maanantai 10. elokuuta 2020

"Tämä on loukkaus! Vaadin, että ammut minua!" Don Rosan parhaimmat 8/10


19. Sammon salaisuus

Roope äkkää, että hänellä on hallussaan pala Elias Lönnrotin muistikirjasta. Kadonnut sivu johdattaa ankat Suomeen ja Kalevalaan, myyttisten hahmojen ja aarteiden pariin.

Tämä on Don Rosan pisin ja kenties kunnianhimoisin ankkari. Rosa vie usein sankarimme autenttisiin paikkoihin maailmassa, joten Suomi ja Helsinki eivät ole poikkeuksia. Nyt vain tuonpuoleiset henkilöt ilmestyvät visiitille. Jakson heikkous on ilmeinen: Juttu sinkoilee paikasta kolmanteen. Rosa vielä alleviivaa ongelmaa viittauksella Normandian maihinnousuun (alkuperäiskäännöksessä Gettysburgin taistelu). Lisäksi tarinassa on ikävää kömpelyyttä. Väinämöinen törröttää veneen perällä, paatti ilmestyy tyhjästä ja maailmojen liittymäkohdat on hakemalla haettuja.


Vähemmästäkin on ankkojen hatut lentäneet ilmaan. Louhi on kammottava ilmestys.

Motkotan kuitenkin vain hetken. Rosa on tehnyt rohkean vedon piirtäessään vieraan maan myyttiset hahmot ruutuihinsa. Väinämöinen, Louhi ja kumppanit näyttävät pahuksen komeilta! Vain Rosalla on tarvittavaa kaistapäisyyttä tuomaan Ankkalinnan yhteen Kalevalan kanssa. Kokonaisuus toimii kuitenkin hienosti, jopa erinomaisesti. Akun ja Kuoleman kohtaaminen sekä koko jutun jälkinäytös kuuluvat Rosan ankkatarinoiden riemuikkaampiin hetkiin. Louhen saapuminen Helsinkiin - puhumattakaan maailman toisimmaksi suurimmasta sammakosta - on kuin voinokare Kauppatorilta ostetun kalakukon päällä.



Roopen Lönnrot-takauma toimii kuin junan vessa, samoin motiivi lähteä Suomeen, pieni Kalevala-tiivistys (voi, taivas mitä kaikkea tähän jaksoon on ahdettu!) sekä astraalisiirtymä toiseen maailmaan. Äkkiä mukaan tulee ihokarvat pystyyn nostattavaa jylhyyttä Kalevalan mitalla. Väinämöisen miekka viuhuu ja kanteleen soitanta saattelee tarinan, ei ehkä erinomaiseen, mutta silti onnistuneeseen loppuhuipennukseen eli Roopen valintaan ikuisuuden ja Ainonsa väliltä.

Kalevala kertoo Suomen muinaisajasta, vaikka runoja on vaikea ajoittaa. Kulttuurillisesti eepos on hyvin merkittävä. Onhan meillä Kalevalan päivä helmikuussa ja Kalevalan henkilöt lastemme ja yritystemme yllä. Joillekin uuspakanoille ja teosofeille opuksen "henki" elää arjessa, mutta muuten innostus ei ole samaa luokkaa kuin sata vuotta takaperin, kansallisromantiikan taidekerhoissa. Elias Lönnrot oli kristitty virsiseppä. Kalevalan lopussa shamanistinen aika väistyy, kun puolukasta raskaaksi tullut Marjatta synnyttää pojan, Karjalan kuninkaan, joka ajaa Väinämöisen pois raukoilta rajoilta. Väinämöinen, tuo pohjolan Orfeus, vannoo kuitenkin palaavansa. Kukahan istuu tänään Suomen valtaistuimella?



Akseli Gallen-Kallelan tulkinta Väinämöisen lähdöstä. Väki tulee taustalla loistavan Jeesus-lapsen luo, mutta muutama ihmettelijä näkyy jääneen pitämään vanhan tietäjän henkeä yllä.


18. Kadonneen kirjaston vartijat

Roope löyttäytyy yhteen Tupun, Hupun, Lupun kanssa etsimään Aleksandrian kirjaston kadonneita niteitä Sudenpentujen käsikirjan ja kenraali Nuuhin avulla. Ankat jäljittävät tiedon aarreaittaa halki historian vuosisatojen, mutta perille on pitkä matka.

Demokraattisessa kansanäänestyksessä tämä jakso olisi varmasti viiden parhaimman Rosa-tarinan joukossa, ellei peräti paalupaikalla. Minä jätin jutun kärkikahinoiden ulkopuolelle. Minusta stoorissa on runsaasti huumoria, mutta kauneimmat kukkaset löytyy muualta- Vitsit ovat ehkä enemmän lapsille sopivia, jos miettii vaikkapa monia koira-gägejä. Tarinassa on toinenkin huomautus. Akun luonne taipuu sohvaperunaksi sanoman läpiajamiseksi, mutta en pidä pintahermo-Roopesta, joka sinkoilee sinne tänne ja luovuttaa heti, kun langan pää katoaa nurkan taa. Tämä käytös ei sovi maailman parhaimmalle aarteenmetsästäjälle.



Onneksi tarinan avut on yhtä helposti havaittavissa. Johdannossa kiiltää taas vanhaa kunnon supenpentumateriaalia. Tarinan voimataso löytyy Aleksanteri Suuren ja Kleopatran hautaluolasta. Ankkojen trippi jatkuu Istanbuliin eli muinaiseen Bysanttiin sekä Venetsiaan ja Espanjan Sevillaan. Jakso toimii paremmin historian oppituntina kuin sarjakuvana. Ankkojen jäljitysmatkaa on jännittävä seurata historian merkkihenkilöiden vanavedessä. Lopun yllärit nostavat jakson parhaimmistoon. Juoni ei ole viiva, se on ympyrä.

Bysanttia on pidetty länsimailla irrationaalisena ja passiivisena valtakuntana, mutta Rosa tietää paremmin: kyseessä oli oppinut, luova ja vahva imperiumi. Kenties valtakunta toimi myös kilpenä, joka suojasi Euroopan kansoja arabeilta. Länsimainen kristikuntahan identifioitui Euroopaksi islamilais-arabien ekspansion myötä 700-luvulla. Konstantinopoli, "toinen Rooma" kesti avaarien, slaavien, persialaisten, arabien, bulgaarien, venäläisten ja turkkilaisten hyökkäykset mm. legendaarisen kreikkalaisen tulen avulla. Idän ja lännen välit menivät pahemman kerran solmuun, kun neljäs ristiretki vuonna 1204 kohdistui Konstantinopoliin osana poliittista valtapeliä. Ottomaanien valtakunta nielaisi kaupungin vuonna 1453. Tästä katastrofista voi lukea vaikkapa Mika Waltarin kirjoittamasta romaanista Johannes Angelos.

Idän kristillisyys eli ortodoksisuus ei kadonnut Bysantin myötä, sillä valtakunnan oppineet olivat tehneet lähetystyötä bulgaarien, serbien ja venäläisten parissa.     


17. Kaikkein mieluisin lahja

Ankkalinnalaiset koettavat kilvan keksiä lahjaa Roopelle, sillä hänen saapumisensa kaupunkiin 50-vuotispäivä on ovella. Lahjakilpailu ja juhla ovat kuitenkin vain Roopen vihollisten juoni hänen rahojensa menoksi.


Tämä juhlakakku on Don Rosan tyylinäyte onnistuneesta pohjasta, täytteestä, kuorrutuksesta ja vaahtokarkeista. Mestari pudottaa naurupommeja lukijan hermoon. Esimerkiksi Karhukoplan visiitti Pelle Pelottoman puodissa sisältää neljä hauskaa vitsiä. Kuka muu sarjakuvataiteilija pystyy samaan? Jaksossa on vieläpä monia Rosan parhaimpia reseptejä, kuten Roopen ilme h-hetkellä sekä dramaattinen suudelma. Muiskis vain!



Kaikkein mieluisin lahja kasvattaa jännitystä kohtaus kohtaukselta. Juttu ei huipennu rahasäiliön ryöstöön, sillä Rosa lyö mustapekkakortin pöytään alamaailman yllätyspirskeissä. Syvällisyys ei aina valssaa sarjakuvaviihteen irtovitsien kanssa, mutta tämä tarina onnistuu rakentamaan dramaattisen kaaren Roopen identiteetin varaan. Loppuruutujen herttarouva ei tarjoile pelkkää siirappia.



Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Tämä tarina hyödyntää hienosti Milla Magian muodonmuutostaikuutta. Tämähän on suorastaan noidan bravuuritemppu. Barksin tarina "Kiukkuinen noita" todistaa, että muodonmuutos on ovelampi ase kuin moukariksi valjastettu meteori. Jaksossa "Milla Magian monet kasvot", Roope menettää kasvonsa noidan taikuuden takia. Transformaatiot on luettu muutenkin noitien peruskykyihin. Raamatun mukaan Saatanakin tekeytyy valon enkeliksi. Muuntautumisessa on jotain pirullista. Kuvittelepa jos vihollisesi ottaisi muotosi ja tekisi kaikenlaisia konnuuksia sinuna. Valehtelussa ja väärän todistuksen antamisessa on jo annos julmaa noituutta.




16. Eldoradon viimeinen valtias 

Etsiessään uponneita aarteita Floridasta, sankarimme saavat vihiä tarunomaisesta Eldoradosta. Kultaisen kaupungin jäljitys vie ankat Saksan kautta Kolumbiaan, mutta vanha vihollinen roikkuu kannoilla, eivätkä historian arvoituksetkaan solahda yhteen kuin palapelin palaset.

Rosa ei itse hehkuttanut tätä retkeä, mutta minun oli pakko päästää se parhaimpien joukkoon runsaan huumorin, historiallisesti kiehtovan ja taidolla sommitellun juonen sekä huiman loppuratkaisun takia.

Rosa pitää riman korkealla kaikissa kolmessa näytöksessä. Hänellä on ilmiömäinen kyky tiivistää monisataasivuiset materiaalit viihdyttävään pakettiin sekä sujauttaa juonen väliin hauskoja hippuja. Luostariepisodi on paraatiesimerkki Rosan kyvyistä rakentaa huumoria ja toimintaa kiehtovissa puitteissa. Eikä saksalainen ravintolakaan ole hullumpi. Hienoa, että suomentajat mahdollistavat lukijoiden kielikylvyt.




Miksi me rakastamme Rosan sarjakuvia? Koska Rosa rakastaa meitä lukijoita. Todisteena on juuri tällaiset tarinat. Niistä voi huomata, kuinka maestro on kääntänyt kaikki kivet ja kannot etsiessään hauskuutta kuin Roope aarteita.

Tässä tarinassa kerrotaan, kuinka chibcha-intiaanit uhrasivat jumalille heittämällä kultaa pyhään järveen. Auringon poika -tarinassa mainitaan myös kullan päätyneen järveen, vaikka uhrausajatusta ei mainita. Uhraaminen Jumalalle, jumalille tai henkiolennoille on yleisuskonnollinen tapa. Raamatussa puhutaan myös paljon uhraamisesta. Uhraaminen on pahemman kerran ristiriidassa valitusaatteen järkiauktoriteetin sekä ateistien ja uskontojen vastustajien mielestä, sillä sadon, karjan, kullan tai ihmishengen uhraaminen on yksinkertaisesti hyödytöntä puuhaa, mikä saa jumalat näyttämään verenhimoisilta olennoilta. Toisaalta uhraamista on kaikkialla; hengen, ajan, rahan uhraamista jne. Minusta ajatus luovuttaa parasta jumalalle yleisen hyvän vuoksi on myös ylevä, olkoonkin, että korkein mahdollinen uhri on kuulemma jo annettu.



15. Kirje kotoa

Roope, Aku ja pojat etsivät temppeliherrojen aarrekätköä MacAnkkojen sukulinnan kätköistä. Roopen kannoilla on parrakas konna sekä hänen menneisyytensä. 
 
