Jumalan on kunnia korkeuksissa - jouluaaton saarna

Jos jouluevankeliumi on Raamatun tunnetuimpia ja luetuimpia kohtia, on enkelien laulu: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa” sen toistetuin kohta. Mehän laulamme jokaisessa messussa tätä samaa gloriaa enkelien kanssa. Kunnia mainitaan muutenkin usein jumalanpalveluksissa kuten ehtoollisliturgiassa ja Isä meidän rukouksessa. Huomasin senkin, että juuri monissa joululauluissa puhutaan kunniasta: ”kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi” ja toisaalla ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan, vaan Luojan olkoon kunnia ja rauha päällä maan.”

Eikö kuitenkin käy helposti niin, että me lausumme tuon sanan sen kummemmin miettimättä, mitä se meille merkitsee. Kunnia uhkaa jäädä pelkäksi korulauseeksi.

Luukkaan käyttämä kreikankielinen sana kunnialle on doksa. Tämä sana tarkoittaa myös kirkkautta ja loistoa. Juuri tämä kirkkaus, Jumalan valo ja läsnäolo ympäröi paimenet. Mieleeni tulevat sädekehät, joilla on tavattu kuvata Jeesusta ja muita pyhiä. Loistosta ja kunniasta tulee mieleen myös kirkkaasti säkenöivä kruunu - kuninkaan ja hallitsijan tunnus.

Toisaalta kunnia on ihan tavallinen maanpäällinen asia. Kunniahan tarkoittaa ihmisten välistä arvostusta ja mainetta. Eikö kunnia kuulosta hieman jäykältä, vanhahtavalta ja menneen ajan sanalta? Kunnianloukkaukset tulevat mieleen: miehet jotka ryhtyvät kaksintaisteluun loukatun kunnian takia. Kyllähän me kunnioitamme esimerkiksi Suomen lippua tai presidenttiä, mutta ei kunnialla taida olla täällä niin suurta merkitystä kuin monissa muissa maissa – tai Jeesuksen aikana.

Oikeastaan suomimentaliteettiin kuuluu jopa jonkinlainen kunnian ja loiston halveksiminen. Liekö luterilaisuuden peruja? Tai ehkä Väinö Linnan. Ehkä tekin muistatte, kuinka alikersantti Lehto heitti saamansa kunniamerkin maahan Tuntemattomassa sotilaassa. ”Henkeni edestä mä ampuun sen kuma ampuun, mutten tommosen tilkun ja pronssimötin takia”. Näin sanoo alikersantti Lahtinen. Eikö tämä ole rehellisyyttä ja tarkkanäköisyyttä? Kunnia vailla mitään kunnioitettavaa muuttuu prameiluksi, teeskentelyksi ja muotomenoiksi.

Kunnia onkin vähän kahtalainen asia. Kyllähän jokainen meistä tahtoo kunniaa eli arvostusta ja tunnustusta ja kiitosta. Tahdomme olla myös kunniallisessa seurassa, vaikka emme tällaista ilmaisua käyttäisikään. Näin ajateltuna kunnia piilee lujasti myös meidän suomalaisten mielessä. Kunniassahan on kyse rehellisyydestä, uskottavuudesta ja moraalista.

Toisaalta kunnia, joka on itsessään hyvä asia, vääristyy helposti itsetarkoitukseksi. Älkäämme kuvitelko, että tämä on vain julkkisten tai valtaapitävien kiusaus. Yhtälailla meistä jokainen voi olla ylimielinen, ylpeä ja turhan tarkka omasta maineestaan. Luther tapasikin listata kunnian yhdeksi ihmisten epäjumalista.

Onko se julkisivu, jonka sinä näytät muille ihmisille, rehellinen vai onko se höystetty kunnian tavoittelulla ja kiitoksen kalastelulla?

Jumalan kunnia meidän täytyy tunnustaa yhtäältä sen takia, että se on todellista ja toisaalta siksi, että kunnian lukeminen Jumalalla estää sitä, että lukisimme sen itsellemme. Totisesti, taivas ja maa on täynnä Herran kunniaa! Oikeastaan koko luomakunta on luotu Jumalan kunniaksi, tekemään Jumalalle kunniaa. Jumalan kunnioittaminen tarkoittaa uskomista Jumalaan ja hänen hyvyyteensä.

