Luterilaisten ja ortodoksien erot ja kohtaamiset

Tässä postauksessa vertailen ortodoksisen kirkon ja luterilaisen kirkon teologiaa. Keskityn kuvan teologiaan, mutta myös laajempiin aiheisiin, kuten Jumalaan, Kristukseen ja pelastukseen. Esitän kirkkoja yhdistäviä sekä erottavia painotuksia oheisen taulukon avulla. Taulukko tuo ilmi molempien kirkon teologisen johdonmukaisuuden. Johdonmukaisuus ei vielä ole oikeaoppisuuden tae.

 

Taulukon tarkoitus ei ole arvioida, kumpi kirkko ilmaisee tarkemmin totuutta tai kristillisyyttä. Tarkoitus on tuoda ilmi kummankin kirkon erityispiirteitä ja korostuksia vertailutilanteessa. Liitän esimerkiksi kuvan ortodoksiseen kirkkoon ja sanan luterilaiseen kirkkoon. Tällä en tarkoita, että ortodoksinen kirkko olisi välinpitämätön sanan suhteen tai että luterilainen kirkko sivuuttaisi kuvan. Taulukko ei liioin ota kantaa siihen, kumpi kirkko toteuttaa sanan tai kuvan teologiaa uskollisemmin.

 

Ekumeeninen haaste koskee mahdollisuutta hyväksyä toisen kirkon painotuksia osaksi omaa teologiasta kokonaisuutta. On mahdollista nähdä vieraan kirkon tosiasiassa kieltävän sekä sille ymmärretyn korostuksen että taulukossa ilmaistun jaetun lähtökohdan.   

 

Taulukko on yleistys, jonka tarkoitus ei ole kieltää poikkeuksia. Olen tietoinen, että moneen taulukon kohtaan voisi esittää huomioita tai kritiikkiä mutkat suoriksi -mentaliteetista. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin väitöskirjassani ja väitöstilaisuuteni lektiopuheessa. Luterilais-ortodoksista ekumeniaa löytyy myös täältä ja täältä. 

Traditioiden ja tunnustuskuntien jakaminen ja erotteleminen on mahdollista, mutta lukuisat yksittäistapaukset kyseenalaistavat yksinkertaistuksia. Maalaustaiteen saralla tulee nähdä lännen renessanssin ja idän bysanttilaisen perinteen sekoittuneen ja vaikuttaneen toisiinsa. Tämä näkyy tämän päivän kirkkotiloissa: renessanssimaalauksia ortodoksikirkoissa ja ikoneita luterilaisissa pyhissä tiloissa. Ina Collianderin väripuupiirros Enkeli sininen (1959) pohjautuu bysanttilaiseen ikoniperinteeseen, mutta siinä on myös lännen ja Pariisin vaikutteita sekä taiteilijan omaperäisyyttä. Ina vaihtoi kotinsa ankaraksi kokemansa luterilaisen uskon ortodoksiseen uskoon.  

 

Ortodoksinen kirkko	Jaettu lähtökohta	Luterilainen kirkko
	Jumala ja metafysiikka
apofaattinen teologia kyseenalaistaa kuvaamisen	salattu Jumala	ristin teologia kyseenalaistaa kuvaamisen
mystiikka kuvien ympäristönä	Siinain vuori	kymmenen käskyä ja siviilielämä kuvien ympäristönä
kuva-prototyyppi -kunnioitus	toinen käsky, älä tee jumalankuvaa	kuva-prototyyppi -kunnioituksen puuttuminen
valo tuonpuoleisen Jumalan mystisenä visiona	Jumala on valo	valo uskon tietona kätketystä Jumalasta
kulta ilmaisee Jumalan kunniaa	Jumalan risti ja kunnia	vaatimattomuus ilmaisee Jumalan ristiä
kyseenalainen perintö pyhästä Sofiasta	Jumalan viisaus	kyseenalainen perintö nominalismista
luomaton kauneus	Jumala on kauneus	luotu kauneus
kosmos ja ikuisuus	Jumala operoi ajassa	historia ja ajallisuus
	Kristus
inkarnaatio, uusi Adam	Jeesus	kärsimys, Jumalan Karitsa
Kristuksen jumalallinen luonto	Khalkedonin kirkolliskokous	Kristuksen inhimillinen luonto
risti voitonmerkkinä	risti	risti kärsimyksen merkkinä
ristiinnaulitsemisen hillitty kuvaminen	Golgata	ristiinnaulitsemisen tunteellinen kuvaaminen
Tabor	historiallinen Jeesus	Getsemane
	Estetiikka
kirkastunut alastomuus	ruumiillisuuden hyvyys	peitetty alastomuus
modernin taiteen hylkääminen	teologia ennen estetiikkaa	moniselitteinen suhde moderniin taiteeseen
käänteinen perspektiivi	teologia ennen tiedettä	peritty lineaarinen perspektiivi
ontologinen ja transparentti symboli (Dionysios Areopagita)	symboliikka	informatiivinen ja kielellinen symboli (Augustinus)
kuva	julistaminen	sana
näkeminen	aistit	kuuleminen
ihmeitätekevät kuvat	Pyhän Hengen voima	epäily/tietämättömyys ihmeitätekeviä kuvia kohtaan
	Pelastus, ihminen ja kuva
vapaa tahto	ihminen luotuna ja langenneena	vapaa ja sidottu tahto
Jumalan kuva armon vastaanottajana	armo	usko armon vastaanottajana
kuva välineenä pelastukseen	pyhitys	kuva vastauksena pelastukseen
jumalallistuminen	pelastus	vanhurskauttaminen
(luostari)asketismi	kristityt Jumalan valona	hyväntekeväisyys
ihmisen nousu	Jaakobin tikkaat	Jumalan laskeutuminen
stoalainen tyyneys	Hengen hedelmät	tunteellinen hengenelämä
pyhien ja reliikkien kunnioittaminen	pyhät	pyhien ja reliikkien pidättyväinen tai olematon kunnioitus
	Traditio
kirjoitukset osana erehtymätöntä Traditiota	Raamattu ja traditio	sola scriptura ja erehtyväiset traditiot
käsittätehty Kristus ja Luukas ikonimaalarina	kristillinen kuvatraditio	välinpitämätön, epäilevä tai kriittinen suhde legendoihin
7. ekumeenisen konsiilin hyväksyminen	ekumeeniset konsiilit	7. ekumeenisen konsiilin kieltäminen
kruunattu neitsyt Maria	Jumalansynnyttäjä	vaatimaton ja nöyrä Neitsyt Maria
taiteilijan säännöt	taiteellinen kuuliaisuus kristillistä ilmoitusta ja traditiota kohtaan	taiteilijan luovuus ja mielikuvitus
	Liturginen elämä
kuvien rikkaus	liturgia	sanojen ja musiikin rikkaus
ikonostaasi ja kuninkaallinen ovi alttarille	eukaristia messun keskuksena	(krusifiksi ja) avoin pääsy alttarille
eskatologinen	jumalanpalvelus	arkinen
vaarana jähmettyä menneisyyteen	eri kulttuurien rikkaus	vaarana kadottaa oma kuvakieli

 

 

 

Väitöskirja "Crucified and Glorified Art" on ilmestynyt!

