Johdanto
Tässä esseessä käsittelen luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välisiä ekumeenisia kysymyksiä vuodesta 1959 nykypäivään. Ekumenialla tarkoitetaan kristillisten kirkkokuntien välisiä yhteyspyrkimyksiä. Ekumeniassa on sisäinen intentio ja imu yksimielisyyteen. Tämä on hyvä muistaa, sillä tästä seuraa helposti se, että eroja korostavat, toisten uskomuksia kritisoivat tahot leimataan tämän imun perusteella uppiniskaisiksi änkyröiksi. Tietenkin on olemassa muutosvastarintaa, pinttyneitä ennakkoluuloja ja tuomiohenkeä, mutta erimielisyydet voivat johtua myös totuudesta ja oikeasta opista. Ekumeniassa voidaankin hahmottaa kultainen keskitie selän kääntämisen ja ”mikään ei tule muuttumaan” -asenteen sekä yltiöpäisen, mutkat suoriksi ja erimielisyydet kieltävän hyväksymisen välillä. Ekumeenista yhteyttä etsitään ja edistetään tapahtumien, dialogien ja yhteisten lausumien eli kommunikeoiden välityksellä. Kirkkojen välistä ekumeniaa on harjoitettu käytännössä aina, mutta 1900-luvulla se sai erityistä pontta. Tällöin järjestettiin suuria ekumeenisia tapahtumia sekä perustettiin ekumeenisia neuvostoja ja komissioita, joista tänä päivänä tärkein on Kirkkojen maailmanneuvosto. 1960-luvulla pidetty roomalaiskatolisen kirkon Vatikaanin toinen kirkolliskokous innoitti myös kirkkoja ekumeeniseen lähentymiseen, sillä kokous muutti roomalaiskatolisen kirkon avoimemmaksi sekä hyväksyvämmäksi muita kirkkokuntia kohtaan.
Luterilainen ja ortodoksinen kirkko on käynyt dialogia 1500-luvulta asti, mutta ensimmäinen virallinen kahdenkeskinen ekumeeninen dialogi pidettiin vasta vuonna 1959 Venäjän ortodoksisen kirkon ja Saksan evankelisen kirkon välillä. Ekumeeniset neuvottelut voivatkin olla paikallisia tai sitten yleisiä eli kokonaista kirkkoa koskevia. Ekumenia ravistaa kirkkoja myös sisäisesti. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon sisälle mahtuu monia pieniä yhteisöjä, suuntauksia ja keskenään jännitteisiäkin katsantokantoja. Tutustummekin lyhyen johdannon jälkeen ortodoksisen kirkon sisäisiin suhteisiin pienempien ortodoksikirkkojen kanssa. Tämän jälkeen käsittelen joitain teologisia ja opillisia kysymyksiä, joita on puitu luterilaisten ja ortodoksien virallisissa tapaamisissa. Esseen lähteinä käytän Risto Saarisen kirjaa ”Faith and Holiness - Lutheran-Orthodox Dialogue 1959–1994”, Juha Pihkalan julkaisua ”Uskon ja rakkauden tie - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi”, Carl Braatenin ja Robert Jensonin toimittamaa artikkelikokoelmaa ”Union with Christ - The New Finnish Interpretation of Luther”, John Meyendorffin ja Robert Tobiaksen toimittamaa kirjaa ”Salvation in Christ - A Lutheran Orthodox Dialogue”, Ortodoksi-lehden numeroa 53, Eric Gritschin ja Robert Jensonin kirjaa ”Lutheranism - The Theological Movement and It’s Confessional Writings” sekä joitain muita lähteitä, joita tuon esille esseen mittaan sekä kirjallisuusluettelossa.
Dialogin taustaa ja lähtökohtia
Jo Uudessa testamentista on erotettavissa erilaisia kristillisiä ryhmittymiä, joilla oli erilaisia painotuksia uskontulkinnassaan ja jopa keskinäistä eripuraa. Juopa kulki ennen kaikkea syntyperältään juutalaisten kristittyjen ja kristinuskoon kääntyneiden pakanoiden eli kreikkalais-roomalaisen maailman ja kulttuurin kasvattien välillä. Kyse ei ole vain uskonnollisista eroista tai jos ajatellaan näin, niin sitten on huomattava, että uskonnot ovat osa poliittisia, kulttuurillisia ja etnisiä mosaiikkeja. Juutalaisten kieli oli heprea, kun taas pakanat puhuivat kreikkaa. Uskonnossa ja ekumeniassa törmätään myös kääntämisen ongelmaan: onko käännetty termi enää identtisen sama?
Kristinuskon levitessä sen tuli käydä dialogia ja määrittää itseymmärrystään antiikin kulttuurin ja uskonnon, erityisesti filosofi Platonin ja hänen ajatuksiaan kehittävien uskonnollisten ja filosofisten ryhmien kanssa. Mielenkiintoinen kysymys onkin, missä määrin platonismi vaikutti tuon ajan kristittyihin ajattelijoihin ja missä määrin platonismi siten määrittää vaikkapa tämän päivän luterilaisuutta tai ortodoksisuutta. Kristikunta jakaantui kuitenkin myös maantieteellisesti ja sisäisesti lännen latinankieliseen ja idän kreikankieliseen alueeseen. Taustalla on Rooman valtakunnan jakaantuminen, mistä alkoi myös Bysantin tuhat vuotinen valtakunta pääkaupunkinaan Konstantinopoli. Itä ja länsi joutuivat poliittisesti, maantieteellisesti ja kielellisesti erilleen toisistaan ja niin yhden kirkon sisällä kasvoi kaksi suurta (ja toki monia pienempiä) linjaa osittain eri suuntiin. Idän ja lännen välille puhkesi myös kiistoja. Yksi niistä koski Keski-Euroopan itäosissa ja Balkanin niemimaalla asuvien slaavilaisten kansojen parissa tehtävää lähetystyötä. Bysantin voidaan katsoa voittaneen tämän kiistan slaavin kielisen lähetystyön onnistuttua kääntämään ensin Bulgarian ja sitten muut slaavilaiset kansat itäiseen kristinuskoon. Kristikunnan ero huipentui idän ja lännen kirkon eroon ja molemminpuoliseen kirkonkiroukseen vuonna 1054. Suuri skisma lujittui, kun lännen kirkko kohdisti neljännen ristiretkensä Konstantinopoliin. Kirkkojen erottua ortodoksinen kirkko levisi itään ja etenkin Venäjälle, jota alettiin kutsua Rooman ja Konstantinopolin jälkeen kolmanneksi Roomaksi.
Uskonpuhdistus ei koskettanut niinkään ortodoksista kirkkoa vaan se oli läntistä kirkkoa jakava ilmiö. Reformaatiosta syntynyt luterilainen kirkko peri kuitenkin tavallaan skisman, joka erotti sen ortodoksisesta kirkosta. Luterilaiset ovat tähän päivään saakka lausuneet uskontunnustuksessaan sanat ”ja Pojasta”, jota ortodoksit eivät hyväksy. Toisaalta luterilainen kirkko otti alusta asti pesäeroa katoliseen kirkkoon ja tämä näkyy myös ekumeenisissa suhteissa ortodoksien kanssa. Eipä ainakaan ole tarvinnut vääntää kättä paaviudesta. Vastasyntynyt kirkko ei saanut idän kirkolta sellaista hyväksyntää, mitä olisi kaivannut, sillä jo 1500-luvulla Konstantinopolin patriarkka leimasi luterilaiset harhaoppisiksi.
