamerkin maahan Tuntemattomassa sotilaassa. ”Henkeni edestä mä ampuun sen kuma ampuun, mutten tommosen tilkun ja pronssimötin takia”. Näin sanoo alikersantti Lahtinen. Eikö tämä ole rehellisyyttä ja tarkkanäköisyyttä? Kunnia vailla mitään kunnioitettavaa muuttuu prameiluksi, teeskentelyksi ja muotomenoiksi.

Kunnia onkin vähän kahtalainen asia. Kyllähän jokainen meistä tahtoo kunniaa eli arvostusta ja tunnustusta ja kiitosta. Tahdomme olla myös kunniallisessa seurassa, vaikka emme tällaista ilmaisua käyttäisikään. Näin ajateltuna kunnia piilee lujasti myös meidän suomalaisten mielessä. Kunniassahan on kyse rehellisyydestä, uskottavuudesta ja moraalista.

Toisaalta kunnia, joka on itsessään hyvä asia, vääristyy helposti itsetarkoitukseksi. Älkäämme kuvitelko, että tämä on vain julkkisten tai valtaapitävien kiusaus. Yhtälailla meistä jokainen voi olla ylimielinen, ylpeä ja turhan tarkka omasta maineestaan. Luther tapasikin listata kunnian yhdeksi ihmisten epäjumalista.

Onko se julkisivu, jonka sinä näytät muille ihmisille, rehellinen vai onko se höystetty kunnian tavoittelulla ja kiitoksen kalastelulla?

Jumalan kunnia meidän täytyy tunnustaa yhtäältä sen takia, että se on todellista ja toisaalta siksi, että kunnian lukeminen Jumalalla estää sitä, että lukisimme sen itsellemme. Totisesti, taivas ja maa on täynnä Herran kunniaa! Oikeastaan koko luomakunta on luotu Jumalan kunniaksi, tekemään Jumalalle kunniaa. Jumalan kunnioittaminen tarkoittaa uskomista Jumalaan ja hänen hyvyyteensä.

Jumala on lahjoittanut oman kunniansa luoduilleen ja etenkin ihmiselle. Psalmin mukaan Jumala on seppelöinyt ihmisen kunnialla ja kirkkaudella. Toisessa psalmissa iloitaan siitä, että ”Jumala on meidän kilpemme ja kunniamme” ja että hän ”nostaa meidän päämme pystyyn.” Kolmas psalmi iloitsee taas varmuudesta. Jumala ”virvoittaa meidän sielumme ja ohjaa meitä oikeaa tietä”, ei meidän erinomaisuutemme tai kykyjemme tähden, sillä tämä on ailahtelevaa, vaan oman ”nimensä kunnian tähden.” Paavali muistuttaakin meitä: ”jos me olemme uskottomia, Jumala pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.”

Jumalan kunnia ja kirkkaus on jotain niin suurta, että sen edessä ei voi muuta kuin kiittää ja ylistää Häntä. Silti kaikki eivät suostu tunnustamaan tätä. He katsovat maailman pahuutta ja kurjuutta ja kysyvät: ”Missä kaikkivaltias ja rakastava Jumala on? Miksi Hän ei tee mitään?” Kuinkahan moni on katsonut olevansa noiden Tuntemattoman sotilaan henkilöiden tavoin rehellinen repäistyään ristinsä kaulasta ja heittäessään sen maahan?

Miten on, onkohan Jumalan kunnia saanut nyt kolauksen, kun Hän ei ole auttanut ihmisiä tarpeeksi? Ei suinkaan. Pitääköhän Jumalaa jotenkin puolustella? Eipä juuri, korkeintaan ihmisten tähden. Hän on nimittäin osoittanut voimansa ja rakkautensa ja juuri tästä kertoo joulun sanoma.

Jouluna nimittäin korkeus astui maan alhaisuuteen, rikkaus tuli köyhyyteen ja voima pukeutui heikkouteen. Jumala syntyi ihmiseksi ja astui kansansa ja samalla luomakuntansa keskuuteen. Tämä tarkoittaa ristiä. Kunnialla taitaa olla kaksi vastakohtaa: toinen niistä on häpeä ja toinen on risti.

