The Last Duel huokuu miehistä valtaa ja kunniaa. Miehet tappavat toisiaan rahasta ja oikeuksista satavuotisessa sodassa. Järjestelmä on läpihierarkkinen: mies naisen yläpuolella, aatelisto rahvaan yläpuolella, Ranskan pöhkö kuningas ja siunaava Jumala kaiken yläpuolella. Rakkauden, herkkyyden ja empatian säteet eivät läpäise tämän maailman paksuja linnanmuureja.
Katolinen kirkko on osa elokuvan patriarkaalista järjestystä. Se ei ole hengellinen vastavoima lihallisuudelle ja väkivallalle, vaan saman maailman taho. Kirkko on jopa peiteorganisaatio totuuden ja synnin salaamiseksi. Kohtaus aviovuoteen siunaamisesta tuntuisi kauniilta, ellei kävisi ilmi, että inkvisitio työntää uudelleen nokkansa toisten ihmisten makuuhuoneisiin.
Kamera vie tosin meidät katsojatkin sinne.
Kaksintaistelu ei niinkään tarkoita taistelua tarinan sankarin ja konnan välillä, sillä elokuvassa on kyse vallitsevan järjestelmän kyseenalaistamisesta elokuvan naispääosan kautta. Siten elokuvan nimi on toive poliittismilitaristisen ja uskonnollisen vallankäytön ja typeryyden päättymisestä. Silti elokuvan Notre-Damen katedraali rakentaa aikasillan 1300-luvulta nykypäivään.
Tämän maailman voitonmarssi on heikon syvä huokaus. Mihin järjestelmiin, puolueisiin ja mielipiteisiin me tahdommekaan jumalamme sijoittaa.
Elokuvan nainen ja hänen lapsensa muistuttavat maalauksia Neitsyt Mariasta ja Jeesuksesta. Lapsen isä on poissa. Scott näyttää katsojalle ajankuvan, uuden valossa kylpevän madonnan, joka on vapaa uskonnon, politiikan ja miehen vallasta.
Kävelin Helsingin keskustassa lehdistönäytöksen jälkeen. Tuomiokirkon katoilla näkyi apostolien patsaat ja seinässä Jumalan kaikkinäkevä silmä. Rakennustyömaan seinässä oli Helsingin yliopiston kirjoitus ”With the power of knowledge – for the world”. Kauppatorilta näki kaksipäisen kotkan Suomen ja Ruotsin lippujen välissä.
Löysin taskustani sinisen palan lasia. Se näytti läpikuultavalta valoa vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti