Uskonnoton arkemme - 1. adventtisunnuntain saarna

Sak. 9:9-10, 1. Piet. 1:7-12, Mark. 11:1-10

Luterilainen kirkko täyttää viisisataavuotta. Suomi täyttää pian satavuotta. Niimpä mä puhun teille perinteistä ja jatkumoista.


Käsi ylös, kuinka moni on joskus leikkiny barbeilla? Mä oon myös leikkiny, mul on viisvuotias tyttö. Ja Ku mä olin lapsi, mä leikin He-Man ukoilla. Ainakin meillä barbileikit menee sillee, et kaks barbia tapaa ekaa kertaa: ”Moi, mä oon Annabell.” Moi, mä oon Daisy, miten menee?” Ne ei siis tunne toisiaa. Ne barbit ei muista, et niillä on ennekin leikitty. Ei jatkumoo, ei historiaa, ei muistia.

Sama juttu on sarjakuvissa. Hahmot ei ikäänny. Tarinat ei liity toisiinsa. Näin esim. Aku Ankassa. Kuinka moni on lukenu Aku Ankkaa? Okei, no kuinka moni on sitä mieltä, et Aku Ankan piirtäjistä Don Rosa on ehdottomasti paras?! Joo hyvä, niin mäkin.

Yks hieno piirre Rosan tarinoissa on se, että ne liittyy toisiinsa. Rosan ensimmäinen tarina, Auringon poika, alkaa sillä kun Roope kehuu Akulle ja pojille kaikkia aarteita, mitä hän on löytänyt. Tyypillinen aloitus. Mut sit Tupu vastaa Roopelle: ”hei miks sä kerrot meille tän kaiken, mehän oltiin sun mukana.” Ja Roope murahtaa: ”kuinka voisin unohtaa, minähän maksoin teille peräti viisikymmentäsenttiä tunnilta!” Huomaatteko, nyt onkin jatkumo, on historia ja muisti. Tää meinaa syvällisyyttä, hahmot liittyy toisiinsa, Roope Ankallakin on menneisyys, hänellä on isä ja äiti ja kotimaa.

Ja niin myös meillä on. Tää on ehkä itsestäänselvää, mutta eikö ole myös niin, että ihmisten juurettomuus on lisääntynyt ja yhteenkuuluvuus vähentyny? Näin etenkin nuorten kohdalla. Mä oon itse kokenut tän nahoissani.

Eikö oo kauheeta, jos elämästä katoo syvyys? Jos oma elämä alkaa muistuttaa barbileikkiä? Ulkonäkö toimii. Tukka on hyvin. Mut sisällä ei oo mitään elämää.   

Onneksi menneisyys elää nykyhetkessä. Se pitää vaan osata tunnistaa. Tää tunnistaminen on tosi tärkeetä, koska se antaa elämälle mieltä ja värikkyyttä ja rikkautta. Ja se minkä mä tunnen, se on mun omaa, osa mua, se on mulle tärkeetä.

Käsi ylös, kuinka moni on joskus pelannu Slitheriä. Okei. Se on sellane matopeli, missä ohjataan matoa, joka syö juttuja ja kasvaa. No, te lapset ja te riparilaiset, te ootte niitä pikkumatoja. Nyt teette näin ja meette eteenpäin (näytä). Ja kun te meette eteenpäin, te opitte uusia asioita ja kasvatte. Tän pitäis jatkuu koko elämän, mut aikuiset monesti jämähtää. Sen takia Jeesus sanoiki aikuisille, että teiän pitää olla lasten kaltasia.

No sitten siinä pelissä voi käydä niin, että vastaan tulee muita matoja. Ja jotkut madot on tosi tosi isoja. Ihminen voi elää aika pitkään, mut monet jutut on ihmistä vanhempia. Ja nyt, teitä lähestyy tosi iso mato (tulee). Tää mato on kristinusko. Se on yli kakstuhatta vuotta vanha. Ja oikeastaa, täl madolla vois olla kipa päässä, koska tää on juutalainen mato.

Ja sit tää mato tulee ja piirittää teidät. Ja siinä pelissä se on huono, koska jos törmää toiseen matoon, niin peli loppuu siihen, mut oikeessa elämässä tapahtuu sulautuminen - sä liityt kristinuskoon. Kyllä.  

