Jaakobin portaat - mikkelinpäivän saarna Myrskylässä 2022

Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle. Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: ”Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. Sinun jälkeläisesi tulevat lukuisiksi kuin maan tomuhiukkaset, ja sinun sukusi levittäytyy länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään. Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut.” Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: ”Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä.” Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.”

1. Moos. 28:10-17

Vanhassa testamentissa on kaikkea jännää, mutta joskus kertomukset voivat jäädä meille etäisiksi, irrallisiksi ja oudoiksi. Jos niitä kuitenkin tutkii ja antaa kertomuksille aikaa voi vastaan tulla hienojakin löytöjä ja oivalluksia. Väitän kivenkovaan, että Raamatun kertomukset puhuttelevat myös meitä nykyihmisiä.

Tahdon sanoa Jaakobin kertomuksesta neljä asiaa.

Ensinnäkin (1) kuka on tämä Jaakob? Mistä hän on tulossa ja minne menossa? Jaakob on Israelin kansan kantaisä. Hän on siis patriarkka ja pyhän suvun päämies. Jaakobin isä on Iisak. Hänen pappansa on kuuluisa Aabraham.

Kuitenkin kertomuksen taustalla on hyvin vakava perheriita. Jaakob on syyllinen. Hän on viekkaudella pettänyt oman isänsä sekä isoveljensä Eesaun. Ei tarinamme pääsankari mikään hurskas mies ole. Jaakob on petturi, oikea syntisäkki. Jaakob oli viekas. Hän oli sellainen kaveri, että hän olisi aivan huomaamatta voinut ryöstää sinulta sukat jaloistasi, vaikka sinulla olisi kengät jaloissa!

Jaakob on joutunut jättämään perheensä petoksensa tähden. Hän on yksinäinen ja irtolainen. Ei hän taida Jumalaakaan tuntea, pikemminkin etsii omaa parastaan. Jaakob on kaukana kotoa. Hän on sisäisesti tuuliajolla. Sydämessä on selvittämätön riita.

Kuulostaako tämä sinusta tutulta? Onko sinun perheessäsi tai suvussasi käyty toisia vastaan? Onko tullut riitaa? Kenties olet itse tuon riidan aiheuttaja. Ehkä sinäkin olet, tai olet ollut, karkumatkalla, etäällä läheisistäsi niin fyysisesti kuin henkisesti. Tai koetko ehkä olevasi Jaakobin isä, hänen isoveljensä tai hänen äitinsä Rebekka? Onko sinulla rakas lapsi tai omainen, joka on kaukana maailman teillä? Raamatussa sanotaan suoraan, että Jaakob oli äidin poika. Siispä äidin suru pojastaan oli varmasti raskain.

Jaakobin oli tarkoitus elää jonkin aikaa setänsä Laabanin luona. Matka on kuitenkin pitkä ja niin hän pysähtyy nukkumaan taivasalle. Ja nyt tulen toiseen (2) asiaan minkä haluan sanoa: mikä on tämä ihmeellinen uni, jonka Jaakob saa nähdä? Hän näkee enkeleitä ja itse Jumalan - mikä on merkillistä, sillä eihän Jumalaa voi nähdä. Jaakob saa myös käsittämättömän suuren lupauksen. Mielessään Jaakob on ehkä pohtinut, voisiko hän löytää itselleen vaimon ja kumppanin, mutta nyt hän jo kuulee saavansa poikia ja tyttäriä kuin vilkkilän kissoja! Voitko kuvitella, Jaakob saa kuulla lupauksen ja salaisuuden, josta on seuraava ilo koko maailmalle! No, mitä hän teki, kun Jumala antoi juuri hänelle tämän taianomaisen unen, näin uskomattoman lahjan? Ei mitään! Pikemminkin päinvastoin! Tämä on Jumalan armoa.

Vaikka koti oli kaukana, Jumala oli lähellä. Vaikka synti oli suuri, armo oli ylenpalttinen. Näin on myös sinun elämässäsi. Jos sinä olet kuin Jaakob, muista, että sinullakin on armollinen ja varjeleva Jumala. Jos olet kuin Jaakobin isä tai äiti, saat luottaa siihen, että rakkaimpasi kulkevat Jumalan silmien alla.

Entäpä enkelit ja portaat? Tässä on huomattava, että kyseessä ei oikeastaan ollut jokin poikkeuksellinen tai väliaikainen tapahtuma. Jaakob sai välähdyksenomaisesti nähdä jotain, mikä tapahtuu jatkuvasti. Luulen, että enkelien tikapuut tarkoittavat ainakin sitä, että maa ja taivas, maallinen ja hengellinen, tämän- ja tuonpuoleinen, ovat sidoksissa toisiinsa. Näin ovat ihmiset uskoneet, aina ja kaikkialla. Jokainen uskonto opettaa juuri tätä. Uskonnollisuus ja hengellisyys asuvat niin syvällä ihmissydämessä, ettei niitä voi kieltää tai torjua. Ehkei Jaakobkaan uskonut Jumalaan. Ehkä hän oli esikuva nykyajan järki-ihmiselle. Kuitenkin jo psykologit ovat huomanneet kuinka monimutkainen ja alkukantainen ihmismieli on.

Nukkuvia ateisteja ei ole olemassa.

Sitten kolmas asia: jos kuvittelet Jaakobin näyn, näetkö sinä korkeat portaat? Vai kenties tikapuut? Raamatun sanat antavat joskus useita tulkintavaihtoehtoja. Minulla on tulkinta. Sitä et ole ehkä kuullutkaan, mutta sille on monia hyviä perusteluja. Ehkä Jaakob näki jonkinlaisen temppelitornin. Tällaiset tornit, joita kutsutaan zikkurateiksi, olivat yleisiä tuohon aikaan Mesopotamiassa. Tällaisia pyramidinkaltaisia torneja on muuallakin maailmassa. Raamatussa mainitaan Babylonian torni, jonka nimi on ”taivaan portti”.

Kaikki nämä tornit ja temppelit olivat pyhiä rakennuksia. Niiden tarkoitus oli välittää yhteyttä Jumalan ja ihmisen välillä. Ihminen on halunnut rakentaa tien ylös Jumalan luo. Aina ja kaikkialla ovat ihmiset uskoneet, että Jumala asuu ylhäällä taivaassa, tornin ja portaiden huipulla! Ja missä Jaakob kohtaa Jumalan?! Alhaalla maan päällä! Voiko tämä olla totta? Niin me äsken kuulimme: ”Herra seisoi hänen vieressään.”

Kaikki kunnioitukseni uskonnoille! Kaikki kunnioitukseni ihmisviisaudelle! Mutta nyt tämä kaikki kääntyy ylösalaisin: meidän ei tarvitse kiivetä taivaaseen. Jumala tulee alas meidän luoksemme! Kaikki kunnia uskonnoille, mutta ihmismieli toimii lopulta ihmiskeskeisesti, odottaen, että Jumala toimii hänen ehdoillaan. Raamatun Jumala on vapaa ja suvereeni. Me emme ohjaa tai hallitse Häntä. Hän hallitsee meitä. Meidän tuleekin tuntea pyhää pelkoa Jumalan läsnäolosta niin kuin Jaakobkin tuntee.

Aamulla Jaakobin elämä on muuttunut. Hänen elämällään on nyt suunta ja tarkoitus. Tällaiset elämänkokemukset voivat olla mahdollisia tänäkin päivänä. Tästä eteenpäin hänellä on paikka, jota voi kutsua pyhäksi ja maa jota voi kutsua kodiksi. Tämä on suuri siunaus. Toivottavasti sinullakin on rakkaita paikkoja; oma kotipiha, järven selkä tai metsä. Ei sinun tarvitse nähdä näkyjä pitääksesi näitä paikkoja pyhinä. Siellä missä on Jumala, siellä on pyhyys läsnä. Tämä on neljäs ja viimeinen asia, minkä haluan sanoa.

Mutta innostuuko pastori nyt vähän liikaa? Jos luemme tarinaa eteenpäin, huomaamme, että Jaakob antoi tuolle paikalle nimen Betel. Myöhemmin Betelistä tuli israelilaisille tärkeä jumalanpalveluspaikka. Tämä kertomus, kuten muutenkin pyhät kirjoitukset, opettavat, että Jumala kohdataan temppelissä. Ja kun juutalaisilla oli temppeli ja synagogat, niin kristityillä on kirkot. Ja kun pyhyys on näin sidottu tiettyyn paikkaan, kuinka tämä pastori nyt täällä väittää, että metsä tai sauna tai jokin muu paikka on pyhä?

No, minäpä kerron teille ja voin heti sanoa, etteivät yllätykset ole vielä ohi! Vieläkö muistat Jaakobin saamat lupaukset lukuisista jälkeläisistä? No, oikeastaan tuo ’jälkeläiset’ -sana on yksikössä. Yksi jälkeläinen tuo kaikille maailman kansoille siunauksen. Ehkä jo arvasit; tämä jälkeläinen on messias, salaperäinen kuningas ja pelastaja, josta vanhan testamentin pyhät kirjoitukset kuiskuttelevat. Tämän takia Jaakobin nimi mainitaan heti Uuden testamentin ensimmäisen kirjan, Matteuksen evankeliumin toisessa jakeessa. Miksi? Koska Matteus tiesi, että Jeesus on tuo messias.

Tätä eivät vielä tienneet Jeesuksen aikalaiset. Voin uskoa, että opetuslasten leuat loksahtivat auki, kun Jeesus puhui heille sanat, jotka Johannes on tallentanut evankeliumiinsa: ”Totisesti, te saatte nähdä taivaan avoinna, ja te näette Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas, siinä missä Ihmisen poika on.” Entä mitä luulette kuulijoiden ajatelleen Jerusalemissa, kun Jeesus huusi: ”hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä!” Väkevämpiä sanoja ei ole varmasti lausuttu koko maailmanhistoriassa. Oppineiden vastaus yritti turhaan pudottaa Jeesuksen maan tasalle: ”Niin tuota Jeesus, tätä temppeliä on rakennettu neljäkymmentäkuusivuotta.. ihanko meinasit kolmessa päivässä.. ja aivan yksin, tehdä saman tempun?

Samariassa Jeesus sanoo syntiselle naiselle, että tulee aika jolloin samarialaiset eivät enää rukoile Jumalaa omalla pyhällä vuorellaan, eivätkä juutalaiset Jerusalemissa. Tulee aika, jolloin Jumalaa rukoillaan aivan missä vain, Hengessä ja totuudessa.

Mitä nämä kaikki sanat tarkoittavat? Sitä, että ristinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus on taivaan portti ja uusi temppeli. Jumala antoi Jaakobille lupauksen: ”minä olen sinun kanssasi.” Saman lupauksen Jeesus antoi omilleen ennen kuin nousi taivaaseen: ”minä olen teidän kanssanne.” Hyvä sanankuulija, sinäkin kuulut Jaakobin lupauksen piiriin. Sinustakin on tullut kasteessa Jumalan lapsi ja olet saanut Pyhän Hengen. Saat uskoa, että Jumala on sinun kanssasi jokaisena elämäsi päivänä. Tämä on lahjoista suurin: taivas maan päällä.

Tänä Mikkelinpäivänä meillä on siis täysi ilo ja syy veisata ylistystä Jumalalle enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Iloisella mielellä saamme myös tunnustaa yhteisen kristillisen uskomme:

Raitis matkaopas Roomaan ja kristilliseen teologiaan

Antti Laato

Kristinusko Rooman valossa

Perussanoma 2022

272 sivua

 

Rooman San Clementen kirkon sisätilaa.

Valitsin Antti Laaton kirjan luettavakseni, koska ajattelin sen yhdistävän kiehtovalla tavalla historiaa, kulttuuria ja teologiaa. Näin se tekeekin, mutta kirjassa on myös puutteita.

Laaton kirja on jykevän raamatullinen. Tämä luterilainen perusvire saa rinnalleen kristillisen tradition arvostamisen. Kirjassa onkin kyse siitä, kuinka Raamatun sanomaa vietiin eteenpäin ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Siirtymä tapahtuu paljossa juuri Rooman maaperällä. Paraatiesimerkkinä on Pietarin ja Paavalin marttyyrikuolemat, haudat ja muistokirkot Roomassa. Julistaja saa tästä hyvää taustamateriaalia apostolien päivän saarnaansa. Samaa voi sanoa vaikkapa Jeesuksen kylkihaavan meditoinnista.

Rooma tuo protestanttiseen mieleen kriittisiä kysymyksiä: Eikö Rooma ole Ilmestyskirjan portto? Eikö roomalaiskatolisen kirkon paavi ollut jo Lutherille antikristus? Näitä kysymyksiä Laato osaa käsitellä viisaasti menneisyyttä tai nykytilannetta kieltämättä. Laato kehottaa katsomaan Roomaa kaupunkina, josta tuli näkyvä todistus pakanallisen Rooman häviöstä Kristuksen kirkolle. Laato siis tulkitsee konstantinolaisen käänteen varsin positiivisesti. Samalla lukijaa muistutetaan siitä, että Lutherin ajan Rooma oli eri Rooma kuin meidän aikamme Rooma.

Näen kirjassa ongelman aiheiden ”Rooma” ja ”kristinusko” välisessä suhteessa. Kirjan aiheena on kristinusko, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Kirjan luvut käsittelevätkin pelastusta, kastetta, ehtoollista, Kristuksen kärsimystä, pyhimyksiä, Neitsyt Mariaa sekä kuolemaa. Toisaalta takakannen mukaan kirja pyrkii avaamaan Rooman merkitystä kristinuskon keskuksena. Rooma jää silti luvuissa sivuun. Kaupunki on mukana siten, että Laato tuo esiin aiheisiinsa liittyvää Rooman arkkitehtuuria ja kuvataidetta. Minusta kristillisen teologian yleisesitys yhdistettynä turistikierrokseen Roomaan ei ollut täysin toimiva ratkaisu. Luvuissa on myös paikoin turhaa pomppimista aiheesta toiseen. Esimerkiksi ehtoollisluvun sisälle on leivottu kuvaus 21 kirkolliskokouksesta.

Kirjan antina on ekumeeninen valveutuneisuus luterilaisten ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. Tämä siitä huolimatta, että aiheiden käsittely jää usein yleisluontoiseksi eikä välttämättä tarjoa paljonkaan uutta kokeneelle lukijalle. Toisaalta kirja toimii juuri rakentaessaan yleisluonnollisen ja ekumeenisen sillan Raamatun sanomasta varhaiskristittyjen aikaan. Kuuluhan kirkkoisien aika myös meille protestanteille.

Mainittakoon erikseen pyhimysluku, jonka Laato sitoo yhteen pyhien kuvien kanssa. Pyhimysten kohdalla Laato onnistuu hyvin todistaessaan raamatullisesti pyhien elävän taivaassa ja siten keskuudessamme tälläkin hetkellä. Esitys kuvan teologiasta jää heppoisemmaksi. Laato ei esimerkiksi tuo esiin sitä, että sekä kuvainraastajat että kuvien kunnioittajat kunnioittivat pyhimyksiä. Tai sitä, kuinka seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen normi kuvien kunnioittamisesta vuonna 787 erottaa luterilaisia ja ortodokseja. Laato viittaa ortodoksikirkolle tähdelliseen ontologiseen periaatteeseen, jonka mukaan ikonimaalaukselle osoitettu kunnioitus siirtyy kuvan kohteeseen, mutta ajoittaa periaatteen lähdekritiikin puutteessa 400 vuotta liian varhaiseksi. Jakamattoman kirkon kuvan teologian kehittyminen platonismin kyljessä sekä tämän teologian yhteensopivuus luterilaisen teologian kanssa jää parhaimmillaan yleisluontoiseksi.

Kokonaisuudessaan Laaton kirja on turvallinen yleisesitys ekumeenisesti painottuneista kristinuskon aiheista. Kirja sopii erityisesti Rooman historiasta ja kirkkoarkkitehtuurista kiinnostuneelle.

Kiinalaista uskontokasvatusta lapsillemme

Johdanto

Tämä kirjoitus käsittelee kiinalaisia uskontoja lasten tuoreissa länsimaisissa animaatioelokuvissa. Aiemmin olen kirjoittanut animaatioiden postmodernista käänteestä ja sukupuolirooleista. Animaatiot viilettävät digitaalisia silkkiteitä idän ja lännen markkinoilla. Uskonnottomuuden tai kristinuskon sijaan ne näyttävät taolaisuutta, buddhalaisuutta ja kungfutselaisuutta.

Pitkälti Intiaan rajoittuva hindulaisuus rajautuu tekstini ulkopuolelle. Eläinhahmoisia jumalia ja tummansinisiä avataroja ei liioin näy lastenohjelmissa. Poikkeuksena mainittakoon Disneyn hindulaiseen mytologiaan perustuva Arjun: The Warrior Prince sekä Pixarin lyhytelokuva Sanjay’s Super Team, missä muinaiset hindujumalat ja tämän päivän supersankarit löytävät toisensa.

