Ihmisien ja jumalien aikajana osa 13: Islamin miekka, kristinuskon miekka

Tämä blogi kattaa historian tapahtumia ajanjaksolta 600-799. Elämme varhaiskeskiaikaa. Maailmassa on noin 200 miljoonaa ihmistä, 40 miljoonaa kristittyä. Ajan ”pimeyttä” kuvaa se, että tämä blogi on paljon lyhyempi, kuin vuosia 0-199, 200-399 ja 400-599 käsittelevät julkaisut. Lyhyys tarkoittaa myös merkittävien kristillisten ajattelijoiden vähäisyyttä, toisaalta "valmista" kristinoppi sekä sitä, ettei uusia suuria oppiriitoja enää syntynyt kuten aiemmin. 


600-630 Itä-Rooman tilanne näytti siedettävältä, kun frankkien, langobardien, persialaisten ja avaarien kesken vallitsi rauha. Kunnes Bysantin keisarin Maurikioksen legioonat huudattivat komentajansa Fokaksen keisariksi (602), jolloin alkanut sisällissota yllytti viholliset hyökkäämään kaikilta suunnilta. Persialaiset valtasivat Syyriassa Edessan (609) ja Antiokian (610). Edes Mandylion, Jeesuksen kankaalle jäänyt ja siten käsittä tehty kasvokuva, ei estänyt hävitystä. Valtapelin voitti kyvykäs Herakleios, Fokas teloitettiin (610).

Keisarin joukot hävisivät uskottomille Antiokiassa, ja persialaiset valloittivat Damaskoksen (613), koko Syyrian ja Jerusalemin (614) vieden lukuisia ihmisiä pakkosiirtoon. Pyhä risti joutui pakanoiden käsiin. Myöhemmin persialaiset valloittivat Aleksandrian (619). Avaareille piti maksaa raskaasti rauhasta. Bysantin sotajoukot onnistuivat kuitenkin iskemään takaisin turkkilaisten tuella. Persialaiset kostivat piirittämällä Konstantinopolia avaarien kanssa (626). Kaupunki kesti alivoimaisena, muuriensa ja turkkilaisten, kenties Jumalanäidinkin, tuella. Sotamenestys kääntyi roomalaisten eduksi, kun viholliseen iski sisällissota ja kulkutautiepidemia. Herakleios valtasi takaisin menetetyt alueet, palautti reliikit ja herätti näin toivoa kristittyjen parissa – pl. Persian kristityt, jotka joutuivat uskonnolliseen paitsioon.


600-630 Bulgaarit yhdistyvät johtajansa Kubratin alaisuudessa turkkilaisen ikeen yltään karistaen, avaarit voittaen ja laajan valtakunnan perustaen. Suur-Bolgaria sijaitsi Etelä-Venäjällä ja sai tukea Bysantista. Kubrat otti (taktisen) kasteen Konstantinopolista, mutta ilmeisesti kristinusko ei (vielä) juurtunut kansaan, jonka uskonto oli turkkilaisperäisyytensä takia polyteistinen tengrismi.


610-633 Muhammed saa ensimmäiset ilmestyksensä nimettömältä välittäjältä (myöh. Gabriel). Viestin sisällöstä ei ole varmaa tietoa. Muutaman vuoden jälkeen ilmestyksiä tuli lisää. Allah oli ilmeisesti jo keskiössä. Mukana ei ollut vallitsevien olojen kritiikkiä. Kunnes Muhammedin monolatria taipui monoteismiin ja sanomaan tuli mekkalaisia valtaapitäviä hermostuttavat taloudellisen tasa-arvon sanoma sekä näkemys klaanin ja heimojen uskollisuudet ylittävästä uskonyhteisöstä, ummasta. Seuraajia tuli etenkin köyhien parista, vastustustakin. Ilmeisesti Muhammed hyväksyi tällöin paineen alaisena Mekan epäjumalat. Tästä muistona ovat Koraanin ”saatanalliset säkeet”. Rukoussuunta oli kohti Jerusalemia.


Arabiankielinen kalligrafia allahu akbar, ”Jumala on suurempi”. Tunnuslause, sotahuuto ja rukous oli käytössä Arabiassa jo ennen monoteististä islamia. Islamin taide ei suosi ihmishahmojen, ei etenkään uskonnollisten aiheiden kuvaamista, vaan kalligrafiaa. Kuunsirppi tunnuksena on myöhempää perua.


Koraanin suurat 51-114 ovat pääosin Mekan 1. kaudelta. Näissä kerrotaan kaikkivaltiaasta ja armollisesta Allahista, kehotetaan hyviin tekoihin, muistutetaan helvetistä ja luvataan kauniita neitseitä uskollisille. Myöhemmin mukaan tuli tietoisuus islamista Kirjan uskontona, Jumalan nimeäminen Armolliseksi sekä Vanhasta testamentista lainatut kertomukset. Koraani lainaa mm. Nooan, Aabrahamin, Joosefin ja Salomon tarinoita yksinkertaistaen ne Jumalan miesten hyväksymiseen ja hylkäämiseen.

Muhammed menestyi siirryttyään Medinaan v. 622. Kaupungin pääheimot olivat verikostojen kierteessä. Muhammedista tuli sovintotuomari. Uskontojärjestelmä ylitti heimorajat ja pakanat kääntyivät islamiin. Profeetasta tuli sotapäällikkö. Alkujaan Muhammed koki yhteenkuuluvuutta ja toiveikkuutta kristittyjä ja juutalaisia kohtaan, mutta välit kylmenivät. Rukoussuunta vaihtui Mekaksi, minne Muhammedin sotaretketkin kohdistuivat. Voitto pakanoista tarkoitti pyhiinvaellusta pyhään kaupunkiin sekä islamin poliittisen ja valtiollisen vallan sinetöintiä. Muhammedin kuollessa (632) islam oli Arabiaan rajoittunut mahti. Alkujaan, myös Koraanissa, Muhammed oli tavallinen mies, johon myöhempi traditio alkoi liittää ihmeitä.

Medinan kausien suurissa on lainsäädäntöä sekä polemiikkia juutalaisia ja kristittyjä vastaan. Islam erottuu omaksi uskonnokseen. Paikoin myös juutalaiset ja kristityt pelastuvat. Mukaan tulee paastokuukausi ramadan ja Aabrahamilta peritty käsitys Kaaban pyhyydestä kivineen. Islamin vastustajia vastaan kehotetaan taistelemaan, heitä nimitetään saastaksi, juutalaisia muutetaan apinoiksi. Islamilaiset esitetään Aabrahamin henkisinä ja biologisina jälkeläisinä, arabit tämän pojan Ismaelin perillisinä. Koraanin Jeesus on neitseestäsyntynyt ja ihmeitä tekevä profeetta, joka ei kuitenkaan ole Jumalan Poika, eikä ristiinnaulittu. Maria – ainoa Koraanin nimeltä mainitsema nainen – nähdään myös kristittyjen epäjumalana. Mies saa ottaa useita vaimoja ja lyödä vaimoaan. Huntukäskyä Koraanissa ei ole, ei liioin kuvakieltoa.

Muhammedin kuolema kuohutti vastasyntynyttä uskontoa: Beduiinit sanoutuivat liikkeestä irti. Heimoprofeetat kyseenalaistivat profeetan aseman. Perimätieto kertoo ridda-sodista, joiden myötä uskosta luopuneet saatettiin takaisin islamin helmaan ja Medinan keskushallinnon alaisuuteen.


625-642 Bysantissa keisari Herakleitos yritti harmonisoida patriarkka Sergiuksen kanssa valtakuntansa kristikansan kädenojennuksella monofysiittejä kohtaan: Kristuksella oli kaksi luontoa, mutta yksi energia / toiminta. Oppi sai kannatusta sekä vastustusta (mm. Sofronios Jerusalemilainen). Kristologinen kriisi levähti taas käsiin. Paavi Honorius hylkäsi yhden ja kahden energian opit. Hän opetti monoletismiä, Kristuksen yhtä tahtoa. Mies sijoitti tahdon Kristukseen, persoonaan ja hypostaasiin, ei luontoihin. Kaksi energiaa tai tahtoa kun uhkasivat tehdä Jeesuksesta perisyntisen. Keisari antoi v. 638 paavin linjan mukaisen ukaasin. Samana vuonna oppikiistan pääarkkitehdit kuolivat. Monoletismi sai kuitenkin vastusta sekin. Mikäli tahtoja olisi vain yksi (jumalallinen), kiistettäisiin Jeesuksen täysi ihmisyys. Eli, Jeesuksen tahdot piti lukea khalkedonialaisesti luontoihin kuuluviksi. Paavi Johannes IV:n johtamana keisarin linja kumottiin.


632-661 Islamin yhdistämät arabit lähtivät valloittamaan maailmaa Syyriaan bysanttilaisia ja persialaisia vastaan verivihollisten liittouduttua heitä vastaan. Damaskos, Jerusalem, Antiokia ja Edessa lankesivat arabialaisille. Paikalliset juutalaiset olivat tästä jopa iloissaan, sillä kristityt olivat vainonneet heitä. Persialaiset hävisivät myös ja sassanididynastia katosi. Sitten Bysantti menetti Aleksandrian sekä Egyptin. Kristillinen koptiaika tosin jatkui Egyptissä ja monet monofysitistit pitivät arabeista jopa enemmän kuin bysanttilaisista. Nubiassa kristillisyys jäi elämään, sillä muslimit eivät edenneet etelään. Arabien sotamenestys on arvoitus. Vanhempien imperiumin heikkous ja kamelimahdollisuudet selittävät mysteeriä.

Islamin perimätiedon mukaan tämä oli neljän oikeaan johdetun kalifin aika. Koraani koottiin ilmeisesti islamin 3. kalifin Uthmanin aikana. Koraanit suurat ovat pituusjärjestyksessä pisimmästä lyhyimpään. Alkujaan islamissa ei ollut käsitystä Koraanin erehtymättömyydestä, muuttumattomuudesta ja luomattomuudesta. Tekstiin myöhemmin lisätyt vokaalit vähensivät tulkintamahdollisuuksia.

Bysantin khalkedonilaisuuden paineen alle jääneet kristityt eivät pitäneet yksijumalaisia muslimeja täysin vihollisina. Lähetystyöstä ei voine puhua – muslimit eivät tahtoneet käännynnäisiä, eivät liioin kuolleita, vaan verotettavia. Arabit opettelivat myös merisotakäynnin salat ja valtasivat Kyproksen. Keisari maksoi raskaasti rauhasta, mikä ei kuitenkaan pitänyt. Arabit voittivat roomalaiset Anatolian Foiniksin edustalla. Bysanttilaisten onneksi myrsky tuhosi arabien laivaston. Lisäksi arabien kesken puhkesi sisällissota (1. fitna), mikä antoi roomalaisille hengähdystauon. Vallan otti Umaijadien dynastia Damaskoksesta.


615-683 Harvassa ovat erisnimet Amerikan historiassa ennen Kolumbusta, mutta mayojen kaupunkivaltion Palenquen hallitsija Pacal Suuri kuuluu mainita, sillä hän hallitsi ennätykselliset 68 vuotta (24 870 päivää) eli pisimpään kuin kukaan muu ennen häntä tai kukaan muu hänen jälkeensä yli tuhanteen vuoteen. Jännästi muitakin pitkäikäisiä hallitsijoita tunnetaan tämän ajan maya-Meksikosta, kuten Savu Jaguaari ja Kilpi Jaguaari. Maya-kaupunkien alamäki oli kuitenkin jo alkanut.


600-699 Englannin kristillistäminen pääsee vauhtiin, kun Kentin kuningas Ethelbert ottaa kasteen. Englanti oli jakaantunut seitsemään, jokseenkin rauhaisaan kuningaskuntaan. Maan kristillistäminen kärsi takaiskun Kentin seuraavan kuninkaan Eadbaldin käännyttyä pakanuuteen ja turmeltua pitkän lähetystyön. Kuningas kuitenkin käänsi kelkkansa Canterburyn piispan Laurentiuksen vaikutuksesta. Kristinusko sai maassa voiton toisensa perään hallitsijoiden hylätessä pakanuuden vuosisadan mittaan. Vahvin valtakunta vaihtui Kentistä Northumbriaan, jota irlantilaismunkki Aidan auttoi kääntymään kristilliseksi. Aidan perusti Lindisfarnen luostarin. Luostari sai pian myös toisen pyhimyksen, armoitetun ihmeidentekijän ja piispamunkki Cuthbertin.

Lindisfarnen luostarin raunioita. Luostarit olivat varhaiskeskiajan keskeisiä yksikköjä. Köyhistä yhteisöistä tuli paradoksaalisesti varakkaita verokiertoon perustuvan lahjoitusten tähden. Lahjoituksilla saattoi ostaa rukouksia eli hengellisiä siunauksia.

600-711 Piispa Isidorus Sevilainen todistaa, ettei goottien Hispania ole takapajula. Isidoruksen tietokirja lähes kaikesta oli keskiajan Wikipedia. Teos väittää maailmaa pallon sijaan kärrynpyöräksi. Piispa vastusti areiolaisia ja kirjoitti mm. korkeaa mariologiaa. Kirkon ja Marian mystisestä yhteydestä sekä tämän ikineitsyydestä hehkutti myös munkki ja arkkipiispa Ildefonus Toledolainen. Goottien Espanja kärsi sisällissodista, kuninkaanmurhista, juutalaisvainoista sekä kahakoista mm. baskeja vastaan. Bysanttivalta hätyytettiin (mm. Malaga). Goottien sulautuminen paikallisväestöön kiihtyi vuosisadan lopulla.


600-714 Frankkien keskinäinen kahakointi jatkuu, eikä vuosisadasta ole paljonkaan kerrottavaa. Klotar II onnistui yhdistää kansan Klodovigin tavoin, mutta muuten merovingi-kuninkaat tulivat ja menivät ja valtaa käyttivät heidän rinnallaan käskynhaltijat, major domukset. Yksi heistä, Ranskan Austrasian Pipin II nousi vuosisadan vaihteessa ylemmäksi vertaisiaan luoden perustan karolingeille.


642-681 Monoletismi kiusasi kristikansaa sekä hiersi idän ja lännen istuinten välejä. Karthagossa vuosisadan tunnetuin teologi Maksimos Tunnustaja voitti väittelyssä piispa Pyrrhoksen: Jeesuksen yksitahtoisuus johtaa monofytismiin, kun taas kaksitahtoisuus ei johda sisäiseen konfliktiin Kristuksen inhimillisen tahdon yhtyessä jumalalliseen. Kaksitahto-oppi oli vieläpä raamatullinen, esimerkiksi Jeesuksen Getsemane-kertomuksen myötä. Konstantinopolin patriarkka pitäytyi kuitenkin Herakleitoksen linjaukseen. Harhaoppisuussyytöksiä sateli. Keisari Konstans yritti turhaan kieltää kiistan jatkamisen rangaistuksien uhalla. Maksimos ja paavi Theodorus puuhasivat koolle ekumeenista kirkolliskokousta keisaritta.

Lateraanisynodissa (649) paavi Martinuksen johdolla kirkko vahvisti kahden tahdon kristologian ja tuomitsi sen vastustajat. Bysantti vastasi vangitsemalla paavin ja Maksimoksen Ravennan eksarkin toimesta. Paavia kun ei oltu vihitty paikalleen keisarin luvalla. Miehiä kidutettiin ja heidät karkotettiin vankeina puhekiellon rikkomisesta sekä veljeilystä vihollista vastaan. Myöhemmin itä ja länsi pääsivät sopuun jonkinlaisessa kahden ja yhden tahdon samanaikaisuudessa. Maksimos jäi yksin.

Keisarin vaihduttua Bysanttikin alkoi kallistua monoletismin tuomitsemiseen, semminkin kun arabivalloitukset olivat tehneet monofysiittien liennytyksen turhiksi. Asia eteni ensin Rooman synodissa (680), sitten Konstantinopolin ekumeenisessa eli 6. kirkolliskokouksessa (680-1). Piispoja oli allekirjoittamassa 174. Antiokia, Aleksandria ja Jerusalem olivat arabien alla. Kahden tahdon ja energian kristologia voitti ja Konstantinopolin patriarkat tuomittiin.

Pyhimys Maksimos tunnetaan uusplatonismin värittämästä kosmologiastaan: kaikki saa alkunsa Jumalasta ja palaa Häneen. Hän välttää origenistisen sielujen pre-eksistenssin ja ruumiittoman apokatastasiksen, mutta väittää, etteivät sukupuoli tai seksuaalisuus kuuluneet alkuperäiseen luomiseen sekä opettaa itsekin kaikkien lopulta pelastuvan – tosin raamatullinen ikuinen helvetti ja uusplatoninen paluumuutto vääntää ikään kuin kättä.

 

 
Maksimoksella näkyy idän ja lännen (Augustinuksen) antropologian ero: Perisyntiä ei ole. Ihmisluonto pysyy hyvänä ja vapaana lankeemuksen jälkeen. Tahto (gnominen) lankeaa, ei luonto, jolloin jokaisessa luodussa oleva idea, logoi, suuntautuu kohti Luojaansa. Siten katoaa ero luomisen ja lunastuksen, uskon ja luonnon välillä. Maksimoksen kristologia on khalkedonilainen korostaessaan Kristuksen kahden luonnon merkitystä. Se tunnustaa historiassa kärsivän Jumalan, vaikka kolminaisuuden taakse jää platoninen ja apofaattinen Monadi. Jeesuksen ristinkuolema jää sivuun uusplatonisessa mallissa, missä Jumalan liike alaspäin tarkoittaa inkarnaatiota, mikä mahdollistaa ihmisen liikkeen ylöspäin, jumalallistumisen. Eukaristiakaan ei perustu synnin ja anteeksiannon dialektiikkaan, vaan mikrokosmosfilosofiaan, missä ihminen löytää luonnollisen tilansa partisipoimalla alas laskeutuvaan Jumalaan.


600-750 Slaavien alueet olivat suuria, sillä länsislaavit – puolalaisten, tsekkien ja slovakialaisten esi-isät – asuttivat nykyistä Saksaa ja Puolaa, Itä-Slaavit majailivat Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan tietämillä, kun taas Etelä-Slaavit asuttivat Balkania ja Kreikkaa Bysantin kuluttaessa voimansa Persiaa vastaan. Etelä-Slaavit ovat mm. serbialaisten, makedonialaisten ja kroatialaisten esi-isiä. Heidän myötä pakanuus ja kulttuurin barbaarinen ”pimeä aika” tunkeutui Itä- ja Länsi-Rooman väliin. Slaavien uskonto käsitti jumaluushenkiä, valon ja pimeyden dualismia, taivaankappaleiden palvontaa sekä yhden ylijumalan, Perun.


668-718 Bulgaarien valtakunta hajoaa päällikkö Kubratin kuoltua. Suur-Bolgaria kutistui ja joutui alueen toisen valtakunnan, turkkilaisten kasaarien, alaisuuteen. Volgan Bulgaria perustettiin. Myös ns. Ensimmäinen Bulgarian valtakunta perustettiin (680) nykyisen Bulgarian pakeille Mustanmeren rannoille. Bysantti yritti estää tulokasta, mutta joutui tunnustamaan valtion, kun Konstaninos IV:n joukot hävisivät heille katastrofaalisesti. Bysantista ja Bulgariasta tuli liittolaiset – toistaiseksi.

 
685-711 Keisari Justinianos II Bysantin keisarina sai upeat rauhanehdot arabeja vastaan ja voitti slaavit Thessalonikiassa. Keisari kutsui idän piispoja koolle Trullon kirkolliskokouksen (692). Paavin lähettiläät allekirjoittivat päätökset, mutta paavi sanoutui niistä jyrkästi irti. Ne koskivat ehtoollisleipiä, pappien avioliittoja sekä Jeesuksen kuvaamista ihmisenä symbolien, kuten karitsan, sijaan. Justinianos oli epäsuosittu despootti, jonka verotuksesta ja väestönsiirroista ei pidetty. Mies syrjäytettiin, karkotettiin ja hänen nenänsä silvottiin. Hän liittoutui bulgaarien kanssa ja ryömi häikäilemättömästi uudestaan keisariksi. Kosto oli kova. Paavia vastaan hän ei kuitenkaan noussut eikä Trullo kauaa hiertänyt idän ja lännen välejä. Hirmukeisari syöstiin vallasta kapinalla, jossa auttoivat turkkilaiset kasaarit. Seuraava keisari olikin taas monoletisti, mutta hänet korvattiin pian murhaamalla parempaan.

Tähän aikaan alkoi vakiintua ikonien kunnioittaminen eli se, että ne saivat reliikkien kaltaisen roolin Jumalan armon ja voiman välittäjinä. Muutos oli reaktio kriisiin, jonka arabiuhka aiheutti. Turva oli pyhissä ja Kristuksessa, joka ilmestyi nyt ensi kertaan kolikkoihin.


600-799 Gupta-dynastian romahduttua, Intiassa vallitsivat ja vaihtuivat useat pienet suuret valtakunnat. Keskeisiä tapahtumia alueen historiassa oli arabimuslimien saapuminen ja torjuminen sekä buddhalaisuuden hiipuminen, kenties epäkäytännöllisenä, -poliittisena, ja -oppineisena liikkeenä. Bramiinien kerätessä valtaapitävien ja kansan suosion, buddhalaiset ”laajensivat” askeettista liikettään väkivallan hyväksyntään, magiaan sekä boddhisatwojen samaistamiseen kuninkaisiin. Samankaltaistaminen hindulaisuuden kanssa aiheutti vain sulautumista. Buddhasta tuli Vishnun avatara. Buddhalaisuus vallitsi tosin pohjoisen Palan valtakunnasta, mistä se levisi myös Tiibetiin. Myöhemmin buddhalaisuudesta tuli Tiibetin valtionuskonto. Dalai lamat ovat myöhempää perua. Kaakkois-Aasiassa vallitsi laaja hindulais-buddhalainen Srivijaya-valtakunta, Jaavalla Mataramin kuningaskunta huimine temppeleineen.

Abi Sankara on ajan kuuluisin sekä tämän blogisarjan 1. hinduteologi. Tosin mies nousi maineeseen vasta vuosisatoja myöhemmin. Sankara edustaa hindulaista ja monistista eli dualismin kieltävää advaita vedantaa, jonka mukaan todellisuus, kuten monet hindujumalat, on perimmältään yksi, Brahman. Tällöin empiirinen todellisuus on vain harhaa, samoin kuin mieli-ruumis -jaottelu, sillä – upanisadien tavoin – ”sinä olet se”. Perimmäinen minuus eli atman siis samaistuu Brahmaniin moksassa. Sankara ei hyväksy luomisen käsitettä, vaan puhuu ennemmin Brahmanin hengityksestä tai ylitsevuotamisesta uusplatonistiseen tyyliin. Sankaran jaottelu ominaisuus-Brahmaniin ja ominaisuudettomaan Brahmaniin muistuttaa platonista jaottelua katafaattiseen ja apofaattiseen teologiaan, Jumalan tunnettuun energiaan ja tuntemattomaan olemukseen, vaikka advaita vedanta on radikaalimpi kieltäessään ensimmäisen olemassaolon. Pahan ongelmaan Sankara vastaa kieltämällä pahan, toisaalta karman lailla.

Sankara vastusti buddhalaisuutta, mutta hänen ajatuksensa ovat myös mahajanalaisia.


700 Mayojen Theotihuacan, mesoamerikan mahtavin kaupunki palaa ja tuhoutuu. Syy lienee köyhien vallankumous johtuen kuivuudesta ja nälänhädästä.


618-799 Tang-dynastia alkaa Kiinassa uuden keisarisuvun kaapatessa vallan Sui-dynastialta. Vaihdos edellytti Laotsen sukujuurten hallitsijaa sekä ihmeitä. Dynastian onnistui kukistamaan idän turkkilainen valtakunta alaisuuteensa. Tang soti myös menestyksekkäästi lännen turkkivaltaa vastaa. Turkkilaiset muodostivat Keski-Aasiaan uuden imperiumin, joka kilpaili vallasta Tiibetin, Kiinan ja arabien kanssa. Tang-aika oli Kiinan kulta-aikaa, jolloin taiteet kukoistivat. Buddhalaisuus niitti suosiotaan. Syyrialainen ja nestorilainen lähetyssaarnaaja Alopen toi kristinuskon Kiinaan. Keisari otti uskonnon suopeasti vastaan. Kohta maassa oli jo kirkkoja, pappeja ja käännettyjä evankeliumeja. Kristinusko levisi myös turkkilaisten ja tiibetiläisten pariin. Kiina todisti taas edelläkävijyyttään keksintöjen saralla, sillä setelit, posliini ja hammasharja juontuvat täältä.



Suuri villihanhipagodi Kiinan Xianissa valmistui 600-700 luvuilla buddhalaisuuden pyhätöksi.

Tang-hallinta keskeytyi, kun vallan otti lyhyeksi ajaksi Kiinan historian ainoa naiskeisarinna Wu Zetian. Hän nousi valtaan poskettomalla, taolais-buddhalaisella propagandalla. Historioitsijat heruttavat hallitsijattarelle ruusuja ja risuja. Keisari Xuanzongin pitkä hallitusaika (713-756) oli makea. Se oli myös taolainen ja keisarin aikana tapahtui ihmeitä ja löydettiin jumalallisia aarteita, kuten musisoiva metallikala sekä muinaiset, kultaisiin rasioihin haudatut talismaanit. Keski-Aasian herruus siirtyi abbasideille, kun nämä voittivat kiinalaiset suuressa Talasin taistelussa (751) tai kenties pienemmissä kahakoissa. Tangia heikensi myös An Lushanin kapina, vaikka se kukistettiinkin. Tiibetin valtakunta ahdisteli myös Kiinaa ja Tang joutui pyytämään apua uiguureilta. Turkkilaisperäinen heimo uiguurit perustivat suuren valtakunnan nykyisen Mongolian pakeille. Uiguurien valtionuskonnoksi tuli jokseenkin yllättäen manikealaisuus.


670-750 Arabimuslimit ahdistelivat Anatoliaa ja piirittivät Konstantinopolia, mutta luopuivat tästä mm. bysanttilaisen salaisen aseen, kreikkalaisen tulen eli esiliekinheittimen, vuoksi. Voitto arabeista tapahtui laajemminkin ja muslimit ajautuivat taas sisällissotaan (2. fitna). Silti he jatkoivat pian valtauksiaan Etelä-Afrikassa kristittyjä ja pakanallisia berberejä vastaan. Käännytystoimintakin alkoi normalisoitua mm. lahjomalla köyhiä rukoushetkiin. Karthago antautui (698). Arabit hätyyttivät Konstantinopoliin uudestaan (717), mutta 13 kuukauden piiritys epäonnistui. Bysanttia auttoivat mm. naapurit bulgaarit sekä nälkä. Samana vuonna kruunattu Leo III Isaurilainen kiristi Rooman verotusruuvia sotien aiheuttaman kassavajeen takia. Paavi kieltäytyi maksamasta, jolloin itä ja länsi olivat jälleen vihollisuudessa.



Islamin asetuttua ja organisoiduttua kalifi Abd al-Malikin aikaan maailmaan alkoi ilmestyä moskeijoita. Jerusalemin Kalliomoskeijan (691) tarkoitus oli vähentää Mekan merkitystä poliittisessa kilpailussa. Näihin aikoihin islam alkoi vakiintua hengellisesti kuvaamattomaksi. Kalifin asema Jumalan sijaisena sai vahvistuksen.

Arabit (ja Afrikan berberimuslimit eli maurit) menestyivät Espanjassa, jonka riitaisat (areiolaisuus vs. katolisuus) goottiylimykset lyötiin (711). Iberia oli pian muslimien – tai saraseenien, joiksi idän muslimikansoja kutsuttiin – pohjoista lukuun ottamatta. Ranskassa akvitanilaiset torjuivat heidät Tolousessa (721) ja frankit kuuluisassa Poitiersin taistelussa (732) Kaarle Martelin ”Vasaran” johtamana. Muslimit taistelivat Kaukasuksella tasaväkisesti kasaareja vastaan. Intiaankin arabit ehtivät, etelä-Pakistanin Sindin kaupunkiin sen valloittaen. Muslimit olivat oppineet piiritystaitoja. Suurin trebuchet vaati toimiakseen 500 miestä. Arabivaltakunta ulottuikin jo Himalajalta Atlantille. Se oli suurin valtakunta koskaan. Verotulot, ryöstösaaliit ja kaupan kaappaaminen teki valtakunnasta satumaisen rikkaan.



Napoleonin aikainen romantisointi Poitiersin taistelusta. Taistelun propagandamerkitys nousi useamman kerran arvoon arvaamattomaan. Kaarle Martelista ja karolingeista leivottiin mittelön myötä kristillisen Euroopan puolustajia. Tosiasiassa kahakka oli melko pieni, viholliset eivät välttämättä olleet pelkästään muslimeja, eivätkä arabian ryöstöretket Ranskanmaalle loppuneet Poitiersiin. Martelin motiivi taisteluun oli saada Akvitania hallintaansa. Yhtä kaikki, muslimivalloitusten rajat tulivat vastaan Euroopassa frankkien, bysanttilaisten ja bulgaarien takia.



Kartta todistaa islamin ja arabien voittokulun laajuuden. Itä-Rooma on vallannut Kreikan alueen slaaveilta heitä pakkosiirtäen. Lombardien aika on tulossa päätökseensä.


645-799 Japanissa buddhalainen soka-klaani syrjäytetään ja maahan syntyy Kiinaa jäljittelevä, yhtenäinen valtakunta reformeineen. Jöötä piti kiinalainen legalismi ja kongfutselaisuus eli ritsuryo. Ilmaus ”Japani” juontuu tältä ajalta. Maa sai kirjakielen ja ensimmäiset historiikkinsa, jotka tietenkin pönkittivät valtaapitäviä. Kiinavaikutteista huolimatta saaren pääuskonto oli shintolaisuus. Hallitsijat kuitenkin suosivat buddhalaisuutta ja synkretismiprosessi jauhoi mm. Buddhasta aurinkojumalan. Japaniin tuli ensimmäinen (suur)kaupunki Nara. Vuosisadan lopulla uudeksi pääkaupungiksi tuli Heian-kyu (myöh. Kioto). Kiinalaisnöyristely päättyi maan kasvaessa aikuiseksi.


725-740 Kuvariidat alkavat, kun keisari Leo poistaa Pantokrator-ikonin palatsinsa sisäänkäynnin yläpuolelta epäselvistä syistä. Huono sotamenestys, sisällissodat ja Santorinin saaren tulivuorenpurkauksen kauhu saattoivat kutsua etsimään syytä epäsiunaukseen. Kenties keisari tahtoi vain ”verottaa” rikkaita luostareitaan. Keisarin aloittamaa (väkivaltaista) kuvainraastoa ja jopa Pantokratorin poistoa on esitetty sepitteeksi. Kenties kiista alkoi hämmennyksestä ja haluttomuudesta uutta tapaa, kuvien kunnioittamista, kohtaan. Kristikansa joka tapauksessa vastusti Leon kielteistä asennetta Konstantinopolin patriarkka Germanoksen ja paavi Gregorius II johdolla – jopa ehtoollisyhteyden menettämisen aseilla. Germanos opetti keskeisesti: kuvalle osoitettu kunnia välittyy alkukuvalle. Legenda evankelista Luukkaasta ikonimaalarina juontuu täältä.

Germanos sepitti liturgisia hymnejä mm. Marian – kosmisen harmonian perikuvan, joka panee polvilleen pakanalliset kansat – kunniaksi. Patriarkan mukaan Maria kuoli, mutta hänen ruumiinsa ei maatunut, sillä hän nousi taivaaseen ruumiineen sieluineen, vieläpä apostolien silmien edessä. Taivaasta käsin kaikkiviaton Valtiatar toimii suojamuurina, pelastuksen arkkina, välittäjänä syntisille ja taivaaseen johtavina portaina. Maria saa näin vahvan soteriologisen roolin, sillä kukaan ei pelastu, ei säästy pahalta, eikä saa osakseen armoa ilman Mariaa.

Johannes Damaskolainen on ajan merkittävin kuvateologi, kenties koko kristikunnan historian. Hän korostaa kristinuskon materiaalisuutta sekä kunnioittamisen eleen tavallisuutta. Muutenkin hänen kuvateologiansa on protestantinkin hyväksyttävissä, paitsi kun se liittyy ortodoksiseen kosmologiaan: Jumalan armo asuttaa kuvaa. Johannes korvaa Dionysios Areopagitan symbolin käsitteen ikonilla, jolloin kuvasta tulee materiaalinen askel hengelliseen todellisuuteen. Jeesuksen jumalallinen luonto on kuvaamaton, mutta toisaalta persoona pitää luonnot yhdessä ihmisessä, joka on tullut lihaksi ja kuvattavaksi. Sama ”platonismi” värittää kristologiaa: Jeesuksen kuolema ei liittynyt hänen luontoihinsa, vaan persoonaansa. Jeesus riippui ristillä lihallisesti, ei jumaluudeltaan.

Damaskolainen on ortodoksisen ja patristisen ajan huipentuma. Johanneksen teologia on filosofista, jopa tieteellistä. Jumala on olemukseltaan käsittämätön ja salattu, toiminnoissaan eli energioissaan tunnettu. Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Damaskolainen spekuloi sivukaupalla Jeesuksen kahta luontoa. Evankeliumi eli syntien sovitus mainitaan vain lyhyesti. Ihminen on mikrokosmos eli yhtä aikaa henkeä (järkensä kautta) ja ainetta (ruumiinsa kautta). Johannekselle Maria oli syntymästään saakka puhdas – lähes tai täysin synnitön syntymästään saakka – välittäjä, ilmakehän pyhittäjä, uusi taivas, taivaallinen sovittelija sekä virta, jota pitkin Kristuksen siunaukset virtaavat maailmalle. Patristinen neitsyysihannointi jatkuu: Jumala luo ensin vain miehen, mutta koska Hän näkee ennalta lankeemuksen, Hän luo naisenkin.


690-799 Pohjolan käännytystoimet: Frankit voittivat friisit taistelussa ja kutsuivat anglosaksimunkki Willibordin juurruttamaan Alankomaiden ja Tanskan tietämille kristinuskoa. Baijerin herttuakuntaa eli nykyistä etelä-Saksaa olivat kristillistäneet frankit, anglit ja irlantilaiset. Nyt maa kääntyi Rooman puoleen frankkien varalta, mutta talutusnuoraa ei saanut katkottua. Frankit valtuuttivat Bonifatiuksen johtamaan lähetystyötä ja kirkon organisointia Saksanmaassa. Baijeriin perustettiin piispanistuimia ja Kölniin saatiin arkkipiispa. Hessenissä Saksan apostolin kerrotaan kaataneen Torinin tammen merkiksi kristinuskon voitoksi pakanuudesta. Meno oli ilmeisesti raisua. Esimerkiksi Verdenin verilöylyssä kuoli yli 4 000 saksia ja kaadettiin pyhä Irminsul maailmanpuu ennen kuin paikallinen kuningas Widukind kääntyi kristinuskoon. Vanhus-Bonifatius murhattiin.

Bonifatius "Saksan piispa Henrik" puunkaatopuuhissaan.


700-799 Englannin kuningaskunnissa taiteet, uskonto ja oppineisuus nousivat pohjamudista kohtuulliselle, jopa korkealle tasolle. Ajan kuuluisin viisas oli teologi ja historioitsija Beda, joka mm. tiesi maan olevan pyöreä. Kauppa kävi mm. Skandinavian meripihka- ja turkisapajille, jolloin paikalliset kuulivat maan rikkauksista. Ajan kuuluisuuksiin kuului mm. Mercian, yhden Englannin kuningaskunnan, hallitsija Offa, joka väitti polveutuvansa tarujen mahtavasta anglikuningas Offasta.

Viikinkiaika alkoi (793) viikinkien purjehtiessa lohikäärmelaivoillaan historiaan kristinuskon vauraan pohjoisen vartioaseman Lindisfarnen jouduttua ryöstöretken kohteeksi. Tosin jo 4 vuotta aiemmin olivat normannit hyökänneet Dorsetiin. Retket eivät jääneet ainoiksi. Pian viikingit ahdistelivat myös Irlantia sekä Ranskan rannikkoa.

Muinaisenglanniksi kirjoitettu anglosaksien Beofulf-eepos lienee tältä ajalta, kenties kristityn munkin kokoamana. Runoelma sijoittuu n. 500-luvun Skandinaviaan. Suomi eli Finna land, Turjanmaa mainitaan, joskin myyttisenä saamelaisten maana merten äärissä. Tarinassa Tanskanmaan kuningasta piinaa Kainista(!) polveutuva jättiläinen ja peikko Grendel. Hänet surmaa paljain käsin gööttalainen (goottilainen?!) eli eteläruotsalainen (tosin varsinaiset esiruotsalaiset eli svealaiset asuivat pohjoisempana ”Ruotsia”) Beowulf (mehiläissusi eli karhu, soturi). Runoelma mainitsee ohimennen Ruotsin legendaariseen Ynglinga-sukuun kuuluvia kuninkaita. Näiden 500-luvulla eläneiden kuninkaiden haudat ovat Vanhassa Upsalassa. Beowulf on runoelmassa Kristus-hahmo: pahan voittaja, kuningas, joka astuu alas helvettiin ja surmaa lohikäärmeen, saatanan, kuollen myös itse. Sanarikas runoelma innoitti myöhemmin J.R.R. Tolkienia.

Sankari, joka tappaa lohikäärmeen on motiivina lienee kristinuskoakin vanhempi. Kristinuskon tunnetuin madontappaja Pyhä Yrjö sai urotyön osakseen vasta Beowulfin jälkeen. 


712-799 Lännessä Italian herrojen langobardien hallisijat olivat vaihtuneet areiolaisista katolisiksi valtataisteluiden myötä. Paavi Gregorius I solmima rauha piti koko 600-luvun. Kuningas Liutprandin aikana tilanne muuttui ja langobardit uhmasivat Bysantin Ravennaa. Liutprandin maallinen valtakäsitys kasvoi hänen kristillisen esiintymisensä kanssa – hän oli äkkiä hurskas ikonoklasmin vastustaja. Paavi ei kuitenkaan tahtonut kuninkaan apua joutuen tukalaan tilanteeseen, kun myös Bysantti pullisteli Italiassa. Paavi kääntyi frankkien puoleen, mutta strategiset siirrot voitti Liutprand julistautuen väkisin paavin ystäväksi. Frankkeja hallitsi maior domus ja ”varakuningas” Kaarle Martel, joka yhdisti omiaan sekä Ranskan akvitaaneja vetoamalla muslimi- ja saksiuhkaan sekä kristinuskoon.

Rooman frankkiyhteystyö kasvoi toiseen potenssiin, kun paavi siunasi Pipin pienen, Kaarle Suuren isän, kuninkaaksi (751). Merovingiaika vaihtui karolingiseksi manööverin nostaessa yhden mahtisuvun muiden yläpuolelle. Paavin ja kuninkaan (myöh. keisarin) jumalallinen valta legitimoitiin Konstantinoksen lahjakirjalla, pseudodokumentilla, jonka mukaan keisari olisi 300-luvulla antanut paaville Länsi-Rooman hallinnan. Pipinin joukot löivät langobardit ”ristiretkillään”. Näin Rooma paaveineen siirtyi langobardien ja Bysantin alaisuudesta itsenäiseksi ”kirkkovaltioksi” ja frankkien, valitun kansan, liittolaiseksi. Paavi ei säästellyt sanojaan haukkuessaan kreikkalaisia (bysanttilaisia) sekä langobardeja mahdollisina frankkien liittolaisina. Kaikilla oli oma lehmä ojassa, mutta historialliseksi voittajaksi selvisivät frankit, Pipinin leskivaimo Bertrada sekä tämän poika Kaarle, joka meni naimisiin langobardiprinsessan kanssa.

Kaarlen veljen kuoltua tämä otti koko frankkien kuninkuuden itselleen. Hän keräsi kainaloonsa viisi vaimoa ja naisia muutenkin, joten Kaarlen jälkeläisiä riittää nyky-Euroopassa ja Amerikassa. Mies taisteli menestyksekkäästi sakseja vastaan. Baijerin ja sen rikkaat suolavarannot (Salzburgin) Kaarle pakotti itselleen. Kahakat olivat ristiretkiä: kaste tai kuolema. Langobardiystävyys vaihtui vihollisuuteen näiden kovistellessa kirkkovaltiota. Kaarle teki heistä lopun (774). Itävallan ja Unkarin alueilta kahmittiin maita avaareilta sekä slaaveilta. Espanjassa hakattiin baskeja ja arabeja.

Karoliininen renessanssi – kielitaidon parantaminen sekä kirkon ja valtion yhtenäistäminen – alkoi keskuksenaan Aachenin kaupunki nykyisessä Saksassa. Tämän päähahmo oli Yorkin-kaupungin oppinut diakoni ja Kaarlen hovin ykkösopettaja Alcuin. Hän vastusti pakkokäännyttämistä, minkä vuoksi Kaarle kaiketi poistikin pakanuuden kuolemanrangaistuksen. Alcuin mm. runoili viikinkihävityksistä sekä osallistui Espanjan adobtionistien tuomitsemiseen. Toinen hahmo, piispa Theodulf Orleansilainen tunnetaan runoilijana, jonka vankilasta sepitetty ”Soi kunnia ja kiitos” löytyy Suomen luterilaisen kirkon virsikirjasta. Läntinen rippikoulukäytäntö konfirmaatioineen juontuu karolingiselta ajalta.


741-775 Kontantinos V Itä-Rooman keisarina. Hallitusalku alkoi jopa apokalyptisesti: sisällissota, nälänhätä, rutto ja maanjäristys. Konstantinoksen aikana oli kuitenkin mittavia (jälleen)rakennustoimia ja sotilaallisia ehostuksia. Keisarin joukot pitivät arabit aisoissa. Bulgaria luettiin taas viholliseksi. Imperiumi teki maahan useita menestyksekkäitäkin sotaretkiä, mutta valtakunta sinnitteli ja nousi voimassa vuosisadan lopulla. Lännessä valta oli enää vähäistä, mutta diplomatia toimi – Pipin sai kruunajaislahjaksi urut. Keisarin ikonoklasmi torjuttiin Roomassa. Käsitys ikonoklastisen keisarin väkivallasta ikonoduulien luostareita kohtaan lienee väärä. Vastus oli pikemminkin poliittinen ja maanpetoksellinen.

Kontantinos kutsui koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen Antatolian Hieriaan. Piispoja tuli paikalle yli 300, mutta päähahmot paaveineen olivat poissa. Konsiili tuomitsi ikonien käytön. Peruste oli khalkedonilainen: Kristuksen kahta luontoa ei saa erottaa tai kieltää. Nain tapahtuu Kristuksen kuvassa, sillä kuva tavoittaa vain ihmisluonnon. Lisäksi keisari ihmetteli, mistä käsky tehdä kuvia on tullut. Ihmiskätten työt katsottiin kykenemättömiksi tavoittamaan jumalallisia totuuksia. Neitsyt Marian, pyhimysten, reliikkien ja ristien arvo tunnustettiin. Ilkivalta kuvia kohtaan kiellettiin.


750-799 Islamin valtaisa Umaijadivaltakunta jakaantui kahtia, kun idän abbasidit kaappasivat vallan dynastian perustaen. He perustelivat valtansa Muhammedin sukulaisuudella ja siten oikean opin vaalijoina. Islamin ajatus kalifista juontuukin persialaisesta käsityksestä hallitsijasta Jumalan edustajana sekä Konstantinoksen caesaropapismista (vrt. keisari ja paavi). Umaijadihallitsija Abd al-Rahman valloitti Espanjan (muslimeilta) ja perusti Andalusian valtakunnan pääkaupunkinaan Cordoba. Kaupungista tuli Euroopan taiteiden ja tieteiden metropoli. Ilmeisesti maahan kasvoi myös vahva juutalaiskeskittymä islamin suvaitsevaisuuden tähden.

Abbasidit rakensivat itselleen pääkaupungin, Rauhan kaupungin eli Bagdadin Irakiin. Kaupunki alkoi kasvaa ja kohista jopa Suomen turkiskauppaan yltyvien globaalien kauppareittien keskuksena. Kaupungista tuli suvaitsevaisen oppineisuuden keskus, missä muslimit, juutalaiset, kristityt, nestorilaiset ja zarathustralaiset elivät sovussa. Menneitä Persian ja Kreikan kulttuureita kunnioitettiin. Kiinalaisilta opittiin paperinkäyttö, intialaisilta numerot, kreikkalaisilta astrologiaa (astrolabi). Tuhanen ja yhden yön tarinoita kirjoitettiin.

Abbasidit sotivat menestyksekkäästi Bysanttia vastaan. Orjia saatiin Espanjasta ja Afrikasta saakka. Abbasidien kuulu johtaja oli Harun al-Rashid. Hänellä oli diplomaattiystävyyksiä Kaarle Suuren ja monen muun kanssa. Kalifin häät olivat vuosisadan pippalot, eikä pimeä keskiaika ollut kutsuttujen listalla. Kultaa, hopeaa ja parfyymeja, syydettiin oikealle ja vasemmalle.


775-799 Konstantinos V:tä seurasi Bysantin valtaistuimelle Leo IV. Hän keskittyi enemmän arabeihin ja bulgaareihin, kuin paaviin tai kuvakysymykseen. Leon kuoltua keisarius siirtyi nuorelle Kontantinos VI:lle, jonka äiti Irene piteli valtikkaa. Hän junaili uudeksi patriarkaksi Tarasioksen, ja kutsutti koolle 7. ekumeeninen kirkolliskokous Nikaiaan kuvakysymyksessä (787) – aiempi yritys kariutui ikonoklastisen armeijan vastustukseen. Tarkoitus oli yhdistää kristikansaa, tehdä sovinto Rooman kanssa sekä taklata tämän liittolaisuutta karolingien kanssa. Piispoja saatiin hyvin paikalle, joskin Jerusalem, Antiokia ja Aleksandria olivat edelleen ilman patriarkkoja muslimien takia.

Konsiili kumosi v. 754 päätöksen ja vahvisti kuvien käytön ja kunnioittamisen – jopa velvoitti siihen. Perustelu oli kuvien käytön ja kunnioittamisen traditio apostoleista nykypäivään(!) sekä Jeesuksen inkarnaatio eli näkyväksi tuleminen, jonka konsiili katsoi kuvainraastajien kieltävän. Konsiili uudelleenvahvisti myös hiipuneen Karthagon päätöksen reliikkien sijoittamisesta kirkkoihin.

Paavi Hadrianus I hyväksyi konsiilin, mutta frankkiteologit eivät. Syynä oli traditio- ja olemusargumenttien kieltäminen sekä lännen ”heikossa” kuvateologiassa pitäytyminen. Linjasta vastasi Alcuin, Theodulf Orleansilainen tai Kaarle itse. Nikean kirkolliskokous hylättiin Frankfurtin konsiilissa 794. Frankkien ja Bysantin liitto ei kantanut hedelmää, vaikka Kaarlen tytär oli jo lähteä Bysanttiin naimisiin.

Abbasidit kurmottivat Bysanttia, eikä sotilaallisesti aika ollut muutenkaan suotuisa. Kreikan slaavit Irene sentään voitti. Konstaninoksen ja äitinsä välille tuli valtataistelua, jonka poika voitti ikonoklastien tuella. Keisari osoitti kuitenkin sotilaallista heikkoutta, teki aviorikoksen naidessaan rakastajattarensa sekä menetti Armenian tuen Irenelle. Niinpä Irenen onnistui repiä poikansa silmät päästä ja kahmaista kruunu itselleen. Hänestä tuli Bysantin (Rooman) ensimmäinen (yksin hallinnut) naishallitsija.

Irene Ateenalainen oli paitsi keisarinna myös "kauneuskuningatar". 


Tämän jakson otsikko oli ensin ”Islamin miekka”, mutta laajensin sitä, sillä kristityt frankit ja roomalaiset sotivat yhtä lailla uskonnollistenkin intressiensä edestä. Aikaa leimaa muutenkin maallisen ja hengellisen vallan yhteenkietoutuminen. Tämä leimasi myös Länsi- ja Itä-Rooman välistä ekumeniaa. Saksan ristiretket edelsivät pohjoismaiden käännytystoimia. Kummallista kyllä, saamme kiittää miekkalähetystä siitä, että emme palvo epäjumalia tai pelkää metsien henkiä. Kun toteaa, että kristinuskolle tappaminen oli vieraampaa kuin islamille, tulee kritisoineeksi molempia uskontoja. Väkivallaton kristinusko on historiallinen anomalia.

Frankkien valtakunta on esieurooppa, missä germaaninen, roomalainen ja katolisen kristikunnan aines yhdistyvät. Kaarle olikin ”Euroopan kuningaskunnan” ensimmäinen kuningas. Eurooppa muodostui hitaasti, mutta varmasti kohti nykyistä valtioiden tilkkutäkkiään. Uusista tulokkaista arabimuslimit olivat selvästi merkittävimmät. Islamiin kuuluu nykyään liki 2 miljardia ihmistä, liki neljännes maapallon väestöstä. Vanhojen valtojen joukkoon sekä historian lehdille ilmestyi nyt myös Bulgaria.

Lakivaliokunta on puhunut - kriittisiä mietteitä avioliittomietinnöstä

Kirkolliskokouksen lakivaliokunta on julkaissut mietinnön koskien piispojen esitystä kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Lausunto on luettavissa täältä. Ohessa kriittisiä huomioita tekstistä.

Hienoa, että mietintö listaa avioliittoon liittyviä yksimielisyyksiä. Niiden mukaan uudistajatkin hyväksyvät mm. avioliiton elinikäisyyden. Erimielisyydet ovat kuitenkin rajattu liian kapeasti ja ilmeisesti tarkoituksenhakuisesti vain sukupuoleen. Näin ollen mm. lasten saaminen avioliiton perusfunktiona sivuutetaan, samoin kysymys homoseksuaalisuuden synnillisyydestä.

Mietinnössä on teologinen virhe, sillä se ei tunnista kuin kaksi kategoriaa, ykseyden kannalta välttämättömät asiat ja adiafora-asiat. Avioliitto sukupuolineen on kuitenkin juuri näiden välissä oleva tärkeä asia. Virhe jatkuu, kun mietintö irrottaa avioliiton ja sukupuolen toisistaan ja nimittää avioliiton sukupuolen adiaforaksi. Tästä seuraa sama ristiriita kuin piispojen esityksessä: ajettu muutos on samanaikaisesti ja tilanteesta riippuen joko erittäin pieni tai elintärkeä asia. Mietintö antaa mutkat suoriksi kuvan naispappeuskeskusteluista antaessaan ymmärtää, että vuoden 1986 päätös tehtiin sen perusteella, että pappeuden sukupuoli luettiin adiaforaksi. Läksyjä ei ole luettu. Virkakeskustelun virheitä toistetaan nyt avioliittodebatissa.

Mietintö tunnustaa avioliittomallien jänniteisyyden (ei kuitenkaan ristiriitaa), mutta puolustaa piispojen esitystä silti vetoamalla jännitteisiin oppeihin kolminaisuudesta ja Jeesuksen kahdesta luonnosta. Kyseiset jännitteet ovat kuitenkin raamatullisia sekä yhden opin sisällä toisin kuin piispojen avioliittomallit. Tällaiset perustelut ovat parhaimmillaan kehällisiä. Samaan tapaan voidaan perustella aivan mitä tahansa uudistusta ja voimaan astuvaa ristiriitaa ko. jännitteillä.

Mietintö ottaa huomioon avioliittolaajennuksen vaikutuksia toisaalta hyvin, toisaalta yksipuolisesti, ja ymmärtämättä, että vaikutukset - kuten kirkkosuhteiden säilymiset tai katkeamiset, kirkkoon liittymiset tai jättämiset – ovat kehällisiä argumentteja. Sama koskee sitä sinänsä oikeaa huomiota, että avioliittoteologiaa on muutettu ennenkin.

Mietintö pitää piispojen tavoin epäjohdonmukaisesti kahta ristiriitaista mallia teologisesti perusteltuna. Totuuden etsimisen ja vääryyden tuomitsemisen sijaan siunataan erimielisyyden olemassaolo. Sama ongelma on uskonnonvapauden, omantunnonvapauden ja pakottamattomuuden korostamisessa. Nämä ovat ulkoisia ja kehällisiä asioita. Itse asia – samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen legitimiteetti – jää mietinnössä sivuun. Mietintö ei rakennu Jumalan käskyjen eikä siveellisyyden varaan, eikä edes mainitse näitä.

Mietintö huomaa uskonnonvapauden suojaavan syrjintäargumenttia vastaan, mutta kannustaa hyväksymään piispojen esityksen yhdenvertaisuutta lisäävänä toimena. Lausunto ei kuitenkaan selitä, kuinka esitys lisäisi yhdenvertaisuutta eli kuinka piispojen esitys olisi eettisesti perusteltua. Tämän avaaminen olisi siksikin perusteltua, koska juuri mitään muuta perustetta ei mietintö muutokselle annakaan. Taustalla lienee väärinkäsitys siitä, etteivät jotkut ihmiset saisi mennä kirkossa naimisiin, vaikka tämä oikeus kuuluu kaikille luterilaisille.

Mietintö yrittää piispojen esityksen tavoin sekä syödä kakun että säästää sen korostamalla syrjimättömyyttä sekä kirkon työntekijöiden omantunnonvapautta. Tosiasiassa nämä ovat ristiriidassa: Mitä suurempi yhdenvertaisuus (mietinnön mukaan), sitä pienempi vapaus omilletunnoille harjoittaa syrjintää. Mitä suurempi omantunnonvapaus, siitä vähemmän tilaa tasa-arvolle. Eivät kai mietinnön laatijat ajattele, että syrjintä olisi sallittua omantunnon suojissa? Argumentointi nojaa liiaksi omantunnonvapauksiin. Pitäisi puolustaa totuutta ja Jumalan tahtoa, ei pappien, kanttoreiden tai yksilöiden omiatuntoja, jotka eivät välttämättä tunnusta lojaalisuutta kirkon Herralle. Omantunnonvapauden myöntäminen "kompromissina", vastavuoroisuutena ja kädenojennuksena tulee ehdottomasti torjua. Meillä on tärkeämpiäkin aarteita puolustettavanamme. Omantunnonvapaus korreloi uskonnonvapauden kanssa, mutta – kuten mietintö itsekin ymmärtää – kirkon sisällä ja viroissa pelataan ensisijaisesti kirkon säännöillä. Kirkkoherran pakon kohdalla edesauttaa omantunnon vastaista (sic) toimintaa mietintö päätyy rehellisyydessään myöntämään ristiriidan, kunnes ristiriita katsotaan läpi sormien. 

Mietintö väittää virheellisesti piispankokouksen kunnioittavan molempia avioliittokantoja. Tosiasiassa kahden erilaisen, ristiriitaisen ja eri määrän totuutta sisältävän avioliittokannan asettaminen samanarvoisiksi paljastaa relativismin, joka juuri ei kunnioita oikeaa avioliittomallia.

Mietintö käyttää perusteetta kyseenalaisia termejä "sukupuolineutraali", "seksuaalivähemmistöt", "sukupuolivähemmistöt" sekä "sateenkaarevat". Haastan näiden sanojen käyttäjiä kertomaan, mihin ne viittaavat ja kuinka nämä sopivat kristilliseen uskoon. Minusta yhdenvertaisuusvaateiden tai väestöryhmien johtaminen seksuaalisuudesta, seksuaalisen halun kohteesta tai itse keksityistä ”sukupuolista” on kyseenalaista. Kirkon jäsenet nauttivat jo nyt samoja oikeuksia. Edelleen mietintö väittää kaikkia(!?) niitä avioliiton funktioita, jotka ovat mahdollisia myös samaa sukupuolta olevien parien kesken, sukupuolineutraaleiksi. Edes samaa sukupuolta oleva ”avioliitto” ei kuitenkaan olisi sukupuolineutraali, olisihan siinäkin kaksi miestä tai kaksi naista. Sukupuolen irrottaminen muusta olemisestamme ja tekemisestämme on järjetöntä sekä Jumalan luomistekojen väheksymistä.

Mietintö perustelee päätöstään nuorten mielipiteillä. Tämä on kyseenalaista mm. sen takia, että yhteiskunnassamme on jo vuosikymmeniä edistetty Jumalan tahdon vastaista siveettömyyttä, kuten homoseksuaalisuutta, myös kirkkomme seurakuntien ja sen työntekijöiden toimesta. Nuoret ovat yhtä puolueellisia kuin heidän kasvuympäristönsä ja me kaikki muutkin.

Rippikouluopetusten (ja vastaavien?) kohdalla mietintö ei näytä huomaavan tai välittävän siitä, että se sallii tulkinnasta riippuen joko syrjivän tai epäkristillisen avioliittomallin yhtä vahvan läsnäolon opetuksessa. Mietinnön lukija joutuukin pohtimaan, ovatko sen laatijat eettisesti välinpitämättöminä vai suhmuroijia, joille piispojen esitys onkin vain täky ja väliaikainen kompromissi myöhemmin pakotettavan ja omantunnonpesäkkeet murskaavan avioliittoratkaisun tieltä.

Mietintö korostaa, että kirkon nykytilanne on poleemisuuteenkin kärjistyvä, eriarvoistava ja jatkuva. Ikävä nykytilanne ei kuitenkaan ole perustelu hyväksyä huono avioliittolaajennus. Piispojen arvion kirkon ja yhteiskunnan tolasta voi allekirjoittaa, vaikka ei kannattaisi heidän avioliittoehdotustaan. Mietintö toteaa aivan oikein, että piispojen esityksen hyväksyminen poistaisi nykyisen ristiriidan säännösten ja käytänteiden väliltä. Ristiriita poistuisi kuitenkin myös, jos yksittäiset papit ja tahot lakkaisivat toimimasta kirkon sääntöjen ja Jumalan tahdon vastaisesti.

Lopuksi mietintö vielä alleviivaa sotkeutumistaan omaan ristiriitaisuuteensa: "Lakivaliokunta korostaa, että rinnakkaisten näkemysten tunnustaminen ei edellytä molempien näkemysten sisällöllistä hyväksymistä vaan sitä, että tunnustetaan kahden kirkon sisällä jo nyt vaikuttavan avioliittokäsityksen olemassa oleminen". Tosiasiat, huonotkin, on kuitenkin mahdollista tunnustaa ilman, että niille annetaan siunaus ja niitä varten aletaan muuttamaan pykäliä.

Pyydän tämän tekstin lukijaa rukoilemaan yhteisen kirkkomme, sen seurakuntien, päättäjien, työntekijöiden ja kaikkien jäsentensä puolesta.     

Ihmisien ja jumalien aikajana osa 12: Keisareita ja kerettiläisiä, paaveja ja barbaareja

Blogin tämä osa kattaa myöhäisantiikin eli kansainvaellusajan viimeiset vuodet. 300 ja 400 luvut ovat veljeksiä. Läntisen Rooman alasajo jatkuu, samoin kristinuskon leviäminen sekä oppiriidat. Väkiluku jatkaa laskuaan ja ilmasto kylmenemistään.

500-luku on kummallinen vuosisata. Sitä ei antiikki tai keskiaika tahdo itselleen. Siirrymme varhaiskeskiaikaan, jopa ”pimeään keskiaikaan”, kunhan muistamme, että termi on Länsi-eurooppalainen ja latautunut pysähtyneisyytensä takia. Taantuminen oli tosin totta: lukutaito ja rahatalous katosivat, rautaa ei pelkistetty, tiet rapistuivat ja kaupungit kutistuivat. Luonnontieteet ja filosofia olivat muutenkin marginaalissa, mutta latinankielinen sivistys romahti aristokraattien korvauduttua sotureilla. Toisaalta kirkot ja luostarit pitivät yllä oppineisuutta ja kirjoittivat antiikin klassikkoja uusiksi kristillisellä twistillä. Aristokraattien hyväntekeväisyys kaupunkeja kohtaan vaihtui kristittyjen köyhäinapuun.


400-415 Länsi-Rooman keisarin pääkaupunki siirrettiin Milanosta Italian Ravennaan. Linjat gootteja vastaan pysyivät Italiassa, mutta vihamieliset germaanit rynnivät Galliaan. Areiolaiset vandaalit pitivät jäätynyttä Reiniä Jumalan merkkinä saapuessaan. He taistelivat frankkeja ja roomalaisia vastaan sekä siirtyivät Hispaniaan maata vandalisoiden. Espanjaan päätyivät myös sveebit, jotka perustivat kristillisen, mutta Roomasta itsenäisen valtakunnan. Britannia täytyi tyhjentää roomalaisista sotilaista mantereen sekasorron tähden.

Roomalaisten asenne gootteja kohtaan vaihtui suvaitsevaisesta yhteistyöstä avoimeen väkivaltaan. Gootteja pakeni lahjakkaan, mutta vailla tunnustusta jääneen roomalaisen goottisotapäällikkö Alarikin turviin. Kostoretki Roomaan tarkoitti kaupungin piirittämistä nälänhädän ja epätoivon partaalle. Tilanne laukesi Alarikin mittaviin vaatimuksiin (mm. 2 500kg kultaa, 4 000 silkkitunikaa, 1500kg pippuria ja 40 000 orjaa). Kun sotilaallista tunnustusta ei vieläkään herunut, Alarikin joukot valtasivat ja ryöstivät Rooman v. 410. Tämä oli 1. kerta 700 vuoteen. Kirkot ja sinne paenneet areiolainen kuningas jätti rauhaan. Rooma toipui vähitellen iskusta, mutta esimerkiksi burgundeille piti luovuttaa suuria maa-aloja Ranskasta.

Rouva Rooman raiskaus aiheutti teologisen kriisin: kuinka Jumala salli kristillistyneen Rooman hävityksen? Uusvanhat pakanat syyttivät tapahtuneesta uutta uskontoa. Augustinus vastasi musertavalla antiikin polyteismin kritiikillään teoksessaan Jumalan valtio. Epäjumalat olivat hyödyttömiä ja jopa pahojen henkien välineitä ihmisten eksyttämiseen. Taivaalliseen isänmaahan kaipaavat platonistit saavat paremman arvion, mutta hekin jäävät maailman valtioon, koska eivät tunne Kristusta. Taivaallisen ja maailman valtioiden dualismi juontuu jo enkelien lankeemuksesta sekä Kainista ja Abelista. Kun stoalainen viisas oli kotonaan kaikkialla, kristityt ovat Augustinuksen mukaan kaikkialla muukalaisia.

Augustinuksen näky Jumalan valtiossa tuo mieleen japanilaisen animaation linnasta taivaalla. Kuva aktivoi maallisen ja hengellisen välisen dialogin. Augustinus torjui maanpäällisen onnelan, mutta käytti hyväkseen maallisen vallan pakkokeinoja vihollisiaan vastaan. 


400-428 Vuosisadan alussa kristinusko oli voittanut ja voimissaan Rooman valtakunnassa ja kilpailijat – polyteistinen pakanuus, hämärät gnostilaiset, ääriaskeettinen manikealaisuus, elitistinen platonismi, vieras zarathustralaisuus sekä paitsioon jäänyt juutalaisuus – olivat vaikutusvallassa kaukana jäljessä. Raamatun, kirkolliskokousten ja piispallisen kaitsennan myötä kristikansa oli suhteellisen yhtenäinen, vaikka areiolaiset, donatolaiset ja origenistit vaikuttivat vanavedessä, harhaoppisia lahkoja – kuten pyhää nudismia harjoittavia adamisteja – piisasi ja kiistat kävivät kuumina.

Kristinusko ja väkivalta yhdistyivät (sikäli kun tämä on mahdollista) paavinvaalissa sekä Aleksandriassa, jossa kristillinen rahvas murhasi uusplatonisen naisfilosofin Hypatiaan. Asketismi, luostarilaitos sekä neitsyysvalat alkoivat levitä myös lännessä ja saada suosiota esimerkiksi Demetriaan, Rooman rikkaimpiin ja ylhäisimpiin sukuun kuuluvan naisen valitessa neitsyyden avioliiton sijaan. Kristinusko pärjäsi myös Persiassa, missä järjestettiin kirkolliskokouksia paikallisia piispoja vahvistaen sekä Rooman sopimuksia seuraten saahin suojeluksessa.

Konstantinopolin arkkipiispa Krysostomos sai vastustajakseen keisarinna Eudoxian. Piispan puheista loukkaantuneena hän karkotti miehen kaksi kertaa istuimeltaan, mutta Krysostomoksella oli laaja kansan tuki. Seurasi raju mittelö, jonka seurauksena Hagia Sofia sortui. Krysostomos kuoli eksiilissä. Hänen jäännöksensä tuotiin myöhemmin Konstantinopoliin. Hieronymos sai käännettyä Raamatun latinaksi v. 405. Piispa Theodor Mopsuentialainen, Antiikin koulun spesialisti ja nikealainen opetti jyrkkää "erotuskristologiaa", missä Kristuksen kaksi luontoa eli hypostaasia (persoonaa), jumalallinen Logos sekä ihminen Jeesus liittyvät yhteen inkarnaatiossa tai pikemminkin ”kunniassa”. 

Augustinus jyrkkeni pakottamaan donatolaisia luovuttamaan. Liike tuomittiin Karthagon piispainkokouksessa rikolliseksi. Pakolla ei Afrikkaan ykseyttä saatu. Kolminaisuusopissa Augustinus oli ”psykologinen” sekä uusplatonistinen korostaessaan Jumalan yksinkertaisuutta ja ikuisuutta, pysyvää nykyhetkeä, jolle raamatullinen kolminaisuus jäi alisteiseksi. Hän opetti Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta. Karthagon konsiileissa määrättiin mm. kastamaan vauvat sekä asettamaan pyhimyksen reliikki kirkon alttariin.

Augustinus kamppaili Pelagius Brittiläistä vastaan tämän kieltäessä perisynnin ja korostaessa vapaan ihmisen kykenevän täyttämään Jumalan käskyt eli elämään ilman syntiä. Augustinus osoitti miehen antropologian vääräksi ja armo-opin harhaiseksi. Pelagiukselle armo samaistuu ihmisen kyvykkyyteen sekä Jumalan lakiin. Pelagius tuomittiin laajemminkin, mutta tekojen ja armon suhde jäi lännen ja protestantismin asiaksi. Augustinuksen väittely piispa Julianuksen kanssa sortui kiukutteluun ja happamuuteen seksuaalisuutta kohtaan: nautinnonhakuisuus on syntiä avioliitossakin. Tasa-arvo- ja seksikysymyksissä Augustinus oli ”tavallinen”. Hän piti avioliittoa hyvänä, selibaattia parempana.

Johannes Cassianus toi luostariajatuksia länteen ja perusti Marseilleen luostareita. Mies tuomitsi Pelagiuksen synnittömyysvaateen, mutta ei yhtynyt Augustinuksen linjaan, jonka takia häntä on haukuttu semipelagiolaiseksi. Cassianuksen askeettinen linja oli tavallinen idän ja kirkkoisien tulkinta kristinuskosta: pelastus on synerginen yhteistyö ihmisen ja Jumalan välillä, ei monergistinen ja predestinoitu Jumalan työ kuten Augustinuksella.


431 Keski-Amerikassa purkautuu tulivuori, jonka tuhovoima lienee historian suurin. Todistusaineistoa tuhosta ei ole juuri saatavilla, mutta ilmeisesti mayat ja Teotihuacan kärsivät suuresti purkauksesta, joka kenties aiheutti myös ilmaston kylmenemisen.


428-440 Nestorilainen kriisi puhkeaa, kun Nestorios pääsee Konstantinopolin piispaksi ja torjuu Marian nimittämisen Jumalansynnyttäjäksi. Syy tähän oli miehen antiokialainen erotuskristologia: kohdusta syntyminen (tai kuoleminen) ei kuulu jumalalliselle, vaan inhimilliselle luonnolle. Ilmeisesti äitiys oli myös piispalle vastenmielistä. Nestorios joutui konfliktiin keisarin sisaren Pulkherian kanssa, sillä tämä suosi Mariakulttia ja piti itseään Marian maallisena vastineena. Nestoriosta vastusti etenkin Aleksandrian häikäilemätön, mutta syvällinen piispa Kyrillos. Hän korosti sitä, että jumalallinen ja inhimillinen olivat Kristuksessa aina yhdessä, myös synnytyksessä ja jopa kuolemassa – hän tosin kirjoitti paradoksaalisesti ”Jumala koki kärsimyksen vailla kärsimystä”. Kyrillos uskoi Jeesuksen yhteen luontoon, joskin luonto oli tässä liki persoonan – tai oikeastaan hypostaasin – synonyymi, lihaksi tullut Logos.

Nestorioksella oli Antiokian tuki, mutta muuten hän joutui epäsuosioon, vaikka itse pyysi keisaria ratkaisemaan asian. Efesoksen kirkolliskokouksessa v. 431 Nestorios hävisi ja Kyrillos voitti. Tämä johtui ortodoksiasta, enemmistöstä sekä siitä, että häviäjät tuomittiin ennen kuin he ehtivät paikalle. Varjokokous tuomitsi puolestaan Kyrilloksen, minkä jälkeen keisari lähetti molemmat opettajat maanpakoon. Kokouksen seurauksena Persiassa oleva kirkko sekä itäsyyrialainen kirkko irtaantuivat katolisesta kirkosta, sillä eivät hyväksyneet kokouksen päätöksiä. Persian roomavihamielisyydessä tämä oli edullistakin. Tosin vainot alkoivat pian taas Persiassa johtuen mm. siitä, että paikalliset uskonkiihkoilijat hyökkäsivät zarathustralaisia vastaan.

Efesoksen kokous (joka pidettiin neitsyt Marialle omistetussa kirkossa) vahvisti Marian asemaa. Nestorioksen marionologia oli hillitympi eli ”protestanttinen” sisältäen jopa kriittisen linkin Efesoksen Artemiin palvontaan. Roomaan rakennettiin Santa Maria Maggiore -basilika. Kirkko julisti uutta Roomaa hävityksen jälkeen: Romulus ja Remulus vaihtuivat Pietariin ja Paavaliin, Vestan neitsyet Marian neitseisiin. Jerusalemiin rakennettiin Marian hautakirkko, mistä käsin levisivät traditiot Marian kuolonuneen nukkumisesta. Konstantinopolissa Marian kultti auttoi luomaan kristillisen suurvallan, missä Maria edusti taivaallisen korkeinta asemaa ja suurinta mahtia.

