Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 3/4

 

3. Teodikea hindulaisuudessa

3.1. Hindulaisuuden historia

Klassinen hindulaisuus, vedauskonto, on Intian kansallisuskonto. Sen syvimmät juuret ovat syvällä 2500–1900 eKr. vallinneessa nykyisen Pakistanin ja Luoteis-Intian Indus-kulttuurissa, jonka aikana hedelmällisyyskultit ja uhri/ylösnousemus mysteerit kukoistivat. Suositun Shiva-jumalan palvonta periytyy tältä ajalta. 

Seuraavaa hindulaisuuden kautta kutsutaan Veda-kaudeksi. Se sai alkunsa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arjalaisten paimentolaisten valloitusretkistä Pohjois-Intiaan. Tältä ajalta ovat peräisin hindulaisuuden pyhät tekstit eli Vedat, jotka kirjoitettiin 1000–800 eKr. Vedat sisältävät ylistyslauluja, loitsuja, rukouksia ja ennen kaikkea uhrirituaaleja. Tämän ajan jumaluudet olivat henkilöityjä luonnonjumalia kuten ukkosenjumala Indra. Uhrirituaalit olivat uskonnollisuuden sielu. Myöhemmin jumalat Vishnu ja Shiva saavuttivat keskeisen aseman, joskin Intian polyteistinen kulttuuri kuhisi lukuisia muitakin jumalia.

Klassisella ajalla noin vuodesta 550eKr. vuoteen 550 jKr. alkuperäinen hindulaisuus, brahmanismi, joutui kriisiin, kun kritiikki sen uhrikulttia vastaan voimistui, eikä se kyennyt pitämään käsissään Intian jatkuvasti monipuolistuvaa hengellisyyttä. Näihin aikoihin hindulaisuudesta erottautuivat jainalaisuus ja buddhalaisuus omiksi uskonnoiksi, sillä ne eivät tunnustaneet vedojen auktoriteettia. Uskonnollisfilosofisten ja uhrikulttia kritisoivat Upanisadit sekä tänäänkin hyvin suosittu Intian kansalliseepos Mahabrahata muodostuivat klassisella ajalla. Eepoksen tunnetuin kertomus on Bhagavad-Gita.

Keskiajalla hindulaisuuden monimuotoisuus lisääntyi entisestään ja sen sisään mahtui jo lukuisia eri lahkoja. Nykyäänkin suositut mystinen bhakti-liike sekä, Abi Shankaran levittämä monistinen vedanta-filosofia alkoivat saada laajaa kannatusta 700–800 jKr. alkaen. Brittihallinnon ja kristinuskon vaikuttaessa Intiassa syntyi länsimaissa tunnettu, filosofinen ja suvaitsevainen hindulaisuuden muoto, uushindulaisuus, jonka tunnetuimpia edustajia olivat muun muassa mystikko Ramakrihna, hänen oppilaansa Swami Vivekananda sekä Mahatma Gandhi.

Hindulaisuus on vahvasti synkretistinen uskonto. Se sulkee syliinsä mitä erilaisimpia hengellisyyden muotoja, useiden aikakausien ja kulttuurien ajattelua, pyhiä Veda-tekstejä, kansanomaisten sankarieeposten uskonnollisuutta sekä vieraiden kulttuurien kuten zarathustralaisuuden ja islamin vaikutteita. Vaikka eri koulukuntien ja filosofisten suuntausten välillä onkin erimielisyyksiä, länsimaisille monoteismi uskonnoille ominainen ehdottomuus puuttuu hindulaisuudesta. Sen tähden sadat miljoonat jumalat ovat osa samaa perhettä ja yhden ainoan Jumalan, Brahmanin manifestaatioita. Hindulaisuudessa on kuitenkin monia uskomuksia, joihin kaikki hindut uskovat. Yksi näistä on käsitys karman laista.