Animaatioelokuvissa on kyse kaupallisesta viihteestä. Samalla ne kertovat yleisinhimillisistä hyveistä. Usko, toivo ja rakkaus saavat uusia merkityksiä ja kehyksiä.


Herttainen 13-vuotias Mei Lee on Disney-Pixarin uutuuselokuva päähenkilö. Mei on kiinalaiskanadalainen uskis, joka käy koulua vuoden 2002 Torontossa.


DreamWorks

Kung Fu Panda -elokuvat ovat pöhkön huumorin, toimintakohtausten ja eksoottisten hahmojen ilotulitusta. Antiikin Kiina henkii itämaista viisautta. Taistelusankarit meditoivat kammioissaan ja sulautuvat kaikkeuden virtaan. Elokuvissa esiintyy taolaisuuden perussymboli, vastakkaisten jinin ja jangin yhdistävä ympyrä. Elokuvien sanomana on löytää sisäinen lohikäärmesoturi – siis buddhaluonto tai taolaisittain tao. Sarjan kolmannessa osassa valaistuminen tapahtuu kiinalaisen chin, parantavan elämän energian saavuttamisen kautta.

Kung Fu Panda -elokuvien ongelma on eksistentiaalisen itseksi tulemisen ja pyhityksen sekoittaminen fiilistelyyn, pintahermoiluun ja vatsanpalvontaan. Länsimainen ajanhenki lyö tassua itämaisen tyhjyyden filosofian kanssa: universumi rakastaa sinua sellaisena kuin olet.

Elokuvassa Jeti teinityttö Shanghaista lähtee seikkailuun halki Kiinan löytämänsä lumiotuksen kanssa. Elokuvan jeti on yliluonnollinen pehmoleluversio myyttisestä lumimiehestä. Tarina ei ole erityisen uskonnollinen ennen kuin ystävysten turistikierros muuttuu pyhiinvaellukseksi Leshanin kaupungin jättiläismäisellä Buddhan patsaalla. Elokuvan esteettisessä ja emotionaalisessa huipussa sade ja aurinko lankeavat patsaan ylle. Kukat puhkeavat maasta sankarimme surun ja taikaviulun voimasta. Tyyni Buddha ja Coldplayn laulu Fix You todistavat parantumisesta ja yhteydestä kaikkeuteen.


Disney

Disneyn elokuvassa Raya ja viimeinen lohikäärme soturiprinsessa yrittää pelastaa eripuraisen valtakunnan legendaarisen lohikäärmeen avulla. Elokuvan kuvitteellinen maailma on näyteikkuna kaakkois-Aasiaan ja lohikäärme animoitu versio paikallisesta vesien suojelijalohikäärmeestä, Naginista. Lohikäärme on jumalallinen olento myös kiinalaisessa kansanuskossa, horoskoopissa ja politiikassa. Elokuvan lopussa miekat sulatetaan auranteriksi ja lohikäärmeet tuovat onnen lohikäärmevaltakuntaan.

Kristinuskossa lohikäärme on pahan ruumiillistuma. Kuriositeettina mainittakoon, että Harry Potter -kirjoissa ja elokuvissa esiintyvä pääpahan lemmikkikäärme on nimeltään Nagini. Raya-elokuvan ihmeolento kykenee myyttisten esikuviensa tapaan muuttumaan ihmiseksi. Kiinan mytologiassa ihmiset polveutuvat ihmisen ja lohikäärmeen jälkeläisistä. Tässä on analogia meihin kristittyihin, jotka uskomme Jumalan syntyneen ihmiseksi ja ihmisten mahdollisuuteen tulla Jumalan lapsiksi.


Pixar

Disneyn ja Pixarin Punainen on söötti elokuva tytöstä, joka muuttuu puberteetin ja vanhan sukukirouksen myötä valtavaksi kultapandaksi. Elokuvan vastakohdat, itämaisuus/länsimaalaisuus, lapsuus/aikuisuus, perinteet/nykyaika sekä tämänpuoleisuus/tuonpuoleisuus kohtaavat punaisella viivalla. Perinteitä ja tuonpuoleisuutta edustaa tytön kiinalaiset ja kungfutselaiset juuret – eli esivanhempien palvonta.

Punainen on psykologisesti eheä: pandanhännänveto äidin ja lapsen välillä muuttuu sovuksi ja sankarimme saa pitää sekä kiltin ja petomaisen puolensa. Toisaalta sisäisen karhumme luonne jää ristiriitaiseksi (vrt. Frozen -elokuvien taika). Metamorfoosi symbolisoi murrosiän kasvukipuja ja punastumisia. Tyttö oppii hallitsemaan itseään zen-buddhalaisella meditaatiolla. Tytön perheenjäsenet jättävät omat pandansa tuonpuoleiseen shamanistisen rituaalin avulla. Silti elokuvan sanoma on vapauttaa sotkuinen, äänekäs ja outo minämme. Eikö itsekuri ole hyve? Eikö some jo muistuta villiintynyttä eläintarhaa? Karvaisuutemme ei ole perisynnistä vapaa. Kuitenkin lumoudumme teinimme kanssa poikabändin ilosanomasta: ”I’ve never met nobody like you…”


Loppusanat

Viimeiset kristilliset lasten animaatioelokuvat olivat DreamWorksin Egyptin prinssi sekä Joosef – Unten kuningas vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin painopiste on siirtynyt Kiinaan. Esimerkiksi kiinalaisen Pearl-studion ja Netflixin yhteistyössä Over the Moon nuori tyttö matkustaa kuuhun tapaamaan kuujumalatarta perinteisen kiinalaiseen kuujuhlan innoittamana. Lisää on tulossa. Apinakuningas tuo taolaisbuddhalaisen veijarin myyteistä valkokankaalle ja Onni tempaa katsojan portaalin läpi taikauskon valtakuntaan, jossa kiinalaiset lohikäärmeet ja saksalaiset yksisarviset leipovat ihmisille onnenkeksejä.

Ollapa jälleen lapsi!

Me kristityt emme taputa yhdellä, saati kahdella kädellä, kun epäjumalat ja omavanhurskauden perkele tanssivat verkkokalvoillemme. Sallittakoon kuitenkin animaattorien tehdä haluamiaan elokuvia. Sitä paitsi avoin uskonnollisuus saattaa olla jopa parempi lähtökohta kasvatukselle, dialogille ja lähetystyölle kuin köyhä uskonnottomuutemme. Yksimielisyyttä ja vertailukohtia löytyy yllättävän paljon. Esimerkiksi Punainen -elokuvan kungfutselainen vanhempien kunnioitus sopii yhteen neljännen käskyn kanssa ja Raya-elokuvan uhrautuminen toisten vuoksi kaikuu kristillistä rakkautta.

Luotu ja luomaton valo kohtaavat. 

Astui alas Borodjankaan

Hiljaisella viikolla sopii pohtia lankalauantain sanomaa, Jeesuksen käyntiä tuonelassa. Oppaaksi matkalle voi ottaa Esko Miettisen ja hänen tuoreen kirjansa ”Astui alas tuonelaan – uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu” (Väyläkirjat 2021).

Pietarin kirjeestä luemme kuinka surmattu Jeesus saarnasi Nooan aikaisille vangituille hengille. Vähän myöhemmin mainitaan evankeliumi, joka on julistettu kuolleille. Paljoa enempää ei Raamattu tuonelanmatkasta kerro.

Olisiko viisautta pitäytyä näihin sanoihin ja jättää aihe siihen? Kenties. Toisaalta Miettinen muistuttaa, että tuonelan sivuuttaminen voi kieliä hengellisestä pelkuruudesta. Tämä lyö kättä materialismin ja järjelle alistetun kristillisyyden kanssa. Selvyyttä on tosin vaikea saada. Kyseessä on laajempi ongelma: ovatko kuolleet jonkinlaisessa välitilassa vai jo taivaassa ja helvetissä? Apostolinen uskontunnustus kääntyy myös sanoiksi ”astui alas helvettiin”.

Kristillisessä teologiassa on päätelty, että Kristus astui alas tuonelaan kuoleman voittajana murtaen kuoleman portit. Tämä on myös luterilaisten tunnustuskirjojen näkemys.

Lisäksi matkallaan kuolleiden maailmaan Jeesus vapautti pyhiä ihmisiä tuonelan kidasta. Kenties efesolaiskirjeen maininta vangeista voitonsaaliina viittaa tähän. Oliko kyseessä suppea, Nooan aikainen joukko, vai kaikki pyhät, jotka olivat kuolleet ennen Jeesusta? Vaikea sanoa. Ajatusta voi toki laajentaa. Ehkä Kristus julistaa jokaiselle ihmiselle ilosanomaa tuonelassa. Näin siis evankeliumin torjuneet tai siitä osattomat saisivat kuoleman jälkeen tilaisuuden.