Rosalla on kaksi päätöstarinaa, joista tämä neljänneksi viimeinen tarina on toinen. Jakso on mahtava finaali sekä suuri jatko-osa Barksin klassikolle "Vanhan linnan salaisuus" ja Rosan temppeliherra -debyytille. Rosa ei korkannut shampanjapulloa tämän kanssa. Ilmeisesti rima oli katossa. Ehkä Rosaa harmitti, kun hän ei kyennyt piirtämään vaivallakaan yhtä hyvää ja vanhan linnan miljöötä hyödyntävää tarinaa, minkä Barks piirsi kepeydellä. Kenties Rosa katsoi, että tarina on sortuu saippuaan komedian ja toiminnan kustannuksella.

Näissä mietteissä on ehkä perää, mutta onhan tämä verraton tarina. Ei vitsejä tarvitse joka ruutuun. Roopen välienselvittely Matilda-siskon sekä kuolleen isänsä kanssa kantaa hienosti lukijaa ruudusta toiseen. Mahtavaa, että Rosa uskaltaa käsitellä vaikeaa aihetta kaunaa silottelematta. Lukija ei vaivaannu tai odota, milloin perhedraama loppuu, etenkään kun Aku ja pojat osaavat hienosti sovitella vanhusten välejä.

Aarteenmetsästyksenä Kirje kotoa ei sorru toistoon tai historialliseen informaatioähkyyn, vaikka Rosan tapauksessa tämäkin vaara on lähellä. Juoni kulkee sujuvasti kahdella tasolla. Roopen rooli sukunsa ketjussa nivoutuu hienosti yhteen historian suurimman kahdonneen aarteen kanssa. Pelkkä aarteenetsintä ei yksistään toimisi läheskään yhtä hyvin, mutta nyt Aku saa vuolla sarkasmiaan ja sättiä Roopen tärkeysjärjestyksiä. Minusta tässä on samanlainen onnistunut juonikuvio kuin Kaikkein mieluisimmassa lahjassa: pahasta seuraa hyvää. Aku on sopivasti sankari ja sössijä. Viimeisen näytöksen riidan päättävä sovinto jättää lukijan iloisen onnelliseksi. Sovitus avaa rikkauden portit.




Salaseurat ovat salaliittoteorioiden - sekä joiden sarjakuvien - peruskauraa. Temppeliherrat olivat aikanaan suuri järjestö, mutta nykyään heitä ei muisteta, sillä herrojen jäljet häviävät 1300-luvulle. Tunnetuin ja levinnein "salaseura" lienee 1700-luvulla perustetut Vapaamuurarit. Liike tosin näkee, ehtaan esoteeriseen tyyliin, juurensa kaukana muinaisuudessa, kuten Egyptin kukoistuksen tai Salomonin temppelin ajoissa. Kuuluisin suomalainen vapaamuurari oli Jean Sibelius, joka myös sävelsi seuralle rituaalimusiikkia. Salaliittoteorioiden - ja kenties järkevämpien tahojen - mukaan Vapaamuurarius on pohjimmiltaan saatanallinen järjestelmä. Edelleen Yhdysvaltojen dollarin setelissä oleva symboli edustaa vapaamuurarien salaista valtaa, minkä turvin korruptoitunut eliitti saattoi esimerkiksi salamurhata J.F. Kennedyn. Liikkeen salamyhkäisyys ruokkii mielikuvitusta, jota ilman todellisuus olisi ilmeisesti liian tylsää.


14. Temppeliherrojen kätketty kruunu 

Roope etsii apureineen keskiaikaisten temppeliherrojen kadonnutta kruunua. Matkalla ankkojen täytyy selvitä brutopian armeijasta, pedoilta ja voodoo-tohtoreilta sekä mitellä oveluudessa kieroa salaseuraa vastaan.

Tämä tarina on Rosan suurimpia, kirjakokoelman nimikkotarina, jonka historialliseen aarteenmetsästykseen istuu saumattomasti niin suomalaisen A.E. Nordenskiöldin tapaaminen kuin viittaukset Carl Barksin Viisasten kivi -seikkailuun. Rosa pitää suuren paketin taitavasti kasassa, vaikka mukana on takauma, historiaruutuja sekä juoni, joka vie ankat kolmelle mantereelle. Tarinassa aistii hyvän Indiana Jones -hengen.


Nordenskiöld karttojen parissa on enemmän kuin sopivaa, sillä mies omisti peräti 24000 karttaa! Vanhimmat kartoista ovat 1400-luvulta. Kokoelma on nykyään Suomen kansalliskirjastossa.

Jakso toistaa samaa rataa kuin Rosan muut aarresafarit. Siirtymä ensimmäisestä näytöksestä toiseen on liki sama kuin Takaisin Xanaduun -matkassa. Sama kaava ei kuitenkaan ole haitaksi, kun Rosa maksimoi viihteellisyyden hauskoihin hetkiin (etenkin voodoo-nukke episodi on riemastuttavan kekseliäs), jännittävään toimintaan (Jäämerellä riittää säpinää) sekä kutkuttaviin faktoihin historian lehdiltä (temppeliherroista ei kerrottu koulussa). Hyvä tunne pysyy mukana jakson loppuun asti silmiä hivelevän aarteen ja juonen häränpyllyjen myötä.

Tämä sarjakuva ei ole ainoa linkki Nordenskiöldien ja viisasten kiven välillä. August Nordenskiöld oli tutkimusmatkaajamme veljenpojanpoika, vapaamuurari ja kansainvälisesti tunnettu alkemisti. Mies yritti valmistaa viisasten kiveä 1700-luvulla Ruotsin kuninkaan rahoituksella. Herra jopa kirjoitti reseptikirjan "Näin valmistat viisasten kiven". Augustin jalo tarkoitus oli lopettaa rahan hirmuvalta. Kun yritykset epäonnistuivat, alkemisti lähti Afrikkaan perustamaan Uutta Jerusalemia vailla orjuutta. Hanke oli kirjaimellisesti utopistinen ja ilmeisesti mies murhattiin. Nordenskiöldien mahtisuvun - sekä Suomen ensimmäisen perunamaan - tyyssija on kotikunnassani Mäntsälässä. Suvun kartanossa on vieläkin nähtävillä Augustinin alkemistinen uuni sekä kultainen(!) pääkallo.



13. Klondiken keisari

Roope osallistuu Klondiken kultaryntäykseen, mutta rikastumisen esteenä on routainen maa, Kanadan hyinen luonto sekä Yukonin korppikotkat. Kovuuden lisäksi pohjola erämaa tarjoaa lumoavaa kauneutta sekä ikimuistoisia aarteita.

Klondiken keisari on Roope-historiikin huipennus. Kaikista aarrekertomuksista tämä erottuu edukseen, sillä kyseessä on koossa pysyvä ja suoraviivainen kultajahti vailla viittauksia keskiaikaan tai vanhoihin lakipykäliin. Kultu Kimallus on tullut useasti vastaan tämän blogisarjan jutuissa, mutta vasta nyt Roope kohtaa hänet nuoruutensa päivissä. Hienoa, että Kultu on remmissä, vaikka Rosan piirtämistä leimaa vielä kunnioitus Barksin asettamia rajoja kohtaan luovuuden sijaan.


Villiä menoa Alaskan Skagwayssa. Taustan ampumavaatimuksen esittää tuttu hahmo, Wyatt Earp, joka liikkui nurkissa samaan aikaan kun Roope.

Tarinan teemana on periksiantamattomuus, sinnikkyys ja rohkeus. Jakson ensimmäinen näytös tuo hauskasti ja osuvasti esiin, kuinka vaarallinen ja kiero paikka Alaska oli. Toinen näytös käsittelee kiehtovasti kultaryntäystä, luonnon spartalaisuutta sekä onnenonkijoita. Nyt Roope on sankari. Hän on puhdassydäminen ankka, joka kömpii kerubin ohi paratiisiin. Erakkoelämään tuo dramaattisuutta rinnassa kytevä ristiriita kauneuden ja rikkauden välillä sekä jalkaan sidottu ansanaru - Petkunterän velka, joka ajaa Roopen selvittämään välinsä ketkujen kanssa. Dawsonin katuja mittaileva äkäpussi on Rosan parhaimpia ruutuja, mutta kahden kerroksen eksistentiaalisuus piirtyy lukijan eteen kunnolla vasta Yukonin sydämissä.



Toisen näytöksen loppumittelyssä ei ole minulla nokan koputtamista. Rosa ei mässäile väkivallalla, vaan näyttää Roopen pyhän vihan kantaja, joka maksaa pahoille heidän ansaitsemansa palkan. Kahden sivun mittainen kolmas näytös päättää hienosti tarinan sekä Roope historiikin kahdeksan ensimmäistä osaa kymmenvuotiaasta haaveilijasta kovaksikeittetyyn mainariin. Kultajuhlat yksinäisyydessä.

Klondiken kultaryntäys 1800-luvun lopussa alkaisi kadota kollektiivisesta tietoisuudestamme ilman Roope-Ankkaa. Chaplinin Kultakuume on pian 100 vuotta vanha elokuva. Ryntäykseen osallistui peräti 100000 seikkalijaa, joista valtaosa kuoli, sairastui, tuli huijatuksi, pettyi ja palasi takaisin - tai rikastui. Suurin osa vaurastuneista menetti pian omaisuutensa saluunoissa ja pimeillä kujilla. Kultakuumesensaatio alkoi vasta Hanhenmunahipun jälkeen, kun ensimmäiset uusrikkaat saapuivat laman kourissa riutuvaan Amerikkaan. Maajussit, pankkiirit, opettajat, lähetyssaarnaajat, prostituoidut ja jopa pormestarit ryntäsivät Kanadaan ensimmäisellä laivalla. Klondiken kultaryntäys päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä moisen skaalan ilmiötä ole enää tullut. Kultaa toki etsitään edelleen. Esimerkiksi Lapissa toimii monia ammatti- ja harrastelijaprospektoreja. Suurin Lapista löydetty hippu ei ole aivan Roopen löydön veroinen, mutta luumun kokoinen kuitenkin. Joko tunnet kultakuumeen nousevan?




 


 




maanantai 13. heinäkuuta 2020

"Apua! Olen ankkainvaasion uhri!" Don Rosan parhaimmat 7/10


26. K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A.

Aku muistelee ensiaikojaan Tupun, Hupun ja Lupun kasvattajana. Kurittomat pikkuankat saavat ryhtiä ja sisältö liittymällä Supenpentuihin, mutta Aku uhkaa jäädä seinäruusuksi.

Aika monessa Rosan tarinassa on kehyskertomus. Kehyskertomukset ovat harvoin tarinan parasta antia, mutta tälle tarinalle täytyy nostaa Davy Crockett-hattua vinhoista siirtymistä menneen ja nykyisen välillä. Ankanperheen perusarki, Akun raivo poikia kohtaan, esiintyy Rosalla onnistuneesti tarinan johdannossa.

Erityistä painoarvoa tarinalle tuo poikien ensikosketus Sudenpentuihin. Rosan ansiosta treffeillä on monta hulvatonta hetkeä, kuten sensuroimaton Sudenpentu-historiikki. Sudenpentu- ja saituri-Roopevitsit vitsit toimivat, vaikka eivät olisikaan ainutlaatuisia. Aku-holhookin tarpeellisuusteemaa juttu käsittelee riemulla ja lämmöllä. Loppu jättää lukijalle yhtä hyvän mielen kuin ankoille.   


Sudenpennut ja heidän käsikirjansa ovat Carl Barksin kynästä. Alun perin murmelinmukulat oli tarkoitettu parodiaksi. Rosa jatkaa Barksin viitoittamalla tiellä esittämällä oravanalkiot hyväntahtoisen fanaattisina ansiomerkeilleen ja pitkille arvonimilleen.