Voisiko ajatella, että juutalaisuus ilman Jeesusta tunsi pelkästään kunnian Jumalan kun taas kristinusko liitti Jumalaan ristin? Ei oikeastaan. Julistaahan Jumala jo Jesajan suulla: ”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.” Jumala on aina sama. Jouluna Jumalan rakkaus vain ilmenee erityisen selvänä.

Risti viittaa Jeesuksen kuolintapaan, mutta yhtälailla se tarkoittaa messiaan koko elämää, syntymää, palvelutehtävää, rakkautta syntistä kohtaan. Niille juutalaisille, jotka torjuivat oman pelastajansa, risti oli pahennus. Risti on pahennus myös muslimeille. Eikä risti ylipäätäänkään sovi Jumalan pirtaan ihmisjärjen mielestä. Sopiikin kysyä, eikö Jumalan kunnia nyt joudu lokaan? Eivätkö risti ja häpeä samaistu toisiinsa?

Jännite on äärimmäinen: Kaikkivaltias on nyt avuton ja heikko lapsi, joka ei selviä ilman vanhempiensa apua. Jeesuksen syntymässä ja kuolemassa oli yksi yhteinen piirre, nimittäin alastomuus. Juutalaisille julkinen alastomuus oli vielä suurempi häpeä kuin meille. Ristiinnaulitseminen ylipäätään oli häpeällisin mahdollinen loppu ihmiselle mitä kuvitella saattaa. Kun ristiinnaulitseminen siis oli mitä häpeällisin tapahtuma, eikö tästä seuraa, että risti, tuo julma teloitusväline, tarkoittaa juuri häpeää?

Ei tarkoita. Päinvastoin, juuri risti tarkoittaa kunniaa ja juuri ristin takia me ylistämme Jumalan kunniaa. Tämä johtuu siitä, että tuo kuolema oli Jumalan tahto ja se tapahtui rakkaudesta. Kunnia kertoo Jumalan vallasta ja voimasta. Risti kertoo Jumalan rakkaudesta ja läsnäolosta. Siksi Paavali sanoo, että ”puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” Ja toisaalla: ”minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.”

Pyhä Johannes Krysostomos taas opettaa näin: ”Älköön kukaan hävetkö sitä kunnianarvoisaa merkkiä, joka tarkoittaa meidän lunastustamme, suurinta kaikista hyvistä teoista, jonka kautta me elämme, jonka kautta me olemme. Haluamme pikemminkin kantaa Kristuksen ristiä kuin kruunua, sillä ristissä täyttyy koko meidän pelastuksemme. Siksi me piirrämme sen täynnä intoa koteihimme, seiniin ja ikkunoihin, otsalle ja sydämeen.”

Häpeä ei tarkoita syntiä. Se ei ole aina paha asia, vaan se voi olla myös aivan terveellinen ja hyödyllinen tunne. Lisäksi häpeä voi olla leima, joka isketään toisiin ihmisiin. Kuitenkin häpeä on jotain ei-toivottavaa, jotain mikä aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä ja jotain joka saattaa leimata koko olemusta ja pilata koko elämää. Häpeä on siis aivan hirveän suuri ongelma, mistä seuraa piilottelua, eristäytymistä ja masennusta. Kerrotaan, että syntiinlankeemuksen myötä ihmiset oppivat tuntemaan häpeää. Siten häpeä piilee syvällä ihmisyydessä.

Häpeä on ongelma, mutta kunnia ei ole ratkaisu. Kunnia on hyvä asia, se on tavoite ja päämäärä, mutta ei edes Jumalan kunnia ratkaise häpeän ongelmaa. Oikeastaan kunniahan suorastaan paljastaa tuon häpeän koko syvyyden ja surkeuden ja siksi on täysin ymmärrettävää, että ihminen Aatamin ja Eevan tavoin pakenee Jumalaa, mikäli ei Jumalaa kovin hyvin tunne. Häpeä on ongelma ja risti on ratkaisu. Siinä on ristin kunnia ja joulun kunnia.

