"Väljähtänyt juoma kelpaa, mutta vaadin alennusta." - Don Rosan parhaimmat 1/10

Tämä on ensimmäinen osa kymmenosaiseen juttusarjaani, jossa arvioin ja käsittelen kaikki Don Rosan Aku Ankka -tarinat parhausjärjestyksessä 1-3 sivun minijuttuja lukuunottamatta.   

Johdannossa kerroin arviointikriteereistäni ja avasin Rosan sarjakuvien luonnetta. Lupasin myös liittää arviointeihin jänniä pohdintoja. Aloitamme Rosan huonoimmalla tarinalla, joka tosin sekin pääsee otsikon "keskinkertainen" alle.

KESKINKERTAINEN 

79. Laiskanläksy

Aku aikoo lähteä purjehtimaan Iineksen kanssa ja jättää pojat kotitöihin. Kun Akulle selviää, että pojat ovat lintsanneet koulusta, alkaa taistelu perheen määräysvallasta. 

Rosan tarinoiden rankkaaminen parhausjärjestykseen on ehkä järjetön tehtävä, mutta ainakin huonoimman jakson valinta kävi helposti. Ainoa seikka, jonka takia en keksinyt tälle omaa kategoriaa "surkea" on se, että tarina on suhteellisen eheä. Juoni on kuitenkin tavanomaisen tylsä vailla huumorin häivää. Rosa-henki on poissa. Vertailutilanteessa jakso saa miinusta, jos toinen tarina kertoo jutun paremmin. Laiskanläksy on Rosan tarinan "Tyylittä taaplaten" tyylitön versio.  

Laiskanläksyn juonessa on irrallisuutta, kuten poikien ja Iineksen kysymykset, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Tarinan toimintavaiheena toimii Akun etsintäretki, joka on venytetty yli kaksisivuiseksi. Tarinan olisi voinut kertoa lyhyemmällä sivumäärällä. Kaiken kukkuraksi tarina henkii tunkkaista moralismia. Aku on koppava ja ankara, pojat ilkeitä sottapyttyjä. Lopussa kellään ei ole kivaa - paitsi rehtorilla, joka tahtoo jostain syystä vetää viikonlopun jälki-istuntoa. 

Aku etsii pinnarisiskonpoikiaan. Poikien huoneen seinällä roikkuva ilkeämielinen kuva korvaa rosamaisia hilpeitä yksityiskohtia. 

Tässä jaksossa on sivuhenkilönä koira, vaikka se jää nimettömäksi, toisin kuin sudenpentujen hauvat jaksoissa "Kadonneen kirjaston vartijat" ja "K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A". Ihmettelin vain, miksi Rosa ei koskaan piirtänyt Akulle hänen lemmikkikoiraansa, maailman mukavuudenhaluisinta berhandilaista, Pulivaria.

Takkatulen lämmössä viihtyvä Pulivari Barksin jaksossa "Pelastusoperaatio huurusolassa". 

Eikö Rosa pidä koirista? Vielä mitä! Uskokaa tai älkää, mutta Rosan tarina "Eldoradon viimeinen valtias" oli tarkoitus olla jakso, jossa Pulivarista tulee sankari ja ankkojen lemmikki. Rosa aikoi sijoittaa hurtan Etelä-Amerikkaan, sillä Pulivarin nimi juontuu venezuealalaiselta vallankumousjohtajalta Simón Bolívarilta. Kustannustoimittajat innostuivat Rosan visioista yhtä vähän kuin taiteilija ajatuksesta yksinkertaisesti piirtää piski Akun takan äärelle. Rosan tuntien Pulivarista olisi varmaan tullut kullatun miehen lemmikki..  

78. Odottavan onki

Kun Aku ja pojat kinastelevat viikkorahoista, Iines kehottaa heitä ostamaan toisilleen jotakin lahjaksi. Pojat onnistuvat tehtävässä, mutta Akulla on mutkia matkassa. 

Tämän tarinan hauskimmat hetket ovat muutamassa alkukuvassa, jotka tosin virittävät lukijan odotukset turhaan Barks-henkisiin kalastustarinoihin. Aku pääsee ongelle vasta harvinaisen laimeassa lopetusruudussa. Jutun juoni on sekoitus moraalista oppituntia sekä törmäilyä ja sattumuksia, jotka eivät ole hauskuuden tae. Loppuratkaisu ei tuota lukijassa hupia, saati ahaa-elämystä, vaan pettyneen "a-ha" -huokauksen. Hannu-episodi on sentään mukiinmenevä. 

Aku kantaa kalaa, joka on juuri hypännyt vedestä hänen käsiinsä Hannu Hanhen myötävaikutuksella. Saalis jää irralliseksi juonesta, sillä Aku unohtaa sen pian. En tiedä pitäisikö haisevan kalan olla hauska juttu, mutta sillä tai Akun monologilla ei ole mitään tekemistä tarinan juonen kanssa. Tai kenties se on Akun itsekkyys, joka haisee.

Aku on laiskuuden perikuva! Se näkyy hänen harrastuksistaan, joihin kuuluu joutilas kalastelu, leppoisa keilaaminen sekä Tex Willerien ja televisiowesternien tapittaminen sipsipussin ja sihi-juoman äärellä. 

Äänien tulvaa Aku Ankan olohuoneessa. Televisio yleistyi kotitalouksissa 1950-luvulla vapaa-ajan, kulutuksen, mainonnan, viihteen ja yksinäisyyden symbolina.

Aku on vastopooli ahkeralle Roope Ankalle, jolle jäätelön nauttiminen on ylitsepääsemättömän mahdoton tehtävä. Roope ja Aku kuvaavat hyvin ilmiötä, jossa hyve muuttuu paheeksi paisutettuna tai väärässä paikassa. Laiskuus ja ylensyönti ovat peräti kuolemansyntejä, mutta lepo, joutenolo ja hyvistä asioista nauttiminen kuuluvat terveelliseen elämään. Samoin työnteko ja ahkeruus ovat hyveitä, mutta ahneus ja työnarkomania ajavat loppuunpalamiseen. Hyvinvointi tarkoittaa siis sisäisen Roopen ja Akun säätämistä kohdilleen.    

77. Oi kuusipuu

Aku yrittää tehdä jouluvieraisiin vaikutuksen joulukuusellaan. Yritys menee kuitenkin pipariksi.

Oi kuusipuu on tämän listan lyhin tarina. Sellaisena sen paino jää kevyeksi hauskuusvaa'assa. Tarinassa on tosin omat pienet hyvyytensä. Juttu pääsee heti asiaan. Liioittelu, kuten “Hyvää joulua” -morsettavat polttimot on yleistoimiva huumorin muoto. Mukana on myös kivoja yksityiskohtia, kuten Akun elosteluintoon reagoiva sukulaiskuva.

En tiedä onko reilua kritisoida Aku Ankka -tarinoita ennalta-arvattavuudesta. Mehän tiedämme aina, että Roope saa rahansa takaisin jne. Tässä jutussa käy kuitenkin heti alkuun ilmi, että kyseessä on "vain" lyhyt näytös, missä Aku saa nenilleen. Rosa piirtää hyvin viimeisten ruutujen tärkeät ilmeet, mutta lopetus ei silti oikein toimi, sillä osa hahmoista katsoo ikkunasta jotain, mitä lukija ei saa nähdä.  

Tässäkin tarinassa on aavistus tunkkaisuutta. Akun kuuluukin pudota jalustaltaan, mutta jutun sanoma “joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” on vähän nalkuttava. Oheinen ruutu on ainoa laatujaan, missä Akun vastakohta Hannu Hanhi on ärsyttävä hapannaama, jonka pitäisi saada rangaistus. Nyt Hannun omahyväisyys jää leijumaan huoneeseen.  

Carl Barks piirsi paljon joulutarinoita, mutta Rosalla tämä lyhyt juttu on ainoa. Toisaalta Rosa piirsi jatko-osat Barksin legendaarisille joulutarinoille "Tyhjälän joulu" ja "Joulu Karhuvuorella". Ilmeisesti Rosa katsoi, että joulupukki- ja lahjat ovat turhan kuluneita ja aikansa eläneitä aiheita. Siinä mielessä hänelle Tupu, Hupu ja Lupu ovat vanhempia kuin Barksin. Internetistä löytyy joitakin Rosan piirtämiä joulukuvia. Mikäli joulu onlähellä sydäntäsi ja sinua harmittaa, ettei Rosa piirtänyt enempää joulujuttuja, voit saada lohtua oheisesta twitter-julkaisusta. Tuosta on iloa myös koirien ystäville.

https://twitter.com/donrosa/status/812938917796335616

76. Kolikko karussa 

Roope luopuu vahingossa muistorikkaasta kolikostaan. Hän lähtee pelastamaan mynttiään, mutta se ehtii kumman moneen paikkaan. 

Rosan mielestä tämä tarina on huippuhyvä, mutta kustannustoimittaja hylkäsi sen aluksi. Tarinassa on erikoinen kolikkonäkökulma, joka ilmeisesti jakaa mielipiteitä. Minusta se on toki omaperäinen, mutta samalla elottoman esineen "päärooli" tarkoittaa juonen poukkoilua sinne tänne. Lukija ei ole riemun tai jännityksen vallassa, vaikka kolikko sattuu putoamaan murtopuuhissa tarpovan karhuveljeksen haaviin. No, ratkaisu, missä ropo palaa rahalaariin ja vangitsee karhukoplan samaan aikaan, on ihan kekseliäs veto. Silti huumori pitää nauttia juonesta riippumatta. Aku, Hannu ja Iines ovat nautittavia sivuhahmoja, mutta toisaalta pelkkiä seiniä Ankkalinnaflipperissä.

Tässä tarinassa on hyvin paljon sivuhenkilöitä. Silti osa tarinasta on pelkkää leijailua ja lintujen bongaamista.

Kolikko karussa on oikeastaan kimara jokseenkin mitäänsanomattomia minitarinoita. Tarinan lopetus ei ole minusta mitenkään onnistunut, vaikka lukijalle paljastuukin, mistä rahasta on kysymys. Kultu Kimallus -kortti on valtti, mutta nyt Rosa iskee sen halvan kakkosen päälle.  


Iines häärää keittiössä leipomassa kakkua hyväntekeväisyysarpajaisiin. Oikeuttaako hauskuus sukupuoli stereotypiat? 

Tämä on yksi niistä tarinoista, joissa on Iines sivuroolissa. Oikeastaan Iineksellä ei muita rooleja olekaan kuin sivurooleja. Laiskanläksyssä hän päätyy nalkuttamaan Akulle ja kutomaan sukkaa. Tarinassa "Krokotiilinmetsästäjä" Iines on kiinnostunut lähinnä laukuista, helyistä ja naamansa puuteroinnista. Tyttönä hän ei koskaan osallistu urosankkojen seikkailuihin. Iines on aina ollut stereotyyppinen hahmo ja sellaisena helppo kohde feminismin kritiikille. 

Milla Magia voisi sopia nykyfeminismin esimerkkinaiseksi, sillä hän on vahva nainen, joka kykenisi muuttamaan vaikka sukupuoltaan taikasauvan heilautuksella, eikä hän tarvitse miestä rinnalleen. Toisaalta Milla on selvästi paha ja ahne noita. Onneksi Rosa on piirtänyt myös hyveellisiä ja vahvoja naishahmoja, kuten Kultu Kimalluksen. Feminismi näkökulmaa Aku Ankkaan löytyy mm. oheisen linkin takaa. 

http://www.sullivanet.com/duckburg/library/capstone.htm

75. Ankkalinnan pillipiipari

Roope pestaa Pelle Pelottoman ratkaisemaan kaupungin rottaongelman. Pellellä ei mene sormi suuhun, mutta auttavatko neronleimaukset jyrsijä-armeijaa vastaan?

Tämän tarinan etuna on se, ettei siitä ole yritetty tehdä pitempää kuin kahdeksan sivua. Tässä ei olekaan turhaa löysää, vaan draama nousee kutkuttavasti, kun rotat lisääntyvät ja Pellen huoleton lauleskelu vaihtuu katastrofipaniikkiin. Toisaalta ihmettelen, miksi tarinassa pitää olla kaksi Roopen rahasäiliötä. Rottavitsaus olisi ehkä tarjonnut mahdollisuuden jännittävään tarinaan, mutta nyt juoni on yksitoikkoinen, eikä sillan räjäyttäminen ole mikään kunnon ratkaisu. Tarinan nimikin on vähän tyhmä, sillä Pelle Peloton ei soita mitään. 

Pellen ihmevehkeen “koneisto” on hupaisa yksityiskohta. Tarinan lopetuskuva on myös aika hurja. Jaksosta tuleekin mieleen se, että Barksilla oli monia tarinoita Roopen mitä ihmeellisimmistä rahasäiliöistä. Rosalla on taas kokoelma kuvia, joissa fysiikan lakien peukalointi tai muut kummallisuudet näyttävät tutun säiliön oudossa valossa. Mieleenpainuva kuva on esimerkiksi valtava jääkuutio Barksin tarinassa "Betonikolossi". 

Legendaariset ovat myös rahasäiliön ansat, kuten miinakenttä sekä rikkihappovallihauta. Roopen täytyy tietenkin suojella rahojaan, jotka ovat hänelle henki ja elämä. Rahavuorten menetys olisi hänen loppunsa, vaikka monesti hän menettää itse rahansa, kuten tarinassa "Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun", missä kitupiikki haalii säiliöönsä niin paljon mammonaa, että lattia pettää alta tai jaksossa "Roope-setä rahapulassa", missä Roope onnistuu lukitsemaan itsensä säiliönsä ulkopuolelle, jolloin hänen täytyy matkata kuuhun asti etsimään ainetta, joka olisi tarpeeksi vahva murtamaan säiliön seinät. Jeesus kehotti kokoamaan aarteita taivaaseen, missä koi, ruoste ja varkaat eivät pääse tekemään tihutöitään, mutta Roope tahtoo piilottaa rahansa järven pohjaan, puun runkoihin ja avaruuden asteroidille.  

Roopen päinvastaista asennetta edustaa jakson "Kun taivaalta satoi rahaa" puulaari. Vaikka tornado vie Roopen rahat taivaan tuuliin, mies ei ole moksiskaan! Rahakylvyn ja muiden rikkauksien ilojen vastapainoksi löytyy esimerkiksi tarina "Onnellinen laakso", jossa Roope pimahtaa rahojensa keskellä lopullisesti ja muuttuu oravaksi harjoittaakseen rahan tienaamisen sijaan Laotsen toimimattomuutta. 

74. Täyttä roskaa

Roope siivoaa toimistoaan ja hukkaa vahingossa roskien sekaan jotain kallisarvoista. Aku ja Roope lähtevät etsimään kadonnutta arvotavaraa.

Tämä jakso säilyttää alusta loppuun asti kohtalaisen huumoritason. Mukana on tosin myös tylsää materiaalia, kuten kameralle perso poliisi, turtanalöyhkä sekä törmäilyä törmäilyn vuoksi. Roskajahti on jokseenkin mitäänsanomaton juonipolku, johon tarina tuhlaa peräti seitsemän sivua. Juoni on sikäli tyhmä, että se vaatii lukijan hämäämistä postimerkillä. Lopetusta voinee silti pitää onnistuneena. 


Roopen huuma pankkikalenterin äärellä on pöljyydessään hauska vitsi. Toisaalta se tuo mieleen vähän kyseenalaisia mielikuvia..

Täyttä roskaa -jakson yhteydessä sopinee puhua seksuaalisuudesta. Ihastumiset, pussailut ja punastumiset ovat yllättävän yleinen teema Don Rosan sarjakuvissa, kun ottaa huomioon, että kyseessä on lapsille suunnattu lehti. Esimerkiksi José Carioca ja Roopen siskot Matilda ja Hortensia ovat usein romanttisella tuulella. Aihe on kiehtova ja Rosa osaa tasapainoilla hienotunteisuuden ja huumorin nuoraa. Kalenterikuva on kenties ainoa kerta, kun hänellä menee vähän överiksi. Aihetta on käsitelty myös ainakin oheisen linkin takaa. 

http://duckcomicsrevue.blogspot.com/2009/04/don-rosas-sexy-ducks.html

73. Ankkalinnasta Lillehammeriin

Aku ja Hannu kilpailevat, kumpi heistä pääsee edustamaan Ankkalinnaa Lillehammerin olympialaisiin. Urheilutaidoilla on lopulta kovin vähän tekemistä tiellä kohti maineeseen.