Nykyään ystävyys ja yhteystyöpyrkimykset ovat kuitenkin lisääntyneet. Idän ja lännen kirkon väliset kirkonkiroukset kumottiin vuonna 1965. On myös huomattu, että yhdistävät piirteet eri kirkkojen välillä ovat suuremmat ja syvällisemmät kuin erottavat tekijät. Luterilaisia ja ortodokseja yhdistää sama Raamattu ja sen sanoma sekä ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokouksissa muotoillut uskontunnustukset. Ekumeenisissa yhteyksissä on usein jo luovuttu läntisestä uskontunnustuksen lisäyksestä, minkä mukaan Pyhä Henki lähtee Isän lisäksi Pojasta. Tästä seuraakin luontevasti kysymys siitä, mikä sitten erottaa luterilaiset ja ortodoksit toisistaan. Ennen kuin paneudumme tähän, tarkastelemme lyhyesti ortodoksisen kirkon sisäistä ekumeniaa.
Ortodoksisten kirkkojen erot ja kohtaamiset
Ortodoksinen kirkko koostuu viidestätoista itsenäisestä paikalliskirkosta ja lisäksi orientaaliortodoksisista kirkoista sekä itäsyyrialainen kirkosta. Orientaaliset kirkot erosivat tuolloisesta jakamattomasta kirkosta Kalkedonissa vuonna 451 järjestetyn kirkolliskokouksen myötä. Eron syynä oli kokouksessa harhaopiksi määritelty oppi Kristuksesta, jota kutsutaan monofysitismiksi. Kristillisen itseymmärryksen ja Raamatun kirjoitusten perusteella kristityt pitävät Jeesusta samanaikaisesta ihmisenä ja Jumalana. Kun oppineet siten puhuvat Jeesuksesta, he puhuvat yhdestä, jossa on kaksi. Tätä yhtä on kuvattu ainakin käsitteillä ”persoona”, ”olemus”, sekä ”hypostaasi” ja kahta etenkin termillä ”luonto”. Oppineiden väittelivät, kuitenkin paljon siitä, miten tämä samanaikaisuus, kaksi yhdessä, tulisi ymmärtää. Kristologiassa on hahmoteltavissa kultainen keskitie: Jeesuksesta tulisi puhua niin, että sekä hänen inhimillinen että jumalallinen luonto tulisi sanoitettua kaikessa täyteydessään. Liian yksipuoliset korostukset on luettu harhaoppisiksi.
Wikipedian mukaan Konstantinopolin patriarkka Nestorios oli sitä mieltä, että Jeesukselle oli kaksi persoonaa, inhimillinen ja jumalallinen. Timo Anttila & Pekka Metso ovat tarkempia artikkelissaan ”Ortodoksisten kirkkojen ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen eron ja yhteyden historiaa”. Nestorioksen mukaan Kristus oli ihminen, jossa Jumalan Sana, kuka Johanneksen evankeliumin prologin mukaan on itse Jumala, asui. Hän ymmärsi Kristuksen kaksiluontoiseksi, mutta painotti niin vahvasti luontojen erillisyyttä, että vastustajista näytti siltä, kuin hän uskoisi Kristukseen, jolla on kaksi persoonaa. Efesoksen kirkolliskokous tuomitsi Nestorioksen painottamalla Kristuksen yhteyttä: Neitsyt Maria synnytti ihmisen ja Jumalan, jolla on kaksi luontoa yhdessä persoonassa.
Kiistoissa kristittyjen pelastajasta tunnetaan niin ojat kuin alikot. Konstantinopolilainen arkkimandriitta Eutykhios vastusti Nestoriosta niin vahvasti, että hän kielsi Kristuksen kaksiluonto-opin, väitti Kristuksen inhimillisyyden sulautuvan hänen jumalallisuuteensa, eikä näin voinut pitää Jeesusta tosi ihmisenä. Juuri tätä on monofysitismi. Kalkedonin kirkolliskokous tuomitsi opin julistaessaan varsin latautunein ilmaisuin Kristusta, joka ”tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta, jolloin yhdistymisen tähden luontojen erilaisuus ei ole millään tavoin kumoutunut, vaan kummankin luonnon omalaatuisuus on säilynyt ja yhdistynyt yhdeksi persoonaksi ja yhdeksi hypostaasiksi, joka ei ole jakaantunut tai erotettu kahdeksi persoonaksi, vaan joka on yksi ja sama ainosyntyinen Poika, Jumala-Logos, Herra Jeesus Kristus..” Kirkolliskokouksen tarkoitus oli olla sovitteleva ja harhaoppiset ääripäät tuomitseva, mutta kokous aiheutti myös eripuraa. Orientalististisiksi kirkkokunniksi muodostuvat yhteisöt pitivät sen päätöstä nestorilaisena. Maantieteelliset etäisyydet korostuivat, kun islamin uskonto nousi valtaan ja alkoi levitä nopeasti Arabian niemimaalla, Persiassa ja Bysantissa.
1900-luvun jälkipuolisko on avannut dialogin myös lähes 1500 vuotta toisistaan erillään olleiden ortodoksisten kirkkojen ja orientaaliortodoksikirkkojen välille. Tämä ortodoksisen kirkon sisäinen ekumenia on osoittautunut hedelmälliseksi. Kirkot ovat todenneet tunnustavansa samaa oppia Jeesuksesta, sillä molemmat osapuolet torjuvat Nestorioksen ja Eutykhioksen harhaopit. Monofysitismin lisäksi kumottiin myös monoteletismin nimellä tunnettu harhaoppi, jonka mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, mutta vain yksi tahto. Kaikkihan me tiedämme, että se oikeaoppinen kanta, (josta saamme kiittää ennen kaikkea munkki Maksimos Tunnustajaa) joka vahvistettiin kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, lukee tahdon molempiin Kristuksen luontoihin. Erityisesti kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen on ollut tärkeä, kirkkoja yhdistävä, teologi. Konkreettinen yhteys ortodoksisten kirkkoperheiden välillä on kuitenkin jäänyt saavuttamatta. Erojakin on korostettu, eikä molemminpuolisia kirkonkirouksia ole kyetty poistamaan. Voikin kysyä, jos kerran ortodoksit ovat näin tarkkoja ekumeenisissa yhteyspyrkimyksissä, eikä yhteyttä ole saatu aikaan ortodoksisen kirkon sisällä, niin mitä mahdollisuuksia ortodoksisen kirkon ja luterilaisen kirkon yhteyspyrkimyksillä voi olla? Seuraavaksi käsittelen ortodoksien ja luterilaisten dialogia joiden näkemysten ja yhteisten dialogien ja lausumien pohjalta.