Miettinen tuo esille, kuinka tuonelan kartoista lähtee luterilaisille vieraita polkuja roomalaiskatolisten kiirastuleen sekä kuoleman piireihin tai näkemykseen kaikkien luotujen lopullisesta pelastuksesta. Idän ortodoksinen teologia saa aivan oikein ruusuja Jeesuksen tuonelanmatkan huomioimisesta sekä pääsiäisen yhteisöllisestä luonteesta.

Miettinen kirjoittaa myös esimerkiksi nuoren Lutherin visioimista Jeesuksen helvetintuskista sekä suomalaisten teologien ja virsien tuonelapohdinnoista. Välillä vastaan tulee Teräsmies ja tuonelassakin käynyt Gandalf. Ilahduttavasti kirjassa huomioidaan myös kristillinen kuvataide kuten ortodoksien yleinen pääsiäisikoni, missä Jeesus vapauttaa Aatamin ja Eevan tuonelasta sekä tanskalaisen taidemaalarin Joakim Skovgaardin upea Kristus tuonelan valtakunnassa.

Otsikon Borodjanka on kaupunki Ukrainassa. Se on nyt sodan runtelema. Hiljaisen viikon sanoma todistaa Jumalan alas astumisesta; kärsimyksen, kuoleman ja helvetin kauhujen jakamisesta. Lankalauantaina pimeys vaihtuu valoksi tuonelassa, kokemusmaailmamme, aistiemme ja ymmärryksemme tuolla puolen. Ylösnoussut Kristus on voittanut kuoleman ja pahan vallat.

Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 4/4

4. Abi Shankara ja vedanta

4.1 Advaita vedanta

Hindulaisuus tunnustaa kuusi filosofista koulukuntaa, joista ehdottomasti suurin on vedakirjallisuuden sinetti, vedanta. Koulukunta sisältää erilaisia ajattelusuuntia, mutta nimi vedanta yhdistetään tavallisesti ehkä hindulaisuuden merkittävimmän filosofin Abi Shankaran (noin 788–820-luvulla jKr.) advaita vedantaan. Shankara on vahvasti käytännönläheinen filosofi ja uskonnollinen mystikko, jonka mukaan maailman luomisen pohdinta on turhanpäiväistä. Silti hän vastaa kysymyksiin pahan olemuksesta, syystä ja alkuperästä. Kansanomainen hindulaisuus on pitkälti polyteististä, mutta silti vedantan erottaminen hindulaisuudesta olisi sama kuin yrittäisi piirtää sormella viiva Ganges-joen virtaan.

Hiekkaan piirretty Om-tavu. Kaikkeutta symboloiva tavu on hindulaisuuden tunnus ja vastaa siten kristinuskon ristiä. 


4.2 Paha illuusiona

Brahmanin ja hindulaisuuden voisi pelastaa pahuuden ongelmalta kieltämällä sen olemus ja selittää sen merkitsevän vain hyvyyden puutetta, mutta idän vedanta filosofit ovat astuneet askeleen Augustinusta pidemmälle ja nimenneet pahan täysin ei-olevaksi ja pelkäksi harhaksi eli mayaksi. Tämä onkin loogista jos halutaan pitää kiinni pelastuskäsityksestä, jossa Itsen ja Brahmanin oivaltanut sielu saavuttaa moksan eli tilan, joka on hyvän ja pahan sekä kaikkien muiden käsitteiden tuolla puolen. Ylevällä pelastuksella on kuitenkin korkea hinta, sillä moksaa tavoittelevan etsijän on pelastuakseen pidettävä koko maailmaansa, uskontoaan jumalineen, moraalisäädöksineen ja rituaaleineen ynnä kaikkia ihmisiä, perheenjäseniä ja lopulta omaa sieluaan pelkkänä illuusiona.

Käytännössä intialaiset kuitenkin uskovat kärsimykseen, karman lakiin ja tähän maailmaan, vaikka he samalla katsoisivat perimmäisen todellisuuden panteistiseksi yhteydeksi, jonka kulmissa kaikki mielen vastakohtaparit hioutuvat pois. Tällaista filosofiaa voi syyttää ajatusten yhteensopimattomuudesta. Silti tulee muistaa, että sana ristiriita ei kuulu hindulaisuuden sanakirjaan. Asian voi nähdä siten, että kärsimys on jollekin ja jostain näkökulmasta katsottuna totta. Kenties tässä voisi lainata Immanuel Kantin filosofiaa: vaikka oliot sinänsä ovat mielen tavoittamattomissa, ajattelumme lisää pahuuden ja muut käsitteet aistihavaintoihimme.


4.3 Pahuus, maailma ja luominen

Hindulaisuudessa puhutaan tietoisuuden tasoista, joiden kautta ihminen kehittyy vähitellen kohti autuutta. Matkalla kohti täydellistä tietoisuutta kärsimys, kipu ja valheellisuus puskevat sielua oikeaan suuntaan, minne se ei yksin osaisi suunnistaa. Sen tähden paha voidaankin nähdä hindulaisuudessa yhtä välttämättömänä kuin hyvä, sopusoinnun, rauhan ja tasapainon edellytyksenä. Esimerkiksi Bhagavad–Gitan mukaan vastakohdat, kuten kärsimys ja nautinto eivät kestä ikuisesti, mutta toistaiseksi ne tulee sietää stoalaisesti eli muuttumattomana, viisaudella ja rohkeudella.

Ajatus pahuudesta välttämättömänä maailman rakennusosana liittyy merkittävimpien vedanta filosofien Abi Shankaran ja Ramanujan (noin 1017–1137) Brahmasutran kommentaareihin, joissa käsitellään maailman luomista. Heidän ajattelunsa poikkeaa ja syventää edellä esiteltyä ja kansanomaista käsitystä todellisuudesta yrittäen samalla vastata pahuuden ongelmaan. Shankaralle ja muille monisteille maailman luominen oli ongelma. Luominen edellyttää tarkoitusta tai päämäärää, joka puolestaan edellyttää halua, halu puutetta ja puute epätäydellisyyttä. Toisaalta Brahman ei voinut luoda ilman tarkoitusta, sillä luominen edellyttää sitä. Sankaran ratkaisu on se, että Jumalan luominen ei ollut tarkoituksellista eikä tarkoituksetonta vaan jotain siltä väliltä – hengittämistä tai Jumalan luonnon vallatonta ylitsevuotamista. Luomisen sijasta voisi puhua Brahmanin ajanvietteestä, huvista tai vaikkapa masturbaatiosta. Näin vedantafilosofian kuva Brahmanista on kosmisessa mitoissa esiintyvä käsitys ihmisestä, jonka täytyy siinä epätäydellisyyden tilassa, johon hän on syntynyt, kehittyä vähitellen kohti täydellisyyttä, jolloin kärsimyksen ote vähitellen hellittää.

Jumalan kosminen leikki ei kuitenkaan vielä ratkaise ongelmaa. Siitä huolimatta, että olemassaolo olisi Jumalalle pelkkää ajanvietettä, ihmiselle se aiheuttaa kärsimystä. Shankara ja Ramanuja pyyhkivät kriitikoiden mielestä ajatuksen totaalisen välinpitämättömästä jumalasta: Jumala ei ole julma, sillä hän vain kunnioittaa ja antaa ikuisen karman lain mukaan ihmisille sitä mitä he pyytävät. Samalla periaatteella filosofit oikeuttavat hindulaisuuden metafyysisen pahan, eli sen, että Shiva, Kali tai Brahman hävittävät maailmat. Sankara ei katso luomista Jumalasta erilliseksi, hyväksi tai pahaksi tuotokseksi. Pikemminkin luominen itsessään on Brahman, kuin sade, joka aktualisoi maan siementen eli olentojen potentiaalisuudet. Valta on siis ikuisilla sieluilla, sillä karman lain manipulointi ja universumin muuttaminen epäoikeudenmukaiseksi olisi Brahmanille yhtä mahdotonta kuin nelikulmaisen kolmion luominen. Näin myös hindulainen filosofia vastaa lopulta kärsimyksen ongelmaan karman lailla.