Rosan ainoa 1990-luvulle sijoittuva tarina on ihan viihdyttävä. Siinä on muutama hauska kohta, kuten Ankkalinnan pormestarin turvautuminen lääkitykseen sekä Akun viikinkisarvet.  Taitoluistelujään käyttäminen matematiikanluokan liitutauluna on järjetön, mutta toisaalta kekseliäs idea. 


Hyvää meininkiä olympiakarsintojen jäällä. Hyvää tarinaa ei saisi aikaan siten, että Aku yksinkertaisesti onnistuisi kaikessa. Silti tällaiset onnistumiset kohottavat lukijan mieltä. Siksi on harmi, että Akun erinomaisuus jää muutaman ruudun varaan.

Tarina vaatii Akun pääsylippua Norjaan. Muut kilpailijat jäävät pois karsinnoista, kun Hannu ilmestyy paikalle. Tuomaristo ei tajua, että Hannun huipputulokset perustuvat onneen, vaikka fortunan suosikki on kaikille tuttu keikari, jonka urheilusuoritukset ovat ilmiselviä onnenpotkuja. Tuomaristo ihastelee Hannun luistelemaa kahdeksikkoa, vaikka se on selvästi vaatimaton esitys olympiatasolla.

Kun Akun ja Hannun koitos on ohi, tarinan kolmannella osalla ei ole muuta virkaa kuin matkata Lillehammeriin todistamaan Akun huijaamisesta koituvaa sekoilua. Aku on taitava talviurheilija, mutta pelkkä urheilusuoritus ei riitä juoneksi. Jostain syystä hän päättääkin huijata. Lukija on yhtä pihalla kuin Pelle Peloton, joka hämmästelee, miksi Aku palautti rakettien kaukosäätimen, vaikka raketit jäivät suksiin. En yksinkertaisesti ymmärrä Akun viestin tarkoitusta. Kenties lukija samaistuu myös kisojen yleisöön, joka valittaa koitoksen loppumista ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Toisaalta Rosa vie juttunsa rimaa hipoen yli.


Rosan kunnianosoitus Norjalle jää viitauksenomaiseksi. Viikinki-henki tarttuu Akuunkin, mutta tarinalla ei lopulta ole mitään tekemistä voiman tai urhollisuuden kanssa. Olavi Sininen on Barksin luoma fiktiivinen hahmo tarinassa "Kultainen kypärä". Hahmo perustuu Erik Punaiseen, jonka kerrotaan löytäneen Pohjois-Amerikan Viinimaan eli Newfoundlandin 900-luvulla. Olavi-nimi viitannee myös Olavi Haraldinpoikaan, Norjan viikinkikuninkaaseen ja kansallispyhimykseen.

Ankkojen visiitit Pohjoismaihin ovat harvinaista herkkua - ainakin Barks-Rosa -tuotannossa. Rosan "Sammon salaisuus" on ainoa, mutta sitäkin merkittävämpi Suomi-seikkailu. Ruotsissa ankat piipahtavat Barksin tarinassa "Kuningas Salomon kaivokset". Norjan jylhiä maisemia näkee myös Barksin seikkailussa "Sopulivuosi". Tanskan Grönlannissa ankat seikkailevat pitkässä tarinassa "Aku Ankka Grönlannissa". Unohdinko jotain?   

72. Monikäyttöauto

Aku aikoo huoltaa rakkaan autonsa, mutta Teppo Tulppu myykin auton osat naapurustoon. Akun ja poikien täytyy yhyttää kadonneet osat kootakseen kaaran kokoon.

Autofanit saattavat innostua tarinasta, joka pyörii Akun uskollisen 313:n ympärillä, mutta minusta se on tylsä. Vitsit ovat vähissä. Teppo Tulppu nauraa, lukija ei. Piirrosjälki tökkii välistä. 


Tasapainoton Aku on naapurien tuttu. Monikäyttöauto tekee harvinaisen sukelluksen Akun naapurustoon, mutta sosiaalinen hupi jää lyhyeen.

Naapurustoon kuuluu myös klassinen inhokkihapannaamani eli väkivaltainen tantta. Toisaalta rahalle perso mummo on melkein hauska. Autonosien uusiokäyttö ja 313-tappelujälki läpäisevät katsastuksen. Tarinan visuaalisesti herkullinen päätösruutu on keskinkertaisten ankkatarinoiden parasta antia. 

Edes Rosa itse ei keksinyt tästä tarinasta mitään erikoista kerrottavaa, vaan alkoi esitelmöimään esipuhessaan omasta autostaan. Minun 313 läpäisee harvoin katsastusta! Kerran autoni simahti kesken tarkastuksen, eikä suostunut käynnistymään muuten kuin ruuvimeisselillä konepellin alta. Toisella kertaa minulle mätkähti ajokielto. Koetin pelastaa itseni häpeästä muistuttamalla, että saahan auton sentään ajaa lain mukaan korjaamolle. Äijä murahti takaisin, ettei itse ajaisi autollani metriäkään. Yhdessä vaiheessa autossani oli niin paljon vikoja, että laitoin korjaajan nimen puhelimeni pikavalintaan ja vein hänelle jouluna herkkukorin kiitokseksi urotöistä. Autokauppojen kanssa on ollut myös vähän vaikeaa. Kerran ostaja ihmetteli auton outoa kolinaa, toisella kertaa ostaja totesi, että autoni on niin rämä, ettei sillä saisi ajaa ja kolmannelle ostajalle moottori piti käynnistää kaapeleilla. Minun on helppo samaistua tämän tarinan loppuun, sillä se on ainoa Rosan tarina, missä Akun auto levähtää. 

71. Unelmoiden läpi elämän

Karhukoplan konnat onnistuvat tunkeutumaan Roopen mieleen Pelle Pelottoman aivoluotaimen avulla. Unimaailmoissa vierailevat Rosvot yrittävät kähveltää pankkiholvin numeroyhdistelmän, Aku pelastaa setänsä mielen ja Roope uneksia nuoruusseikkailuistaan.

Tästä tarinasta Rosa on erityisen ylpeä. Hänen mielestään tarinan idean nerokkuus perustuu mahdollisuuteen siirtyä seikkailuista toiseen ajatuksen nopeudella. Minusta siirtymät tarkoittavat juonen luuppaavaa poukkoilua. Emme seuraa yhtä ohjelmaa, vaan hypimme kanavilla. Tarina on vain puoliksi itsenäinen tarina ja puoliksi Roopen nuoruusseikkailuista riippuvainen toisinto. 

Pohtikaamme tämän kimaran logiikkaa. Tarinassa alleviivataan ärsyttävästi karhukoplan luuloa Roopen kultavuoriunesta. Unen aiheella ei silti ole konnille mitään merkitystä. Karhuveljekset lähtevät hakemaan kassaholvin yhdistelmää, vaikka heillä ei ole aavistustakaan siitä, miten he pääsevät unesta ulos ennen Roopea. Ilmeisesti he luulevat, että laiteunesta voi herättää ravistelemalla. Pian käy kuitenkin ilmi, ettei normaali herätys auta – paitsi Roopen tapauksessa. Herättäjä ei voisi muutenkaan tietää, milloin tarpeellinen informaatio on kerätty. Aku ja kumppanit marssivat Roopen huoneeseen huutamaan, vaikka siinä vaiheessa on jo selvää, ettei Roopea saisi missään tapauksessa herättää. Jostain kumman syystä ankat eivät sammuta konetta tai riisu kypäriä.

Tarinan uniteoria on merkillinen. Roope on kumman tietoinen omista unistaan. Roopen unet ovat jonkinlaista leikkiteatteria, mutta silti hän ei kykene itse käsikirjoittamaan niitä. Jostain syystä Roope unohtaa aiemman unensa, kun uusi alkaa. Unenvaihtumisen periaate jää epäselväksi, sillä välillä uni-Roope vaihtaa kanavaa itse ja välillä jakso vaihtuu poikien myötävaikutuksella. Järkeni ei liioin osaa seurata sääntöä, jonka mukaan Roopen on pakko laverrella ääneen salasanoja. Kummalista on myös Akun kyky kommunikoida unimaailmasta todellisuuteen – eli puhua unissaan.

Entä miksi poikien täytyy järjestää Roopen uneen tykki heräämisen uhalla? Eikö olisi vain helpompaa antaa karhukoplalle numeroyhdistelmä ja ohjata heidät ulos unesta? Tai eikö Akun pitäsi pikemminkin kääntyä karhukoplan puoleen ja selittää heille tilanne? Tarinan lopuilla Aku viettää pientä sukukokousta, erillään Roopesta, vaikka idea oli juuri se, että unet ovat Roopen ajatuksia. Järjettömyyksien alennusmyynnistä tulee vielä Roopen letkautukset hänen parhaimmista unistaan. Ymmärrämme toki, että Roope rakastaa seikkailuja, mutta onko Titanicin uppoaminen todella hänen lempiuniaan? Onko Roopen paras uni muka se, että hän saa jäälohkareesta kalloonsa ja tuupertuu kykenemättä pelastamaan Kultu Kimallusta? 


Akun ja Kultu Kimalluksen kommentteja Roope Ankan unessa aaltoilevassa ruudussa. Akun ilo johtuu Roopen voimakkuudesta, jonka avulla karhukoplan konna on hänelle heppoinen vastus. Ilmeisesti Kultu Kimallukselle Akun sanavalinnat tuovat mieleen jotain muuta.. 

Juonivirheistä huolimatta tarina ei ole paha uni. Siirtymät, kuten karhukoplan hevosten vaihtuminen kenguruihin, ovat hupsuja. Akun lähtö unisafarille on tarinan parasta antia. Lisäksi Akun ja hänen taaperoäitinsä kohtaaminen on nauttittava. 

Unet ovat paitsi psykoanalyysin tutkimuskohteita ihmisten tiedostamattomien pyyteiden hiekkalaatikkona myös taiteellinen tehokeino rikkoja tavanomaisuuden rajoja. Barks hyödynsi efektiä luovemmin kuin Rosa, vaikka on Rosallakin toimiva unikohtaus Kultu Kimalluksen kanssa jaksossa "Yukonin sydämet", rajatilakokemus tarinassa "Klaaninsa viimeinen" sekä Akun rinnakkaistodellisuus jutussa "Olla kuin ei olisikaan". Barksin tarinassa "Painajaistakin pahempaa" Aku tulee mieluummin petojen ja avaruusolioiden syömäksi kuin menee pitämään esittelyä pitsitöistään naisten ompeluseuran kokoukseen. Analysoi tämä, Julia Kristeva! Kiehtovaa kamaa tarjoaa myös hulluttelu "Liekkimies", jossa Aku lyö päänsä ja ryhtyy pyromaaniksi sekä tarina "Hullu kemisti" jossa tälli saa Akun keksimään atomipommin. 

Aku Ankassa ja psykoanalyysin isässä Sigmund Freudissa on se yllättävä ja yhteinen piirre, että molemmat ovat olleet aineissa. Freud testasi kokaiinia itseensä ja erehtyi todistelemaan tiedelehdessä, että kyseessä on mainio aine. Aku puolestaan sekoaa eetterihöyrystä, jota hän sekoittaa halpaan bensaan jaksossa "Prinssi Ruususen uni".  



Ilmeisesti Akun hallusinaatiot heijastelevat kylmän sodan aikaisia 
painajaisia ydintuhon jälkeisestä maailmasta. Taide ja sensuuri ovat taitolajeja.. 

Viikon päästä lista jatkuu Rosan jo vähän paremmilla sarjakuvilla.  

"Täyttä vauhtia rahasäiliölle Hansu! Siellä vasta hulinaa näet!" - johdatus Don Rosan Aku Ankka -sarjakuviin

"Vihdoinkin! Tätä hetkeä olen odottanut aina siitä saakka, kun hoivailin esikoislanttiani!"

Tämä on johdanto kymmenosaiseen juttusarjaani, jossa esittelen, arvioin ja rankkaan parhausjärjestykseen kaikki amerikkalaistaiteilija Don Rosan piirtämät 79 Aku Ankka -sarjakuvat 1-3 sivun lyhytsarjoja lukuunottamatta. Julkaisen uuden jutun kerran viikossa.

Olen lukenut ja keräillyt Don Rosan sarjakuvia lapsuudestani lähtien 25-vuoden ajan. Nykyään luen samoja jaksoja lapsilleni. Tämä juttusarja on neljännessatavuotisen tutkimuksieni tulos. Postausteni kuvat ovat ottamiani ja rajaamiani valokuvia Don Rosan sarjakuvista.

Olen jakanut arvioitavat sarjat neljään kategoriaan: KESKINKERTAINEN, HYVÄ, LOISTAVA ja MESTARITEOS. Voit kommentoida tai oikoa pohdintojani ja parhausjärjestystäni juttujeni lopussa.

"Älä taas aloita, Kulta-Into! En kestä enää uutta kisaa siitä, kumpi teistä on äveriäämpi."

Arvostelut ovat henkilökohtaisia makuasioita. Suomalaisena saatan esimerkiksi antaa kuin itsestään lisäpisteitä Rosan tarinalle "Sammon salaisuus”, sillä siinä ankat seikkailevat Suomessa.

Aku Ankkaa jahtaava Louhi nappaa lekan yhdeltä Kolmen sepän patsaan sepältä. Opiskelen Helsingin yliopistossa, joten patsas on minulle tuttu näky.

Jaksojen vertaaminen on vähän kahjoa hommaa jopa silloin, kun vertailuaineisto on saman tekijän kynästä. Toisaalta sarjakuvia voi arvottaa siinä missä vaikka elokuvia. Täytyy vain olla selvillä arvostelukriteereistä.

Don Rosa on aina piirtänyt hyvin, mutta ensimmäisistä ankkaseikkailuista paistaa amatöörimäisyys, jonka Rosa on moneen kertaan tunnustanut. Piirrosjälki vaikuttaa tarinan nautittavuuteen ja dramaattisuuteen.


Rahasäiliöön hyökkääviä karhukoplan konnia jaksossa "Rahavirta" vuodelta 1987. Hahmot näyttävät peikkomaisilta punkeroilta.


Samat rosvot samalla asialla jutussa "Kutistuva kitupiikki" vuodelta 1995. Piirrosjäljessä on huomattavaa parannusta.



Roopen ja Akun sananvaihtoa sudenpentujen museossa jaksossa "Kadonneen kirjaston vartijat" vuodelta 1993. Huomaa taustalla vitriiniin joutunut elävä sudenpentu.


Samainen museo tarinassa "Kolumbuksen kadonneet kartat" vuodelta 1995. Rosa toistaa saman vitsin näytteille asetetusta pojasta, mutta nyt se on piirretty paremmin.

Ruutujen hupaisat yksityiskohdat on Don Rosan tavaramerkki. 
Minusta ne todistavat kauniilla tavalla siitä, että Rosa on piirtänyt sarjansa ilolla ja antaumuksella. Tässä muutama esimerkki näistä minivitseistä:


Kurinpalautusta jaksossa "Tyyplittä taaplaten". Yksi Akun kultakaloista on noussut ylös vedestä ja nojaa nyt tomerana maljaan kuin sanoen: "kiinni jäitte lusmut, leikit on nyt leikitty".


Petteri Pelottoman keksimä auto aiheuttaa eläimellistä menoa Bataviassa tarinassa "Cutty Sarkin cowboykapteeni". Krokotiili saa kuitenkin miellyttävän yllätyksen.

