My Blueberry Movies - TOP 100 elokuvat

Here are my top favorite movie list and recommendations divided into universal categories. 

But I can hear the voice of a vermin whispering to me that the whole idea of a credible list of best movies is pure stupidity. That is because it inevitably ends up being highly subjective endeavor. Or have you maybe watch every movie ever made? No. Instead you choose and value movies within your worldview, age, nationality etc. And how can you rate movies anyway? Movies are entertainment and art. That’s why they are a matter of taste not measurable performances. How about different kind of genres? Are you really trying to compare which is better, Totoro or Silence of the Lambs?

We should also remember the conditions. Some movies you see big screen in cinema with your new girlfriend and caramel flavored popcorn. Another movies you download and watch with your dirty computer screen while you are actually drunk and dazed. I think you get the point. If you want even pretend objectivity you should empty your movie room from every furniture and items, undress yourself and mediate four hours of Zen Buddhism kōans before any opening credits.

There are more obstacles. Imagine you saw The Mummy Returns fifteen years ago. Now you don’t remember anything from it except that you loved it. So maybe you should put it on your list. On the other hand, your Mummy-experience was long time ago when you were still a teenager. Should you maybe check the tomb afresh? With same logic you should watch every movie you have ever seen again and again because you change all time. Well, we know what happens. The Mummy Returns and it sucks. You now have two opinions on one movie. Can you just ignore your happy time with the walking cabbage roll?

I mention the last and maybe the hardest difficulty. It’s the Godfather-dilemma. You know those movies which makes the critics jump off from the bridge after they have cried to us that whoever doesn’t love this movie has no soul? So we would like to like this Ingrid Bergman’s black and white study of an existentialism relationship between man and a void. Actually we found it boring. But 10000 critics can’t be wrong. It is obvious that the problem is not the movie but your uncivilized mind which has been made numb by Hollywood crap. You don’t want to make moron out of yourself. So when someone asks you about that Tarkovsky film, you just repeat those adjectives like “mesmerizing” or “stellar” or whatever you have heard the critics use. Is your list about yourself or do you just copy those five stars masterpieces on there? More public list the greater is the danger to fell in the hands of the Godfather.

All this said it should be clear to everyone that making these kind of lists should be left to real professionals.        

Animation for the children and the rest of us                                           

Ice Age (2002)

Inside Out (2015)

Kubo and the Two Strings (2016)

Kung Fu Panda (2008)

Pelle Svanslös (1981)

Pocahontas (1995)

 

Ratatouille (2007)

Shrek (2001)      

The Incredibles (2004)

The Lion King (1994)

Coco (2017) WL

Teen love, school & music   

              

Donnie Darko (2001)                     

Juno (2007)                                      

Kimi no na wa. (2016)                   

Moonrise Kingdom (2012)      
                    

Sing Street (2016)                                         

Stand by me (1986)

Whiplash (2014)              

Lady Bird (2017) WL       

Gothic & scary          

                                 

Army of Darkness (1992)              

Batman (1989) 

El laberinto del fauno (2006)

Sleepy Hollow (1999)                           

The Dark Knight (2008)

The Ring (2002)

Vampire Hunter D: Bloodlust (2000)

Nature invaders                                            

Captain Fantastic (2016)

Cast Away (2000)

Dances with Wolves (1990)

Deliverance (1972)

In to the Wild (2007)

The New World (2005)

The Revenant (2015)

El abrazo de la serpiente (2015) WL        

High-class romantic comedy                                               

American Hustle (2013)

Dave (1993)

Groundhog Day (1993)

La vita è bella (1997)

Mies vailla menneisyyttä (2002)

Shakespeare in Love (1998)

Silver Linings Playbook (2012)   

The African Queen (1951)

The Artist (2011)

The Big Sick (2017) WL

Comedy with or without brains

Dr. Strangelove (1964)

Life of Brian (1979)    
                     

Man on the Moon (1999)

O Brother, Where Art Thou (2000)

The Blues Brothers (1980)

The Great Dictator (1940)           
                               

The Naked Gun (1988)          
                       

The Pink Panther (2006)

Adventure and western

Big Fish (2003)

Catch Me If You Can (2002)

Guardians of a Galaxy (2014)      

Indiana Jones and the Last Crusade (1989)

The Adventures of Tintin (2011)

The Good, the Bad and the Ugly (1966)

True Grit (2010)

Hostiles (2017) WL

Love, relationships & family        

                                       

Before Midnight (2013)

Boyhood (2014)

De rouille et d’os (2012)

In America (2002)

Little Miss Sunshine (2006)

Little Women (1994)

Magnolia (1999)

Paterson (2016)

Titanic (1997)

To the Wonder (2012)

Tyrannosaur (2011)     

Walk the Line (2005)

Manchester by the Sea (2016) WL

Boxing and other sports      
                                                            

Hymyilevä mies (2016)

Miekkailija (2015)

Million Dollar Baby (2004)

Rocky (1976)

Rush (2013)

The Fighter (2010)

The Wrestler (2008)

Warrior (2011)

Dangal (2016) WL

Disabled people makes me cry and laugh                                                

A Beautifull Mind (2001)              

A Scent of a Woman (1993)

Black (2005)

Forrest Gump (1994)

 

I Am Sam (2001)

