Darren Aronofskyn ohjaama Black Swan on järkyttävä psykologinen trilleri, jonka katsomisesta saa vielä jälkikäteen kylmiä väreitä.
Black Swan -nimi juontuu Tšaikovskin säveltämästä baletista Joutsenlampi, traagisesta rakkaustarinasta, jossa prinssi Siegfried rakastuu Odetteen, jonka lumotun metsän herra Rothbart on noitunut joutseneksi. Rakkaus voi särkeä taian, mutta Odetten paha kaksoisolento Odile viettelee prinssin ja rakastavaisten maanpäällinen onni tuhoutuu.
Black Swan on tanssi joutsenlammen pinnalla. Se on traaginen tarina, jossa lahjakkaan balettitanssijan Ninan tulee löytää pimeä puolensa esittääkseen vakuuttavasti viettelevää Mustaa joutsenta, Odilea. Traagisuutensa takia elokuva on yhteismitaton kristinuskon kanssa, mutta toisaalta siinä on elementtejä, joissa tarinat limittyvät.
Hämärä filosofi Herakleitos sanoi: ”Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”
Joutsenlammen pinnalta voi nähdä kasvonsa kuin kuvastimesta, mutta kun pohjaa hämmentää, esiin nousee unia, fantasioita ja harhanäkyjä, jotka ovat todempia kuin aistihavainnot. Ihmistieteet, psykologia ja filosofia tuntevat ihmisen, mutta eivät synnin kategoriaa. Kun ihminen ei voi nähdä edes omia korviaan ilman apuvälineitä, kuinka sitten sielunsa valotiiviitä kolkkia?
Aronofskylle hyvä on staattista ja valmista, niin kuin Jobin hurskaus tai Aadam ja Eeva paratiisissa. Sitten Saatana ilmaantuu ja tahtoo vaihtaa silmät kahteen mustaan timanttiin. Näyttämö on erämaa, koreografia kilvoittelua, kiusaajat kaikkialla.
Nina jää katsomaan patsasta siivekkäästä paholaisesta. On vaikea sanoa, onko veistos rumuudessaan kaunis vai kauneudessaan ruma, mutta katseen se pysäyttää.
Saatana kiusasi Jeesusta erämaassa, Pyhää Antoniusta kiusasivat perkeleet, Luther heitti paholaista mustepullolla. Voivatko demonit ottaa näkyvän muodon vai ovatko riivaajat vain mielen näkyjä? Usko pahoihin henkiin on vähenemässä. Sanotaan, ettei Saatana kiusaa omiaan vaan niitä, jotka tahtovat uskossaan kilvoitella ja tehdä parannusta synneistään.
Black Swan tuo mieleen Johann Wolfgang von Goethen käsityksen sielun demonisesta luoneesta: ylistettävä paha, joka pimeiden voimien repimänä tekee jotain kauheaa, mutta samalla kaunista ja ihailtavaa. Faust tekee sopimuksen Mefistofeleen kanssa, ettei koskaan tule hetkeä, jonka levoton Faust tahtoisi kestävän ikuisesti. Tuossa vedonlyönnissä on kristillissävytteinen, mutta pakanallinen päätös, jossa Faustin henki pelastuu.
Pakanoilla ei ole enää Jumalaa, jolle uhrata, joten, jos rohkenevat, he uhraavat kaikkensa toisilleen, taiteelle, elämänvoimalle. Eikö kaikessa uhraamisessa ole jotain ihailtavaa?
”I just want to be perfect”, Nina sanoo. Hänen tanssinsa on luomisen prosessi, jossa ihmisruumiin fysiikka ei kestä, metamorfoosi ja joutsenkuningattaren inkarnaatio, missä täydellistyminen ja syntiin lankeaminen näyttäisivät käyvän yksiin.
Jumala on täydellinen. Kaikki mitä Jumala tekee, on täydellistä. Tästä ei voi tinkiä, tämän todistaa jo luonnollinen järkikin.
Jeesuksen käsky: ”Olkaa siis täydellisiä” kutsuu lain samanaikaiseen täyttämiseen ja rikkomiseen, paratiisin viattomuuteen, hyvän ja pahan tuolla puolen, jossa kristitty ei täytä kymmentä käskyä vaan luo ne, ei elä lainalaisuudessa vaan lain ulkopuolella, enkelinkaltaisuudessa. Ovatko kivitaulut luotu rikottaviksi? Sama Jumala, joka kieltää murhan, käskee Aabrahamin uhrata poikansa Morian vuorella. Sama Vapahtaja, joka käskee rakastamaan lähimmäistä, käskee myös vihaamaan lähimmäistä.
Jobin koettelemuksen ymmärtää, ehkä Jeesuksenkin, mutta Aadamin ja Eevan ei. Miksi koetella täydellistä? Ehkä Aadam ei ollutkaan täydellinen, vaikka hänen täytyikin olla, ehkä hän oli lumottu jo ennen lankeemusta, vaikka se on tietysti mahdotonta. Jumala luo parhaan mahdollisen maailman, tämä on totuus, mutta totuus ei riitä, teodikea ei riitä, sillä se on filosofiaa, se ei ota kylliksi syntiä huomioon.
Tekeekö Jumala parannuksen täydellisyydestään? Usein ajattelemme, että pystymme käsittämään sen, mitä tässä maailmassa on, mutta emme taivasta ja ikuisuutta. Toisaalta täydellinen taivas juuri on se, minkä voimme ymmärtää ja hyväksyä kun taas maailma verisine historioineen vaikuttaa täysin käsittämättömältä.
Black Swan on genrensärkijä; siinä on draamaa, jännitystä, satua, fantasiaa ja kauhua ahdistavassa ja synkässä, mutta samalla kauniissa ja inhimillisessä tanssissa, jossa Pianonopettaja (2001) ja Kaikki Eevasta (1950) kohtaavat klassisen ihmissusitarinan. Black Swan on kieroutunut mestariteos, jonka näyttelijöiltä paljastuu aina uusi naamio riisutun alta, hypnoottisena äänimaailmana synkennetty Tšaikovski, The Chemical Brothers, manipuloidut joutsenäänet sekä ne pilkkanaurut, jotka kuulee olan takaa, mutta kun kääntyy katsomaan, ei näekään ketään.
Black Swan on ansaitusti yleisön ja kriitikoiden ylistämä viiden Oscarin ehdokas ja Natalie Portman Oscar-voittaja. Samalla se on paheksuttava ja yliseksualisoitunut elokuva, joka pääsi mm. Queer Lion -palkinnon ehdokkaaksi. Suosittelen kaikille, enkä kenellekään.
Filosofi Friedrich Nietzsche varoittaa meitä katsomasta syvyyteen, sillä syvyys katsoo aina takaisin. Onneksi Jumala ei koskaan kuunnellut Nietzscheä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti