"Kivi, josta unelmat on tehty" - Don Rosan parhaimmat 10/10

6. Olla kuin ei olisikaan

Masennuksesta kärsivä Aku pitää itseään Ankkalinnan surkeimpana mitättömyytenä. Hän toivoo, ettei olisi koskaan syntynytkään ja yllättäen toive myös toteutuu.

Roope Ankka on Rosan sankari. Roopella on historia, mutta Aku on pinnallinen ja juureton hahmo. Toisaalta Aku on hiljainen sankari. Rosalla nostaa toisaallakin vesilintumme jalustalle, mutta tämä on lajinsa paras jakso. Tämän huomaa heti aloitusruudussa, missä keikkatyöläinen yksinhuoltaja aloittaa surkean päivänsä. Caballero-tarinoissa Aku kärsii ystävien puutteesta. Sankari ylitse muiden -jutussa hän kaipaa poikien arvostusta. Nyt sukelletaan eksistentiaalisiin syvyyksiin: Miksi olen olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Aloitus vangitsee lukijan, sillä Akuun on helppo samaistua. Minun aamuni ovat usein samanlaisia. Evääni vain koostuvat leipien ja hedelmien sijaan tonnikalapurkista.

Tarinan erinomaisuus ilmestyy uurnan hengen myötä. Akun ja keijun dialogi on ehkä Rosan tuotannon paras jutustelu. Kiukkupussimme saa hengen menettämään malttinsa kaksi kertaa yhden sivun aikana! Pintaliitäjämme ei erota jumalallista väliintuloa televisioviihteestä. Rosan yksityiskohdat, tässä tapauksessa myyttinen hahmo nimeltä Mikki Hiiri, kokee riemastuttavan karmivan kohtalon. 

Toisen näytöksen aloittava juonenkäänne on yhtä mielikuvituksellinen ja mestarillinen kuin Paino-ongelmia -jaksossa. Ei haittaa, vaikka idea on nyysitty Frank Capran elokuvasta – etenkään kun olemattomuus sopii paremmin Aku Ankalle. Tämä käy ilmi Akun kohtaamissa hahmoissa. Pelle Peloton onkin nyt maanviljelijä, sillä keksijän Ajatuslaatikko-kokeesta seurasi käänteinen älynväläys, kun Aku ei ollut maisemissa. Roopen rahasäiliöllä hyytää. Mummo onkin Iines-neidin sihteeri ja Akun mielitietty kioskihömppämiljonääri. Iines jopa heittää Akua skumppapulloilla! 

Akun olemattomuus ei tee hyvää liioin Hansulle tai Roopelle. Hansu vaihtaa Roopen ensikolikon Milla Magian kauppaamiin hampurilaisiin ensimmäisellä ruokatauollaan. Tämän seurauksena Roope kadottaa kaiken omaisuutensa. Barksin tarinoissa Roope menetti toisinaan mynttinsä. Joskus tarinat jopa loppuivat siten, että visukinttu jää rahatta. Tässä jaksossa Rosan mielikuvitusinhorealismi tekee Ankkalinnasta aavekaupungin, jonka ovet ja ikkunat on naulattu umpeen ja Roopesta tynnyrissä kyyhöttävän kerjäläisen.

Akun painajainen jatkuu Hannulla, joka on yhtä onnekas kuin ennenkin. Sen sijaan Hannun holhokeista Tupusta, Lupusta ja Hupusta on tullut punkeroita, joiden elämä rajoittuu vatsanpalvontaan, ruutuaikaan ja sohvan käsinojiin. Poliisista ei ole apua, sillä virkavaltaa edustaa korruptoitunut Karhukopla. Onneksi Aku oppii läksynsä ja suuntaa uudestaan synttärikeijun luo. Kohtaus on jälleen hauska. Rosa onnistuu kääntämään hölmön deus ex machinan edukseen. Jaksoa voisi moittia kliseisestä yllätyssynttärijuonikuviosta tai siirappisesta lopusta, mutta lopetus päinvastoin sopii yhteen hirvittävän toisen näytöksen kanssa. Roopen hyväntahtoisuus tuo hyvän mielen ja hymyilyttää, sillä kääkkä ei silti ole menettänyt saituuttaan. 

Olla kuin ei olisikaan on pahuksen hienosti piirretty tarina, joka onnistuu monella tasolla yhtä aikaa. Toisen näytöksen katastrofiskenaario ansaitsee hatunnoston. Tarina on yhtä aikaa hulvaton, omaperäinen ja syvällinen. Vanhan viisauden mukaan kukaan ihminen ei ole saari. Tämä pätee jopa meihin arjen akuankkoihin.

Tämä It's a Wonderfull Life toisinto vie mietteet elokuvaklassikoihin. Olen syntynyt 1984. Elokuvat 70-luvulta ovat vielä jotenkin edustettuina mieleni projektorissa Rockyn, Tappajahain, Alienin ja Tähtien sodan myötä. Kuusikymmentäluvulta muistaa Sergio Leonen spagettiwesternejä, scifiklassikot 2001Avaruusseikkailu ja Apinoiden planeetta sekä esimerkiksi Arabian Lawrencen. Viisikymmentäluku pursuaa klassikoita, mutta suosikeiksi voin nimetä vain 12 Angry Menin, African Queenin ja Kwai-joen sillan. Varhaisimmista elokuvista tiedetään yleensä aina samat eli Chaplinin parhaat, Citizen Kane, Casablanca, Tuulen viemää, Ihmemaa Oz ja Lumikki ja 7 kääpiötä. 

It's a Wonderful Life (1946) on Tuntemattoman sotilaan ohella ylivoimaisesti katsotuin klassikkoelokuva Suomessa. Elokuva sai 5 Oscar-ehdokkuutta ja keikkuu tänään IMDB:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 24. Elokuvan idea oli alunperin novelli, josta tuli joulukortti, koska kustantamot katsoivat sitä kuin halpaa makkaraa. Elokuvan tekoprosessi ei edennyt ruusuisesti. Esimerkiksi käsikirjoittajia piti palkata kaksitoista, kun he saivat kenkää tai jättivät projektin yksi kerrallaan. Julkaisuvuonnaan elokuva floppasi nöyryyttävästi lipputuloissa ja kriitikoiden arvioissa. Elokuva ei kuulemma ollut tarpeeksi optimistinen. Lisäksi FBI ja kansalliset nuuskijat näkivät siinä ilmiselvää kommunismipropagandaa (wtf?). Yksi elokuvan käsikirjoittajista paiskattiinkin linnaan. Epäilijöillä oli kovat piipussa, vaikka italialaissyntyinen ohjaaja Frank Capra oli juuri tehnyt 4 vuotta hommia jenkkiarmeijan propagandaelokuvien parissa.  