Lisäpisteitä ropisee myös Don Rosan runsaista Carl Barks -viittauksista. Carl Barks oli legendaarinen ankkapiirtäjä, joka loi monet Ankkalinnan hahmot, kuten Roope-sedän. Rosa rakensi omat ankkaseikkailunsa Barksin luomalle perustalle. Monet Rosan tarinat ovat jatko-osia Barksin tarinoille. Viittaukset ovat kunnianosoituksia ankkamaestrolle sekä hauskaa leikittelyä sarjakuvien välillä.


Rosolli-peikkopuku jaksossa "Suurin kurpitsa" viittaa Barksin tarinaan "Karkkeja ja kepposia". Barksin tarina ei ole hääppöinen, mutta peikko on ihanan etova, eikä Rosa voinut sivuuttaa sitä omassa halloween-hupailussaan.


Karhukoplan konna eksyy murtopuuhissaan Roope-ankan keittiöön jaksossa "Talon kokoinen vastustaja". Tyttäreni hihkaisi riemusta nähdessään bombastiumpallon, sillä hän muisti sen Barksin jaksosta "Roope-Sedän kylmä kauppa". Karhukopla on Barksin luomus. Huomaatko kolmannen Barks-viittauksen?

Don Rosan Aku Ankka sarjakuvat tapahtuvat kahdessa ajassa. Tarinoiden nykaika on 1950-luku, jolle suurin osa tarinoista sijoittuu. Lisäksi Rosalla on tarinoita Roope Ankan nuoruusvuosilta, jotka ajoittuvat vuosille 1877-1912. Rosan ruutuja täyttävät historialliset hahmot, keksinnöt ja tapahtumat hivelevät lukijan mieltä.

Roope ja Theodor Roosevelt hierovat kauppoja Panamassa vuonna 1906 jaksossa "Culebran liikenero". Maininta elokuvakamerasta kiehtoo elokuvan historian ystäviä. Ensimmäiset elokuvat filmattiin 1900-luvun alussa.

Roope pakenee zombia Titanicin kannella Rosan tarinassa "Maailman rikkain ankka". Titanic upposi vuonna 1912. Puhekuplassa mainittu John Jacob Astor oli aikansa rikkaimpia miehiä ja yksi laivan matkustajista.  

Rosan sarjakuvissa vilisee intertekstuaalisia viittauksia myös populaarikulttuuriin, etenkin elokuviin. Nämä menevät tosin helposti ohi, sillä Rosa lainaa ikivanhoja elokuvaklassikkoja. Elokuvien ystävänä iloitsen kuitenkin esimerkiksi näistä:


Aku Ankka vetämässä paattia Niilin rämeissä jaksossa "Krokotiilinmetsästäjä". Ei ihme, että Akulla tulee Humphrey Bogart mieleen, sillä mies kiskoi samaa venettä samoilla seuduilla elokuvassa "African Queen".


Yksinäinen Roope tuijottaa lasipalloa jaksossa "Ankkapalatsin erakko". Tarinan alkukuvat on lainattu elokuvasta "Citizen Kane", jonka upporikas päähenkilö muistuttaa paljossa Roopea. 

Rosa intoilee tarinoidensa historiallisista faktoista ja detaljeista sarjakuviensa kommenttiosissa. Tässä juttusarjassa liitän jaksoihin omia pohdintojani samassa hengessä. Olen koulutukseltani teologi, mikä osittain selittää kiinnostukseni kohteita. Don Rosan sarjakuvien hengellisyydestä olen tosin jo kirjoittanut.

Se mikä sarjakuvissa varsinaisesti merkitsee, on tarinoiden huumori ja juoni. Sarjakuvat voivat olla hyvää viihdettä, mikä naurattaa, miellyttää, innostaa ja tempaa mukaansa. Avaan Rosan sarjakuvien huumoripuolta tarkemmin arvosteluissani. Tässä totean, että komedia on haastava laji. Hauskan sarjakuvan tai edes yhden toimivan vitsin luominen vaatii taitoa ja mielen akrobatiaa.

Aku rysähtää tikkailta Rosan tarinassa "Paino-ongelmia". Törmäilyt ovat hupaisia, mutta ne eivät naurata lukijaa enempää kuin kermakakun lyttääminen jonkun naamaan. Aku tosin putoaa aika hassussa asennossa. Huomaa myös sarjakuvalle tyypilliset visuaaliset efektit. 

Rosan em. jakso jatkuu Roopen reagoinnilla. Se tuo Akun vastoinkäymiseen huumoria, sillä Roope ei selvästikään piittaa sisarenpoikansa onnettomuudesta. Lisäksi aiemmin on viitattu Roopen itaruuteen ostaa uudet tikkaat. Nauramme siis Roopen itsetyytyväiselle saituudelle.

Huumori perustuu usein ristiriitaan. Siitä esimerkkinä raivohullu Roope jaksossa "Musta ritari".

Juonta voisi kuvata yhtälöllä: hahmot + tapahtumat. Hyvässä juonessa hahmojen luonteenpiirteet pääsevät esille. Toisaalta juoni tarkoittaa ideaa ja sen toteutusta.


Voisivatko ankat etsiä aarteita vuorelta? Rosan jakso "Vaarojen vuori" on tämän idean kuvitusta. Lisäksi tarvitaan motiivi toiminnalle. Ko. jaksossa se on Roopen into etsiä aarteita sekä haluttomuus hankkia mitään tuottamatonta.

Tavallisesti juoni jaetaan kolmeen näytökseen. Johdanto eli set-up esittelee tarinan hahmot, keskeisen kysymyksen ja päämäärän. Johdanto antaa suunnan tapahtumille.


Jaksossa "Nokkadamuksen kirous" Roope tuskastelee pörssitappioitaan ja miettii, miten ne voisi välttää. Motiivista seuraa tarinan juoni: taikamedaljongin etsiminen ja käyttö bisnesmielessä.



Roope ehdottaa Akulle tehtävää ja palkkiota jaksossa "Krokotiilinmetsästäjä". Rosan tarinat ovat usein seikkailuita, joiden syy, panos ja päämäärä esitellään johdannossa.


Don Rosan ankkatarinoiden aloitusruudut alkavat usein rauhallisesti hahmojen esittelyllä ja sisään astumisella. Poikkeuksena ovat Roope Ankan elämä ja teot -eepoksen 12 tarinaa, jotka alkavat  leikekirjan sivulla. Nämä alkukuvat hauskuuttavat, virittävät lukijan tunnelmaan ja ennakoivat jakson tapahtumia.

Don Rosa on piirtänyt moniin tarinoihinsa räväköitä kansikuvia. Rajaan ne arvioideni ulkopuolelle. Tässä kuitenkin yksi esimerkki kansitaiteesta:


Dramatiikkaa vesillä Don Rosan jaksossa "Cutty Sarkin cowboykapteeni". Kuva on kuulemma ainoastaan suomalaislukijoita varten laadittu.

Onnistuneessa juonessa on usein dramaattinen käänne näytösten välissä. Käänne nostaa tarinan panoksia sekä sysää toiminnan uuteen ja yllättävään suuntaan. Toinen näytös on pitkä osa, itse seikkailu ja tapahtumavaihe, missä hahmot kohtaavat vastoinkäymisiä, haasteita ja kommelluksia.


Jaksossa "Paino-ongelmia" Milla Magia varastaa Roopen ensilantin ja langettaa ankkojen ylle painovoimaloitsun. Tarinan toisessa osassa ankat jahtaavat noitaa heille – ja lukijoille – vinksahtaneessa maailmassa.


Jaksossa "Kroisoksen aarre" Roope saa selville, että muinaisen Artemis-jumalattaren temppelin pylväät paljastavat kuningas Kroisoksen aarrekammion kätköpaikan. Tarinan toisessa näytöksessä ankat yrittävät saada vihjeen selville ja löytää aarrekätkön keräämällä palapelin palaset yhteen.

Onnistunut kolmas osa alkaa usein yllättävällä ja vaikuttavalla käänteellä, joka tekee tarinan lopusta erityisen jännittävän. Kolmannessa osassa on tarinan huipennus, ratkaisu sekä tilanteen normalisoituminen, joka sitoo tarinan yhteen.


Dramaattinen putoaminen tarinassa "Nokanneulan tapaus" aloittaa sen kolmannen näytöksen. Lyhyessä tarinassa kolmas osa jää lyhyeksi (2 sivua). Tarinan johdannossa (2,5 sivua) Aku tahtoo todistaa siskonpojilleen, kuinka huimapäinen ikkunanpesijä hän on. Toinen näytös alkaa yllättävällä käänteellä, kun sankarimme putoaa ensimmäisen kerran. Toisessa näytöksessä (5,5 sivua) Aku yrittää pelastautua sisätiloihin.

Tarinan "Windigojen mailla" kolmas näytös alkaa intiaanipäällikön sodanjulistuksella. Kolmas näytös kuvaa sodankäyntiä, sen huipennusta ja tarinan lopetusta taistelun tauottua. Aku Ankka -lehdessä julkaistut pitkät Rosa tarinat ilmestyivät kolmessa osassa ja jäivät parhaimmillaan cliffangeriin. Tilanteen laukeamiseksi piti odottaa viikko, kunnes seuraava lehti ilmestyi postiluukkuun.

Aku Ankoissa viimeinen ruutu on erityisen tärkeä. Monesti se toimii mittarina juonen eheydelle. Ilmeisesti Aku Ankka -sarjakuvat ovat sukua stand up -koomikoille, jotka kertovat usein mojovan vitsin esityksensä lopuksi. Yleisö jää nosteeseen.


Jaksossa "Nokkadamuksen kirous" käsitellään mahdollisuutta tietää asioita ennalta. Lopetusruudun vitsi pysyy hienosti ja hauskasti aiheessa todetessaan, ettei ennustamislahjoja tarvitse tietääkseen heruuko Roopelta palkankorotusta. 

Don Rosalla on tarinoita, joiden syvällisyys ja humaanisuus ylittää viihteen rajat. Tätä lajia pitää käyttää harkiten, sillä Aku Ankkassa on kyse hauskuudesta ja toiminnasta, ei Roope-sedän terapiasta. Usein Rosa onnistuu yhdistämään vakavuuden ja kepeyden.


Roope hiljentyy äitinsä haudalla sukulinnansa sumuisissa maisemissa jaksossa "Ankantaan miljardööri".

"Nurinaa! Aina samaa nurinaa!"

Don Rosan ankkatarinoissa on paljon juonivirheitä (plot hole) eli epäjohdonmukaisuuksia tai loogisia mahdottomuuksia. Niitä löytyy usein elokuvista ja sarjakuvista, sillä draama vaatii mutkien vetämistä suoriksi. Juonivirhe ei ole siis välttämättä kömmähdys, jonka poistaminen tekisi tarinasta paremman. Toisaalta juonivirhe voi ilmaista heikkoa kohtaa juonessa.

Ohessa Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvien yleisimpiä juonivirheitä esimerkein varustettuna. Toimisivatko tarinat paremmin ilman virheitä?

Tiedon panttaaminen dramatiikan lisäämiseksi.


Jaksossa "Pako kielletystä laaksosta" Roope, Aku ja pojat joutuvat dinosaurusten asuttamaan laaksoon. Aku ja pojat ovat käyneet puistossa, mutta Roope saa kuulla hirmuliskoista vasta paikan päällä. Eivätkö Aku ja pojat kertoisi seikkailustaan Roopelle heti sen päätyttyä?


Hahmojen ilmiöimäinen kyky toipua onnettomuuksista.


Jaksossa "Windigojen mailla" Akun päälle pudotetaan tonnikaupalla kiviä ja soraa. Silti vaakku nousee räpylöilleen ja porskuttaa pian kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Pakko tehdä kaikki itse -syndrooma.


Jaksossa "Paino-ongelmia" Roope ja Aku lähteävät jahtaamaan noitaa, vaikka heillä on siihen kovin kyseenalaiset kyvyt. Ankkojen mieleen ei juolahda hälyttää vartijoita tai soittaa poliisille.

Mahdottoman helposti ja mäihällä löytyvät aarteet ja vihjeet.


Tarinassa "Kolumbuksen kadonneet kartat" Aku haahuilee vartin metsässä ja löytää kelttiristin, joka on seissyt 1500 vuotta paikallaan kenenkään huomaamatta.

Hahmojen kyvyttömyys ymmärtää toistensa tunnetiloja tai kärsimiä vahinkoja.


Jaksossa "Kolmen caballeron paluu" Tupu, Hupu ja Lupu luulevat, että Aku on kiintynyt häkistä karanneeseen tarantellaan, vaikka hän on selvästi kauhuissaan.

Unohdinko jonkun usein toistuvan juonivirheen?

"Mutta eihän se ollut niin, houcka!"

Arvosteluni perustuvat Don Rosan sarjakuvien suomennoksiin. Käännöskirjallisuus poikkeaa aina himpun verran alkuperäistekstistä. Sanaleikkejä ei voi kääntää, mutta onneksi Rosa tuo niitä esiin esittelypuheissaan. Rosan tarinoilla on siistit nimet, mutta esimerkiksi ”Attack of the Hideous Space-Varmints” on suomeksi vain ”Maa hyökkää”.

Yleisperiaatteena lienee se, että ankkatarinoita saa "kirjoittaa uudestaan" ja kotouttaa lukijoiden kotimaan kontekstiin. Siksi Roopen rahasäiliössä voi olla markkoja dollarien sijaan. Joskus pitää valita kahdesta pahasta: kääntääkö kirjaimellisesti, jolloin lukija voi jäädä ymmälle vai tuodako käännös lukijan ymmärryksen piiriin rikkomalla alkuperäinen ja tarinaan sopiva merkitys?


Jakson "Maailman rikkain ankka" suomennoksessa Roopen sisko Matilda arvelee veljensä postittaman tykin suomalaiseksi, vaikka käännös ja konteksti puhuvat buurisodan tykistä. Toinen suomennosversio on kirjaimellinen ja minusta onnistuneempi.


Ankat ovat hämmästyksissään kuulleessaan Andeilla Pentti & Aimo Viherluodon kappaletta "Puhelinlangat laulaa". Laakson asukas on oppinut laulun tutkimusmatkailijalta, joka oli ilmeisesti suomalainen, vaikka alkuperäistarinassa hän oli Amerikan Alabamasta. Vähän pöljää, mutta tämä on tietenkin parempi ratkaisu, kun säilyttää suomennoksessa jokin täysin tuntematon jenkki-veisu. Lauluvalinnalla on haluttu kunnioittaa tarinan aikakontekstia, sillä Puhelinlangat laulaa ilmestyi jo vuonna 1947.

Don Rosan sarjakuvia on julkaistu suomeksi alkuperäiskäännöksessä pitäytyen sekä luovasti tulkiten. Katson jälkimmäisen suomennoksen paremmaksi tykkiesimerkistä huolimatta. Minusta ankkakääntäjä Jukka Lindforsin ja muiden suomentajien käännökset ovat verrattomia! Lindfors on terävöittänyt Rosan ilmaisua ja rikastuttanut kertomusten kieltä tavalla, josta voi nauttia vain suomeksi.




Sama ruutupari kahdesta eri suomennosversiosta tarinasta "Yukonin sydämet". Ruutujen väritys ja tekstin fontti vaihtelevat. Erityisen huomionarvoista on erot puhekuplissa. Ensimmäisessä versiossa Dawsonin pahis pyytää hakemaan Roopea vastaan kolmetoista miestä, toisessa kymmenen miestä ja kaksi leipuria. Leipuriversio on kirkkaasti parempi! Ilmaus on hauska, kenties osittain sen takia, että ei ole mitään järkeä hakea juuri leipureita tappeluun - paitsi jos leipurit ovat erityisen hyviä leipomaan vastustajiaan turpaan. Toisessa ruudussa sama sahuri kutsuu Roopea ankaksi ja toisessa versiossa luteennylkijäksi. Luteennylkijä! Siinä vasta osuva sana!

Suomessa liikkuu joistain tarinoista eri pituisia versioita. Seuraan lyhennettyjä juttuja, jotka katson onnistuneen editointityön tulokseksi. Esimerkiksi jakso Ankkapalatsin erakko on parempi ilman lisäruutuja, jotka löytyvät kovakantisesta kokoelmasta ”Roope Ankan elämä ja teot”.



Hämmästykseni oli suuri, kun luin vuosikausia samaa jaksoa, johon ilmestyi yhtäkkiä mm. oheinen Roopen potku. Toimittajat ovat ammattilaisia ja tietävät, mistä kohtaa kannattaa editoida.

Sarjakuva on omintakeinen taidelaji, jonka visuaalisuus yhdistää sen elokuvaan ja maalaustaiteeseen, tekstit ja äänettömyys kirjallisuuteen. Toisaalta sarjakuvissakin on kirjoitettuja ääniefektejä. Rosan tarinoista saattaa löytää myös nuotteja:



Aku jammailee ystäviensä kanssa meksikolaisessa yökerhossa tarinassa "Kolmen caballeron paluu". Pojat ovat syystäkin hämmästyksissään. Nuotit ja sävelet sarjakuvissa on poikkeuksellinen ja järjetön ratkaisu. Toisaalta ne luovat tunnelmaa, etenkin jos tunnistaa kappaleen.

Ääni tulee mukaan, jos tarinoita lukee ääneen. Lasten kanssa tämä on tullut tavaksi. Esimerkiksi ranskalaisen mestarivarkaan Arpin Lusenen imitointi tuntui tuovan lisämakua ankkakokemukseen.

Sarjakuva on ollut lapsellisuudessaan väheksitty taidemuoto, mutta viime vuosina tilanne on muuttunut. Tämä näkyy myös siinä, että Don Rosan sarjakuvia on tutkittu paljon akateemisella tasolla. Sarjakuva aktivoi lukijan mieltä esimerkiksi siten, että lukijan tehtäväksi jää täyttää ruutujen välit eli rakentaa yksittäisistä kuvista kokonaisuus.

Seuraava postaukseni aloittaa Don Rosan ankkatarinoiden ruodinnan mestarin ei niin häikäisevillä töillä.

Ristin, rakkauden ja tasa-arvon kirje - referaatti Kenneth Baileyn Korinttilaiskirjeen kommentaarista

Johdanto (1:1-9)

Kristitty raamatuntutkija Kenneth E. Bailey tutki 50 vuotta Korinttilaiskirjettä Lähi-idän asukkaan silmin. Paavalin Korinttilaiskirje on teologinen runsaudensarvi sekä kutkuttava kurkistus yhteisöön, joka tihkuu yhtä paljon seksiä, riitoja ja skandaaleja kuin keskiverto saippuasarja. Korinttilaiskirjeen kuuluisin kohta on usein häissä luettava rakkauden korkea veisu. Kirjeessä on myös kiistanalaista materiaalia, kuten ”nainen vaietkoon seurakunnassa”. Bailey luotaa kreikkalaisen alkukielen lisäksi syyrian-, arabian- ja hepreankielisiä lähteitä, jotka ovat jääneet pimentoon länsimaisessa teologiassa. Bailey käyttää mm. Johannes Krysostomoksen sekä syyrialaisen ortodoksiteologi Bishr ibn al-Sarin kommentaareja.

Referaattini paljastaa Baileyn jännittävimmät tutkimustulokset. Työni innoittajat ovat Aku Ankka -suomentaja Jukka Lindfors sekä hersyvän kansantajuinen raamattusetä Lauri Thuren. Eläydyin yrittäjä-Paavaliin lukemalla kirjaa purkutyömaalle pystyttämässäni teltassa.

Bailey keskittyy etenkin Korinttilaiskirjeen heprealaiseen retoriikkaan sekä Paavalin kielikuviin ja vertauksiin, jotka puhaltavat itäisen Välimeren maailman tuulahduksia suomalaisille raamatunlukijoille. Baileyn mukaan Paavalin ajan Lähi-idässä metaforien tarkoitus ei ollut vain havainnollistaa tai kaunistaa sanottua, vaan luoda merkityksiä.

Bailey toteaa, että halki vuosisatojen kulkeva todistus ja ymmärrys vahvistavat, että Paavali kirjoitti Korinttilaiskirjeen sekä Korintin seurakunnalle, että kaikille kristityille – vaikka tämä näkökulma on usein sivuutettu. Bailey tarjoaa vaihtoehdon näkemykselle, jonka mukaan Paavali olisi raapustanut kirjeensä evästauolla rajapyykkiä vasten. Hän huomauttaa, että Paavali oli poeetikko, jonka epistola on korkeakirjallista sanataidetta.

Bailey jäsentää Korinttilaiskirjeen seuraavasti:

1. Risti ja kristittyjen yhteys 1:5-4:16
2.     Miehet ja naiset perheessä 4:17-7:40
3.         Kristinusko ja pakanuus 8:1-11:1
4.     Miehet ja naiset seurakuntaelämässä 11:2-14:40
5. Ylösnousemus 15

Osiot 1 ja 5 sekä 2 ja 4 muodostavat parin. Korinttilaiskirje jäsentyy kokonaisuudessa ja pienemmissä osissa heprealaisen retoriikan ja parallelismin mukaan. Sanoma välittyy säkeiden avulla esimerkiksi siten, että tekstikokonaisuus muodostaa kolme paria ja huipennus sanotaan tekstin keskellä seitsemäntenä säkeenä. Bailey kertoo, että Paavali käyttää usein muotoa, joka muistuttaa korkeushyppyä: Ensin tulee lyhyt johdanto eli vauhdin otto. Tätä seuraa ajatusten esittely eli hyppy, jonka huipennusta vastaa tangon ylitys. Lopuksi tulee hypyn vastapari eli laskeutuminen. Kaava löytyy esimerkiksi psalmeista ja Jesajan kirjasta. Nykylukija taas luulee tekstin etenevän suoraviivaisesti ja numerojärjestyksessä alusta loppuun, missä odottaa makupala.

Baileyn mukaan Paavali puolustaa jo kirjeen alussa asemaansa esittäytyessään apostolina (1:1). Onko Paavalin mainitsema Sostenes sama mies kuin Apostolien teoissa (Ap.t. 18:7) mainittu Korintin synagogan esimies, Paavalin vastustaja, jonka turhautunut juutalainen väkijoukko pieksää roomalaisen poliisin katsellessa? Bailey arvelee, että kyseessä olisi sama Sostenes, jolle Paavali olisi osoittanut myötätuntoa ja joka olisi kääntynyt kristityksi. Ainakin Sosteneen täytyi olla tuttu kirjeen vastaanottajille. Kirje tulee vastaanottajien iholle, kun takaajana toimii paikallinen mies, joka tuntee ihmiset ja seurakunnan asiat.

Bailey hämmästelee, että Paavali kutsuu korinttilaisia pyhiksi (1:2), vaikka pian käy ilmi, kuinka mätä seurakunta on. Armo ei käske kiipeämään Jaakobin tikkaita, vaan laskeutuu itse alas. Nimetessään kaikki kristityt kirjeen vastaanottajiksi, Paavali korostaa, että korinttilaiset ovat osa suurta kokonaisuutta. Passiiviverbi ”kutsuttu” toistuu johdannossa kolmesti (1:1-2, 9). Kutsuja on Jumala, ei ihmiset. Kutsu tarkoittaa omistajuutta. Jumala on kirjoittanut nimensä kutsuttuihin. Ilmaus ”armo ja rauha teille” (1:3) kätkee nyanssin: kreikkalainen ”charis” ja heprealainen ”shalom” yhdistävät juutalaisia ja pakanoita yhdeksi seurakunnaksi. Termit ovat myös Paavalin ydinteologiaa, kuten Isä ja Kristus.

Paavalin kiitosrukous (1:5-9) poikkeaa hänen muista kirjeistään: vastaanottajat eivät saa ruusuja, vaan Jumala. Apostoli on kuin isä, joka puhuu kurittomalle lapselle: ”äitisi on ollut kärsivällinen ja hyvä sinua kohtaan”. Verbi ”vahvistaa” (1:8) viittaa jatkuvuuteen. Jumala on uskollinen, vaikka korinttilaiset eivät aina olisikaan. Pelastus on kertakaikkinen sekä jatkuva prosessi.

Risti ja kristittyjen yhteys (1:10-4:16)

Paavalin ”kehottaa” -verbi (1:10) on väkevä. Sana esiintyy tuhlaajapoikavertauksessa, missä isä tahtoo sopia välinsä vanhemman veljen kanssa. Samanmielisyyden ja hajaannuksen taustalla on teltan tekemisen ja pronssin valamisen termistö. Telttakankaan ja vasken täytyy olla yhtenäinen, sillä muuten ne vuotavat. Korintin riidat ovat hyvin vakavia Paavalin sanavalintojen perusteella. Paavalin mainitsemat nimet (1:12) viittaavat roomalaisten, kreikkalaisten ja juutalaisten etniseen hajaannukseen. Roomalaiset tuhosivat Korintin 146 eKr. Vuonna 44 eKr. siitä tuli Rooman siirtokunta ja kauppakaupunki. Lisäksi seurakunnan vanhoillislestadiolaiset rajasivat pelastuksen – Kristuksen – vain itselleen. Paavali on sovitteleva. Hän ei mainitse skismaatikkoja nimeltä.

Paavalin ristin hymni (1:17-2:2) on hajaannuksen ratkaisu. Bailey huomauttaa, että Paavali on viisaiden sanojen suhteen kuin Anne Pohtamo, joka sanoo: ”ulkoisella kauneudella ei ole väliä” (2:1). Paavali nimittäin käyttää erittäin hienostunutta kieltä sanomaan, ettei hienostunut kieli ole villakoiran ydin. Bailey kertoo reettori Dion Khrysostomoksen matkapäiväkirjamerkinnöistä Korintista: kaupungissa kukkui jos jonkinlaista viihdyttäjää, kiihkoilijaa, oppinutta ja runoilijaa, jotka tahtoivat kaikki päteä. Paavali jättää karnevaaliliput ostamatta. Silti ristin hymni ei oikeuta älyllistä laiskuutta. Ristin sanoma on anti-gnostilainen, sillä siinä ei ole kyseessä abstrakti idea tai hyvä puhe, vaan historiallinen tapahtuma.

Baileyn mukaan jae (1:26) on ymmärretty siten, että korinttilaisilla olisi syytä leuhkia siitä, että Jumala käytti heitä nöyryyttämään viisaat. Teksti on käännetty väärin. Paavali ei viittaa korinttilaisiin, vaan tarkoittaa, että maailmassa ei ole paljon välkkyjä. Hän viittaa juutalaisiin kirjanoppineisiin ja kreikkalaisiin filosofeihin, jotka eivät tehneet apostoliin vaikutusta lukumäärällään tai opetuksellaan. Korintissa oli oppineita, rikkaita ja jalosukuisia kristittyjä. Heille Paavali kirjoittaa, että risti kumoaa lihan ylpeilyn. Roomalaiset rehvastelivat Julius Caesarista, kreikkalaiset Platonista ja juutalaiset Mooseksesta. Risti tekee kaiken leveilyn turhaksi. Herodes, Pilatus ja Kaifas ovat poissa – Jeesus ei. Paavali muistuttaa lukijoitaan heidän kutsumisestaan. Miksi heistä tuli kristittyjä? Sydämen usko resonoi ristin hulluuden kanssa. Etnisten erojen ei tarvitse olla syynä hajaantumiselle. Pikemminkin kustakin kulttuurista voidaan tuoda rikkain perintö osaksi kristinuskoa.

Ristin hymni on kirjallinen mestariteos, jossa juutalainen retoriikka saa kreikkalaisen ilmaisumuodon. Hymni vetoaa juutalaisiin vetoamalla Jesajan kärsivään palvelijaan. Samalla se hyödyntää kreikkalaista tapaa puhua kuolleista sankareista. Esimerkiksi puheen tiivis, yksityiskohdaton muoto, vastakohtien hyödyntäminen ja ”voima-retoriikka” lainaavat poliitikko Perikleeltä. Paavali ymmärtää, että ristiinnaulittu sankari särähtää viisaiden korinttilaisten korvissa. Siksi hän kirjoittaa, että Jeesus on vähän kuin jalo kreikkalainen soturi, joka kaatuu taistelussa omiensa puolesta. Toisaalta Paavali ei sorru sanailemaan Jeesuksesta Herkulesta. Hän ei tingi ristin pahennuksesta. Risti kääntää kreikkalaisen ihanteen ylösalaisin: kun Perikles vetoaa puhetaitoonsa, voimaan ja viisauteen, Paavali tekee päinvastoin (2:1-5). Paavali pitää siis uuden hautajaispuheen uudelle sankarille, joka kuoli uudella tavalla pelastaakseen uuden ihmiskunnan Jumalan viisaudeksi ja voimaksi.

Baileyn mukaan jakeesta (2:1) on päätelty, että Paavali katsoi möhlineensä Ateenassa puhuessaan oppinein sanakäänteinen (Ap.t 16:34), kun taas Korintissa yksinkertainen puhe rististä toi jättipotin. Tosiasiassa Paavalin Ateenan reissu oli valtava menestys, joka näytti suunnan tuleville kirkkoisille. Arkuus ja pelokkuus on Paavalin – ja samalla kristillisen lähetystyön – nöyrä ja ristiretkipolitiikalle vastakkainen perusasenne.

Bailey muistuttaa Paavalin rohkeudesta kirjoittaa kukistuvista valtiaista (2:6). Korintissakin oli suuri temppeli, missä palvottiin keisaria. Paavali julistaa Jumalaa, jonka hän näkee kolminaisena (2:7-10). Tämänkin jakson keskuksena on risti. Ilmaus ”meidän kirkkaudeksemme” (2:7) viittaa ilmeisesti siihen, että kristityt saavat tuomita viimeisellä tuomiolla jopa enkeleitä. Bailey näkee tässä myös viittauksen Lähi-idän kulttuurin ymmärrykseen suurista eli hyveellisistä (weighty) ihmisistä. Sen sijaan, että Paavali syyttäisi juutalaista Kaifasta tai roomalaista Pilatusta, hän tähdentää ristin salaisuutta, jonka Jesaja on ennustanut.

Baileyn mukaan (2:10b-16) on kokonaisuus, jonka parit lähenevät keskellä ilmaistua ydinsanomaa. Ilmaus ”syvimmät salaisuudet” (2:10) on gnostilainen laina. Nyt ne eivät kuitenkaan tarkoita hengellis-filosofisia ideoita, vaan kolminaista sanomaa Hengestä, joka ilmoittaa ilosanoman Jumalasta, joka lähettää Poikansa maailman lunastajaksi. Ihminen on kolminainen; persoona, ajatukset ja henki. Samoin Jumala on kolminainen; Isä Jumala, Jumalan Sana Jeesus sekä Jumalan Henki. Ilmaus ”hengellinen ihminen” (2:15) on ilmeisesti huono käännös, sillä kohdan subjekti on Pyhä Henki. Jumalan mieli on ihmisille apofaattista teologiaa, mutta toisaalta paljastettu Kristuksen mielessä (2:16). Bailey ei käsittele termiä ”mieli” (nous) platonismin ydinkäsitteenä. Jakson keskiö on missionaarinen: Hengen ilmoittamat mysteerit tulee välittää Hengen avulla eteenpäin. Evankeliumin vastaanottamisesta seuraa sanoman ymmärtäminen ja eteenpäin vieminen. Henki välittää lahjoja, mutta lisäksi tarvitaan Jumalan ajatuksia eli Kristuksen mieltä/Kristusta. Kristuksen mieli on agape-rakkaus, josta traditio todistaa.

Luku 3 jatkaa eripuran ratkaisua. Paavali ei siis muuta äkkiä mieltään arvosteluntunnossaan. Operointi vain tapahtuu kahtalaisesti lain ja evankeliumin, Jumalan valtakunnan ja langenneen todellisuuden tasolla. Sana ”lapsi” (3:1) on kielteinen ja toistuu (4:14, 13:11). Kirjeen ydinsanoma paljastuu vähitellen: korinttilaiset ovat epäonnistuneet rakkaudessa.

Korinttilaiset luulivat kehuvansa esikuviaan menemällä heidän taakseen (3:4). Paavali oikaisee. Samalla sionismi saa uuden tulkinnan: korinttilaiset eivät niinkään ole rakentajia ja istuttajia, jotka rakentavat Israelin, vaan he itse ovat uusi Israel, pelto ja temppeli (3:6-9) Vertauskuvien takana on Jeesuksen vertaukset rakentajasta ja kylväjästä sekä Jesajan profetia (Jes. 28:14-18) uudesta temppelistä, joka syntyy entisen tuhosta kallisarvoisen perustuksen varaan. Perusta-termin (3:10) kautta Paavali liittyy ”temppeli-teologiaan”. Jerusalemin temppeli oli vielä käytössä, kun Paavali kutsui kristittyjä Jumalan temppeliksi, joissa Pyhä Henki asuu. Näiden jakeiden vaikutuksesta kristinusko irtaantui maantieteellisestä juutalaisuudesta universaaliksi liitoksi. Paavali on radikaali, sillä temppelin loukkaamisesta saattoi lähteä henki (Ap.t. 21:28-36). Paavali mittaa korinttilaisten riitoja ”jumalallisella mittatikulla”: riitely viittaa epäjumalanpalvontaan ja seurakunnan – eli 3. temppelin – tuhoamisyritykset Jumalan itsensä vastustamiseen (3:17).

Paavali viittaa profeettojen tulenkatkuiseen tuomiopäivään (3:13). Tuli kyti korinttilaisten muistissa, sillä roomalaiset polttivat kaupungin vuonna 146 eKr. Pöllöt pesivät raunioissa liki sata vuotta. Jälleenrakennus oli kesken Paavalin aikana. Kallisarvoiset rakennusmateriaalit – etenkin pronssi – olivat Korintin ylpeys. Siksi apostolin kielikuvat arvometalleista ja jalokivistä, jotka kestävät tulen, hivelivät lukijoita (3:12-13). Paavali kehottaa jättämään tuomitsemiset viimeiseen näytökseen ja keskittymään parhaisiin tiiliin. Kohtaa (3:14-15) Bailey ei juuri käsittele.

Kohta (3:18-4:7) on esimerkki lukujen rajat rikkovasta kokonaisuudesta, jossa on neljä paria ja keskusta kohdassa (4:3-4). Omasta perinteestä saa olla ylpeä ja samalla pysyä avoimena toisten viisauksille. Korinttilaiset laittoivat yhden opettajan toista vastaan. Traditiolla, järjellä ja kokemuksella on oma arvonsa, mutta kirjoitusten auktoriteetti estää valtataistelut johtajien välillä. Paavalin huikea maisema (3:21b-23) näyttää puoluehengen mitättömyyden: kristityt omistavat koko maailman, kaikki opettajat ja parhaat perinteet.

Paavali on suvereeni Jumalan työtoveri ja johtaja, ei korinttilaisten käsikassara (4:1-5). Apostoli kantaa kallisarvoista lasikenkää (4:1). Paavali osoittaa henkistä ja psykologista voimaa, eikä kärky Facebook-tykkäyksiä (4:3). Hän moittii korinttilaisia isällisellä auktoriteetilla ankaran ironisesti (4:8-16). Samalla hän toistaa Hoosean (11:1-9) ja Luukkaan (15:11-32) Isä-vertauksia. Viha vaihtuu kipuun, kun Paavali vertaa Jumalaa roomalaiseen kenraaliin, jolle järjestetään voitonparaati sotavoiton kunniaksi (4:9). Voitonkulkueen lopussa kulkivat vangitut orjat, jotka uhrattiin jumalille. Vertaus on järkyttävä kuva rististä ja Jumalan hulluudesta. Jakso on Paavalin ”kenosis-hymni” (vrt. Fil. 2:6-8). Juutalainen ”silmä silmästä” -periaate, perinteinen Keski-idän tapakulttuuri, Aristoteleen hyveoppi ja islamilainen hurskaus hyväksyivät koston. Paavalilla on Kristuksen mieli.

Korinttilaiskirjeen esseet päättyvät vetoomukseen (4:16).

Miehet ja naiset perheessä (4:17-7:40)

Baileyn perustelee laajasti, että (4:17) aloittaa uuden jakson, ei (5:1). Esimerkiksi jokainen kirjeen essee alku huomioi tradition, kuten (4:17). Luvun 4 lopun vierailupohdinnat liittyvät luvun 5 insesti-tapaukseen. Jakso (4:18-5:6) kihisee vihaa. Kohta ”olen kuullut” (5:1) tarkoittaa pikemminkin ”kaikki kertovat”. Toisaalta Paavali suojelee lähdettään korinttilaisten kostolta.

Insesti oli haureutta jopa roomalaisten keskuudessa. Korinttilaiset ymmärsivät kristityn vapauden pahemman kerran väärin (5:2). Paavali kehottaa seurakuntaa hoitamaan likapyykkinsä itse. Apostolin neuvona ei ole juutalaisten kivitystuomio, eikä roomalaisten oikeudenkäynti, vaan kirkkokuri. Ilmaus ”mies on luovutettava Saatanalle” (5:5) on virheellinen, sillä alkukielestä puuttuu sana ”mies”. Sanan paikalla on tyhjä kohta lukijan täytettäväksi. Koko seurakunnan tuli yhdessä käyttää tuomiovaltaa, sillä asia koski kaikkia (5:4). Kurin tarkoitus ei ollut punainen kortti, vaan armo-kortti (5:5). Jakeen (5:6) mukaan seksi ei ole kenenkään yksityisasia. Insesti on tosin eri asia kuin vaikkapa avosuhde.

Ilmeisesti joku on vienyt tai aikoi viedä insestitapauksen roomalaisten raastupaan. Paavalin viisaus-ironia (4:10) jatkuu (6:5). Oikeudenkäynti otsikoi seurakuntaa tyhmyreiden tiiminä. Apostoli muistanee Korintin synagogan törttöilyt (Ap.t. 18:12) ja ihmettelee, eivätkö lukijat ole lukeneet läksyjään. Insesti-lööpit pilaisivat kristittyjen maineen. Paavali nostaa taas lukijoidensa eteen juutalais-eskatologisen ”ikuisuuden peilin” (6:3).

Korintti oli Kreikan Chicago. Paavali oli samanaikaisesti korkeakoulutettu akateemikko ja pummien liiveihin uiva Juhani Rekola. Ilmeisesti hän muistelee kohtaamiaan hylkiöitä jakeissa (6:9-11). Paavalin syntilistassa mainitaan 10 syntiä, puolet seksuaalisia. Luku viittaa dekalogiin sekä jakeisiin (9:19-27). Epäjumalien palveleminen oli myös haureutta, sillä Korintin Venus/Afrodite -kultti sisälsi rituualiseksin papittarien kanssa. Bailey ei käsittele homoseksuaalisuutta, mutta mainitsee, että Paavali tuomitsi homoseksin passiivisen (catamites) ja aktiivisen (sodomites) osapuolen. Muutkin viisi syntiä nousevat Korintin kinkereistä, kuten ehtoollispöydästä. Syntielämä on kuitenkin menneen talven lumia kasteen ja kolmiyhteisen Jumalan pyhityksen myötä (6:11).

Ilmaus ”kaikki on minulle luvallista” (6:12) on peräisin korinttilaisilta ja kenties Paavalilta itseltään. Jae tasapainottelee Roomalaiskirjeen tavoin antinomismin ja lakihenkisyyden kultaista keskitietä. Augustinuksen maksiimi ”Rakasta Jumalaa ja tee mitä tahdot” käy päinsä, sillä rakkaus Jumalaan tarkoittaa rakkautta siihen, mitä Jumala rakastaa. Käännös ei tavoita Paavalin sanaleikkejä. Pointti on yleismaailmallinen: joka tekee mitä tahtoo, on tapojensa orja.

Jakso (6:13-20) on korkeushyppymuotoon jäsenneltyä teologiaa, missä kristillinen seksuaalietiikka rakentuu ristin, ylösnousemuksen, kolminaisuuden ja kirkko-opin varaan. Ilmeisesti korinttilaiset ajattelivat, että seksi ja ruumis on kuin ruoka ja maha: kaikki katoaa, joten pieni donitsi ei liene pahitteeksi. Gnostilaisten kokkikerho kokoontui Korintissa. Paavali iskee pataan ruumiin teologiaa: Ylösnousemuksen myötä te olette ruumiinne. Haureus satuttaa persoonan ydintä, jonka olisi tarkoitus puhjeta kukkaan ylösnousemuksessa. Siksi Haisuli ei saa puraista mukulaa. Seksiä ei saa epäinhimillistää järkeilemällä: ”minulla on nälkä – minä syön, minulla on seksuaalisia haluja – minä harrastan seksiä”.

Mutta onko Paavali ristiriidassa, kun hän kohdassa (15:43) väittää ylösnousemusruumiin sädehtivän kuin Naantalin aurinko? Ei välttämättä. Ylösnoussut Jeesus nousi kunniassa, mutta arpisena. Ostaminen täydestä hinnasta (6:20) viittaa ristiin sekä ajan orjamarkkinoihin. Sanalla ruumis (eng. body, kreik. soma) on kaksoismerkitys: minun fyysinen ruumis ja meidän ruumiimme, kirkko. Nämä kuuluvat yhteen. Stoalaiset ja Epikurolaiset ajattelivat Jumalan kietoutuvan vain sieluun. Paavalilla soi koko ihmisyys. Apostoli kehottaa korinttilaisia karttamaan prostituoituja niin kuin Joosef pakeni Potifarin vaimoa (1. Moos 39:7-12). Parempi on juosta rakkauden perässä (14:1). Jae (6:15) viittaa myös väkivaltaiseen repimiseen. Haureus on Paavalille kauhistus.

Kohta (6:18) on hankala. Tuhoaahan esimerkiksi juopottelu maksan. Bailey näkee hiuksenhienon eron, missä juopottelu tuhoaa katoamatonta (maksan), mutta haureus katoamatonta (minuuden). Minulle jakeen ongelmallisuus jää voimaan. Ei olekaan ihme, että monet kommentaarit kiertävät ongelman väittämällä Paavalin kirjoittavan väljästi. Bailey huomaa, että jakeen (6:17) ”samaa henkeä hänen kanssaan” on tarkkaan mietitty, sillä ”samaa ruumista” olisi sulkenut avioliiton pois kuvioista ja tehnyt apostolista gnostikkojen hengenheimolaisen.

Jakeen (7:1) mukaan korinttilaiset ovat kirjoittaneet Paavalille. He käyttäytyvät kuin seurakunta piispantarkastuksen kynnyksellä: työnnetään luurangot kaappiin ja poristaan mukavia! Jae (7:1) ei välttämättä olekaan Paavalin mielipide, vaan askeetikkojen esittämä kysymys. Edes Bailey ei kuitenkaan armahda Lutherin lapsia armo-opettajan naimattomuusihanteelta (7:7-8). Pussailu avioliitossa on sallittua pahan välttämiseksi (7:2,5,9) sekä hyvän jakamiseksi (7:3,5). Bailey ylistää kohdan (7:4) tasa-arvoa ja hyväksikäytön ulossulkevaa viisautta. Ei ihme, että kreikkalaiset naiset lähettivät Paavalille pyhiä suudelmia (Ap.t. 17:4,12).

Paavali oli sinkku, ehkä myös leski (7:7-8). Baileyn mukaan (7:10-11) on ihanne: kersantti käskee sotilasta ampumaan häränsilmään, mutta huonompi tulos ei tarkoita kutsua saunan taa. Kohdan (7:12-14) taustalla on juutalainen puhtausajattelu, jonka Jeesus kumosi (esim. Mark. 5:21-43). Paavali jatkaa: epäpuhdas ei saastuta pyhää vaan pyhä pyhittää epäpuhtaan. Bailey innostuu: tarkoittaako epäuskoisen puolison pyhittyminen uskovan puolison kautta pelastumista, kun kerran aviopuolisot ovat yksi liha? Ilmeisesti epäuskoinen puoliso on potentiaalisesti pelastettu niin kuin Israel (Room. 11:16) ja pelastuksen kynnyksellä uskovan puolisonsa vuoksi (vrt. 1. Piet. 3:1). Jakeen (7:15) tilanne ei tullut Jeesuksen eteen. Jae (7:16) on kimurantti. Baileyn arvelee, että teksti puhuu avioliiton, ei puolison pelastamisesta.

Baileyn mukaan jakso (7:17-24) on vähän kummassa paikassa, mutta selittynee (Gal. 3:28) perusteella. Jae (7:19) on uskomatonta tekstiä juutalaisen oppineen kynästä. Uuteen liittoon synnytään kasteen lapsivedestä vailla vaatimuksia kulttuuri-identiteetistä tai kielestä. Jakso mainitsee ”osan” kolmesti (7:17,20,24), mutta vasta 1600-luvulta alkaen. Ilmaukset eivät puhukaan sosiaalisesta statuksesta, vaan Jumalan kutsusta. Bailey lukee jakeen (7:21) siten, että Paavali kehottaa orjia vapautumaan, vaikka myöntää päinvastaisenkin käännöksen mahdolliseksi. Bailey argumentoi, että Paavali ei voi tarkoittaa, mitä teksti suomeksi sanoo, sillä hän, Apollos ja Jeesuksen kalakaverit nimenomaan jättivät verkkonsa. Baileyn mukaan Paavali ei voi kirjallisessa dokumentissa kyseenalaistaa orjuutta. Teksti jättää hämmennykseen, mutta mieltä kutkuttaa ajatus, jonka mukaan iänikuinen ”Raamatulla voi perustella orjuutta” -argumentti olisi uutisankka jo syntyessään.

Kaikki on väliaikaista (7:25-31), viimeinen pasuuna soi pian (15:52). Kohta (7:32-35) on ilmeisesti kirjeen vaikeatulkintaisimpia, mutta Bailey laittaa jäitä hattuun: Paavali varoittelee, ei määräile. Jakeet (7:36:38) ovat myös kummallisia, eikä ole ihme, että ’92 käännös puhuu morsiamesta, mutta ’38 tyttärestä. Bailey tietää, että oikea sana on ”neitsyt”, mutta kohauttaa silti harteitaan: ”I dunno, lol”. Hän ei liioin puntaroi luvun 7 painoarvoa milloin Jumalan sanana, milloin Paavalin mielipiteenä (7:12, 25).

Kristinusko ja pakanuus (8:1-11:1)

Korintin lihamarkkinat kysyivät sensitiivisyyttä. Jerusalemin konsiili oli kieltänyt pakanoilta lihan, jossa oli epäjumalamerkki (Ap.t. 15:29). Korintissa ei aina erottanut temppeliä teurastamosta. Eikö köyhä saisi ostaa kyljystä juhla-aikojen alesta, jos epäjumalia ei kerran ole olemassa? Tieto jumalattomuuksista saattoi johtaa epäeettiseen etikettiin. Rakkaus heikompia kohtaan ymmärtää huolta vatsan ja sydämen naapuruudesta. Seurakunnissa ei mennä vahvimpien ehdoilla. Kohta (8:6) on Paavalin varhaisin vahvistus Jeesukselle ennen Kristusta (vrt. Ps. 95:3-5). Paavali vetää juutalaisten perinnäistavat vessanpöntöstä alas: Jumala ei piittaa menusta (8:8). 