Rock’ n Roll Never Dies (2006)

Rain Man (1988)

Sling Blade (1996)        
  

Wonder (2017) WL

Dystopia and aliens 

Alien (1979)                   
                  

Aliens (1986)               
                    

Artificial Intelligence (2001)               
        

Blade Runner (1982)                     

District 9 (2009)           
                                 

Mad Max: Fury Road (2015)               
                                                     

Planet of the Apes (1968)        
                   

Predator (1987)                

Terminator 2: Judgement Day (1991)        

The Fifth Element (1997)                
               

The Matrix (1999)

Annihilation (2018) WL

The Good, the Bad and the Hostage

   
   
                 

A Perfect World (1993)  

               

Captain Phillips (2013)       
          


Changeling (2008)

Die Hard (1988)               

Leon (1994)   
                                   

Lethal Weapon (1987)        
          

Taken (2008)

All the Money in the World (2017) WL

Crime mysteries and insanity

Gone Girl (2014)                   
          

Memento (2000)

Minority Report (2002)           
     

Nightcrawler (2014)               
       

Oldboy (2003)                                

Se7en (1995)                   
                

The Fugitive (1993)              
          

The Silence of the Lambs (1991) 

The Usual Suspects (1995)         
 

The Night of the Hunter (1955) WL

                                       
     

Epic swords and arrows                                  

Braveheart (1995)

Gladiator (2000)

Kill Bill: Vol 1 (2003)        

                       

Kill Bill: Vol 2 (2004)   
   

Mononoke-hime (1997)

The Last Samurai (2003)



The Lord of the Rings: the Fellowship of the Ring (2001)

The Lord of the Rings: The Two Towers (2002)

The Lord of the Rings: Return of the King (2001)               

Wo hu cang long (2000)             

Public cases, innocent victims        

  
      
                           

12 Angry Men (1957)     

                 

Miesten vuoro (2010)      
              

Philomena (2013)      
                     

The Big Short (2015)                    
 

The Green Mile (1999)                  

The Help (2011)     
           

The Queen (2004)         
                                      
  

The Shawshank Redemption (1994)        

Truman Show (1997)

The Post (2017) WL

           

War and history of blood                                                         

Blood Diamond (2006) 

                                                     

Dunkirk (2017)

Gangs of New York (2002)

Hacksaw Ridge (2016)   

Hotel Rwanda (2004)             
      

Judgment of Nuremberg (1961)

Lawrence of Arabia (1962)               
           

Saving Private Ryan (1998)

The Bridge of the River Kwai (1957)

           

Sacrifice in art and religion 

  

 
                                

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Black Swan (2010)

Calvary (2014)

Stalker (1979)

The Passion of the Christ (2004)

The Tree of Life (2011)

La passion de Jeanne d’Arc (1928) WL

Uskonnoton arkemme - 1. adventtisunnuntain saarna

Sak. 9:9-10, 1. Piet. 1:7-12, Mark. 11:1-10

Luterilainen kirkko täyttää viisisataavuotta. Suomi täyttää pian satavuotta. Niimpä mä puhun teille perinteistä ja jatkumoista.


Käsi ylös, kuinka moni on joskus leikkiny barbeilla? Mä oon myös leikkiny, mul on viisvuotias tyttö. Ja Ku mä olin lapsi, mä leikin He-Man ukoilla. Ainakin meillä barbileikit menee sillee, et kaks barbia tapaa ekaa kertaa: ”Moi, mä oon Annabell.” Moi, mä oon Daisy, miten menee?” Ne ei siis tunne toisiaa. Ne barbit ei muista, et niillä on ennekin leikitty. Ei jatkumoo, ei historiaa, ei muistia.

Sama juttu on sarjakuvissa. Hahmot ei ikäänny. Tarinat ei liity toisiinsa. Näin esim. Aku Ankassa. Kuinka moni on lukenu Aku Ankkaa? Okei, no kuinka moni on sitä mieltä, et Aku Ankan piirtäjistä Don Rosa on ehdottomasti paras?! Joo hyvä, niin mäkin.

Yks hieno piirre Rosan tarinoissa on se, että ne liittyy toisiinsa. Rosan ensimmäinen tarina, Auringon poika, alkaa sillä kun Roope kehuu Akulle ja pojille kaikkia aarteita, mitä hän on löytänyt. Tyypillinen aloitus. Mut sit Tupu vastaa Roopelle: ”hei miks sä kerrot meille tän kaiken, mehän oltiin sun mukana.” Ja Roope murahtaa: ”kuinka voisin unohtaa, minähän maksoin teille peräti viisikymmentäsenttiä tunnilta!” Huomaatteko, nyt onkin jatkumo, on historia ja muisti. Tää meinaa syvällisyyttä, hahmot liittyy toisiinsa, Roope Ankallakin on menneisyys, hänellä on isä ja äiti ja kotimaa.

Ja niin myös meillä on. Tää on ehkä itsestäänselvää, mutta eikö ole myös niin, että ihmisten juurettomuus on lisääntynyt ja yhteenkuuluvuus vähentyny? Näin etenkin nuorten kohdalla. Mä oon itse kokenut tän nahoissani.

Eikö oo kauheeta, jos elämästä katoo syvyys? Jos oma elämä alkaa muistuttaa barbileikkiä? Ulkonäkö toimii. Tukka on hyvin. Mut sisällä ei oo mitään elämää.   

Onneksi menneisyys elää nykyhetkessä. Se pitää vaan osata tunnistaa. Tää tunnistaminen on tosi tärkeetä, koska se antaa elämälle mieltä ja värikkyyttä ja rikkautta. Ja se minkä mä tunnen, se on mun omaa, osa mua, se on mulle tärkeetä.

Käsi ylös, kuinka moni on joskus pelannu Slitheriä. Okei. Se on sellane matopeli, missä ohjataan matoa, joka syö juttuja ja kasvaa. No, te lapset ja te riparilaiset, te ootte niitä pikkumatoja. Nyt teette näin ja meette eteenpäin (näytä). Ja kun te meette eteenpäin, te opitte uusia asioita ja kasvatte. Tän pitäis jatkuu koko elämän, mut aikuiset monesti jämähtää. Sen takia Jeesus sanoiki aikuisille, että teiän pitää olla lasten kaltasia.

No sitten siinä pelissä voi käydä niin, että vastaan tulee muita matoja. Ja jotkut madot on tosi tosi isoja. Ihminen voi elää aika pitkään, mut monet jutut on ihmistä vanhempia. Ja nyt, teitä lähestyy tosi iso mato (tulee). Tää mato on kristinusko. Se on yli kakstuhatta vuotta vanha. Ja oikeastaa, täl madolla vois olla kipa päässä, koska tää on juutalainen mato.

Ja sit tää mato tulee ja piirittää teidät. Ja siinä pelissä se on huono, koska jos törmää toiseen matoon, niin peli loppuu siihen, mut oikeessa elämässä tapahtuu sulautuminen - sä liityt kristinuskoon. Kyllä.  

Sille on myös oma sana ”traditio”. Traditio tarkoittaa sitä, että jotain luovutetaan tai siirretään toiselta toiselle. Voi puhua myös sukupolvien ketjusta. Isät ja äidit ja sukupolvet välittää tiettyjä juttuja lapsille ja nuorille. Elämä on tätä, me ollaan kaikki mukana tradition virrassa.

Me laulettiin äsken Hoosiannaa. Hoosianna tarkoittaa ylistyshuutoa kuninkaalle. Samaa laulua laulettiin jo Jeesuksen aikaan. Mut meidän uskon juuret menee vieläki kauemmas historiaan. Jo monta sataa vuotta ennen Jeesuksen syntymää, profeetat ennusti Jeesuksesta. Me kuultiin äsken profeetta Sakarjan ennustus kuninkaasta, joka ratsastaa aasilla.

Me laulettiin äsken Daavidin pojasta. Daavid oli rohkee kuningas, joka eli kolmetuhatta vuotta sitte. Silti me muistetaan Daavid, koska hän on osa pyhää historiaa. Daavid sai myös ennustuksen, että hänen pojastaan tulee kuningas, jonka valtakunta kestää ikuisesti.

Jeesus kuulu Daavidin sukuun. Hän täytti tonkin ennustuksen. Jeesuksen valtakunta on tässä ja nyt, täällä (ympärillä) ja täällä (sydämessä). 

No, me ollaan kaikki ajan lapsia. Meidät on kasvatettu tietyllä tavalla. Silti vapaus ja vastuu säilyy: Mitä me otetaan vastaan? Mitä me välitetään eteenpäin? Näistä kysymyksistä tulee konkreettisia, kun mä katon teitä nuoria ja teitä vanhempia. Koko elämän ja rippikoulun suurimmat kysymykset roikkuu ilmassa: Kuka mä oon? Mistä mä tuun? Kenen joukkoon mä kuulun? Näättekö te itsenne kristittyinä, ihmisinä, jotka pelkää Jumalaa ja seuraa Jeesusta?

On myös toinen vaihtoehto. Se nimi on uskonnottomuus. Sille on myös oma ilmaus: ”uskon, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa.” Joskus näin sanotaan silloinkin, kun ei edes tiedetä, mitä se kirkko sitten opettaa. Huomaatteko, tää on aika imarteleva ilmaus. Mä uskon eri tavalla. Mä oon siis erilainen, jopa omaperäinen. Kirkolla on omat vastaukset, ne ikivanhat ja aina samat, mut mä etsin mun omat kysymykset ja oma vastaukset.

No, mul on paha aavistus: hyvin moni suomalainen kyllä uskoo eri tavalla kuin kirkko opettaa, mutta täsmälleen samalla tavalla. Uskonnottomuus on sitä, että kukin saa uskoa mihin haluaa, mutta itse ei uskota juuri mihinkään. Juuri mihinkään, siis tokihan Jumala on olemassa, jossain kaukana tai joku korkeempi voima, ”kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan” ja kuoleman jälkeen voi olla jotain, mut kukaan ei tiedä mitä.

Jos kristinusko on pullo kokista, niin uskonnottomuus on sama pullo, joka on ollu viikon auki ilman korkkia. Se on sitä, et kun traditio tulee kohdalle, me tyhjennetään se hengellisyydestä ja välitetään seuraavalle sukupolvelle tyhjien käsien ilosanoma: ”te voitte uskoa ihan mihin tahansa!” 