Raamattu ja traditio
Traditio tarkoittaa niitä kirkon menneitä ajatuksia, oppeja ja käytäntöjä, jotka katsotaan niin tärkeiksi ja oikeiksi, että niistä halutaan pitää kiinni kaikkina aikoina. Jos tuntee vähänkin ortodoksien ja luterilaisten kirkkojen itseymmärrystä, osaa sanoittaa traditioon kuuluvan eron: ortodokseille traditio on tärkeämpi ja auktoriteettina samalla tasolla Raamatun kanssa, kun taas luterilaisuuden periaate ”sola scriptura”, yksin Raamattu, tekee traditiosta alisteisen pyhille kirjoituksille. Tietenkin eroja löytyy myös pidetyn tradition sisällöstä sekä Raamatun tulkinta ja painotuseroissa. On esimerkiksi jokseenkin selvää, että ortodoksit painottavat enemmän Raamatun johanneslaista aineistoa ja luterilaiset paavalilaista.
Mitä tulee traditioon, voimme nähdä siinä esseemme kolmannen kultaisen keskitien. Ortodoksien vaaraksi voitaneen lukea jähmettyminen tai liiallinen muuttumattomuus, jossa kirkko ei uudistu tai sanoita mitään luovaa ajan esittämiin haasteisiin. Luterilaisuus taas voisi helpommin langeta toiseen ääripäähän, missä yksittäiset kristityt irrotetaan elävästä traditiosta ja siten seurakuntayhteydestä tradition herroiksi sekä lausumaan siitä tuomioita sen perusteella, mikä nyt milloinkin sattuu miellyttämään. Kultainen keskitie kulkee jähmettymisen ja juurettomuuden konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välissä. Traditiossa pitäytyminen on tosin itsessään aina konservatiivista.
On helppo huomata, kuinka eri käsitykset traditiosta käyvät yksiin ortodoksisen ja luterilaisen kirkon syntyhistorian kanssa. Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa aito ja alkuperäinen, Jeesuksen ja Pyhän Hengen ja apostolien perustama uuden liiton Israel, joka on säilyttänyt seiniensä suojissa oikean uskon ja opin halki vuosisatojen. Ainakin ylimalkainen katsaus kirkkojen historiaan näyttäisi puoltavan ortodoksien vaalimaa itseymmärrystä. Luterilainen kirkko syntyi 1500-luvulla. Kristillisen kirkon syntyminen puolitoistatuhatta vuotta Vapahtajan syntymän jälkeen on ortodoksille niin käsittämätön ajatus, ettei sitä osata välttämättä edes tuomita. Ekumenian ja tradition valossa paljastuukin, kuinka kummallinen ja perusteeton nimi kirkollani on. Gritsch & Jenson huomauttavat, että luterilaisuus lakkaisi olemasta, jos sen esittämä oppi hyväksyttäisiin ekumeenisesti. Sitä ennen ortodoksit voivat kritisoida luterilaisia Paavalin sanoilla: ”Jos yksi sanoo ’Minä olen Paavalin puolella’, toinen taas ’Minä Apolloksen’, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet heidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut.” Tällaisia syytöksiä vastaan luterilainen voi etsiä suojaa reformaation alkutahdeista. Ei Luther, eivätkä ensimmäiset luterilaiset halunneet perustaa uutta kirkkoa, (eivätkä nimetä sitä yksittäisen munkin mukaan) ainoastaan uudistaa vanhaa. He katsoivat olevansa osa katolista eli yleistä kirkkoa sekä sitä kristittyjen ketjua, jonka toinen pää (tai oikeastaan molemmat päät) on taivaassa ennen eroa ja sen jälkeen. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat perustelevat tätä katsantokantaa. Ekumenia haastaa luterilaiset todistamaan, että heillä on sama usko ja oppi kuin apostoleilla, kirkkoisillä ja pyhillä.
Kaikki kristilliset kirkot näkevät Raamatun auktoriteetin palautuvan siihen, että se on Jumalan sanaa eli ihmisten kirjoittama, mutta Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt. Jumala siis puhuu Raamatun sanan kautta. Puhuuko Jumala myös traditiossa ja tradition kautta vai onko traditio Raamatusta poiketen pelkästään ihmisestä? Luterilaisissa piireissä on ollut tällaisia mielipiteitä ja reformaatio pönkittikin sanomaansa luettelemalla kirkolliskokousten tekemiä virheitä. Ekumeenisissa yhteyksissä luterilaiset ovat kuitenkin tunnustaneet, kuinka luterilaisuuden alkuaikojen ymmärrys traditiosta on liian heikko ja ohut. Luterilaiseen itseymmärrykseen on alusta asti kuulunut näkemys Jumalan julistetusta sanasta, joka vaikuttaa ja tekee eläväksi evankeliumin ja on siten yhtäpitävä ja sama Raamatun todistuksen kanssa. Tässä puhutaan jo samalla tavalla traditiosta kuin ortodoksinen kirkko, joka näkee tradition Pyhän Hengen työnä. Ortodoksiteologit kirjoittavat tradition isolla alkukirjaimella.
Saarinen ja Pihkala nostavat esiin ilmaisun apostolinen traditio, joka edelsi Raamatun kirjoitusten kirjoittamista ja joka on jatkunut suullisesti ja kirjallisesti tähän päivään saakka. Heidän mukaansa ortodoksit ja luterilaiset ovat löytäneet yksimielisyyttä ymmärtäessään apostolisen tradition pitäytymisenä Raamatun ilmoittamaan sanomaan, siten että tällä sanomalla on kumottu ja voitettu kunkin ajan haasteet ja harhaopit. Traditiota ei siten ymmärretä jatkuvana ilmoituksena, jossa paljastuu uusia uskon totuuksia tai tapahtuu kristillisen uskon kehitystä vaan kyse on jo annetun ja täyden, Raamatun ilmoittaman sanoman, ymmärtämisestä ja sanoittamisesta. Ekumeenisissa neuvotteluissa on tehty ero apostolisen tradition (Tradition) ja traditioiden välillä. Näin ymmärrettynä myös luterilaiset ovat voineet allekirjoittaa ajatuksen traditiosta, jossa on jotain pysyvää ja muuttumatonta eli jotain enemmän kuin vain ihmisten ajatuksia ja sääntöjä. Tätä traditiota on kutsuttu jo kirkkoisien ajoilta asti uskon säännöksi. Pihkalan mukaan uskon sääntö tarkoittaa Raamatun tulkintaohjetta. Jumalan sanaa täytyy tulkita. Pitäytyessään uskon sääntöön rehellinen ja terve luterilainen ja ortodoksinen usko kieltävät sekä äärikonservatiivisen harhan tulkintavapaasta objektiivisesta Raamatun lukijasta sekä ääriliberaalin käsityksen, jossa Raamatun arvovalta katoaa tulkintojen rajattomuuden alle.
Yhteistä ortodoksiselle ja luterilaiselle kirkolle on pitäytyminen ekumeenisiin kirkolliskokouksiin sekä niissä laadittuihin tunnustuksiin. Luterilaisethan tunnustavat Nikean-Konstantinopolin sekä Khalkedonin tunnustukset osaksi oikeaoppista traditiota. Ortodoksit kuitenkin tunnustavat seitsemän ekumeenista kirkolliskokousta auktoriteeteikseen. Saarinen kertoo, että ekumeenisissa yhteyksissä luterilaiset ovat tunnustaneet saman. Voimmekin optimistisesti toivoa, että jonakin päivänä joku luterilainen jopa lukee näiden kirkolliskokousten päätökset.