Jakso (9:1-12) on retorisen taiteen mestariteos. Baileyn mukaan Jeesuksen henkilökohtainen kohtaaminen (9:1) ei ole idässä isompi ihme. Korintissa asui paljon sotaveteraanien jälkeläisiä (9:7). Kreikkalainen sivistynyt ei arvostanut työtä, vaan omaa aikaa mielen kultivoimiseksi. Teltantekijä ei siksi ollut kovaa valuuttaa. Alkukielen mukaan Jumala huolehtii häristäkin (9:9). Paavalin sanat tuntuvat kiusallisilta, mutta ne nousevat tilanteesta, jossa hän ei hyödynnä oikeuksiaan saada tili (9:12,15,18). Jakeet (9:13-14, 21) todistavat, että Uusi testamentti oli munittu jo ennen 55 jKr. Jae (9:17) on keskusjae, jonka sana ”sitä” ei viittaa edelliseen jakeeseen vaan jakeisiin (9:15, 18) eli oikeuksien luovuttamiseen. Hämmästyttävää käänteisyyttä: evankelioiminen on palkatonta pakkopullaa, teltan tekeminen vapaaehtoista palkkatyötä! 

Paavali ei kirjoittanut ”juutalaisille olen juutalainen ja pakanoille pakana”, sillä hän tiedosti kulttuuri-identiteetin rajan, jota hän ei voinut juutalaisena ylittää (9:20, 22). Johtajat tahtovat olla vahvoja ja auttaa heikkoja, mutta risti kutsuu Paavalin pohjalle (9:22 vrt. 2. Kor. 11:23-29). Vallanpitäjät harjoittavat hyväntekeväisyyttä, heikot palvelevat. Konstantinolainen ”kristillisyys” marssii piippu edellä ja papit perässä. Valtionkirkot kahvittelevat kaupungin kerman kanssa. Apostolinkaltaisilla ei ole mihin päänsä kallistaisi (4:11). 

Jakson (9:23-27) aarre on keskellä (9:25b). Korintissa järjestettiin joka toinen vuosi kuuluisat Isthmian urheilukilpailut Poseidonin kunniaksi. Paavali siunaa saarnojen jääkiekkovertaukset. Evankeliumi on kuin joukkue, jossa Paavali tahtoo pelata (9:23, 27). Paavali ei vedä vastustajaansa turpaan, mutta ei liioin harjoita askeesia luostarien muurien suojissa (9:27). Kyse on lähetystyöstä ja sen haasteista, kuten hakatuksi tulemisesta (2. Kor. 11:23-29) sekä kulttuurimuurien ylittämisestä.

 
Jae (10:1) on kummallinen, jopa loukkaava: eiväthän helleenit kahlanneet Kaislamerta! Mutta kreikkalaisista tuli Aabrahamin perillisiä uuden liiton myötä. Uusi sanoma löytää vanhat juuret (10:2-4) sakramenteilleen. Pyhät muistot kastetaan Jeesukseen. Sakramentit ovat pelastuksen tae, mutta eivät pelastuksen tae (10:5-). Kirjeen jatkon mentaliteetti löytyy myös Koraanista, mutta Paavalin Jumala tekee pelastustekoja historiassa. Korinttilaiset olivat samassa pisteessä kuin muinaiset israelilaiset. Jae (10:7) viittaa kevytkenkäisyyteen, mikä mainitaankin (10:8). Varoituksia seuraa tyynnyttely (10:13). 

Jakeet (10:14 ja 10:22) ovat pari, joissa kuuluu varoitus: eivät kai korinttilaiset halua kokea samaa tuomiota epäjumalanpalvonnasta kuin israelilaiset? Äsken piti paeta porttojaa (6:18), nyt epäjumalia (10:14). Ehtoolliskohtaus (10:16-21) viittaa Psalmiin 23, joka puhuu myös maljasta ja pöydästä. Epäjumalia ei ole, joten heidän edessään uhraaminen on typerää (10:19). Se on myös vaarallista, sillä idoleiden myötä kreikkalaiset ovat kommuuniossa pahojen henkien kanssa (10:20). Baileyn mukaan pahat henget ovat usein arkipäivää eteläisellä pallonpuoliskolla. 

Paavalin kristillisyydessä ei keskitytä omiin oikeuksiin, vaan lähimmäisen ja yhteisön parhaaseen (10:23-24). Jakeessa (10:24) kaikuu lainoppineen kysymys Jeesukselle: ”kuka sitten on minun lähimmäiseni?”. Tekstin ”toinen” viittaa ulkopuoliseen ja erilaiseen. Paavali tahtoo monikulttuurisen seurakunnan laupiaita samarialaisia. Jakeet (10:32-33) sanoittavat kunnioittavan kohtaamisen lähetystyötä. Epäjumalista ja demoneista voidaan puhua omien kesken, mutta ei pakanatemppelien portailla. Bailey tulkitsee: Kritiikki on sallittua, hyökkääminen ei. Korkeiden ihanteiden vuoksi lääkäri voi joutua tekemään kivuliaan leikkauksen kasvaimen poistamiseksi – kuten insestitapauksessa. Jakeet (10:25-26) olivat huojentavia lukijoille, jotka miettivät seuraamuksia Poseidonin pihvistä. Kristinusko on vapauttavaa: virsi 472 kehiin ja pihviä pöytään! Esimerkki (10:27-29) kehottaa marinoimaan vapauden rakkaudessa. Kyse ei ole yksilön vapauksista, vaan lähimmäisen parhaasta. 

Essee päättyy henkilökohtaiseen vetoomukseen (11:1). Kenen tahansa meidän suusta sanat kuulostaisivat omahyväisyydeltä.

Miehet ja naiset seurakuntaelämässä (11:2-14:40)

Essee muodostaa kokonaisuuden, jonka keskus tekee korinttilaiskirjeestä maailman kuuluisimman rakkauskirjeen. Jakso alkaa traditioratsastuksesta (suom. ”opetukset”), mikä möyhentää mukavasti luterilaista sola scriptura -multaa. Tradition vastaanottaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselta oli elintärkeä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Paavali ei ole tosin ole vain istunut Gamaliel-opettajan jalkojen juuressa, vaan kurkottanut käärön Kristuksen kädestä (11:23). Jakeet ovat varhaisimmat säilyneet viestikapulan välittämiset.

Jakso (11:3-16) on ollut feministiteologian painajainen. Jakeista on etsitty porsaanreikiä kirjastokaupalla. Lasi on noettu ja nostettu kohti aurinkoa. Bailey astuu miinakentälle: kyse ei ole alistamisesta, vaan sukupuolieroista. Kyse on rakkaudellisesta vapaudesta, joka huomioi kulttuurierot. Korintin naisprofeetat innostuivat apostolin vapaamielisyydestä ja tekivät käytännön teologiaa hiuksillaan. Juutalaiskristityt närkästyivät: julkisesti peitetty pää paljastaa suoran selän! Musliminaisille huntu vastaa sormusta nimettömässä: ”varattu, näpit irti!” Paljaat hiukset oli jopa pahempi kuin Ally McBealin minihame. Bailey perustelee nuoren kristillisyyden tasa-arvoa vaikutusvaltaisilla naishahmoilla, kuten Lyydialla (Ap.t 16:40), Foibella (Room. 16:1-2) sekä Aquilalla ja Priscillalla (Ap.t. 18:1-4). Bailey huomauttaa, että Paavali oli asunut Priscillan luona yli vuoden ja syönyt tämän pöydästä. Ehkä Priscilla oli yksi naisprofeetoista. Siksi Paavali ei käske naisia pois lavalta, vaan vahvistaa molempien sukupuolten johtajuuden.

Kreikan sana ”pää” (kefale) tarkoittaa ruumiin osaa, auktoriteettia sekä lähdettä. Bailey huomaa, että jakeella (11:3) on pönkitetty miehen valtaa naiseen. Hän ei kuitenkaan mainitse kohtaa 1. Moos. 3:16 ”Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan”. Baileyn mukaan jakeen ”pää” voi olla myös ”lähde”, sillä Eeva syntyi Aatamin kylkiluusta (1. Moos. 2:21-23). Entä tarkoittaako luomisjärjestys tärkeysjärjestystä? Baileyn mukaan miesten ei tulisi paukuttaa henkseleitään, sillä luotiinhan elukatkin ennen miestä. Miksi miehen hattu sitten häpäisee hänen päänsä (=Kristuksen) (11:4)? Koska palvelijan kuului pitää päähinettä isännän läsnäollessa, mutta Jeesus oli opetuslasten ystävä ja enemmän (vrt. 2. Kor. 3:12-18). Tuhlaajapojan ei pidä heittää parhaita vaatteita pois. Baileyn mukaan sama suhde päti myös naisiin. Profetoiminen oli kuitenkin eri asia, sillä aaltoilevat hiukset olivat seksuaalinen katseenvangitsija (Laul.l. 4:1). Jakeen (11:5) pää viitannee naisen aviomieheen. Naisten hiukset ovat ihanat ja mahtavat, mutta rinnakkaisuus profetoinnin kanssa luo kilpailuasetelman.

Bailey arvelee, että korinttilaiset käyttivät toista luomiskertomusta naisten väheksymiseen. Siksi Paavali vetoaa ensimmäiseen, jolloin kohdan (11:7) mies tarkoittaisikin ihmistä (adam), ei vain miestä. Siten nainen kenties heijastaakin ihmiskunnan, ei vain miehen kunniaa. Bailey huomaa, että hiukset ovat tekstissä kulttuurisidonnainen kysymys. Jakeet (11:8-9, 12) ovat tasa-arvoa, jota piti saarnata ennen kaikkea miehille: ”totta, nainen tuli meistä miehistä, mutta mistäs me tulimmekaan?”. Baileyn mukaan (11:9) on luettu siten, että nainen luotiin miehen takia – siis miehelle palvelijaksi. Tarinan mies oli kuitenkin yksinäinen ja avun tarpeessa. Luomiskertomus käyttää naisesta samaa sanaa (’ezera) kuin Jumalasta, joka auttaa ja pelastaa. Eeva on Wonder Woman ilman viittaa ja muskeleita. Lyhyesti, Paavali ei vahvista korinttilaisten naisväheksyntää, vaan päinvastoin nostaa naiset jalustalle. Jae (11:11) vahvistaa sukupuolten riippuvuussuhteen, joka ei tarkoita vain lasten saamista, vaan kumppanuutta sekä sisaruutta ja veljeyttä Herrassa.

Jakeen (11:10) arvon merkki (kirjaimellisesti pään auktoriteetti) näkee peitetyt hiukset kruununa. Jakeen sanat ”enkeleiden takia” ei viittaakaan enkeleiden himoon (vrt. 1. Moos. 6:1-2) niin kuin Lars Aejmelaeus Helsingissä opetti, vaan siihen, että enkelit, jotka lauloivat ylistystä ensimmäisenä sapattina, lauloivat uuden luomisen ylistystä korinttilaisten kanssa. Korinttilaiskirjeessä naisen asema luomistyön huipentumana onkin siis niin korkea, että jopa enkelit ylistävät sitä. Juhlavassa seurassa piti pukeutua parhaisiin – eli kruunuun. Bailey vihjaa, että uusi luominen ennallisti myös miehen ja naisen paratiisimaisen suhteen ja kumosi siten lankeemuksen rangaistuksen ”hän pitää sinua vallassaan”. Sukupuolten välisen tasa-arvon julistus Afrikassa ja Askolassa ei ole laimennettua kristinuskoa vaan kristinuskoa.

Ehtoollisjaksossa (11:17-34) korinttilaiset saavat taas risuja. Kuilu ammottaa köyhien ja rikkaiden välillä. Lasaruksen suurin tuska johtui siitä, että apu oli aivan lähellä, mutta tavoittamattomissa (Luuk. 16:19-31). Korintin köyhien tilanne oli jopa pahempi: he saivat kutsun lihapatojen ääreen, mutta kun he pääsivät töistä, onnekkaat varakkaat röyhtäilivät jo hiprakassa (11:21). Hyväosaisten välinpitämättömyys loukkasi köyhiä. Ainakin asiasta riideltiin. Tämä on jakeen (11:27) arvoton tapa viettää ehtoollista. Jakeen (11:30) seuraukset eivät johtune pinnallisesta suhteesta ehtoolliseen, vaan mässäilyn ja juopottelun terveysvaikutuksiin – tai huonovointisuuteen kumppanuuden katkeamisesta. Paavalin välittämä eukaristi-traditio on tutkittu suurennuslasilla. Baileyn teksti olisi tårta på tårta. Hän kuitenkin huomauttaa, että Jeesus jakoi ehtoollista Juudakselle ystävyyden eleenä (John. 13:26). Hänelle ele puoltaa ehtoollisyhteyttä kirkkokuntien välillä.

Kohdan (12:1) suomennus saa peukutuksen, sillä kyseessä on juuri hengelliset lahjat, eivät luonnolliset. Paavalin mukaan voima eli oma fiilis ja tunne eivät käy kompassista (12:2). Henki ei riitä ilman Kristusta (12:3). Kreikkalaiset kristityt eivät enää olleet pakanoita, sillä sana liittyi juutalaisten tiukaan erotteluun jumalattomien kanssa (12:2, Ap.t 6:1-6). Nyt erottelu on poissa. Jakeen (12:3) uskontunnustus ei sano, että ihminen löytää tien Jumalan luo Jeesuksessa, vaan että Jumala löytää tien ihmisen luo Jeesuksessa. Jakeet (12:4-6) ovat kolminaisuusopillisia. Henki on feminiini hepreassa (vrt. Jes. 42:13-14). Lahjoja ei oteta, vaan ne saadaan. Viisaus (12:8), kreikkalaisten ykköshyve, ei ole vain älykkyyttä, vaan ristin hulluudesta nousevaa käytännön rakkautta. Luterilaisten suosikkia, uskoa (12:9), edeltää tieto eli gnosis. Bailey huomauttaa, että karismaattiset lahjat (12:9-10) toimivat tänäkin päivänä. Kristitty ei ole deisti. Apostolin lista ei ole kaiken kattava.

Jakeen (12:13) mukaan pelastus on prosessi, sillä kasteen jälkeen jokaisen täytyy ”juoda Henkeä”. Hengen juominen viittaa syvälliseen hengellisyyteen, mutta ovatko kirkkosalimme rakennettu tämän kaivon ympärille? Paavali ei tarkenna, mitä Hengen juominen tarkoittaa. Keski-idän kulttuurissa silmä, pää ja oikea käsi olivat kunniakkaimmat ruumiinosat, vasuri vähemmän, mutta sekin enemmän kuin jalat. Kengät edustivat likaisuutta, hyi! Esimerkiksi ilmaus ”Edomiin minä heitän kenkäni” (Ps. 108:9) oli sikamainen loukkaus. Jakeiden (12:15-16) jalka ja korva puhuvat huonommuudentunnossaan, mutta saavat mittaamattoman arvon ruumiissa, kuten köyhät orjat seurakunnassa. Vertaus kyseenalaistaa yksilökeskeisyyden sekä yksittäisten seurakuntien, jopa kirkkokuntien itseriittoisuuden. Pahin ongelma ei olekaan ”minä olen sinua parempi” vaan ”minä en tarvitse sinua”.

Baileyn mukaan Paavalin puhe sukupuolielimistä (12:22-24) tarkoittaa evankelioimista lisääntymisominaisuuden kautta. Evankelioiminen muistuttaa siis rakastelua: henkilökohtaista, sitoutuvaa, parantavaa ja rakkaudentäyteistä suhdetta. Traktaattien jakaminen kadulla näyttäytyy nyt uudessa valossa.. Jakeen (12:27) ”te” viittaa kirjeen vastaanottajiin – eli kaikkiin kristittyihin yhdessä. Bailey reflektoi jaetta (12:26): Niin kuin sormi saa timanttisormuksen ja jalka ei, niin toiset meistä menestyvät, mutta toiset nuolevat näppejään. Iloitsen toisen menestyksestä, jos olen samaa ruumista hänen kanssaan. Jaan kärsivälle, jos olen samaa ruumista hänen kanssaan.