Kaikkitietävä käsikirja on deus ex machina sekä esitietokoneellinen Google, johon on ahdettu kaikki maailman tieto. Rosa irvailee usein taskukokoisen kirjan käsittämättömällä tietomäärällä, mikä on selitetty kirjan liitteessä 137Q. Tarinassa Kadonneen kirjaston vartijat, Rosa keksii, että Sudenpentujen käsikirja on muinaisen Aleksandrian kirjaston peruja. Tuohon biblioteekkiin oli juuri tarkoitus koota kaikki maailman niteet. Susiseurueen tunnuksena on egyptiläinen kirjoitustaidon lintupäinen jumala Thot. Eikö kirjoitustaitomme olekin muinaisten hieroglyfien peruja?   


25. Mississipin mestari 

Nuori Roope saapuu Amerikan Louisvilleen ja tapaa siellä jokikippari-setänsä Anguksen. Roope ja Pelle Pelottoman isoisä Petteri Peloton pestautuvat Anguksen laivalle etsimään Missisipin pohjaan uponnutta kultalastia, mutta valitettavasti samoille vesillä liikkuu myös rosvoja.

Tämän tarinan johdannossa on tavoitettu hienosti ja hauskasti villin lännen tunnelma. Tarinassa piisaa toimintaa ja juoni iskee valtteja pöytään. Karhukoplan ensinäytös tuo tarinaan bonukset. Rakenteellisesti ei ole täysin ongelmatonta, että tarina ei pääty, vaan hyppää pari vuotta eteenpäin, jolloin karhukopla iskee uudestaan. Rosa saa kuitenkin jokilaiva-osion onnistuneesti satamaan toisen erän jälkeen, vaikka loppuvitsi ei ole ihan onnistunut. Hiidenkirnun vitsailut Mississippi-joesta ovat  hauskoja, mutta nuori Roope ei jostain syystä ole huumorimiehiä.













Mississipin mestari on jo nimensä puolesta Rosan jokikeskeisin tarina. Ankat tapailevat muitakin maailman pisimpiä jokia, kuten Niiliä (Krokotiilinmetsästäjä), Amazonia (Pako kielletystä laaksosta), Industa (Kymmenen avataran aarre) sekä Yukon-jokea (Klondiken keisari), Seineä (Temppeliherran kadonnut kruunu) ja Aplh-virtaa (Takaisin Xanaduun). 


Mississippi on tunnettu juuri höyrylaivoistaan, jotka tosiaan kävivät harvinaisiksi junaratojen yleistyttyä. Tunnetuimmat Tonavat ja Thamesit liittyvät kaupunkeihin, jotka on rakennettu niiden rannoille. Joet ovat ihmisille elintärkeitä kauppareittejä, juomavesiä, kastelujärjestelmiä ja kalastuspaikkoja, joten ei ole ihme, että ne ovat saaneet myös pyhyyden merkkejä. Tunnetuimpia pyhiä jokia lienee hindulaisten Ganges sekä kristittyjen ja juutalaisten Jordan. Joet tarjoavat myös eräänlaisen moukkamaisuustestin. Jos joista ei tule ensimmäisenä kappaleena mieleesi Händelin tai Schubertin sinfoniat, vaan päässäsi käy soimaan Frederikin "Volga, Volga, rakkaus tai kuolema", tiedät hävinneesi pelin.      


24. Hänen Majesteettinsa Roope-Ankka

Ankat saavat selville, että Roopen rahasäiliö seisoo maalla, joka onkin itsenäinen valtio. Omasta kuningaskunnasta on tiettyjä etuja, mutta enemmän harmeja. 

Tämä tarina on monien mielestä Don Rosan paras. Näkemys on perusteltu. Jutussa on hulvaton idea, jota Rosa myös hyödyntää luovasti. Hirveästi ei ole väliä, vaikka juttu olisi lainattu vanhasta elokuvasta, sillä se innostaa lukijan joka tapauksessa ajatusleikkeihin. Tarinan toinen valtti on päähenkilö Roope, josta pidämme juuri vihaisena ja ahneena visukinttuna - ja koska se ei ole hänen perimmäinen luonteensa. Pitkä johdanto Julle Ankanpää-takaumineen ei ole mestariteos-osiota, mutta Rosa sitoo toisaalta taidolla yhteen Amerikan historian ankkauniversumiinsa.




Miksi tämä tarina ei sitten yltänyt listallani edes 20 parhaimman joukkoon? Se on helppo selittää: Suora hyökkäys rahasäiliötä vastaan ei yksinkertaisesti ole erityisen mielenkiintoista seurattavaa, ei edes keskiaikaisilla höystöillä. Sama vikaa on Roopen ja Luihulan kaksintaistelussa. Tarinan pääkonna ei ole kovinkaan kuolematon hahmo. Roopella ole muuta vuorosanaa kilpailussa verovirastoa vastaan kuin veronpalautukset. Jälkimaku miellyttää silti. Sosiaalipummikarhukoplalaiset lausuvat mukavia ja lopetus sitoo jutun kauniiseen pakettiin.


Rosa kähvelsi idean tähän tarinaansa brittikomediasta Passi Pimlicoon. Monet ovat muistaneet elokuvan pienen brittialueen itsenäistymisestä nyt, kun koko Britannia on ottanut ritolat EU:sta. Käykö saarivaltiolle yhtä ohraisesti kuin Roopen kuningaskunnalle?   

  


23. Hämäyksen hurrikaani

Nuori Roope tapaa Angus-setänsä P.T. Barnumin perustamassa sirkuksessa. Kun Daltonin veljekset vohkivat sirkuksen kassakaapin, joutuvat ankat ja sirkuksen vetonaulat jäljitysseikkailuun.

Hämäyksen hurrikaani ei pääse heti kunnolla vauhtiin, mutta sirkusteltassa mieltä alkaa hivellä tarinan rikas henkilökavalkaadi. Samalla juttu löytää hupaisan upean uran, missä Angus-sedän showbisneshöttö törmäilee Roopen vaatimattomaan sankarillisuuteen. Rosa tietää, ettei varasjahti riitä yksinään tarinaksi. Fiktioviihteen ja realismi käyvät kuitenkin halki tarinan riemukasta dialogia. Angus-sedän tonttuilut tekevät hänestä yhden Rosan ikimuistoisimmista sivuhahmoista. Esimerkiksi metatason vitsi "jatkuu ensi numerossa" tai "Anteeksi! Sivut ovat liimautuneet yhteen" ovat legendaarisia.



Hämäyksen hurrikaanin toinen näytös ansaitsee erityiskiitoksen toiminnan ja huumorin yltäkylläisyydestä. Tämä taitaakin olla tarina, missä näemme eniten Roopen urotekoja. Tarina huipentuu hienosti viimeiseen mittelöön. Viimeistään Geronimo-koukku paljastaa Rosan kertomataiteen mestariksi. Joistain versioista editoitu mielikuvitustappelu on lukemisen arvoinen.

Tarina pitää hienosti nipun villin lännen historiallisia legendoja satulassa. Lopussa tuntuu kuin tarinan kulissit nostettaisiin syrjään, jolloin lukija voi aavistaa menneiden aikojen henkäyksen ihollaan. Sirkusten kulta-aika taisi todellakin jäädä lyhyeksi, kun viihdeteollisuus ja maksava yleisö löysivät elokuvat sekä Angus-sedän visioimat sarjakuvat. Tarinan kehyskertomus osoittaa, että Rosalla on hihassaan enemmän ässiä kuin yhdessä pelissä voi pelata.


Kerrataanpa huvikseen tarinan henkilöt.. Lucky Lukesta tutut Daltonit olivat väkivaltaisia rikollisia, jotka kuolivat pankkiryöstökeikalla Emmett Daltonia lukuunottamatta. Hän meni vankilaan, naimisiin ja Hollywoodin, missä hän näytteli itseään itse kirjoittamansa kirjan filmatisoinnissa. Amerikka on mahdollisuuksien maa. P.T. Barnumista ilmestyi hiljattain musikaalielokuva "The Greatest Showman". Ukko keksi sirkuksen siinä missä Ronald McDonald pikaruokapurilaiset. Friikkisirkusten isä puijasi usein yleisöään, mutta sehän on taikurien työ. Annie Oakley oli legendaarinen tarkka-ampuja, joka osasi mm. ampua olkapäänsä yli peilin avulla. Sukupuoli loi kurisioteettia. Tänäpäivänä hirviön viittaan ja konepistoolitisseihin sonnustautuva Lady Gaga todistaa ettei viihdeteollisuus ole kulkenut kauas lähtösijoiltaan. 

Buffalo Bill oli maineikas sotilas ja biisoninsaalistaja, jonka tapauksessa toteutui käänteinen Mikko Alataloilmiö: uransa jälkeen mies liittyi sirkukseen. Geronimo oli hurja poppamies ja apassipäällikkö, joka taisteli meksikolaisia ja amerikkalaisia vastaan. Haukottelija oli kuuluisa paoistaan ja pakoretkistään: parhaimmillaan häntä jahtasi yli 5000 sotilasta yhtä aikaa. Geronimon raakuus tarttui eurooppalaisilta, jotka murhasivat miehen vaimon ja lapset sekä anastivat intiaanien maat. Geronimo on tunnetuimpia Amerikan "intiaaneja" Istuvan Härän (mainitaan Rosan tarinassa "Culebran liikenero)", Hiawathan (mainitaan Rosan tarinassa "Windigojen mailla") ja Pocahontaksen kanssa.   


22. Cutty Sarkin cowboykapteeni

Nuori Roope aikoo rikastua Bataviassa myymällä amerikkalaisia härkiä paikalliselle sulttaanille. Bisneksien sivussa Roope törmää paikallisiin lurjuksiin, ostaa patentin maailman ensimmäiseen autoon, toimii kapteenina maailman kuuluisimmalla purjelaivalla ja kokee 1800-luvun kauheimman luonnonkatastrofin. 

Tämä Roopen nuoruuden seikkailu on jo maantieteellisyytensä puolesta eksoottisen omaperäinen luku Rosan tuotannossa. Kehyskertomus ei vie liikaa tilaa itse seikkailulta. Tarina kasvattaa hienosti jännitystä loppua kohden. Kaiken lisäksi jutussa on yksi Rosan parhaista sivuhahmoista, seipäänniellyt kapteeni Moore. Sulttaanit ja heidän sanojen suulliset ilmaisijat ovat myös aika hauskoja heppuja. Tarinan alkupuolisko ei ehkä ole paras esimerkki kasassa pysymisessä, mutta Petteri Peloton ja A.U.T.O-sekoilu on toki tervetullut lisä.    



Rosalla on joitain vitsejä, jotka toistuvat koko jakson ajan, kuten Mooren kameranhakuprosessi, Akun Lyydia-hoilotus Kroisoksen aarteessa sekä Roopen vaikeus lausua Sudenpentujen nimeä oikein Ankkalinnakkeen valloittajassa. Nämä toistuvat vitsit ovat kaikki oikein mainioita. Ne sitovat tarinaa hienosti yhteen ja laukeavat hienosti lopussa.

Tarinan toisessa osassa Rosa on omimmillaan: historialliset puitteet mahdollistavat toiminnantäyteiset juonenkäänteet ja hauskat hulvattomuudet. Tässä jutussa on Forrest Gump -henkeä: Roope tulee keksineensä Tarzanin sekä surffilaudan. 

Aasia on suomalaisille melko tuntematon maanosa. Kiinasta, Intiasta ja Japanista tiedämme sentään jotain toisin kuin Indonesiasta. Rosan tarinassa viitataan saarivaltion hollantilaisiin isäntiin ja avataan muutenkin maan miljöötä kuin turistioppaassa ikään. Indonesia oli Hollannin siirtomaa 300 vuotta. Saarelta saatiin kahvitaukojen puitteet. Isännät pitivät kynsin ja hampain Indonesiasta kiinni vielä toisen maailmansodan jälkeen, kunnes YK ja yleinen mielipide tuomitsi Hollannin toimet ja kädet hakattiin irti. Uuden-Guinean puolikas sai itsenäisyyden vasta 60-luvulla, Itä-Timor Portugalilaisilta 70-luvulla ja Britannialle vuokrattu Hongkong 90-luvulla. Kolonialismin karvas jälkimaku tuntuu monen aasialaisen suussa päivittäin. Kommunismin punainen omena ei taida maistua paljon paremmalta.   