Jumala on lahjoittanut oman kunniansa luoduilleen ja etenkin ihmiselle. Psalmin mukaan Jumala on seppelöinyt ihmisen kunnialla ja kirkkaudella. Toisessa psalmissa iloitaan siitä, että ”Jumala on meidän kilpemme ja kunniamme” ja että hän ”nostaa meidän päämme pystyyn.” Kolmas psalmi iloitsee taas varmuudesta. Jumala ”virvoittaa meidän sielumme ja ohjaa meitä oikeaa tietä”, ei meidän erinomaisuutemme tai kykyjemme tähden, sillä tämä on ailahtelevaa, vaan oman ”nimensä kunnian tähden.” Paavali muistuttaakin meitä: ”jos me olemme uskottomia, Jumala pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.”

Jumalan kunnia ja kirkkaus on jotain niin suurta, että sen edessä ei voi muuta kuin kiittää ja ylistää Häntä. Silti kaikki eivät suostu tunnustamaan tätä. He katsovat maailman pahuutta ja kurjuutta ja kysyvät: ”Missä kaikkivaltias ja rakastava Jumala on? Miksi Hän ei tee mitään?” Kuinkahan moni on katsonut olevansa noiden Tuntemattoman sotilaan henkilöiden tavoin rehellinen repäistyään ristinsä kaulasta ja heittäessään sen maahan?

Miten on, onkohan Jumalan kunnia saanut nyt kolauksen, kun Hän ei ole auttanut ihmisiä tarpeeksi? Ei suinkaan. Pitääköhän Jumalaa jotenkin puolustella? Eipä juuri, korkeintaan ihmisten tähden. Hän on nimittäin osoittanut voimansa ja rakkautensa ja juuri tästä kertoo joulun sanoma.

Jouluna nimittäin korkeus astui maan alhaisuuteen, rikkaus tuli köyhyyteen ja voima pukeutui heikkouteen. Jumala syntyi ihmiseksi ja astui kansansa ja samalla luomakuntansa keskuuteen. Tämä tarkoittaa ristiä. Kunnialla taitaa olla kaksi vastakohtaa: toinen niistä on häpeä ja toinen on risti.

Voisiko ajatella, että juutalaisuus ilman Jeesusta tunsi pelkästään kunnian Jumalan kun taas kristinusko liitti Jumalaan ristin? Ei oikeastaan. Julistaahan Jumala jo Jesajan suulla: ”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.” Jumala on aina sama. Jouluna Jumalan rakkaus vain ilmenee erityisen selvänä.

Risti viittaa Jeesuksen kuolintapaan, mutta yhtälailla se tarkoittaa messiaan koko elämää, syntymää, palvelutehtävää, rakkautta syntistä kohtaan. Niille juutalaisille, jotka torjuivat oman pelastajansa, risti oli pahennus. Risti on pahennus myös muslimeille. Eikä risti ylipäätäänkään sovi Jumalan pirtaan ihmisjärjen mielestä. Sopiikin kysyä, eikö Jumalan kunnia nyt joudu lokaan? Eivätkö risti ja häpeä samaistu toisiinsa?

Jännite on äärimmäinen: Kaikkivaltias on nyt avuton ja heikko lapsi, joka ei selviä ilman vanhempiensa apua. Jeesuksen syntymässä ja kuolemassa oli yksi yhteinen piirre, nimittäin alastomuus. Juutalaisille julkinen alastomuus oli vielä suurempi häpeä kuin meille. Ristiinnaulitseminen ylipäätään oli häpeällisin mahdollinen loppu ihmiselle mitä kuvitella saattaa. Kun ristiinnaulitseminen siis oli mitä häpeällisin tapahtuma, eikö tästä seuraa, että risti, tuo julma teloitusväline, tarkoittaa juuri häpeää?

Ei tarkoita. Päinvastoin, juuri risti tarkoittaa kunniaa ja juuri ristin takia me ylistämme Jumalan kunniaa. Tämä johtuu siitä, että tuo kuolema oli Jumalan tahto ja se tapahtui rakkaudesta. Kunnia kertoo Jumalan vallasta ja voimasta. Risti kertoo Jumalan rakkaudesta ja läsnäolosta. Siksi Paavali sanoo, että ”puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” Ja toisaalla: ”minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.”