Paavalin hymni rakkaudelle (12:31-14:1) käyttää harvinaista sanaa ”agape”, vaikka tarjolla oli yleisemmät ”eros” (intohimoinen rakkaus) ja ”phileo” (ystävyys ja perherakkaus). Agape on universaalia rakkautta kaikille (vrt. Luuk. 10:25-37, Gal. 3:28), jopa viholliselle (Matt. 5:44). Agape on majesteettinen laki (vrt. 7:19, Joh. 15:17), jonka mallina on Jeesuksen elämä (Joh. 15:12). Ilman agape-rakkautta, edes Pyhän Hengen lahjoilla ei ole mitään virkaa. Agape on Kristuksen rakkautta, joka tulee yksin Hengeltä. Baileyn mukaan jakeen (12:31) lauseet pitäisi sitoa yhteen, joten parempi suomennos olisi: ”jos kaipaatte arvokkaimpia armolahjoja, minä näytän teille arvokkaimman tien”. Bailey parittaa jakeet (12:31 ja 14:1), joista jälkimmäinen viittaa juoksemiseen – jopa porrastreeniin. Ilmeisesti jakeen (12:31) tie tarkoittaa myös ylämäkeä – jopa vuorikiipeilyä. Korinttilaisille läheinen vertauskuva läpäisee koko hymnin. Rakkaus on vuorikiipeilyä; vaativaa, mutta palkitsevaa! Hymni on kirjallinen mestariteos, jonka melodiassa vuorottelevat väliaikaiset ja pysyvät hengelliset lahjat.

Korintin vaski (13:1) eli pronssi (myös messinki ja kupari) oli legendaarista. Markkinapaikalla kävi melu ja pauhu, kun sepät takoivat vasaroitaan. Korinttilaisilla riitti puhetaitoa (1:5), mutta silti he riitelivät keskenään (1:10). Ilman rakkautta jopa enkelien kieli on kakofoniaa. Tieto (13:2) pelastaa gnostilaisuudessa, mutta ei kristinuskossa. Jakeen (13:3) esimerkki muistuttaa Jeesuksen rikasta nuorukaista, joka nyt antaakin omaisuutensa pois. Jakeelle on nuorempi käännös, joka ei puhu itsensä polttamisesta, vaan itsensä luovuttamisesta ”jotta voisin ylpeillä”. Poltto-käännös perustuu siihen, että keisari Nero vangitsi kristittyjä syyllisinä vuoden 64 Rooman palosta ja poltti heitä ihmissoihtuina keisarillisissa kilpa-ajoissa. Jae viittaa ylpeilyyn viimeisellä tuomiolla kuten (9:15, 1. Tess. 2:19 ja Fil. 2:16). Antaminen jää turhaksi ilman rakkautta. Jae puhuu toivosta (saada palkkio viimeisellä tuomiolla), edellinen uskosta.

Jakeissa (13:1, 3) Paavali on persoonallinen, mutta nyt (13:4-7) rakkaus astuu näyttämölle. Jakeet ovat parantavaa lain saarnaa, sillä negatiiviset ilmaukset on kerätty Korintin kaduilta. Tämän minikokonaisuuden uloimmat parit puhuvat kärsivällisyydestä ( kärsiä kärsivällisesti 13:7). Voimakkaan kärsivällisyys ei käytä (oikeutettua) vihaa, vaan laittaa sen syrjään, kuten Daavid Saulin kohdalla (1. Sam. 24:17, 26:11). Heikon kärsivällisyys on kuin Maria Jeesuksen ristin juurella (Mark. 15:40). Lempeys (13:4) tyynnyttää vihan ja parantaa haavat. Mustasukkaisuus ei ole aina pahe, mutta tässä on. Pöyhkeä on täynnä itseään ja paisuu edelleen. Sopimattomuus (13:5) esiintyy myös homoseksuaali-jakeessa (Room. 1:27). Sopimatonta on mennä Linnan juhliin tennareissa (vrt. Matt. 22:11-12). Rakkaus kääntää luonnollisen rakkauden itsestä toiseen (vrt. Matt. 7:12). Rakkaus kompostoi pahan (13:5).

Rakkauden muistinmenetys (13:5) on vaikea pala, sillä jotkut haavat paranevat hitaasti – jos koskaan. Paavalikin muisti vastoinkäymisensä (4:9-13). Bailey koki seitsemän sotaa. Hän kirjoittaa psykologisesta erosta muistaa kärsitty paha katkeruudessa ja oikeudenvimmassa – tai anteeksiannossa (10:32-33). Hän kertoo armenialaisten kansanmurhasta, jota Turkin hallitus ei suostu tunnustamaan, Elie Wieselin Auschwitz-kokemuksista ja Miroslav Volfin kristillisestä reaktiosta kommunistien terroriin. Kiväärien impulssimelu rikkoo tärykalvot. Rakkaus kuiskii raunioiden muratissa. Jumala ei ota pois menneisyyttä, vaan antaa sen takaisin pala palalta, kunnes parannumme. Paavali muisti, mutta ei muistellut. Muistot olivat tallella mielen hyllyssä, eivät tehtävälistalla. Jae (13:6) kaikuu Colosseumilla, väkivaltaelokuvissa ja sotatantereella. Väkivaltaviihde ja porno, sodan viholliskuvat ja tappamisen huuma ovat Jumalalle kauhistus.

Suomennos ”kaiken se kestää” (13:7) ei tavoita kuvastoa, sillä verbi viittaa kattoon, joka suojelee sateelta sekä (vaski)maljaan, jossa vesi pysyy vuotamatta. Rakkaus suojelee pahalta ja säilyttää salaisuudet sydämen maljassa. Käännös ”kestää” on oikea, mutta epätodennäköinen, sillä se on liki sama kuin jakeen ”kärsii”. Ateistit ja deistit epäonnistuvat rakkaudessa (13:7). Toivo viittaa Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (15:19) ei vain siihen, että saan työpaikan ja löydän edullisen auton. Hymnin kolme osaa päättyvät kaikki uskoon, toivoon ja rakkauteen.

Jae (13:8) pitäisi kääntää: ”rakkaus ei koskaan putoa.” Rakkauden tie vie korkealle vuorelle, mutta rakkaus ei putoa alas eli lopeta kesken, luovuta tai kuole. Arabeilla on sanonta: ”kun vettä on saatavilla, käsien pesu hiekalla lakkaa”. Kun on kahvia, ei juoda enää korviketta. Tieto on hiekkaa verrattuna ikuisuuden veteen. Jakeen (13:11) lapsi viittaa vastakääntyneen pikkumaisuuteen. Paavalikin on ollut kuin korinttilaiset, jotka kiistelivät kielistä, profetioista ja tiedosta. Korintin kuvastimet tehtiin vaskesta (13:12). Vaskisepät osasivat kaivertaa jumalankuvia kuvastimeen, jolloin peilin tilaaja näki itsensä hyvässä seurassa. Peili kuitenkin tummui nopeasti, eikä välittänyt oikean Jumalan läsnäoloa. Kuvastin putoaa turhana kädestä paruusian päivänä. Bailey ei käsittele jaetta Ortodoksisen kirkon kristillis-platonisen kuva-opin näkökulmasta.

Kuinka usko pysyy muuttuessaan näkemiseksi? Apostolille usko oli myös kuuliaisuutta (Room. 1:5). Täyttyneen toivon kanssa on sama ongelma, mutta kaipa toivo sulautuu täyttymykseen ja pysyy siinä. Juokseminen (14:1) on toistunut myös (6:18, 9:24, 26 ja 10:14).

Kielillä puhuminen (14:2-) oli Korintissa kovassa kurssissa. Luterilaisten suosikkiapostoli toivoo lukijoiden – eli kaikkien kristittyjen – puhuvan kielillä (14:5) kuten hän itse (14:18). Valo on vihreä, mutta Paavali hillitsee karismaatikkoja hidasteilla. Korintti oli monikielinen risteyskaupunki satamineen. Kielet erottavat. Jakson ”ulkopuolinen” ei ole vierasuskoinen, vaan ”etsijä”. Profetiat saavat ruusuja (14:1-5, 24-25), mutta nykyajan valistunut ja koulutettu pappi katsoo niitä kuin halpaa makkaraa. Paavali ei siunaa karismaattista kaaosta, mutta tunnustaa armolahjojen myönteisen vaikutuksen (14:22-25). Korintissa kaikki seurakuntalaiset olivat vapaaehtoisia (14:26). Ilmeisesti pappisseminaarit tekivät vasta tulojaan. Profetoimisen tarkoitus ei ole mässäillä pahuudella, vaan rohkaista (näin ’92), lohduttaa ja auttaa levottomia ja syyllisyyden riepottelemia löytämään rauha (14:31).

Äkkiseltään näyttäisi, että naisten vaientaminen (14:33) olisi ristiriidassa profetoimisluvan kanssa (11:2-16 vrt. Ap.t. 2:17-18). Jopa naispalvelijoille oli ennustettu uusi asema (Joel. 2:28-32). Vaatimattomasta Mariasta tuli teologi hänen kiitoslaulunsa (Luuk. 1:46-56) myötä. Jeesus hyväksyi naisetkin opetuslapsikseen (Luuk. 8:1-3). Baileyn mukaan Foibe ei ollut vain palvelija, vaan johtava diakoni (Room. 16:1). Jakso (14:33-36b) ei ole myöhempi lisä, sillä se on kohdan (11:2-16) rakenteellinen pari. Korintti oli monikielinen ja murteinen kaupunki, jonka kielimuurit nousivat etenkin kotipiirien naisten eteen. Heille kreikankielinen jumalanpalvelus kuulosti samalta kuin suomalaisesta espanjankielinen luritus tai Turun murre. Siksi huomio herpaantui tai piti kysyä: ”mitä se haastaa?” Keskittymistä haittasi sekin, että toiset olivat humalassa ja toiset puhuivat enkelien kanssa. Bailey huomioi myös Keski-idän (ja naisten?!) luontaisen tarpeen puhua ja oppia asioita keskustelemalla. Hänen mukaansa Paavalin ohje on kohtelias huomautus, joka ei väheksy naissukupuolta. Jakeen (14:24) kuuliaisuus viittaa puhujaan, joka saattoi olla myös nainen. Sopimattomuus (14:25) on häpeällistä, mutta suomennos tavoittaa merkityksen.

Ylösnousemus (15:1-58)

Tämäkin essee alkaa traditiolla, johon kirjoittaja ohjaa eksyneitä lampaita takaisin. Pelastuksella on menneisyys, nykyisyys (15:1) ja tulevaisuus (15:2). Usko ilman kuuliaisuutta on kuollut (15:2 vrt. Luuk. 7:36-50). Paavali otti yhteen Pietarin kanssa (Gal. 2:11-14). Silti hän on todistajista ensimmäinen ja Paavali viimeinen (15:5, 8). Jakeissa (5-8) on samanlainen retorinen ylläri kuin Jeesuksen samarialaisvertauksessa: jakeessa (15:8) ei marssiteta näyttämölle suurta joukkoa, kuten jakeessa (15:6), vaan pahnanpohjimmainen Paavali. Paavali on juuri lyönyt nyrkkiä pöytään (9:1-12) tittelistään, mutta tunnustaa nyt, ettei ansaitse apostolin nimeä. Paavali lainaa varhaista uskontunnustusta (15:3-5), joka sitoo Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sekä Vanhan liiton kirjoitukset ja ylösnousemuksen todistajat yhteen. Jeesuksen kuolema muistutti Johannes Kastajan kuolemaa. Herodes oletti Johanneksen nousseen kuolleista (Mark. 6:14). Ylösnousseen Jeesuksen ilmestykset tekivät eron. Risti ja ylösnousemus ovat Israelin historian kulminaatiopisteet: paluu ei tarkoittanutkaan paluuta Jerusalemiin, vaan Jumalan luo (esim. Jes. 49:5). Tunnustus on laina. Paavali ei keksinyt sovitusoppia. Naisia ei mainita ylösnousemuksen todistajina, ilmeisesti uskottavuussyistä. Evankeliumeissa he ovat ensimmäiset todistajat, ilmeisesti rehellisyyssyistä. 

Pohtiessaan jaetta (15:3) Bailey torjuu Anselmin sovitusteorian, jossa Jeesus on syntisen ihmiskunnan sijaiskärsijä ja hänen kuolemansa sovituksen hinta. Anselmin fokus on rangaistuksessa, mutta ei hyvä paimen tai tuhlaajapojan isä ajattele hintaa, vaan kadonnutta rakastaan. Tuhlaajapoika ajatteli hintaa, mutta ymmärsi syntisyytensä nähdessään isänsä rakkauden. Baileyn mukaan Jeesus on sijaisuhri, mutta ei erillinen Isästä, vaan osoitus Isän rakkaudesta. Ihmiset ostettiin täydestä hinnasta (6:20), mutta meidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä Jeesuksen kuolemasta, vaan iloita, sillä se oli rakkauden teko meitä kohtaan. Anselmin teoriassa ylösnousemusta ei edes tarvita (vrt. 15:14-20), vaan Jeesus olisi voinut nousta taivaaseen heti kuolemansa jälkeen. Kun keskus on pelastuksessa, ylösnousemus tarkoittaa synnin ja kuoleman vallan murtumista. 

Jeesus on toinen Aatami (15:21). Siirakin kirjassa nainen on syyllinen syntiin, eikä Messiasta mainita. Paavali puhuu Aatamista, joka tarkoittaa tässä ihmistä, eikä vain miestä. Jae (15:23) jättää avoimeksi kuuluvatko Vanhan liiton pyhät tai oikeamieliset pakanat paratiisin paraatiin. Paruusia tapahtui Korintissa 66 jKr., kun jumala, keisari Nero, saapui kaupunkiin asiaankuuluvine seremonioineen. Paavali oli kuitenkin jo kirjoittanut jakeen (15:24), joka oli kumouksellinen ja hengenvaarallinen Gestapon käsissä. Paavali antaa psalmille (8:6) messiaanisen tulkinnan (15:27). Messiaskuningas, joka voittaa ja talloo vihollisensa jalkojensa alle, on vahva vertauskuva, joka löytyy myös (ps. 110:1). 

Bailey tuntee yli 50 arvausta jakeen (15:29) sanoille ”antavat kastaa itsensä kuolleiden puolesta.” Hänen tulkintansa on se, että kuolleita rakkaitaan surevat omaiset menivät kasteelle jälleennäkemisen toivossa. Jae (15:30) onkin yksikön 1. persoonaan kirjoitettu vala, jonka Paavali lausuu korinttilaisten kautta (15:31). Jae viittaa siis leveilyyn viimeisellä tuomiolla. Don Rosan Roope-Ankka -seikkailun ”Kroisoksen aarre” mukaan Artemis-jumalattaren temppeli Efesoksessa oli antiikin suosituin turistinähtävyys. Paavali aiheutti mellakan horjuttamalla kaupungin uskonnolis-taloudellista status quota (Ap.t. 19:23). Vihapäissään hän vertaa koettelemuksiaan gladiaattorinäytöksiin (15:32). Nihilismi tulee ymmärtää jokapäiväiseen kuolemanvaaraan antautumisen vastapoolina (15:31-32). Jakeen (15:33) aforismi on laina Jesajalta (22:13) sekä näytelmäkirjailija Menandrokselta. 

Korintti oli myös maanviljelyskaupunki. Ruumis on kuin siemen, joka haudataan, mutta nousee ylös muuttuneena (15:36-38). Jae (15:39) mainitsee lihan (sarks) neljä kertaa. Ruumis ja liha eivät ole synonyymejä. Ruumis on lihallinen eli katoava kappale maan tomua. Toiseksi ruumis on psyykkinen eli sillä on persoona, sielu ja mieli. Kolmanneksi on hengellinen ruumis. Ylösnousemususko ei vaadi uskoa lihallisen ruumiin maatumattomuuteen. Jakeiden (15:40-41) ”loisto” (doxa) tarkoittaa kirkkautta ja kunniaa eli arvostettua. Jakeen (15:43) ”vähäpätöisenä” onkin ”kunniattomuudessa” eli kuolemassa sekä Adamin lankeemuksessa. Myös jakeen (15:48) ”maallinen ihminen” on negatiivinen ilmaus → tomun ihminen. 