 

Väitöskirjani on nyt saatavissa painettuna (25€ sis. postikulut) tai sähköisenä versiona osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/347713. 

Minua voi pyytää opettamaan ja luennoimaan kuvan teologiasta lähettämällä mailia korhonentimi@gmail.com 

Väittelin 1.10.2022 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi Tomi Karttunen. Väitöstilaisuuden kustoksena ja väitöskirjan ohjaajana toimi Johan Bastubacka. Toinen ohjaaja oli Jouko Martikainen. Esitarkastajina toimivat Tomi Karttunen ja Pekka Metso. 

Karonkkajuhlia vietettiin ravintola Saslikissa

Juttu väitöksestäni Teologia.fi -sivustolla, Suomen viikkolehdessä ja Seurakuntalaisessa. 

https://teologia.fi/2022/10/vaitos-kuvan-teologia-taidetta-uskosta-taidetta-uskolle/

https://svl.fi/yksinaisyydella-ei-ole-ylaikarajaa-2/

https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vaitostutkimus-kuvan-teologiasta-ikoni-troijan-hevonen-vai-runsaudensarvi/ 

Ohessa julkaisen kirjallisessa muodossa väitöstilaisuudessa pitämäni lektiopuheeni.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Väitöstutkimukseni aihe on kuvan teologia. Tutkin maalattujen kuvien kristillistä luonnetta, tarkoitusta ja ehtoja. Aluksi tahdon sanoa, että niin akateemisesti kuin teologisesti, yksittäiset kuvat liittyvät aina laajempiin kokonaisuuksiin. Tässä on esimerkiksi kuvattuna perinteinen ortodoksisen kirkon ylösnousemus-ikoni.

Anastasis eli ylösnousemus -ikoni

Tämä kuva ja sen tutkiminen kuuluu kirkkohistoriaan. Se on osa tiettyä kristillistä traditiota, jolla on tietty luonne ja sisältö sekä suhde pyhiin kirjoituksiin. Raamatun Pietarin kirjeessä kerrotaan, että surmattu Jeesus julisti evankeliumia kuolleille. Voikin kysyä, onko tämä kuva raamatullinen.

Tämä maalaus kuuluu käytännön teologian eli uskonnollisen viestinnän sekä liturgian teologian pariin. Lisäksi tämän kuvan aihe on pelastusopillinen, kristologinen sekä antropologinen. Eli, pyhät kuvat ovat kokonaisteologian mukaisia sekä niiden edustajia. Arjen uskottu ja eletty teologia antaa muodon, paikan ja sisällön yksittäisille kuville. Toisaalta suunta on kaksisuuntainen: kuvat ohjaavat uskottua ja elettyä hengellisyyttä.

Kuvan teologia on siis moniin suuntiin laajeneva ja siten haastava tutkimusala. Yksittäisen kuvan hyväksyttävyyttä ei voi ratkaista, ellei ota huomioon traditioita, oppeja ja metafyysisiä näkemyksiä, joita kuva kantaa mukanaan.

Tutkimukseni vertailee ortodoksisen kirkon ja luterilaisen kirkon yksimielisyyksiä ja jännitteitä kuvan teologiassa. Työni on siten ekumeeninen. Kuvakysymystä ei ole juurikaan pohdittu luterilaisten ja ortodoksien välillä.

Lisäksi olen rajannut työni kuuden 1900-luvun teologin tutkimiseen. Näiden teologien kirjoituksia olen tutkinut systemaattisen analyysin mukaisesti. Nämä teologit ovat ortodoksit Pavel Florensky, Leonid Ouspensky ja John Meyendorff sekä luterilaiset Robert Jenson, Hans-Eckehard Bahr sekä Martin Lönnebo. Näillä teologeilla oli paljon annettavaa kuvan teologiaan. Rajausvalintani mahdollistaa niin kahden eri kirkon välisen, kuin samaa kirkkoa edustavien teologien vertailun.

Tutkimukseni etenee kuuden teologien ajatusten erittelyllä. Kunkin teologin kuvan teologian selvittäminen edellytti ymmärrystä kyseisen teologin kokonaisteologiasta, sen juurista ja kontekstista. Tämän jälkeen näiden herrojen ajattelua on mahdollista vertailla ja arvioida. Tästä seuraa mahdollisuus nousta tuolle edellä mainitulle yleiselle tasolle. Ekumeenisen työn tulokset, tutkimuskirjallisuus sekä omat pohdintani punnitsivat teologieni ajatusten pätevyyttä. Siten tutkimukseni ei vain kerro millaista kuvan teologiaa kuusi yksittäistä teologia edustavat. Tutkimukseni kuvailee luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kuvan teologian luonnetta ja vaihtoehtoja sekä tarjoaa ekumeenisia mahdollisuuksia näiden kirkkojen yksimielisyydelle kuvan teologian saralla.

Tutkimukseni koostuu johdanto-osuudesta, kahdesta pääluvusta sekä johtopäätöksistä. Johdannossa tarjoan lukijoille tiivistyksen kristillisen kuvan vaiheista Raamatun, kirkkoisien, kuvariitojen, renessanssin ja reformaation kautta nykypäivään. Johdannossa avaan tutkimukseni kysymyksenasettelun sekä käytetyt metodit. Lisäksi esittelen valitsemani kuusi teologia.

Andrei Rublev, Pyhä Kolminaisuus

 

Tutkimukseni alussa käsittelen oppia Jumalasta kuvan teologian kannalta. Aloitan Jumalan kuvaamisen mahdottomuudella eli apofaattisella teologialla. Sitten seuraa pohdintaa dekalogin kuvakiellon merkityksestä sekä kolminaisuusopista. Vastaan tulee odotettua yksimielisyyttä – esimerkiksi kaikki kuusi teologia torjuvat kuvainraaston. Vastaan tulee yllätyksiä – esimerkiksi ortodoksisen kirkon apofaattisen teologian korostaminen saattaa johtaa siihen, että ortodoksiteologi tuomitsee oman perinteen mukaiset ikonit epäonnistuneiksi. Näin esimerkiksi hesykastisen ja uuspalamistisen tradition edustajan, John Meyendorffin kohdalla. Vastaan tulee painotuseroja, sekä raskaita syytöksiä – esimerkiksi luterilainen Hans Eckehard Bahr pitää ortodoksikirkon kuvateologiaa kuvainpalvontana. Ortodoksi Leonid Ouspensky taas tuomitsee luterilaiset kuvainraastajiksi. Koetin sitten selvitellä, miten näin vastakkaisiin ajatuksiin pitäisi suhtautua.

Vähitellen alkaa myös hahmottua, että ortodokseja, luterilaisia ja kuvainraastajia yhdistää sama Raamattu sekä sama ekumeenisissa konsiileissa ilmaistu usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Mistä erimielisyydet siis johtuvat? Kuvainraastajien esille tuominen on relevanttia, sillä seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 787 asetti pyhien kuvien kunnioittamisen pelastavan kirkon sisälläolon ehdoksi. Voivatko luterilaiset allekirjoittaa konsiilin päätöksen? Jenson ja Lönnebo voivat, tietyin varauksin. Kunnioittamisen voikin tulkita monella tapaa. Bahr ei mainitse koko konsiilia.

Pyhä Sofia -ikoni

 






















Yksi ratkaiseva tekijä kuvan kunnioittamisessa on se, millaiseen metafyysiseen todellisuusmalliin se perustuu. Tutkimuksessani käsittelen sellaisia termejä kuin valo, kauneus, pyhä Sofia, energia sekä kuva. Lyhyesti sanottuna, ortodoksien ja luterilaisten käsitykset maailman luonteesta osoittautuvat erilaisiksi. Ortodoksien kannan voi ilmaista kirkkoisä Johannes Damaskolaisen opetuksella: Jumalan armo lepää kuvassa. Ortodoksiteologian metafysiikka samaistuu uusplatonismin kanssa. Tämä tulee esille ortodoksisten ikonien kultaisissa taustoissa. Ne kuvaavat ikuista valoa ja energiaa, josta materiaalinen maailma on raskaana.

Luterilaisuudessa ei ole tämänkaltaista metafysiikkaa. Siten ei kullallekaan ole samaa kysyntää. Tutkimuksessani Robert Jenson jäljittää ortodoksisen kuvateologian juuria pahamaineisen kirkkoisä Origeneen teologiaan. Origeneellä metafyysinen kuvan käsite on olennainen siirryttäessä materiaalisesta todellisuudesta kohti henkistä. Ikoniteologian toinen avainhahmo on Dionysius Areopagita ja hänen symbolin käsitteensä. Ilmeisesti ortodoksinen käsitys pyhästä kuvasta kehittyi Origeneen, Dionysiuksen ja Johannes Damaskolaisen kautta nykyiseen muotoonsa.

Grünewaldin alttaritaideteos Ristiinnaulitseminen

 

Tutkimukseni etenee Kristus-osioon. Yksimielisyys vallitsee siitä, että Jeesuksen syntyminen ihmiseksi mahdollistaa hänen kuvaamisensa. Tosin kuvainraastajien mukaan Jeesuksen jumalallista luontoa ei voi kuvata. Tässäkin kohtaa 1900-luvun ortodoksiteologian kuvateologia on yli tuhat vuotta vanhaa. Eli, kuva Jeesuksen persoonasta on mahdollinen. Jää tosin avoimeksi, onko tämä pätevä vastaus, vai pelkkä väistöliike. Khalkedonilaisen kaksiluonto-opin haasteellisuus heijastuu myös kuvateologiaan.

Ortodokseilla ja luterilaisilla on sama Kristus. Vertaillessa ortodoksien kuvat Kristuksesta korostavat hänen jumalallista ja ikuista luontoaan. Ristilläkin saattaa riippua kärsimyksen tyynesti voittava Jumala. Luterilaisuudessa taas korostetaan lännen perinteen mukaisesti Jeesuksen ihmisyyttä ja kärsimystä. Luterilainen ristin teologia sekä maailmansotien kauhut saattavat viedä korostuksen äärimmäisyyksiin, kuten tässä Grünewaldin maalauksessa. Ekumeeninen ja kuvateologinen haaste onkin Taaborin ja Getsemanen, taivaan ja helvetin, pitäminen yhdessä.

Kristus-osiosta etenen kuvan ontologiaan. Täällä vastaan tulee itse keksimäni termit heikko ja vahva kuvateologia. Heikon kuvateologian mukaan kuva itsessään ei ole pyhä, vaan merkki, joka viittaa pyhään. Tämä on perinteistä ja nykyistä luterilaista kuvateologiaa. Vahva kuvateologia tarkoittaa sitä, että maalaus on itsessään pyhä. Siksi kunnioitus. Siksi ihmeiden mahdollisuus. Maalaus on pyhä, sillä Kristus tai pyhimys – kuvan prototyyppi – on kuvassa läsnä. Tai kuten Ouspensky sanoo, kuva Kristuksesta on Kristus. Tätä on perinteinen ja nykyinen ortodoksinen kuvateologia.

Raja heikon ja vahvan kuvateologian välillä on häilyvä. Silti sopii kysyä: voisiko luterilainen teologia taipua vahvaan kuvateologiaan? Kenties. Muistutan, että jo Lutherilla teologisen merkin vaikuttavaa voimaa voi kutsua vahvaksi. Osoitan, että Jumalan sanan ja jumalanpalveluksen kanssa, pyhät kuvat voivat myös luterilaisuudessa edustaa vahvaa kuvan teologiaa.

Jumalallisen nousun portaat -ikoni

 

Tutkimukseni toinen pääluku alkaa antropologian ja pelastusopin kytköksillä kuvan teologiaan. Ortodoksinen käsitys ihmisestä rakentuu vahvasti käsitteen Jumalan kuva varaan. Oleellista on myös jumalallistuminen eli Jumalan kaltaisuuden saavuttaminen. Ikonin, ihmisyyden sekä todellisuuden luonne jäsentyy ajallisuuden ja ikuisuuden erolla. Esimerkiksi Pavel Florenskylle tämä tarkoittaa sitä, että lankeemus ei koske varsinaista ihmisyyttä, ihmisen ikuisuutta. Suunta on kohti iäisyyttä. Siksi ortodoksisten ikonien pyhät ovat aina kirkastuneita pyhiä. Siksi Jeesuksen kirkastuminen toimii visuaalisena mallina uskovien mystiselle kirkastumiselle. Siksi ortodoksisten ikonien Kristus on usein kohti katsova ajaton persoona.