21. Uniajan urho

Australiassa rikkauksia etsivä Roope törmää vanhaan tietäjään sekä röyhkeään rosvoon. Seikkailija kohtaa mantereella myös kummallisia elukoita, luonnonvoimia sekä oman kohtalonsa. 

Ihmiset kysyvät minulta usein kaduilla ja sosiaalisessa mediassa, kuinka oikein pystyn arvottamaan parhausjärjestykseen tarinoita, jotka ovat yhtä hyviä. Erityisesti ihmetystä herättävät Roope Ankan Elämä ja teot -tarinat, jotka ovat tasaisen hyviä kaikki. Vetoan usein juuri tähän ruutuun. Sankarin sisääntulo on yleinen dramaattinen tehokeino elokuvissa. Rosa hyödyntää keinoa onnistuneesti Uniajan urhossa.

Uniajan urho on hieno kokonaisuus huumoria, toimintaa sekä eksoottista kuvastoa. Rosa hyödynsi jo Afrikan faunaa Transvaalin tuittupäässä, mutta leijona-ratsua lukuun ottamatta elukat jäivät vähän irralliseksi lisäksi. Tässä kameli, emu ja kengurut liittyvät paremmin juoneen. Roope jahtaa rosvoja myös Julman maan jehuna ja Hämäyksen hurrikaanina, mutta jutut eivät lankea toistamisen loveen.   

Erityisen hienoa tässä tarinassa on se, että Roopesta on nyt kasvanut aikuinen aarteenetsijä, jossa on ripaus kyynisyyttä ja epäuskoa. Jakson aiheena onkin epäilemisen ja uskon välinen suhde pessimisti Roopen ja shamaaniaboriginaalin eli uskovaisen hahmoissa. Puhe kohtalosta Jumalan sijaan ja aboriginaalien uniluolien taruista Raamatun sijaan ei haittaa, vaan etäännyttää aiheen sarjakuvaan sopivaksi. Rosvosektorin avulla Rosa vapautuu mustavalkoisesta käsittelystä: Roopen skeptisyydelle on toisinaan sijaa, sillä kaikkeen ei pidäkään luottaa. Jakson ihmiskuvaus on syvällinen, sillä Roope on seikkailun alussa tuhahteleva skeptikko, mutta lopussa innokas uskovainen. Väliin jää erityisen hieno Jaakobin paini, kun melonin kokoinen opaali näyttää tarjoavan sankarillemme oikotien onneen.    

Tutkimusmatkailija James Cook julisti Australian Britannian omaisuudeksi vuonna 1770. Se oli yhtä järkevä teko kuin jos minä lähtisin nyt Shetlantiin ja julistaisin britteinsaaret timilandiaksi. Australia oli nimittäin ihmisasutettu kymmeniä tai jopa satoja tuhansia vuosia ennen englantilaista leipuria, vaikka manner pysyi pitkään tuntemattomana eurooppalaisille. Nykyään Australia on tunnettu muinaisesta megafaunasta, kuten auton kokoisista jyrsijöistä, jotka hävisivät, kenties, ihmisten tulen ja nuolten takia. Pedoilla ja jättiläiseläimillä on jumalien silmät aboriginaalien unitaruissa.  

    

20. Auringon poika 

Roope ja Kulta-Into Pii kilpailevat kumpi heistä löytää mittavimman inka-aarteen. Ankat pääsevät legendaarisen Auringon pojan temppelin jäljille, mutta matka Andeille on täynnä vaaroja ja yllätyksiä.

Monessa mielessä tämä Rosan ensimmäinen ankkatarina on hänen paras aarteenetsintäseikkailu. Piirrosjälki hakee vielä itseään, mutta näissä alkuajan tarinoissa on hienon kepeää lennokkuutta ja barksmaisuutta. Tarinan johdanto onkin yhtä hauska kuin Barks-rikas. Auringon pojassa ankkojen löytö on ehkä mehevin Rosan seikkailuista. 



Tarinan toisessa näytöksessä on muutama laho askel, kuten se, ettei Roope huomaa lentokoneensa hajonneen. Hienoa silti, että ankat joutuvat erilleen toisistaan, sillä juonenkäänne temppelissä on varsin herkullinen. Homma toimii vaikka järki inttää, ettei Roopen aarteenetsijävaistolla ollut mitään tekemistä pelastautumisen kanssa. Rosan aarretarinoissa on usein joku jippo - tai jopa kaksi -  joka heilauttaa asetelman ylösalaisin. Auringon pojassa jipot toimivat ehkä parhaiten, kun Pii löytää jättipotin. Homma eskaloituu hienommin kuin esimerkiksi Avatara-seikkailussa. Tarinan lopetus on oikein mallikas. Piin tappio on parhaimmillaan juuri tässä jaksossa. 

Ennen Kolumbusta Amerikan mantereita kansoittivat lukuisat heimot ja jopa imperiumit, kuten asteekit, mayat ja inkat. Inkavaltakunta oli voimissaan 1500-luvulla, kunnes Pizarron espanialaiset joukot lopettivat sen. Valloitus onnistui helposti, sillä inkojen valtakunta oli sisällissodan repimä ja koska inkojen alistamat kansat auttoivat konkistadoreja. Inkat, jotka eivät tunteneet esimerkiksi pyörää, olivat aseteknologisesti pahasti jäljessä valloittajista. Rosan tarinassa keskeinen Manco Capac oli inkojen myyttinen kuningasjumala, vähän kuin inkojen versio kuningas Daavidista. Rosa mainitsee myös kuuluisan Machu Picchun, unohtuneen vuorikaupungin, jonka rakentaminen jäi kesken eurooppalaisten intervention takia. Kaupunkia rakentaneet orjat ja asuttaneet herrat eivät tainneet ymmärtää, että heistä ja koko heidän imperiumistaan tulisi pian historiaa.      




sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Makeaa myrkkyä – tupakka suomalaisen populaarimusiikin lyriikoissa



“Tupakka, viina ja villit naiset” – esipahe




Tämä essee käsittelee tupakointia ja siihen liittyviä mielikuvia suomalaisessa populaarilyriikassa. Liikun päihteiden maailmassa, mutta en vedä sokkaa irti, enkä pohdi Amsterdamin kukkaloistoa, vaan vedän popkappaleita nenääni vasten kuin puseroita ja hengitän tervaa ja tuhkaa keuhkoihini.

Esseeni käsittelee laulujen sanoituksia, ei artistien kannanottoja, muusikoiden tapoja, musiikkivideoita, eikä kappaleiden esteettisiä ansioita. Otsikostani huolimatta en kulje Dingon tupakkatietä, vaan keskityn 2000-luvun hehkuvimpiin kappaleisiin.

Yleisellä tasolla esseeni käsittelee moraalin ja ilmaisunvapauden välistä suhdetta. Suomalaisessa populaarimusiikissa kitara ja pamppu ovat kohdanneet esimerkiksi silloin kuin Maustetytöt käytti neekeri-sanaa kappaleessaan, lapset lauloivat kyseenalaisia sanoja Sannin musiikkivideolla tai kun Ruudolf vertasi laulussaan naista autoon.

Tupakkakysymyksestä muodostuu helposti holhoavan terveysnatsin ja boheemin artistin jankkaava duetto. Vastakkainasettelussa kolmas pyörä, tupakkateollisuus, katoaa kuin savuna ilmaan. Tupakkafirmat käärivät voitot jokaisesta ostetusta askista. Yhtiöillä on pätäkkää lobata tuotteitaan ja pummata asiantuntijoita puolelleen.

Maksetaanko suomalaisille artisteille tupakan tuotesijoittelusta? Vai ovatko tupakkamyönteiset biisit mainontaa, jota ei voi rahalla ostaa? Suomen lainsäädäntö on kieltänyt tupakoinnin mainostamisen ja lisännyt röökiaskeihin shokeeraavia kuvia etappeina kohti savutonta Suomea. Siksi sikariporras tietää tehneensä lottorivin oikein aina kun taikuri vetää valkoisen kaniinin askista ihailevan yleisön edessä.


“Vanhempiensa rööki haisi kuteissa, sen faija jurrissa löi sitä toisinaan” – populaarimusiikin ongelmakäyttäjät


Tupakan muuttuminen viattomasta nautinnosta sosiaaliseksi ongelmaksi näkyy myös populaarimusiikin maailmassa. Tyypillinen suomipopin polttaja on esimerkiksi Anssi Kelan “Puistossa” -kappaleen huumeriippuvainen nuorisorikollinen Pete. Vastaavasti Ellipsin kappaleessa “Kolera-allas”, koditon sosiaalipummi on mätkähtänyt yhteiskunnan ja perheen turvaverkkojen läpi kerjäämään kaduilla rahaa viinaan ja tupakkaan.

Maija Vilkkumaan kappaleessa “Sä tarviit paremman kuin mä” itsetuntonsa rippeet menettänyt antisankari vertaa itseään läpimärkään röökiaskiin. Maustetyttöjen laulussa “Tein kai lottorivin väärin” yksinäinen sekakäyttäjä samaistuu Sudanin lapsityöntekijöihin, sillä Suomeen syntyminen on lottovoitto, joka riittää vain yhteen kaljaan.

Onko tupakan tapauksessa kaikki julkisuus hyvää julkisuutta? Tupakkateollisuus on koukussa suloisiin mielikuviin. Paremman puutteessa se imee sauhuja vaikka toisten tumppaamista natsoista. Rappioromantiikka voi palvella tupakka-agendaa. Se meistä, jolla on huonoin itsetunto, raapaisee ensimmäisen tikun.

Passiivisen tupakoinnin mielikuvat ovat kuitenkin myrkkyä tupakkateollisuuden keuhkoille. Tätä lajia tarjoaa Anssi Kelan hitti “Ilves”, jonka syrjäytetty ja koulukiusattu päähenkilö tulee kouluun kuteissa, joissa haisee vanhempien synti. 



“Sormissa tuoksuu tupakka, sun nauru on vieras ja ihana” – populaarimusiikin tupakkahuoneet


Populaarimusiikkiin kuuluu hetkellisyys. Hetki on ohikiitävä kuin itse elämä, mutta hetkessä asuu myös ikuisuus. Populaarimusiikin kappaleissa eletään usein dramaattista ja punktuaalista nyt-hetkeä, johon merkitykset tiivistyvät. Huomista ei ole. Lyhyet pop-kappaleet sekä tupakka käyvät hetkellisyyden symboleista.

Hetkellisyyden mielenmaisemaa sanoittaa esimerkiksi Samuli Laihon sanoittama Samuli Edelmannin laulu “Kaikki tahtoo”. Kappaleessa muistellaan menetettyä rakkautta, ihmetellään perhosen lentoa ja sytytetään viimeinen savuke ennen nukahtamista.

Populaarimusiikissa usein toistuva viimeinen tupakka ei viittaa lopettamiseen, vaan hetkellisyyden dramatiikkaan: elämä on äkkiä poltettu loppuun, joten kannattaa nauttia henkosista vielä kun voi. Nuoruus haihtuu savuna ilmaan. Rakkauden huumaava juoma annostellaan hetkinä. 



Maija Vilkkumaan laulussa “Kesä” kylillä norkoilevat nuoret nauttivat lomasta, tupakasta ja vapaudesta. Toiset saavat rientää töihin ja pelätä kuolemaa. Nuorten kesä päättyy kuitenkin kuin seinään. Vesalan korvamadossa “Kuningas” esiintyy ihastunut nuoripari, joka on kuin rouhittu tupakka ja savukepaperi. Parilla ei ole suunnitelmia eikä telkkaria, mutta jaettu vartti menee solukämpässä sätkää kääriessä.

Kesän ja Kuninkaan rivien väleistä hohkaa nuoriin kohdistuva paheksunta. Sääntöjen uhmaaminen on ehkä typerä syy ostaa myrkyllinen tuote, jonka aiheuttaa säännönmukaisesti riippuvuutta. Tupakanvartta pitkin yhteiskuntaa voi kuitenkin katsoa kapinallisesti oravanpyöränä, jonka tavoittelema riippumattomuus löytyy vain sen ulkopuolelta.