Sille on myös oma sana ”traditio”. Traditio tarkoittaa sitä, että jotain luovutetaan tai siirretään toiselta toiselle. Voi puhua myös sukupolvien ketjusta. Isät ja äidit ja sukupolvet välittää tiettyjä juttuja lapsille ja nuorille. Elämä on tätä, me ollaan kaikki mukana tradition virrassa.

Me laulettiin äsken Hoosiannaa. Hoosianna tarkoittaa ylistyshuutoa kuninkaalle. Samaa laulua laulettiin jo Jeesuksen aikaan. Mut meidän uskon juuret menee vieläki kauemmas historiaan. Jo monta sataa vuotta ennen Jeesuksen syntymää, profeetat ennusti Jeesuksesta. Me kuultiin äsken profeetta Sakarjan ennustus kuninkaasta, joka ratsastaa aasilla.

Me laulettiin äsken Daavidin pojasta. Daavid oli rohkee kuningas, joka eli kolmetuhatta vuotta sitte. Silti me muistetaan Daavid, koska hän on osa pyhää historiaa. Daavid sai myös ennustuksen, että hänen pojastaan tulee kuningas, jonka valtakunta kestää ikuisesti.

Jeesus kuulu Daavidin sukuun. Hän täytti tonkin ennustuksen. Jeesuksen valtakunta on tässä ja nyt, täällä (ympärillä) ja täällä (sydämessä). 

No, me ollaan kaikki ajan lapsia. Meidät on kasvatettu tietyllä tavalla. Silti vapaus ja vastuu säilyy: Mitä me otetaan vastaan? Mitä me välitetään eteenpäin? Näistä kysymyksistä tulee konkreettisia, kun mä katon teitä nuoria ja teitä vanhempia. Koko elämän ja rippikoulun suurimmat kysymykset roikkuu ilmassa: Kuka mä oon? Mistä mä tuun? Kenen joukkoon mä kuulun? Näättekö te itsenne kristittyinä, ihmisinä, jotka pelkää Jumalaa ja seuraa Jeesusta?

On myös toinen vaihtoehto. Se nimi on uskonnottomuus. Sille on myös oma ilmaus: ”uskon, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa.” Joskus näin sanotaan silloinkin, kun ei edes tiedetä, mitä se kirkko sitten opettaa. Huomaatteko, tää on aika imarteleva ilmaus. Mä uskon eri tavalla. Mä oon siis erilainen, jopa omaperäinen. Kirkolla on omat vastaukset, ne ikivanhat ja aina samat, mut mä etsin mun omat kysymykset ja oma vastaukset.

No, mul on paha aavistus: hyvin moni suomalainen kyllä uskoo eri tavalla kuin kirkko opettaa, mutta täsmälleen samalla tavalla. Uskonnottomuus on sitä, että kukin saa uskoa mihin haluaa, mutta itse ei uskota juuri mihinkään. Juuri mihinkään, siis tokihan Jumala on olemassa, jossain kaukana tai joku korkeempi voima, ”kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan” ja kuoleman jälkeen voi olla jotain, mut kukaan ei tiedä mitä.

Jos kristinusko on pullo kokista, niin uskonnottomuus on sama pullo, joka on ollu viikon auki ilman korkkia. Se on sitä, et kun traditio tulee kohdalle, me tyhjennetään se hengellisyydestä ja välitetään seuraavalle sukupolvelle tyhjien käsien ilosanoma: ”te voitte uskoa ihan mihin tahansa!” 

Eli kääntäen: ”se on se ja sama mihin te uskotte”. Sil ei oo väliä. Jollain asioilla on, mut ei sillä, mitä mieltä sä oot tuonpuoleisesta. Tää on täysin hyväksytty ja täysin yleinen mielipide. Ja kuitenkin, ei kirkon historiassa, ei missään harhaopissa tai pakanauskonnossa, ei edes itse helvetissä, oo kukaan koskaan sanonut mitään, mikä olisi enemmän väärässä ku tää väite.

Traditio virtaa eteenpäin, mutta idioottimaisuudet kasaantuu yhteen. Sen takia uskonnottomuuden vieressä haisee tunnustuksettomuus. Tunnustuksettomuus tarkottaa sitä, että mä en tunnusta mitään, en mitään jumalaa, enkä mitään muutakaan, en mitään. Käytännössä tää on sula mahdottomuus. Tunnustuksettomuus tarkottaa ihmisyyden kieltämistä. Ja jos tää on sun tavote, ni et sä sillon oo uskonnoton. Ei, sä oot buddhalainen. Buddhalaisuuden korkein tavoite on päästää irti kaikesta, myös omasta minuudesta. Tunnustuksettomuus on vaa toinen nimi nirvanalle.