Platonismin ja kreikkalaisen filosofian mukaan ihminen jumalallinen sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Paavalin puhe Areiopagilla katkesi kuin kanan lento hänen mainittuaan ylösnousemuksen (Ap.t. 17:31-32). Baileyn mukaan raamatunkäännökset tekevät Paavalista helposti platonistin, joka hylkää ajallisen ruumiin (15:44) ja nostaa hengellisen ruumiin eli jumalallisen ja aineettoman sielun kuolemattomuuteen (vrt. 15:44). Mutta Paavalin ”siemen” on psyykkinen ruumis ja ylösnousemusruumis on materiaalinen ruumis Pyhän Hengen voimassa. Jumala säilyttää persoonallisuutemme siirtäessään sen kuoleman kautta lihallisesta ruumiista hengelliseen. Pyhä Henki on nytkin kristityssä, mutta myös katoava liha. Ylösnousemuksessa liha katoaa. Jae (15:45) on ylösnousemussaarnan huipentuma, joka kiteyttää pelastushistorian päälinjan ja kristillisen antropologian. Pyhä Henki lähtee Pojasta (15:45). Uusi suomennos (15:49) ei mainitse kuvallisuutta (eikona), vaan kaltaisuuden, joka sekin tulee luomiskertomuksesta: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme..”. Jakeen tulkinnasta käy ekumeeninen kärhämä: ortodoksit, katoliset ja luterilaiset ymmärtävät eri tavoin, mitä Jumalan kuva ja kaltaisuus tarkoittaa paratiisissa, lankeemuksessa sekä kastetussa. Suunnasta olemme yksimielisiä: parempaa kohti.

 
Bailey aistii ylösnousemushymnin voitossa N.T. Wrightin tavoin jännitystä ja juhlaa. Jakeen (15:51) salaisuus on toistunut (2:1, 4:1). Paavali odotti loppua elinaikanaan (15:51), mutta muutti mielensä loppua kohden (2. Kor. 5:1-10). Vai muuttiko? Jakeen ”me” saattaa viitata myös ylipäätään kristittyihin, jotka ovat elossa Herran tulessa. Jae (15:53) viittaa kruunajaisiin. Jae (15:57) on vahva uskontunnustus, jossa Jeesus on Herra tavalla, johon yksikään keisari ei pysty sekä profeettojen lupaama messias. Monikkomuoto ”me” on tärkeä, koska kristillisyys on yhteisöllisyyttä. Paavali kutsuu kirjeen vastaanottajia rakkaiksi (15:58), vaikka on soimannut heitä pitkin kirjettä. Kristillinen usko ei ole eskapismia, eikä paremman elämän passiivista odottamista. Tuleva ylösnousemus voimaannuttaa elämään tätä päivää. Piispa Bill Freyn sanoin: ”toivo kuulee tulevaisuuden musiikin, usko tanssii tänään sen tahdissa.”

Päätös (16:1-24)

Rahankeräys Jerusalemille oli hyväksi, sillä se vahvisti juutalais- ja pakanakristittyjen välejä ja sai seurakunnan kääntymään ulospäin (16:1). Paavali lupasi auttaa Jerusalemin köyhiä (Gal. 2:10). Rahojen kuljettamiseen liittyi riski varkaudesta, korruptiosta ja kuriirien kieroudesta, mutta apostolin ohjeet ovat harkitut (16:3-4). Paavali tahtoo itse päättää matkakohteensa, vaikka pyytää korinttilaisilta avustusta (16:6). Jakeen (16:10) huoli tarkoittaa pelkoa. Apostoleilla oli vihamiehiä. Lisäksi kristittyjä suvaitseva Gallio (Ap.t. 18:12-17) oli lähtenyt Korintista vuonna 51. Paavali on upseeri, josta tulee Tommy Tabermann (16:13-14). Pyhät pusut jäävät arvoituksellisiksi, mutta toiveena on sopia riidat ja halata sovinnon merkiksi (16:20). Jae (16:21) ei todista kirjeen hätäisyydestä. Pikemminkin Paavali pohti, luonnosteli ja kirjoitti kirjeen itse ennen kuin luovutti harakanvarpaansa ammattikirjurin manikyyriin. 

Rakkauden yhteisöllä on rajansa (16:22 vrt. 12:3). Paavali on juuri kirjoittanut ”tehkää kaikki rakkaudessa” (16:14), mutta nyt hän kiroaa. Viha on rakkauden varjo. Maranata-huudahdus tarkoittaa pikemminkin ”Herra on tullut” (16:22). Jeesus ei ole mennyt, vaan tullut ylösnousemuksen myötä ja Pyhän Hengen kautta seurakuntansa keskelle. Paavali päättää kirjeensä rakkaustunnustukseen (16:24). Riidat, moraalittomuudet ja typeryydet eivät tukahduttaneet hänen rakkauttaan korinttilaisiin.

Sukupuoli lasikuvussa – mietteitä "Kaunis ihminen” -kirjan äärellä

”Hanki viisautta, se on aarteista kallein”

Tässä tekstissä tarkastelen Heli Pruukin toimittamaa ja seurakuntatyöhön suunnattua kirjaa ”Kaunis ihminen - sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kohtaaminen seurakunnissa”. Olen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Ajattelen perinteisesti. Minusta sukupuolia on kaksi. Minusta kahden ihmisen välinen seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon.

Pruukin kirja edustaa liberaaleja näkemyksiä. Tosin kirjan kirjoittajat eivät identifioidu konservatiivi-liberaali -akselilla, vaan lähinnä luterilaisiksi kristityiksi. Kirjassa edustetut muut ideologiat ja filosofiat jäävät pitkälti sanoittamatta. Tämä voi olla retorinen valinta, joka korostaa kirjoitetun yleispätevyyttä. Kirjassa mainitaan muutaman kerran laajempia aatevirtauksia kuten feministiteologia tai jälkistrukturalismi.

”Minä olen ihme”

Kirja korostaa jo nimensä mukaisesti sitä, että ihmisyys, sukupuolisuus ja seksuaalisuus ovat hyviä asioita. Hyvyys perustuu Jumalan luomistyöhön. Tähän voivat kaikki kristityt yhtyä. Kirja puolustaa hienosti jokaisen ihmisen hyväksymisen tärkeyttä.

Kirjassa tunnustetaan ihmisen syntisyys. Näin on ainakin emerituspiispa Björn Vikströmin artikkelissa ”Kristitty ihmiskäsitys: sekä-että-ihminen”. Artikkeli edustaa kirjan painavinta ja luterilaisinta teologiaa. Minna Tuominen sanoittaa viisaasti ”seksuaalisuuden portaita” (151-161). Meri-Anna Hintsalan nostaa hyvin esille kokonaisvaltaista ihmisyyttä artikkelissa ”Ruumiillisuuden teologiaa”. Ruumis ei ole vähäpätöisempi kuin henki tai aivot. Ruumiillisuutta voi korostaa esimerkiksi aktivoimalla eri aisteja seurakunnan tilaisuuksissa.

Keskeinen kysymys on, sopivatko kirjan käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta yhteen kristinuskon kanssa. Kirjan vastaus on myöntävä, minun kieltävä.

”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”

Kaunis ihminen -kirja korostaa luomista, mutta sukupuoli Jumalan luomistyönä tai tieteellisenä faktana hyväksytään parhaimmillaan vastahakoisesti. Sukupuoli on ennemmin ihmisten määritelmä (esim. 123).

Mio Kivekkään mukaan Raamatun luomiskertomus ei jaa ihmisiä kahteen sukupuoleen, vaan ilmaisee, että ihmisissä on sekä mieheyttä että naiseutta (43). Kirja ei kuitenkaan kerro, mitä miehuus ja naiseus tarkoittavat. Ilmeisesti sukupuoli on kirjoittajille tyhjä taulu, johon jokainen saa kirjoittaa, mitä tarkoittaa olla mies, nainen tai muunsukupuolinen. Myöhemmin Kivekäs kumoaa itsensä väittämällä, että ihminen voi olla kaksijakoisen sukupuolijaon ulkopuolella (122). Vastaavasti Matteus Pentti: ”ihmisyyden kirjo on niin laaja, että on naiivia ajatella sen mahtuvan vain kahden sukupuolinimikkeen alle” (31).

Hintsala erottelee biologisen ja sosiaalisen sukupuolen (96). Hän viittaa filosofi Judith Butleriin, joka tosin kielsi molemmat sukupuolen määritelmät ja ilmoitti sukupuolen performanssiksi. Kirjan sosiaalinen ja minän valitsema sukupuoli on hämmentävän irrallinen biologisesta (esim. 169). Sosiaalisten suhteiden merkityksen sukupuoli-identiteetille voi tunnustaa myös hyväksymättä Hintsalan erottelua.

Kirjassa toistetaan, ettei sukupuolisensitiivisyys tarkoita sukupuolineutraaliutta, vaan kaikkien sukupuolten ja niiden ilmaisemisen rikkautta (esim. 110). Kirjoittajat eivät siis halua kieltää sukupuolia tai niiden merkityksiä. Arvoitukseksi tosin jää, mikä on sukupuolen merkitys, kun kaikki stereotypiat on riisuttu pois. Loppuun asti vietynä kirjan sukupuolifilosofia tarkoittaa sitä, ettei lapsen sukupuolta saa olettaa, ennen kuin hän itse sen ilmoittaa. Kukaan ei kuitenkaan identifioidu mihinkään ilman kasvatusta, opastusta ja sanoja. Kahta sukupuolta kuvataan ”lokeroina” (esim. 121). Sukupuolta voi pitää lokerona, kuten ilmauksia ”suomalainen”, ”ihminen” tai ”kristitty”. Kaikki sanat ovat määrittäviä. Sellaisina niillä on tavallisesti myönteinen ja mielekkyyttä luova sisältö.

Haikaillessaan sukupuolen tuolle puolen kirja kadottaa paljon siitä taiasta, joka tapahtuu, kun tyttö ja poika ihastuvat toisiinsa. Raamatun luomiskertomus Adamin kylkiluusta kertoo kauniisi, kuinka mies ja nainen täydentävät toisiaan ja löytävän rauhan toistensa läheisyydestä.

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä”

Kristinuskon mukaan Jumala määrittää sanassaan oikean ja väärän. Kaunis ihminen -kirjassa määräysvalta on vapaalla ihmisellä. Kirja toistaa postmodernismin, feministiteologian sekä jälkistrukturalismin vallan kritiikkiä.

Kirjassa toistetaan jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta. Kirjoittajat purkavat ahtaina sukupuolirooleja ja oletuksia. Lukija voisi yhtyä tähän, mutta kirjoittajat hinkkaavat sukupuolitaulua niin vimmatusti, että taulukin särkyy. Hintsalan mukaan sukupuoli itsessään on valtakysymys (96). Siten jo ilmaukset ”mies” ja ”nainen” ovat syrjivää sanastoa ja Baabelin tornia. Oletettu ja luonnollistettu (ei siis luotu) sukupuolijako syrjii muunsukupuolisia ja heteronormatiivisuus homoseksuaaleja. Minusta kirjan kirjoittajat marssivat – osittain vastentahtoisesti – kohti sukupuolten poissaoloa julkiselta kentältä. Jälkistrukturalismi dekonstruoi kaikki valtahierarkiat, myös itsensä.

Kirjan emämunaus on se, ettei se anna myönteistä sisältöä avioliitolle (vrt. 80). Kirja korostaa turvallisuutta. Silti se ei tunnusta elinikäistä avioliittoa puolisoiden ja perheen turvasatamana. Kenties avioliitto on kirjan kirjoittajille vapautta uhkaava normi, jota ei saa hehkuttaa muiden seurustelumuotojen kustannuksella. Artikkelin ”Hauraat ja monimuotoiset perheet” mukaan jokaista perhemuotoa, kuten avioliittoa, avoliittoa, adoptioperhettä, uusperhettä, polyamorista perhettä sekä apilaperhettä tuleekin pitää tasavertaisena (103). Edelleen parisuhde (sic) on kahden (sic) ihmisen välinen yksityisasia, jota ei voi ohjata ulkopuolelta annetut normit (104).

Pruuki kirjoittaa: ”Sinulla on oikeus nauttia myös seksuaalisuudestasi ja ilmentää sitä niillä tavoilla, jotka tuntuvat sinulle luontaisilta” (19). Kutsu vastuulliseen seksielämään jää lapsipuolen asemaan. Kuudes käsky unohtuu. Paavalin vertaus, jossa miehen ja naisen avioliitto heijastaa Jeesuksen ja seurakunnan välistä rakkautta, ei ole kiinnostanut kirjoittajia. Paratiisikertomus miehen ja naisen välisen avioliiton ihanteena (vrt. 79-80) sivuutetaan. Porno saa risuja, mutta myös ruusuja (165-166, 191). Lukijaa syyllistetään pornon katsomisen syyllistämisestä.

Kirjan kirjoittajista vain Vikström kirjoittaa Raamattu työpöydällään. Hänen artikkelinsa ”Raamatun käyttö ja tulkinta seksuaalisuudesta keskusteltaessa” on lukemisen arvoinen, vaikka siinä on myös ongelmia, kuten yleinen virhe pitää tekstin aikasidonnaisuutta ja ajankohtaista pätevyyttä poissulkevina (83). Vikström ei käy dialogia esimerkiksi Pietarin kirjeen kanssa, missä naisia kutsutaan heikommaksi osapuoleksi ja kehotetaan elämään hillittyä elämää aviomiehelleen kuuliaisena. Ilmeisesti tällainen patriarkaalisuus täytyy vaieta kuoliaaksi. Samalla palveleva rakkaus, nöyryys ja vaatimattomuus jäävät orvoiksi.

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon”

Kirjan mukaan on äärimmäisen tärkeää hyväksyä nuorten oma näkemys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, koska muussa tapauksessa ihmistä ei ihminen rajataan ulos, hänet hylätään ja ajetaan jopa itsemurhaan (esim. 119-120, 129). Totta, rakkaudeton tuomitseminen henkilökohtaisessa asiassa haavoittaa itsetuntoa ja jättää ulkopuolelle. Väite ei kuitenkaan huomioi kristillistä ihmiskuvaa langenneena, mutta rakastettuna. Hyväksyvä katse on mahdollinen – synnistä huolimatta. Mukaan ottaminen on mahdollista, vaikka ei olisi kaikessa samaa mieltä toisen kanssa. Rajaton kaiken hyväksyntä johtaa äkkiä kieltoihin ja rajaamisiin.  

Kirja kehottaa välttämään sukupuolittunutta kieltä. Sukupuolta ei saisi olettaa, eikä tiloja ja toimintaa jakaa kahden sukupuolen mukaisesti. Mainonnassa ja tarinoissa pitäisi näkyä muitakin pareja ja perheitä kuin perinteisiä. Minusta sukupuolittunut kieli vahvistaa lasten ja nuorten identiteettiä. Minusta majoitustilojen ja vessojen selkeä jakaminen tytöille ja pojille on juuri sukupuolisensitiivistä ja turvallista. Minusta kirja sahaa oksaa, jolla istuu. Onneksi kirja myös hyväksyy tytöille ja pojille eriytetyn toiminnan (115).

Eilisen vanhemmat kuulivat lapsensa sukupuolen ultraäänen avulla. Toivottavasti huomisen teinien ei tarvitse jämähtää sukupuolen monivalintatestien ääreen.

”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne”

Uskon kahteen sukupuoleen. Samalla ymmärrän, että toiset uskovat ja kokevat asian toisin. Tahdon kunnioittaa kaikkia ihmisiä ja kutsua heitä mukaan seurakunnan toimintaan. Kristitty voi kohdata ihmisen, joka kokee olevansa muunsukupuolinen samanlaisella uteliaisuudella, kohteliaisuudella ja kunnioituksella kuin kenen tahansa ihmisen, joka ajattelee eri tavalla kuin hän itse.