Idän korkea mariologia tulee ilmi Proklos Kontantinopolaisen puheissa: Maria on turmeltumaton paratiisi, hänen kohtunsa ahjo, jossa taottiin ase Paholaista vastaan, liitonarkku sekä palava pensas, joka yksin(!) kantoi maailman lunastuksen. Vastaavasti Kyrilloksella kaikki, mikä on Kristuksen ja kristinuskon ansiota, on myös Marian ansiota, sillä Jeesuksen syntymä ja koko pelastustalous olisi jäänyt toteutumatta ilman häntä. Näinhän Maria ainoa historian ihmisinä antoi itsestään Pyhään Kolminaisuuteen. Ankyran (nyk. Ankara) piispa Thedotos puolestaan opetti, että Hengen tuli puhdisti Marian kaikesta synnistä ja lihallisuudesta, sillä muuten hän ei olisi voinut kestää Jumalaa kohdussaan. Hesykhios Jerusalemilainen ylistää Mariaa taivaallisena hallitsijana sekä kuningattarena psalmin 45 kautta. Lännessä mariologia oli hieman vaatimattomampaa ja vailla poliittista ulottuvuutta, sillä prosessi kulki jopa päinvastaiseen suuntaan kuin idässä: kristinuskon irtaantumiseen maallisesta vallasta.


425-455 Taitava ja hunnien taktiikat tunteva Flavius Aetius johti ensin Gallian sotajoukkoja, sitten Länsi-Rooman armeijaa ja lopulta koko valtakuntaa. Mies sai hunnien tuen taistellessaan gootteja, frankkeja sekä burgundeja vastaan, mutta joutui sotaan Pohjois-Afrikan vallantavoittelija Bonifacitusta sekä tämän kanssa liittoutunutta ja Hispaniassa majailevaa älykästä vandaalikuningas Geiserikiä vastaan. Visigootit tahtoivat Iberian itselleen vaikka väkisin, joten vandaalit opettelivat laivan rakennusta ja lähtivät kohti Afrikkaa 80 000 miehen voimalla. Vandaalit valtasivat Afrikan Numidian ja Mauretanian tuhoten näin roomalaisten mare nostrum -eetoksen. Alueen pääkaupungin, Karthagon oli myös antauduttava. Rooma sai tehtyä sopimuksen viljankuljetuksista, mutta Geiserik oli pakko tunnustaa kuninkaaksi v. 442. Afrikassa vandaalit perustivat roomalaistyyppisen ja areiolaisen valtakunnan katolisia kristittyjä vainoten.

Hunnit olivat barbaareista raakalaisimmat. Heillä ei ollut kirjoitustaitoa, ei maanviljelyä, kaupunkeja tai juuri mitään omaa kulttuuria – vain paimentolaisuus ja tuhoamisvimma. Ratsujen kanssa he olivat ylivoimaisia – etenkin kyetessään ampumaan jousilla ratsastaen, jopa täydessä vauhdissa ja taaksepäin. Siinä missä rikkaalla roomalaisella oli ehkä yksi ratsu, tavallisella hunnilla saattoi olla jopa kuusi. Hevosten avulla huolto ja äkki-iskut olivat tehokkaita. Hunnit karaisivat lapsensa pakkasella ja viiltelyillä sekä muotoilivat näiden kallot litteämmiksi. Ruoakseen nämä villit söivät juuria ja raakaa lihaa.

Hunnipäällikkö Anttilan yhdistävät hunnit sekä monet barbaariheimot ryöstelivät Itä-Euroopassa ja Vähässä-Aasiassa uhmaten Rooman mahtia. He vaativat idän keisari Theodosius II:lta raskaat rauhanehdot, kuten 300 kiloa kultaa vuodessa. Silti tappaminen jatkui ja barbaarit hallisivat Itävallan, Unkarin, Romanian ja Etelä-Venäjän laajoja maita. Attila tahtoi vaimokseen keisarin sisaren Honorian. Tämä tahtoi myös Attilan! Kipakka prinsessa oli pelattu poliittiseen paitsioon. Myötäjäisiksi pitimän saaman puoli valtakuntaa. Kun näitä ei herunut, Attila marssi hävittämään Saksan ja Ranskan maita. Aetius sopi välejään germaanivihollisten kanssa, kokosi suuren armeijan ja voitti Attilan Katalaunien kenttien taistelussa v. 451. Attila jäi kuitenkin voimiinsa ja ylitti Alpit Hannibalin elkein. Hän valtasi ensimmäisenä Aquileian kaupungin, josta paenneet perustivat uuden kaupungin, Venetsian. Attila eteni uhkaavasti mm. Milanon valloittaen, mutta pysähtyi ja kääntyi takaisin kohdattuaan paavi Leon ja ottaessa vastaan tämän lahjuksen. Attila kuoli pian, jonka jälkeen hunnit hajaantuivat historian havinaan.

Aetiuksen vihamiehet onnistuivat saamaan keisarin surmaamaan hänet. Aetiuksen omat kostivat surmaamalla keisarin. Kun vielä keisari valittiin heikko Maximus, putosi Rooma Geiserikin käsiin. Mies oli jo hyökännyt menestyksekkäästi Sisiliaan ja Italiaan. Vandaalit marssivat vastarinnatta Roomaan v. 455 ja ryöstivät kaupunkia kymmenen päivää. Leo onnistui sentään estämään kaupungin laajemman tuhon ja väestön teurastuksen. Kaupunki surkastui eikä toipunut iskusta 200 vuoteen.


430-460 Kristinusko säilyi länsi-Britanniassa, Cornwallin ja Walesin syrjäseuduilla. Katolinen kirkko joutui kilpailemaan pelagiolaisuutta vastaan. Vaikeista ajoista huolimatta seurasi kirkon riemuvoitto, mihin roomalaiset armeijat eivät olleet pystyneet: ”barbaarien saari” Irlanti kristillistettiin. Muutoksen pääairut oli pyhä Patrik, brittiläinen kristitty, jonka merirosvot veivät orjaksi Irlantiin. Paettuun mies opiskeli papiksi ja lähti käännyttämään irlantilaisia menestyksellä ja kelttien kielellä. Myöhemmin Patrikin ja druidien kohtaamiset kuvattiin ihmeiden koitoksena Raamatun Elian ja Baalin pappien tavoin. Patrikin toiminnan myötä maahan vakiintui piispainistuin, kirkko ja luostarilaitos. Tämä levitti Kristuksen tuoksua Skotlantiin ja Englantiin. Patrik on kova nimi Irlannissa ja Amerikassa.

Roomalaisten kieltämä ja druidien harjoittama kelttiläinen polyteistinen uskonto oli säilynyt Irlannissa. Keltit uskoivat mm. aurinkojumalaan (kelttiristit huom.) sekä Dagdaan, Torin kaltaiseen ukkosenjumalaan, joka oli myös isähahmo, druidi, runsauden tuoja ja sikojen paistaja. Irlannin toinen suojeluspyhimys, kelttijumalan nimen saanut Brigid (Riitta) isä ja puoliso olivat druideja, mutta naisen kristinusko voitti pakanuuden olutihmeillään sekä nunnaluostareillaan. Keltit uskoivat tuomiopäivään eli ragnarökiin, mikä oli kristinuskon kannalta hyvä yhteneväisyyden ja toivon näköalan takia. Saaren kristillistymisen myötä druidit kokivat arvonalennuksen papeista ja tietäjistä puoskareiksi ja noidiksi.


400-499 Kiinassa itäinen Jin-dynastia sekä 16 pohjoisen pikkuvaltion aika jatkuu. Maan paras keisari oli Jinin Liu Yu, joka voitti kaksi 16:sta kuningaskunnasta. Hän myös lopetti Jin-dynastian v. 420 asettumalla keisariksi keisarin paikalle aloittaen näin lyhyen ja hyväaikaisen Liu-Song-dynastian. Dynastia oli ensin buddhalainen, sitten taolainen. Buddhalaismunkki Kumarajiva loi kiinalaisen buddhalaisuuden kääntämällä tekstejä kiinaksi. Tämän oppilas Seng-dzao yhdisti taolaisuutta ja buddhalaisuutta käytännönläheiseen välittömyyteen, missä tyhjyys ja äänettömyys voittavat sanat, opit ja kategoriat. Tutkimusmatkailija Faxian kävi puolestaan keräämässä buddhalaista viisautta Intiasta ja Sri Lankasta. Hirveät valtariidat lopettivat Jin-dynastian v. 479. Tuoba-klaani hallitsi yhtä 16:sta kuningaskunnasta. He perustivat pohjoisen Wei-kuningaskunnan ja onnistuivat yhdistämään 16 kuningaskuntaa lippunsa alle. Keisari oli taolainen, joka käynnisti buddhalaisten vainot, koska liitti uskonnon häntä vastaan syttyneeseen kapinaan. Buddhalaisuus sai kuitenkin armahduksen ja koki nousukauden.


400-499 Pohjois-Amerikka elää edelleen esihistoriallista aikaansa. Mainittakoon kuitenkin mantereen laaja Hopewell-perinne, missä alkuperäisasukkaat muodostivat laajoja kauppaverkostoja. Armeijoita tai suuria valtioita ihmisillä ei vielä ollut, vaan pienempiä yhteisöjä, jotka tekivät taidokkaita käsitöitä ja rakensi jänniä kumpuja. Uskonnosta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta ilmeisesti jonkinlainen animismi-shamanismi vallitsi. Perinne katosi vuosisadan loppuun mennessä. Syynä oli ehkä maanviljelyksen leviäminen, kylmyys, joka ajoi riistan pois tai sodankäynti yhteisöjen kasvaessa.


448-452 Efesoksen kirkolliskokouksen jälkeen ilmeni Nestorioksen erotuskristologialle vastakkainen harha, dokeettisuuteen kallistuva monofysitismi, jonka mukaan Kristuksella oli ainoastaan yksi jumalallinen luonto. Opin isänä pidetään Konstantinopolin luostarinjohtajaa Eutykhestä tai Kyrillosta. Aleksandriassa käsitys hyväksyttiin ja vahvistettiin Efesoksen jopa väkivaltaisessa uudessa kirkolliskokouksessa v. 449. Vastarinta oli kuitenkin suurta. Siksi idän keisari Marcianus kutsui koolle Khalkedonin kirkolliskokouksen eli 4. ekumeenisen kirkolliskokouksen v 451. Kokous päättyi – Nestorioksen iloksi – vahvistamaan Kristuksen kaksi luontoa. Kokous kuitenkin tuomitsi nestorilaisuuden – luonnot pidettiin yhdessä, hypostaasissa, kuten paavi Leo ja Kyrillos olivat opettaneet.

Konstantinopoli jymäytti ja julistautui Rooman kanssa kirkolliseen johtoasemaan Aleksandrian sivuuttaen. Samalla vuoden 381 Konstantinopolin kokous tulkittiin universaaliseksi. Bysantin ja kristinuskon valtioliitto ei kuitenkaan nielaissut länsi-Roomaa, sillä Leo oli vahva piispa, joka korosti Pietarin ja apostolisuuden perinnettä. Lännessä oli luonteva korostaa maallisen ja hengellisen vallan eroa.

Khalkedon hyväksyttiin lännessä ja kreikankielisillä alueilla, mutta ei Syyriassa, Palestiinassa eikä etenkään Egyptissä, missä se nähtiin nestorilaisena. Kokouksen teologinen paino on lähinnä Jeesuksen luonnoissa, ei hypostaasissa, jolloin Jeesuksessa on ikään kuin kaksi agenttia. Monofysitismi sai laajan kannatuksen idän kristillisyydessä, kansan parissa sekä luostareissa.


438-485 Platonin Akatemia sinnittelee ja kokee jopa viimeisen kukoistuksen uusplatonikko Prokloksen johtamana. Proklos kirjoittaa kosmoksen täydellisyydestä ja hierarkkisuudesta. Kaikki liittyy kaikkeen analogisessa rakenteessa, missä samankaltaisuudet muodostavat ketjuja. Ylimpänä ketjussa ovat kreikkalaisiin jumaliin samaistuvat henadit. Filosofia tarkoittaa askeesia ja meditaatiota, sielun paluuta ja nousua intellektuaaliseen olemiseensa materian vajavaisuudesta. Plotinoksesta poiketen Proklos ei määritellyt aineellisuutta pahaksi. Materiaalisetkin sanat, teot ja objektit voivat kohottaa mieltä, sillä niissä huokuu henadien voima.


457-489 Roomassa taidokas sotilaskomentaja Maiorianus kahmaisi keisarin kruunun ja kävi voitokkaita sotia germaaneja, vandaaleja sekä Espanjan visigootteja vastaan. Geiserik sai kuitenkin vihiä miehen Afrikkasuunnitelmista ja onnistui sabotoimaan tämän laivaston. Maiorianuksen surmasi roomalainen, mutta goottisyntyinen ja siten areiolainen ylipäällikkö Ricimer, joka oli menestynyt vandaaleja vastaan. Länsi-Roomassa oli enää heikkoja keisareita.

Geiserik oli vallannut koko Sisilian luoden vandaaleille viljaimperiumin. Kuningas päihitti bysanttilaisen laivaston. Sotaretki Kreikkaan sujui huonommin. Myöhemmin vandaalit neuvottelivat Bysantin kanssa, jolloin Afrikkaan tuli mm. uskonnonvapaus. Vihamieliset barbaarikuninkaat Odovakar ja Geiserik tekivät sopimuksen, jossa edellinen sai Sisilian, jälkimmäinen veroja. Geiserik oli kaapannut Roomasta myös keisarilliset prinsessat. Hän haaveili dynastian perustamisesta, mutta hänen seuraajallaan ei ollut kykyä tätä luoda.

Herulipäälikkö Odovakar kahmaisi itselleen vallan syrjäyttäen Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuksen v. 476. Miehestä tuli Italian kuningas. Itägoottien jalosukuinen Theoderik Suuri puolestaan anasti Italian kuninkuuden Odovakarilta v. 489. Theoderik oli barbaari ja areiolainen, mutta kunnioitti roomalaista koneistoa ja katolista kirkkoa.

Theoderikin kuuluisin virkamies oli ”viimeinen roomalainen, ensimmäinen skolastikko”, sivistynyt kristitty filosofi Boethius, joka kuitenkin joutui kuninkaan epäsuosioon syytettynä veljeilystä Bysantin kanssa. Mies tuomittiin kuolemaan. Vankilasta kirjoitettu Filosofian lohdutus on varhaiskeskiajan (524) merkittävin kirja. Kirjassa etsitään platonistisesti kestävää onnellisuutta katoavaisen ja pettävän maailman takaa. Boethius on taustavaikuttaja läntiselle platonismille sekä kristinuskon ja filosofian, uskon ja järjen liitolle. Boethiuksen musiikkiteoria on kuin Pyhtagoraalla: soitinten lisäksi ihmiset, planeetat ja koko universumi soivat harmonisesti.


449-488 Rooman legioonia vaille jääneet britannialaiset palkkasivat päällikkö Vortigernin johdolla angleja, sakseja ja juutteja palkkasotureiksi piktejä vastaan. Juuttien päällikkö oli Hengist, juutti eli esitanskalainen. Piktit kaatuivat helposti. Maksun kanssa tuli kuitenkin eripuraa, jonka seurauksena Hengist kävi kovistelemaan työnantajaansa. Saarelle saapui vielä lisää sakseja riehumaan, jolloin britit lähettivät valituskirjeen Aetiukselle – apua saamatta. Seuraavina vuosikymmeninä Hengistin saksit kurmottivat brittejä. Hänen pojastaan Aesecista tuli maan itäosien ja Kentin kuningas v. 488. Lontoo rappeutui. Saaren nimi vaihtui Englanniksi ja lingua franca keltistä pohjoisgermaaniksi eli anglosaksiksi, muinaisenglanniksi. Sakseilla oli oma kulttuuri, mutta lukutaitoa heillä ei ollut, saati filosofiaa tai kehittynyttä (lue monoteistista) tai armollista uskontoa.


400-543 Persian mahtavan valtakunnan sinnitellessä hunneja vastaan, he siirtyivät ahdistelemaan Intian Gupta-valtakuntaa. Tämä kesti hyökkäykset – jopa barbaarit murskaten. Valtakunta eli kukoistuskauttaan vallattuaan sakojen alueet ja saatua näin Arabian kaupan itselleen. Kauppa kukoisti myös Afrikan ja Kiinan kanssa. Kulttuuri kukki ja ihmiset saivat mm. seurata Kalidasan Sakuntala-näytelmää, missä kuningas rakastuu alempiarvoiseen tyttöön. Hindulaisuus ja buddhalaisuus elivät vahvoina. V. 427 perustettu Nalanda-luostari oli oppineisuuden ja buddhalaisuuden keskus, tavallaan maailman ensimmäinen yliopisto. Sieltä on peräisin mm. kymmenjärjestelmä nollineen. Gupta-ajalta tunnetaan ensimmäiset Buddhan veistokset lootusasennossa. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa hindujumalilta, etenkin Vishnulta.

Buddha opettaa opetuslapsiaan lootusasennossa dharman ympyrä sädekehänään. Kristinuskon tavoin buddhalaisuus levisi tehokkaasti ajanjaksolla 400-599.   


Hindulaisuuden pääsuuntaukset shivalaisuus, vishnulaisuus ja shaktismi saivat nykyisen muotonsa sekä laajan taruston puranoissaan. Shaktismissa pääjumalatar on Devi, joka ottaa useita muotoja kuten neitsyt- vauras- ja viisausjumalatarten Durgan, Lakshmin ja Saraswatin hahmot. Shakti tarkoittaa jumalan voimaa, energiaa. Shiva on paitsi aviomies ja tuhoava tanssin herra myös jooga-askeetikko. Vishnu on järjestyksen ja rakkauden jumala, jonka inkarnaatiot todistavat hindulaisuuden kyvystä sisällyttää itseensä vieraita ja kansanuskon aineksia. Filosofinen jooga kehittyi keinoksi saavuttaa yhteys perimmäiseen tietoisuuteen, jumalaan. Hindulaisuuteen kuuluu myös arkkityyppinen avadhuta, joka on jumala ja pyhä hullu, askeetti, guru ja elostelija yhdessä hahmossa.