Tästä seuraa myös ihmiselämän ja kristityn paradoksi: Etsi kunniaa ilman ristiä ja niin totta kuin Jumala elää, joudut häpeään. Etsi ristiä ilman kunniaa ja niin totta kuin Jumala elää, sinut nostetaan kunniaan.

Jeesus syntyi maailmaan pelastamaan syntisiä. Synnistä seuraa häpeää, sillä synti on yleensä häpeällistä. Jos kuitenkin tutkii Jeesuksen elämää, miten se on Raamatussa kerrottu, huomaa, että siinähän on selkeä suunnitelma ja tarkoitus: Jeesus on tullut vaihtamaan meidän kurjien häpeän kunniaan.

Jouluevankeliumia sopii lukea tässä valossa: juutalaiset olivat pieni, heikko ja alistettu kansa. Silti Jumalan Poika syntyi juutalaiseksi. Naiset olivat tuohon aikaan paljon heikommassa asemassa kuin miehet. Silti Vapahtaja syntyi juuri naisen, Marian, kautta. Maria on uusi Eeva. Syntiinlankeemuksesta seurasi häpeä sekä rangaistus raskauden vaivoista. Jouluevankeliumista seuraa kunnia ja raskauteen ja siunaukseen liittyy siunaus kaikille kansoille. Paimenet olivat halveksittu ammattiryhmä. Siksi enkelit ilmestyvät heille.

Ja niin edelleen, hyvä sanankuulija, myös sinun elämääsi asti.

Kerrotaan, etteivät ensimmäiset ihmiset tunteneet paratiisissa häpeää. Häpeä tuli vasta käskyn rikkomisen myötä. Jo silloin Jumala armahti ihmistä tekemällä heille vaatteet. Vaatteet on oikeastaan aika hengellinen juttu. Annankin teille kotiläksyn: kiittäkää jokainen teistä Jumalaa siitä, että teillä on vaatteet. Kunniaahan ne merkitsevät.

Jeesus syntyi heikoksi ja avuttomaksi ihmiseksi, jotta kaikkivaltiaan Jumalan voima voisi tulla meidän osaksemme. Jeesukselta riistettiin kerran vaatteet ja kaikkia kunnia, jotta meidät voitaisiin pukea armolla ja rakkaudella.

Kuinka verrattoman ihana Jumala meillä onkaan! Kun me tuhlaajapojan tavoin tulemme häpeillen hänen luokseen, hän juoksee meitä vastaan ja sanoo palvelijoille: ”Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan.”

Tässä on joulun ja kristinuskon sanoma: syntinen pelastetaan, häpeä vaihtuu kunniaan, Jumalan kunniaan, joka täyttää taivaat ja maat.

Galaksien Herra - jouluaaton dialogisaarna

Jouluevankeliumi


– Me kuultii äsken tuttu jouluevankeliumi. Toi kertomus tuo ehkä mieleen muistoja lapsuuden jouluista: juhlapöydistä, kuusesta, kynttilöistä ja rakkaista ihmisistä. Jouluevankeliumi puhuu meille tuttuu kieltä ilosta, rauhasta ja perheestä.


– Mut mitä tekemistä Jeesuksella on tällasen joulun kanssa? Sä puhut joulusta kovin inhimillisee sävyy, pappi hyvä. Et kai nyt saarnaa korvasyyhyn mukaa? Mulle joulu on kaunis perhejuhla. Mä oon eronnu kirkosta, mut kirkko ja hautausmaalla käynti kuuluu asiaan. Mä en vaa ymmärrä, mitä multa puuttuu, jos mä en usko nii ku kirkko opettaa.


– Etkö sä siis koe, et sä jäät jotain vaille? Eiks se, et tulee joulukirkkoo ilman uskoo, oo vähän sama ku jos sokee ihmine menis kattoo teatterii tai lätkää?