No, rehellisesti sanoen, me ollaan kaukana buddhalaisten ehdottomuudesta. Me vaa halutaa tunnustukseton henkimaailma, me halutaa leikata uskonto irti kaikesta muusta. Ei niin, et meillä olis mitään uskontoa vastaan ei, ei.. mutta kun joku muu saattaa loukkaantua.

http://www.iltalehti.fi/viihde/2016061421728289_vi.shtml

Kristinuskon traditiota ollaan kovaa vauhtia patoamassa. Tää näkyy myös otsikoissa. Mä tulostin yhden tuoreen uutisen: lauluntekijä Mariskaa pyydettiin valitsemaan joku hänen tekemänsä laulu, joka oli tarkoitus julkaista äidinkielenkirjassa. Valintaa ei kuitenkaan hyväksytty, koska Mariska valitsi laulunsa ”Mestaripiirros”, jossa puhutaan Jumalasta. ”Onko Luojasta tullut tabu?”, ihmettelee Mariska. Tabu tarkoittaa jotain kiellettyä.

Näyttäkää mulle se leikkauskohta, mistä hengellisyys leikataan maallisesta, mistä henki leikataan materiasta, näyttäkää, niin mä lupaan itse leikata. Mut jos sä et löydä leikkauskohtaa, älä leikkaa! Sillä sen minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako!

Kristinusko, niinku kaikki uskonnot, todistaa taistelusta hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä. Daavid oli soturi. Daavidin Pojassa virtaa taistelijan veri. Tänään minä kutsun teitä taisteluun totuuden, rakkauden ja uskonnon rintamassa.

Uskonnollisuus on elämän rikkautta. Uskonnottomuus on köyhyyttä.  
Uskonnollisuus on yhteyttä. Uskonnottomuus on erillisyyttä. Uskonnollisuus on avoimuutta. Uskonnottomuus on umpimielistä. Uskonnollisuus on rohkeaa. Uskonnottomuus on pelkuruutta. Uskonnollisuus elää perinteistä. Uskonnottomuus on juuretonta. Uskonnollisuus on matka ja seikkailu. Uskonnottomuus on paikoilleen jämähtämistä.

Mä puhun tarkoituksella uskonnollisuudesta. Jos sä uskot vahvasti ja koko sydämellä jumalaan, joka on epäjumala, sä oot paljon lähempänä oikeeta Jumalaa, ku se, joka ei tunnusta yhtäkään jumalaa. 

Hyvät kristityt. Me ollaan kuljettu jo pitkä matka. Pitempi matka ku neljätoista vuotta. Pitempi matka ku sata vuotta. Pitempi matka ku tuhat vuotta. Perillä me ei kuitenkaan vielä olla. Nyt on meiän vuoro ohjata sitä matoa.

Luterilaisilla on ollut viisisataa vuotta hyvä periaate: ”sola scriptura” eli yksin Raamattu. Tää ei oo kuitenkaan koskaan tarkottanu tradition kieltämistä, päinvastoin. Kun me ollaan kuljettu jo monta tuhatta vuotta, minkä takia nyt pysähtyä?

Meillä on ilosanoma. Ei se, että kaikki saa uskoo mihin haluaa vaan se, että kaikki saa uskoa Jeesukseen, joka on tie, totuus ja elämä ja ainoa tie taivaaseen.

Siis kaikki halveksinta uskonnottomuudelle. Kaikki kunnioitus uskonnoille. Uskonnoissa näkyy paras ja kaunein, mihin ihminen kykenee. Kristinuskossa näkyy vielä enemmän.

Ja tämä sana ei ole peräisin uskonnosta, ei ihmisviisaudesta, eikä tästä maailmasta: aina ja kaikkialla, seuratkaa miestä, joka ratsastaa aasilla.

Meillä kristityillä on yksi yhteinen usko, se ainoa maanpäällinen astia, joka kykenee kantamaan ikuisuutta, yksi usko, jonka puolesta on taistelulta ja kuoltu halki vuosisatojen. Tämän uskon me saamme nyt nousta tunnustamaan. Nikean uskontunnustus löytyy virsikirjan takasivulta.