Eli kääntäen: ”se on se ja sama mihin te uskotte”. Sil ei oo väliä. Jollain asioilla on, mut ei sillä, mitä mieltä sä oot tuonpuoleisesta. Tää on täysin hyväksytty ja täysin yleinen mielipide. Ja kuitenkin, ei kirkon historiassa, ei missään harhaopissa tai pakanauskonnossa, ei edes itse helvetissä, oo kukaan koskaan sanonut mitään, mikä olisi enemmän väärässä ku tää väite.

Traditio virtaa eteenpäin, mutta idioottimaisuudet kasaantuu yhteen. Sen takia uskonnottomuuden vieressä haisee tunnustuksettomuus. Tunnustuksettomuus tarkottaa sitä, että mä en tunnusta mitään, en mitään jumalaa, enkä mitään muutakaan, en mitään. Käytännössä tää on sula mahdottomuus. Tunnustuksettomuus tarkottaa ihmisyyden kieltämistä. Ja jos tää on sun tavote, ni et sä sillon oo uskonnoton. Ei, sä oot buddhalainen. Buddhalaisuuden korkein tavoite on päästää irti kaikesta, myös omasta minuudesta. Tunnustuksettomuus on vaa toinen nimi nirvanalle.

No, rehellisesti sanoen, me ollaan kaukana buddhalaisten ehdottomuudesta. Me vaa halutaa tunnustukseton henkimaailma, me halutaa leikata uskonto irti kaikesta muusta. Ei niin, et meillä olis mitään uskontoa vastaan ei, ei.. mutta kun joku muu saattaa loukkaantua.

http://www.iltalehti.fi/viihde/2016061421728289_vi.shtml

Kristinuskon traditiota ollaan kovaa vauhtia patoamassa. Tää näkyy myös otsikoissa. Mä tulostin yhden tuoreen uutisen: lauluntekijä Mariskaa pyydettiin valitsemaan joku hänen tekemänsä laulu, joka oli tarkoitus julkaista äidinkielenkirjassa. Valintaa ei kuitenkaan hyväksytty, koska Mariska valitsi laulunsa ”Mestaripiirros”, jossa puhutaan Jumalasta. ”Onko Luojasta tullut tabu?”, ihmettelee Mariska. Tabu tarkoittaa jotain kiellettyä.

Näyttäkää mulle se leikkauskohta, mistä hengellisyys leikataan maallisesta, mistä henki leikataan materiasta, näyttäkää, niin mä lupaan itse leikata. Mut jos sä et löydä leikkauskohtaa, älä leikkaa! Sillä sen minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako!

Kristinusko, niinku kaikki uskonnot, todistaa taistelusta hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä. Daavid oli soturi. Daavidin Pojassa virtaa taistelijan veri. Tänään minä kutsun teitä taisteluun totuuden, rakkauden ja uskonnon rintamassa.

Uskonnollisuus on elämän rikkautta. Uskonnottomuus on köyhyyttä.  
Uskonnollisuus on yhteyttä. Uskonnottomuus on erillisyyttä. Uskonnollisuus on avoimuutta. Uskonnottomuus on umpimielistä. Uskonnollisuus on rohkeaa. Uskonnottomuus on pelkuruutta. Uskonnollisuus elää perinteistä. Uskonnottomuus on juuretonta. Uskonnollisuus on matka ja seikkailu. Uskonnottomuus on paikoilleen jämähtämistä.

Mä puhun tarkoituksella uskonnollisuudesta. Jos sä uskot vahvasti ja koko sydämellä jumalaan, joka on epäjumala, sä oot paljon lähempänä oikeeta Jumalaa, ku se, joka ei tunnusta yhtäkään jumalaa. 

Hyvät kristityt. Me ollaan kuljettu jo pitkä matka. Pitempi matka ku neljätoista vuotta. Pitempi matka ku sata vuotta. Pitempi matka ku tuhat vuotta. Perillä me ei kuitenkaan vielä olla. Nyt on meiän vuoro ohjata sitä matoa.

Luterilaisilla on ollut viisisataa vuotta hyvä periaate: ”sola scriptura” eli yksin Raamattu. Tää ei oo kuitenkaan koskaan tarkottanu tradition kieltämistä, päinvastoin. Kun me ollaan kuljettu jo monta tuhatta vuotta, minkä takia nyt pysähtyä?

Meillä on ilosanoma. Ei se, että kaikki saa uskoo mihin haluaa vaan se, että kaikki saa uskoa Jeesukseen, joka on tie, totuus ja elämä ja ainoa tie taivaaseen.

Siis kaikki halveksinta uskonnottomuudelle. Kaikki kunnioitus uskonnoille. Uskonnoissa näkyy paras ja kaunein, mihin ihminen kykenee. Kristinuskossa näkyy vielä enemmän.

Ja tämä sana ei ole peräisin uskonnosta, ei ihmisviisaudesta, eikä tästä maailmasta: aina ja kaikkialla, seuratkaa miestä, joka ratsastaa aasilla.

Meillä kristityillä on yksi yhteinen usko, se ainoa maanpäällinen astia, joka kykenee kantamaan ikuisuutta, yksi usko, jonka puolesta on taistelulta ja kuoltu halki vuosisatojen. Tämän uskon me saamme nyt nousta tunnustamaan. Nikean uskontunnustus löytyy virsikirjan takasivulta.   