Leffa oli Capran mukaan kaikkien aikojen paras, mutta miehen studio meni penkin alle. Epäonistumissaan rypevä mies oli jopa tehdä itsemurhan. Elokuva koki kuitenkin ihmeellisen ylösnousemuksen, kun filmistä tuli ikivanhan säädöksen myötä rojaltivapaata materiaalia televisiokanaville vuonna 1974. Jo kelpasi. Television lisäksi joku oli keksinyt joulumarkkinat, jonka rekeen lämminhenkinen tarina pääsi täysin säkällä (elokuva kuvattiin tekolumen avulla keskellä heinäkuun helleaaltoa). Suomessa leffa on ollut Lumiukon tapaan joulun kestohitti ja perinne. Elokuva on jouluinen ja kristillinen, mutta samalla yleisinhimillinen ja yleispätevä kaikille - paitsi ehkä FBI-agenteille.

       

5. Ankkapalatsin erakko

Aku, Tupu, Hupu ja Lupu lähtevät tapaamaan heille tuiki tuntematonta Roope-setää joulupäivälliselle. Visiitti paljastaa ankoille yhtä sun toista sedästään, eikä seikkailukaan jää kokematta.

Carl Barksin luoma Roope-Ankka ilmestyi Ankkalinnaan vuoden 1947 tarinassa Joulu Karhuvuorella. Upporikas ja yksinäinen visukinttu on laina Dickensin Saiturin joulusta. Alussa oli vain rikas kitupiikki. Mac Ankan suku ja Ankkaurhan linna, Klondike ja Kultu Kimallus, rahasäiliö ja Roopen viholliset tulivat mukaan myöhemmin. Jatko-osana Ankkapalatsin erakko peittoaa Barksin joulujutun, joka keskittyi lähinnä Akun ja poikien vaikeuksiin karhujen kanssa. Rosa huomaa, ettei hänen tarinansa, joka oikeastaan kiilaa Barksin tarinan sisälle, oikein sovi yhteen alkuperäisen kanssa, mutta sitä ei voi laskea kummankaan tappioksi. 

Roopen ensiesiintyminen Barksin piirtämänä vuonna 1947.

Historiallinen kohtaaminen Rosan piirtämänä vuonna 1994. 

Ankkapalatsin erakko näyttää selvimmin Roope-historiikin 

erinomaisuuden. Kaikki tietävät, että Roopen rahasäiliö on täynnä riihikuivaa. Tässä tarinassa sitä ei tiedä edes Aku Ankka. Juttu alkaa tunnelmallisella Citizen Kane -lainalla. Seuraava uutiskatsaus on omaperäinen, hauska ja tyylikäs tehokeino johdatella lukijaa tarinaan – etenkin kun paljastuu, että televisiota on katsottu ankkojen silmin. Ankkojen ensikohtaaminen on harvinaista herkkua. Rosa luo dramaattisuutta ennen h-hetkeä. Roope on nyt raihnas ja äkäinen vanhus. Magnaatin ympärillä hohkaa salaperäinen suurmiehen aura, joka on luotaantyöntävä ja kiehtova samaan aikaan. Ankkojen saavuttua Roope nousee vaivoin menneisyytensä haamuista.  Roopessa on selvästi suuruutta, mutta sydän kerää muistojen pölyä niin kuin Hanhenmunahippu lukitussa lippaassaan. 

Ankkapalatsin erakko jatkaa eriomaista ankkasuhdedramatiikka, johon Maailman rikkain ankka päättyi. Vuodet eivät ole saaneet visukinttua heltymään. Hän reagoi ankanpoikien läheisyyteen kepinheilautuksella. Akun ja Roopen kireät välit johdattelevat lukijan toiseen näytökseen. Joulupukkidialogi huokuu erinomaisuutta. Ymmärtämätön Aku läksyttää Roopea, vaikka ei tiedä hänestä mitään. Lukija on samaan aikaan Akun ja Roopen puolella – myös Roopen, vaikka hän istuu limusiinissaan happamana kuin hapankaali. Tyttäreni oli onnessaan, kun hän tajusi tietävänsä asioita, joita Aku ei tiedä. Rosan piirrosjäljen dramaattisuus on kypsynyt tumman punaiseksi. Ankkoja rahasäiliölle seuraavat joulupukit virittävät lukijan odotukseen ja jännitykseen.

Rahasäiliössä paljastuu, ettei Roopen onnenlantti ole onnenlantti. Hatut lentävät ilmaan, kun Roope näyttää rahalaarinsa. Rahojen paljastuminen paljastaa heti myös konnat, kuten hyvään juoneen kuuluu. Aku luulee Kivisyömin partaa tekoparraksi. Koominen ele on samalla osoitus Akun ja Roopen eroavaisuudesta: Aku tarttuu pintaan, mutta Roope on otellut jo useampaan kertaan perivihollisensa kanssa. Tarinan valtteihin kuuluu se, että paradoksaalisesti juuri Akun typeryys ja tietämättömyys on se, mitä Roope tarvitsee kutsuakseen kultaryntäyksen aikaisen sankarin takaisin menneisyyden haudasta. Oikeastaan Aku on tarinan varas, sillä hän kaappaa Roopen kultahakun ja antaa sille merkityksettömän merkityksen. Kiitos ylösnousemuksesta kuuluu myös karhukoplalle, jonka Roope löylyttää suvereenisesti. Hauska ja vauhdikas toimintajakso päättyy hienosti, kun Roope kolkkaa Kivisyömin Hanhenmunahipullaan. 

Roopella on selvästi valtteja hihassaan ja tarinoita kerrottavanaan. Loppusivut toimivat myös mainiosti, kun ankanpojat kutsuvat sanoillaan esiin äreän, mutta elinvoimaisen seikkailijan. Aku ajattelee vain kupuaan, mutta Roopelle hänen omaisuutensa ei ole vain rahaa. Siitä todistaa hänen kykynsä uida ja piehtaroida kolikoissa. Kokosivun kokoinen lopetusruutu päättää hienosti ja oikein Roope historiikin – onnellisesti ja rakkaiden muistojen ääreen. Ankkapalatsin erakko alkoi kuvalla kylmästä ja elottomasta käteisestä, joka on korvannut kauniit muistot ja ihmissuhteet. Tarina myös päättyy rahojen keskelle kuitenkin todistaen, ettei elämän tärkeimpiä asioita voi ostaa rahalla. Pinnallisen ja syvällisen, materiaalisen ja henkisen vastakkainasettelu käy turhaksi, kun sielu - merkitys - täyttää aineen. Tämä on kaiken kauneuden, tarinoiden, taiteen ja uskonnon salaisuus. 