Toivuttuaan hunnit iskivät uudelleen. Voimia vastarintaan ei enää ollut kuten ennen. Hunnit saatiin ajettua Intiasta, mutta Gupta-aika päättyi paikallisten kilpailijoiden lohkaistuaan valtakunnasta osansa. Raaka hunnikuningas Mikirakula oli vainonnut buddhalaisuutta ankarasti. Kukoistuksen tuho ja klassisen ajan vaihtuminen keskiajaksi tapahtui siis samoihin aikoihin tai vähän viiveellä kuin Länsi-Roomassa.

Tantra vakiintui hindulaisuuteen gupta-kauden lopulla, joskin alkuajan ja tantran muusta hindulaisuudesta erottuvan sisällön osoittaminen on työlästä. Tantraan kuului mm. veren uhraamista, henkiolentojen palvontaa sekä magiaa. Tantrametafysiikassa kaikki on yhtä tietoisuutta ja todellisuutta, jota kuvaa Shivan ja Shaktin, myös falloksen ja vulvan, yhtyminen. Tantra on (myös) antiaskeettista, sillä se ei lue maailmaa harhaksi, vaan tietoisuuden liikkeeksi. Tantran antropologia tekee ihmisestä ”energiakehon”. Meditaation kiintopisteiden eli chakrojen avulla joogi ymmärtää kehonsa ja itsensä mikrokosmokseksi, herättää kundalinishaktinsa eli alkuykseytensä sekä puhdistaa itsensä rituaalien avulla muuttuakseen Shivaksi.


493 Brittien sotapäällikkö Ambrosius Aurelius voittaa saksit Mount Badonin taistelussa. Ambrosius oli roomalaisten aristokraattien perillinen, kristittykin. Muutenkin voitokas soturi identifioitiin vuosisatoja myöhemmin Arthuriksi. Legendat pyöreän pöydän ritareista sekä Graalin maljan etsinnöistä ovat myöhäissyntyisempiä.



400 ja 500 luvut osoittavat, että 300 luku – ellei vielä 400 luvun alku – oli kristillisen teologian kulta-aikaa. Pyhimyksiä syntyi silti näinäkin vuosisatoina. Esimerkiksi neitsyt ja ihmeidentekijä Genevievestä tuli Pariisin suojeluspyhimys. Syyrialainen munkki ja pyhittäjä Maron teki niin ikään ihmeitä ja levitti kristinuskoa Syyriassa ja Libanonissa. Kuvassa suosittu pyhimys, Simon pylväskilvoittelija, joka eli yli 30 vuotta hurskasta elämää pylvään päällä.


500 Madagasgar löydettiin ja asutettiin näihin aikoihin afrikkalaisten tai indonesialaisten toimesta. Saarella ei asunut ihmisiä. Paikallinen megafauna, kuten jättiläislemurit kuolivat pian sukupuuttoon.


496-507 Frankit olivat liittoutuneet merovingisukuisen kuningas Klodovigin (Ludwig) alaisuuteen. Hän sai puolisokseen burgundin kaunotar-prinsessan Klotilan, josta huokui kristillisyyttä. Kuningas vastusteli kääntymystä, kunnes koki Odinin hylänneen hänet taistelussa ja kääntyi vaimonsa Jumalan puoleen. Iäisyyden lisäksi päätöksellä oli maallisia etuja, sillä yhteinen usko yhdisti nyt roomalaisia ja frankkeja. Lisäksi hän sai nyt ”oikeutuksen” käydä sotaan Gallian gootteja, burgundeja ja muita areiolaisia kansoja vastaan. Pian Gallia olikin frankkien hallussa. Germaaniruhtinaiden vallan perustelu jumalien jälkeläisinä vaihtui suojeluspyhimyksiin, kuten pyhään Marttiin. Tarinaan kuului myös pyhä turvautuminen Kristukseen alemanneja vastaan käydyn taistelun edellä Kontantinoksen tyyliin. Kaste tuskin pehmensi hallitsijaa. Äkkiä kääntynyt kansa ei välttämättä kokenut sydämen uskoa, mutta kenties tie omaan vakaumukseen kävi ulkoisten puitteiden vaihtumisen myötä. Ranskasta tuli yhtä kaikki Euroopan vanhin kristitty kansakunta Italian ohella. Maan kristillinen keskus on Reims.

Klodovigin valtakunta on merkittävä. Kokonainen aika on saanut nimensä hänen suvultaan. Ranskan ja Saksan valtiot juontuvat vahvasti frankeista. Frankkien käyttämistä murteista ja sekakielistä muodostui muinaiset ranskan, saksan ja hollannin kielet. Klodovigin jälkeen frankit jatkoivat vahvoina, mutta jakaantuneina traditionalististen valtariitojen takia.

Frankkihistorioitsija, Toursin kaupungin piispa sekä pyhän Martin ja muiden pyhimysten tarinoita välittänyt Gregorius Toursilainen kirjoitti näin keskiajan ensimmäisiä säkeitä. Antiikista keskiaikaan siirryttäessä merkittävä hahmo on myös runoilijapiispa Venantius Fortunatus, joka palveli frankkien hovissa. Miehen hymnejä löytyy Suomen luterilaisesta virsikirjasta. Yhden teorian mukaan Fortunatukselta on peräisin Athanasioksen uskontunnustus, joka kuuluu mm. luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja jota pidettiin pitkään virheellisesti Athanasioksen kirjaamana. Tunnustus on kolminaisuusopillisten ja kristologisten pohdintojen summa. Se opettaa kolminaisuuden persoonien tasa-arvoa, joskin ”Jumaluudessaan Kristus on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähempiarvoisempi.”


482-525 Bysantin keisari Zenon ja Kontantinopolin piispa Akakios etsivät käskykirjeellään valtakunnan yhteyttä esittämällä khalkedonilaisen kristologian monofysiiteille mieluisana. Rooman piispainkokous vastasi erottamalla Kontantinopolin, Antiokian ja Aleksandrian piispat katolisesta kirkosta. Välit Persian kirkon kanssa kyseenalaistuivat myös. Bysantti vastasi erottamalla Rooman piispan Felix III:n kirkosta. Monofysiitit – yhtenä johtajanaan Severus Antiokialainen – eivät taipuneet. Kirkon hajoaminen oli enemmän totta kuin koskaan. Zenonin seuraaja Anastasius suosi monofysiittejä. Hänelle – sekä myöhemmälle ajalle – seuraava paavi Gelasius opetti kirkollisen ja maallisen vallan erottamisesta. Anastasius joutui vaikeuksiin, kun hänen kenraalinsa Vitalius käytti hyväkseen epäsuosittua monofysitismiä nousten kapinaan. Kapina tukahdutettiin. Yhteys saatiin solmittua seuraavan, khalkedonilaisen keisarin Justinoksen aikana v. 519. Konstantinopoli tunnusti vääryyteensä ja Rooma palautui ykköseksi. Monofysitismi jäi voimiinsa idässä, etenkin Egyptissä.

Zenonin aikaan bysanttilaiset sotivat samarialaisia juutalaisia vastaan Palestiinassa.

Iberian kuningas Vakhtang I perusti Georgian nykyisen pääkaupungin Tbilisin. Miehen kerrotaan voittaneen jättiläisen taistelussa, saatuaan prinsessan vaimokseen ja sotineen menestyksekkäästi hunneja vastaan Intiassa. Iberia oli persialaisten ja zarathustralaisuuden talutusnuorasta, jonka Vakhtang katkaisi kääntymällä Itä-Rooman ja kristinuskon puoleen. Tästä seurasi yhteydenottoja valtojen välillä, missä Georgian kansallissankari kohtasi loppunsa.

Mystikko Dionysios Areopagita postuloi uusplatonistisen teologiansa takapiruinaan Origenes ja Proklos. Miestä pidetään jopa pyhimyksenä, koska häntä luultiin Paavalin aikalaiseksi. Dionysioksen kosmologiassa todellisuus jakaantuu ideamaailmaan ja alempaan materiaaliseen maailmaan sekä taivaallisiin ja seurakunnallisiin hierarkioihin. Alempi todellisuus on kuva ylemmästä, jota se imitoi ja johon se partisipoi. Armo liikkuu alaspäin, askeetti kipuaa Jaakobin tikapuita ylöspäin. Kohoaminen tarkoittaa apofaattista teologiaa, sillä Jumala asuu yliaistillisessa todellisuudessa, mitä ei voi sanoittaa. Toisaalta Dionysios käyttää symbolin käsitettä yhdistävänä portaana todellisuuksien välillä. Termin ambivalenttius laittaa kysymysmerkin Dionysioksen teologialle: onko ehtoollinen ja inkarnaatio ”vain” korkeamman todellisuuden symboleja?


529 Orangen toinen kirkolliskokous Ranskassa hyväksyi Augustinuksen armo-opin Pelagiusta vastaan lievennettynä eli semiaugustinolaisena: Ennaltamääräminen ei määrää ihmistä tekemään syntiä, jolloin tahdon vapaus sekä predestinaatio vahvistetaan. Armo vapauttaa ihmisen tekemään hyvää, jolloin armo ja ansiot tulevat molemmat hyväksyttyä. Konsiili tuomitsi myös semipelagiolaisuuden eli ihmisen ja Jumalan välisen yhteistyön pelastuksessa. Luterilainen huomauttaa: ei idän, eikä lännen kirkko ole noudattanut kokouksen päätöstä. Ovatko toisaalta protestantitkaan?


529-560 Benedictus Nursialainen (Italia) perustaa Monte Cassinon luostarin, laatii luostarisääntönsä ja toimii näin koko läntisen kristikunnan luostarilaitoksen isänä. Ylhäinen nuorukainen ehti rakastua naiseen, mutta syntinen elämä ei maistunut ja niin Benedictus vetäytyi kolmeksi vuodeksi luolaan. Hän perusti useita luostareita, joiden tunnus laajeni koko keskiajan lentäväksi lauseeksi: ora et labora. Opiskelu kuului rutiiniin, jolloin luostarit säilyttivät antiikin perinteitä jälkipolville. Benedictuksen säännön rukoushetket ovat luterilaisillekin tuttuja. Varhaiskeskiajalla munkkius tai nunnuus ei välttämättä ollut yksilön oma valinta, sillä vanhemmat toivat laitoksiin 7-vuotiaita lapsia.

Luostarisääntö korostaa epäyllättävästi kuuliaisuutta, nöyryyttä, paastoamista, itsensä kieltämistä sekä kurinalaisuutta (fyysiset rangaistukset kuuluivat asiaan). Nauramattomuus ja puhumattomuus laskettiin hyveiksi. Apotti on Jumalasta seuraava. Jumala tarkkasi munkkeja lakkaamatta. Uskosta tai armosta sääntö ei puhu, ansioista kylläkin. Pyhän Hengen riemu, lempeys ja vieraanvaraisuus kuuluivat päiväjärjestykseen.

Monte Cassio jäi langobardien jalkoihin, mutta elpyi myöhemmin.


527-565 Justinianus I Itä-Rooman keisarina sai rauhoitettua bulgaarien ja slaavien vaivaaman Balkanin sekä valloitettua Krimin niemimaan. Hän kävi taisteluun kristinuskon kilpailijoita, kuten pakanuutta ja juutalaisuutta vastaan jopa vainoihin yltyvällä reformillaan. Samarialaisten kapinat murskattiin. Hänen vaimonsa oli entinen prostituoitu Theodora. Keisarin näyssä kristinusko ja keisarikunta liittoutuivat valtakuntaa lujittaen (vrt. Pantokrator-ikonit). Kaupungin vaunukilpa-ajojen sirkuspuolueiden yhteenotosta lietsoutunut Nika-kapina (531) uhkasi tuhota koko valtakunnan, mutta väkivalta ratkaisi tämänkin ongelman. Keisari rakensi uudelleen Hagia Sofian, maailman suurimman kirkon. Kirkko julisti itä-Rooman ylemmyyttä antiikin Roomasta sekä Salomon vanhasta liitosta. Arkkitehtina toimi Platonin akatemian emeritusjohtaja. Sofia on Jumalan energioiden tavoin ortodoksinen termi, Kristuksen ja Pyhän Hengen (feminiininen) voima ja määre. Keisari pystytti myös 40m korkean pylvään, jonka huipulla oli hänen ratsastajapatsaansa Mannerheim-tyyliin. Tältä ajalta on peräisin (taas) Konstantinopolin patriarkan ylimmän johtoaseman tavoittelu, ilmeisesti perusteluna se, että apostoli Andreas oli perustanut kaupunkiin seurakunnan. Sassanidien kanssa Justinianus solmi ikuisen rauhan – hinta 500 kiloa kultaa. Sopimukseen kuului ajokoirien laitto ei-khalkedonilaisten piispojen perään.

Keisari sulki Platonin akatemian v. 529 – tai paremminkin lopetti sen rahoituksen. Kyseessä ei tällöin ollut esimerkiksi luonnontieteiden keskus, vaan uusplatonistisen mystiikan mekka. Samana vuonna Benedictus Nursialainen perusti länsimaisen luostarilaitoksen. Vuosi onkin vahva ehdokas (pakanallisen) antiikin vaihtumiseksi (kristilliseksi) keskiajaksi.

Justinianuksen aikana monofysiitit ja khalkedonilaiset taistelivat oikeuksistaan. Paavit puolsivat jälkimmäistä, keisarikin, mutta suvaitsi myös kerettiläisiä. Konstantinopolissa 5. ekumeeninen kirkolliskokous (553) tuomitsi itäisten piispojen ja keisarin toimesta ns. ”kolmen kappaleen” eli teologin (mm. Theodor Mopsuestialaisen) sekä areiolaiset, nestorilaiset ja Origeneen. Tarkoitus oli vakuuttaa monofysiitit khalkedonin ortodoksisuudesta. Lännessä konsiili ei saanut vastakaikua. Paavi Vigilius, joka ei osallistunut konsiiliin, allekirjoitti päätökset painostettuna. Tämän ja seuraajansa Pelagiuksen yhtyminen keisarin ja konsiilin päätöksiin aiheutti laajaa kritiikkiä, jopa ehtoollisyhteyksien katkomisia. Monofysiitit eivät hyväksyneet kokousta, eivätkä taipuneet Justinianuksen pakonkaan alla. Syyriaan muodostui "jakobiittinen" ortodoksikirkko perustajahahmonsa Jakob Baradaeuksen mukaan. 

Vuonna 542 Kontantinopolissa puhkesi kulkutautiepidemia, ilmeisesti paiserutto, vuosisadan ankarin tauti, johon kuoli kolmannes kaupungin väestöstä. Ilmeisesti epidemia levisi myös Persiaan ja Kiinaan.

Lännessä keisarin sotapäällikön Belisarius onnistui yllättää alivoimaisella joukollaan Pohjois-Afrikan vandaalit Karthagon valloittaen. Menestyksestä innostuneena joukko valtasi myös Sisilian, goottien hallitseman Etelä-Italian sekä Rooman. Gootit yrittivät vallata kaupungin takaisin siinä melkein onnistuen. Belisarius valtasi vielä Ravennan ja olisi päässyt jopa Italian kuninkaaksi, mutta hänet kutsuttiin takaisin itään. Gootit olivat juonineet Persian tuoreen kuninkaan Khusrau I:n kanssa ja Antiokia oli vallattu. Nyt gootit pääsivät niskan päälle Italiassa uuden päällikkönsä Totilan johtamana ja saivat Rooman haltuunsa. Kaupunki oli kuitenkin enää vain varjo entisestä. Itä-Rooman joukot voittivat lopulta gootit pitkittyneessä sodassa v. 552 sekä alemannit v. 554. Rauha Persian kanssa ei kuitenkaan kestänyt, vaan arkkiviholliset olivat koko vuosisadan piikkinä toistensa lihassa.

Persian itäinen kirkko aloitti näihin aikoihin merkittävät lähetystyöt Persiassa, Irakissa, Arabiassa, Uzbekistanissa ja jopa Intiassa sekä Sri Lankassa. Mm. Jemenin kuningas tuli uskoon. Tämä johtui oppineen Khusraun suvaitsevaisuuspolitiikasta. Kuningas suosi mm. uusplatonismia. Persia koki tällöin taloudellisen kasvukauden. Kristityt olivat joutuneet kilpailemaan paikallisen karismaattisen saarnaajan Mazdakin, aggressiivisen juutalaisuuden sekä zarathustralaisuuden kanssa vainojakin kestäen.

Justinianus tunnetaan lakikokoelman koonnistaan. Corpus antaa itämaisittain lain lähteeksi Jumalan, jota keisari edustaa maan päällä. Täältä on peräisin monta kelpo sananlaskua, kuten ”omatunto vastaa tuhatta todistajaa”, ”kuultakoon toistakin osapuolta” tai ”äärimmäinen oikeuden tavoittelu aiheuttaa suurinta vääryyttä”. Bysantin valtteihin kuuluivat myös ilmaiset sairaalat sekä kiinalaisilta varastettu salaisuus, silkkiperhosen toukat.

Ravenna on kuuluisa mosaiikkitaiteestaan. 


536-586 Pitkä kylmä kausi Euroopassa ja Rooman valtakunnassa islantilaisen ja kenties väliamerikkalaisen tulivuoren purkauduttua kurjuuttaa vuosisataa entisestään.