Pinnallista pohjaan saakka? - johdatus populaarimusiikkiin

Pinnalista pohjaan saakka?

Pop- tai laajemmin populaarimusiikki, on moniin alagenreihin jakaantuvaa

viihdettä eli kevyttä ajanvietettä. Pop kelluu. Se on hajanaista ja hetkellistä virtaa, fiilistä, joka ei liiemmin ankkuroidu kuuntelijan elämään, aikaan, paikkaan tai historiaan. Popmusiikki on kaupallista ja sellaisena osa kapitalistista yhteiskuntaa. Popmusiikin käyttö kallistuu poliittisesti oikealle, mutta laulut kertovat liberaaleista ihanteista. 

Poikkeus vahvistaa säännön. Walesilainen rock-yhtye Manic Street Preachers kutsuttiin kerran soittamaan Kuubaan, vaikka rockmusiikki, sananvapaus ja miesten esiintyminen naismaisesti, oli kaikki laitonta sissimaassa. Diktaattori Fidel Castro tuli rokkaamaan muun yleisön riemuksi.

Toisaalta popmusiikilla on aina sanoma, kenties juuri massaviihteen vastustaminen. Näin esimerkiksi Queenin ”Show Must Go On” tai YUP:n ”Me viihdytämme teitä”, voi tiedostaa viihteen rajan ja murtautua sen tuolle puolen. Populaarimusiikki voi siis olla myös syvällistä: kulttuuria ja taidetta. Popmusiikki on myös yleispätevää elämänviisautta ja eettistä maailmanparannusta.

The Specialistin kappale ”Free Nelson Mandela” todistaa jo nimellään popmusiikin poliittisesta vaikutuksesta. Voiko taide luoda marttyyreitä vai pystyykö se vain kunnioittamaan heitä? Vastausta voi hakea lähtemällä Kierkegaardin kanssa huvipuistoon.

Popmusiikissa voi joskus huomata sisällön ja muodon ristiriidan. Lauletaan jotain, mutta tavalla, joka samalla kumoaa sen, mitä lauletaan. Radiossa kuuluu Elli Haloon kupliva ääni: ”Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää”. Kuulija saattaa pohtia, ihanko oikeasti on Elli nyt kokenut kaiken menettämisen.

Kerran muuan toimittaja kyseenalaisti Manic Street Preachersin laulujen vakavuuden. Bändin sanoittaja vastasi kritiikkiin viiltämällä partaterällä käteensä tekstin ”4 REAL”.

Deliver Us From Free Will

Popmusiikin kestoaiheita on rakkaus ja vapaus. Rakkaus rajautuu usein romanttiseen heterorakkauteen, rakastumisen ja ihastuksen hurmaan. Tässä mielessä esimerkiksi Jarkko Martikaisen ”Rakkaus on pesti hulluuteen” tai The Cranberries -yhtyeen ”I Can’t Be With You” ovat poikkeuksia, sillä edellisessä lauletaan parisuhteen tuskasta ja jälkimmäisestä äitiydestä. Arttu Wiskarin kahvimaito lorahtaa jokseenkin käyttämättömiin kuppeihin.  

Erobiisit ovat oma lajinsa. Gloria Gaynorin ”I Will Survive” lienee lajin tunnetuin edustaja. Erobiisit sopivat vapaan rakkauden aikaan, mikä osuu jännästi yhteen popmusiikin historian kanssa. Sittemmin kun Tosi-tv on lyönyt läpi, erobiiseistä on tullut popmusiikin peruskauraa mollaamisineen ja ”pärjään paremmin ilman sua” -kliseineen. Eikö ¾ Tiktakin lauluista olleet erolauluja? Maija Vilkkumaan ”Liian kauan” valittiin jossain parhaaksi erobiisiksi. I agree. 

Vapaus on olennainen osa ihmisyyttä. Vapaus on filosofian, uskonnon ja politiikan keskiössä - miksi siis ei myös popmusiikissa. Vapaus voi tarkoittaa vapautta jostakin tai vapautta johonkin. Perinteisesti vapaudella oli jokin sisältö ja raamit kuten hyvä ja eettinen elämä. Nykyään korostamme yksilön vapautta auktoriteeteistä ja säännöistä ja jätämme määrittelemättä mihin me vapaudumme tai miten vapautta käytämme.

Popmusiikki kuvaa toisinaan eskapismia eli todellisuuspakoa. Tällä sanalla on huono kaiku sillä se yhdistetään irrallisuuteen ja vastuuttomuuteen. Palkitun sanoittajamme Paula Vesalan auto on eskapismin väline.

Popmusiikki on helppo leimata yksilökeskeiseksi. Koska yksilöllisyydestä on kuitenkin paha päästä irti, kriitikko voinee sivaltaa vähän tarkemmin säiläänsä. Keikat ovat yhteisöllisiä kokemuksia. Ei tarvitse lukea Johanna Sumialaa tajutakseen, että populaarimusiikki saa median, fanikuntien sekä festaripyhiinvaellusten kautta rituaalisen merkitysulottuvuuden, joka saa meidät tuntemaan yhteenkuuluvuutta. Toisaalta populaarimusiikki on mahdottoman sirpaloitunutta lukuisine yhtyeineen ja artisteineen.