– Mut en mä oo sokee. Mä kuulen, nään ja tunnen ihan selkeesti. Mulle uskonto on jotain ihmisten keksimää, ihan hyvä juttu. Ja eikös joulu oo ihan ihmisten keksimä juhla? Eikö Jeesukse syntymää alettu juhlii vasta 300-luvulla? Sillo siihen liitettiin toi Luukkaan jouluevankeliumi. Joka on sekin ihmisen kirjoittama teksti.


– Luukas kirjotti evankeliumin rakkaudesta Jeesuksee. Hän halus kertoo ihmisille jotain hyvin tärkeetä: Jeesus syntyy, Jumalan Poika ja Vapahtaja tulee ihmisten keskelle. Joulun tarkotus on auttaa meitä muistamaa tää sanoma, elämään se uudestaa ja uskomaa, et Jeesus on myös mun syntien sovittaja.


– Mä en koe olevani syntine. Tietysti mä teen virheitä ja mä loukkaan toisia, mut ainahan mä voin pyytää anteeks ja muuttuu. Sellastahan elämä on; riitaa ja sopimista. Kirkolla on ikää ku tausta-ajatus: ihmine on syntine, heikko ja avun tarpeessa. Tällaselle ihmiselle kirkko sitte tarjoo lohtua, rohkasua ja ikuista elämää. Mutta en mä koe itteeni heikoks. En mä oo kuoleman partaalla. Enkä mä.. pelkää, joten toi enkelien ja kirkon viesti viesti ei puhuttele mua ku etäsesti -- Toi onkin muute hassuu: Eihän paimenetkaa pelänny. Ne valvo kaikes rauhas yötöissä kunnes YHTÄKKIÄ kirkkaus välähti pimeydestä ja enkelisoturi ilmesty ku tyhjästä. AAH! Ja mikä on enkelin ensimmäinen viesti: ”ei mitään hätää, ei mitään pelättävää!” No ei ollutkaa, enne ku enkeliarmeija ilmesty verkkokalvoille!


– Just tän takii maalikoita ei päästetä puhumaa kirkossa. Niilt tulee niin hyvää kritiikkii. Mut nytpä me samalla lähestytää joulun sanomaa. Huomaatteko? Jeesus syntyy arjen keskelle. Ei Jumala oota, et sä oot kuolinvuoteella ja tuu sitte ottamaan sua kädestä. Hän haluu olla meiän kanssa elämän keskellä, koko ajan. Niin todellakin, ei Jumala oota, että sä tunnet syyllisyyttä, pelkoo tai et sä oot levoton. Jumala haluu olla sun kaa silloinki, ku kaikki on ihan jees.


– Tiiätkö mitä? Mulle tuli kauhee tunne, et Jumala muistuttaa iha meiän anoppii.. Etenkin näin joulupyhinä: Jumala tahtoo olla kaikes mukana ja tehdä ja hoitaa kaiken..


– Niin, otan osaa, mut Jeesuspa ei tee mitään. Eikä hän vaadi mitää. Hän on vauva, hän ei osaa. Paimenet on ihan tavallisii tyyppej. Ei heiltä vaadittu mitään synnintunnustusta tai uskonratkaisua. Niin, tai entä itämaan tietäjät? Nehän oli pakanoita! Silti ne sai nähä tähden. Silti ne sai tulla ihan omana itsenää Jeesukse seimelle.


– Mä lähen Jeesuksen seimelle, mä ajan ylinopeutta Kärkölän kirkkoon, JOS mäkin nään jonku ihmeen. Mut tää menee usein samaa kaavaa: Korostetaa sitä, kuinka Betlehemissä kaikki on iha tavallista ja maallista ja köyhää ja ”voi kauheeta, kun on kurjaa, kun ei ollu majatalossakaa tilaa..” kerätää vähän sympatiapisteitä ja sitte tulee aasinsilta: ”Hei äidit. Kattokaapa kuinka suuri rooli teillä on pyhässä kertomuksessa. Hei isät. Kattokaapa, hienosti on Joosef siellä mukana, ei se sano mitää, se on sellane jurottaja, mut sellasii me suomalaset miehet ollaa. Kattokaa seimen lasta. Lapset on joulun sydän. Ja aasi on tyhmä eläin ja me voidaa kaikki olla vähän tyhmiä.. Me voidaa samaistuu, meki voidaan olla niiku noi paimenet.” -- Paitsi, ettei me olla paimenia, koska meille ei ilmesty enkeliä, eikä me olla Marioita, koska Maria oli neitsyt. Niin ja Jeesus, tää joulun kova paketti. Eihän sitä oo enää. Beetlehem ja seimen hahmot irtoo joulusta, nii ku Hemulin postimerkit tuulessa. Jeesus on hengen sfääreissä. Se on vähä nii ku Star Warsissa, joku epämääräne voima, joka virtaa toisissa ja toisissa ei..


– Mut justhan sä sanoit, et tavalline joulu on hyvä ja kaunis. Eiks oo hyvä, et Jumala tulee juuri näin maallisel tavalla ihmisten keskelle? Eiks oo hyvä, et meil on rikas joulukertomus, mistä nii monet voi löytää ittensä: vaikka ne, jotka on köyhiä tai jotka on töissä pyhinä – tai vaikka teiniäidit?


– Nii mä sanoin ja sitä mieltä mä oon. Maallisesta me ollaan samaa mieltä, mut sä puhut ihmeistä. Sun mielestäs mun pitäis uskoo Jeesuksee, muuten mun joulu ja koko elämä on jotenki sokeeta ja syntistä. Eikö nii?


– Nii, jos totta puhutaan, ni ihmeet hämmentää mua. Kun niitä ei oo näkyny. Mutta mä uskon silti. Ehkä tää eka joulu oli erilaine ku muut joulut.. Mut Jeesus on sama. Tää on se suurin ihme, et Jumala synty ihmiseks. Tietysti mä toivon, et me voitais ottaa toi rakkaus vastaa.. mut HETKINEN! Entä jos mä sanon, et Jumala rakastaa meitä kaikkia, aina ja kaikkialla?


– Okei.. eli joulu ei siis mitenkään lisää Jumalan rakkautta? Ja entä pahuus? Voisko Jumala säätää tän rakkauden volyymin vähän kovemmalle?


– Jumala luo maailman. Kaikki mikä on, on olemassa Jumalan rakkaudessa ja sen varassa. Sen takia koko luomakunta julistaa Jumalan hyvyyttä, kauneutta ja kunniaa, kaikki elävä, koko taivaankansi, kaikki eläimet ja ihmiset. Nyt on kuitenki tää ongelma: synti ja pahuus. Niinpä Jumala jättää taivaan loiston ja tulee maan päälle. Jeesus on Jumala. Jeesus on kuningas, joka tulee omaan valtakuntaan.


– Niin, Isä, Poika ja Pyhä Henki.. tää on vaa pikkuse vaikeeta ymmärtää. Mä aattelen Jumalaa tosi suurena nii ku avaruutena, mut jo maapallon koko saa pään pyörälle.


– Voiko Jumalasta edes puhua ihmissanoilla? Kuitenki ajatus on se, et Jumala tulee ihmisiä lähelle ja siks me voidaa myös ymmärtää jotai. Jumala on ikuine. Sen takii, jos Jumala tekee jotai, se tapahtuu ikuisuudessa. Siispä myös se, et Jumala synty ihmiseks, tapahtuu ikuisuudessa.


– No, nyt hämmentää. Miks sä puhut ikuisuudesta? Jeesus synty Beetlehemissä.


– Jumala syntyy ihmiseks ikuisuudessa JA ajassa. Mä haluun kertoo tästä, jotta sä ymmärtäisit, tän joulun ihmeen. Okei. Jumala rakastaa maailmaa yhtä paljon enne ja jälkeen Beetlehemiä. Eli miksi joulu? Joulussa tulee näkyväksi se sama Jumalan rakkaus, mikä on ollut ja tulee aina olemaan. Jeesuksen syntymä on kosmisen tapahtuma. Se sitoo maailman alun ja maailmanlopun yhtee. Jeesus on uus Aatami. Uus ihmiskunta ja koko luomakunta alkaa joulusta -- Jeesus on vähä nii ku kuningas Midas. Ku Midas kosketti jotai, se muuttu kullaks. Kun Jeesus koskettaa jotai.. siitä tulee ikuista.