Luterilaisuudessa jakolinja on syntisen ja vanhurskaan välillä. Korostus on sanan kuulemisessa sekä uskonyhteydessä Jumalaan. Pyhitys tunnustetaan, vaikka luterilainen kilvoittelija saattaa nähdä peilistä pikemminkin pirunsarvet kuin enkelin siivet. Kuvat ovat perisyntioppimme mukaisia. Toisaalta ero ei ole näin mustavalkoinen. Esimerkiksi Jenson ja Lönnebo hyväksyvät – suomalaisen Tuomo Mannermaan koulukunnan mukaisesti – pelastuksen jumalallistumisena.

Luterilaisen pelastusopin kannalta kuvat ovat sivuseikka. Ne voivat korkeintaan todistaa pelastuksesta ja kutsua pelastukseen. Vahvassa kuvateologiassa maalaukset toimivat kanavina pelastavan armon vastaanottamisessa. Ja koska pyhät kuvat ovat ihmisten tekemiä, ne edustavat synergismiä, eli sitä, että pelastus on ihmisen ja Jumalan yhteistyön tulos. Luterilaisille tämä on tekojen vanhurskautta. Tässä on ekumeeninen Gordionin solmu ratkottavaksi. Onko pelastus Jumalan lahjana ja ihmisen pyhityksen tuloksena kuitenkin mahdollista yhdistää? Lönnebo ja ekumeeninen teologia on vastannut tähän myöntävästi. Tällöin yksimielisyys on mahdollista löytää myös kuvan teologiassa.

Jumalanäiti valtaistuimella -ikoni

 

Vastaavaa korostuseroa, mutta mahdollista yhteisymmärrystä on nähtävissä katseen teologiassa sekä pyhimysten, Neitsyt Marian ja tunnetilojen kuvaamisessa. Tämä tarkoittaa luterilaisuuden joustavuutta tunnustaa katseen merkitys kuulevien korvien rinnalla. Edelleen tämä merkitsee pyhimysten ja Jumalansynnyttäjän kuvaamista. Tunteiden saralla ortodoksisuus mukautuu askeettiseen ja stoalaiseen apatheian ja tyyneyden ihanteeseen. Luterilaisuus on taas Lutherista lähtien korostanut maallisten tunteiden, kuten ilon ja surun myönteisyyttä. Avaramielinen ekumeenisuus sulkee molemmat painotukset sisäänsä. Toisaalta ekumeenisuus voi olla sen huomaamista ja tunnustamista, mistä ollaan eri mieltä. Esimerkiksi ikonit, missä Jumalanäiti istuu taivaallisella valtaistuimella, tuskin mahtuvat luterilaisten pirtaan.

Traditiokysymyksessä ortodoksien ja luterilaisten lähtökohtaero on suuri. Ortodokseille pyhä traditio on elintärkeä. Luterilaiset suhtautuvat traditioihin väljemmin. Silti ortodoksitkaan eivät ole laatineet virallista ikonografista kaanonia sen suhteen, mitä saa kuvata ja mitä ei. Tradition sitovuus palautuu seitsemännen ekumeenisen konsiilin käskyyn kunnioittaa pyhiä kuvia.

Oli mielenkiintoista huomata, että kirkkoisien aika antaa eväitä yhtä lailla heikolle, vahvalle kuin kuvainraastajien kuvateologialle. Lisäksi huomasin, että idän ja lännen ero kasvoi keskiajan mittaan yhteisistä lähtökohdista ja konsiileista huolimatta.

Joan Miro, Tanssija

 

Tutkin myös teologieni suhdetta autonomiseen eli renessanssin sekä modernin ajan taiteeseen. Tutkimukseni ortodoksiteologit ovat osa ikonirevivalismia. Tämä suuntaus jakaa kuvan teologian jokseenkin mustavalkoisesti kahtia itäiseen eli bysanttilaiseen ja ortodoksiseen kuvan teologiaan sekä huonoon ja lihalliseen läntiseen kuvan teologiaan. Ikonirevivalistit torjuvat autonomisen taiteen sitä pahemmin tutkimatta. Mutta ei autonominen taide liioin tarjonnut liittolaista Bahrille, Jensonille tai Lönnebolle. Jensonille moderni taide oli osa kyynistä postmodernia teologiaa, joka tulee voittaa. Bahr pyrki ymmärtämään taidetta sen omilla ehdoilla. Hän ylisi esimerkiksi Joan Miron taidetta leikillisyydestä, jonka hän yhdisti kristilliseen lapsenmielisyyteen. Silti myös Bahrin tapauksessa maailman taide ja kristillinen usko jäävät erilleen toisistaan.

 

Ikonostaasi Tampereella

Väitöskirjani viimeinen alaotsikko käsittelee kuvaa liturgisessa kontekstissa. Käsittelen esimerkiksi ortodoksista ikonostaasia sekä Jeesuksen krusifiksia sen luterilaisena vastineena. Tuon esille luterilaisia yhteisöjä vaivaavan eksymisen. Taiteellisesta vapaudesta ja ekumeenisista kehotuksista huolimatta emme oikein tiedä, minkälaisia kuvia pyhiin tiloihimme ripustaisimme. Suomessa nykyinen linja näyttäisi sopivan myös kuvainraastajille: ristejä ja paljaita seiniä – toisaalta symbolistista taidetta vailla pyhien kasvoja. Tutkimukseni jättää luterilaisuuden jokseenkin suunnattomaksi – ellei käännytä Jensonin ja Lönnebon tapaan itään päin.

Lektioni lopuksi palaan vielä platonismiin ja ristin teologiaan. Ortodoksinen kristillisyys tietenkin torjuu platonismin ideaopin. Juuri materiaaliset kuvat ruumiillisista pyhistä ovat väkevä vastalause platonismille. Silti ortodoksinen teologia ja kuvateologia kietoutuvat yhteen platonismin kanssa tuonpuoleisuuden korostuksessaan. Mikäli tuonpuoleisuuden imulle ei olisi suitsia, päätyisi ortodoksinen kuvan teologia kuvainraastoon. Teoria kuvan ja prototyypin välisestä yhteydestä on platonistinen. Dionysius Areopagin ambivalentti symboli on myös platonistinen. Etenkin Florensky edusti luterilaisuudelle vierasta platonistista kristinuskoa. Kenties platonismi ja kristinusko sopivat kuitenkin yhteen.