Hindulaisuudessa on eriäviä näkemyksiä siitä kuinka suuri rooli Jumalalla on karman lain ylläpitämisessä. Jos vastuun katsoo Jumalalle, hävityksen voi perustella pienempänä pahana, jolloin Jumala olisi sekä kärsimyksen armelias lopettaja että synnin oikeudenmukainen rankaisija. Toinen vaihtoehto on nähdä Jumala Plotinoksen silmin voimattomana estämään vääjäämätöntä rappeutumista ja maailman itsemurhaa. Näyttäsi kuitenkin siltä, että vaihtoehdoilla ei ole juurikaan merkitystä. Miten tahansa asian näkee, lopputulokseksi jää kaiken sisäänsä sulkeva järjestelmä, missä kärsimys on ansaittua ja välttämätöntä ja jonka ulkopuolella ei ole ketään, joka voisi pelastaa tästä sekasorrosta.


4.4 Jälleensyntymisen ja karman lain kritiikki

Hindulaisuutta on helppo arvostella sen lukuisista ristiriitaisuuksista, epäjohdonmukaisuuksista sekä inhimillisistä jumalista, jotka hindulaiset näyttäisivät luoneen omiksi kuvikseen toiveiden ja pelkojen manifestaatioiksi. Karman laki saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa reilulta ja pätevältä vastaukselta, sillä se osaa selittää ylenmääräisen pahan sekä esimerkiksi eläinten kärsimisen. Lisäksi se enemmän kuin yhden elämän aikaa ihmisen vapaudelle ja poistaa lamaannuttavan pelon ikuisesta kadotuksesta. Lakia on kuitenkin myös kritisoitu. Kritiikin voi jakaa neljään kohtaan.

1. Ajatus sielusta, joka syntyy maailmaan entisen elämän tekojen perusteella, tuntuu mielettömältä, sillä me emme muista tekojamme. Identiteetin säilyminen kuoleman ja tuonpuoleisuuden kautta uuteen syntymään ei ole uskottava ajatus, mikäli muisti syntyy tyhjänä tauluna. Olisi epäoikeudenmukaista syyllistää sielu, jostain, mitä se ei ole itse tehnyt.

2. Ajatus persoonattomasta karman laista tuntuu kylmältä ja lohduttomalta. Se johtaa helposti passiivisuuteen ja itsekkyyteen. Huono-osaiset voi yksinkertaisesti nähdä kärsivän oikeutettua rangaistustaan. Epätasa-arvoinen kastijärjestelmä oikeutetaan juuri sielunvaelluksella ja karman lailla. Karman laki saattaa ihmiset myös väärään ja haitalliseen syyllisyyteen, sillä sokeana, rampana tai kastittomana syntyneet tuomitaan lain mukaan itse syyllisiksi kurjuuteensa. Ikuinen samsaran kiertokulku karman lain hallitsemassa maailmassa vaikuttaa kohtalonomaiselta vankilalta, johon ihminen syntymähetkellä tuomitaan.

3. Ajatus jälleensyntymisestä edellyttää lineaarista aikaketjua, jonka lenkkejä seuraamalla pitäisi lopulta tulla vastaan ensimmäinen synti, sitä edeltävä kulta-aika sekä Jumala. Hindulaisuus kuitenkin puhuu aluttomuudesta ja maailman samuudesta Jumalaan. Tämän rinnalla reinkarnaatio-oppi vaikuttaa ristiriitaiselta ja toivottomalta, sillä siinä ei ole mitään järjestelmän ulkopuolista pelastajaa.

4. Koska klassinen hindulaisuus on sidottu Intiaan, se ei puhuttele muuta maailmaa. Kastijärjestelmä toimii vain Intian yhteiskunnassa ja kansanomaisten hindutekstien mukaan karman laki on voimassa ainoastaan Etelä-Aasiassa ja Intiassa.


4.5 Vedantan kritiikki

Hindulaisuuden monismi on kuin peili, joka heijastaa katsojastaan ja maailmasta ainoastaan tyhjyyttä. Peilin eteen voi kantaa lukemattomia todisteita tätä tyhjyyttä vastaan, mutta monisti voi todeta ne kaikki harhaksi. Monismia vastaan ei voi esittää mitään todisteita; jos se ei ole totta niin kaikki olemassa oleva todistaa automaattisesti ja jatkuvasti sen valheeksi, mutta jos se taas on totta, sillä ei voi olla muuta kannattajia kuin se itse eli Brahman. Sankaraa ja muita vedanta filosofeja voi siis syyttää epäjohdonmukaisuudesta: he puolustavat kantaa, jota ei voi puolustaa. Monistit näyttäisivät myös itse todistavan uskoaan vastaan puhumalla moraalista, välttäessään kärsimystä ja ylipäänsä esiintymällä itsenäisinä persoonina. Sankaran ja Ramanujan käsityksen maailmasta ja luomisesta on pidettävä yllä kahta keskenään sovittamatonta ajatusta todellisuudesta. Vastuu on joko Jumalalla, jolloin kaikki länsimaisen teodikean ongelmat vyöryvät hindulaisuudenkin yli tai sitten kärsimyksellä ei ole alkua, jolloin päädytään persoonattomaan karman lakiin, jota ei monismin mukaan kuitenkaan pohjimmiltaan ole olemassa. Vedojen mukaan maailma on luotu. Koska hindulaisuus puhuu yleisesti maailman tuhoutumisesta ja uudelleen muodostamisesta, on ristiriitaista väistää luomisesta syntyvät ongelmat väittämällä kaikkea aluttomaksi.


Johtopäätöksiä
Hindulaisuuden ja kristinuskon teodikean vertailua

Yhdessä yleisinhimillisen paha parantaa -ajattelun kanssa syy-seuraus suhdetta painottava karman laki sitoo hindulaisuuden ja kristinuskon ajattelua vahvimmin toisiinsa kiinni. Molemmissa uskonnoissa pahuus nähdään oikeudenmukaisena rangaistuksena ihmisen pahuudesta, joskin kristinuskon mukaan kaikki kärsimys ei ole oikeutettua. Esimerkiksi Mooseksen kirjoissa painotetaan lain silmä silmästä periaatetta, mutta Jobin kirjassa kritisoidaan sitä lakihenkistä ajattelua, joka samaistaa kärsivän syntiseen.

Näimme myös, että niin kristinuskon kuin hindulaisuuden varhaisimmissa lähteissä raivokkuus ja väkivaltaisuus yhdistettiin surutta myös Jumalaan tai jumaliin. Traditioiden myöhemmät filosofiat yrittävät silotella uskontonsa rumuutta maalaamalla lukijansa mieleen harmonisen järkikuvan maailmasta ja Jumalasta. Epävarmuuden ja pelon ilmapiirissä lienee ollut uskottavinta ja kiehtovaa uskoa raivoavaan ja voimakkaaseen Jumalaan, joka ei ollut ihmisten hallittavissa. Nykyaikana voi olla vaikea harjoittaa hedelmällistä uskontodialogia vertailemalla pieksääkö vihassaan leppymätön Herra Sebaot itämaiset hirmuvaltiaat kauheudellaan.

Ero kristinuskon ja hindulaisuuden välillä on siinä, että kristinuskossa on vain yksi Jumala ja toiseksi siinä, että kristinuskossa alleviivataan ihmisen syyllisyyttä Jumalan julmuuden syynä. Polyteistinen kansanhindulaisuus on samaa sukua Vanhan testamentin ajan Israelin ympäröivien kansojen uskonnoille. Molemmat uskonnot näkevät kärsimyksen positiivisena avaimena, jonka avulla kilvoittelija pääsee yhä lähemmäs autuutta. Tässä kohdin tulee kuitenkin vastaan kuilu, joka erottaa hindulaisuuden perinteisestä Paavalin, Augustinuksen ja uskonpuhdistajien kristinuskosta: edellisessä pelastus saavutetaan itse ja se löydetään omasta itsestä, kun taas jälkimmäisen linjan mukaan yksin Jumala pelastaa ihmisen ulkopuolelta ja hänestä riippumatta. Hindulaisuuden kätketyn gnosiksen tai tietoisuuden löytäminen on keskeinen teema myös buddhalaisuudessa, gnostilaisuudessa, teosofiassa sekä New Age -liikkeessä, mutta yhtä lailla samankaltaista ajattelua esiintyy kristinuskon ja islamin mystiikassa.