– Eli sun mielest Jeesus-vauva siellä seimessä oli samalla ikuine ja kaikkivaltias Jumala? Ja et tää syntymä oli yhtä iso juttu ku alkuräjähdys? Mut eihän juuri kukaa kuullu mitää, eikä mikää oo muuttunu. Samaa sotaa ja kurjuutta..


– Jumala toimii huomaamatta. Se on oikeestaa aika huikee näky: Maailmassa riehuu sotia, rikollisuutta, kärsimystä, kuolemaa ja riitaa. Ilmestyskirjan mukaa Jeesuksen syntymän takia taivaassakin sytty sota. Luukaski mainitsee taivaallisen sotajoukon. Arkkienkeli Miikael syöksee lohikäärmee maan päälle ja lohikäärme yrittää nielasta Jeesus-lapsen. Muistatteko mitä kuningas Herodes halus tehdä Jeesukselle?


– Mut mitä huikeeta on siis siinä, et Jeesus on heikko ja joutuu pakenemaa?


– Koska tällä tavalla Jumala näyttää meille kuinka ylivertane hän on. Hän syntyy sodan keskelle heikkona ja aseettomana. Ja mitä Jeesus tekee pahuuden ja vihollisten keskellä? Hän nukkuu seimessä. ”Katsokaa”, Jumala sanoo, ”lasihelmikuula. Mä laitan sen tonne, missä vasarat ja moukarit lyö maata. Minä voin tehdä näin, Minä voin astua vaikka helvettiin koska MINÄ OLEN Rauhan Ruhtinas.” Ja tää on se kohta mis Jeesus sanoo: ”mene ja tee sinä samoin.”


– Eli siis tee mitä?


– Pelasta maailma. Laita sun elämä uskon ja hulluude varaan. Niin ku Jeesus teki.


– Eikö se Jeesus nyt kuitenki ollut se maailman pelastaja? Joulun tarkotus oli mennä katsomaan sitä Jeesuksen lasta.


– Joo, TÄÄ on nyt tätä Star Warsia! Aina sama juttu: sankari kieltäytyy tehtävästä. En minä ole mikään jedi. Mä oon vaa tavalline tyttö, joka kerää romuu Kärkölässä. Ettikää vaan se Luuk Skaiwoolker, kyl se pelastaa teidät.. Ei kato, nyt me aletaan molemmat tajuumaa: Jeesus itkee. Vauvat on sellasii. Niitä pitää lohduttaa ja imettää. Jeesus tarvii apua. Sama toistuu monta kertaa: ”Hei Pietari, mä tarvitsen venettä”, ”Hei nainen, mulla on kauhee jano, voikko nostaa mulle vettä tuolta kaivosta.” -- Kaikissa uskonnoissa ihminen kohottaa rukouksen kohti taivasta ja pyytää apua omaan hätää. Mut nyt Jeesus tulee meidän luokse: ”hei voitteko te valvoa ja rukoilla mun kanssa, mulla on ihan kauhea olo”. Eikä me tajuta, et Jeesus kantaa ihmisten pahuutta omilla harteilla -- Kristitty seuraa Jeesusta ja elää niin kuin Jeesus, toisia ihmisiä varten. Hädässä olevien kasvot on Jeesuksen kasvot.


– Nii, mä oon kyl aina arvostanu sitä, et kirkko tekee hyvää. Oikeastaa vaan siinä näkyy, mihin te kristityt uskotte..


– Me kristityt tunnustetaa jumalanpalveluksessa aina se mihin me uskotaa. Onko sulla ollu tapana nousta seisomaa muitten mukana?


– Aina


Nikean uskontunnustus




Kirjallisuus

Dietrich Bonhoeffer, Kirjeitä vankilasta
Tuomas Nevanlinna & Jukka Relander, Uskon sanat
Wilfrid Stinissen, Tosi ihminen
Eero Huovinen, Enkeli taivaan
Ann Voskamp, Lahjoista suurin
Soren Kierkegaard, Filosofisia muruja

My Blueberry Movies - TOP 100 elokuvat

Here are my top favorite movie list and recommendations divided into universal categories. 

But I can hear the voice of a vermin whispering to me that the whole idea of a credible list of best movies is pure stupidity. That is because it inevitably ends up being highly subjective endeavor. Or have you maybe watch every movie ever made? No. Instead you choose and value movies within your worldview, age, nationality etc. And how can you rate movies anyway? Movies are entertainment and art. That’s why they are a matter of taste not measurable performances. How about different kind of genres? Are you really trying to compare which is better, Totoro or Silence of the Lambs?

We should also remember the conditions. Some movies you see big screen in cinema with your new girlfriend and caramel flavored popcorn. Another movies you download and watch with your dirty computer screen while you are actually drunk and dazed. I think you get the point. If you want even pretend objectivity you should empty your movie room from every furniture and items, undress yourself and mediate four hours of Zen Buddhism kōans before any opening credits.

There are more obstacles. Imagine you saw The Mummy Returns fifteen years ago. Now you don’t remember anything from it except that you loved it. So maybe you should put it on your list. On the other hand, your Mummy-experience was long time ago when you were still a teenager. Should you maybe check the tomb afresh? With same logic you should watch every movie you have ever seen again and again because you change all time. Well, we know what happens. The Mummy Returns and it sucks. You now have two opinions on one movie. Can you just ignore your happy time with the walking cabbage roll?

I mention the last and maybe the hardest difficulty. It’s the Godfather-dilemma. You know those movies which makes the critics jump off from the bridge after they have cried to us that whoever doesn’t love this movie has no soul? So we would like to like this Ingrid Bergman’s black and white study of an existentialism relationship between man and a void. Actually we found it boring. But 10000 critics can’t be wrong. It is obvious that the problem is not the movie but your uncivilized mind which has been made numb by Hollywood crap. You don’t want to make moron out of yourself. So when someone asks you about that Tarkovsky film, you just repeat those adjectives like “mesmerizing” or “stellar” or whatever you have heard the critics use. Is your list about yourself or do you just copy those five stars masterpieces on there? More public list the greater is the danger to fell in the hands of the Godfather.

All this said it should be clear to everyone that making these kind of lists should be left to real professionals.        

Animation for the children and the rest of us                                           

Ice Age (2002)

Inside Out (2015)

Kubo and the Two Strings (2016)

Kung Fu Panda (2008)

Pelle Svanslös (1981)

Pocahontas (1995)

 

Ratatouille (2007)

Shrek (2001)      

The Incredibles (2004)

The Lion King (1994)

Coco (2017) WL

Teen love, school & music   

              

Donnie Darko (2001)                     

Juno (2007)                                      

Kimi no na wa. (2016)                   

Moonrise Kingdom (2012)      
                    

Sing Street (2016)                                         

Stand by me (1986)

Whiplash (2014)              

Lady Bird (2017) WL       

Gothic & scary          

                                 

Army of Darkness (1992)              

Batman (1989) 

El laberinto del fauno (2006)

Sleepy Hollow (1999)                           

The Dark Knight (2008)

The Ring (2002)

Vampire Hunter D: Bloodlust (2000)

Nature invaders                                            

Captain Fantastic (2016)

Cast Away (2000)

Dances with Wolves (1990)

Deliverance (1972)

In to the Wild (2007)

The New World (2005)

The Revenant (2015)

El abrazo de la serpiente (2015) WL        

High-class romantic comedy                                               

American Hustle (2013)

Dave (1993)

Groundhog Day (1993)

La vita è bella (1997)

Mies vailla menneisyyttä (2002)

Shakespeare in Love (1998)

Silver Linings Playbook (2012)   

The African Queen (1951)

The Artist (2011)

The Big Sick (2017) WL

Comedy with or without brains

Dr. Strangelove (1964)

Life of Brian (1979)    
                     

Man on the Moon (1999)

O Brother, Where Art Thou (2000)

The Blues Brothers (1980)