Popmusiikki elää vapaudesta ja vapaa-ajastamme. Esseisti Antti Nylénin mukaan ihmisellä on tänään enemmän vapautta kuin koskaan, mutta hän ei vain käytä sitä. Tai toisin sanoen, käytämme vapautta kuuntelemalla markkinoiden talutusnuorassa samoja radion soittolistoja kuin kaikki muutkin. Eetteri junttaa laatua, mutta on helppo olla samaa mieltä filosofi Theodor Adornon kanssa: laatu on samankaltaistavaa laatua.

Popmusiikissa rikotaan rajoja ja rohkaistaan kuulijaa vastaavaan toimintaan. Usein asia ilmaistaan kliseemäisesti ja ympäripyöreästi kuten ”älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat”, ”tee mitä sydämesi tahtoo” tai ”I just want to live while I'm alive”. Kunhan rikotaan, mennään oman mielen mukaan ja päästään pois! Päämäärä tai mielen sisältö jää sanoittamatta. Eihän Vesalan "Tequila" -kappaleessa olisi mitään hohtoa, jos ei toivotut romantikot käyttäisivät navigaattoria. 

Popmusiikin vapaus on pesäeroa - tai pelkkää pesää. In lust we trust.

Vapaus tuo mukanaan vihollisen, jota pitää vastustaa ja josta pitää vapautua. Vihollinen voi olla yleinen mielipide, sovinnaisuussäännöt tai järkevyyteen perustuva, turvallinen, mutta tylsä elämäntapa. Zen Cafén "Aamuisin" kaikuu peräti Vuorisaarnan viisautta, mutta huonossa biisissä vihollinen on keksimällä keksitty. Esimerkiksi Emma Salokosken ”Kiellettyjä asioita” ja Ellinooran "Leijonakuningas" ovat hienoja kappaleita, mutta naisilta sopii kysyä: Äiti vai poikaystäväsikö sinua kieltää rakastumasta ja valvomasta valomerkin jälkeen Emma? Milloin viimeksi lauloit, kun olisi pitänyt olla hiljaa Ellinoora?   

Popmusiikki on emansipaatiota ja hulluutta. Tässä tosin voi kyseenalaistaa: jos kapinointi on populaaria, onko se enää todellista? Popmusiikin vapaus menee toisinaan överiksi. Kun päätetään rikkoa kaikki rajat, ei rikota lopulta mitään.

Rock on energistä, jopa anarkistista musiikkia. Rock on, tai ainakin oli, ala- ja vastakulttuuria, jossa on usein ihanteena romantiikan aikainen ”takaisin luontoon” -liike sekä järkevyyttä ja normaalia, porvarillista elämää pilkkaava luovan hulluuden pauhu. Pahamaineinen filosofi Friedrich Nietzsche kummittelee usean rock-yhtyeen takapiruna.

Rock on nähty paholaisen musiikkina, joka turmelee nuorison, koska sex, drugs & rock and roll. Rock-musiikkia sopisi ehkä paremmin luonnehtia dionyysiseksi. Dionysos oli kreikkalainen viinin ja hurmoksen jumala. Nietzschelle dionyysinen tarkoitti intohimoista taideviettiä, joka kaipaa kaaosta, tunnetta ja ekstaasia. Nietzsche asetti Dionysoksen vastakohdaksi ja periviholliseksi ristiinnaulitun Jeesuksen. Jeesus, tai ainakin kirkon julistama Jeesus, on siis Nietzschen mukaan anti-rock.

Ainakin se on selvää, että kirkkomme on osa virallista yläkulttuuriamme. Sopii kysyä, onko jokin toinen musiikin tyylilaji pyhempi kuin toinen?

Pop, uskonto ja pop-uskonto

Viihteen ja taiteen pitää sopia yhtä paljon kaikille. Popmusiikki on puolueetonta. Se ei julista tai saarnaa minkään puolueen tai uskonnon nimeen. Käytännössä popmusiikki, kuten kaikki informaatio, kuitenkin julistaa ja käännyttää johonkin. Kaupallisuuden takia popmusiikki myötäilee kuulijakunnan arvoja ja uskomuksia. Kulttuurilla on tosin vastakulttuureja omine artisteineen. 

Uskonnolliset laulut on karsinoitu omaan lokeroonsa, eikä näitä gospelbiisejä tavallisesti kuulla radiokanavilla, koska jokuhan voi loukkaantua, jos lauletaan Jumalasta. Uskonnon yksityistyminen on toki musiikkia laajempi ilmiö. Toisaalta uskonto ja hengellisyys ovat niin suuria ja monitahoisia elämänalueita, ettei niitä saa rajattua popmusiikin ulkopuolella, vaikka kuinka tahtoisi. Yllättävän moni artisti ja yhtye kirjoittaa hengellisiä lauluja, ammentaa uskonnosta ja määrittää itsensä uskonnon kautta. Näin etenkin Amerikassa, jossa uskonto saa näkyä ja kuulua myös julkisesti.