Pelastaja
Ortodoksien ja luterilaisten mukaan kolmiyhteinen Jumala pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta tässä ajassa kasteen, ehtoollisen ja kirkkonsa kautta sekä lopullisesti paruusiassa, Jumalan ikuisen valtakunnan ilmestyessä. Pelastus on sidoksissa Kristukseen; hänen syntymiseensä ihmiseksi, elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Pelastumista voidaan katsoa eri näkökulmista ja siten Jeesusta kutsutaan jo Uudessa testamentissa eri nimityksillä esimerkiksi lunastajaksi, sovittajaksi tai uudeksi Aatamiksi. Teologisesti tärkeä ja ladattu termi on Johanneksen evankeliumin prologissa, jossa Jeesusta kutsutaan Logokseksi eli Sanaksi. Sana on Jumala, jonka kautta kaikki on saanut syntynsä. Kirkkoisät ja varhaiset kristityt oppineet pohtivat juuri Kristusta Logoksena, jonka inkarnaatio eli lihaksi syntyminen yhdistää Jumalan ja ihmisen, hengellisen ja maallisen, tämän maailman ja Jumalan valtakunnan toisiinsa. Kun Jeesuksesta puhutaan Logoksena, korostetaan siis hänen ikuista jumalallisuuttaan sekä Jumalan läsnäoloa luomakunnassa ja ihmisessä. Luterilaiset ovat korostaneet Jeesuksen ristinkuoleman merkitystä, kun taas ortodoksit korostavat Jeesuksen inkarnaatiota eli toisin sanoen ennemmin hänen persoonaansa kuin työtään.
Ortodoksit puhuvat Jumalan tai Kristuksen energioista tai yleisemmin ilmaistuna jumalallisista energioista. Energian käsite on luterilaiselle ja oikeastaan koko läntiselle kristillisyydelle vieras. Mielleyhtymät saattavat viedä ensin uushengellisyyteen, mutta kyse ei ainakaan ortodoksien mukaan ole mistään kristilliselle uskolle uudesta tai vieraasta, vaan kirkkoisien ja etenkin 1300-luvulla eläneen Gregorios Palamaksen opetuksista, jotka ovat kokeneet pienen renessanssin nykyajan ortodoksisuudessa. Oppi energioista tarkoittaa sitä, että ikuinen ja salattu Jumala on läsnä ajassa energioittensa välityksellä. Tällöin voidaan puhua maailman ja Jumalan ontologisesta ja sakramentaalisesta yhteydestä.
Tässä kohtaa luterilaisten mielipiteet jakaantuvat. Luterilaiset uskovat, että Jumala ja Kristus on kaikkialla läsnä, mutta ontologinen yhteys on torjuttu puhumalla ihmisen ja Jumalan persoonallisesta ja uskonvaraisesta yhteydestä, joka toteutuu sanan ja sakramenttien välityksellä. Ontologia on nähty platonisena hapatuksena. Sammeli Juntunen huomauttaa artikkelissaan ”Luther and Metaphysics: What is the Structure of Being according to Luther”, että personalistinen Luther-tulkinta on Saksalaisen uuskantilaisuuden peruja. Juntusen mukaan Luther ei vastustanut perimäänsä keskiaikaista käsitystä Jumalan ja maailman ontologisesta yhteydestä vaan korosti, ettei Jumalaa voi löytää tällaisen luonnollisen Jumalatietämyksen avulla vaan ainoastaan ilmoituksen ja uskon kautta, Kristuksessa. Saarinen puolestaan viittaa teologi Hannu Kamppuriin, jonka mukaan luterilainen käsitys Jumalan Sanasta on, jos nyt ei aivan identtinen, niin ainakin hyvin samansuuntainen kuin ortodoksinen käsitys jumalallisista energioista. Pihkala summaa: ”käyttäessään näitä toisistaan poikkeavia ilmaisutapoja molempien perinteiden tarkoitus on sama”.
Vanhurskaus
Meyendorff & Tobias selittävät hienon yksinkertaisesti luterilaisen ja ortodoksisen kirkon painotuserot pelastuskysymyksessä: luterilaiset painottavat Kristusta, joka on ”For Us”, kun taas ortodoksit tunnustavat erityisesti pelastajan, joka on ”In Us”. Edelliseen korostukseen sopii termi vanhurskaus, jälkimmäiseen puolestaan jumalallistuminen, joka voidaan ilmasta myös englanninkielisenä käännössanana ”deitifikaatio” tai suoraan kreikaksi sanalla ”theosis”.
Vanhurskauttamisoppi on luterilaisen kirkon kulmakivi. Tämä oppi voidaan katsoa ekumeenisesti kestäväksi, sillä se ankkuroituu vahvasti Raamattuun ja etenkin apostoli Paavalin opetukseen. Yksinkertaisesti ilmaistuna vanhurskauttamisoppi tarkoittaa sitä, että Jumala pelastaa ihmisen hänen syntisyydestään huolimatta, ilman Jumalan lain vaatimia tekoja, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen sovituskuoleman tähden. Luther ja luterilaiset ovat siis vaalineet Paavalin pääajatusta, jonka mukaan pelastus on kokonaan Jumalan lahja, eikä ihminen voi mitenkään ansaita pelastusta tai valmistella itseään pelastuksen vastaanottamiseen. Näin on haluttu torjua synergismin harha, johon Luther ja 1500-luvun luterilaisuus katsoi aikansa kirkon ajautuneen. Synergismin mukaan pelastus tulee yksin Jumalalta, mutta ihminen kykenee ottamaan sen vastaan ja hyväksymään sen. Synergismin mukaan ihmisessä on ikään kuin astia, joka kestää ikuisen elämän vettä. Luther kielsi tuon astian tai paremmin sanottuna, nimesi sen uskoksi, joka on Jumalan työ ihmisessä.
Vanhurskauttamisopista seuraa myös luterilaiselle ymmärrykselle ominainen lain ja evankeliumin erottaminen. Laki tarkoittaa Jumalan tahtoa eli sitä mitä hän vaatii ihmiseltä, sanalla sanoen täydellistä rakkautta. Evankeliumi tarkoittaa kaikkea sitä, mitä Jumala lahjoittaa meille. Lain ja evankeliumin sekoittaminen tai jommankumman sivuuttaminen johtaa joko lakihenkiseen armottomuuteen tai halpaan armoon ja antinomismiin eli näkemykseen, jonka mukaan pelastuneita ei tule kehottaa rakkauden tekoihin. Oikeastaan lain ja evankeliumin oikea ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia ammattiteologeille ja jopa itse Lutherille. Vaikeus on raamatullinen, sillä meillä on Paavalin sana: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja”, mutta yhtälailla Jaakobin sana: ”Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” Uskoa ja armoa korostanut Luther nimitti Jaakobin kirjettä oireellisesti olkikirjeeksi.
