Rosoinen Räisänen - essee kirjasta "Mitä varhaiset kristityt uskoivat"

“There is no G-d in heaven
There is no hell below
So says the great professor
of all there is to know

But I’ve had the invitation
that a sinner can’t refuse
It’s almost like salvation
It’s almost like the blues
It’s almost like the blues.”
Leonard Cohen – Almost Like the Blues

Puolueellinen professori

Tässä esseessä käsittelen Heikki Räisäsen raamattutieteellistä kirjaa ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat”. Räisäsen teksti on helppolukuista, asiantuntevaa ja kutkuttavaa. Puolueetonta se ei kuitenkaan ole eikä yritä olla, vaikka Räisänen vetoaakin tähän tieteen joutsenmerkkiin. Ruohonjuuritasolla puolueellisuus näkyy sanavalinnoissa, sanomatta jättämisissä ja retorisissa huomioissa. Räisänen esimerkiksi puhuu Ignatioksen fanatismista. Tämä on arvottava, ei puolueeton leima, ja tutkijan oma tulkinta. Tuomaan evankeliumin mukaan jokainen nainen, joka tekee itsensä mieheksi, astuu sisälle Taivaan valtakuntaan. Räisänen jättää tämän kertomatta, koska hänen retoriikassa Raamatun pastoraalikirjeiden ja ”oikeaoppisten” patriarkallisuus loukkaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, kun taas monien gnostilaisten käytännöt tukevat sitä.

Pyhä Henki -luvussa Räisänen kertoo lukijoilleen, että ”hengestä tulee persoona.” Lause antaa ymmärtää, että henki oli aluksi persoonaton kunnes siitä tuli persoonallinen. Sanavalinnat johtuvat Räisäsen tieteellisyydestä. Tieteellinen teksti liikkuu tekstien maailmassa. Se ei saa arvottaa tekstejä tai olettaa mitään niiden totuusarvosta. Näkökulma saattaa olla perusteltu, mutta siihen liittyy ongelmia. Räisänen esimerkiksi näkee Paavalin ja Johanneksen kovien sanojen ja oppilausumien motivaattorina ryhmäpolemiikin. Ajatus ei osu harhaan, mutta jää ikään kuin kesken, koska Räisänen ei ota kantaa siihen, nouseeko polemiikki totuudesta vai valheesta. Näin hänen tutkimustapansa suosii opillista relativismia, jonka valossa polemiikki ja kiihkoilu on tuomittavaa. Sama näkökulmaongelma tulee vastaan Räisäsen toteamuksessa ”helvetistä tuli sekä emotionaalinen että moraalinen ongelma”. Lause on järkevä, jos helvetti on vain ihmisten kollektiivista mielikuvitusta. Lause trivialisoituu, jos helvetti on reaalisesti totta.

Vahvimmin Räisäsen puolueellisuus tulee esiin tekstin dialogisuudessa ja eettis-kriittisissä kannanotoissa. Räisänen käy keskustelua luterilaisen kirkon ja sen uskon kanssa. Selkeimmin tämä tulee esiin viidennessä luvussa, jossa Räisänen puolustaa humanistista ihmiskuvaa luterilaista perisyntioppia vastaan. Luvun apologia on tutkimisen arvoinen. Räisänen mukaan juutalaisuus, Jeesus ja jotkin kristilliset yhteisöt edustavat mukavaa uskontoa, jonka mukaan kaikki kyllä ovat syntisiä, mutta samalla vapaita tekemään oikeaa ja hyvää. Johanneksen ja Paavalin synkemmät visiot selittyvät ryhmäpolemiikilla sekä takaperoisella retoriikalla: koska Jeesus pelastaa kaikki ihmiset synnistä, kaikkien täytyy olla syntisiä ja kykenemättömiä auttamaan itseään. Räisäsen mukaan Paavali on ristiriitainen, poleeminen ja panetteleva teologi. Joudun pohtimaan, miksi en kristittynä halua vastata ”paavalilaisesti” Räisäsen kritiikkiin.