Haloo Helsinki! hitin “Vapaus käteen jää” nainen jättää humalaisen miehensä ja ilmeisesti koko entisen elämänsä tekemällä U-käännöksen autollaan. Tie loistaa hänen edessään täynnä mahdollisuuksia. Naisella ei ole kädessään muuta kuin vapaus – sekä rööki, jonka hän sytyttää palamaan kuin Vapaudenpatsaan soihdun.

Mitenhän naisen elämä jatkuisi? Karauttaisiko hän helluntailaisten teltalle, ajaisiko alas jyrkänteeltä vai sanoisi vastaantulevalle miehelle: “Oh No, Let’s Go, mennääks heti naimisiin?”.

Lasten hautausmaan kappaleen “Salaa tupakalle” minäkertoja harrastaa suusta suuhun -tekohengitystä kuoleman kanssa ja juo takapenkillä tuhat kaljaa, sillä kaupungin rikkaudet ja kunnia ovat vain kiveä ja hiekkaa. Vastaavasti Sannin fiilistelyssä “Supernova” tupakka on väärä, mutta hauska valinta elämän kujanjuoksussa.

Voisi kuvitella tupakkapomojen laulavan ylistystä, kun maan suosituimmat taiteilijat liittävät syöpää, keuhkoahtaumaa ja impotenssia aiheuttavan tuotteen rakkauteen, vapauteen ja nuoruuden iloihin. Tupakka-Emman kuittaisi todennäköisesti Arttu Wiskari.

Wiskarin kappaleet osuvat isänmaalliseen hermoomme. Näin on etenkin laulun “Suomen muotoisen pilven alla” kohdalla. Hymnissä vannotaan rakkauden ja suomalaisen sisun nimeen. Wiskarin hitti oli radioiden soitetuin kappale vuonna 2019. Se esitettiin mm. Kohti linnan juhlia -ohjelmassa.

Laulun kertoja ei kuitenkaan ole mikään “Huomenta Suomi” -klassikon rekkakuski, joka laittaa usvaa putkeen ja syö juustosämpylän taukopaikalla. Laulun lyyrinen minä on surkimus, joka ulkoistaa epäonnistumisensa jossitteluun ja keltaisen lehdistön lööppeihin. Ahkeruuden sijaan hän tissuttelee keittiössä ja polttaa ketjussa.

Jos Petri Nygård piirsi Suomen rajat viinalla, Arttu Wiskari teki saman myrkkypilvellä.


”Ei kultalusikkaa suussa, vaan ylähuulessa nuuskaa” – kun musta kulta myy kultaa


Nuuskan myynti on laitonta Suomessa, mutta Ruotsilla on muitakin vientituotteita kuin Abba tai Kent. Populaarimusiikin kentällä nuuska paisuttaa etenkin räppäreiden huulia. Nuorten poikien alakulttuurin slangisanat kertovat, että rakkaalla lapsella on monta nimeä: paja, epo, denssi…

Pajafellaa ei ehkä kuulla Novalla, mutta dopamiini vapautuu Youtuben kautta: ”mä poltan paljon dänkkii / en haluu vetää vauhtii / oon kissus ku puntti / kunnes passaat sen bluntin”.

Nuuskariimejä ei kuule vain yksiöiden kotibileissä tai takapihojen koripallokentillä. Populaarimusiikin paalupaikalla juhliva räp-duo JVG on pelannut nuuskateollisuuden pussiin enemmän kuin laki sallii. Poikien esikoislevy ”Mustaa kultaa” myi kultaa vuonna 2011. Lätkäräp-hitti ”Häissä” kertoo Villegalle-koutsin örveltämisestä eli salmarituopeista ja nuuskaturnauksista. Sinkkubiisi ”Takajeejee” sanoittaa: ”Taas akat kattoon kun tippa-T silittää sen takamattoo / Jaageri kuuskasi vedä nuuskaa kuin nurmisen pasi”.

Buukataanko kaksikko taas Elämä lapselle -konserttiin?

Tuore vuoden naissolistimme Ellinoora julkaisi viime vuonna kakkoslevynsä ”Vaaleanpunainen vallankumous”. Albumin balladipopissa puhuu aikamme uhmakas ja lemmenkipeä henki. Levyn viides single ”Aatelisii” piirtää maailmankuvan rajoja samalla tavalla kuin Wiskarin Suomi-anthem.

Oodin laulaja on Titanicin keulakuva Rose, joka hylkää aateluuden, etiketit, statukset ja pukukoodit vapauden ja räävittömyyden tieltä. Laulun sankarit ovat lähiölapsia ja teini-ikään jämähtäneitä aikuisia, joilla on pallo hukassa ja sätkäpaperit taskussa. Laululla vieraileva Gasellit-yhtye kiteyttää leijonakuninkaiden yhteiskuntaluokan ja kurjuuden glamourin kultalusikan ja nuuskan eroon.

Räppäreiden nuuskaralleista tulee mieleen vanha Kummeli-sketsi, missä ralliapukuski Lampinen ostaa Pohjola-rallin Saabin kyljet täyteen sponsoritarroja.


”Saa sekoilemaan sokeri ja kofeiini, miks imen tervaa, nikotiinii stressiini?” – jälkidiagnoosi



Sananvapaus on jokaisen nuuskamuikkusen ja terveyshysteerikon kansalaisoikeus. Lyyrikot ovat vastuussa sanoituksistaan, mutta havainnonkirjaamissensuuri polttaisi pian omat näpit. Merkityksiä ei lueta kuin algoritmejä. Laulussa hehkuva tupakka voi olla samanaikaisesti taiteellinen yksityiskohta sekä kaupallinen piilomainos.

Popmusiikissa värähtelevät hauskanpidon, rakkauden ja nuoruuden tunnot. Tupakkateollisuuden valheet tupakan vaarattomuudesta eivät saa enää levytyssopimuksia, mutta ristiluinen pääkallo sopii käenmunana vappupallon, sydämen ja rauhanmerkin rinnalle.

Populaarimusiikin parvekkeilla kääritään röökejä moraalin filtterillä. Pitäisi lopettaa, mutta nihilismi seisoo ovella. Kierkegaard kirjoitti: “Jotkut työntävät sormensa maahan haistaakseen, missä maassa ovat; minä työnnän sormeni olemassaoloon – se haisee tyhjyydeltä.”

Suomipopin puseroista erottaa tupakan löyhkän. Tuhkakupin natsat kertovat keskenjääneestä taikatempusta: katoamistemppu elämän kirjoista onnistui, mutta kaniini ei tullut koskaan takaisin. Miksi kuitenkin taputamme?




Lue myös: https://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2020/02/musiikin-messias-populaarimusiikin.html

maanantai 15. kesäkuuta 2020

"Puhutaanpa välillä ruoasta" - Don Rosan parhaimmat 6/10


34. Ankkapurhan miljardööri

Roope rikastuu Yokonin kultakentillä ja yritysalalla ja aikoo perustaa liikekeskuksensa Skotlantiin. Hän pohtii omaa paikkaansa osallistumalla ylämaan perinnelajien mittelöihin.

Tämä jakso Roopen elämästä koostuu hieman irrallisista episodeista, mutta onnistuu kuvatessaan Roopen etsintää uuden ja vanhan, Amerikan ja Skotlannin, välimaastossa. Kiehtovia Barks-yksityiskohtia piisaa: ensimmäiset rahatynnyrit, punainen verkkanuttu sekä kultainen hiuskiehkura.

Tarinan pihvi on ylämaan kisat, jotka tuovat mukavaa ja riemukasta vaihtelua Roope-kattaukseen. Lampaankeritsemisepidosi ja harvinainen herkku, Roopen runonlausunta, toimivat upeasti. Draaman suhteen kilpailu on vähän haastava, sillä Roopellahan on kymmenen miehen voimat. Silti hänestä ei saa tulla paikallissankaria. Moukarin- ja tykinheitto järjestyy aika onnistuneesti, vaikka yleisö pyörtyy Roopen voimannäytteen edessä.

Tässä jaksossa on harvinaista kuvastoa, joka ylittää rohkeasti ja tyylikkäästi sarjakuvaviihteen rajat. Saapuessaan sukulinnaansa Roope käy kuolleen äitinsä haudalla. Hautausmaa-kohtaus ei ole hauska, eikä se ole juonen kannalta tarpeen. Se on kuitenkin erityisen humaani hetki Rosan tuotannossa. Usvaisella kummulla hiljentyvä Roope piirtyy lukijan mieleen syvällisena ja samaistuttavana hahmona. Vielä järkyttävämpi – siis hyvällä tavalla – on tarinan lopetus, missä Roopen isä Fergus kuolee ja siirtyy tuonpuoleiseen! Suuri ja ihmeellinen tapahtuma on kuvattu kauniin lempeästi ja luonnollisesti. Kohtaus saa lukijan pohtimaan eksistentiaalisia kysymyksiä turvallisella mielellä. 




Usko kuolemanjälkeiseen elämään on uskontojen ja ihmiskunnan perusvire. Toisaalta yhä useampi kieltää ajatuksen tai asettaa kuoleman perään suuren kysymysmerkin. Käsitykset kuoleman jälkeisistä tapahtumista vaihtelevat, mutta vaihtoehtoja on lopulta aika rajallisesti: taivas, helvetti, tuomion hetki, jälleensyntymä, tyhjiinraukeaminen ja nirvana kattaa jo suurimman osan uskomuksista. Aihe on uskonnollisuuden ja tieteen kohtaamispaikka kuolemanrajakokemuksien kautta. Onko kyseessä sielun trippi tuonpuoleiseen vai psyykkeemme muodostama hallusinaatiorokote suurta yötä vastaan? Mikäli rajan toisella puolella todella on valtakunta, se on tarkemmin vartioitu kuin kaikki maailman Shangri-la'at ja Gondolinit yhteensä. Aarteet ovat varmasti salaisuuksien veroiset.  



33. Krokotiilinmetsästäjä

Roope lähettää Akun ja pojat Afrikkaan etsimään harvinaista krokotiiliä eläintarhaansa. Aku tahtoisi rantalomalle, mutta vesipedon jäljitys käy työstä. 

Tässä tarinassa on peräti kolme outoutta. Ensinnäkin kyseessä on ainut aarteenetsintätarina, jossa ankat todella saavat jotakin jutun lopussa. Yleensähän Roope menettää löytämänsä kalleuden jonkin pykälän nojalla. Toisekseen Roope ei ole matkassa mukana. Kolmanneksi seikkailussa ei ole lainkaan vihollista. 

Krokotiilinmetsästäjä on leppoisen mukava ja yksinkertaisuudessaan toimiva tarina. Siten juttu on hyvin Barks-henkinen. Draama toimii sen varassa, että Aku vetää jatkuvasti vesiperän ankkojen matkatessa yhä pidemmälle Afrikkaan. Tarinan rakenne on onnistunut. Eläintarha-johdanto tarjoilee hupia ja kunnon sysäyksen seikkailuun. Etsintäretki huipentuu hienosti krokotiilien luolassa. Lopetus toimii myös hyvin.


Niilin alkulähteen löytyminen oli kova pähkinä 1800-luvulla. Pähkinät lienee pehmenneet viimekertaisesta.

Egyptissä todella palvottiin krokotiilijumalaa. Eläinhahmoiset jumalat ovat maailmanlaajuinen ilmiö. Egyptistä muistamme esimerkiksi sakaalihahmoisen Anubiksen, seemiläisten kalajumala Dagonin, Intiasta norsumies Ganeshan ja apinajumala Hanumanin ja Kreikasta vuohisorkkaisen musiikin- ja seksinjumala Panin. Nämä jumalat kuuluivat jumalten Pantheoniin. Länsimailla on tunnettu kristinuskon ja islamin myötä joko yksi Jumala tai ei jumalia ollenkaan. Filosofi Friedrich Nietzsche tölväisi, että kreikkalais-roomalaiset jumalat kuolivat nauruun, kun yksi jumalista väitti olevansa ainoa jumala. Muinaiset jumalat saattavat toisaalta elää tämänkin päivän okkultistien päiväunissa ja populaarikulttuurin varjoissa.       