Gospelmusiikin poissaolo radioaalloilta voi tosin johtua myös gospel-yhtyeiden vähyydestä ja tasottomuudesta. Kristitty nuorisosetä Juha Heinonen hehkutti taannoin Kotimaa-lehdessä nykygospelin paremmaksi kuin koskaan. Näinköhän on? Vuosituhannen vaihteessa oli vielä Ruudolf, The Rain, Terapia, Juha Tapio ja Mustarastas lauloi "Tie, totuus ja elämä". Tänään on Vain elämää. Toisaalta kirkkaimmat gospel-laulut eivät kalpene edes Samuli Putron tai A.W. Yrjänän rinnalla. Kuunnelkaa vaikka Jukka Leppilammen ”Niin lauloivat” tai Daikinin ”Kaunis Jeesus”, jos ette usko.   

Justin Bieber rukoilee ennen keikkansa alkua ja One Directionin musiikkivideossa luetaan Raamattua, mutta eivät kaikki, jotka laulavat: ”Herra, Herra” pääse Jumalan valtakuntaan.

Maallisen ja hengellisen musiikin raja on konservatiivinen ja keinotekoinen. Miten tällainen raja pitäisi vetää; artistin vakaumuksen, laulun aiheen vai sanavalintojen perusteella? Meitä uskovia vaivaa toisinaan ns. Juha Tapio -syndrooma: musiikkia ei ole kristillistä, jos siinä lauletaan vaikkapa kahden ihmisen välisestä rakkaudesta mainitsematta ristiä, evankeliumia tai karitsan häitä.

Tämän rajan tarkoitus on ghettouttaa uskonto muutoksilta ja maailmallisilta vaikutteilta. Toisaalta sen tarkoitus on pitää päivänsäde poissa menninkäisen korvista. Teologisesti ilmaistuna raja operoi synti-laki akselilla: syntiset toisella, tekopyhät rajan toisella puolella. Rajan vetäminen on laiskuuden ja kapeakatseisuuden kuolemansynti. Se on todellinen raja, mutta se kristillinen usko kumoaa sen. 

Kaikki hyvä musiikki on kristillistä musiikkia.     

Popmusiikki voi mainita Jumalan, etenkin kysymysmerkin kanssa kuten Apulannan Jumalassa. Saatana on suomirockin perushahmoja. Jeesus on tulenarempi tapaus. Popmusiikin Jumala on tavallisesti yleismaailmallinen Luoja, Jeesus taas liberaaliteologialla suodatettu viisas, esikuvallinen ja kapinallinen mies ala Juice Leskinen.

Juice-kirkko jakaa mielipiteitä. Kirkossa osataan olla musiikin suhteen yhtä valikoivia kuin radiossa. Paleface tulee vieraaksi Mäntsälän popmessuun. Tuleeko väki kuuntelemaan Karrin vai Kristuksen sanoja? Jonotin kerran vaimoni kanssa juutalaisen reggaeartisti Matisyahun keikalle. Menevän menon jälkeen vaimoni kertoi tunteneensa Pyhän Hengen läsnäolon keikan aikana. Teologinen huuleni oli pyöreänä.  

Hengellisyyttä voi ilmaista popmusiikissa monin tavoin. Yksi tapa on jättää Jumala mainitsematta ja puhua vain ”sinusta”, jolloin kuulija voi tulkita tuon sinän Jumalaksi tai joksikin muuksi. Toinen tapa on tehdä vaikkapa rakkauslaulu, missä Rafaelin enkeli saa meidät laulamaan hoosiannaa. Kolmas tapa on puhua hengellisiä verhotusti, symbolien ja allegorian kielellä. Neljäs tapa on laulaa jostain raamatullisesta ja uskonnollisesta, mikä on samalla yleisinhimillistä. 

Kaiken kaikkiaan populaarimusiikki on tavattoman mielenkiintoinen ryteikkö - etenkin jos älyää ottaa mukaansa kartan, kompassin ja viidakkoveitsen. 

Täydellisyyden pimeä puoli - Black Swan

Darren Aronofskyn ohjaama Black Swan on järkyttävä psykologinen trilleri, jonka katsomisesta saa vielä jälkikäteen kylmiä väreitä.

Black Swan -nimi juontuu Tšaikovskin säveltämästä baletista Joutsenlampi, traagisesta rakkaustarinasta, jossa prinssi Siegfried rakastuu Odetteen, jonka lumotun metsän herra Rothbart on noitunut joutseneksi. Rakkaus voi särkeä taian, mutta Odetten paha kaksoisolento Odile viettelee prinssin ja rakastavaisten maanpäällinen onni tuhoutuu.

Black Swan on tanssi joutsenlammen pinnalla. Se on traaginen tarina, jossa lahjakkaan balettitanssijan Ninan tulee löytää pimeä puolensa esittääkseen vakuuttavasti viettelevää Mustaa joutsenta, Odilea. Traagisuutensa takia elokuva on yhteismitaton kristinuskon kanssa, mutta toisaalta siinä on elementtejä, joissa tarinat limittyvät.

Hämärä filosofi Herakleitos sanoi: ”Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”

Joutsenlammen pinnalta voi nähdä kasvonsa kuin kuvastimesta, mutta kun pohjaa hämmentää, esiin nousee unia, fantasioita ja harhanäkyjä, jotka ovat todempia kuin aistihavainnot. Ihmistieteet, psykologia ja filosofia tuntevat ihmisen, mutta eivät synnin kategoriaa. Kun ihminen ei voi nähdä edes omia korviaan ilman apuvälineitä, kuinka sitten sielunsa valotiiviitä kolkkia?