Pyhä Johannes Krysostomos taas opettaa näin: ”Älköön kukaan hävetkö sitä kunnianarvoisaa merkkiä, joka tarkoittaa meidän lunastustamme, suurinta kaikista hyvistä teoista, jonka kautta me elämme, jonka kautta me olemme. Haluamme pikemminkin kantaa Kristuksen ristiä kuin kruunua, sillä ristissä täyttyy koko meidän pelastuksemme. Siksi me piirrämme sen täynnä intoa koteihimme, seiniin ja ikkunoihin, otsalle ja sydämeen.”

Häpeä ei tarkoita syntiä. Se ei ole aina paha asia, vaan se voi olla myös aivan terveellinen ja hyödyllinen tunne. Lisäksi häpeä voi olla leima, joka isketään toisiin ihmisiin. Kuitenkin häpeä on jotain ei-toivottavaa, jotain mikä aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä ja jotain joka saattaa leimata koko olemusta ja pilata koko elämää. Häpeä on siis aivan hirveän suuri ongelma, mistä seuraa piilottelua, eristäytymistä ja masennusta. Kerrotaan, että syntiinlankeemuksen myötä ihmiset oppivat tuntemaan häpeää. Siten häpeä piilee syvällä ihmisyydessä.

Häpeä on ongelma, mutta kunnia ei ole ratkaisu. Kunnia on hyvä asia, se on tavoite ja päämäärä, mutta ei edes Jumalan kunnia ratkaise häpeän ongelmaa. Oikeastaan kunniahan suorastaan paljastaa tuon häpeän koko syvyyden ja surkeuden ja siksi on täysin ymmärrettävää, että ihminen Aatamin ja Eevan tavoin pakenee Jumalaa, mikäli ei Jumalaa kovin hyvin tunne. Häpeä on ongelma ja risti on ratkaisu. Siinä on ristin kunnia ja joulun kunnia.

Tästä seuraa myös ihmiselämän ja kristityn paradoksi: Etsi kunniaa ilman ristiä ja niin totta kuin Jumala elää, joudut häpeään. Etsi ristiä ilman kunniaa ja niin totta kuin Jumala elää, sinut nostetaan kunniaan.

Jeesus syntyi maailmaan pelastamaan syntisiä. Synnistä seuraa häpeää, sillä synti on yleensä häpeällistä. Jos kuitenkin tutkii Jeesuksen elämää, miten se on Raamatussa kerrottu, huomaa, että siinähän on selkeä suunnitelma ja tarkoitus: Jeesus on tullut vaihtamaan meidän kurjien häpeän kunniaan.

Jouluevankeliumia sopii lukea tässä valossa: juutalaiset olivat pieni, heikko ja alistettu kansa. Silti Jumalan Poika syntyi juutalaiseksi. Naiset olivat tuohon aikaan paljon heikommassa asemassa kuin miehet. Silti Vapahtaja syntyi juuri naisen, Marian, kautta. Maria on uusi Eeva. Syntiinlankeemuksesta seurasi häpeä sekä rangaistus raskauden vaivoista. Jouluevankeliumista seuraa kunnia ja raskauteen ja siunaukseen liittyy siunaus kaikille kansoille. Paimenet olivat halveksittu ammattiryhmä. Siksi enkelit ilmestyvät heille.

Ja niin edelleen, hyvä sanankuulija, myös sinun elämääsi asti.

Kerrotaan, etteivät ensimmäiset ihmiset tunteneet paratiisissa häpeää. Häpeä tuli vasta käskyn rikkomisen myötä. Jo silloin Jumala armahti ihmistä tekemällä heille vaatteet. Vaatteet on oikeastaan aika hengellinen juttu. Annankin teille kotiläksyn: kiittäkää jokainen teistä Jumalaa siitä, että teillä on vaatteet. Kunniaahan ne merkitsevät.

Jeesus syntyi heikoksi ja avuttomaksi ihmiseksi, jotta kaikkivaltiaan Jumalan voima voisi tulla meidän osaksemme. Jeesukselta riistettiin kerran vaatteet ja kaikkia kunnia, jotta meidät voitaisiin pukea armolla ja rakkaudella.

Kuinka verrattoman ihana Jumala meillä onkaan! Kun me tuhlaajapojan tavoin tulemme häpeillen hänen luokseen, hän juoksee meitä vastaan ja sanoo palvelijoille: ”Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan.”

Tässä on joulun ja kristinuskon sanoma: syntinen pelastetaan, häpeä vaihtuu kunniaan, Jumalan kunniaan, joka täyttää taivaat ja maat.