32. Ankkapurhan uusi valtias

Roope palaa Skotlantiin pelastamaan sukulinnansa pakkolunastukselta. Hän joutuu puolustamaan sukunsa perintöä kilpailijaansa vastaan kaksintaistelussa.

Tämä tarina on loistava, sillä siinä on alusta lähtien kutkuttavan pahaenteinen vire päällä. Ukkonen ei ehkä ole kovin omaperäinen tehokeino, mutta tässä jaksossa se toimii hienosti. Ankkapurhan linna osoittautui kummituskartanoksi jo historiikin ensimmäisessä osassa, mutta vasta tämä jakso tarjoaa jännityksen ja huumorin saumattoman liitoksen. Hupia riittää MacAnkan suvun raivosta ja saituudesta. 

Rosalla on kaksintaiselukohtaus myös jaksoissa "Hänen majesteettinsa Roope Ankka" sekä "Yukonin sydämet". Tappelu on lopulta aika haastava juoniratkaisu, mutta tässä mittely onnistuu hyvin. Kahakan päätös yltää kirjaimellisesti kuolemattomiin mittasuhteisiin Roopen rajatilakokemuksen myötä. Episodi on samaan aikaan ratkiriemukasta hupia ja kiehtovan omaperäistä kuvastoa. Taivaassa ei siis näppäilläkään harppuja, vaan pelataan golfia! Rosa on onnistunut luomaan taivaaseen myös draamallisen jännitteen, joka ratkeaa hilpeästi. 



Kaksintaistelut olivat historiaa jo silloin, kun Roope pukeutui haarniskaan vuonna 1885. Kaksintaistelut olivat sivistyneitä, mutta raakalaismaisia, laittomia, mutta hyväksyttyjä mittelyitä, joita käytiin loukatun kunnian takia halki vuosisatojen. Aseina olivat miekat tai myöhemmin pistoolit. Miekkailu vie etenkin Ranskaan, Kolmen muskettisoturin maahan. Suomessa oli puukkojunkkarit ja itänaapurissa venäläinen ruletti. Saksassa on hutkittu toisia makkarapötköillä. Kaksintaistelut ovat olleet miesten kukkoilua, kuinkas muutenkaan, mutta historia tuntee myös joitain naisten otteluita. Onkohan nykyihminen somekeskusteluineen mennyt eteen- vai taaksepäin ikuisen rauhan ja veljeyden tiellä? 


31. Kolmen caballeron paluu

Akua odottaa yksinäisen tylsä hotelliviikonloppu Meksikossa, kun pojat lähtevät sudenpentuleirille. Aku tapaa kuitenkin vanhoja ystäviään ja tempautuu seikkailuun täynnä jännitystä, kommeluksia ja vaarallisia tilanteita.

Caballero-seikkailu marssittaa lavalle yllätyshahmoja Disney-menneisyydestä. Lintuystävämme Jose ja Panchito mahdollistavat Aku Ankka -sarjakuvalle harvinaisen syvällisyyden, johon voi samaistua: Aku on yksinäinen ja vähän vaikea luonne, mutta nyt hän löytää ystäviä ja nousee jopa jalustalle. Hyvä Aku! Pusuttelevaan papukaijaan on myös pakko samaistua. Senjoriitta-episodi onkin harvinaista herkkua Aku-sarjakuvissa. Kultahattu-pahiksen elokuvarepliikit menevät ohi korvien, mutta hän on silti aika päheä. Kriittinen ääneni inttää, että tarinan perusvire ei ole syvällistä draamaa, vaan päinvastoin pinnallista paukuttelua ja kukkoilua. 

Joka tapauksessa Rosa on saanut kehystarinan lisäksi mukaan aarteenetsintää, pippurista meksiko-henkeä sekä lauluesityksiä, jotka ovat mukavan tunnelmallisia ilman ääntäkin. Tarinan tasokkaasta huumoripuolesta voi nostaa esiin mm. hauskan Zorro-kohtauksen sekä siestaa arvostavan sheriffin. Tarinan moniulotteista juonta ei voi kuin kehua. Junakiskoepisodi tarjoaa kunnon jännitystä ja lopun juonenkäänteet jättävät tarinan veijarihengen muhimaan lukijan mieleen. 




Zorro (suom. Kettu) on Meksikon kuuluisin mies. Häneen viitataan toisessakin Rosa-tarinassa. Mustaan viittaan ja naamioon sonnustautunut sankari on Batmanin esikuva. Zorro oli viimeinen elokuva, jonka Bruce Wayne näki ennen vanhempiensa kuolemaa. Myös Indiana Jones on paljon velkaa mustalle veijarille, sillä Zorron varusteisiin kuuluu myös ruoska. Zorro on etenkin valkokankaan sankari, mistä todistavat esimerkiksi seuraavat Zorro-klassikot:

Zorron merkki
Zorron varjo
Zorron seikkailut
Zorron paluu
Zorron kosto
Zorron merkki
Zorron seikkailut 2
Zorron merkki
Zorron toinen tulemus
Zorron poika
Amerikan Zorro
Zorron eroottiset seikkailut
Zorron naamio
Zorron ylösnousemus
Zorron legenda 
Zorron merkki
Zorron isku
Zorron morsian
Zorron pojanpoika
Viimeinen Zorro
Päiväni Zorrona
Vain kuolleen Zorron yli


30. Hopealautasella

Roope saa lahjaksi kauniin hopeavadin ensikolikkonsa alle, mutta lautanen paljastuu Milla Magian taikaportaaliksi. Roope ja Aku yrittävät saada vadin avulla kolikon takaisin.

Taikaportti on riemastuttavan mielikuvituksellinen idea! Se tarjoaa dramaattisen hereitä juonenkäänteitä, verbaalista akrobatiaa sekä tuutin täydeltä toimintaa. Tarinan visuaalinen hauskuus hakee vertaistaan ja puree kaikenikäisiin lukijoihin. 


Sarjassamme Rosan parhaat ruudut.

Mukaan mahtuu myös tavallista enemmän juonivirheitä: Miksi Milla ei heitä lautastaan pellolle? Miksi Roope ei patista vakoojiaan noidan kimppuun? Miten Roopen tykki voi ampua yhtä aikaa kuusi kuulaa eri suuntiin? Miksi Milla luulisi Roopen pyyhältäneen satamaan? Miksi Roope antaa potkut vakoojilleen? Juonivirheiden oppositio on kuitenkin vaimea huumorihallituksen hallitessa suvereenilla otteella. 

Kaikki ankkalinnalaiset asuvat ankkalinnassa. Poikkeuksena on Afrikassa majaileva Kulta Into-Pii sekä italialainen Milla Magia, jonka noitapaja tönöttää tässäkin tarinassa Vesuviuksen rinteessä. Vesuvius on maailman kuuluisin tulivuori, jonka purkaus vuonna 79 jKr. on edelleen Euroopan historian suurin. Katastrofi täytti roomalaisten mielet lopun ajoilla. Kenties purkaus vaikutti myös kristittyjen apokalyptisiin visioihin, sillä Johanneksen Ilmestyskirja julkaistiin muutama vuosi onnettomuuden jälkeen. 

Rosa on tallentanut myös toiseksi kuuluisimman tulivuoren, Krakataon,  purkauksen vuonna 1883 tarinassa "Cutty Sarkin cowboykapteeni". Tässä katastrofissa kuoli 36000 tuhatta ihmistä. Valtava tuhkapilvi kohosi 80 kilometrin korkeuteen ja tsunamit kasvoivat jopa nelikymmenmetrisiksi. Jakartassa satoi tuhkaa ja kiviä sinkoutui satojen kilometrien päähän. Maailmanhistorian kovin ääni tappoi ihmisiä ja eläimiä, kuului tuhansien kilometrien päässä ja kiersi koko maapallon moneen kertaan. Luomakunnan mahti tekee ihmisistä peukaloisia.
    


29. Kutistuva kitupiikki

Aku ja pojat auttavat Roopea siivoamaan rahasäiliötä. Kun Aku hurauttaa vahingossa Roopen atominsupistajan käyntiin, käynnistyy pienisuuri seikkailu. 

Ankkojen tapauksessa siivouspäiväkin voi olla kiehtovan hauska kokemus. Aku on elementissään sarkasmikommenteillaan ja Roopen varastosta löytyy kaikkea jännää, kuten valtaisa purjelankakerä Barksin Kulta-Intotarinasta. Ankkojen kutistuminen on visuaalisesti vangitseva idea. Rosa repii aiheesta monta irtovitsiä, mikä todistaa aiheeseen paneutumisesta. Juoni etenee hienosti ja lukija kokee vauhdin riemun kurveissa. 


Kutistuva kitupiikki taitaa olla tämän listan 4. paras karhukoplatarina. Silti järkijättöiset konnat ovat ehkä parhaimmillaan juuri tässä jaksossa parhaimmillaan.

Tarinan juonivirheet ovat ilmeisiä: Roope ja Aku kutistuvat yhtäkkiä peukaloisiksi rahalaarissa, jolloin kääpiövaihe jää yksinkertaisesti välistä. Lopussa ankat taas kasvavat hämmästyttävän nopeasti, koska se on herkullisempaa juonelle. Haittaneeko tuo. Rosa käsittelee kutistumisaihetta viihteellisesti vailla eksistentiaalista syvyyttä tai jännitystä. Tarina kuitenkin toimii juuri näillä ehdoilla. Bakteerikuvaus viehättää mieltä ja lopetus liiskaa tehokkaasti kuin kärpäslätkä.

Kutistuva kitupiikki on jatko-osa Barksin tarinalle "Vaarallinen keksintö", mutta jakson nimi viittaa 50-luvun scifiklassikkoon kutistuvasta miehestä. Tarina on jännitysviihdettä, mutta samalla ajankuva painajaisesta, missä mies menettää auktoriteettinsa kodissa ja perheessä muuttaessaan asumaan nukketaloon ja joutuessaan taistelemaan hämähäkkiä vastaan. Miehen pahin painajainen nähtiin valkokankaalla kuitenkin vasta pari vuotta myöhemmin elokuvassa "Jättiläisnaisen hyökkäys". Mitähän elokuvia Jukka Hankamäki katsoi kirjoittaessaan "Totuus kiihottaa" -kirjaansa? 



   

  





















28. Matka maan keskipisteeseen

Pelle Peloton on keksinyt aineen, joka läpäisee kaiken paitsi timantteja. Roope tahtoo käyttää mönjää kaivosteollisuudessa, mutta katastrofi iskee, kun visukinttu lorauttaa tököttiä maahan.

Tämän tarinan valttina on omaperäinen ja erikoinen aihe Rosa sarjojen joukossa. Nyt ei mitellä voimia Karhukoplan kanssa tai etsitä muinaisia aarteita Sudenpentujen käsikirjan avulla, kuten monissa muissa tarinoissa. Tämä on Rosan kekseliäs scifiseikkailu ja maailmanpelastusoperaatio. 



Jakso on myös perin hauska. Hupaisaa, kuinka nyreästi Roope aluksi reagoi Pellen pimeään aineeseen. Homma etenee mukavasti Pellen pajasta Akulle ja rahasäiliöltä maan keskipisteeseen. Hornankattilassa juoni tylsistyisi tiedefaktojen kalvosulkeisiksi, ellei Aku olisi mukana pelastamassa tilanteen keskittymällä olennaiseen - eli kupuunsa. 

Ruuduissa on myös visuaalista pilkettä, sillä Rosa on piirtänyt laitoihin pitkänohuet kuvat ankkojen vempaimen laskeutumisesta. Pohjanoteeraus ei ole tarinan parasta antia, mutta paluumatka luo hienon cliffangerin. Lukija varmasti oivaltaa ratkaisun kiipeliin, mutta plussa tulee juuri aktivoivasta älypähkinästä. Kamaraisten kohtaaminen on hauska lisä olipa Barks-viittaus tuttu tai ei. Toukojäärä Hansu on myös mies paikallaan. Loppuruuduissa näemme juonivirheitä, sillä timantit eivät olisi koskaan päätyneet kadulle asti. Tuhotökötti jää Roopen työpöydän laidalle odottamaan jatko-osaa. 