Aronofskylle hyvä on staattista ja valmista, niin kuin Jobin hurskaus tai Aadam ja Eeva paratiisissa. Sitten Saatana ilmaantuu ja tahtoo vaihtaa silmät kahteen mustaan timanttiin. Näyttämö on erämaa, koreografia kilvoittelua, kiusaajat kaikkialla.

Nina jää katsomaan patsasta siivekkäästä paholaisesta. On vaikea sanoa, onko veistos rumuudessaan kaunis vai kauneudessaan ruma, mutta katseen se pysäyttää.

Saatana kiusasi Jeesusta erämaassa, Pyhää Antoniusta kiusasivat perkeleet, Luther heitti paholaista mustepullolla. Voivatko demonit ottaa näkyvän muodon vai ovatko riivaajat vain mielen näkyjä? Usko pahoihin henkiin on vähenemässä. Sanotaan, ettei Saatana kiusaa omiaan vaan niitä, jotka tahtovat uskossaan kilvoitella ja tehdä parannusta synneistään.

Black Swan tuo mieleen Johann Wolfgang von Goethen käsityksen sielun demonisesta luoneesta: ylistettävä paha, joka pimeiden voimien repimänä tekee jotain kauheaa, mutta samalla kaunista ja ihailtavaa. Faust tekee sopimuksen Mefistofeleen kanssa, ettei koskaan tule hetkeä, jonka levoton Faust tahtoisi kestävän ikuisesti. Tuossa vedonlyönnissä on kristillissävytteinen, mutta pakanallinen päätös, jossa Faustin henki pelastuu.

Pakanoilla ei ole enää Jumalaa, jolle uhrata, joten, jos rohkenevat, he uhraavat kaikkensa toisilleen, taiteelle, elämänvoimalle. Eikö kaikessa uhraamisessa ole jotain ihailtavaa?

”I just want to be perfect”, Nina sanoo. Hänen tanssinsa on luomisen prosessi, jossa ihmisruumiin fysiikka ei kestä, metamorfoosi ja joutsenkuningattaren inkarnaatio, missä täydellistyminen ja syntiin lankeaminen näyttäisivät käyvän yksiin.

Jumala on täydellinen. Kaikki mitä Jumala tekee, on täydellistä. Tästä ei voi tinkiä, tämän todistaa jo luonnollinen järkikin.

Jeesuksen käsky: ”Olkaa siis täydellisiä” kutsuu lain samanaikaiseen täyttämiseen ja rikkomiseen, paratiisin viattomuuteen, hyvän ja pahan tuolla puolen, jossa kristitty ei täytä kymmentä käskyä vaan luo ne, ei elä lainalaisuudessa vaan lain ulkopuolella, enkelinkaltaisuudessa. Ovatko kivitaulut luotu rikottaviksi? Sama Jumala, joka kieltää murhan, käskee Aabrahamin uhrata poikansa Morian vuorella. Sama Vapahtaja, joka käskee rakastamaan lähimmäistä, käskee myös vihaamaan lähimmäistä.

Jobin koettelemuksen ymmärtää, ehkä Jeesuksenkin, mutta Aadamin ja Eevan ei. Miksi koetella täydellistä? Ehkä Aadam ei ollutkaan täydellinen, vaikka hänen täytyikin olla, ehkä hän oli lumottu jo ennen lankeemusta, vaikka se on tietysti mahdotonta. Jumala luo parhaan mahdollisen maailman, tämä on totuus, mutta totuus ei riitä, teodikea ei riitä, sillä se on filosofiaa, se ei ota kylliksi syntiä huomioon.

Tekeekö Jumala parannuksen täydellisyydestään? Usein ajattelemme, että pystymme käsittämään sen, mitä tässä maailmassa on, mutta emme taivasta ja ikuisuutta. Toisaalta täydellinen taivas juuri on se, minkä voimme ymmärtää ja hyväksyä kun taas maailma verisine historioineen vaikuttaa täysin käsittämättömältä.

Black Swan on genrensärkijä; siinä on draamaa, jännitystä, satua, fantasiaa ja kauhua ahdistavassa ja synkässä, mutta samalla kauniissa ja inhimillisessä tanssissa, jossa Pianonopettaja (2001) ja Kaikki Eevasta (1950) kohtaavat klassisen ihmissusitarinan. Black Swan on kieroutunut mestariteos, jonka näyttelijöiltä paljastuu aina uusi naamio riisutun alta, hypnoottisena äänimaailmana synkennetty Tšaikovski, The Chemical Brothers, manipuloidut joutsenäänet sekä ne pilkkanaurut, jotka kuulee olan takaa, mutta kun kääntyy katsomaan, ei näekään ketään.

Black Swan on ansaitusti yleisön ja kriitikoiden ylistämä viiden Oscarin ehdokas ja Natalie Portman Oscar-voittaja. Samalla se on paheksuttava ja yliseksualisoitunut elokuva, joka pääsi mm. Queer Lion -palkinnon ehdokkaaksi. Suosittelen kaikille, enkä kenellekään.

Filosofi Friedrich Nietzsche varoittaa meitä katsomasta syvyyteen, sillä syvyys katsoo aina takaisin. Onneksi Jumala ei koskaan kuunnellut Nietzscheä.