Gritsch & Jenson kertovat, kuinka ensimmäiset luterilaiset kahnasivat tekojen merkityksestä. Olen itse omia tunnustuskirjojani vastaan sanoessani: ”Kristitty ei voi pelastua ilman kuuliaisuutta rakkauden tekoihin”. Internet-sivustolla ”Christian History for Everyman” on artikkeli ”Not by Faith Alone: The Martin Luther Paradox”, jonka mukaan Paavalin ja Jaakobin välinen jännite katoaa, kun huomaamme, että Paavali puhuu vanhurskaudesta menneessä sekä tulevassa aikamuodossa. Mennyt aikamuoto viittaa jo vastaanotettuun pelastukseen yksin uskosta, tuleva pelastus viittaa puolestaan pelastukseen aikojen lopulla ja tämä pelastus on Paavalikin mukaan nivottu yhteen hyvien tekojemme kanssa.
Vanhurskausoppi liittyy luterilaiseen ekumeniaan etenkin siinä, että luterilainen ja katolinen kirkko saivat vuonna 1999 allekirjoitettua yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. Työskentelyssä mukana ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon emerituspiispa Eero Huovinen kertoo Keskisuomalaisen artikkelissa ”Paavi ja Luther melkeinpä ojentavat kättä toisilleen” katolisten ja luterilaisten välisestä yhteisymmärryksestä pelastusopissa: ”Jumalan luo ei päästä siten, että ihminen itse pyrkii kiipeämään tikapuita pitkin taivaaseen. Armo on sitä, että Jumala tulee alas ihmisen luokse. Ei ole tarkoitus, että yrittäisimme itse tekeytyä pyhiksi.”
Luterilaiset korostavat Paavaliin nojaten uskoa. Usko on Jumalan työ ihmisessä. Se tarkoittaa uskovan ja uskon kohteen, Kristuksen, välistä yhteyttä, suhdetta, ystävyyttä ja peräti yhdistymistä. Tämä yhteysajatus ja korostus, tai vielä tarkemmin ilmaistuna, Kristuksen läsnäolo uskovassa, on nykyisen suomalaisen Luther-tutkimuksen löytö ja ekumeeninen yleisavain, jolla luterilainen ja ortodoksinen kirkko voivat avata oven toisilleen. Avainsanat tässä ovat yhteys eli unio sekä osallisuus eli partisipaatio. Luterilaisella puolella korostetaan juuri uskoa ja kenties juuri ekumeeninen työskentely on auttanut meitä muistamaan, ettei usko ole vain totena pitämistä, eikä pelastusvarmuutta vaan se on kokonaan uusi todellisuus ihmisessä, missä autuaan vaihtokaupan vuoksi on nyt Jumala ja kaikki hänen lahjansa. Siksi Luther saattoi jopa opettaa, että usko tekee ihmisestä Kaikkivaltiaan ja Jumalan.
Luterilaisuudessa puhutaan pyhityksestä, kuuliaisuudesta sekä rakkauden teoista, mutta painotus on ollut siinä, että tällainen ihmisen aktiivisuus ei pelasta ihmistä. Tästä seuraakin vaara painottaa Jumalan aktiivisuutta ja ihmisen passiivisuutta niin paljon, että kristillinen usko vääristyy kertaluontoiseksi taivaalliseksi armahdusjulistukseksi. Kirjan ”Johdatus Lutherin teologiaan” artikkelissa ”Vanhurskauttamisoppi” Simo Peura kirjoittaa, että Lutherin jälkeisessä luterilaisuudessa vahvistui juridismetaforinen käsitys vanhurskauttamisesta, missä syntinen ikään kuin julistetaan vanhurskaaksi taivaan torilla Kristuksen sovitusopin vuoksi. Tätä on kutsuttu forenssiseksi tai imputatiiviseksi vanhurskauttamiseksi. Pihkalan mukaan tämä näkemyksen mukaan vanhurskauttaminen ei tuo ihmiseen mitään, eikä siten muuta häntä olemuksellisesti. Peura ja Pihkala nojaavat Tuoma Mannermaan tutkimuksiin, jonka mukaan Lutherilla vanhurskaus tarkoittaa myös edellä mainittua eli sitä, että vanhurskaudessa tapahtuu uskovan ja kristityn yhdistyminen. Tästä seuraa myös vanhurskaaksi tekeminen, mikä tarkoittaa pyhittymistä, uudistusta ja taistelua syntiä vastaan. Peuran mukaan myöhempi luterilaisuus erotti tämän vanhurskaaksi tekemisen itse pelastuksesta pelastuksen seuraukseksi, vaikka Luther piti vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen yhdessä. Saarisen mukaan Suomen ja Saksan ortodoksien ja luterilaisten kesken on kirjattu ylös näkemys pelastuksesta, missä pyhitys on vahvasti mukana, kun taas Amerikassa luterilaiset ovat pitäytyneet erotteluun.
Minun ymmärrykseni mukaan voimme pitää julistamisen ja tekemisen yhdessä, kunhan pidämme mielessä järjestyksen: ensin ihminen ottaa Jumalan lahjoittamalla uskollaan vastaan Jumalan rakkauden ja anteeksiannon vanhurskauden julistuksessa, sitten hän alkaa elää uutta, rakkaudentäyteistä elämää Kristuksessa. Peuran mukaan Luther ei kuitenkaan tehnyt tällaista erottelua. Peura painottaa, että pelastus tulee ymmärretyksi oikeaoppisesti ”yksin armosta”, kunhan pidetään jatkuvasti mielessä Kristuksen ja uskovan yhteys. Meyendorff & Tobias sen sijaan sanoittavat aikajärjestyksen. Kenties vanhurskaaksi julistaminen voidaan ymmärtää ikuisuuden näkökulmasta ja vanhurskaaksi tekeminen ajallisuuden puitteissa.
Ortodokseille vanhurskaus tarkoittaa pyhittymistä eli muuttumista Jumalan kuvan kaltaisuuteen. Ortodokseille vanhurskaus on pelastuksen alku, mikä täydellistyy jumalallistumisessa. He ovat siis korostaneet pelastusta prosessina ja luterilaiset kertaluontoisena tapahtumana. Ortodoksit eivät tee selkeää erottelua lain ja evankeliumin välille. Ilmeisesti he eivät ole kokeneet tähän samanlaista tarvetta, mitä Paavali, Augustinus ja Luther kokivat. Ekumeenisissa keskusteluissa on tähdennetty, etteivät ortodoksit ymmärrä jumalallistumista lakina vaan rakkautena. Kysymys on ymmärrettävä, sillä Jumalan laki vaatii juuri rakkautta. Luterilaiset ja ortodoksit voivat olla yhtä mieltä siitä, ettei kristittyjä tarvitse (enää) vaatia.