Mistähän Don Rosa keksii ihmeelliset tarinansa? Yleisliuotin tunnetaan alkemian aakkosissa nimellä Alkahest. Vettä kutsutaan myös yleisliuottimeksi. Vesi ei kuitenkaan liuota lasia. Yleisliuottimessa olisi juuri se ongelma, että heti, kun viimeinen ainesosa putoaa kulhoon, aine valahtaisi saman tien maan ytimiin. Onneksi Pelottomalla oli timanttinen ratkaisu tähänkin pulmaan.   



27. Paino-ongelmia

Ensikolikkoa havitteleva Milla Magia ilmestyy rahasäiliölle ja taikoo Roopen ja Akun ylle loitsun, joka muuntaa heidän painovoimansa vaakasuuntaiseksi. Velhottaren nappaaminen käy työstä, sillä ankkojen täytyy hyppiä seinillä.

Tämä tarina näyttää Ankkalinnan ja Roopen taistelun täysin tuoreesta näkökulmasta. Idea on täysosuma juuri siksi, että ankkojen ympäristö on toisaalta täysin entisellään. Enpä muista milloin viimeksi yhdestä huoneesta toiseen siirtyminen olisi saatu näin hauskaksi. Hupi kasvaa syödessä. Esimerkiksi ankkojen bussimatka on hulvaton. 





















Painovoima on tieteellinen ilmiö. Painovoimaa voi olla vaikea ymmärtää, mutta sitä ei kannata ottaa liian raskaasti. Ihmeellistä on esimerkiksi se, että massani ja painoni eivät olekaan sama asia. Tämän tajuaisi, jos lentäisi vaikka Mars-planeetalle, jossa painovoima on 38% maan painovoimasta. Punaisella planeetalla painaisin vain 33 kiloa, vaikka pötsini olisi yhtä komea kuin ennenkin. Avaruudessa on kuulemma reikiä, missä on perin voimakas painovoimaimu. Nämä jättiläismäiset roskakorit tunnetaan mustina aukkoina. Mustia aukkoja on vaikea nähdä, koska on niin pimeää. Teoria mustista aukoista sisältää paljon aukkoja. Yksi iso musta aukko saattaa piileksiä Linnunrata-galaksimme voinsilmässä. Mustat aukot ovat biljoonia kertoja suurempia kuin aurinkomme. Tätä kirjoittaessa minusta alkaa tuntua siltä, etten saanut pitää koulussa tarpeeksi esitelmiä! 












keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

"Onko saituudessa muka jotakin vikaa?" Don Rosan parhaimmat 5/10


42. Talon kokoinen vastustaja

Karhukopla pääsee käsiksi rahasäiliön pohjapiirrustuksiin ja saa siten etulyöntiaseman murtopuuhiin. Säiliö osoittautuu kuitenkin sokkeloiseksi varkauskohteeksi.

Tämän tarinan erikoisuutena ovat rahasäiliön piirrustukset, joita lukijatkin saavat tutkia. Piirrustukset sisältävät paljon yksityiskohtia ja vitsejä, mutta totta puhuen, tihrustin niitä ensi kertaa kunnolla tätä kirjoitusta varten. Ilmeisesti piirrustukset toimivat sarjakuvassa vähän paremmin kuin kartan tuijottaminen elokuvassa. 


Juovikas rubiini on Roopen tunnetuimpia aarteita. Rosa kertoo, kuinka Roope saa ja menettää helyn tarinassa "Maailman rikkain ankka". Karhuveikon kommentti viittaa Barksin tarinaan, jossa Roope hankkii rubiinin takaisin. 

Itse tarina on siitä erikoinen, että rosvot hyökkäävät kerrankin yöllä. Tätä myöten jaksossa on aavistus kelpo jännitystä. Lisäksi jakso avaa ihan kivasti säiliön saloja, kuten huolihuonetta ja salaista liukumäkeä. Juoni tosin vain toistaa saman ajatuksen jokaisen koplalaisen kanssa. Sellaisenaan homma on ihan toimiva, mutta ei mitenkään loistava. Roopen syperpöhnä, tarinan kliimaksi ja lopetusruutu eivät ole parasta Rosaa. Tulokulma on jokatapauksessa viihdyttävä ja omaperäinen. Tarinassa on lisäksi paksu kuorrute huumoria. Esimerkiksi karhuveikkojen vankilavisiitti on hykerryttävä.

Karhukoplan konnien suhteen nimi on pelkkä numero. Konnien ensiensiintyminen oli Barksin tarinassa "Ankkalinnan pamaus", mikä onkin siitä jännä tarina, että konnat esiintyvät voittajina viimeisessä ruudussa Roopen tehtyä oman maalin. Kelmien vankilapaidat olivat alusta asti mukana. Barks antoi Kivisyömi Karhulalle muutaman pikku roolin, mutta Rosa viisi hienoa sivuosaa. Karhukoplan englanninkielinen nimi "Beagle Boys" viittaa koirarotuun, mikä onkin luontevaa, sillä ukothan ovat puoliksi nappinenäisiä koiria. Joskus suomennoksista tulee parempia. Pelle Peloton on muuten alunperin "Gyro Gearloose" eli ruuvit löysällä. Suomennos kuulostaa ihan hyvältä, mutta erityisen pelottomalta ei Peloton minusta vaikuta..  


41. Rahavirta

Roope leveilee Akulle ja pojille ylivertaisuuttaan Karhukoplaa vastaan. Kun konnat hyökkäävät uusin asein, ankkojen täytyy selättää heidät oveluudessa tai muuten Roope saa jättää rahoilleen jäähyväiset.

Rahavirta pääsi yllättävän pitkälle, vaikka siinä on heikkoutensa. Piirrosjäljessä Rosa on selvästi vielä Barksin oppipoika, eikä itsenäinen taiteilija. Johdanto kärsii kerronnasta, joka käy vähän turhaksi Roopen elämänkerran myötä. Sädepyssyt ovat epäloogisia: Miksi säde ei esimerkiksi osu Tupuun, vaikka Hupu ampuu häntä? Juoni vaatii muitakin älyttömyyksiä: Karhuveikot lahjoittavat valttinsa noin vain Roopelle. Kaikki massit pursuavat Roopen proomuihin kuin tilauksesta. Motkottaa voisi myös vankilan sijainnista, mutta silloin homma menisi saivartelun puolelle. 



Lopulta Rahavirta on kekseliäs, hauska ja onnistunut kuvaus siitä, kuinka Roope peittoaa karkukoplan heidän omassa pelissään. Sädepyssyt takaavat ovelat juonenkäänteet. Ylipäätään juoni, jossa kopla hyökkää kaksi kertaa samalla tavalla, toimii hyvin. Erityiskiitoksen ansaitsee Roopen ja Akun välinen sanaharkka, joka ratkeaa hauskasti ja hienosti lopussa.

Rosa on piirtänyt sarjakuvien lisäksi monia siistejä julisteita, jotka summaavat hienosti ankan henkeä. Ohessa kuvaesimerkki Roopen taisteluista Karhukoplaa vastaan. Tunnetko tarinat, joihin kuva viittaa? 





























40. Takaisin Xanaduun

Roope tajuaa, että hänen Himalajalta löytämänsä Tsingis-kaanin kruunu on vain osa kadonnutta mongoliaarretta. Joukko lähtee etsimään itäisiltä mailta kadonnutta maata, mutta perillä odottaa yllätys. 

Tämä on jatko-osa yhdelle Barksin parhaimpia tarinoita "Onnellisten laakso". Ankkamestareiden vertaaminen on vaikeaa, sillä heille on kummallakin oma tyylinsä. Silti voi kysyä, ylittääkö Rosa jatko-osillaan Barksin, pääseekö uusi tarina entisen tasolle, vai jääkö se jälkeen, kuten kakkososat yleensä. Tämän tarinan kohdalla voinee puhua jälkimmäisestä vaihtoehdosta, mutta sekään ei ole huono asia. Takaisin Xanaduun tulee hyvässä peesissä. Se hyödyntää samaa onnellisuusteemaa kuin Barks, minkä takia tarina ei ole vain tavanomainen aarteenmetsästysjuttu. Tarinan vahvin anti onkin vastakkainasettelu onnelan ja länsimaisen elämäntavan välillä. Siksi tarinan lopetuskin onnistuu.  




Pullonkorkeista saa hyvän juonenkäänteen, mikä myös sitoo jutun Barksin klassikkoon, vaikka viilojen viilaaminen onkin vähän outo tapa ratkaista asioita. Tarinassa on muitakin outoja vivahteita. Roope käyttäytyy paikoin kummallisesti ja typerästi, esimerkiksi silloin, kun hän väittää paikalliselle, ettei ymmärrä heidän kieltään. Pojat löytävät jonkin tiedon Xanadun kirjastosta, mutta lukijalle ei kerrota minkä.  Tarinan alku ei ole Rosan hykerryttävintä antia, vaikka siirtymä Ankkalinnasta Himalajalle on ihan hauska ja toimiva. Jatkon kanssa on samaa vikaa, mutta tarina saa nostetta hienosta käänteestä, missä ankat tajuavat käyneensä Xanadussa ennenkin.     


Kadonneet kaupungit ja luonnonmukaiset onnelat kiehtoivat ihmisten mieliä etenkin kolonisaation aikoina 1800-luvun lopulla. Onnellisten laakson nimi "Tralla la" on väännös Himalajan kuuluisasta utopiasta "Shangri-La". Käsite "jalo villi" liittyy juuri paratiisimaisesti eläviin heimoihin, joita länsimainen sivistys ei ole pilannut. Filosofi Rousseu valitti, että ihminen syntyy vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa. Tai ehkä synnymme syntisinä, kuten kristinusko opettaa. Vallitseeko luonnontilassa onni ja rauha vai hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan? Onnellisten laaksot ja Kärpästen herrat ovat pikemminkin peilejä omaan itseen, kuin osuvia kuvauksia eksoottisista oloista. Outo tuli meissä joka tapauksessa palaa. Se meistä, joka on viaton, riisukoon vaatteensa ensimmäisenä.    



39. Lumikenttien kimallus

Roope muistelee hektisen arkensa keskellä vaiheitaan Yukonin kultaryntäyksessä, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa. Yllättävä sähke kutsuu hänet seikkailemaan nuoruutensa maisemiin. 

Don Rosalla on peräti neljä pitkää tarinaa Roopen Yukonin vuosista. Onko yhdessä purossa niin monta kullanhuuhtojaa, ettei tälle tarinalle riittänyt enempää hippuja? Ei ehkä niinkään, onhan näissä tarinoissa jokaisella oma tulokulmansa aiheeseen. Lumikenttien kimalluksen Rosa on kuitenkin piirtänyt silkkihansikkaat käsissä. Nostalginen tulokulma ei yllä dramatiikaltaan toisten Yukon-tarinoiden tasolle. Tämän tarinan nuori Roope on hyveellinen ja jopa antelias seikkailija. Myöhemmät tarinat tuovat hahmoon syvyyttä. 


Roope tunnetaan kitsaana kitupiikkinä. Onko tämä se ruutu, jossa hän on anteliaimmillaan? 

Lumikenttien kimallus tavoittaa joka tapauksessa taian, jonka Barks loihi esiin tarinassa "Takaisin Klondikeen". Rosa osaa valjastaa vanhat avainhahmot, Petkunterän ja Kultu Kimalluksen osaksi nykyaikaan sijoittuvaa juonta. Alun takauma toimii ihan hienosti. Kadonneen aarteen etsintä ei ole dramatiikan huippua, mutta vauhdikas huviajelu Yukon-joella tarjoaa kunnon toimintaa, 
eikä vitsejäkään ole unohdettu.