Ankkapalatsin erakon myötä voimme totuttaa itsemme siihen faktaan, että Barksin ja Rosan sarjakuvissa seikkaileva Roope on vuonna 1867 syntynyt 85-vuotias papparainen. Rosa tahtoi tehdä tarinan Roopen kuolemasta Teräsmiehen ja Batmanin tyyliin: Roope ei oikeasti kuole, vaan poistuu näyttämöltä - kenties Kultu Kimalluksen tykö. Moista tarinaa ei kuitenkaan olisi voinut julkaista. Rosa piirsi kuitenkin oheisen kuvan, missä tutut hahmomme ovat kovin oudon näköisiä. 

 

4. Ankkalinnakkeen valloittaja

Roope saapuu siskoineen Ankkalinnan kyläpahaseen pystyttääkseen sinne toimitalonsa. Ennen rahasäiliön perustusten laskemista eteen tulee pari pikku muuttujaa. 

Roopen saapuminen Ankkalinnaan on mukavan kokoinen aukko Barks-tuotannossa. Äkkiseltään ei tule mieleen, mitä mielenkiintoista rahasäiliön pykäämiseen voisi liittyä. Rosalla ei onneksi ideat lopu. Touhu alkaa historiallisella, hauskalla ja barksilaisella täsmäosumalla: Roopen "ompelukoneen irvikuva" on maailman ensimmäinen auto. Tässä episodissa Roopessa on jo aimo annos äreyttä, mutta paha hän ei vielä ole. Matilda ja Hortensia luovat mukavasti rajoja ärhentelijälle. Tarinassa on toimiva sivujuoni tyttöjen seurusteluintoilun myötä. Pieni sukukokous Mummo-Ankan maatilalla kääntää tämän juonteen sydämen muotoon, kun Roopen sisko löytää vertaisensa kiukkupussin. Tarina vihjailee parin jälkeläisestä, kunnes mega-yllätys paljastuu lopussa: Hortensiasta tulee Aku Ankan äiti. 

Roope karkottaa Sudenpennut mailtaan, mutta oravanalkiot tekevät valituksen ja homma paisuu pian kansainväliseksi selkkaukseksi. Liioittelu on usein toimiva tehokeino. Roope kohtaa myös Karhukoplan konnat. Tämä on tavanomainen näytös Roope-tarinoissa, mutta nyt kuvio on herkullisen erilainen. Roope koputtaa vihollistensa ovelle, sillä hän ei tiedä, eikä näe, keitä mökissä majailee. Konnien myötä juoneen tulee harvinainen kahden voltin jännite. Karhukopla pääsee yllätysmomentin varjolla niskan päälle, mutta jää pian jalkoihin, kun Roope käy taistoon Amerikan presidenttiä ja hänen armeijaansa vastaan! Roopen legendaarinen repliikki on hervoton Daavid vs. Goljat toisinto, missä voi nähdä amerikkalaisen Rosan itseironiaa sekä päivän poliittisia tuntoja.

Taisto liittää sivujuonen Roopen siskojen miestoiveista hauskasti ja taidolla osaksi pääjuonta. Ehkä paras yllärilunastus tulee kuitenkin taistelun huippukohdassa, missä Roope ja Roosevelt kohtaavat toisensa. Miehet ovatkin vanhoja tuttuja, jotka kohtasivat toisensa tarinassa "Julman maan jehu". Ystävien illanvieton voi tulkita metatasolla: Roope on Rosa, joka kertoo huikeita juttuja. Roosevelt on diehard Rosa-fani, joka huutaa "Upeaa, mahtavaa!". Taustalla kyyhöttävät siskot ovat meidän seurustelukumppaneita ja läheisiä, jotka turhaan toivoivat oopperaa tai balettia sarjakuvaviihteen sijasta. Tarinassa on riemukas kestovitsi, kun Roope ei koskaan opi Sudenpentujen nimeä. Lopetus nivoo tarinan taidolla Barks-universumiin rahasäiliön ja tynnyripesämuman myötä.

Ankkalinnakkeen valoittaja ei ehkä ole syvällisen eksistentiaalinen tarina, joka saisi lukijat pohtimaan elämää, kuolemaa ja vapautta. Laatuviihdettä se kuitenkin on parhaimmillaan. 

Tässä tarinassa esiintyy Valkoinen talo, joka lienee Amerikan toiseksi kuuluisin monumentti Vapaudenpatsaan jälkeen. Hieman ironista onkin, että orjat rakensivat palatsin vuonna 1800. Presidentin kodissa on 132 huonetta, pari uima-allasta, elokuvateatteri, keilausrata, suklaapuoti, marketti, hammaslääkäri ja 35 vessaa. Postipate kärrää laatikkoon 65 000 kirjettä viikossa ja maileja saapuu niin paljon, että Korvatunturikin jää kakkoseksi. Talossa vilisee niin paljon työntekijöitä, turisteja, toimittajia ja vartioita, että presidentin täytyy sanoa erityinen koodisana, jos hän tahtoo pussailla vaimoaan. Buckinhamin palatsin edustalla seisovat kuuluisat punapukuiset ja karvahattuiset vartijat, Kultarannan risteyksessä kyyläävä gorilla suojelee Saulin sapattia, mutta Donald Trumpin katolla hilluu snaippereita kuin gangstereita Arpinaaman puutarhassa!          

3. Kolumbuksen kadonneet kartat 

Kanadassa vierailevat ankat tempautuvat seikkailuun Pohjois-Amerikan kohtalosta, kun Hannu Hanhi kalastaa vetten syvyyksistä kultaisen viikinkikypärän. Kypärän avulla kuka tahansa voi vaatia koko mantereen omistajuutta itselleen, mutta kuka lopulta löysi Amerikan ensimmäisenä?

Kolumbuksen kadonneet kartat on jatko-osa Carl Barksin Kultaiselle kypärälle. Kultainen kypärä on Barksin paras tarina. Se on hauska, jännittävä ja taidokkaasti rakennettu seikkailukertomus, minkä panos (kokonaisen mantereen omistajuus) sekä historiallinen aihe (Amerikan löytäminen) kutkuttelee mieltä. Kultainen kypärä on mestariteos juuri kyseisen esineen takia. Visuaalisen kaunis muinaisjäänne toimii kuin Taru Sormusten Herrasta -saagan valtasormus. Se on symboli ihmisen ahneudesta, ylpeydestä ja vallanhalusta. Siksi Barksin tarinassa oli erityistä eksistentiaalista syvyyttä. 

Barksin parhaisiin ruutuihin lukeutuva otos paljastaa Akun mietteet kultaisen kypärän ja hirvennahkakartan suomista mahdollisuuksista. Barksin tarina ilmestyi vuonna 1951 eli kolme vuotta ennen Sormuksen ritareita. 

Rosa ei toista Barksin kuningasajatusta, mutta keksii pyörän uudestaan. Veden uumenista nouseva kultakypärä nostaa silti ihokarvat pystyyn. Tarinan johdanto toimii juuri siksi, ettei ankoilla – tai lukijoilla – ole aavistusta, mitä Newfoundlandin rannikolla tapahtuu. Rosa on keksinyt hienosti, että Hannu Hanhen onni voisi toimia katalysaattorina seikkailulle. Onnenmyyrä astuu tyylikkäästi estradilta, kun Barksin konnakaksikko Simppu Sininen ja Kalle Kepuli ottavat ohjat. Tämä onkin ainoa tarina, missä Rosa hyödyntää hahmoja.

Tämän tarinan juoni sieppaa jatkuvasti mahan pohjasta. Tarinan possu tuuppii heti apajille, kun oikotie onneen avautuu. Barks-takauman Rosa hoitaa tyylikkään tiiviisti kahdella ruudulla. Samaan aikaan sudenpennut pääsevät vihille ikivanhoista löytöretkistä. Kukapa meistä ei kiinnostuisi historian suurista käänteistä ja arvoituksista! Raatihuoneen juonenkäänne on yhtä hillitön kuin toimivakin, kun toimittajille selviää, että kuka tahansa voi saada ilmaiseksi ja ilman vaaleja kymmenen kertaa enemmän valtaa kuin Donald Trump vain yhyttämällä ikivanhan kelttiristin! Anticostin saarella näyttämölle astuu hauskoja latinismejä viljelevä lakikettumme.

Juonen teho perustuu dramaattiseen kilpajuoksuun. Johtaja vaihtuu jokaisessa kaarteessa. Tiimalasin hiekka kohoaa ylöspäin. Rosa hyödyntää Kolumbuksen merkitystä Amerikan löytäjänä, mutta samalla tietoja siitä, ettei hän suinkaan ollut ensimmäinen ihminen, joka mantereelle eksyi. Lisäksi Teotihuacanissa työskentelevä professori muistuttaa, että intiaanit eli Amerikan alkuperäisväestö asuttivat mantereen jo 12000 vuotta sitten. Tässä tarinassa historialliset yksityiskohdat eivät jää elämään vain puhekupliin tai ruutujen miljööseen, kuten Aleksandria-seikkailussa ja Caballero-jaksossa. Tästä todistaa kiinalainen pyörä, jonka ankat löytävät lohikäärmeen vatsasta. Intiaanit eivät tunteneet pyörää, joka vartoi vuosisatoja kätkössä kaikkein pyhimmässä. Nyt siitä tulee kirjaimellisesti vauhdikas juonenkäänne.

Rosa onnistuu tuomaan kokonaisen maailmanhistorian keskiajasta, kiinaan sekä antiikkiin osaksi tarinaansa. Cape Cod -niemellä munittu juonenkäänne kuoriutuu hienosti lopun lehdistötilaisuudessa. Rosan aarretarinoissa Roope saa usein nenilleen lopun yllätyskäänteessä. Tässä tarinassa kuvio onnistuu herkullisesti, kun keisareista tulee taas pelkkiä konnia. Loppusivu ei edusta vain ankkojen ja lukijoiden nokka messingillä vaalimaa arvostusta lajimme yhteistä tarinaa kohtaan. Rosa tuntee Barksin salaisuuden ja onnistuu omalla tavallaan tuomitsemaan koko löytöretkihistorian sekä eurooppalaisen ahneuden. Amerikkalainen ”revanssi” on fiktio, mutta sellaisenakin se käy eettisenä näpäytyksenä kaikille meille, jotka lumoutuvat kultaisista kypäristä.

Kolumbuksen kadonneet kartat on Don Rosan hauskin tarina. Jakso onkin paraatiesimerkki siitä, kuinka Rosan tarinat suorastaan pursuavat suurempia ja pienempiä vitsejä luoden ainutlaatuista laatuviihdettä. Laskin jutusta yli 40 vitsiä, mikä on aikamoinen määrä, kun ottaa huomioon, että jätin huonoimmat vitsit ja monet hassut eleet pois laskuista. Sanavalinnat luo oman huumorinsa. Aku nimetään kuikaksi, Supenpentu-Inspehtori joulukuuseksi, kultainen kypärä potaksi ja muinaisaarre kärrynpyöräksi. Mukana on kelpo ironiaa esimerkiksi Tupun kommenttissa: ”Aku-setämmme – siinä vasta toveri!” sekä visuaalisia jippoja, kuten vitriinissä palavat nuotiot tai sänkyyn peitelty puupökkelö.

Hannu Hanhen ilme ja reaktio maailman arvokkaimman esineen löytämiseen on hulvaton. Onnenhanhelle moiset löydöt ovat ilmeisesti arkipäivää. Hannu jatkaa hauskutusta kommenttilla onnenmyyrän ärsyttävyydestä sekä nimeämällä Akun ja Simpun vihollisuuden vitsiksi. Aku on myös hauskimmillaan. Puhuva takamus on koko perheen suosikki. Akun närkästynyt kommentti Kleopatran haudalla: ”Hmph! Hänenhän piti olla vetävän näköinen mimmi.” on killeri. Kalle Kepulin latinismit saavat hauskan lopun, kun Akun kielikylpy saa ammattiprofessorinkin hämilleen. Kepulilla on muutenkin pari ässävitsiä, kuten @#*%! -siunaus, ”liikutte yksityisalueella, nimittäin tällä pallonpuoliskolla” - letkautus sekä ”nostan kanteen ideavarkaudesta”. Juonessa on mukavasti tilaa Sinisen ja Kepulin pullistelulle. Loppuvitsi Euroopan löytämisestä on mojova. Samaa voi sanoa koko tarinasta.

Kolumbusta kiehtoi Aasian aarteet, joista Marco Polo oli kertonut. Amerikasta tuli kuitenkin Eurooppalaisten aarreaitta. Krisse saattoi tuntea Islantilaisten saagat Viinimaasta, mutta viikinki Leif Erikssonin maine mantereen löytäjänä vahvistui vasta 1960-luvulla arkeologisten löytöjen sekä Barksin Kultaisen kypärän myötä. Varhaisemmista matkoista ei ole kuin rippeitä todisteiksi. Kolumbus tunsi munkki Brendanin legendaariset seikkailut, joista saattoi olla vihjeitä myös viikingeillä. Brendan myyttiset matkat olivat 800-luvun bestseller, joiden värikkäisiin vaiheisiin kuului esimerkiksi ehtoollishetki valaan selässä. Brendanin Amerikan tripille antaa pienoista uskottavuutta se, että munkit olivat kovia seilaamaan. Lisäksi Tim Severin rakensi 1970-luvulla Brendanin aikaisen lautan ja todisti, että sillä voi ylittää valtameren. Kelttiristin tapaista jäännettä ei liene rapakon takaa silti löytynyt.

Pystytkö samaistumaan kuvan professorin riemuun?

Vuonna 1950 muuan botanisti löysi ananaksen kuvan Pompeijin raunioista. Se todisti roomalaisten Amerikan yhteyksistä, sillä vanhalla maalla ei hedelmää kasvanut. Kenties esikiinalaiset rakensivat Teotihuacan mayojen ja asteekkien välisenä sivilisaationa tolteekkien kyljessä. Ilmeisesti alkuperäisväestö saapui mantereelle jääkauden jälkeen Siperian, Alaskan ja kuivan Beringinsalmen kautta joskus 15 000 - 6000 eKr. kunnes väylä peittyi. Muinaisessa Amerikassa hirviösusien laumat saalistivat mastodontteja. Kenties siellä oli myös väkeä, jotka olivat saapunut kajakeillaan Polynesiasta joskus ammoisina aikoina. Kenties meidänkin piiperrystämme tutkitaan joskus tuhansien vuosien perspektiivistä.   

2. Yukonin sydän

Roope joutuu taistelemaan kultavaltauksensa omistusoikeudesta häntä vastaan punotun juonen takia. Tehtävä on vaikea, sillä hänen vastassaan on paitsi pohjolan legendaarisin lainvalvoja, myös nainen, jolla on niskalenkki Roopen sydämeen: Kultu Kimallus.

Barksin tarinat toimivat Rosan innoittajina. Rosa piti erityisesti ruudusta, jossa nyreä Roope kävelee kultasäkki selässään pois Dawsonin paheiden pesästä paikallisten tuomitessa hänet kitupiikiksi. Tämä molemminpuoleinen viha ilmaisee kahta eksistenssitasoa, joka on Yukonin sydämen mestarillinen kultakaivos. Tämä teema nousee paikoitellen esiin Rosan muissa Klondike-tarinoissa, mutta tässä se toimii tarinan punaisena lankana.

Juttu alkaa Roopen viiltävällä ajatuksella "Miten vihaankaan Dawsonia!" Vihalle on hyvä syy, sillä kaupunki on moraalinen jättömaa, jonka pääkatu on kaljatölkeillä ja onnenonkijoiden teltoilla sotkettua mutavelliä. Roopea haukutaan pitkin tarinaa hapannaamaksi, tiukkapipoksi ja pylväspyhimykseksi. Hiilivalkean äärellä värjöttelevä pummi on harvinaisen hyytävä ilmestys lasten sarjakuvassa. Jutun karu henki lyö kättä Rosan realistisen piirrostyylin kanssa. Roope on ulkopuolinen hahmo, sillä hän ei tuhlaa omaisuuttaan pinnallisiin nautintoihin, vaan tahtoo antaa kovan työnsä hedelmille vaivannäköä vastaavan arvon. 

Ensimmäinen näytös esittelee Kultu Kimalluksen, joka on saluuna Rivollin pääesiintyjä. Kultu on ristiriitainen hahmo; ahneutensa, ylpeytensä ja peilikuvansa vanki, joka tietää sisimmässään, että Roopella on avain hänen sydämensä morsiushuoneeseen. Hänkin on vihainen, Roopelle ja Dawsonille, sillä tähti on juuttunut mutaan. Jakson vastakkainasettelu tapahtuu kovuuden ja pehmeyden välillä. Ihastuminen ja rakkaus on pehmeyttä, mutta kova maailma käyttää sitä vain hyväkseen. Tarinan teho perustuu siihen, että Roopen ja Kultun maailmassa kovuus on realismia ja selviytymistä, mutta hahmoista huomaa silti rakkauden ja läheisyyden tarpeen välähdyksenomaisesti tai kieltämisen kautta. Yukonin sydän sijoituu ajallisesti aikaan, jolloin Kultu on jo viettänyt kuukauden Roopen vankina ja kävellyt tylysti pois Roopen luota. Kultu on vihainen Roopelle, sillä tämä ei ole avannut hänelle sydäntään. Mikä miehissä on vikana, kun valittaminen ja kiukuttelu eivät saa heitä sulamaan?

Kultu esiintyi vain yhdessä Barksin tarinassa, eikä siinäkään käy ilmi, miksi ja miten Roope ja Kultu ihastuivat toisiinsa. Barksille uskollinen Rosa jättää Kultun sivuhenkilöksi. White Agony Creekin vanki täyttää aukon Roopen ja Kultun jakamasta kuukaudesta, mutta juttu jää romanttisesta jännitteestään huolimatta aavistuksen ristiriitaiseksi. Rosa tahtoi varjella sydänten taikaa, jonka Barks jätti rivien väleihin sekä paljastaa enemmän, mitä maestro teki. Tätä samanaikaista hienoutta ja ristiriitaa ilmensi tarinan suudelmat, jotka ovat samaan aikaan ihania rakkaudenosoituksia sekä vihanilmauksia ja juonittelua. Yukonin sydämessä Rosa kääntää vaikean lähtökohtansa edukseen. Tarina on erinomainen juuri traagisuutensa takia. Roope ja Kultu eivät suutele eivätkä saa toisiaan. 

Ensimmäisessä näytöksessä käy hauskalla tavalla ilmi Dawsonissa vallitseva nälänhätä. Tämä kehys osoittaa Rosan kyvyn hyödyntää historiallisia faktoja samalla kun se alleviivaa tuomiota, jonka rikastumistarkoitukseen kyhätty hökkelikaupunki on saanut ylleen. Eversti Samuel Benfield Steelen sisääntuloa edeltää harvinainen herkku, kun lukija luulee karhulla ratsastavaa raakalaista kyseiseksi herraksi. Hampaisiin asti aseistautunut korsto herättää pelkoa, mutta Roope ei ole moksiskaan. Ukko pakenee kuitenkin Steelen tieltä luoden tarinaan jännitettä titaanien taistosta. 

Ratsupoliisi Steele on lain, järjestyksen ja ohjesääntöjen ruumiillistuma. Koomisesti ja symbolisesti hän on puhtauden perikuva räkälöiden, liejun ja sänkipartojen keskellä. Äijän moitteetoman kiiltävä univormu hurmaa täkäläiset naiset - paitsi Kultu Kimalluksen, joka on ymmärtänyt, ettei kaikki kiiltävä ole kultaa. Eikö Steele ole siis tarinan sankari ja syntisen Dawsonin vastapooli? Ei ole. Lukijalle nimittäin paljastuu, että Steelen motiivi ei ole sen suurempi kuin tehdä vaikutus tiedätte-kyllä-keneen ja saada ylennys. Steele ei siis edusta tarinan sydäntä, vaan samaa pinnallisuutta kuin Dawsonin häjyt. Tarina osoittaa raamatullisen ja tosiasiallisen traagisuuden, missä syntiset ja moralistit jumiutuvat molemminpuoliseen viha-viha-suhteeseen. Steele on ehta fariseus, joka tahtoo pidättää Roopen poikkeuksellisen nukkavierun vaateparren johdosta. Ensimmäinen näytös sysää juonen hienosti uuteen suuntaan ja antaa samalla tarinalla erityistwistin: nyt Roope on tarinan pahis. 

Tarina etenee kahdella tasolla, toisaalta Roopen välienselvittelynä Dawsonin kanssa, toisaalta Roopen ja Kultun rakkaustarinana. Virkavallan kampaviineri ei kiinnosta Roopea pätkän vertaa, mutta Kultu ja kullan menetys nostavat panoksia ja pakottavat Roopen palaamaan Dawsoniin. Roopen motiivit ovat jokseenkin selvät. Hän ei halua menettää valtaustaan. Kekseliäässä ja hauskassa hallusinaatiojaksossa on myös paljastua sydämen salat. Kultun motiivit ovat vaikeammin arvattavissa, sillä ne ovat ristiriitaiset. Kultu tahtoo kostaa Roopelle - ellei tämä suostu osoittamaan häntä kohtaan välittämisen merkkejä. 

Tarinassa on monta toimivaa sivuhenkilöä: virkavaltaa edustava Scarth sotkeutuu ahneutensa ja pykäliensä solmuihin. Puolueeton reportteri - ja tuleva kirjailija - Jack London arvostelee hauskasti Steelen heittoja. Konrad Ankanpää auttaa hädässä, eikä Lapin Kitin-Uula tunnu deus ex machinalta, sillä nämä partaveikot liikkuivat oikeasti poroineen pohjolassa kultaryntäyksen aikoihin. Toisen näytöksen valtteihin kuuluu Roopen tuupertuminen lumihankeen. Hienoa, ettei hän ole teräsmies. Fyysinen voimattomuus käy yksiin rakkauden heikkouden kanssa. Roopen ja Dawsonin keltamaksojen välienselvittely saa riemastuttavan käänteen: tappelunujakka olisi ollut vähän tylsä ratkaisu, mutta nyt kahakasta ei tule mitään, kun väki sekoaa Kitin-Uulan ruokalastista. 

Kolmas näytös lunastaa ensimmäisen istutukset. Roopen ja Steelen mittelö on onnistunut, sillä Roope päihittää tampuurimajurin voimassa ja oveluudessa samalla, kun Rosa viljelee vitsejään. Vastaako tappelu kuitenkaan odotuksia, joita on sille luonut? Roope ei oikeastaan välitä koko äijästä. Hän yrittää ohittaa marsalkan päästääkseen Kultun luo ja taistelee siksi miehen kanssa vain vasurilla. Steele on luullut kohtaamista vain reippaaksi pikku nahinaksi. Ukko ottaa tappionsa ryhdikkäästi vastaan - tai oikeastaan Steele on sellainen mies, joka ei koskaan häviä mitään. Roope on silti kaksintaistelun voittaja ja sankari, joka on nyt valmis pelastamaan neidon. 

Roope kohtaa Kultun saluuna Rivollissa. Ylpeyden ja loukatun sydämen varjo kasvaa suurena rakastavaisten välillä. Kultu tahtoo pakottaa Roopen näyttämään tunteensa, sillä muutakaan keinoa sille ei ole. Roope ei kuitenkaan helly, vaan osoittaa vihaa takaisin: taasko yksi juoni, yksi esitys tältä daamilta? Kultu seisoo teatraalisesti näyttämöllä. Hän on kuitenkin asettunut paikalleen otettavaksi kuin palkintopokaali. Esityslava on tulessa. Kultu tahtoo näyttää, että hän on valmis kuolemaan, jos Roope ei tee mitään. Kultu on valmis polttamaan saluunansa - hylkäämään tähteytensä ja entisen elämänsä - Roopen takia. Panokset ovat siten yhtä kovat kuin Roopella. 

Kultu tahtoo, että Roope tekee jotain - mitä tahansa - kunhan se ei ole entistä välinpitämättömyyttä. Roope voisi kävellä pois ja pelastaa kaivoksensa. Hän voisi olla lännen sankari, joka pelastaa neidon, mutta Kultu ei suostu heikon naisen kioskikirjallisuusrooliin. Roope on jo kerran kantanut Kultun väkisin saluunasta Barksin ryöstötakaumassa. Siitä ei tullut kuherruskuukautta. Roope voisi kontata Kultun räpylöiden juureen, jolloin Kultu voisi unohtaa mokoman vässykän. Näiden vaihtoehtojen sijaan tulee pattitilanne. Kultu tajuaa olevansa itse syyllinen umpisolmuun, jolloin hän teeskentelee pyörtyvänsä. Nyt Roope voi pelastaa Kultun, mutta yritys menee pieleen, kun jääkimpale kolkkaa sankarimme. Pettynyt Kultu raahaa miehensä saluunasta, asettelee hänet pelastusasentoon ja heittäytyy itse käsivarsille. Hän jatkaa pelastettavan neidon roolia, mutta yritys menee taas pieleen, kun hoitohenkilökunta luulee Kultun olevan oikeasti tuskissa.  

Kohtaus on hienon intensiivinen ja jättää paljon lukijan pääteltäväksi. Roolejaan vaihtava Kultu on erinomaisen onnistunut hahmo, sillä hän yrittää ristiriitaisesti lopettaa esittämisen esittämällä roolia, jolla löytäisi sydämien aaltopituudet. Hän heittäytyy rooliin rakkauden tähden, vaikka voisi itse kävellä ulos saluunasta. Tilanteen lauettua Roope saa valtauksensa takaisin, eikä Rivollikaan pysy kauaa suljettuna. 