Kali-jumala 

3.2 Karman laki ja jälleensyntymä

Jo hyvin varhaisessa veda-kirjassa, Rigvedassa, esiintyy käsitys vaeltavasta sielusta, atmanista, joka päätyy kuoleman jälkeen taivaaseen tai helvettiin. Uskomus sielun jälleensyntymästä esiintyy ensimmäistä kertaa myöhemmässä veda-kirjallisuudessa. Vasta Upanisadeissa esitellään ajatus karman laista, jonka mukaa ihmisen tuleva elämä määräytyy sen mukaan miten hän on elänyt aikaisemman elämänsä. Myöhemmin Bhagavad–Gitassa vakiintui moraalisen tien lisäksi mystisfilosofinen tiedon tie, jnana, jossa opitaan atmanin ja Brahmanin pyhä yhteys sekä palvonnallinen tai hartaudellinen tie, bhakti, keinoina saavuttaa parempi huominen.

Karman lain mukaan jokaisella teolla on seuraus: mitä kylvät, sitä saat niittää. Hyvistä teoista, joita voivat olla esimerkiksi ruoan jakaminen papeille, rituaalin suorittaminen, pyhiinvaellus tai pyhien tekstien lukeminen, seuraa hyvää karmaa eli ansiota. Palkan voi saada nykyisessä elämässä (esimerkiksi pitkänä ikänä), mutta yhtä hyvin vasta seuraavassa, sillä kuolema ei patoa elämänvirtaa vaan ohjaa sen uusille urille. Lain kausaliteettia ei kuitenkaan voi havaita empiirisesti esimerkiksi seuraamalla kuinka laki kostaa kadulla koiraa potkaisevaa poikaa potkaisemalla vuorostaan häntä. 

Hindulaisuus ei tunne käsitystä yhdestä Liikkumattomasta liikuttajasta, joka pyörittäisi elämänpyörää sen ulkopuolella.  Hindulaisuuden mukaan jopa jumalat ovat karman lain alla. Jumala(t) voivat auttaa ihmisiä, mutta eivät pyyhkiä heidän pahoja tekojaan pois, joten juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille keskeinen pelastuskäsitys syntien anteeksiantamisesta ei löydä kaikupohjaa Intiasta. Autuus on joka tapauksessa mahdollinen, kun hengellinen evoluutio päättyy vapautukseen eli mokshaan, missä sielu tai Itse liukenee maailmaan.

Karman laki on hindulaisuuden vastaus pahuuden ongelmaan. Se on oikeudenmukainen ja maksaa kaikille tasa-arvoisesti ansaitun palkan. Se näyttäisi kykenevän selittämään myös tarpeettoman ja ylenmääräisen kärsimyksen, mikä on ollut vaikea pala länsimaisille teodikeoille. Jos vauva syntyy kehitysvammaisena, kärsii kaksi vuotta suunnatonta tuskaa ja kuolee, tragedian voi ymmärtää entisen elämän syntien rangaistuksena. Lisäksi hindulaisen ei tarvitse ihmetellä, miksi rakkautta tihkuva Jumala antaa ihmiselle kurjan elämän, katkaisee sitten hänen elämän langan ja tuomitsee hänet sitten ikuisuudeksi helvettiin. Jälleensyntymisen puolesta voi nähdä puhuvan myös sen, että pahuus ei koskaan ole ollut samanlainen jättiläisongelma hindulaisuudessa toisin kuin lännessä.

Kysymykset eivät kuitenkaan lopu tähän. Kuka loi karman lain ja kuka ylläpitää sitä? Mistä pahuus on saanut alkunsa? Kuka on syyllinen kärsimykseen?

   

3.3 Brahman ja hindulaisuuden maailmankuva

Hindulaisuuden antroposentriset jumalat nähdään yleisesti eri aspekteina tai tapoina ymmärtää yhtä perimmäistä todellisuutta, joka on Brahman. Brahman on maailmansielu, joka on jokaisen atmanin summa. Persoonaton Brahman, niin kuin esimerkiksi Shankara hänet ymmärsi, vastaa suuresti uusplatonisti Plotinoksen Yhtä: Brahman on kaikkien ominaisuuksien tuolla puolen, eikä Hänestä voi saada mitään tietoa. Shankaran mukaan aisteillemme avautuva todellisuus on pelkkää harhaa tai alempaa totuutta ja Brahman on ainoa tosi oleva.