Suomen kansainvälisesti menestynein musiikkiyhtye on sinfonista
metallia soittava Nightwish, ankkalinnalaisittain "Yövissy". Yhtyeen johtohahmo teki soololevyn Don Rosan Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjoista. Alkuinspiraation antoi juuri Lumikenttien kimallus. Levy ei ehkä tavoita Rosan ankkatarinoiden henkeä kauhean hyvin, mutta mukana on hienoja biisejä, kuten "A Lifetime of Adventure", jossa laulaa Holopaisen oma Kultu Kimallus Johanna Kurkela. Don Rosa esiintyy laulun musiikkivideossa.


LOISTAVA

38. Transvaalin tuittupää

Nuori Roope etsii kultaa Etelä-Afrikasta ja törmää paikalliseen buuri-ketkuun nimeltä Kulta-Into Pii. Välienselvittely muokkaa nuoresta ja optimistisesta Roopesta kyynisen vihaista aikuista.

Tämä jakso toimii parhaiten Roopen Ankan Elämä ja teot -sarjan kokonaisuutena, mutta yksittäisenä juttuna se on myös ehjä ja toimiva kuvaus Roopen nuoruusvaiheista. Dramaattisesti juoni tekee onnistuneen kaaren Roopen henkilöpsykologian kehityksessä sekä ulkonaisissa tapahtumissa. Afrikka tuo Roopen tarinaan hienosti lisäväriä paikallisten villieläinten ja Roopen afrikkalaisen perivihollisen kautta. Nämä ovatkin tämän tarinan valtit. Leijonaratsu toimii kaikenikäisille. Tarinassa on huumoria, mutta sen teho perustuu ennen kaikkea Roopen ja Kulta-Innon väliseen jännitteeseen. Tenho perustuu siihen, että muistelimien kautta Rosa pystyy luomaan kilpailijoiden ensikohtaamisen. Tarinan lopetus on muutenkin taidokas.

Roope herättää pelkoa Johannesburgissa. Roopella on yllättävän monta elukkaa pyrstönsä alla. Hortensia-humma esiintyy monessa tarinassa. Transvaalin tuittupää ratsastaa myös kirahvilla ja härkävankkurilla. Australiassa ratsuna saa toimia kameli ja emu, Intiassa norsu ja Yukonissa hirvi sekä koiravaljakko. Unohdinko jotain? 

Afrikan historiassa on orjuuden takia monta mustaa lukua. Arabit ja euroopan herrat ryöstivät ihmisiä kotikylistään omiin maihinsa ja Atlantin yli. Rotusyrjintä ja mantereen kolonisaatio oli voimissaan ja Etelä-Afrikalla jo pitkä siirtomaahistoria, kun Roope saapui maahan vuonna 1887. Timantti- ja kultalöydöt johtivat hollantilaistaustaisien buurien ja brittien kilpailuun ja toiseen buurisotaan, jonka aikaisella tykillä Roope kalusti rahasäiliönsä. Tuota sotaa seurattiin Suomessakin, sillä buurien puolella taisteli suomalaisia sotilaita.   

Barksin tarinassa "Aku Ankka ja zombi" vuodelta 1949 Roope muistelee hymyssä suin häikäilemättömiä vaiheitaan Afrikassa. Tuolloin Afrikan dekolonisaatio oli vasta pääsemässä vauhtiin. Etelä-Afrikassa oli juuri aloitettu apartheid- eli rotuerottelupolitiikka. Rosa tasapainoilee taidolla sankarinsa menneisyyden kanssa tarinassa "Maailman rikkain ankka". Rasistiset tavat ja ilmaukset, kuten Musta-Pekka -pelikortit olivat vielä eilen osa suomalaista viihdekulttuuria.  


37. Julman maan jehu 

Nuori Roope ryhtyy cowboyksi vanhojen rajaseutujen viimeisimpinä vuosina 1800-luvun lopulla. Toimenkuvasta riittää kirjoitettavaa kotiin, mutta työhön kuuluu myös vaikeuksia, kuten rosvojen jäljitystä. 

Tämä on mainio ja rikas tarina Roopen nuoruudenvaiheista. Kantikkaat munat ja episodi Jesse Jamesin koplan kanssa takaa mehevän alun. Lehmipojaksi värväytyminen toimii myös, esimerkiksi Hortensia-humman kautta. Jakso hyödyntää hienosti kirjeen kirjoittamista kerronnassaan. Julmassa maassa riittää hupia, jännitystä ja elämänviisauksia. Rooselveltin miete "Jukravit! Ja sanovat politiikkaa sirkukseksi!" on legendaarinen. Tarinan käsikirjoitus toimii yksittäisenä juttuna ja osana Roope-eeposta hienosti, mistä osakiitos kuuluu myös toimittaja Byron Ericksonille, joka rohkeni hylätä Rosan ensimmäisen kässärin.

Rosaa parhaimmillaan: herkullinen Barks-viittaus, hieno juonenkäänne, historialliset rytinät ja hauskat hetket tiiviissä kennoissa!

Villi länsi eli sulkapäiset intiaanit, pistooleja sauhuttavat sheriffit ja häikäilemättömät lainsuojattomat on vaikuttaneet Suomessakin westernien ja poikien leikkien myötä. Rosa esittelee nykylukijalle lännen legendaarisia hahmoja etenkin jaksoissa "Hämäyksen hurrikaani" ja "White Agony Creekin vanki". Barksilla oli myös lännentarinoita, kuten "Luotilaakson sheriffi", mutta niissä villi länsi oli jo taakse jäänyt ajanjakso. 

Jesse Jamesin oli aikansa pahamaineisin rosvo. Nuori Jesse tottui väkivaltaan, loukkaantumisiin ja tapaamiseen Yhdysvaltojen sisällissodassa. Sodan jälkeinen aika ei ollut järin reilu hävinneen osapuolten sisseille. Niinpä Jesse James jengeineen ryhtyi pankkirosvoiksi. Lainsuojaton ura kesti peräti 12 vuotta, kunnes mies ammuttiin. Ilmeisesti normioloissa Jesse Jamesista olisi tullut tavallinen ja onnellinen lainkuuliainen kansalainen.



36. Kuparikukkulan kuningas

Karja-alan hiivuttua Roope ryhtyy mainariksi. Uuden ystävänsä opastuksella hänelle aukeaa mahdollisuus päästä käsiksi maan rikkaimman kaivoksen omistajaksi. 

Roope Ankan elämä ja teot -kokonaisuudessa on se hieno piirre, että tarinat eivät toista toisiaan, vaan jokaisessa on oma hienoutensa. Howard Pennosen opetukset rikkauden varjopuolista tuo mukaan elämänviisautta sekä dramaattista jännitystä. Lukija alkaa aavistella, että sateenkaaren pää ei lopulta tarkoitakaan vain ruukullista kultaa. Rosa korostaa, ettei Roope ole sepä syntyessään, mutta oikeastaan vain tässä tarinassa käy ilmi, ettei hän olisi voinut menestyä ilman opetusta. Suoran kritiikin antaminen ja vastaanottaminen on harvinaisen vaikeaa hommaa. Tämä tarina kuitenkin kannustaa siihen. 

Rosan Roopetarinoissa sankarimme huimat voimat tuovat mukaan dramatiikkaa ja huumoria. Kuparikukkulan kuninkaan toimintakohtaukset ovat epärealistista sarjakuvaviihdettä, missä Roope selviää jopa dynamiittipötköstä pikku naarmuilla. Karu meininki ilmaisee myös realistisesti ihmisten raadollisuutta. 

Eikä tarinan valtit tähän lopu. Tarina antaa lukijalleen pienen oppitunnin ihmisten ahneudesta. Lisäksi jutussa on kunnon tappelu, mikä on tervetullut lisä. Erityiskehun ansaitsee tarinan alun sähkölamppuepisodi. Siinä hauskuus, juonen eteneminen ja historiallisesti uskottava tilanne, jossa Roope luulee sähkölamppua öljylampuksi lyövät kauniisti kättä. Rosa vie tarinan hienosti loppuun. Vapaudenpatsaslopetus on huima.  

Tämän tarinan lopussa Rosa on amerikkalaisen unelman ytimessä. Yhdysvaltojen kansalliseetos jokaisen yhtälaisesta mahdollisuudesta vapauteen, onneen ja menestykseen, on hieno tavoite, joka on tosin kokenut monta uskottavuusiskua, kuten kylmän sodan ja Vietnamin sodan. Amerikkalaiset ovat yrittelijästä ja optimistista kansaa. Heidän unelmansa 50-luvun tavarataivas taitaa tosin toteutua paremmin Suomessa, missä koulutus ja terveydenhuolto pelaa kelpo verotuksemme varassa. Silti suomalaiset ovat myös maailman parhaita marisijoita, melankolikkoja ja mollissaveisaajia. Katso vain ulos ikkunasta ja huomaat, kuinka kaikki on pilalla!    


35. Kymmenen avataran aarre

Roope on lähtenyt bisnesmatkalle Akun ja poikien kanssa syvälle Intiaan. Ankat pääsevät kuitenkin myyttisen ja kadonneen Shambala-kaupungin jäljille seikkailuissa, joka on tulvillaan kuolettavia ansoja.

Hienoa, että Rosa piirsi ankat myös Intiaan. Tämä on selvästi Rosan uskonnollisin tarina, pieni johdatus hindulaisuuteen. Ganeshan tapauksessa homma menee vähän turhan pitkälle, mutta joka tapauksessa minusta aiheen käsittely on pelkästään plussaa uskonnottoman arassa Suomessa. 


Buddhan patsas auttaa Akun ja Roopen pulasta. Buddhalaisuus on oma uskontonsa, mutta Buddhaa pidetään myös hindulaisuuden avatarana. Buddhalaisista tulee mieleen oranssiin kaapuihin pukeutuvat munkit, mutta tosiasiassa valtaosa buddhalaisista käyttää farkkuja, syö kanahampurilaisia ja haaveilee pusuista. Buddhalaisuuden ydinajatus intohimottomasta elämästä tunnetaan länsimaissa etenkin stoalaisena tyyneytenä. Etenkin ortodoksinen kirkko on jakanut pyyteettömyyden perinteitä.   

Tässä tarinassa on kivenkovia vahvuuksia, kuten ankkojen Talkhunat-norsuratsu, aika luihu pahis ja historiallinen arvoitus. Ansoissa on aavistus kaavamaisuutta ja jäykkyyttä. Toisaalta Rosa on onnistunut luomaan kekseliästä jännitystä avatarojen ympärille. Loppuratkaisu tuhokuvineen ei ole mitenkään erityisen loistavaa seurattavaa, mutta juoni matkaa lennokkaasti loppuun. Päätösvitsi on Rosan parhaimmistoa. 

Uskontodialogi on kiehtova harraste! Jo Rosan ankkatarinasta käsin voi huomata, että hindulaisuudella ja kristinuskolla on paljon yhteistä. Molemmissa puhutaan Jumalan kolminaisuudesta. Avatara tarkoittaa inkarnaatiota, mikä viittaa kristinuskossa Jeesuksen syntymiseen. Molemmissa uskonnoissa korostetaan jumalallista maailman tuomiota. Molempien uskontojen päämääränä on jumalallistuminen henkis-moraalisella polulla. 

Erojakin löytyy. Länsimaiset juutalaisuus, kristinusko ja islam tunnustavat vain yhden Jumalan, mutta hindulaisuudessa on miljoonia jumalia, joiden patsaat kansoittavat Intian katukuvaa. Koko todellisuuskäsitys on myös eroava: kristinuskossa maailma on luotu ja erillinen Jumalasta. Hindulaisuudessa maailma ei ole luotu, vaan ulosvirrannut eli emanoitunut jumalasta. Toisaalta aistittava maailma on pelkkää harhaa, jonka takana on kaiken ykseys. Joogan ja hengellisyyden päämäärä on sulautua tähän jumalallisuuteen. Hindulaisuuden perimmäinen todellisuus siis julistaa kaikki jumalat, gurut, karman lait ja jälleensyntymät harhaksi. Länsimaissa erityisesti platonismi muistuttaa hindulaista mystiikkaa. Mystiikka eli  sanoinkuvaamaton pyhän kokeminen ja kohtaaminen on yleisuskonnollinen ja siten myös kristillinen ilmiö.