534-599 Kiinan pohjoinen Wei jakaantuu kahtia han-fanittajien aristokraattien ja arojen paimentolaisten elämäntapojen erojen käytyä sietämättömiksi. Dynastiat vaihtuivat tiuhaan. Turkkilaisten barbaarien uhan takia kiinalaiset rakensivat muureja. V. 555 töissä oli jopa liki 2 miljoonaa rakentajaa. Turkkilaisten kanssa tehtiin myös kauppaa, jopa naimakauppaa. Ajan viimeinen dynastia Sui oli siitä merkittävä, että se onnistui liittämään myös lähes koko Etelä-Kiinan valtansa alle. Dynastian armeija oli yli puolimiljoonainen. Dynastia teki sotaretkiä Vietnamiin (onnistuen) sekä Koreaan (epäonnistuen). Tällöin rakennettiin Jangsten ja Keltaisenjoen Keisarinkanava, pisin ihmisen rakentama vesireitti maailmassa (1 800km) orjatyön voimalla. Taolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus elivät rinta rinnan Kiinassa, toisaalta toistensa kanssa kilpaillen.

Taolaisuus kehittyi monien koulukuntien kautta yhteneväiseksi järjestelmäksi, kolmeksi luolaksi. Uskontoon liittyi jumalia, astraalitodellisuuden tasoja sekä tuonpuoleisuuskäsityksiä buddhalaisuudesta lainattuine helvetintuskineen. Ihmisten onnea sääteli tuonpuoleinen virasto, jolle ihmisissä asuvat madot(!) raportoivat hyviä ja pahoja tekoja. Buddhalaisuusvaikutteet näkyivät myös valaistumistavoitteissa, uskossa jälleensyntymään ja karmaan sekä Laotsen korottamisessa jumalaksi – tosin jopa Luojaksi. Uskontoon kuului mm. kuolemattomuuden tavoittelua eliksiirejä nauttimalla tai Tao te chiniä resitoimalla, erilaisia rituaaleja, kuten hampaiden nakuttelua sekä symbolista väkivaltaa, demoneja ja aaveita manausrituaaleineen, talismaaneja, taikauskoisia tapoja ja loitsurukouksia. Rituaalinen seksi tai selibaatti kuuluivat myös kuvaan – jopa Korkeimman mysteerin Jadeneidon viisivuotisen mielikuvaharjoituksen palkinto, jadeneitojen laskeutuminen makuuhuoneeseen.

Chan buddhalaisuus syntyi mahajana-buddhalaisuuden koulukuntana. Tässä korostettiin suoraa kokemusta ja torjutaan kirjoitukset, jumaluudet ja Buddhat. Perimätiedon mukaan koulun perusti Bodhidharma. Koulukunta piti itseään Buddhan perillisinä, mutta korostus on kaiken ”uskonnon”, samoin kuin kategorioiden, tuonpuoleisuuksien ynnä muiden tavoitteiden kyseenalaistamisessa mietiskelijän tyytyessä olemiseensa. Chan-buddhalaisuuden perustajat Shaolin-luostarissa olivat ilmeisesti itsepuolustuslajien osaajia ja siten kung fu:n pioneereja.


538-599 Japanissa alkaa Asuka-kausi. Tämä tarkoitti buddhalaisuuden tuloa maahan Kiinan ja Korean kautta. Uusi uskonto joutui taistelemaan pitkään alkuperäisen shintolaisuuden kanssa, mutta sai myös vahvoja suojelijoita. Japanin keisareiden historiallisuus juontuu tältä ajalta.

Buddhalaisuus ehti myös Burmaan ja Indonesiaan.

565-599 Avaarien hätyyttämät langobardit valtaavat Pohjois-Italian, myöhemmin miltei koko Italian. Nämä barbaarit saattoivat olla Skandinaviasta lähtöisin. Heidän jumalana olikin viikingeiltä tuttu Odin. Toisaalta tuntemamme Odin syntyi vuorovaikutuksesta roomalaisten jumalien, kuten Marsin, kanssa. Tullessaan langobardit olivat jossain määrin areiolaistuneet valloittamiltaan gepideiltä. Tappaminen ja ryöstäminen oli barbaarista, verotus roomalaista. Aika oli muutenkin ja taas levotonta: maurit hyökkäsivät Pohjois-Afrikkaan, visigootit riehuivat Hispaniassa. Bysantin haltuun jäi vain Sisilia, Ravenna ja mm. Venetsia. Laiha rauha saatiin aikaan vuosisadan lopussa.

Sotien, ruton ja oppivainojen heikentämä Itä-Rooma ei kyennyt auttamaan länttä. Sitä kuormittivat kahakat Persiaa sekä avaareja ja slaaveja vastaan Balkanilla. Justinianuksen seuraaja Justinus II tahtoi eroon edeltäjänsä lahjuspolitiikasta ja omaksumalla tylyyden kilpailijoitaan kohtaan. Slaavit tekivät valloitusretkiä pohjoisesta Kreikkaan saakka. He eivät koonneet suuria armeijoita, mutta olivat tehokkaita sissisodassa. Avaarit olivat militaristisesti pahempi uhka – slaaveillekin. He liikkuivat ratsain (jalustimin) ja osasivat myös piirityksen salat – jopa Eurooppaa paremmin, sillä he toivat tänne kiinalaisen trebuchetin.

Slaavit tunnetaan kielestään, joka yhdistää nykyään miljoonia Itä-Euroopan ihmisiä. Kielialue oli aluksi rajallinen skyyttien ja balttilaisen kielen paineessa. Kieli sai vaikutteita ja alistusaseman sarmaateilta, roomalaisten latinasta, gooteilta sekä hunneilta. 500-luvun slaavilaisekspansio tarkoitti kansan ja kielen leviämistä semminkin, kun heillä oli tapana vangita ihmisiä ja vapauttaa heitä omiin yhteisöihinsä. Keski-Eurooppa slaavilaistui vähitellen germaaneilta mm. siksi, koska slaaveilla oli paremmat maanviljelysmenetelmät (kyntöaura). Kiova katsotaan perustetuksi v. 482 slaavien toimesta.

Turkkilaiset eli esiuigurit, esiturkeemnit ja esikazakit olivat jopa Keski-Aasian herroja. He eivät tosin vielä asuneet Turkissa / Anatoliassa. Heidän valtakuntansa oli hämmentävän suuri ulottuen Mustaltamereltä Mantšuriaan. Uskonto oli polyteistinen pääjumalalanaan Tengri. Valtakunta jakaantui kahtia suurkaanin kuoltua. Persian yrittäessä liittoutua kiinalaisten kanssa, bysanttilaiset kääntyivät turkkilaisten puoleen. Liittouma hyökkäsi Persiaa vastaan, mutta sotaretki epäonnistui. Turkkilaiset sanoutuivat yhteistyöstä irti. Bysantin ja Persian kahakat jatkuivat. Sota oli myös uskonnollinen, kristinusko vs. zarathustralaisuus. Tämä kävi ilmi esimerkiksi silloin, kun viholliset onnistuivat saamaan käsiinsä persialaisten pyhän tulen ja sammuttamaan sen. Kristityt taas käyttivät pyhiä kuvia sotapolitiikan jatkeena. Nämä olivat pyhiä kuvia, ikoneita, joiden funktio oli pitkälti sama kuin pyhäinjäännöksillä. Sota tarkoitti myös liittolaisten uskonnollista liehittelyä mm. Arabiassa.

Vuosisata päättyi bysanttilaisille otollisesti. Persian kuningas joutui kapinan kohteeksi, haki turvaa Konstantinopolista ja lupasi vihollisilleen mittavat maa-alueet Lähi-Idässä vastineeksi tuesta palasta valtaistuimelle.


570-599 Muhammed syntyy Arabiassa Mekan kaupungissa (perimätiedon mukaan). Etelä-Arabiassa juutalaiset olivat syrjäyttäneet kristityt, sitten Etiopian kristityt valloittivat alueen, jonka jälkeen persialaiset kaappasivat herruuden v. 575. Maassa oli ollut myös paikallisia ja pieniä arabialaisia valtioita. Mekka ei ollut metropoli, muttei lintukotokaan. Vieraiden hääriessä maassa, arabien oma kansallistunne orasti piskuisten heimoidentiteettien rinnoille. Arabit palvoivat jumalattaria, Allatia, al-Uzzaa ja Manatia – Allahiakin. Animismi sekä kivien palvonta tai ainakin kivien pitäminen pyhinä kuului asiaan. Mekassa oli Kaaban musta kivi sekä temppeli. Muhammed avioitui v. 595 vahvaluonteisen Khadizan kanssa.


587-589 Frankkien menestyksen huomaten, myös Espanjan länsigootit vaihtoivat areiolaisuuden katolisuuteen kuninkaansa Rekaredin johdolla. Näin rauhoittui goottien hispanoroomalaisten kyräily. He sulautuivat vähitellen paikallisväestöön. Visigoottien kirkon johtaja ei ollut Roomassa tai Konstantiopolissa, vaan Sevillassa. Gootit valtasivat itselleen myös aiemmin mainitun sveebien kuningaskunnan.

Toledon kolmannessa konsiilissa (589) ilmestyy maailmaan pahamaineinen ”filioque” eli ”ja Pojasta” lisäys Nikean uskontunnustukseen vastareaktiona areiolaisuuteen. Punainen luuri ei kuitenkaan soinut, sillä mm. Hilarius Poitierslainen, Ambrosius, Kyrillos Aleksandrialainen ja paavi Leo olivat opettaneet näin jo aiemmin.


590-599 Gregorius I Suuri Rooman piispana, ensimmäisenä munkkipaavina ja viimeisenä roomalaisena paavina sekä läntisen kirkon yhtenä neljästä kirkonopettajasta. Muuta suurta ei läntisessä Roomassa enää ollutkaan. Diakonina toimiessaan mies oli saanut suitsutusta avustustoiminnallaan Rooman kulkutautiepidemian aikana. Gregorius ei tahtonut paaviksi, vaan yritti piiloutua, mutta väkijoukko kantoi hänet pyhälle istuimelle. Mieheltä on säilynyt 850 kirjettä eli saman verran kuin liki 60 paavilla ennen häntä. Gregoriuksen vaikutuksesta langobardit kääntyivät katolisuuteen eivätkä vallanneet Roomaa sekä – taas yksi kova isku areiolaisuudelle.

Gregorius lietsoi lähetystyötä benediktimunkkien toimesta. Hän pyrki selkeyteen ja korosti kansankirkollisesti mm. pyhäinjäännösten ja -vaellusten merkitystä. Roomalaiskatolinen katumusoppi – synnintunto, rippi, katumusharjoitukset ja synninpäästö – juontuu Gregoriukselta. Paavi opetti kiirastulesta sekä vahvisti ”heikkoa kuvateologiaa” eli ikonoklasmin ja ikonien kunnioittamisen välimuotoa: kuvat ovat pedagoginen apu uskon tiellä. Gregoriuksen ja Augustinus-munkin johdolla saapui katolinen lähetystyö Britanniaan, anglosaksien Kenttiin. Jopa yllättäen saksit kallistivat korvansa kristinuskon puoleen kuningas Ethelbertin myötä. Näin perustettiin Cantemburyn kirkkoprovinssi. Englannissa liikkuivat myös irlantilaiset munkit. Heidän ja benediktien kohtaamiset eivät olleet aina ystävämieliset. Saarelta tuli myös lähetystyöntekijöitä mantereelle, mistä käsin esimerkiksi Gallia sai satoja luostareita. Pyhä Columba vei luostarilaitoksen ja kristinuskon Skotlantiin.

Gregorius oli vastakkainen Justinianuksen kanssa, sillä hän korosti taivaallista isänmaata, kun taas keisari yritti perustaa ihannevaltionsa maan päälle.


Ajanjakso kuvaa etenkin (länsi)-Rooman luhistumista ja vaihtumista esi-Eurooppalaiseen valtakuntien tilkkutäkkiin. Kristinusko - jopa sen katolinen muoto - selvisi kuitenkin yllättävän hyvin kansainvaellusten kurimuksista. Barbaarikansoja kääntyi kristinuskoon, luostareita ja kirkkoja rakennettiin paljon. Tosin blogissa toin usein esille kristinuskon ja väkivallan kyseenalaisen liiton. Sikäli kun kristinusko oli parempaa, väkivallatonta vastarintaa ja uhrautumista, siitä ei juurikaan ole jälkiä historiankirjoituksessa. Kristinuskon viholliset - sassanidien zarathustralaisuus, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan juutalaisuus, barbaarien pakanuus sekä areiolaisuus ja muut harhaoppisuudet olivat paitsi teologisia ja opillisia, myös poliittisia ja sotilaallisia vihollisia. 

Vuosisadan loppuun mennessä suuret valtiomahdit, Bysantti, Persia ja Intian Gupta heikentyivät. Maailman mahtavimmat valtiot olivat Kiina ja yllättäen turkkilainen imperiumi. Keskiaikaan siirtyminen ei tarkoittanut (vielä) feodalismia eli sitä, että läänin- ja linnanherrat sortivat maaorjia raskaan verotuksen alla. Kartanotaloudesta siirryttiin pikemminkin parempiin talonpoikaistiloihin. Länsi-Rooman kuningaskunnat luopuivat roomalaisesta verotuksesta. Armeijoiden ylläpito ei perustunut verotukseen, vaan vapaiden ja maata omistavien miesten kutsumiseen sotaan.

Voima / eläin / avaruus / laulu – pohdintoja kristinuskon ja populaarimusiikin suhteesta

 

Johdanto

Tässä kirjoituksessa pohdin kristinuskon ja populaarimusiikin suhdetta. Erilaiset korvamadot ja hinkuraidat soivat marketeissamme, autoissamme ja taukotiloissamme. Silti harvoin pysähdymme miettimään kuulemaamme. Keskityn etenkin populaarimusiikin lyriikoiden sanomaan. Aiemmin olen tutkaillut samaa suhdetta yltäkylläisen elämän sekä pelastuksen näkökulmista.

Hyödynnän arvioinnissani kahta kristillistä näkemystä muista uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Ensimmäinen näkemys korostaa Jumalan luomista, luomakunnan hyvyyttä ja ihmisen luontaista kaipuuta kohti Jumalaa. Toinen tulokulma muistuttaa lankeemuksesta sekä ihmisen kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta etsiä Jumalaa. Nämä näkemykset ovat vastakkaiset, jopa toisensa poissulkevat. Voisivatko ne toisaalta täydentää toisiaan?

Tekstini on ekumeeninen. Roomalaiskatolinen kirkko on tavannut etenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1965) jälkeen korostaa ensimmäistä, luterilainen maailmanselitys jälkimmäistä näkemystä.

Kaksi näkemystä toisista katsomuksista laajenee yleisluontoiseksi, myönteiseksi ja kriittiseksi palautteeksi.

Tarkastelen kristinuskon ja populaarimusiikin suhdetta viiden musiikkikappaleen kautta. Laulujen valintakriteereitä olivat tunnettavuus, ajankohtaisuus sekä aiheeseen sopivuus. Otan huomioon yksittäisten laulujen kontekstin osana albumikokonaisuuksia sekä yhtyeiden tuotantoa.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani – Lumous (2021)

Ihmisiä kesäyössä
Varjokuvat vasten taivaan purppuraa
Mä tunnen asfaltti on lämmin
Rantatiellä tuoksuu leirinuotio
Sä tanssit villapaita auki
Tanssit silmät kiinni paljain jaloin hiekalla

Kesän uni joka laskeutuu
Sä tanssit nuotion mukana
Ja voimaeläimet ui vapaana kaislikon halki
Kesän uni joka laskeutuu
Sä tanssit liekkien mukana
Sanot varjojen takana on toinen todellisuus
Lumous

Lahden poukamasta
Pääsee salaa uimaan, kukaan ei vahdi meitä
Hei soita nuotiokitaraa
Soita avaruuteen viesti joka kertoo, me ollaan elossa

Ja kesän uni joka laskeutuu…

Myönteisesti

Lumous on laulu, missä kauneus etsii alkuperäänsä niin kuin Laulujen laulun neito rakastaan yön pimeydestä. Näky on arkinen ja arkaainen, suomalainen, mutta universaali. Kuvaus on platoninen ja hengellinen: ihmisessä palaa hengen tuli, joka kohoaa liekkien lailla kohti taivasta. Näin Augustinuskin opetti. Luonto, paljaus ja alastomuus viittaavat paratiisiin, mitä pyhiinvaeltaja etsii Kaihon karavaanin lauluissa.

Kilpeläisen yö ei ole pahojen henkien temmellyskenttä, vaan shakespearelainen keijujen valtakunta, missä Romeon Julia riippuu yön poskella kuin timantti maurin korvassa. Arkiset murheet ovat vaihtuneet huolettomuuteen – kosmiseen rauhaan ja iloon, missä opetuslapset päihtyvät tähtien tuikkeesta kuin hienoimmasta ehtoollisviinistä Luojan suuressa temppelissä. Lumous on Beethovenin Kuutamosonaatin ja Chopinin nocturneiden tavoin osa sitä runouden, taiteiden ja musiikin siltaa, mikä johdattaa meidät ajasta ikuisuuteen.

Kriittisesti

Tuure Kilpeläisen esteettisiä ansioita ei tarvitse vähätellä, mutta hengellisellä kentällä vetää överiksi: Bonsaipuu (2011) julistaa feuerbachilaista ateismia, Jumala on nainen -kappaleen (2020) kömpelö feminismi aiheuttaa facepalmauksia ja Lumous tarjoaa suorastaan kliseisen kuvan nuotion ympärillä tanssivasta pakanuudesta. Yhteys Jumalaan vaihtuu shamanistisiin henkioppaisiin. Laulun uushengellisyys kanavoituu jumalanpalveluksen, sanan ja sakramenttien, ohi.