Hindulaisen- ja kristillisen filosofian teodikean vertailua

Augustinuksen teodikean perusta ja lähtökohdat poikkeavat suuresti hindulaisesta filosofiasta. Augustinus uskoo maailmassa vaikuttavaan, mutta siitä erillään olevaan Jumalaan, joka on luonut maailman. Ajalla on alku sekä loppu ja kaikki se, mikä alfan ja omegan välissä vallitsee, on totista totta. Augustinuksen teodikea löytää syyllisen pahaan. Sen koko luonne on kyselevä. Abi Sankaralle maailman ja pahuuden alkuperää pohtiva mieli käy tyhjäkäynnillä. Huomasimme myös Shankaran ja vedantafilosofian käsityksen pahan olemuksesta eroavan Augustinuksen määritelmästä. Augustinuksen ennaltamääräämisoppi ja pelastus yksin armosta eroaa merkittävästi hindulaisesta filosofiasta.

Itämainen ajattelu yleensä syyttää teoreettisempaa länttä siitä, ettei se vedä rintaan uponnutta nuolta irti, vaan kysyy mistä se on tullut ja miksi. Tähän Augustinus voisi vastata koko länsimaailman suulla, että koska nuoli ei omin voimin lähde irti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kysellä, jotta voisi pyytää apua sieltä mistä sitä saa. Kristityt tuomitsevat Shankaran puheet ihmisen sisäisestä jumaluudesta, joka on tietämättömyyden kahleissa, samoiksi valheiksi, millä jo paratiisin käärme viekoitteli ensimmäisiä ihmisiä. Jos Shankara eläisi, hän voisi vastata, että koko länsimainen teologia ja filosofia rakentuvat pelkän kangastuksen varaan.


Loppusanat

Edellä on löydetty saatu monia selityksiä pahan ongelmaan sekä sen alkuperään. Moni kysymys on jäänyt roikkumaan ilmaan. Huomasimme, että hindulaisuus ja kristinusko taistelivat usein samassa rintamassa yhteistä vihollista vastaan, vaikka ainakin kristinuskosta katsottuna erimielisyydet johtivat lopulta kristinuskon eroon hindulaisuudesta. Samoin kävi uskontojen filosofioissa. Jo lähtöoletukset olivat täysin erilaiset.

Teodikeat ovat aina aikasidonnaisia. Ne myös kantavat harteillaan niitä traditiota, joita ihmiset haluavat seurata. Raamatun Jahvea voi nykyään syyttää esimerkiksi barbaarisuudesta, vaikka saman Jumalan vihaa ei Daavidin ja Salomon aikana nähty ongelmallisena. Samoin Augustinuksen teodikeaa voi puolustaa kritisoimalla nykypäivän filosofiaa ja uskonnollisuutta. Aina on kuitenkin pyrittävä kaivautumaan perimmäisiin kysymyksiin. Esimerkiksi hindulaisuuden vastaus pahuuden ongelmaan käy ymmärrettäväksi vasta silloin, kun porautuu sen historiaan sekä oppeihin karman laista, todellisuudesta ja Jumalasta.

Ei mikään teodikea kykene selittämään pahaa niin että valittaminen loppuisi. Niiden tehtävä on antaa selitys miksi kärsimys on osamme ja opettaa miten se on voitettavissa. Paras teodikea ei siis niinkään lukitse kuulijoitaan johonkin oppirakennelmaan, vaan antaa vapauden mahdollisimman rikkaaseen elämään, missä paha on lopulta voitettavissa. Kärsimyksen kohdatessa kukaan ei ole kiinnostunut teodikeasta kuin auttavasta kädestä, joka kulkee rinnalla ja osallistuu toisen kärsimyksiin.

Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 3/4

 

3. Teodikea hindulaisuudessa

3.1. Hindulaisuuden historia

Klassinen hindulaisuus, vedauskonto, on Intian kansallisuskonto. Sen syvimmät juuret ovat syvällä 2500–1900 eKr. vallinneessa nykyisen Pakistanin ja Luoteis-Intian Indus-kulttuurissa, jonka aikana hedelmällisyyskultit ja uhri/ylösnousemus mysteerit kukoistivat. Suositun Shiva-jumalan palvonta periytyy tältä ajalta. 

Seuraavaa hindulaisuuden kautta kutsutaan Veda-kaudeksi. Se sai alkunsa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arjalaisten paimentolaisten valloitusretkistä Pohjois-Intiaan. Tältä ajalta ovat peräisin hindulaisuuden pyhät tekstit eli Vedat, jotka kirjoitettiin 1000–800 eKr. Vedat sisältävät ylistyslauluja, loitsuja, rukouksia ja ennen kaikkea uhrirituaaleja. Tämän ajan jumaluudet olivat henkilöityjä luonnonjumalia kuten ukkosenjumala Indra. Uhrirituaalit olivat uskonnollisuuden sielu. Myöhemmin jumalat Vishnu ja Shiva saavuttivat keskeisen aseman, joskin Intian polyteistinen kulttuuri kuhisi lukuisia muitakin jumalia.

Klassisella ajalla noin vuodesta 550eKr. vuoteen 550 jKr. alkuperäinen hindulaisuus, brahmanismi, joutui kriisiin, kun kritiikki sen uhrikulttia vastaan voimistui, eikä se kyennyt pitämään käsissään Intian jatkuvasti monipuolistuvaa hengellisyyttä. Näihin aikoihin hindulaisuudesta erottautuivat jainalaisuus ja buddhalaisuus omiksi uskonnoiksi, sillä ne eivät tunnustaneet vedojen auktoriteettia. Uskonnollisfilosofisten ja uhrikulttia kritisoivat Upanisadit sekä tänäänkin hyvin suosittu Intian kansalliseepos Mahabrahata muodostuivat klassisella ajalla. Eepoksen tunnetuin kertomus on Bhagavad-Gita.

Keskiajalla hindulaisuuden monimuotoisuus lisääntyi entisestään ja sen sisään mahtui jo lukuisia eri lahkoja. Nykyäänkin suositut mystinen bhakti-liike sekä, Abi Shankaran levittämä monistinen vedanta-filosofia alkoivat saada laajaa kannatusta 700–800 jKr. alkaen. Brittihallinnon ja kristinuskon vaikuttaessa Intiassa syntyi länsimaissa tunnettu, filosofinen ja suvaitsevainen hindulaisuuden muoto, uushindulaisuus, jonka tunnetuimpia edustajia olivat muun muassa mystikko Ramakrihna, hänen oppilaansa Swami Vivekananda sekä Mahatma Gandhi.

Hindulaisuus on vahvasti synkretistinen uskonto. Se sulkee syliinsä mitä erilaisimpia hengellisyyden muotoja, useiden aikakausien ja kulttuurien ajattelua, pyhiä Veda-tekstejä, kansanomaisten sankarieeposten uskonnollisuutta sekä vieraiden kulttuurien kuten zarathustralaisuuden ja islamin vaikutteita. Vaikka eri koulukuntien ja filosofisten suuntausten välillä onkin erimielisyyksiä, länsimaisille monoteismi uskonnoille ominainen ehdottomuus puuttuu hindulaisuudesta. Sen tähden sadat miljoonat jumalat ovat osa samaa perhettä ja yhden ainoan Jumalan, Brahmanin manifestaatioita. Hindulaisuudessa on kuitenkin monia uskomuksia, joihin kaikki hindut uskovat. Yksi näistä on käsitys karman laista.

Kali-jumala 

3.2 Karman laki ja jälleensyntymä

Jo hyvin varhaisessa veda-kirjassa, Rigvedassa, esiintyy käsitys vaeltavasta sielusta, atmanista, joka päätyy kuoleman jälkeen taivaaseen tai helvettiin. Uskomus sielun jälleensyntymästä esiintyy ensimmäistä kertaa myöhemmässä veda-kirjallisuudessa. Vasta Upanisadeissa esitellään ajatus karman laista, jonka mukaa ihmisen tuleva elämä määräytyy sen mukaan miten hän on elänyt aikaisemman elämänsä. Myöhemmin Bhagavad–Gitassa vakiintui moraalisen tien lisäksi mystisfilosofinen tiedon tie, jnana, jossa opitaan atmanin ja Brahmanin pyhä yhteys sekä palvonnallinen tai hartaudellinen tie, bhakti, keinoina saavuttaa parempi huominen.

Karman lain mukaan jokaisella teolla on seuraus: mitä kylvät, sitä saat niittää. Hyvistä teoista, joita voivat olla esimerkiksi ruoan jakaminen papeille, rituaalin suorittaminen, pyhiinvaellus tai pyhien tekstien lukeminen, seuraa hyvää karmaa eli ansiota. Palkan voi saada nykyisessä elämässä (esimerkiksi pitkänä ikänä), mutta yhtä hyvin vasta seuraavassa, sillä kuolema ei patoa elämänvirtaa vaan ohjaa sen uusille urille. Lain kausaliteettia ei kuitenkaan voi havaita empiirisesti esimerkiksi seuraamalla kuinka laki kostaa kadulla koiraa potkaisevaa poikaa potkaisemalla vuorostaan häntä. 

Hindulaisuus ei tunne käsitystä yhdestä Liikkumattomasta liikuttajasta, joka pyörittäisi elämänpyörää sen ulkopuolella.  Hindulaisuuden mukaan jopa jumalat ovat karman lain alla. Jumala(t) voivat auttaa ihmisiä, mutta eivät pyyhkiä heidän pahoja tekojaan pois, joten juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille keskeinen pelastuskäsitys syntien anteeksiantamisesta ei löydä kaikupohjaa Intiasta. Autuus on joka tapauksessa mahdollinen, kun hengellinen evoluutio päättyy vapautukseen eli mokshaan, missä sielu tai Itse liukenee maailmaan.

Karman laki on hindulaisuuden vastaus pahuuden ongelmaan. Se on oikeudenmukainen ja maksaa kaikille tasa-arvoisesti ansaitun palkan. Se näyttäisi kykenevän selittämään myös tarpeettoman ja ylenmääräisen kärsimyksen, mikä on ollut vaikea pala länsimaisille teodikeoille. Jos vauva syntyy kehitysvammaisena, kärsii kaksi vuotta suunnatonta tuskaa ja kuolee, tragedian voi ymmärtää entisen elämän syntien rangaistuksena. Lisäksi hindulaisen ei tarvitse ihmetellä, miksi rakkautta tihkuva Jumala antaa ihmiselle kurjan elämän, katkaisee sitten hänen elämän langan ja tuomitsee hänet sitten ikuisuudeksi helvettiin. Jälleensyntymisen puolesta voi nähdä puhuvan myös sen, että pahuus ei koskaan ole ollut samanlainen jättiläisongelma hindulaisuudessa toisin kuin lännessä.

Kysymykset eivät kuitenkaan lopu tähän. Kuka loi karman lain ja kuka ylläpitää sitä? Mistä pahuus on saanut alkunsa? Kuka on syyllinen kärsimykseen?

   

3.3 Brahman ja hindulaisuuden maailmankuva

Hindulaisuuden antroposentriset jumalat nähdään yleisesti eri aspekteina tai tapoina ymmärtää yhtä perimmäistä todellisuutta, joka on Brahman. Brahman on maailmansielu, joka on jokaisen atmanin summa. Persoonaton Brahman, niin kuin esimerkiksi Shankara hänet ymmärsi, vastaa suuresti uusplatonisti Plotinoksen Yhtä: Brahman on kaikkien ominaisuuksien tuolla puolen, eikä Hänestä voi saada mitään tietoa. Shankaran mukaan aisteillemme avautuva todellisuus on pelkkää harhaa tai alempaa totuutta ja Brahman on ainoa tosi oleva.

Vedakirjallisuuden Brahmana teksteissä ja vedantafilosofiassa Brahman on persoonaton absoluutti, kun taas Upanisadeissa, bhakti-liikkeessä ja kansanhindulaisuudessa puhutaan persoonallisesta Brahman Jumalasta (ja jumalista). Persoonallista ja ominaisuuksilla varustettua Jumalaa kutsutaan saguna Brahmaniksi ja se edustaa hindulaista teismiä. Tämä Brahman samaistuu usein Ishwara-jumalaan,  Shivaan tai Vishnuun. Patsaat, temppelit ja rukoukset tehdäänkin Shivan, Vishnun ja muiden jumalien kunniaksi. Vishnu ja Shiva katsotaankin Brahmanin tavoin kaikkivaltiaaksi, perimmäiseksi todellisuudeksi ja kaiken alkuperäksi, vaikka heillä on myös täysin inhimillisiä piirteitä.

Intialaisen mytologian mukaan ikuisessa maailmankaikkeudessa on lukusia maailmoja, jotka syntyvät ja tuhoutuvat. Kaikki elävä on samoin ikuisesti olemassa, vaikkakin kaikkien – myös jumalien – on kuoltava ja synnyttävä uudelleen kun sielun ansiot ovat kuluneet loppuun. Pisimmin elää (saguna)Brahman. Kun hänen 311040000000000 elinvuottaan päättyy, koko hänen maailmansa katoaa, kunnes hän jälleen kolmen sadan biljoonan vuoden jälkeen aloittaa kaiken alusta. Tämä orgaaninen olemassaolo tai prosessi jakautuu vielä lyhyempiin ajanjaksoihin, kalpoihin, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Tällä hetkellä elämme pimeää kali-yugaa, jonka aikana ihmiskunta rappeutuu ja kärsii velloessaan synneissään.

                     

3.4 Pahan alkuperä hindulaisuudessa

Hindulaisuudessa ei ole samanlaista syntiinlankeemus kertomusta kuin kristinuskossa. Intialaisen käsityksen mukaan aika on syklinen kehä, jolla ei ole alkua ja joka toistaa itseään. Siksi historian alkuhämärässä tapahtunut korruptio ei toimi hindulaisuudessa. Edellä kävi ilmi, että perimmäinen todellisuus on Brahman, joka voidaan käsittää panteistisesti eli siten, että hän on kaikki mitä on olemassa. Jos siis (saguna)Brahman on kaikki olemassa oleva ja rajaton, pitäisikö pahuus nähdä yhtenä hänen ominaisuutenaan? Jos taas Brahman ei ole paha, hän on rajallinen, jolloin hänen täydellisyytensä kyseenalaistuu.

Hindulaisuus yhdistääkin jumaliinsa julmuutta, väkivaltaa ja pahuutta sen enemmän ihmettelemättä, mikä voima tai syy heidät on raivostuttanut. Hindulaisessa maailmankaikkeudessa ylimmällä tasolla vaikuttavat jumalalliset devat ovat jatkuvassa sodassa alimmin tason demoneja, asuroita, vastaan. Ihmisen, joka seisoo kosmisen tasojen keskellä, on valittava kenen joukoissa seisoo. Jumalat saattavat olla ihmisen ja devojen puolella, mutta toisaalta esimerkiksi Shiva puoltaa demoneja. Bhagavad–Gitassa Vishnun inkarnaatio Khrisna lipoo kielellään kaikki maailmat ja ihmismaailman urhot tulisiin suihinsa.

Hindulaisuuden voi myös valjastaa syyttämään ihmistä kärsimyksestä ja pahuudesta syynä, jos vain muistaa, ettei tämä väärinkäytetty vapaus tapahtunut täydellisessä alkutilassa vaan, että ihminen on aina käyttäytynyt samalla tavalla. Kärsimys, oli se sitten synnynnäistä sokeutta, pitkäveteistä elämää murmelina tai taivaasta päähän putoava tiiliskivi, on siten aina järjestelmän rangaistus ja sovitus uhrin synneistä. Paha on siis osa ikuista maailmaa. Vaikka sitä ei koskaan saa täysin irti olemassaolosta, hindulaisuus ei silti välttämättä ole fatalistinen uskonto. Jokainen yksilö voi valita hyvän ja pahan välillä ja muuttaa kohtaloaan valinnoillaan.

Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 2/4

Peter Wenzel, Adam and Eve in the Paradise 

2. Augustinolainen teodikea

2.1 Augustinuksen käsitys pahasta

Kirkkoisä Aurelius Augustinuksella (354–430 jKr.) on suurempi vaikutus lännen teologiaan kuin yhdelläkään muulla vanhan ajan teologilla. Hän paneutui myös pahan ongelmaa menneisyytensä, aikansa ja ympäristönsä tähden. Augustinus oli manikealainen ennen kääntymistään kristinuskoon. Tämä sittemmin kuollut uskonto lainasi dualisminsa zarathustralaisuudesta ja käsitti pahan itsenäisenä prinsiippinä. Käännyttyään kristinuskoon Augustinus hylkäsi manikealaisen dualismin, sillä se rajoitti Jumalan kaikkivaltiutta. Hän löysi uuden tavan käsittää paha uusplatonisti Plotinoksen kirjoituksista.

Plotinoksen mukaan on olemassa täydellisen tuonpuoleinen Yksi, joka on kaikkien määrittelyjen ulkopuolella. Tämä Yksi on kaiken ja kaikkien ulkopuolella ja samalla niiden lähde. Tämä ei tarkoita luomista, sillä se edellyttäisi tahdon tai aktiviteetin sitomista Yhteen. Plotinoksen mukaan kaikki mikä on olemassa, virtaa eli emanoituu Yhdestä niin kuin valo virtaa auringosta. Tässä järjestelmässä paha ei ole muuta kuin ei-olevaa. Tämä ei tarkoita täydellistä olemattomuutta vaan jotain täysin erilaista kuin autenttinen oleminen, negatiivista ja passiivista. Uusplatonistina Plotinos yhdisti pahan aineeseen.