Loppunäytöksessä Roope saa Kultulta kirjeen ja pohtii, kannattaako se avata. Viimeisen sivun ruudut muodostavat Roopesta ja Kultusta parin. Kirje on kirjoitettu sydänverellä, mutta ystävättärelleen Kultu väittää aivan muuta. Kokemansa jälkeen Roope on varma, että kirje sisältää myrkkyä, joka tappaa hänen viimeiset toiveensa vastarakkaudesta. Tarina päättyy hyytävän traagisesti, kun rakastavaiset päättävät jatkaa entisiä elämiään erolla toisistaan. Roope jättää kirjeen lumeen. Avaamattoman kirjeen myötä Roope jättää mahdollisuuden auki rakkaudelle eli sille, että kirjeessä olikin myrkyn sijaan hunajaa. Lopetus on yhtä surullinen kuin valloittava, huiminta draamaa, mitä sarjakuva voi tarjota. Lopetusta voi verrata Casablancaan,elokuvahistorian parhaiten käsikirjoitettuun rakkaustarinaan. Kun Isla ja Rick joutuvat erilleen, Isla kysyy: "what about us?" Rick vastaa: "We'll always have Paris." Kultu ja Roope eroavat, mutta heillä on aina White Agony Creek.   

Traagiset rakkaustarinat ovat haastaneet sadunomaiset ja siirappiset onnelliset loput maailman sivu. Heräsin tähän, kun katsoin Titanicin, Rakastuneen Shakespearen ja Moulin Rougen. Tätä itkuvirttä ei keksitty Hollywoodissa, mistä todistavat esimerkiksi Romeo ja Julia pyöreiden pöytien ritarirunoelma Tristanista ja Isoldesta tai Emily Bronten Humiseva harju. Raamatussa tähän kategoriaan sopivat Jaakob ja Raakel, joiden rakkaustarinaan tulee mutka matkaan, kun Jaakob joutuu palvelemaan Raakelin isää Laabania seitsemän vuotta saadakseen rakkaansa omakseen. Kerronta kuvaa kauniisti, kuinka palvelusvuodet tuntuivat Jaakobista vain yhdeltä päivältä rakkauden tähden. Rakkauden hinnasta todistaa esimerkiksi filosofi Soren Kierkegaardin satu prinssistä, joka luopui kaikesta omaisuudestaan ja loistostaan rakastuttuaan köyhään maalaistyttöön ja valloittaakseen tämän sydämen. Rakkauden teot voivat olla myös pieniä ja arkisia, kuten oheinen juttu todistaa: 

https://positivepsychology.com/acts-of-kindness/ 

1. Windigojen mailla 

Roope-setä, Aku ja pojat ovat Kanadassa tarkastamassa Roopen sellutehdasta sekä ihastelemassa luonnon kauneutta. Sivistyksen rajalla ankat tempautuvat konfliktiin salaperäisten tihulaisten ja metsänkansan, windigojen kanssa.  

Tämä on jatko-osa Barksin seikkailulle “Roope-setä ja kääpiöintiaanit”. Rosa valjastaa kelpo jutun tuekseen ja kehittelee sitä syvällisempään suuntaan. Barksin tarina huipentui aika hurjaan, mutta pinnalliseen kisailuun jättiläissammen kanssa. Rosan tarinassa kalat ovat kuolleet veteen, missä ei ole happea. Jakso eroaa edukseen muusta Rosa-tuotannosta, sillä nyt ei ole kyse aarteenetsinnästä, rahasäiliön ryöväyksestä tai älypähkinöistä. 

Windigojen mailla on tyylipuhdas jännäri. Metsä on salaperäinen ja karmiva miljöö, joka nostaa ankkojen lisäksi myös lukijoiden iholle kylmän hien. Täällä ankat kohtaavat ylivertaisen vihollisen. Edes Roopen haulikosta ei ole apua metsän kansaa vastaan. Ase on länsimaisen teknologian, vallan ja voiman symboli. Jakso on kahden viisauskäsitteen, scientian ja sapientian eli tieteellisen tiedon ja henkis-moraalisen viisauden dialogi. Aiheeseen liittyvä elokuva-analyysin muotoon puettu luontopohdinta löytyy täältä:

http://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2019/09/

Ensimmäisen näytöksen jännitys kasvaa hienosti ruutu ruudulta ja huipentuu Roopen kaappaamiseen. Tämä juonenkäänne päättää jännitysnäytelmän ja sysää juonen uuteen suuntaan: metsänpeitto ei uhkaa vain talousähkytehdasta, vaan saa henkilökohtaiset mittasuhteet. Windigojen mailla on paras Rosa tarina henkilöhahmojensa takia. Näitä voisi tutkia Jungin arkkityyppien valossa. Aku on mukavuudenhaluinen ja kommelluksiin joutuva pelkuri. Aku on tavallinen kansalainen ja kuka tahansa meistä. Nyt Bilbollemme tapahtuu kuitenkin jotain: ensimmäisen näytöksen lopussa hän ei enää juokse vaaraa karkuun, vaan sitä päin.  

Tarinan alussa Roope on metsien valtias ja miljönääri, jolle Windigot tarkoittavat lähinnä uutta sulkaa hattuun. Vastustukseen hän reagoi kurilla ja nyrkillä. Leirinuotilla Roope muistelee aikaa, jolloin hänen ja luonnon välillä vallitsi ystävyys. Roopen leveä hymy paljastaa luulon ystävyyden jatkuvuudesta. Se on viimeinen pisara. Äkkiä luonto onkin uhka, jota vastaan Roope kohottaa pyssynsä. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Windigot kertovat myös tarinan moniulotteisuudesta. Lukija suuntaa keihäänkärjen kohti vihollista, mutta se vaihtaa kohdettaan. Ensimmäisessä näytöksessä intiaanit ovat villejä ja tihulaisia, joiden moraalittomuus käy yksiin piileskelyn kanssa. Piileskely on kuitenkin myös ambivalenttista: hiiviskelijät kuvaavat omantuntomme vaiennettua oppositiota.  

Toinen näytös kuvaa samanlaista käännettä kuin Tanssii susien kanssa. Sen hienous perustuu siihen, että vihollinen ja toiseus pääsee ääneen ja kuuluviin. Kohtaaminen mahdollistaa kasvun ja itsetuntemuksen. Ankat ovat nyt kahden maailman rajalla. Tätä dramatiikkaa tukee ruutujen varassa etenevä juoni: tarinoiden vastapuolet, viholliset ja päälliköt paljastuvat liki samanaikaisesti. Viisaalla intiaanipäälliköllä on värikäs tunnekartta. Roope ei ole vain mustavalkoisen paha luonnontuhoaja. Hän pitää kiukkuisesti kiinni syyttömyydessään. Viattomien Sudenpentujen siirtyminen vihollisleiriin saa kuitenkin hänet hämilleen. Me olemme myös Roopen tapaisia kapitalisteja, jotka tukahduttavat omantunnon äänen sirkkelin vihlonnan alle. 