Lumous on tyypillinen romantiikan tuotos: tunne voittaa järjen, luonto teollistuneen kaupungin. Kaipaus katoavaisuuden tuolle puolen paljastuu petolliseksi. Lumous ei kanna Jumalan luo. Se yltää vain avaruuteen, jonka henkivallat sokaisevat meidät etsimään viattomuutta itsestämme, rauhaa jumalallisesta luomakunnasta maailmasta erillisen Jumalan sijaan.

Ellinoora – Leijonakuningas (2016) levyltä Villi lapsi

Yy, kaa, yy, kaa, koo, nee

Koulussa kun kysyttiin, mikä musta tulee isona
Laulaja tai lätkänpelaaja
Ei lapsena häpeää tunneta
Ennen ku joku luokas nauraa

En koskaan vastannut tehtävänantoon
Mieli samos metsiä, raaputin pulpettia
Tutkin kämmenen viivoja
Ja ne kertoi, ei musta mitään tuu
Unelmani täyteen panee joku muu

Me lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa
Ei paineta leukaa rintaan
Ennen ku kasvetaan viljaa
Nostetaan keskikaljamaljat ilmaan
Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas

Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas

Aiemmin mä pelkäsin
Et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla
Ainakaan ulkoavaruudessa ei pahaa verta jaeta
Siel pätee rock, rakkaus ja rauha

Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa
Samaan aikaan rustaan näit lauluja
Joita ens kesänä, sä hoilaat mukana
Usko tai älä, toivon kaikille hyvää
Kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
Jokainen on joskus luuseri
Toiset vaan peittää sen paremmin

Me lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa…

Myönteisesti

Leijonakuninkaan hahmon voi tulkita kristityksi. Risti yhdistää levyn tekijäkaksikkoa ja puolisoita, Ellinooraa ja tuottaja Samuli Sirviötä. Piispa Eino Sormunen kirjoitti aikoinaan kristittyjen matkalaisuudesta sekä siitä, että maailman halki matkaava Jumalan kansa on valtavin ajatus, mitä länsimainen uskonajatus on luonut. Ellinooran kappale liittyy tähän tarinaan ja kristilliseen vierauteen maailmasta vähintään samansuuntaisena tuntona.

Laulu liittyy kristillisyyteen myös leijonakuningastarinan kautta. Elokuva kertoo symbolisella tasolla uhrautuvasta Jumalasta sekä kristityn vaelluksesta kasteen ja suruttomuuden, kiusausten ja pyhityksen kautta takaisin Jumalan lapseksi. Kappale myötäilee luterilaista ristin teologiaa: Surkeuden ahjossa taotaan siipiä. Ne nostavat meidät pikkumaisuuden ja kostomentaliteetin yläpuolelle. Toisaalta pyhän etsijä ei pakene maailmaa luostariin, vaan elää muiden ihmisten keskellä uskon, toivon ja rakkauden tulkkina.

Kriittisesti

Villi lapsi kuhisee populaarimusiikin helmasyntejä: itseensä käpertyvää hautomista, bilettämisen ihannointia, oman kurjuutensa rakastamista, eskapismia… Kappaleen avaruuteen projisoidut ihanteet ovat surullinen todistus popin tyhjänpäiväisyydestä kauniiden sanojen takana. Näissä lauluissa huokuu voimattomuus kantaa elämän kärsimyksiä, saati sitten iloita niistä. Levoton halu nojaa hetken unohdukseen, tulevaan festarikesään tai senhetkiseen seurustelukumppaniin.

Leijonakuninkaaksi kasvaminen ei tarkoita pyhittymistä, vaan omien unelmien toteuttamista ja maallista menestystä. Laulun lyyrinen minä samaistuu parikymppiseen, keskinkertaisia säkeitä viljelevään artistiin itseensä. Leijonakuningas on hänen kruunajaislaulunsa. Kovin hyveellisenä ei ”transformaatiota” voi pitää, sillä kuninkuus ilmenee ylpeydensekaisena uhmana, traumoissa vellomisena sekä huonosti peitettynä ylemmyydentuntona. Mikäli gospel kiinnostaisi, tulisi palata perusasioihin, kuten siihen, ettei rakkaus käyttäydy sopimattomasti. Valitettavasti en löydä Villi lapsi levyltä tällaista tahtoa.

Haloo Helsinki! – Kerran kuussa (2021) levyltä Älä pelkää elämää

On lehmät lentäneet lautasilta taivaaseen
Ei kukaan karsinassa huuda enää
On kukat kukkineet, ei piipun suita tukkineet
Ei kukaan kyltin kanssa marssi enää
Ja hädän keskellä on helppo kiivetä, Jumalan selkään
Mut selän takana on aina hiljaista, mitä nyt pelkään?

Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassa ole mahdoton
En tartu vielä lippuun valkoiseen
Voi valo tulla maahan varjoiseen
Me rukoilemme, me turhaudumme
Me tahdomme rauhan, me epäilemme
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassakaan oo mahdoton
Ja otamme maailman suurimman askeleen
Rauhan mereen

On naiset itkeneet, kaiken vihan kitkeneet
Mut kipu sisältä ei poistu enää
Ei miehet muuttuneet, kai historiaan juuttuneet
Isältä pojalle nuo muistot elää
Taistelut, tantereet, kaikki sulat mantereet
Pahinta kai pelkään
Ei jaksa sotia, rakennan kotia Himalajan selkään

Jos kerran kuussa joku käynyt on…

Myönteisesti

Aina kun kuulen tämän kappaleen viulut, muistan että Haloo Helsinki! on Suomen parhaimpia yhtyeitä. Radiohittien jälkeenkin bändin albumeilta lohkeaa huikean suuria ja luovan erilaisia jalokiviä. Tämä rauhanhymni on U2 -yhtyeen klassikon Sunday Bloody Sundayn (1983) sukulainen. Laulu on hienon globaali sitoen Vietnamin sodan vastustamisen, miehitetyn Tiibetin sekä sodissa raskautetun isänmaamme koko luomakunnan vaikeroimiin synnytystuskiin.

Haloo Helsingin laulu sanoittaa vuoropuhelua rauhaa kaipaavan ihmisen ja rauhan lahjoittavan Jumalan välillä. Rauhanruhtinas on syntynyt maailmaan. Kristityt ovat rauhantekijöitä. Laulussa ei tuudittauduta väärään rauhaan. Tässä herätellään profeetallisesti silmänsä ummistaneita, käydään jaakobinpainia sisäistä ja ulkoista vihollista sekä menneisyyden haamuja ja tämän päivän lohduttomia otsikkoja vastaan. Laulun meri viittaa Ilmestyskirjassa mainittuun taivaan kristallimereen. Ihmisen askel alttarille on suurempi kuin ihmisen askel kuun pinnalle, sillä vain Jumalan edessä ihmisluontomme langenneeseen kiväärinpiippuun istutetaan ikuisen elämän kukka.

Kriittisesti

Haloo Helsinki! todistaa, että rockmusiikki kyllä välittää surua, valitusta ja protestia, mutta on varsin kyvytön rakentamaan, vaikuttamaan juuri mihinkään tai löytämään rauhaa manifestoimalleen maailmantuskalle. Pahimmillaan Elli Haloon maailmanparannuslaulut tuudittavat meidät harhaluuloon esteettisen tunnelmoinnin eettisestä erinomaisuudesta sekä historian oikealla puolella olemisesta. Mehän lähinnä heilumme kaupallisen viihteen tahdissa.

Laulu asettaa toivomme valistuksen ja positivismin tavoin tieteelliseen tietoon. Kuuretki oli kuitenkin osa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä kylmää sotaa, missä me ihmiset rakensimme kilpaa ydinaseita. Laulussa välittyy eksyminen: Jumalan valtakunta on korvattu edistysuskolla. Tämä on nyt törmännyt ihmisluonnon putinismiin ja trumpismiin. Jumalan sijaan kiivetään Himalajan selkään – kenties Dalai-laman rauhan tyyssijaan. Kuun tyhjyys sopiikin yhteen esimerkiksi kirjailija Yuval Noah Hararin edustaman buddhalaisen materialismin kanssa. Totta, lapset vastaavat isien pahoista teoista aina neljänteen polveen, mutta kristityt ovat syntyneet Jumalasta, vedestä ja Hengestä, vapautuakseen tästä synnin kierteestä ikuiseen rauhaan.

Litku Klemetti – Jos olisin koira (2024) levyltä Funny Girl

Koira on vähästä onnellinen
pitää olla koti turvallinen
ja tärkeä ihminen
joka antaa huomionsa täyden

Olen maailmassa rikkoutunut
koira on minut korjannut
koira kysyy, joko lähdetään
vaikka on koiran sää, älä jää

Jos olisin koira
kaikki ois helpompaa
en miettis tulevaa
laukkaisin lujempaa
jos olisin koira
ravaisin taivaanrantaan
ja käyttäisin nahkapantaa

Jos olisin koira
haukkuisin: terve vaan
Mä olen vihassa kuin piikki lihassa
mut jos oisin koira
tottelisin sua ja oisin
turrukka suurenmoisin

Jos olisin koira

Koirallakin on persoonallisuus
yksi alistuu, toinen stressaantuu
Murreakin joskus masentaa
milloin viimeksi leikitkään Murren kaa?

Se saa sydämeni raiteiltaan
kun mietin koiraa jota jossain potkitaan
miten koira on peloissaan
miten tuollaiseen roistoon vois luottaa?

Jos olisin koira
oisko tää helpompaa
Maailma on epäreilu hurtallekin
jos ei häntä heilu
Hurtan voi laittaa vaihtoon
kun mätsää se ei sun mekkoon
Mikään ei voita
sitä kun hännänpää
niin iloisena vispaa
juostaan pihan halki kilpaa
En koskaan pukisi sua huumoripaitaan
Tai harjaisi vastakarvaan

Jos olisit koira

Myönteisesti

Kun kuuntelee Sumun jälkeen kappaleen vintage-Yamahan soundeja, lusijoiden kanssa lusivaa Lusijaneitoa tai Seis, nimeen rakkauden! energiapommia ei tarvitse ihmetellä, miksi Soundi julisti levyn vuoden parhaaksi kotimaiseksi. Litku on saanut taakseen hämmästyttävän omaperäisen ja hauskan progeäänimaailman, mikä murentaa konservatiivisiksi kalkkiutuneet korvakäytävämme.

Koiralaulumme nerokkuus perustuu ristiriitaan: laulu on humoristinen ja melankolinen, lapsenmielinen ja vakava. Laulun viehkeys juontuu oivalluksesta: ihminen ei ole ihmiselle koira. Koirana elämä olisi helpompaa. Kohtelemme koiriamme hellemmin kuin läheisiämme! Kuten koirafilosofi Eero Ojanen todistaa, hauvat tekevät meistä inhimillisempiä, rauhallisempia, huolehtivampia. Tulkitsen laulun kaipuuksi paratiisiin, hyvän ja pahan tuolle puolen – semminkin kun levyllä koputetaan muutenkin ikuisen toukokuun ovea. Sama ajatus ihmisen ja eläimen alkuperäisestä harmoniasta löytyy niin Jesajan profetioista kuin kristillisistä traditiosta.

Me kristityt saamme olla koiria, jotka odottavat isäntämme pöydältä putoilevia palasia.

Kriittisesti

Katson levynkannen koirankuonolaista ja mietin, onko näillä ihmisillä kaikki hyvin. Levyn aloittava Olit huumeissa huokuu itsesuojeluvaiston kadottamista, häiriintynyt Kis kis beibi lapsellista samaistumista kissanpentuun, kun taas päätöskappaleessa Kuolemanharjoitus kieriskellään mäenrinteessä. Koiralaulussa therian-ilmiö lähtee laukalle kennelin identiteetinvaihtamiskuopimisissa. Suotakoon lapsille leikkinsä, mutta tässä on kyse jostain muustakin – häpeämättömyydestä. Tästä Tuure Kilpeläinenkin pitää meteliä. Myös teologi Ella Luoma näyttäisi kutsuvan meitä häpeämättömyyteen, kun ei keksi kolumnissaan mitään hyötyä häpeälle. No, meille langenneille häpeä on syyllisyyden tavoin terve tunne osana varoittavaa ja suojelevaa moraalisuuttamme.

Raamatussa koira edustaa ahnasta petomaisuutta. Ilmestyskirjassa kerrotaan kuinka koirat ja noidat – joihin Litku myös samaistuu – eivät pääse sisään kultaisen Jerusalemin porteista. Kaniineista mallia ottavan Ellinooran ja koiruuksia harrastavan Litkun vastapainoksi muistutan varhaiskristillisestä antropologiasta: ihminen on eläimellisyyden ja enkelinkaltaisuuden välimuoto. Ensimmäinen edustaa katoavaa maallisuuttamme, seksuaalista himoa sekä järjettömiä viettejämme, jälkimmäinen pyhää, puhdasta ja hillittyä elämää. Voisivatko laulut kallistua myös jälkimmäisen kannalle?

Juha Tapio – Sitkeä sydän (2011) levyltä Hyvä voittaa

Herätys on nyt uni häviää
Uni jossa naurat et muista enempää
Seinän takaa kuulet naisen kysyvän
Kumpi meistä tahtoi tämän elämän

Asemalta ääniä junan lähtevän
Neljätoista lamppua katukäytävän
Portaikossa poika käy äidin liepeisiin
Onko isi taivaassa niin kuin puhuttiin

Sinussa on valo sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää

Yläkerta kauan on ollut tyhjillään
Pinoutuvat kirjeet pölyyn hämärään
Sisäpihan lasten huudot kohoaa
Rajuilmaa hautoo huohottava maa

Sinussa on valo sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää

Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää

Myönteisesti

Juha Tapion levy on kaunis ja ihana. Laulut ovat vahvan myönteisiä – jopa eskatologisia – ja sellaisina korvaamattomia meille pimeässä ja kylmässä pohjolassa asuville suomalaisille. Ilmaisu on juurevan ja raikkaan luterilaista. Luther kirjoitti: ”Järki ei kykene laulamaan Jumalan lahjoista. Herran laupeuden tajuaminen on pelkästään Hengen tehtävä; se alkaa kiittää ja ylistää tämän tietäessään. Järki ei itsestään tähän pysty, vaan se tarkkailee Jumalan uhkaa ja kauhistavuutta ja maailman jumalattomuutta, mistä johtuen se alkaa mukista ja rienata.”

Valkoinen kivi, kallis hunajan pisara… Tapion lauluista löytää kristillistä symboliikkaa. Valon ja pimeyden voi tulkita luterilaiseksi ihmiskuvaksi tai elämän kukiksi ja ohdakkeiksi. Laulun sydän tuo mieleen Hesekielin profetian: ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” Kyyhkynen on juuri Pyhän Hengen attribuutti. Näin laulu valaa meihin rohkeutta ja uskoa täällä kuoleman varjon laaksossa. Sitkeä sydän on esimerkki Tapion sinä-keskeisistä kappaleista. Saamme omistaa nuo Psalmin 139 sanat itsellemme. Kun laulamme tätä Nuoren seurakunnan veisukirjan kestosuosikkia toinen toisillemme, täytämme Heprealaiskirjeen sanat: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin”.

Kriittisesti

Sitkeä sydän on lyriikoiltaan sekava. Laulun päähenkilö katoaa yleiskuvaan. Tapiolle tyypillinen heikkous verbien käytössä puhkeaa kukkeimmilleen. Tavoitteena on ilmeisesti ollut elämänmakuisuus sekä jonkinlainen kollektiivinen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Kuvat pinoutuvista kirjeistä ja sadetulvasta jäävät kuitenkin irrallisiksi.

Kirkkomuusikot Katja Kangas ja Lissu Elenius sanoittavat Crux-lehden artikkelissaan kuinka populaarimusiikki sopii kirkkoon, koska sitä ovat tehneet ”ihan tavalliset ihmiset tavallisille ihmisille”, koska se ”madaltaa kynnystä” ja ”tarjoaa häivähdyksen pyhää”. Kääntöpuoli – uskon maallistuminen ja viihteellistyminen – unohtuu. Kappaleen ”kristillisyys” vaikuttaa päälle lätkäistyltä. Pyhyyden tarkoitus, Herralle erottaminen, jää tapahtumatta kristillisyyden samaistuessa tavalliseen elämään. Kertosäe alleviivaa tätä voimaantumisfiilistelyä. Samalla se on esimerkki Jumalan ylistämisestä ihmisen ylistämiseen kääntyneestä gospelista.

Loppusanat

Taiteeseen liittyy aina tulkinnanvapaus. Kukin musiikin kuulija käsittelee kuulemaansa omista lähtökohdistaan. Tulkintahorisontin avaruudesta todistaa se, että sama kuuntelija voi arvottaa samoja lauluja täysin eri suuntiin ja päinvastaisesti. Lauluilla on silti aina oma sanoma. Liian villi tulkinta rikkoo yhteyden alkuperäiseen kappaleeseen. Toivottavasti en ole syyllistynyt tällaiseen.

Tekstini tavoite oli oppia jotain populaarimusiikista, kristinuskosta sekä ekumeniasta. Toivon mukaan jotain välittyi myös lukijalle. Katson todistaneeni kahden vastakkaisen näkökulman olennaisuuden tapausesimerkkieni kautta. Pelkkä ensimmäisen huomioiminen kadottaisi lankeemuksen todellisuuden ja kadottaisi siten lunastuksen ja pyhityksen tarpeen. Toisen tulokulman ylikorostus johtaisi farisealaiseen maailman tuomitsemiseen.

Kumpaa näkökulmaa sinä korostat? Kumman perustelut olivat vahvemmat? Kummalle näkökulmalle tulisi antaa viimeinen sana? Minusta näitä voi pitää päällekkäisinä ja samanaikaisina. Jumalan rakkaus on joka tapauksessa alku ja loppu. Populaarimusiikilla on oma paikkansa näiden välissä.