Jumalallistuminen
Ortodoksien korostama jumalallisumisen oppi on selkeimmin ilmaistuna kirkkoisä Athanasioksen sanoissa: ”Jumala tuli ihmiseksi, tehdäkseen meistä jumalia”. Jumalallistuminen tarkoittaa pyhittymistä eli muuttumista alkuperäiseksi Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, mihin Jumala on jokaisen ihmisen luonut. Selkein jumalallistumisoppia tukeva Raamatun lause on toisesta Pietarin kirjeestä: ”Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.”. Deitifikaation voi ymmärtää moraalisena kilvoitteluna, mutta syvimmiltään se tarkoittaa yhteyttä ja yhdistymistä Jumalaan. Tästä todistavat myös apostolit Paavali ja Johannes. Ortodoksit siis ymmärtävät pelastuksen mystispainotteisesti ihmisen osallisuutena ja yhteenkuuluvuutena Jumalan kanssa. Ortodokseille pelastus on ontologista, niin ihmisen kuin koko luomakunnan suhteen: niin kuin kuningas Midaan kosketus muutti kaiken kullaksi, niin inkarnoitunut Kaikkivaltias muuttaa kaiken ikuiseksi.
Meyendorff & Tobias, Peura sekä Mannermaa painottavat, että jumalallistumisen ajatus kuului myös Lutherin uskonelämään ja julistukseen. Luterilainen puoli korostaa ihmisen uskoa: uskossa tapahtuu Jumalan ja ihmisen unio. Saarisen mukaan Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon neuvottelut ovat olleet merkittäviä, sillä niissä luterilainen kirkko antoi ja hyväksyi ensimmäistä kertaa historiansa aikana virallisten lausuman, joka puhui jumalallistumisesta. Tämä kuulostaa merkittävältä ja samalla hämmentävältä, kun Peura todistaa meille toisaalla Lutherin käyttäneen theosis-termiä usein ja imaisseen sen ydinajatuksen vielä useammin.
Lähteitteni mukaan luterilaiset ovat tavanneet pitää jumalallistumisen ajatusta osana kunnian teologiaa. Kunnian teologia oletetaan tunnetuksi, sillä sitä ei lainkaan avata lukijalle. Siksi valotan ilmausta Sammeli Juntusen artikkelin ”Ristin teologia ja annihilaatio” avulla, mikä on julkaistu kirjassa ”Johdatus Lutherin teologiaan”. Ristin teologia ja kunnian teologia ovat vastakkaisia. Ristin teologia katsoo alas; Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa, kunnian teologia puolestaan ylös, Jumalan valtaistuimelle. Lutherin mukaan ihminen on luonnollisen järkensä perusteella kunnian teologi tuntiessaan taivaallisen Jumalan ja Hänen hyvät lahjansa. Kunnian teologi etsii hyvää ja rakastaa hyvää, se rakastaa saadakseen. Kunnian teologia käy yksiin sen kanssa, että ihminen katsoo kykenevänsä osallistumaan pelastukseen hyvyydellään, omalla valinnallaan tai rakkauden teoillaan.
Kunnian teologian puitteissa ”ymmärretty” jumala, pitää kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, sillä tällainen jumala rakastaa myös vain hyvää ja kaunista. Luther sen sijaan painotti, että Jumala rakastaa syntistä, mitätöntä ja kurjaa, josta Jumalan rakkaus tekee kaunista ja hyvää. Juntunen tähdentää, että Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on ”ei-mikään”. Ihminen ja koko luomakunta on ”ei-mitään” ilman Jumalaa. Lutherin mukaan Jumala tyhjentää meidät omavanhurskaudesta ja kunnian perkeleestä kurittamalla meitä. Jumalan ankaruus on kuitenkin Jumalan hyvää rakkautta, jonka tarkoituksena on tehdä meissä sijaa sen vastaanottamiselle. Ristin teologian mukaan Jumala löytyy vain Kristuksessa sekä hänen seuraamisestaan kärsimyksen koulussa. Ristin teologian mukaisesta Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja siksi kirkon ja kristitynkin autuas elämä näyttäytyy ahdistuksena ja heikkoutena.
Jumallalistumisoppia voi pohtia kunnian teologian ja ristin teologian valossa esimerkiksi seuraavan ikonin kautta.
Tämä on suosittu ortodoksinen ikoni ”The Ladder of Divine Ascent”. Se kuvaa jumalallistumisen prosessia kilvoittelun ja askeesin tikapuina, jotka johtavat Jeesuksen luokse. Ikonia sopii verrata Huovisen äsken lainattuihin sanoihin. Ikonissa kristityt kohoavat Jeesuksen luo taivaaseen. Tikapuut eivät siis ole sitä varten, että Jeesus tulisi niitä pitkin alas meidän luoksemme. Kohoaminen tikapuiden askelmilla kuvaa hengellistä kasvua ja kehitystä. Tässä voi nähdä vähintään vaaran kunnian teologialle tyypillisestä ylpeydestä, oman hyvän ja edistyksen etsinnästä. Ristin teologi jää nyyhkyttämään tikapuiden juurelle: ”Minusta ei ole kapuamaan Jumalan luokse. En kykene täyttämään hänen vaatimuksiaan. Ainoa toivoni on, että Vapahtaja laskeutuu alas minun luokseni.” Vaan entäpä jos Kristus juuri kutsuu meitä astumaan ensimmäiselle askelmalle, niin kuin hän käski Pietaria astumaan veden päälle?
Luterilaiset oppineet ovat siis ennen sulkeneet jumalallistumisen kunnian teologian suureen vankilaan, mutta nyt Mannermaa ja Peura ovat kuin nuoret miehet Kristuksen haudalla, jotka riemusta huutavat: ”kivi on vieritetty pois!” Mannermaan mukaan ihminen uskollaan ymmärtää Jumalan salatun ristin työn ja autuaan vaihtokaupan, missä heikkous vaihtuu voimaksi, tyhmyys viisaudeksi ja ruma kauniiksi, sillä Jumala on tullut ihmiseksi. Peura ja Mannermaa toisin sanoen painottavat Anthanasioksen sanojen alkuosaa: ”Jumala tuli ihmiseksi..”. Tikapuuikoni voisi olla siis luterilaisittain hyväksyttävissä, jos Jeesuksen ymmärretään ensin laskeutuneen kilvoittelijoiden tasalle. Saarinen kertoo myös ekumeenisesta yhteisymmärryksestä, jonka mukaan kristitty pysyy syntisenä koko elämänsä. Ajatus on ollut oleellinen luterilaisille ja vähän kysymysmerkiksi jääkin vetääkö Saarinen nyt mutkia suoriksi. Peuran tulkinta puolestaan jättää jännitteen tai jopa ristiriidan voimaan kirjoittamalla samaan tapaan kuin Huovinen: ”Tässä ei ole kyse ihmisen pyrkimyksestä Jumalaksi, vaan inkarnaatiosta, Jumalan tulosta ihmiseksi. -- Ihminen ei edesauta omilla ponnisteluillaan jumalallistamistaan eikä vanhurskaaksi tekemistään. Mikäli hän näin erehtyy luulemaan, hän vain yrittää olla jotakin ja asettaa esteitä Jumalan työlle.” Luterilaiset siis korostavat Jumalan aktiivisuutta ja ihmisen passiivisuutta ja ortodoksit Jumalan sekä ihmisen aktiivisuutta.