Vedakirjallisuuden Brahmana teksteissä ja vedantafilosofiassa Brahman on persoonaton absoluutti, kun taas Upanisadeissa, bhakti-liikkeessä ja kansanhindulaisuudessa puhutaan persoonallisesta Brahman Jumalasta (ja jumalista). Persoonallista ja ominaisuuksilla varustettua Jumalaa kutsutaan saguna Brahmaniksi ja se edustaa hindulaista teismiä. Tämä Brahman samaistuu usein Ishwara-jumalaan,  Shivaan tai Vishnuun. Patsaat, temppelit ja rukoukset tehdäänkin Shivan, Vishnun ja muiden jumalien kunniaksi. Vishnu ja Shiva katsotaankin Brahmanin tavoin kaikkivaltiaaksi, perimmäiseksi todellisuudeksi ja kaiken alkuperäksi, vaikka heillä on myös täysin inhimillisiä piirteitä.

Intialaisen mytologian mukaan ikuisessa maailmankaikkeudessa on lukusia maailmoja, jotka syntyvät ja tuhoutuvat. Kaikki elävä on samoin ikuisesti olemassa, vaikkakin kaikkien – myös jumalien – on kuoltava ja synnyttävä uudelleen kun sielun ansiot ovat kuluneet loppuun. Pisimmin elää (saguna)Brahman. Kun hänen 311040000000000 elinvuottaan päättyy, koko hänen maailmansa katoaa, kunnes hän jälleen kolmen sadan biljoonan vuoden jälkeen aloittaa kaiken alusta. Tämä orgaaninen olemassaolo tai prosessi jakautuu vielä lyhyempiin ajanjaksoihin, kalpoihin, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Tällä hetkellä elämme pimeää kali-yugaa, jonka aikana ihmiskunta rappeutuu ja kärsii velloessaan synneissään.

                     

3.4 Pahan alkuperä hindulaisuudessa

Hindulaisuudessa ei ole samanlaista syntiinlankeemus kertomusta kuin kristinuskossa. Intialaisen käsityksen mukaan aika on syklinen kehä, jolla ei ole alkua ja joka toistaa itseään. Siksi historian alkuhämärässä tapahtunut korruptio ei toimi hindulaisuudessa. Edellä kävi ilmi, että perimmäinen todellisuus on Brahman, joka voidaan käsittää panteistisesti eli siten, että hän on kaikki mitä on olemassa. Jos siis (saguna)Brahman on kaikki olemassa oleva ja rajaton, pitäisikö pahuus nähdä yhtenä hänen ominaisuutenaan? Jos taas Brahman ei ole paha, hän on rajallinen, jolloin hänen täydellisyytensä kyseenalaistuu.

Hindulaisuus yhdistääkin jumaliinsa julmuutta, väkivaltaa ja pahuutta sen enemmän ihmettelemättä, mikä voima tai syy heidät on raivostuttanut. Hindulaisessa maailmankaikkeudessa ylimmällä tasolla vaikuttavat jumalalliset devat ovat jatkuvassa sodassa alimmin tason demoneja, asuroita, vastaan. Ihmisen, joka seisoo kosmisen tasojen keskellä, on valittava kenen joukoissa seisoo. Jumalat saattavat olla ihmisen ja devojen puolella, mutta toisaalta esimerkiksi Shiva puoltaa demoneja. Bhagavad–Gitassa Vishnun inkarnaatio Khrisna lipoo kielellään kaikki maailmat ja ihmismaailman urhot tulisiin suihinsa.

Hindulaisuuden voi myös valjastaa syyttämään ihmistä kärsimyksestä ja pahuudesta syynä, jos vain muistaa, ettei tämä väärinkäytetty vapaus tapahtunut täydellisessä alkutilassa vaan, että ihminen on aina käyttäytynyt samalla tavalla. Kärsimys, oli se sitten synnynnäistä sokeutta, pitkäveteistä elämää murmelina tai taivaasta päähän putoava tiiliskivi, on siten aina järjestelmän rangaistus ja sovitus uhrin synneistä. Paha on siis osa ikuista maailmaa. Vaikka sitä ei koskaan saa täysin irti olemassaolosta, hindulaisuus ei silti välttämättä ole fatalistinen uskonto. Jokainen yksilö voi valita hyvän ja pahan välillä ja muuttaa kohtaloaan valinnoillaan.