Toisessa näytöksessä tapahtuu symbolinen vaatteiden vaihto, kun Aku lähtee todistamaan intiaaneille veljeyttään. Akun ja jättiläiskaivinkoneen kohtaamista ei voi kutsua taisteluksi, eikä dialogiksi, mutta tavattoman hauska tilanne se on. Ei pidä unohtaa, että vakavuudestaan huolimatta tarinassa on myös runsaasti huumoria. Koneen sisällä operoivat miehet kohtaavat toiseuden kaatamalla tämän päälle kuormallisen multaa. Kohtaus on yleispätevä realiteetti internetin keskustelupalstoista ja viiden seinään sisään kahliutuneesta ihmisestä. Samalla ruudut ovat tämän päivän ilmastoanarkismia heijasteleva kuvaus metsäteollisuutemme itsemurhasta. Aku on tehnyt osansa. Hän on todistanut, että oivallinen juoni perustuu ristiriitaisille henkilöhahmoille. Meistäkin on urotekoihin.  

Kolmiosaisena jatkokertomuksena tarina jää onnistuneesti cliffangereihin. Kolmas osa alkaa hyytävällä sodanjulistuksella.  Se on dramaattinen, sillä koko toinen näytös perustui siihen, että intiaanipäällikkö on rauhan mies. Hänessä kuuluu sama kritiikki kuin Taru sormusten herran Puuparrassa: "Wizard should know better!" Panokset kovenevat jälleen ja lukija saa olla yhtäaikaa pyhän vihan kantaja ja sen kohde. 

Windigojen mailla ansaitsee erityiskiitoksen intiaanien runollisesta ilmaisusta ja sen suomennoksesta. Roopen kommentti: "Osaapa hän ilmaista asian runollisesti" on ratkiriemukas kommentti, joka perustuu ilmaisutavan (runo) sekä tilanteen (sota) ristiriitaan. Samalla se on todiste taiteellisuuden ja luonnollisuuden hengenheimolaisuudesta, jota kääiöintiaanit (vrt. hobitit) edustavat. Samanlaista luonnon ja ihmisen sukulaisuutta kuvaavat metsän eläimet, joille peewegat osaavat puhua. Eläimet ilmestyvät intiaanipäällikön käskystä. He tulevat metsän syvyyksistä, mutta myös hyvän ja pahan tuolta puolen. Roope ei voikaan puhua eläimiä puolelleen. Eläimellinen viha puskee läpi sanan ja teon välisestä ristiriidasta.   

Sotakuvaukset ovat visuaalisesti hauskoja. Samalla kahakka ajaa hahmot äärimmäisyyksiin: Näränperä menettää järkensä, intiaanipäälikkö aikoo hylätä heimonsa ikiaikset valat ja Roope osoittaa rakastavansa enemmän elävää metsää kuin kuolleita parruja. Roope ei menetä äreyttään, mutta kääntää sen omavanhurskaudesta oikeudenmukaisuudeksi, jota tulvavesi edustaa. Näränperä on vallanhimoinen ja ahne hahmo, joka kuvaa meidän jokaisen syntiämme. Roopen kasvutarina on huima, mutta uskottava: kapitalisti miljönääri tuhoaa oman tehtaansa. Hienona symbolisena yksityiskohtana Roopen silinteri saa huutia. Loppukuvassa hän saa kuitenkin uuden päähineen. Tämän kuvan voi tulkita metatasolla blogisarjan päätteeksi. 

Windigojen mailla on ylistettävä sarjakuva, joka on samanaikaisesti kylmät väreet iholle nostattavaa jännitystä, huumorin juhlaa sekä puhutteleva ja ajankohtainen moraliteetti.

Happosateet olivat todellisuutta jo silloin, kun Rosa piirsi tämän tarinan. Viime vuosina ilmastonmuutos on noussut maailmanlaajuiseksi ykkösuutiseksi, johon puolueet, presidentit ja paavit joutuvat ottamaan kantaa. Keskuudestamme on noussut omia "windigoja", alamittaisia ilmastosotureita, kuten ruotsalainen Greta Thunberg, jossa heijastuu aktivismin kokonaisvaltaisuus: Thunbergit lämmittävät talonsa aurinkopaneeleilla ja kasvattavat itse syömänsä vihannekset. Kun Greta piti puheen YK:n ilmastokokouksessa New Yorkissa, hän matkusti lentokoneen sijasta purjeveneellä Atlantin yli. Gretalla on toki monia kriitikoita, kuten Vladimir Putin ja Donald Trump. Heillä on myös tehtaita. 

Ilmastonmuutos on vaikea kysymys, sillä ilmiö on maailmanlaajuinen ja siihen vaikuttaa lukuisten eri tekijöiden rihmasto. Vaikeus tulee käytännön tasolle, kun pitäisi miettiä omia valintoja. Ollakko skeptikko, maltillinen tavis, joka vaihtaa Vattenfallin fossiilivapaaseen sähköön ja ajattelee tehneensä tarpeeksi, vai radikalisoitunut tavis, joka marssii luonnon puolesta ja on valmis estämään konkreettisesti ympäristön tuhoavia toimia? Tämän kirjoittaja on siinä uskossa mihin mm. Naomi Kleinin "Tämä muuttaa kaiken - Kapitalismi vs. ilmasto" sekä Elizabeth Kolbertin "Kuudes sukupuutto" minut saattoi: olemme massasukupuuton ja kammottavien ilmastokatastrofien partaalla, joiden välttämiseksi tarvitaan windigojen periaatteita.

 

Extinction Rebellion (Elokapina) liikkeen mielenosoitus, jossa tuhat mielenosoittajaa esittää "die in" -performanssin vastustaakseen käsillä olevaa sukupuuttoaaltoa Lontoon luonnontieteellisen museon pääsalissa sinivalaan luurangon alla. Esityksen on jatkuttava. Saavatko tempaukset muutoksia aikaan? Varmasti, siinä missä maan hiljaisen sydämestä lähtevä ja kokonaisvaltainen elämäntapa. Vihollista on usein vaikea määrittää ja ongelmaa nimetä. Oppostiot osaavat vastustaa, mutta rakentaminen ja päämäärät saattavat olla hukassa. Esimerkillä vaikuttaminen vaihtuu helposti pakottamiseen. Vanha viisaus "conquer yourself rather than the world" pätee ilmastotaistelussakin. Se mitä puhumme lapsillemme kotona, on tärkeämpää kuin se, mitä huudamme kadulla megafoniin.