Siinä missä ortodoksinen platonismin mukainen teologia pyrkii ylöspäin ikuisuuteen, luterilainen ristin teologia uppoaa lihan, maailman ja helvetin syvyyksiin. Jumala ei piiloudu apofaattiseen pimeyteen, vaan lihaksi tulleeseen Kristukseen ja kadulla kerjäävään romaniin. Ikonien taivaallisuus ja kulta on mahdollista tuomita ristin sivuuttamisena – eli kunnian teologiana. Jeesushan tuli köyhäksi pelastuksen tähden. Samalla tulee tuomittua liian kesyt kuvat Jeesuksesta ja todellisuudesta. Kuvan teologiassa luterilainen ristin teologia johtaakin helposti kuvainraastoon – mikäpä kuvallinen esitys riittäisi todistamaan maailman kärsimyksistä? Jos siis ortodoksiteologian haaste on todistaa myös rististä ja Jeesuksen inhimillisyydestä, luterilaisen kuvan teologian haaste on päinvastainen: todistaa Jumalan kunniasta ja pääsiäisen kosmisesta ilosta. Näin kuvan teologian ekumeeninen haaste palautuu pitkälti oppiin Jeesuksesta: kuinka kuvata Kristusta, joka on samanaikaisesti Ihmisen Poika ja Jumalan Poika?

Jaakobin portaat - mikkelinpäivän saarna Myrskylässä 2022

Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle. Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: ”Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. Sinun jälkeläisesi tulevat lukuisiksi kuin maan tomuhiukkaset, ja sinun sukusi levittäytyy länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään. Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut.” Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: ”Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä.” Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.”

1. Moos. 28:10-17

Vanhassa testamentissa on kaikkea jännää, mutta joskus kertomukset voivat jäädä meille etäisiksi, irrallisiksi ja oudoiksi. Jos niitä kuitenkin tutkii ja antaa kertomuksille aikaa voi vastaan tulla hienojakin löytöjä ja oivalluksia. Väitän kivenkovaan, että Raamatun kertomukset puhuttelevat myös meitä nykyihmisiä.

Tahdon sanoa Jaakobin kertomuksesta neljä asiaa.

Ensinnäkin (1) kuka on tämä Jaakob? Mistä hän on tulossa ja minne menossa? Jaakob on Israelin kansan kantaisä. Hän on siis patriarkka ja pyhän suvun päämies. Jaakobin isä on Iisak. Hänen pappansa on kuuluisa Aabraham.

Kuitenkin kertomuksen taustalla on hyvin vakava perheriita. Jaakob on syyllinen. Hän on viekkaudella pettänyt oman isänsä sekä isoveljensä Eesaun. Ei tarinamme pääsankari mikään hurskas mies ole. Jaakob on petturi, oikea syntisäkki. Jaakob oli viekas. Hän oli sellainen kaveri, että hän olisi aivan huomaamatta voinut ryöstää sinulta sukat jaloistasi, vaikka sinulla olisi kengät jaloissa!

Jaakob on joutunut jättämään perheensä petoksensa tähden. Hän on yksinäinen ja irtolainen. Ei hän taida Jumalaakaan tuntea, pikemminkin etsii omaa parastaan. Jaakob on kaukana kotoa. Hän on sisäisesti tuuliajolla. Sydämessä on selvittämätön riita.

Kuulostaako tämä sinusta tutulta? Onko sinun perheessäsi tai suvussasi käyty toisia vastaan? Onko tullut riitaa? Kenties olet itse tuon riidan aiheuttaja. Ehkä sinäkin olet, tai olet ollut, karkumatkalla, etäällä läheisistäsi niin fyysisesti kuin henkisesti. Tai koetko ehkä olevasi Jaakobin isä, hänen isoveljensä tai hänen äitinsä Rebekka? Onko sinulla rakas lapsi tai omainen, joka on kaukana maailman teillä? Raamatussa sanotaan suoraan, että Jaakob oli äidin poika. Siispä äidin suru pojastaan oli varmasti raskain.

Jaakobin oli tarkoitus elää jonkin aikaa setänsä Laabanin luona. Matka on kuitenkin pitkä ja niin hän pysähtyy nukkumaan taivasalle. Ja nyt tulen toiseen (2) asiaan minkä haluan sanoa: mikä on tämä ihmeellinen uni, jonka Jaakob saa nähdä? Hän näkee enkeleitä ja itse Jumalan - mikä on merkillistä, sillä eihän Jumalaa voi nähdä. Jaakob saa myös käsittämättömän suuren lupauksen. Mielessään Jaakob on ehkä pohtinut, voisiko hän löytää itselleen vaimon ja kumppanin, mutta nyt hän jo kuulee saavansa poikia ja tyttäriä kuin vilkkilän kissoja! Voitko kuvitella, Jaakob saa kuulla lupauksen ja salaisuuden, josta on seuraava ilo koko maailmalle! No, mitä hän teki, kun Jumala antoi juuri hänelle tämän taianomaisen unen, näin uskomattoman lahjan? Ei mitään! Pikemminkin päinvastoin! Tämä on Jumalan armoa.

Vaikka koti oli kaukana, Jumala oli lähellä. Vaikka synti oli suuri, armo oli ylenpalttinen. Näin on myös sinun elämässäsi. Jos sinä olet kuin Jaakob, muista, että sinullakin on armollinen ja varjeleva Jumala. Jos olet kuin Jaakobin isä tai äiti, saat luottaa siihen, että rakkaimpasi kulkevat Jumalan silmien alla.

Entäpä enkelit ja portaat? Tässä on huomattava, että kyseessä ei oikeastaan ollut jokin poikkeuksellinen tai väliaikainen tapahtuma. Jaakob sai välähdyksenomaisesti nähdä jotain, mikä tapahtuu jatkuvasti. Luulen, että enkelien tikapuut tarkoittavat ainakin sitä, että maa ja taivas, maallinen ja hengellinen, tämän- ja tuonpuoleinen, ovat sidoksissa toisiinsa. Näin ovat ihmiset uskoneet, aina ja kaikkialla. Jokainen uskonto opettaa juuri tätä. Uskonnollisuus ja hengellisyys asuvat niin syvällä ihmissydämessä, ettei niitä voi kieltää tai torjua. Ehkei Jaakobkaan uskonut Jumalaan. Ehkä hän oli esikuva nykyajan järki-ihmiselle. Kuitenkin jo psykologit ovat huomanneet kuinka monimutkainen ja alkukantainen ihmismieli on.

Nukkuvia ateisteja ei ole olemassa.

Sitten kolmas asia: jos kuvittelet Jaakobin näyn, näetkö sinä korkeat portaat? Vai kenties tikapuut? Raamatun sanat antavat joskus useita tulkintavaihtoehtoja. Minulla on tulkinta. Sitä et ole ehkä kuullutkaan, mutta sille on monia hyviä perusteluja. Ehkä Jaakob näki jonkinlaisen temppelitornin. Tällaiset tornit, joita kutsutaan zikkurateiksi, olivat yleisiä tuohon aikaan Mesopotamiassa. Tällaisia pyramidinkaltaisia torneja on muuallakin maailmassa. Raamatussa mainitaan Babylonian torni, jonka nimi on ”taivaan portti”.

Kaikki nämä tornit ja temppelit olivat pyhiä rakennuksia. Niiden tarkoitus oli välittää yhteyttä Jumalan ja ihmisen välillä. Ihminen on halunnut rakentaa tien ylös Jumalan luo. Aina ja kaikkialla ovat ihmiset uskoneet, että Jumala asuu ylhäällä taivaassa, tornin ja portaiden huipulla! Ja missä Jaakob kohtaa Jumalan?! Alhaalla maan päällä! Voiko tämä olla totta? Niin me äsken kuulimme: ”Herra seisoi hänen vieressään.”

Kaikki kunnioitukseni uskonnoille! Kaikki kunnioitukseni ihmisviisaudelle! Mutta nyt tämä kaikki kääntyy ylösalaisin: meidän ei tarvitse kiivetä taivaaseen. Jumala tulee alas meidän luoksemme! Kaikki kunnia uskonnoille, mutta ihmismieli toimii lopulta ihmiskeskeisesti, odottaen, että Jumala toimii hänen ehdoillaan. Raamatun Jumala on vapaa ja suvereeni. Me emme ohjaa tai hallitse Häntä. Hän hallitsee meitä. Meidän tuleekin tuntea pyhää pelkoa Jumalan läsnäolosta niin kuin Jaakobkin tuntee.

Aamulla Jaakobin elämä on muuttunut. Hänen elämällään on nyt suunta ja tarkoitus. Tällaiset elämänkokemukset voivat olla mahdollisia tänäkin päivänä. Tästä eteenpäin hänellä on paikka, jota voi kutsua pyhäksi ja maa jota voi kutsua kodiksi. Tämä on suuri siunaus. Toivottavasti sinullakin on rakkaita paikkoja; oma kotipiha, järven selkä tai metsä. Ei sinun tarvitse nähdä näkyjä pitääksesi näitä paikkoja pyhinä. Siellä missä on Jumala, siellä on pyhyys läsnä. Tämä on neljäs ja viimeinen asia, minkä haluan sanoa.

Mutta innostuuko pastori nyt vähän liikaa? Jos luemme tarinaa eteenpäin, huomaamme, että Jaakob antoi tuolle paikalle nimen Betel. Myöhemmin Betelistä tuli israelilaisille tärkeä jumalanpalveluspaikka. Tämä kertomus, kuten muutenkin pyhät kirjoitukset, opettavat, että Jumala kohdataan temppelissä. Ja kun juutalaisilla oli temppeli ja synagogat, niin kristityillä on kirkot. Ja kun pyhyys on näin sidottu tiettyyn paikkaan, kuinka tämä pastori nyt täällä väittää, että metsä tai sauna tai jokin muu paikka on pyhä?

No, minäpä kerron teille ja voin heti sanoa, etteivät yllätykset ole vielä ohi! Vieläkö muistat Jaakobin saamat lupaukset lukuisista jälkeläisistä? No, oikeastaan tuo ’jälkeläiset’ -sana on yksikössä. Yksi jälkeläinen tuo kaikille maailman kansoille siunauksen. Ehkä jo arvasit; tämä jälkeläinen on messias, salaperäinen kuningas ja pelastaja, josta vanhan testamentin pyhät kirjoitukset kuiskuttelevat. Tämän takia Jaakobin nimi mainitaan heti Uuden testamentin ensimmäisen kirjan, Matteuksen evankeliumin toisessa jakeessa. Miksi? Koska Matteus tiesi, että Jeesus on tuo messias.

Tätä eivät vielä tienneet Jeesuksen aikalaiset. Voin uskoa, että opetuslasten leuat loksahtivat auki, kun Jeesus puhui heille sanat, jotka Johannes on tallentanut evankeliumiinsa: ”Totisesti, te saatte nähdä taivaan avoinna, ja te näette Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas, siinä missä Ihmisen poika on.” Entä mitä luulette kuulijoiden ajatelleen Jerusalemissa, kun Jeesus huusi: ”hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä!” Väkevämpiä sanoja ei ole varmasti lausuttu koko maailmanhistoriassa. Oppineiden vastaus yritti turhaan pudottaa Jeesuksen maan tasalle: ”Niin tuota Jeesus, tätä temppeliä on rakennettu neljäkymmentäkuusivuotta.. ihanko meinasit kolmessa päivässä.. ja aivan yksin, tehdä saman tempun?

Samariassa Jeesus sanoo syntiselle naiselle, että tulee aika jolloin samarialaiset eivät enää rukoile Jumalaa omalla pyhällä vuorellaan, eivätkä juutalaiset Jerusalemissa. Tulee aika, jolloin Jumalaa rukoillaan aivan missä vain, Hengessä ja totuudessa.

Mitä nämä kaikki sanat tarkoittavat? Sitä, että ristinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus on taivaan portti ja uusi temppeli. Jumala antoi Jaakobille lupauksen: ”minä olen sinun kanssasi.” Saman lupauksen Jeesus antoi omilleen ennen kuin nousi taivaaseen: ”minä olen teidän kanssanne.” Hyvä sanankuulija, sinäkin kuulut Jaakobin lupauksen piiriin. Sinustakin on tullut kasteessa Jumalan lapsi ja olet saanut Pyhän Hengen. Saat uskoa, että Jumala on sinun kanssasi jokaisena elämäsi päivänä. Tämä on lahjoista suurin: taivas maan päällä.

Tänä Mikkelinpäivänä meillä on siis täysi ilo ja syy veisata ylistystä Jumalalle enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Iloisella mielellä saamme myös tunnustaa yhteisen kristillisen uskomme:

Raitis matkaopas Roomaan ja kristilliseen teologiaan

Antti Laato

Kristinusko Rooman valossa

Perussanoma 2022

272 sivua

 

Rooman San Clementen kirkon sisätilaa.

Valitsin Antti Laaton kirjan luettavakseni, koska ajattelin sen yhdistävän kiehtovalla tavalla historiaa, kulttuuria ja teologiaa. Näin se tekeekin, mutta kirjassa on myös puutteita.

Laaton kirja on jykevän raamatullinen. Tämä luterilainen perusvire saa rinnalleen kristillisen tradition arvostamisen. Kirjassa onkin kyse siitä, kuinka Raamatun sanomaa vietiin eteenpäin ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Siirtymä tapahtuu paljossa juuri Rooman maaperällä. Paraatiesimerkkinä on Pietarin ja Paavalin marttyyrikuolemat, haudat ja muistokirkot Roomassa. Julistaja saa tästä hyvää taustamateriaalia apostolien päivän saarnaansa. Samaa voi sanoa vaikkapa Jeesuksen kylkihaavan meditoinnista.

Rooma tuo protestanttiseen mieleen kriittisiä kysymyksiä: Eikö Rooma ole Ilmestyskirjan portto? Eikö roomalaiskatolisen kirkon paavi ollut jo Lutherille antikristus? Näitä kysymyksiä Laato osaa käsitellä viisaasti menneisyyttä tai nykytilannetta kieltämättä. Laato kehottaa katsomaan Roomaa kaupunkina, josta tuli näkyvä todistus pakanallisen Rooman häviöstä Kristuksen kirkolle. Laato siis tulkitsee konstantinolaisen käänteen varsin positiivisesti. Samalla lukijaa muistutetaan siitä, että Lutherin ajan Rooma oli eri Rooma kuin meidän aikamme Rooma.

Näen kirjassa ongelman aiheiden ”Rooma” ja ”kristinusko” välisessä suhteessa. Kirjan aiheena on kristinusko, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Kirjan luvut käsittelevätkin pelastusta, kastetta, ehtoollista, Kristuksen kärsimystä, pyhimyksiä, Neitsyt Mariaa sekä kuolemaa. Toisaalta takakannen mukaan kirja pyrkii avaamaan Rooman merkitystä kristinuskon keskuksena. Rooma jää silti luvuissa sivuun. Kaupunki on mukana siten, että Laato tuo esiin aiheisiinsa liittyvää Rooman arkkitehtuuria ja kuvataidetta. Minusta kristillisen teologian yleisesitys yhdistettynä turistikierrokseen Roomaan ei ollut täysin toimiva ratkaisu. Luvuissa on myös paikoin turhaa pomppimista aiheesta toiseen. Esimerkiksi ehtoollisluvun sisälle on leivottu kuvaus 21 kirkolliskokouksesta.

Kirjan antina on ekumeeninen valveutuneisuus luterilaisten ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. Tämä siitä huolimatta, että aiheiden käsittely jää usein yleisluontoiseksi eikä välttämättä tarjoa paljonkaan uutta kokeneelle lukijalle. Toisaalta kirja toimii juuri rakentaessaan yleisluonnollisen ja ekumeenisen sillan Raamatun sanomasta varhaiskristittyjen aikaan. Kuuluhan kirkkoisien aika myös meille protestanteille.

Mainittakoon erikseen pyhimysluku, jonka Laato sitoo yhteen pyhien kuvien kanssa. Pyhimysten kohdalla Laato onnistuu hyvin todistaessaan raamatullisesti pyhien elävän taivaassa ja siten keskuudessamme tälläkin hetkellä. Esitys kuvan teologiasta jää heppoisemmaksi. Laato ei esimerkiksi tuo esiin sitä, että sekä kuvainraastajat että kuvien kunnioittajat kunnioittivat pyhimyksiä. Tai sitä, kuinka seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen normi kuvien kunnioittamisesta vuonna 787 erottaa luterilaisia ja ortodokseja. Laato viittaa ortodoksikirkolle tähdelliseen ontologiseen periaatteeseen, jonka mukaan ikonimaalaukselle osoitettu kunnioitus siirtyy kuvan kohteeseen, mutta ajoittaa periaatteen lähdekritiikin puutteessa 400 vuotta liian varhaiseksi. Jakamattoman kirkon kuvan teologian kehittyminen platonismin kyljessä sekä tämän teologian yhteensopivuus luterilaisen teologian kanssa jää parhaimmillaan yleisluontoiseksi.

Kokonaisuudessaan Laaton kirja on turvallinen yleisesitys ekumeenisesti painottuneista kristinuskon aiheista. Kirja sopii erityisesti Rooman historiasta ja kirkkoarkkitehtuurista kiinnostuneelle.

Kiinalaista uskontokasvatusta lapsillemme

Johdanto

Tämä kirjoitus käsittelee kiinalaisia uskontoja lasten tuoreissa länsimaisissa animaatioelokuvissa. Aiemmin olen kirjoittanut animaatioiden postmodernista käänteestä ja sukupuolirooleista. Animaatiot viilettävät digitaalisia silkkiteitä idän ja lännen markkinoilla. Uskonnottomuuden tai kristinuskon sijaan ne näyttävät taolaisuutta, buddhalaisuutta ja kungfutselaisuutta.

Pitkälti Intiaan rajoittuva hindulaisuus rajautuu tekstini ulkopuolelle. Eläinhahmoisia jumalia ja tummansinisiä avataroja ei liioin näy lastenohjelmissa. Poikkeuksena mainittakoon Disneyn hindulaiseen mytologiaan perustuva Arjun: The Warrior Prince sekä Pixarin lyhytelokuva Sanjay’s Super Team, missä muinaiset hindujumalat ja tämän päivän supersankarit löytävät toisensa.

Animaatioelokuvissa on kyse kaupallisesta viihteestä. Samalla ne kertovat yleisinhimillisistä hyveistä. Usko, toivo ja rakkaus saavat uusia merkityksiä ja kehyksiä.


Herttainen 13-vuotias Mei Lee on Disney-Pixarin uutuuselokuva päähenkilö. Mei on kiinalaiskanadalainen uskis, joka käy koulua vuoden 2002 Torontossa.


DreamWorks

Kung Fu Panda -elokuvat ovat pöhkön huumorin, toimintakohtausten ja eksoottisten hahmojen ilotulitusta. Antiikin Kiina henkii itämaista viisautta. Taistelusankarit meditoivat kammioissaan ja sulautuvat kaikkeuden virtaan. Elokuvissa esiintyy taolaisuuden perussymboli, vastakkaisten jinin ja jangin yhdistävä ympyrä. Elokuvien sanomana on löytää sisäinen lohikäärmesoturi – siis buddhaluonto tai taolaisittain tao. Sarjan kolmannessa osassa valaistuminen tapahtuu kiinalaisen chin, parantavan elämän energian saavuttamisen kautta.

Kung Fu Panda -elokuvien ongelma on eksistentiaalisen itseksi tulemisen ja pyhityksen sekoittaminen fiilistelyyn, pintahermoiluun ja vatsanpalvontaan. Länsimainen ajanhenki lyö tassua itämaisen tyhjyyden filosofian kanssa: universumi rakastaa sinua sellaisena kuin olet.

Elokuvassa Jeti teinityttö Shanghaista lähtee seikkailuun halki Kiinan löytämänsä lumiotuksen kanssa. Elokuvan jeti on yliluonnollinen pehmoleluversio myyttisestä lumimiehestä. Tarina ei ole erityisen uskonnollinen ennen kuin ystävysten turistikierros muuttuu pyhiinvaellukseksi Leshanin kaupungin jättiläismäisellä Buddhan patsaalla. Elokuvan esteettisessä ja emotionaalisessa huipussa sade ja aurinko lankeavat patsaan ylle. Kukat puhkeavat maasta sankarimme surun ja taikaviulun voimasta. Tyyni Buddha ja Coldplayn laulu Fix You todistavat parantumisesta ja yhteydestä kaikkeuteen.


Disney

Disneyn elokuvassa Raya ja viimeinen lohikäärme soturiprinsessa yrittää pelastaa eripuraisen valtakunnan legendaarisen lohikäärmeen avulla. Elokuvan kuvitteellinen maailma on näyteikkuna kaakkois-Aasiaan ja lohikäärme animoitu versio paikallisesta vesien suojelijalohikäärmeestä, Naginista. Lohikäärme on jumalallinen olento myös kiinalaisessa kansanuskossa, horoskoopissa ja politiikassa. Elokuvan lopussa miekat sulatetaan auranteriksi ja lohikäärmeet tuovat onnen lohikäärmevaltakuntaan.

Kristinuskossa lohikäärme on pahan ruumiillistuma. Kuriositeettina mainittakoon, että Harry Potter -kirjoissa ja elokuvissa esiintyvä pääpahan lemmikkikäärme on nimeltään Nagini. Raya-elokuvan ihmeolento kykenee myyttisten esikuviensa tapaan muuttumaan ihmiseksi. Kiinan mytologiassa ihmiset polveutuvat ihmisen ja lohikäärmeen jälkeläisistä. Tässä on analogia meihin kristittyihin, jotka uskomme Jumalan syntyneen ihmiseksi ja ihmisten mahdollisuuteen tulla Jumalan lapsiksi.


Pixar

Disneyn ja Pixarin Punainen on söötti elokuva tytöstä, joka muuttuu puberteetin ja vanhan sukukirouksen myötä valtavaksi kultapandaksi. Elokuvan vastakohdat, itämaisuus/länsimaalaisuus, lapsuus/aikuisuus, perinteet/nykyaika sekä tämänpuoleisuus/tuonpuoleisuus kohtaavat punaisella viivalla. Perinteitä ja tuonpuoleisuutta edustaa tytön kiinalaiset ja kungfutselaiset juuret – eli esivanhempien palvonta.

Punainen on psykologisesti eheä: pandanhännänveto äidin ja lapsen välillä muuttuu sovuksi ja sankarimme saa pitää sekä kiltin ja petomaisen puolensa. Toisaalta sisäisen karhumme luonne jää ristiriitaiseksi (vrt. Frozen -elokuvien taika). Metamorfoosi symbolisoi murrosiän kasvukipuja ja punastumisia. Tyttö oppii hallitsemaan itseään zen-buddhalaisella meditaatiolla. Tytön perheenjäsenet jättävät omat pandansa tuonpuoleiseen shamanistisen rituaalin avulla. Silti elokuvan sanoma on vapauttaa sotkuinen, äänekäs ja outo minämme. Eikö itsekuri ole hyve? Eikö some jo muistuta villiintynyttä eläintarhaa? Karvaisuutemme ei ole perisynnistä vapaa. Kuitenkin lumoudumme teinimme kanssa poikabändin ilosanomasta: ”I’ve never met nobody like you…”


Loppusanat

Viimeiset kristilliset lasten animaatioelokuvat olivat DreamWorksin Egyptin prinssi sekä Joosef – Unten kuningas vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin painopiste on siirtynyt Kiinaan. Esimerkiksi kiinalaisen Pearl-studion ja Netflixin yhteistyössä Over the Moon nuori tyttö matkustaa kuuhun tapaamaan kuujumalatarta perinteisen kiinalaiseen kuujuhlan innoittamana. Lisää on tulossa. Apinakuningas tuo taolaisbuddhalaisen veijarin myyteistä valkokankaalle ja Onni tempaa katsojan portaalin läpi taikauskon valtakuntaan, jossa kiinalaiset lohikäärmeet ja saksalaiset yksisarviset leipovat ihmisille onnenkeksejä.

Ollapa jälleen lapsi!

Me kristityt emme taputa yhdellä, saati kahdella kädellä, kun epäjumalat ja omavanhurskauden perkele tanssivat verkkokalvoillemme. Sallittakoon kuitenkin animaattorien tehdä haluamiaan elokuvia. Sitä paitsi avoin uskonnollisuus saattaa olla jopa parempi lähtökohta kasvatukselle, dialogille ja lähetystyölle kuin köyhä uskonnottomuutemme. Yksimielisyyttä ja vertailukohtia löytyy yllättävän paljon. Esimerkiksi Punainen -elokuvan kungfutselainen vanhempien kunnioitus sopii yhteen neljännen käskyn kanssa ja Raya-elokuvan uhrautuminen toisten vuoksi kaikuu kristillistä rakkautta.

Luotu ja luomaton valo kohtaavat.