Räisänen päättää kirjansa lainaukseen Outi Lehtipuulta: ”Eri kirkkojen ja kristillisten liikkeiden kirjavat ja keskenään ristiriidassa olevat teologiset näkemykset olisi hyväksyttävä kristinuskon olemukseen kuuluvanana väistämättömänä ilmiönä.” Tulee mieleen Nokia-missio, missä oli samaan aikaan vallalla kaksi eri kastenäkemystä. Tulee mieleen alkuseurakuntien taistelu Kristuksen luonnosta tai uskonpuhdistuksen kädenvääntö ehtoollisesta. Räisänen on teologinen hippi. Imagine there’s no dogma..

Alussa kaikki oli hyvin, mutta..

Räisäsen kirjan keskeinen teema on alkuseurakunnan monimuotoisuus, joka ilmenee jännitteinä suvaitsevaisen liberalismin ja eksklusiivisen konservatiivisuuden välillä. Räisäsen tutkimustulokset lienevät professorin mieleen: Alussa oli suvaitsevainen monolatria, jonka korvasi jyrkkä monoteismi. Ensin oli kristillinen monimuotoisuus ja vasta sitten oikeaoppisuus (esim. pastoraalikirjeet), ensin gnostilaiset ja kristityt samassa pöydässä, myöhemmin juopa oikea- ja harhaoppisten välille..

Räisänen antaa rivien välistä ymmärtää, että alkuperäinen hajaannus oli parempi ja aidompi. Kysyinkin häneltä asiasta, kun osallistuin hänen luennolleen. Kyseessä oli tiedekunnan alumnipäivän luento, jonka Räisänen piti ennen kuolemaansa. Kun kellään muulla ei ollut kysyttävää, minä kysyin pitäisikö kirkon ottaa jumalanpalvelusten evankeliumitekstien joukkoon neljän evankelistan lisäksi kaikki muutkin varhaiset "evankeliumit". Kysymys oli ovela, sillä Räisänen ja kuulijat tiesivät, että ei-raamatullisissa evankeliumeista löytyy kaikenlaista höttöä. Professori sivalsi minulle takaisin: "Jospa nyt saarnaajat ensin oppisivat näkemään Raamatun evankeliumien erot ja painotukset". Kommentti kirvoitti raikuvat aplodit. Räisäsen kehitysajattelun voi kyllä nähdä myös toisinpäin: uskoville paljastuu vähitellen totuus ja Jumalan todellinen luonne.

Luvussa kuusi Räisänen väittää Kari Kuulan ja Antti Eskolan tavoin, että kristitty voi olla kristitty panematta juurikaan painoarvoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle. Ajatus kun puuttuu esimerkiksi synoptikoilta lähes kokonaan. Esimerkiksi lähetyskäsky ei mainitse Jeesuksen kuolemaa vaan opetuslapseuttamisen. Painotus on hyvissä teoissa sekä kääntymyksessä. Jeesuksen ratkaiseva merkitys syntien sovittajana ja sijaiskärsijänä on myöhäsyntyisempää teologiaa.

Räisänen näkee saman ensin-myöhemmin -kehityksen myös siinä miten varhaiset kristityt ymmärsivät Jeesuksen (ja Pyhän Hengen). Näihin kehitysjatkumoihin mahtuu kiinnostavia (ja levottomuutta herättäviä) huomioita. Räisänen toteaa, että valtaosa Uuden testamentin kirjoituksia pitää Jeesusta alempiarvoisena kuin Jumalaa, Jumalan alamaisena ja korkeintaan jumalallisena, mutta ei itse Jumalana. Kristitylle Jeesus on ikuinen Logos. Sen kanssa jännitteinen on näkemys, jonka mukaan Jeesus olisi korotettu tai adoptoitu Jumalan Pojaksi kasteessa tai ylösnousemuksessa. Jeesus sanoo toisaalla ”Isä on minua suurempi” ja toisaalla ”Minä ja Isä olemme yhtä.” En tosin näe Johanneksen kristologiaa niin ongelmaisena ja dokeettisena kuin Räisänen esittää.