Augustinus omaksui Plotinoksen käsityksen pahasta. Hänellä paha oli hyvän puutetta eli toisin sanoen pahalla ei ollut mitään itsenäistä olemista tai entiteettiä. Paha oli Augustinukselle parasiittistä tai negatiivista olemista, kuin sokeutta näkemiseen verrattuna. Pahaa voi siten olla vain jos on jotain hyvää. Paha tulee maailmaan jos joku luopuu ja lakkaa olemasta siinä paikassa ja tilassa mihin hänet on luotu. Emanaatio-oppia tai aineellisen maailman samaistamista pahuuteen Augustinus ei hyväksynyt. Hän piti luomiskertomuksen mukaan kaikkea Jumalan luomaa hyvänä.

2.2 Vapaa tahto pahuuden syynä

Paavalia, Tertullianusta (n. 155 - 230) ja Cyprianusta (n. 200 - 258) seuraten Augustinus perusti antropologiansa Raamatun syntiinlankeemuskertomukseen. Ensimmäiset ihmiset, Aadam ja Eeva, rikkoivat Jumalan käskyä ja söivät kielletystä puusta. Sen takia kaikki luotu on suistunut paratiisin ihanuudesta kuoleman varjoihin. Jumala ei siis luonut pahuutta vaan Jumalan luomat vapaat luodut valitsivat sen. Näin pahuuden syy ja alku piilee ihmisen valitsemassa vapaudessa. Jumala jää täydellisen syyttömäksi.

Augustinus tulkitsee Eedenin käärmeen langenneeksi enkeliksi, jonka Jumala oli ennalta määrännyt suistumaan tuhoon. Käärme ei kuitenkaan pelkällä omalla viekkaudellaan pettänyt Aadamia. Augustinuksen mukaan hän oli jo ennen kiusausta sydämessään kääntynyt pois Jumalasta. Ihminen oli pahankurinen ja hänellä oli himo tehdä väärin jo ennen lankeamistaan. Mistä tämä pahuus sai alkunsa? Tähän Augustinus ei vastaa.

Augustinuksen perisyntiopin mukaan Aadamin luonto periytyy isältä pojalle. Niin jokainen ihminen on tuomittu seuraamaan syntistä luontoaan laveaa tietä kohti kadotusta. Hänen mukaan pahuuden nuoli on syntinä ihmisen olemuksessa, eivätkä mitkään teot tai kilvoitukset saa revittyä sitä irti. Ainoa toivo on Jumalan valmistama pelastus, Jeesuksen sovituskuolema ristillä, joskin tämän oven Jumala avaa vain valituilleen.

2.3 Puolustus: Alvin Plantinga

Tunnetuin ja ajankohtaisin Augustinolaisen teodikean kannattaja on amerikkalainen filosofi Alvin Plantinga (1932 –). Plantingan kuningasajatuksen mukaan usko kaikkivoipaan ja täydellisen hyvään Jumalaan ei ole ristiriidassa maailman pahuuden kanssa jos otetaan huomioon, että paha johtuu vapaiden ja rationaalisten luotujen olentojen toiminnasta. Plantingan mukaan maailma, jossa on vapaudesta johtuvaa pahuutta, on parempi kuin maailma ilman vapautta. Sitä paitsi pahuus voi lisätä maailman hyvyyttä. Plantingan mukaan on mahdollista, että Jumala ei voinut luoda maailmaa, jossa olisi vain moraalista hyvää, sillä vapaa tahdon sisällyttäminen luomiseen rajoitti Hänen mahdollisuuksiaan. Jumala ei voi aiheuttaa tai määrätä vapaita luotuja, sillä muuten he eivät olisi vapaita. Miksi Jumala ei sitten voinut luoda maailmaa, jossa kaikki ovat vapaita ja tekevät vain hyvää? Tämä väite on loogisesti mahdollinen. Jumala olisi voinut luoda tällaisen maailman, mutta koska Hän ei voinut niin tehdä, hän ei ole Kaikkivoipa.

Plantinga vastaa ongelmaan turmeltuneisuuden käsitteellään. Sen mukaan on loogisesti mahdollista, että on henkilöitä, jotka eivät voi olla tekemättä pahaa. Lisäksi saattaa olla niin, että me olemme kaikki tällaisia henkilöitä. Tästä Plantinga tekee johtopäätöksen, että on mahdollista, ettei Jumala voinut luoda maailmaa, jossa on moraalista hyvää, mutta ei moraalista pahaa. Tästä seuraa se, että ihmiset ehkä tekisivät pahaa kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tätäkin ajatusta voi kritisoida: eikö Jumala olisi voinut luoda vain turmeltumattomia luotuja kuten esimerkiksi niitä enkeleitä, jotka eivät langenneet? Joka tapauksessa Plantingan augustinolainen vapaan tahdon puolustus on yhä nykyäänkin varteenotettava vaihtoehto selittää kuinka Kaikkivoipa ja täydellisen hyvä Jumala voi olla olemassa pahuudesta huolimatta.

2.4 Kritiikki: John Hick

Augustinuksen kristillisen teodikean valta-asema alkoi horjua humanismin ja valistuksen aikoihin. Sen käsitys ihmisen perisynnistä ja sidotusta tahdosta ei sopinut yhteen modernin ihmiskuvan kanssa. Meidän ajallamme Augustinusta on kritisoinut esimerkiksi brittiläinen uskonnonfilosofi ja teologi John Hick (1922–) kirjassaan Evil and the God of Love.

Paitsi ensimmäisen Mooseksen kirjan räikeästä ylitulkinnasta, Hick soimaa Augustinuksen käsitystä pahasta, joka vaikuttaa ilmestyneen paratiisiin tyhjästä. Hänen mielestään täydellisen hyvän olennon lankeaminen syntiin on ristiriitaista ja käsittämätöntä. Jumala olisi voinut luoda kontingentteja luotuja, jotka eivät lankeaisi, mutta ei kuitenkaan luonut. Siksi hän on viime kädessä vastuussa pahasta, vaikka kuinka syyttäisimme ihmistä. Augustinuksen mukaan lankeemus olikin osa Jumalan ikuista suunnitelmaa. Hick ei myöskään siunaa Augustinuksen määritelmää pahasta vaan katsoo, että pahuus ja synti pitäisi nähdä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen epäonnistumisena.

Augustinolaisen teodikean kilpailijaksi Hick nostaa sielua valmistavan teodikean. Tätä kutsutaan myös ireneaolaiseksi teodikeaksi sen muotoilijan kirkkoisä Irenaeuksen (n. 130–202 jKr.) mukaan. Irenaeuksen mukaan Jumala loi ihmiset epätäydellisiksi ja epäkypsiksi lapsiksi, joissa oli Jumalan kuva ja potentia kehittyä Jumalan kaltaisuuteen. Irenaeukselle ensimmäiset ihmiset olivat siis lapsia, joiden tottelemattomuus ei ollut koko luomakunnan kironnut kapina vaan pelkästään heikkojen ja haavoittuvaisten luotujen Jumalan myötätunnon apuun kutsuminen. Hick omaksuu tämän tulkinnan. Hän katsoo, että se sopii paljon paremmin yhteen meidän tuntemamme evoluutioprosessin kanssa toisin kuin käsitys täydellisestä alkutilasta.

Hick seuraa Irenaeuksen käsitystä elämästä, joka hänen mukaansa on asteittaista hengellistä kasvua kohti sitä kirkkautta, jonka näemme Jeesuksessa Kristuksessa. Pahan kautta opimme tuntemaan ja valitsemaan hyvän. Maailma, jossa hyvyys ja pahuus vallitsevat, on Jumalan ihmiselle määräämä ympäristö kehittyä moraalisesti. Jumala ei voinut luoda suoraan ihmistä yhteyteensä, koska se olisi rajoittanut ihmisen vapautta. Siksi hän asetti ihmisen maailmaan eli episteemiseen etäisyyteen itsestään, jolloin luodut voivat vapaasti valita joko synnin tai Jumalan rakastamisen. Kirjansa lopussa Hick pitää olemassa olevaa maailmaa parhaimpana, sillä moninaiset kärsimykset ja haasteet, joita joudumme kohtaamaan auttavat meitä kasvamaan rakkautta, myötätuntoa ja muita hyveitä, sanalla sanoen kasvamaan Jumalan kaltaisuuteen.