The Great Dictator (1940)           
                               

The Naked Gun (1988)          
                       

The Pink Panther (2006)

Adventure and western

Big Fish (2003)

Catch Me If You Can (2002)

Guardians of a Galaxy (2014)      

Indiana Jones and the Last Crusade (1989)

The Adventures of Tintin (2011)

The Good, the Bad and the Ugly (1966)

True Grit (2010)

Hostiles (2017) WL

Love, relationships & family        

                                       

Before Midnight (2013)

Boyhood (2014)

De rouille et d’os (2012)

In America (2002)

Little Miss Sunshine (2006)

Little Women (1994)

Magnolia (1999)

Paterson (2016)

Titanic (1997)

To the Wonder (2012)

Tyrannosaur (2011)     

Walk the Line (2005)

Manchester by the Sea (2016) WL

Boxing and other sports      
                                                            

Hymyilevä mies (2016)

Miekkailija (2015)

Million Dollar Baby (2004)

Rocky (1976)

Rush (2013)

The Fighter (2010)

The Wrestler (2008)

Warrior (2011)

Dangal (2016) WL

Disabled people makes me cry and laugh                                                

A Beautifull Mind (2001)              

A Scent of a Woman (1993)

Black (2005)

Forrest Gump (1994)

 

I Am Sam (2001)

Rock’ n Roll Never Dies (2006)

Rain Man (1988)

Sling Blade (1996)        
  

Wonder (2017) WL

Dystopia and aliens 

Alien (1979)                   
                  

Aliens (1986)               
                    

Artificial Intelligence (2001)               
        

Blade Runner (1982)                     

District 9 (2009)           
                                 

Mad Max: Fury Road (2015)               
                                                     

Planet of the Apes (1968)        
                   

Predator (1987)                

Terminator 2: Judgement Day (1991)        

The Fifth Element (1997)                
               

The Matrix (1999)

Annihilation (2018) WL

The Good, the Bad and the Hostage

   
   
                 

A Perfect World (1993)  

               

Captain Phillips (2013)       
          


Changeling (2008)

Die Hard (1988)               

Leon (1994)   
                                   

Lethal Weapon (1987)        
          

Taken (2008)

All the Money in the World (2017) WL

Crime mysteries and insanity

Gone Girl (2014)                   
          

Memento (2000)

Minority Report (2002)           
     

Nightcrawler (2014)               
       

Oldboy (2003)                                

Se7en (1995)                   
                

The Fugitive (1993)              
          

The Silence of the Lambs (1991) 

The Usual Suspects (1995)         
 

The Night of the Hunter (1955) WL

                                       
     

Epic swords and arrows                                  

Braveheart (1995)

Gladiator (2000)

Kill Bill: Vol 1 (2003)        

                       

Kill Bill: Vol 2 (2004)   
   

Mononoke-hime (1997)

The Last Samurai (2003)



The Lord of the Rings: the Fellowship of the Ring (2001)

The Lord of the Rings: The Two Towers (2002)

The Lord of the Rings: Return of the King (2001)               

Wo hu cang long (2000)             

Public cases, innocent victims        

  
      
                           

12 Angry Men (1957)     

                 

Miesten vuoro (2010)      
              

Philomena (2013)      
                     

The Big Short (2015)                    
 

The Green Mile (1999)                  

The Help (2011)     
           

The Queen (2004)         
                                      
  

The Shawshank Redemption (1994)        

Truman Show (1997)

The Post (2017) WL

           

War and history of blood                                                         

Blood Diamond (2006) 

                                                     

Dunkirk (2017)

Gangs of New York (2002)

Hacksaw Ridge (2016)   

Hotel Rwanda (2004)             
      

Judgment of Nuremberg (1961)

Lawrence of Arabia (1962)               
           

Saving Private Ryan (1998)

The Bridge of the River Kwai (1957)

           

Sacrifice in art and religion 

  

 
                                

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Black Swan (2010)

Calvary (2014)

Stalker (1979)

The Passion of the Christ (2004)

The Tree of Life (2011)

La passion de Jeanne d’Arc (1928) WL