Lopun ajat, taivaan majat

Eskatologialuvussa oli hyvin jäsennelty erilaisia näkemyksiä lopun ajoista ja tulevasta onnelasta. Luku muistuttaa myös juutalaisuuden ja kristinuskon kiinnostuksesta lopun aikoihin, mistä ei nykyluterilaisuutemme pahemmin puhu. Odotuksemme on totisesti hengellistynyt eli olemme tässä kysymyksessä ”paavalilaisia”. Räisästä nostaa esiin pyhien tekstien kummallisuuksia: zarathustralaisuudesta lainattu dualistinen maailmankuva, marttyyrien ja opetuslasten tuleva hallinta-aika, Jeesuksen, Paavalin ja alkuseurakunnan ”loppu on jo ovella” -retoriikka.. 

Räisänen argumentoi pitkälti konkreettisen, maanpäälisen valtakunnan ja hengellisen eli taivaallisen valtakunnan välisellä jännitteellä. Tämä kysymys, samoin kuin se, kohoanko kuollessani suoraan taivaalliseen kannelkuoroon vai vasta tuomiopäivänä, on ollut minulle jokseenkin merkityksetön. Yllättäen olen kuitenkin viime aikoina käynyt peräti kaksi keskustelua aiheesta! Ilmeisesti lopunajat ja tuonpuoleisuus kuitenkin kiinnostavat ihmisiä. Eskatologiasaarnaa kehiin!

Luvussa neljä Räisänen huomauttaa, että jo Uusi testamentti tarjoaa lukijalle monenlaisia tuonpuoleisuusvastauksia. Paavali ja Johannes voisivat antaa kristitylle luvan kieltää helvetti ja uskoa annihilaatioon. Helvettiä olen yrittänyt puolustaa (yleistyvää apokatastasis-oppia vastaan) ja opettaa rippikoulussa, mutta oppi ei taida oikein upota. Tekstin jatko tuo Klemens Aleksandrialaisen, Origeneen ja ”valtavirran teologit” pelastamaan lukijat perinteiseltä helvettiopilta. Luku argumentoi myös sen puolesta, ettei ilmaus ”lihan ylösnousemus” ole ainoa, eikä edes varhaisin kristillinen tunnustus yksilön elämälle kuoleman jälkeen. Periaatteessa voisin siis kieltää ruumiin ylösnousemuksen uskontunnustuksessa, joskin Räisänen ikään kuin tempoo Paavalia ruumiittomaan tuonpuoleisuustulkintaan.

Sotkusta sotkuun

Kristityn elämään liittyy kaikkea sotkuista, pulmallista ja ristiriitaista. Räisänen todistelee sen puolesta, että tämän päivän ongelmat esiintyvät jo pyhän kirjan lehdillä. Mikä on ihmeiden, karismaattisuuden (ja eksorkismin) merkitys tämän päivän luterilaisuudessa? Evankeliumit ja Apostolien teot painottavat ihmeitä ja Korintin seurakunta karismaattisuutta. Paavalia taas ei anna näille ilmiöille juurikaan painoarvoa. Se tosiasia, että en elä pyhempää elämää kuin pakanalliset ystäväni paljastuu jo Paavalin kirjeissä, joissa hänen täytyy jatkuvasti ojentaa omiaan. Hengen johdatus ja ylipäätään koko Pyhän Hengen rooli ja merkitys kristinuskossa saa jopa papit raapimaan päätään. Räisänen näkee sotkun tai sovinnollisemmin sanottuna moninaisuuden jo Raamatun lehdillä. Pyhän Hengen ”hämäryys” taitaa valitettavasti olla totta, mutta jään miettimään onko ongelma lähinnä siitä, että olemme valistuksen lapsina liian järkikeskeisiä. Niin ikään liberaalien ja konservatiivien välinen jännite, joka sähköistyy tänäkin päivänä, löytyy Räisäsen mukaan jo alkukristittyjen välillä.

Kristinuskon irtautuminen juutalaisuudesta ei tapahtunut Räisäsen mukaan lainkaan ongelmitta. Irti on päästävä koska Jeesus. Sisällä on pysyttävä koska toora ja liitto. Räisäsen syynissä uuden uskon itsenäistymisprosessista seurasi riitoja, ristiriitaisia näkemyksiä (esimerkiksi Matteus ja Paavali), juutalaisten mustamaalaamista ja radikaalia uudelleentulkintaa. Prosessin (raamatullinen) huipentuma on Johanneksen evankeliumi, jossa Jeesus ja hänen seuraajansa eivät enää ole juutalaisia. Tämä on yksi monista Räisäsen kirjan kohdista, mikä saa kysymään Raamatun kokoajilta, kuinka he harmonisoivat tällaisia seikkoja yhdeksi sopusoinnuksi. Räisäsen mukaan evankeliumien harmonisointipyrkimykset olivat keinotekoisia. Pyhät kirjat lyötiin lukkoon vasta 300-luvulla, mikä toisaalta antaa nuorelle kristinuskolle sotkunsietopisteitä. Sietokykyä tarvittiin myöhemminkin, koska pyhät kirjoitukset hankasivat keskenään ja olivat avoimia ties millaisille tulkinnoille. Toisaalta esimerkiksi Timo Veijola puoltaa sitä loogista näkemystä, että kaanonin kirjoitukset löivät itse itsensä läpi jo kauan ennen Eusebioksen aikoja.

Entä jos ehdottaisin uuden kirjan lisäämistä kaanoniin?

Räisänen osoittaa kuinka ongelmallista oli rakentaa uutta identiteettiä ja samalla pysyä vanhassa. Luukas selviää hänen syynistään melko hyvin, mutta vasta gnostilainen Ptolemaios kerää varsinaisia pisteitä. Lain merkitys on tämän päivän sotkua, koska otimme Vanhan testamentin mukaan pyhiin kirjoituksiin. Kari Kuulan mukaan jotkut VT:n säädökset ovat ihmisten taikauskoisia näkemyksiä, jotka Jumala vastentahtoisesti salli päätyä Tooraan. Näkemystä voisi kai perustella Paavalilla, mutta ongelmaksi jää se, että Tooran itseymmärryksen mukaan moraalittomatkin käskyt ovat tulleet yläkerrasta. Seurakuntamuori kysyi minulta, tappoivatko juutalaiset profeetta Jeremian, koska Jeesus moittii Jerusalemia profeetantappajakaupungiksi. Eivät tappaneet. Ketkä profeetat Jerusalem tappoi?

Luvun yhdeksän päättävä holokaustiviittaus on räikeän harhaanjohtava huomautus. Seuraavan luvun loppu pistää vielä pahemmaksi. Räisäsen mukaan kristittyjen pakanuudenvastaisuus on holokaustiakin kauheampaa, sillä se on aiheuttanut sanomatonta tuhoa ja kärsimystä läpi vuosisatojen.

Jälkipyykillä

Räisäsen teksti on pätevää ja perusteltua ja hän keskittyy paitsi suuriin linjoihin myös pieniin yksityiskohtiin. Tekstistä jääkin monia kysymyksiä, mihin tekee mieli palata. Timo Eskolan STI-lukuohje Räisäsen kirjaan oli minusta saivarteleva. Nuori katolinen Emil Anton kirjoitti paremmin. Eskola ja Anton huomauttavat Räisäsen sivuuttavan opetuslasten yhteneväisyyden sekä ensimmäisten kristittyjen sukupolvien tradition Jeesuksesta. Saarna-avuksi tai spiritualiteetin lähteeksi kirjasta ei juurikaan ole. Toisaalta maalauksillakin tulee olla kehykset ja siinä mielessä Räisäsen kirja voi antaa raameja saarnaajille sekä kaikille kristinuskosta kiinnostuneille.