Sidottu ratkaisuvalta
Kun puhutaan pelastuksen edellytyksistä kristinuskon kontekstissa, vastaan tulee sellaisia käsitteitä kuin synti, Jumalan kuva sekä vapaa tahto. Mainitsin Lutherin ja luterilaisuuden vastustavan synergismiä. Vapaan tahdon kysymyksessä Lutherin kiistakumppaniksi osoittautui Erasmus Rotterdamilainen, joka piti humanistina ihmisen tahtoa vapaana. Tästä kiistasta jäi luterilaisuuteen käsitys sidotusta ratkaisuvallasta. Tämän opin mukaan ihminen voi kyllä toimia ja tehdä hyvää, mutta syvimmiltään, pelastuskysymyksessä, hänen tahtonsa on sidottu. Tahtomme ei siis ole vapaa valitsemaan taivaan ja helvetin väliltä. Ihminen on Paholaisen orja ja synteihin kuollut huono puu, joka ei voi tehdä hyviä tekoja. Sidottu ratkaisuvalta sopii yhteen predestinaatio- eli ennaltamäärämisopin kanssa. Jo nimensä mukaisesti tämä oppi tarkoittaa sitä, että ne, jotka pelastuvat, ovat Jumalan pelastukseen valitsemia. Vapaan ratkaisuvallan mukaan ne pelastuvat, jotka suostuvat pelastettaviksi. Lutherin ja hollantilaisen välinen kiista oli tavallaan toisinto kirkkoisä Augustinuksen ja brittimunkki Pelagiuksen välillä. Lutherin tavoin Augustinus korosti Jumalan armoa ja ihmisen sidottua vapautta. Augustinuksen kanta voitti, mutta ihminen vapaine tahtoineen jäi myös elämään lännen kirkon pelastusopillisiin pohdintoihin. Lutherin mukaan vapaan ratkaisuvallan oppi on kunnian teologiaa.
Tässä kysymyksessä näyttäisi olevan erittäin vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää kultaista keskitietä. Vapaa ratkaisuvalta kuulostaa reilulta, mutta siinä päädytään siihen, että ihminen voi itse kiittää itseään kyvystään ottaa pelastus vastaan. Ennaltamäärämisoppi taas vaikuttaa epäreilulta: jos Jumala valitsee pelastettavat, miksi hän ei pelasta kaikkia? Eteen tulee tukala kysymys niin sanotusta kaksinkertaisesta predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala valitsee paitsi taivaskansalaiset, myös helvetin omat. Luterilaisuudessa kaksinkertainen predestinaatio on kielletty vetoamalla Jumalan yleiseen pelastustahtoon pelastaa kaikki (mitä kirjoitukset julistavat jokseenkin jännitteisesti ennaltamääräämisen kanssa) sekä vetoamalla ihmisen valitsemaan syntiin, jossa hän tahtoo pysyä erossa Jumalasta. Gritsch & Jenson tuovat esiin, että Lutherin jälkeisessä luterilaisuudessa kiisteltiin myös kiivaasti ihmisen osuudesta pelastuksessa. Kirjassa tuodaan myös esille luterilainen apologia sidotulle ratkaisuvallalle ja predestinaatiolle: Jumala luo sanallaan ihmisen vapaaksi uudelleensynnyttämällä hänet Pyhästä Hengestä ikuiseen elämään.
Synergismin voisi nähdä vapaan- ja sidotun ratkaisuvallan kompromissina, sillä sen mukaan ihminen pystyy ottamaan pelastuksen vastaan, mutta vasta kun Pyhä Henki vetää häntä tähän. Luther ei kuitenkaan voinut hyväksyä kompromissia, sillä hänen mukaansa silloin Jumala ei saa kaikkea kunniaa ja yksin armosta -periaate kumoutuu. Sidottu ratkaisuvalta siis varjelee teologiaa lain ja evankeliumin sekoittamiselta. Gritsch & Jenson huomauttavat, että jos pelastus nähdään oikein Jumalan täydellisenä lahjana, mutta laitetaan kuitenkin paino ihmisen valinnalle ottaa lahja vastaan tai torjua se, silloin pieni määrä ihmispanosta hapattaa koko pelastuksen. Jo siis ilmaus: ”Pelastus on niin suurta Jumalan armoa ja rakkautta sinua kohtaan, että ei tarvitse muuta kuin vain ottaa se vastaan”, sotkee luterilaisesta näkökulmasta pelastusopin hyvästä aikeestaan huolimatta. Mainittakoon, että niin sanottujen vapaiden suuntien, kuten helluntailaisuuden, julistus on tavallisesti juuri sellaista, että se laittaa viimeisen punnuksen ihmistahdon vaa’alle.
Ekumeenisissa dialogeissa viimeistään paljastuu, että ortodoksit eivät usko sidottuun ratkaisuvaltaan vaan synergismiin. Ortodoksisuudessa luonnon ja armon tai vapaan tahdon ja armon, välillä ei ole ristiriitaa, kun taas luterilaisuudessa ihminen ei osaa muuta kuin asettua Jumalaa vastaan. Meyendorff & Tobiaan mukaan ortodoksit perivät luterilaisia selvemmin käsityksen antiikin filosofian vapaasta tahdosta. Sen mukaan moraalinen toiminta edellyttää vapaata tahtoa, eikä ilman vapautta voi olla syyllisyyttä. Erasmus Rotterdamilainen oli myös tätä mieltä niin kuin taitaa olla yleisinhimillinen järkemmekin.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että kirkkojen välinen erimielisyys ei ole pahemmin haitannut esimerkiksi Suomen luterilaisia ekumeniikkoja. Saarisenkin mukaan suomalaisten saama saksalainen Luther-kritiikki semipelagiolaisuudesta eli synergistisestä pelastusopista, on yllättävän raskas syytös. Minusta syytös on täysin looginen. Ortodoksit ovat kritisoineet luterilaista näkemystä siitä, että se kieltää ihmisen vapaan tahdon ja tekee siten ihmisestä kuin kiven tai eläimen. Sidottu ratkaisuvalta ei kiellä ihmisen vapautta kokonaan, kuten suomalaiset teologit oikein huomauttavat. He jättävät kuitenkin sanomatta, että Lutherin ja luterilaisuuden mukaan pelastuskysymyksessä ihmisen vertaaminen ajopuuhun on jo aikamoinen loukkaus – nimittäin ajopuuta kohtaan. Luterilaisuuden mukaan ihminen on pelastuksessa yhtä aktiivinen kuin kuollut Lasarus haudassaan tai yhtä aktiivinen kuin ei-mitään ennen luomista. Saarinen tuo toisaalla esiin kirkkojen yhteneväisiä näkemyksiä: Molempien kirkkojen mukaan Jumala kutsuu kristityt taistelemaan Paholaista vastaan. Ortodoksit eivät katso julistavansa synergismillään oppia ihmisen ansioista. He korostavat luterilaisten tapaan Jumalan aloitetta ja katsovat näin torjuvansa pelagiolaisuuden. Luterilaiset tuovat tässä kohtaa mukaan uskon, joka yksin pystyy avaamaan oven Jumalalle, kun taas ortodoksinen kanta näyttäisi olevan se, että jokin luotuisuudessamme kykenisi tekemään saman.
Jumalan kuva ja synti
Sidottu ratkaisuvalta käy yksiin perisyntiopin kanssa. Nyt tarvomme juuri luterilaisuuden karussa maastossa. Sidotun ratkaisuvallan ja perisyntiopin perusteella, luterilaiset ovat todellisia komansseja ja eri mieltä lähes kaikkien kirkkokuntien, katolisten, ortodoksien, vapaiden suuntien sekä yleisinhimillisen ihmisjärjen kanssa. Perisynti tarkoittaa sitä, että ihmisestä ei tule syntistä, kun hän valitsee synnin elämässään, vaan että ihminen syntyy syntisenä ja pahana ja kykenee näin valitsemaan vain syntiä elämässään. Perisyntiopista juontunee kirkkomme juhlava ahdistus. Uskonpuhdistajille oli tosin selvää, että ihmiset pystyivät hyviin ja jaloihin tekoihin, mutta perisyntiopin mukaan suurimmatkin hyveemme ovat pelkkiä loistavia syntejä. Perisynti sopii yhteen Jumalan armon korostuksen kanssa. Luterilainen antropologia onkin pitkälti kirkkoisä Augustinuksen peruja.
Kristinuskon mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ihmisen alkutila oli synnitön, viaton ja siten täydellinen. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen tila muuttui. Luterilaiset ja ortodoksit ovat yhtä mieltä siitä, että ihminen on Jumalan kuva myös syntiinlankeemuksen jälkeen. Luterilaisuudessa on kuitenkin tavattu korostaa synnin turmelleen ihmisyyttä vahvemmin kuin ortodoksisuudessa. Luterilaiset nojaavat Augustinuksen ajatuksiin Aadamista periytyvään perisyntiin ja syyllisyyteen. Ortodoksit taas suosivat kirkkoisä Irenaeus Lyonilaista sekä kuolevaisuuden, ei syyllisyyden periytymistä. Ortodokseille vihollinen onkin juuri kuolema. Siksi he laulavat kiihkeämmin: ”Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudassa oleville elämän antoi”.
Terminologiassa on myös eroja. Ortodoksit esimerkiksi ovat tavanneet erotella Jumalan kuvan ja kaltaisuuden toisistaan (näin teki myös keskiajan läntinen teologia) ja ajatelleet, että lankeemuksessa musta enkeli vei ihmiseltä Jumalan kaltaisuuden, mutta ei Jumalan kuvaa. Luterilaisuudessa on saatettu jopa sanoa, että ihminen Jumalan kuvana on synnin viemää, mutta tällä onkin kenties tarkoitettu vanhurskauden puutetta, eikä siis millään tavalla ihmisyyden kieltämistä. Luterilaiset näkevät tänä päivänä Jumalan kuvan lähinnä luomisen näkökulmasta, mutta ortodoksit tuovat kuvaan vahvemmin painotuksen Jumalan kuvan ja samalla koko luomakunnan ennalleen palauttamisesta eli restauraatiosta ja transfiguraatiosta, missä uusi luominen alkaa Kristuksessa, jatkuu kristityissä ja Kristuksen kirkossa ja täydellistyy ajan luovuttaessa avaimet ikuisuudelle viimeisenä päivänä. Ortodoksit eivät puhu perisynnistä vaan ihmisen luontaisesta taipumuksesta pahaan. Tässäkin kohtaa voimme kysyä, ovatko erot pelkkää hiustenhalkomista. Pihkala ei näe tai halua tuoda eroavaisuutta esiin, vaan kirjaa molempien kirkkojen ymmärtävän syntiinlankeemuksen ihmisen ja Jumalan välisen suhteen katkeamisena.
Loppusanat
Ekumenia voi näyttäytyä turhalta touhulta kahdelta suunnalta. Toiset leimaavat keskustelukumppanin niin vaikeaksi, etteivät he lue toivoa neuvotteluihin, toisten mielestä riidat voisi jo unohtaa ja yksinkertaisesti olla yhtä mieltä loukkaamatta ketään. Ekumeniaa voi kuitenkin puolustaa kultaisella keskitiellä, jossa kulkeva oppii omasta uskostaan kohtaamalla toisella tapaa uskovan. Peilikokemus on molemminpuolinen ja uskon tämänkin esseen osoittavan, että niin luterilaiset kuin ortodoksit voivat oppia toinen toistensa painotuseroista jotain yhteisestä kristillisestä uskostamme.
Kristillistä oppia voisi verrata katedraaliin, joka on rakennettu perustuksista, pilareista sekä lukuisista tiilistä. Näin ymmärrämme, että kirkkojen opit ovat loogisia kokonaisuuksia, mitkä rakentuvat monista pienemmistä, yhteensopivista osasista. Ekumenian tärkeyttä ja tarkkuutta voi puolustaa sillä, jos rakennusta kantava elementti vääristyy, koko rakennus voi sortua ja että yhden tiilenkin vaihtaminen vaikuttaa hyvin paljon vieressä oleviin tiiliin ja lopulta koko katedraaliin. Tässä esseessä on tuotu esiin luterilaisen ja ortodoksisen kirkon oppikysymyksistä löytyviä rajapintoja. Voimme puhua linjoista monikossa sillä, esimerkiksi tietynlainen oppi pelastuksesta edellyttää tietynlaista oppia pelastajasta, ihmisestä ja synnistä. Teologiassa on tavattu tehdä jako yleisen ja erityisen ilmoituksen välille. Tästä voi johtaa myös jaon yleisinhimilliseen uskoon sekä erityiseen ja pelastavaan kristinuskoon. Tutkimukseni valossa näyttää vahvasti siltä, että ortodoksinen kirkko operoi luterilaista kirkkoa vahvemmin ja yhteistyöhaluisemmin ”yleisen” kanssa, kun taas luterilainen kirkko korostaa kuilua yleisen ja erityisen välillä seisoen itse erityisen ilmoituksen houkkuudessa. Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio, että olen ainakin itse mieltänyt luterilaisuuden hyvin maalliseksi, jopa maallistuneeksi, kristinuskon haaraksi ja ortodoksisuuden taas mystiseksi ja arkisuudesta etäiseksi suitsukkeeksi. Näillä pohdinnoilla jätän kuitenkin arvottamatta, kumpi kirkkokunta on mielestäni ymmärtänyt uskomme salaisuuden syvällisemmin.
Kirjallisuus
Risto Saarinen: Faith and Holiness - Lutheran-Orthodox Dialogue 1959–1994 Juha Pihkala: Uskon ja rakkauden tie - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi
Carl Braaten & Robert Jenson: Union with Christ - The New Finnish Interpretation of Luther
John Meyendorffin & Robert Tobias: Salvation in Christ - A Lutheran Orthodox Dialogue
Ortodoksi-lehti numero 53
Eric Gritsch & Robert Jenson: Lutheranism - The Theological Movement and It’s Confessional Writings
Pyhä Raamattu
https://www.christian-history.org/not-by-faith-alone.html
http://www.ksml.fi/ulkomaat/Paavi-ja-Luther-melkeinp%C3%A4-ojentavat-k%C3%A4tt%C3%A4-toisilleen/865432
Pekka Kärkkäinen (toim.): Johdatus Lutherin teologiaan
Martti Luther: Sidottu ratkaisuvalta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti