Tämä blogisarjan osa kattaa sydänkeskiajan vuodet 1000-1199. Euroopassa tämä oli vähintään loivaa kasvun aikaa. Ilmasto lämpeni. Viikinkien, saraseenien ja unkarilaisten hyökkäykset herkesivät. Väki lisääntyi ja ihmiset keksivät viljellä maata rautaisten aurojen ja härkien avulla. Vesimyllyt yleistyivät. Latina alkoi väistyä puhuttuna kielenä mm. ranskan, espanjan sekä italian tieltä, mutta ei kirjakielenä.
Milleniumin vaihtumiseen liitetty lopunajallinen paniikki lienee urbaania legendaa. Vain läntisillä kristityillä oli tällainen kalenteri. Vain oppineet tiesivät vuosien kierron. Lisäksi milleniumi perustui väärin laskettuun Jeesuksen syntymävuoteen.
1005-1006 Nälänhätä piinaa koko Eurooppaa.
1000-1069 Bysantissa sodittiin Bulgariaa vastaan pitkäaikaisen keisarin Basileioksen komennossa. Ensin oli solmittu rauha Aleppoa haikailleiden fatimidien kanssa. Roomalaiset voittivat kilpailijansa ja vihollisia lahdannut keisari sai liikanimen Bulgaarientappaja. Balkanin valloitettuaan hän valmisteli ja voitokkaasti toteutti sotaretken Kaukasiaan. Sisiliaan mies ei ehtinyt vaan otti ja kuoli. 50 vuotta hallinnut keisari jätti perinnöksi rikkaan valtakunnan ja rauhaisat rajat.
Keisarit vaihtuivat tiheämmin. Bulgaarit kapinoivat toisinaan. Vihollisuuden hedelmät kypsyivät hiljaa. Vuonna 1043 valtakunta kohtasi Georgios Maniakesin joukot sekä Kiovan Jaroslav I laivaston. Petsenegit kapinoivat Mustan meren perukoilla. Pahempi uhka oli uusi: turkkilainen nomadikansa seldzukit ryöstelivät itäisiä maita ja Armeniaa – tuloksena välirauha. Petsegenien kanssa piti sopia epäedullinen rauha, mistä tosin seurasi myös joukkokääntymisiä kristinuskoon. Onneksi seldzukit olivat kiinni muissa sodissa.
Ajan kuulu bysanttilaisteologi, pappi ja munkki Simeon Uusteologi eli ääriaskeettista elämää – minimalistinen ravinto, valvominen läpi öitten rukoillen, syntien jatkuva katuminen, kuuliaisuus luostarivanhimmalle ja säännöille sekä eristäytyneisyys köyhyydessä. Mies korosti mystistä mahdollisuutta kokea ja kohdata Jumalan luomaton valo. Hän onkin hesykasmin eli askeettisen elämäntavan pioneereja. Korostus toi Simeonille myös vastustusta auktoriteettikysymyksessä: kokemus vs. teoreettinen opillisuus. Hän joutui mm. maanpakoon. Simeonin kokemuskristillisyys laukaisee luostarikilvoittelun ja maallikkouskovaisuuden välisen jännitteen. Uskon on oltava elävä ja henkilökohtainen. Kasteen armoon on palattava kyynelien kautta. Kokemus on toisaalta mittarina ja kriteerinä lakia, joka velvoittaa kokemaan pyhyyden tietyllä tavalla. Simeon puhuikin oireellisesti kahdesta kasteesta, ritualistisesta ja pelastavasta pesusta, jonka tuli kuitenkin täydentyä Pyhän Hengen kasteella – mystisellä yhdistymisellä Jumalaan.
1015-1054 Pyhä Vladimir Suuri kuoli sotaretkellään Novgorodiin omaa poikaansa vastaan. Sitten hänen eri vaimojensa pojat kävivät toistensa kimppuun. Valtaa hamusi etenkin Svjatopolk, joka valtasi puolalaisten avulla Kiovan ja varmaan Novgorodingin. Hänet voitti viikinkien tuella Jaroslav Viisas. Äijä voitti muutkin veljensä sekä puolalaiset. Meno kristillistyi, piispanistuimia ilmestyi lisää ja Kiovaan sekä Novgorodiin kohosi bysanttilaistyyliset Sofian kirkot. Poliittisesti rusit kallistuivat länteen. Jaroslavin vaimo oli svealainen prinsessa Ingegärd. Lapset naitettiin läntisten ylimysten, kuten Ranskan frankkikuninkaan Henri I:n kanssa.
1000-1087 Viikinkiaika jatkuu pohjolassa, Englannissa ja Normandiassa. Islannin ylimykset päättävät omaksua maahan kristinuskon rauhaisin elkein. Ruotsissa kristitty kuningas Olavi Sylikuningas yhdisti sveealaiset ja göötit sekä toi piispanistuimen Skaraan. Kirkon ja kuninkaan symbioosi takasi kuninkaalle hengellisen legitimiteetin sekä asiantuntijoita, kirkolle puolestaan vapaat kädet rakentaa kirkkoja ja käännyttää kansaa. Aasa-uskonto veti silti pidemmän korren ruotsalaisten sieluista. Sotaretkiä tehtiin myös Suomeen. Hämäläiset saivat taistella itsenäisyydestään lännen ja idän vainolaisia vastaan. Kalevalan vanhimmat osat lienevät jo laulaa lurautettu Länsi-Suomessa.
Viikingit löysivät Amerikan. Sensaatiota tästä ei tullut, sillä löytäjät eivät ymmärtäneet ”saaren” eli Viinimaan suuruutta eikä asutus jäänyt pitkäikäiseksi. Kuitenkin munkki Adam Bremeniläinen kirjasi löydön ylös jälkimaailmalle.
Englantilaiset kärvistelivät tanskalaisveron alaisina. Sven Haaraparta kurmotti maata ankarasti, kun englantilaiset lahtasivat paikallisia tanskalaisia. Svenin kuoltua maa jatkoi viikinkivallan alla poikansa Knuutin alaisuudessa. Knuutin veljen kuoltua mies korkkasi myös Tanskan kuninkuuden itselleen.
Nuori viikinkipäällikkö Olavi seikkaili Suomessa ja Englannissa ryöstöretkillään. Hän kohtasi Normandiassa kristittyjä viikinkejä kenties itsekin kasteen ottaen. Olavi palasi Norjaan ja yhdisti maan kuningaskunnat taistelemaan voitokkaasti tanskalaisia vastaan. Kuninkaana hän tahtoi hallita frankkien tyyliin kirkon kanssa, velvoitti kansan kasteelle ja sääti lakeja. Olavi havitteli vaimokseen ruotsalaista prinsessaa, mutta morsian karkasi Novgorodiin. Knuut sai norjalaiset ajamaan kristityt hallitsijat tiehensä vetoamalla aasa-uskon palauttamiseen. Knut – ja pohjola muutenkin – elikin jännästi vedenjakajalla pakanuuden ja kristinuskon välimaastossa. Olavi pakeni Novgorodiin, palasi Ruotsin kautta mailleen, mutta sai surmansa taistelussa. Knuutista tuli Suuri, sillä hän hallitsi nyt myös Norjaa ja osia Ruotsista.
Olavi on 1000-luvun tunnetuin mies ainakin pohjolassa. Miehen pyhyys on vähän kyseenalaista pakkokäännytyksien, kovuuden ja kirveenheiluttelujen takia. Toisaalta Olavin kerrotaan rukoilleen Jumalaa ennen kuolemaansa. Häneen liitetään myös ihmeparanemisia sekä kuolinhetken auringonpimennys Golgatan tavoin. Olavista tuli pian suosittu marttyyripyhimys Nidaroksen kaupungin piispan toimesta. Tämä oli fiksu veto niin kirkolle kuin Olavin seuraajille. Olavi-kultti levisi vuosien saatossa kaikkialle kristikansan pariin. Menneisyys on aina ajan kuva, toisinaan laukalle lähtenyt sellainen.
Knuut Suuren kuolema kiihdytti Englannin viikinkiajan loppumista. Kuninkaaksi nousi Aethelred Neuvottoman Normandiassa hiljaiseloaan viettänyt ja nyt mahtimiesten kotiin kutsuma poika Edward Tunnustaja. Mies oli tunnettu hurskaudestaan, mutta ei saanut perillistä valitsemansa viikinkivihollisen vaimon kanssa. Seuraajaksi nousi maineikas Harold Godwininpoika. Valtaistuinta kärkkyi kuitenkin myös Kiovassa ja Bysantissa sotilaallista mainetta niittänyt ja Norjan kuninkaaksi noussut Olavin velipuoli Harald Ankara sekä Normandian herttua Vilhelm Valloittaja. Nämä liittoutuivat keskenään. Ankara kaatui taistelussa, minkä takia viikinkiajan katsotaan päättyneen v. 1066. Venäjän ja Normannin viikingit olivat integroituneet paikallisväestöön. Tanska tosin jatkoi vielä hyökkäyksiään väsyneeseen Englantiin.
Vilhelm voitti Haroldin Hastingin taistelussa ja hänestä tuli Englannin kuningas. Maa joutui normannisorron kohteeksi. Vilhelm valloitti myös Skotlannin.
Irlannissa kuningas Brian Boru oli kahminut pieniä kuningaskuntia haluten hallita koko maata ”Irlannin keisarina”. Hän aikoi kukistaa maan (kristityt) viikingit päästääkseen heidän kaupunkiensa kaupankäyntiapajille. Clontarfin taistelussa Brianin irlantilaiset voittivat viikingit, mutta Brian, hänen poikansa ja monta muuta valtaapitävää kuolivat taistelussa. Taistelu katsoo päättäneen Irlannin viikinkiajan. Maahan ei syntynyt yhdistynyttä kuningaskuntaa.
1000-1099 Saksassa suuria suunnitteleva keisari Otto III kuolee nuorena, samoin paavi Silvester, jonka ympärille kehkeytyi taruja paholaisista enkeleihin. Paavin ja Saksan keisarin liitto jatkui, kun paavi Benedictus VIII kruunasi Henrik II:n roomalaisten keisariksi. Yhteistyö oli tarpeen, sillä Etelä-Italia oli bysanttilaisten, saraseenien, langobardien ja vähitellen myös normanniviikinkien sekamelska. Vuosisataan kuului monia kärhämiä sakseja, puolalaisia ja unkarilaisia vastaan sekä sisällissotia.
Paavi Leo IX:n sotajoukot häviävät Etelä-Italiassa palkkasotureina toimineina ja jalansijaa saaneille normanneille – jotka kuitenkin kristittyinä osoittivat kunnioitusta pyhälle isälle. Sisilian isännyys vaihtui muslimeista normanneihin. Saari oli uskonnollisesti monimuotoinen ja suvaitsevainen. Normanneilla oli jännitteinen suhde Italian kristittyihin. He esimerkiksi ryöstivät Rooman v. 1084, kun paavi Gregorius VII oli kutsunut heidät apuun saksan keisarin uhmatessa Roomaa.
1000-1099 Espanjan kalifaatti lakkautetaan, kun sijaishallitsijat ja pikkuruhtinaat itsenäistyvät, jolloin islamin yhteneväisyys vaihtuu n. kolmeenkymmeneen islamilaiseen ruhtinaskuntaan. Umajidien ja berbereiden vastustus tuhosi Cordoban loiston. Reconquista, Espanjan kristillinen takaisinvaltaus pääsi vauhtiin entisten vasallien alistettua isännät verotettaviksi. Näin etenkin Leonin ja Castilian kuningaskunnan Alfonso VI:n aikana. Mies valloitti mm. Toledon v. 1085. Tämä oli myös kulttuurillinen anastus: kristillinen Eurooppa pääsi arabien apajille. Toisaalta uskontojen rajat eivät olleet ehdottomia. Espanjan kansallissankari Rodrigo Diaz de Vivar eli El Cid riitaantui Alfonson kanssa ja päätyi muslimien puolelle sekä Valencian hallitsijaksi. Sevillan päällikkö turvautui afrikkalaisten muslimien almoravidien apuun kristittyjä vastaan, mutta nämä tulivat lopulta Espanjaan valloittajina. He murskasivat kristittyjen joukot Zagrajasin taistelussa v. 1086 Uskonnollinen suvaitsevaisuus oli ohi. Rolandin laulu liitti Kaarle Suuren retket osaksi ajan sotapolitiikkaa sekä vahvisti kuninkaan ja uskonsa puolesta taistelevan ritariuden ihannetta. 49,5
1047-1080 Ehtoollisoppi nousee keskiöön Berengarius Toursilaisen kieltäessä transsubstaation eli sen, että viini ja leipä muuttuvat Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi. Mies ei siis lukenut Jeesuksen sanoja kirjaimellisesti kuten eivät reformoidutkaan myöhemmin. Kaveri laitettiin ruotuun. Kiista ennakoi seuraavan vuosisadan kasvavampaa erotteluhalua oikean ja harhaopin välillä.
1054-1098 Idän ja lännen kirkon välit tulehtuivat gregoriaanisen reformin ja esimerkiksi selibaattivaatimuksen myötä. Erimielisyys koski enemmän ehtoollisleivän happamuutta, mutta molemminpuolinen tylyys kannusti kaivamaan vanhan filioque-lisäyksen naftalista. Kun asioista ei saatu sovittua, paavin miehet jättivät Konstantinopolin patriarkan Mikael Kerullarioksen anateeman Hagia Sofian pääalttarille ja poistuivat kaupungista. Tämä olikin viisasta, sillä he olivat jo hengenvaarassa. Kiistana ”suuri skisma” ei ollut sen suurempi kuin aiemmat tai tulevat kiistat. Kirkonkiroukset kohdistuivat yksittäisiin henkilöihin, ei koko lännen ja idän kirkkoihin. Idän muut patriarkaatit eivät vastustaneet paavia.
Myöhemmin v. 1098 paavi Urbanus II yritti johtaa sovittelua kirkkojen välien sopimiseksi Barin synodissa siinä kuitenkin epäonnistuen.
1050-1123 Investituurariita eli paavin ja keisarin välinen kamppailu siitä, kummalle kuuluu oikeus nimittää piispoja. Piispat olivat kuuliaisuutta sekä keisarille, että paaville, mutta toisinaan intressit menivät ristiin ja poliittiset motiivit korostuivat, jolloin nimitysvaltakiista oli väistämätön. Regimentit siis astuivat toistensa varpaille. Aseina oli kirkonkiroukseen julistaminen, armeijalla painostaminen, liittoutuminen hallitsijoiden kanssa sekä vastapaavien nimittäminen. Saksan keisari Henrik III aikana kiistaa johti maallinen mahti, sillä mies sai roomalaissuvut pois paavinistuimelta ja oman miehensä tilalle. Tilanne kääntyi paavin eduksi keisarin kuoltua. Riita ja sen rinnalla toteutunut gregoriaaninen reformi voimistuttivat kirkkoa. Clunyn luostarireformi sai myös pontta ja levitti politiikasta vapaata(!?) hengellisyyttä. Pappien naimattomuuden vaatimus korostui tarkoituksenaan pitää valta, kontrolli ja rikkauden kirkon käsissä pappissukujen sijaan. Simonia eli korruptio viran myymisen ja lahjusvirkojen muodoissa sai kovaa vastustusta, pappien homoseksuaalisuuskin kardinaali Petrus Damianuksen pamfletin myötä.
Pahimmillaan investituurariita oli 1070-luvulla, jolloin keisari Henrik IV julisti paavin viralta ja paavi Gregorius VII keisarin pannaan. Riita äityi sisällissodaksi asti – vaikka keisari nöyrtyi paavin edessä – ja levisi muuallekin läntiseen kristikuntaan. Asia ratkesi kompromissinomaisesti Wormsin konkordaatissa 1022 sekä 1. Lateraanikonsiilissa eli roomalaiskatolisen kirkon 9. kirkolliskokouksessa 1023.
Clunyn pääkirkko oli valmistuttuaan yksi maailman suurimmista kirkoista. Hurskauden lisääntyminen näkyi mm. siinä kuinka monta psalmia munkin tuli lukea päivässä. Uudella vuosituhannella määrä oli noussut yli kahteensataan! Liike sai alaisikseen yli 1000 luostaria, jolloin rikkauden tulva vyöryi nöyryyden yli. Clunyn kultakausi oli 1000-luvun loppu, jolloin alkoi taloudellinen ja hengellinen alamäki.
1075-1109 Italiaissyntyinen ja Normandiassa munkiksi ryhtynyt Anselm kirjoittaa teologisia tutkielmia ja vihitään Canterburyn arkkipiispaksi Englantiin. Suhteet maalliseen valtaan olivat kireät investituurariidan takia. Anselm pyrki perustelemaan uskon Jumalaan järjellä. Usko on kuitenkin ensisijainen: uskon ymmärtääkseni eli usko valaisee järjen. Proslogionissa on todistus Jumalan olemassaolosta: jokin, mitä suurempaa ei voi ajatella, täytyy olla olemassa paitsi ymmärryksessä, myös todellisuudessa, sillä ilman olemassaoloa kyseessä ei olisi suurin mahdollinen olio. Anselm sai tästä kritiikkiä jo elinaikanaan: eikö samalla logiikalla voi todistaa vaikkapa täydellisen saaren olemassaolo?
Anselmin aikaan kristillinen lunastusoppi oli laukalla: Jeesus maksoi henkilunnaansa ristillä Paholaiselle, jolla oli siten ylikorostunut rooli. Lisäksi pelastus tarkoitti sitä, että Jumala petkutti vihollistaan pukemalla Jumaluuden koukun ihmisyyden syöttiin, jolloin kuolema nielaisi kuolemattoman ja tuli kumotuksi. Anselmin korjauksessa lähtökohtana on Jumala ja Hänen loukattu kunnia. Tämä täytyi tyydyttää, mutta ihmisellä ei ole tähän kykyjä, eikä varoja. Siksi Jumala syntyi ihmiseksi maksaakseen ristinkuolemalla ja ihmisluontoisena ihmisten syntivelan Jumalalle. Väite on ongelmallinen sivuuttaessaan ylösnousemuksen sekä korostaessaan rikosta sekä Jumalan lepytettävää vihaa hänen armonsa kustannuksella. Anselm pohti myös tahdon vapauden ja Jumalan ennaltatietämisen / määräämisen välistä jännitettä.
Anselm Canterburylaista on pidetty skolastiikan isänä. Hän pyrkiikin uskon sisällön loogiseen ja rationaaliseen kokonaisesitykseen, mutta aristoteelinen yliopistoteologia syntyi vasta myöhemmin.
1060-1125 Jaroslav Viisaan pojat ja pojanpojat taistelevat vallasta. Rusien maassa hääräsi myös turkkilaisheimoja, kuten polovtseja. Myöhemmin nämä pakanat leimattiin vihollisiksi ja ongelmaksi, mutta nyt he olivat kauppakumppaneita sekä sotilaallinen apu veljessodissa. Naimakaupatkin kallistuivat idän turkkilaisten suuntaan. Näitä siteitä ei katkaissut edes nk. suuri polovtsisota vuosina 1103-1107. Ajan mahtihallitsija oli Kiovan suurruhtinas Vladimir Monomah, mutta Venäjänmaalla hallitsi muitakin ruhtinaskuntia.
1070-1118 Bysantin rauhan vuosia ei laskettu kauaa. Normannit valtasivat heidän Italian alueensa, barbaarit ahdistelivat idässä. Kova isku oli tappio seldzukeille Mantsikertin taistelussa v. 1071. Sotilaita ei kaatunut hirveästi, mutta arvovaltatappio ja ryöstösaaliit olivat suuret ja lisäksi Bysantti menetti mm. Edessan ja Antiokian. Taistelun jälkeen valtakunta ajautui sisällissotaan. Islamiin kääntyneet selzukkiheimot valtasivat Anatoliaa sulttaani Solimanin johdolla. He valloittivat mm. Nikean, Nikomedeian sekä merkittävän satamakaupunki Smyrnan perustaen Rumin sulttaanikunnan eli uuden Rooman.
Normannipäällikkö Robert Guiscard tahtoi vallata Konstantinopolin. Tähän hänellä oli myös paavin tuki, sillä viikingin veruke tapporetkelle oli palauttaa oikea keisari Bysantin valtaistuimelle. Bysantin keisari Aleksios veti mistä vain naruista estääkseen katastrofin. Venetsialaiset auttoivat, samoin germaanit, jotka lähtivät hätyyttämään Italiaa. Taistelujen vuodet kääntyivät lopulta Bysantin eduksi Kreikassa ja Bulgariassa. Miestä kaatui pohjoisessa petsenegejä sekä Turkissa seldzukkeja vastaan. Bysantti olikin kaatua kokonaan, kun sen viholliset liittoutuivat keskenään, mutta Aleksios sai Flanderista ratsumiehiä sekä lahjoi kumaanien heimon petsenegejä vastaan voittaen ensin heidät ja sitten kapinoivat kumaanit. Tilanteen helpottaessa keisari suunnitteli Anatolian valtausta, mutta sotaväkeä ei ollut. Siksi keisari pyysi apua paavilta.
Ristiretkiarmeijan rinnalla Bysantin onnistui vallata Vähä-Aasiasta mm. Efesos ja Smyrna. Nämä tosin menetettiin uudestaan, kun keisarin piti sotia kanssakristittyjä vastaan ennen kuolemaansa. Mainittakoon myös Bogomiilien lahko, joka oli levinnyt Bysanttiin herättäen poliittisia ja hengellisiä huolia. Heidän johtajansa Basileios Lääkäri vangittiin, kuulusteltiin ja poltettiin roviolla Hippodromilla.
1000-1199 Unkarin kuningaskunta saa vahvan sysäyksen, kun Tapani kruunataan kuninkaaksi paavin siunauksella sekä kuuluisalla rautakruunulla. Unkari ja Puola kallistuivat latinankieliseen liturgiaan. Maan kehityksestä ja voimasta kertoo se, ettei saksan keisarin onnistunut alistaa sitä v. 1030. Tapanista alkoi Arpadien kuningassuku, joka hallitsi maata niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Maa laajeni ja taisteli pakanuutta vastaan oman alueensa lisäksi Kroatiassa, Bosniassa ja Dalmatiassa. Kuningas Bela III:n aikana Unkari pullisteli jo samassa mittaluokassa Bysantin ja Ranskan kanssa. Maa sai tällöin ensimmäisen historiikkinsa sekä äidinkieliset teoksensa. Bela valtasi Bysantilta Serbian ja melkein Bulgariankin. Unkarin valtaamille alueille pesiytyi bogomiileja.
1000-1199 Aasian mantereen pääpiirteitä: Kiinassa hallitsi Song dynastia suhteellisen rauhaisaa ja vaurasta aikaa. Puhutaan jopa Kiinan renessanssista, sillä kungfutselaisuus elpyi, kirjanpainotaito keksittiin, samoin setelit ja kompassi. Japanissa samuraiden sotilasluokka piti valtaa, kungfutselaisuus ja buddhalaisuus levisivät mm. zen-koulukunnan tai esoterian höystäminä. Mongoliassa Temujin niminen mies keräsi itselleen valtaa ja liittolaisia vuosisadan lopulla. Kambozassa valmistui kuuluisa Angor Watin temppeli hindulaiselle Vishnulle.
Ghaznavidit olivat turkkilaistaustainen, muslimiuskoinen ja persialaisen kulttuurin omaksunut hallitsijasuku, joka hallitsi suuria alueita nykyisen Afganistanin, Iranin, Uzbekistanin, Turkmenistanin, Pakistanin ja Intian alueella 1000-luvulla. Mahmud Ghaznilainen soti menestyksekkäästi Pohjois-Intian valtakuntia vastaan. Näiden jälkeen seldzukit tunkeutuivat väkivalloin Intiaan mm. varsijousen avulla. Etelässä Chola-valtakunta oli huipussaan levittäen hindulaisuuden sanomaa mm. Sri Lankassa ja Sumatralla.
1000-1199 Lähi-Idässä islamin kultakausi jatkui, vaikka abbasidien valta oli poissa ja buijidien shiialaiset emiirikunnat riitelivät keskenään ja kärsivät kapinoista. Lisäksi zeldzukkit valloittivat mm. Azerbaizanin ja Bagdadin. Hekin olivat muslimeja, jotka edistivät oppineisuutta persialaiseen tyyliin. Valtakunta oli laaja Bysantistakin saadun voiton jälkeen, mutta ei kestänyt sellaisena pitkään. Ristiretkien varjossa Georgia nousi suuruuteensa zeldzukkien vasallina heidät Didgorin taistelussa v. 1121 voittaen ja Armeniaankin valtansa ulottaen. Fatimidit hallitsivat Egyptissä mm. hävittäen Jerusalemin pyhän haudan kirkon v. 1009 lietsoen siten kostomielialaa lännen kristittyjen keskuudessa. Oppineisuus oli vuosituhannen alun aikaan pikemminkin muslimien Kairossa kuin Euroopassa.
Islamin filosofian ykkösnimi Avicenna ponnisti Aristoteleen ajatuksista. Hän vaikutti skolastiikkaan sekä Persian ajatteluun. Mies tutki olemuksen ja olemassaolon välistä suhdetta ja totesi, että olion olemus ei takaa sen olemassaoloa. Olemassa olevien olioiden olemassaolo juontuu puolestaan niiden antajasta, Jumalasta, jonka olemassaolo ja olemus ovat yhtä. Tästä metafyysisestä jumaltodistuksesta tuli hyvin suosittu. Sieluteoriansa mukaan sielu on aristoteelisesti ruumiin muoto, mutta platonisesti itsenäinen ja aineeton substanssi. Jälkimmäisen perusteella tietoisuus ei ole riippuvainen aisteista tai muistoista.
1095-1118 Ristiretki muhii Euroopan kristittyjen kollektiivisessa tajunnassa. Taustatekijöinä retkelle olivat paavin vallan kasvu, aiemmat virittelyt paavin omasta armeijakunnasta, kristikunnan hengellinen ja poliittinen ylemmyydentunto, Bysantin pyytämä apu, pyhiinvaeltajien oletettu ahdinko, paavi Urbanus II:n ja muiden luoma hehkutus synninpäästölupauksineen sekä tiedonmuruset Lähi-Idän muslimien hajaannuksesta fatimidien, abbasidien ja seldzukkien rähinöidessä keskenään. Näiden tärkeät hallitsijat kuolivat liki samanaikaisesti luoden valtatyhjiön pyhälle maalle. Väkivaltaankin taipuvainen aatelisto sai uuden roolin kansaa ja kirkkoa palvelevana ritarina.
Ensimmäisenä toteutui ns. kansan ristiretki, talonpoikien ja ritarien armeija, joka kulki kristikunnan halki Konstantinopoliin sekä Bosborinsalmen läpi. Joukon liikkeellelähdön syitä olivat edellä mainittujen lisäksi kurjat olot sekä lopun ajan profetialliset tunnot. Ennen muslimeita vihollinen löytyi lähempää saksalaisista juutalaisista. Joukko ei malttanut odottaa varsinaista ristiretkiarmeijaa vaan sai kaksi kertaa takkiinsa zeldzukeilta.
1. ristiretkiarmeijat lähtivät matkalle pyhiinvaeltajina sekä runsaslukuisina (jopa 50 000 sotilasta sekä 40 000 siviilejä). Määränpää oli Jerusalem, mikä ei ollut suuri tai merkittävä kaupunki poliittisesti tai sotilaallisesti, mutta sitäkin merkittävämpi hengellisesti – pyhä kaupunki, kosmoksen keskus ja tae Jumalan mielisuosiosta. Retken pääjehuina toimivat mm. Etelä-Ranskan kreivi Raimund IV, normannikomentaja Bohemund sekä ranskalainen ritari Balduin. Siniveriset otettiin lämpimästi vastaan Konstantinopolissa, mutta intressiristiriidat, valtataistelut ja epäilyt leijuivat ilmassa. Ensimmäinen yhteinen sotamenestys oli Nikean kaupungin valloittaminen. Tosin riita leimahti, sillä bysanttilaiset saivat kaupungin itselleen diplomaattisesti. Zeldzukien vastaisku oli hirmuinen ja miestappiot kovat molemmin puolin, Bohemund sai sentään pidettyä miehensä järjestyksessä. Lisäksi Anatolian vuoret ja kuumuus verottivat joukkoa. Retken intressiristiriidat alkoivat loistaa, kun Balduin seikkaili Edessaan ja loi oman Edessan kuningaskunnan.
Ristiretkiarmeijat kävivät piirittämään suurta Antiokiaa. Kyse oli taistelu resursseista. Saraseenit eivät olleet ystäviä keskenään, mutta retkeläiset eivät liioin saaneet apua fatimideilta, jotka valtasivat Jerusalemin ennen kristittyjä! Nälkä, jano, taudit ja riidat kuluttivat ristiretkeläisiä. Lisäksi he kuulivat Bagdadin 40 000 henkisen armeijan lähestyvän. Osa joukosta pakeni, mutta Bohemund lupasi tarjota kaupungin sen valtaajalle sekä ehdotti epätoivoista läpimurtoa. Tämä onnistui. Heti perään abbasidit alkoivat vuorostaan piirittää kaupunkia. Epätoivoisessa tilanteessa joku näki näyn pyhästä keihäästä(!), jonka kärki löytyi Pyhän Pietarin basilikan lattian alta. Ristiretkeläiset avasivat kaupungin portit ja hyökkäsivät liki varmaan tuhoonsa, mutta voittivatkin taistelun. Bohemund otti kaupungin itselleen syyttäen Aleksiosta avun puutteesta. Bysanttilaiset olivat muuttuneet ystävistä vihollisiksi.
Jerusalemia ei voinut piirittää, sillä vettä ei ollut saatavilla. Ristiretkeläiset saivat rakennettua piiritystorneja, joiden avulla kaupunki vallattiin ja eloonjääneet – myös kristityt – teurastettiin. Heidän onnistui voittaa myös tuplasti suurempi fatimidiarmeija yllätyshyökkäyksellä. Ristiretkivaltioita muodostui neljä: Jerusalemin, Edessan, Tripolin ja Antiokian kuningaskunnat. Vähitellen uudet herrat sulautuivat osaksi idän kulttuuria.
Ristiretken jälkipyykkinä idän ja lännen suhteet kiristyivät Bohemundin ja myöhemmin Antiokian hallitsijan Tankredin taistelessa Aleksiosta vastaan. Vuoden 1101 ristiretki päättyi lännen kristittyjen tappioon enteillen tulevien retkien epäonnistumisia.
Norjan ristiretki 1107-1111 oli sotilaallinen menestys, sillä norjalaiset voittivat kaikki taistelunsa. Norjan kristitty kuningas Sigurd I innostui retkestä ja varusti n. 5 000 miehen joukon. Väki siirtyi Englannin kautta kristittyyn Espanjaan ja sieltä Lissaboniin. Joukko voitti taisteluita saraseeneja vastaan jouduttaen näin reconquistaa. Joukko ryösteli saaria, kuten Ibizan ja kulki Sisilian kautta Jerusalemiin. Tämän jälkeen Sigurdin joukot piirittivät ja valloittivat Sidonin kaupungin ristiretkivaltion ja venetsialaisten kanssa.
1098-1153 Sisterssiläisen benediktiläinen sääntökunta syntyy Ranskassa. Järjestö alkoi keräämään kannatusta, kun kuuluisa Bernhard Clairvauxlainen liittyi siihen v. 1112. Järjestöllä oli miehen kuoltua jo 344 luostaria, miehille ja naisille, myös Skandinaviassa. Liike oli osa sydänkeskiajan luostarireformaatiota, jonka tarkoituksena oli palata kilvoittelun alkujuurille. Alkujaan liike olikin askeettisen köyhä ja karu. Rikkauden myötä liike liittyi gotiikkaan sekä taidekauppoihin, joskin askeettisella painotuksella. Liikkeen uutuus oli myös ulospäinsuuntautuneisuus.
Bernard oli vuosisadan merkittävimpiä hengellisiä vaikuttajia, oppinut, runollinen mystikko ja hallintomies. Mies oli luostarihengellisyyden pääedustaja ja puhemies esiin noussutta skolastista yliopistoteologiaa ja Petrus Abelardia vastaan. Hän sanoitti Laulujen lauluun perustuvaa morsiusmystiikkaa sekä Kristus-mystiikkaa: Ensin kristitty suutelee Kristuksen jalkoja katumuksen merkkinä, sitten käsiä luostarielämällään ja lopuksi suuta Jumalaan yhtymisenä. Tällaisen mystiikan myötä kokemuksesta tulee auktoriteetti, vaatimuskin ja tunteesta olennainen samaistumiskeino. Abelard ja Bernard päätyivät lopulta sovintoon.
1080-1199 Johanniittojen eli Jerusalemin Pyhän Johanneksen ritareiden eli hospitaaliveljien ritarikunta perustetaan Jerusalemissa. Ristiretkeläisten vallattua kaupungin ja paavin vahvistettua sääntökunnan, liike alkoi levitä sekä saamaan arvostusta ja lahjoituksia. Veljet elivät köyhyydessä, kuuliaisuudessa, lähimmäisten palvelemisessa ja naimattomuudessa. Temppeliherrojen esimerkin myötä mukaan tuli myös miekka. Veljistä tulikin ”kristikansan samuraita”. Järjestön linnoitukset kohosivat pyhällä maalla vuosisadan lopulla.
1147-1149 Toinen ristiretki. Aleppon kuvernööri sai vallattua latinalaisten Edessan. Taas hehkutettiin into retkelle, nyt etenkin Bernhard Clairvauxlaisen toimesta. Retken johtajina toimivat kaksi kilpailevaa kuningasta, Ranskan ja Saksan. Etenkin Saksan joukot ottivat heti alussa pahasti turpaan zeldzukeilta. Jerusalemissa joukot päättivät hyökätä suurta Damaskosta vastaan. Piiritys epäonnistui. Manööveri vieläpä yhdisti sunnalaisia saraseeneja.
Euroopan juutalaiset eivät taaskaan päässeet helpolla, vaikka pogromit jäivät sentään toteuttamatta. Paavi Calixtus ja Bernard Clairvauxlainen puolustivat juutalaisia pakkokäännyttämiset ja vainoamiset tuomiten. Juutalaisten täytyi kuitenkin ostaa itsensä vapaaksi ristiretkestä. Myöhemmin Euroopan juutalaisvastaisuus näkyi mm. Ranskan Filip II määrätessä juutalaiset pois valtakunnastaan.
1100-1199 Almoravidien Andalusiassa Etelä-Espanjassa kristityt kokivat kovia, kuten karkotuksia. Juutalaiset oli murhattu tai paenneet kristittyyn Espanjaan. Muslimivalta kuitenkin katosi reconcuistan laajennettua mm. Zaragosaan ja Lissaboniin sekä toisen muslimivallan almohadien kaapattua vallan Marokossa. Nämä kaappasivat puolikkaan Espanjasta itselleen ja olivat vääräuskoisia vastaan entistä ankarampia.
Almohadit voittivat keskenään kilpailevat kristityt
ylivoimaisesti v. 1196. Portugalista tuli itsenäinen kuningaskunta kaikessa hötäkässä. Ajalle tyypillisiä olivat dialogit juutalaisia vastaan -kirjoitukset, myös saraseeneja vastaan Petrus Venerabliksen toimesta. Hän kuitenkin osoitti myös kunnioitusta vääräuskoisille kritisoiden aseellisia ristiretkiä. Johannes Sevillalainen kumppaneineen käänsi arabien kielistä kirjallisuutta, kuten astrologiaa ja alkemiaa latinaksi.
Muslimifilosofi Averroes pyrki yhdistämään Aristoteleen ja Koraanin opetuksen. Almohadit eivät pitäneet tästä. Ei liioin Bagdadin imaami Al-Ghazalin antifilosofinen muslimilinja, mikä synnytti islamiin mystisaskeettisen koulukunnan, suufilaisuuden. Lännessä Averroes niitti mainetta kommentaattorina ja hyveellisenä pakanana. Häneltä etenkin juontuu ns. kahden totuuden malli, filosofian ja uskonnon. Averroeksella jopa välähtää ajatus mahdollisesta ristiriidasta, missä tieteellinen totuus voittaa uskonnollisen tradition.
Juutalainen Maimonides esiintyi Cordobassa muslimina välttääkseen vainoja sekä liikkui Egyptissä ja pyhällä maalla. Hän oli juutalainen skolastikko yhdistäessään Vanhan testamentin ja Aristoteleen ajatukset. Uusplatonismista hän omaksui ajatuksen negatiivisesta teologiasta sekä pahan ja aineen samaistamisesta sekä sielujen saavuttamasta kuolemattomuudesta.
1100-1199 Saksassa aateliherrat kilpailivat kruunusta. Keisarina toimi mm. Fredrik Barbarossa, joka yritti pitää rauhaa maassaan ja suojella paavinistuinta Sisilian normanneilta, kapinallisilta roomalaisilta sekä Bysantin kärkkyreiltä. Paavi kävi myös keisaria vastaan Italian kaupunkien puolesta sodissa, jotka Barbarossa hävisi. Hänkään ei siis kyennyt nostamaan maataan ohi Englannin ja Ranskan vanhaan ottolaiseen johtoasemaan. Barbarossa oli toisaalta menestyksekäs: hän perusti Munchenin ja vakiinnutti rauhan luovuttamalla maita kilpailevan suvun edustajalle ja sotapäällikölleen Henrik Leijonalle. Mies alkoi tosin pullistelemaan ja hänet piti syrjäyttää sisällissodalla.
Viikinkien katoaminen mahdollisti saksalaistuvan Itämeren kaupan. Saksalaiset kävivät voimistuvien tanskalaisten kera ristiretkiä pakanallisia slaavilaisia wendi-heimoja vastaan. Tanska sai itselleen kansallispyhimyksen juuri kuolleesta Knuut Pyhästä ja arkkipiispanistuimen Ruotsin Lundiin. Tanskan, Ruotsin ja Islannin metropoliitta Ansger vakiinnutti kristinuskoa pohjolaan. Lyypekki perustettiin 1158. Pian saksalaiskauppiaat purjehtivat myös Lontoossa, Belgian Bruggessä, Gotlannissa, Latvian Väinäjoella ja Novgorodissa. Läntinen lähetystyö alkoi näin ulottua Liivinmaalle eli Viron ja Latvian seuduille. Alku ei ollut lupaava – paikalliset pesivät kasteensa pois. Lähetys muuttui miekkalähetykseksi paavin siunattua ristiretkiritareita alueelle vuosisadan lopulla. Suomi-parka oli nyt 4 kristityn valtakunnan hätyytyksen kohteena, Saksan, Tanskan, Ruotsin ja Novgorodin.
Sisiliassa Roger II ajautui käsikähmään paavi Honorioksen kanssa Etelä-Italian maista, tuloksena pattitilanne ja Rogerin voitto neuvotteluissa. Kun mies vielä tuki seuraavaa paavia, hän sai vastalahjaksi tunnustuksen kuninkaaksi. Vastapaavi Innocentius II sai kuitenkin Saksan kuningas Lothairin puolelleen. Italian kiistasta ei tullut ratkaisua intressisotkujen takia. Vuosisadan lopulla pisimmän korren veti Barbarossan poika eli Saksan keisari Henrik VI, joka valloitti ensin Etelä-Italian ja lopulta myös Sisilian itselleen. Keisarikunta oli siten varsin laaja, mutta keisari kuoli vuosisadan lopulla ja Italian vallan kahmaisi paavi Innocentius III.
Apotti Joakim Fiorelainen oli vuosisadan ja kenties koko keskiajan kuuluisin apokalyptikko. Hänen mukaansa maailmanhistoria jakautui Isän, Pojan ja Pyhän Hengen aikaan. Isän ja Pojan jokseenkin kurjat ajat olivat ohi, nyt oli itämisvaihe Hengen levolliselle sapatille, joka oli jo puhkeamaisillaan ennen lopullista paruusiaa. Uusi aika mitätöi kirkon utopian tieltä. 1100-1199 Englanti karistaa normanni-ikeen yltään myös Normandia itselleen alistaen. Englanti ja Normandia olivat myös 15 vuotta anarkian tilassa kruunukiistojen takia. Turbulenssissa oli myös Irlanti sen jouduttua ensin normannien ja sitten brittien ikeen alle. Englannin vallananastuksen kruunasi Paavi Hadrianuksen siunaus Englannin kuninkaalle Henrik II:lle. Canterburyn uskollinen arkkipiispa Thomas Becket ajautui riitaan kruunupään kanssa – lopputulemana aateliritatit murhasivat piispan, minkä seurauksena kuningas aloitti nöyristelyt, ritarit patistettiin ristiretkille ja Becket julistettiin pyhimykseksi.
Henrik oli pitkäaikainen hallitsija, jonka aikana maa vaurastui rauhan vuosissaan. Englantiin syntyi 1. yliopistot Oxford ja Cambridge. Koska Englanti Ranskan vasallina voimistui - Englannin kuninkaasta oli tullut Ranskan mahtavin ruhtinas - kuningas Filip II liittoutui Henrikin pojan Rickhard Leijonamielen kanssa suistamaan isä valtaistuimelta. Näin kävikin, mutta Leijonamielestä ja Filipistä tuli vihollisia. Leijonamieli kaatui näiden välisessä sodassa ristiretken jälkeen. Tätä ennen mies oli ollut vankina saksalaisten tyrmässä ja voittanut vallananastaja Juhana Maattoman Englannissa. Leijonamielen kaaduttua tästä tuli Englannin kuningas.
1100-1199 Vuosisadan renessanssi ja skolastiikka syntyy Ranskassa. Liike vaikutti myös mm. Englannissa sekä Antiokiassa, missä pisalalaiset käänsivät arabiviisautta latinaksi. Luostarikoulujen rinnalle tuli katedraalikoulut, joista maineikkain oli Chartesissa. Näin syntyi oppinut sääty, opettajat eli klerkit, jotka opettivat teologiaa maallikoille. Oppineet pohtivat mm. Platonin Timaios dialogin maailmansielua ja pänttäsivät Petrus Lombarduksen Sentenssejä. Petrus oli myös yksi heistä, joiden kautta kiirastuli fyysisenä paikkana vakiintui roomalaiskatolisen kirkon doktriiniksi. Ensimmäiset yliopistot syntyivät Bolognaan ja Pariisiin. Kirkot olivat aiempaa runsaslukuisempia ja loisteliaampia. Filosofiasta tuli teologian aputiede.
Pierre Abelard oli maineikas loogikko, teologi sekä akateemisen teologian uranuurtaja. Toisaalta hän oli räväkkä kauhukakara ja auktoriteettien kyseenalaistaja, joka laittoi mm. kirkkoisät riitelemään toistensa kanssa. Abelard rakastui lahjakkaaseen oppilaaseensa Heloiseen, joka tuli raskaaksi. Pari meni salaa naimisiin, mutta morsiamen perhe katsoi miehen hylänneen tyttärensä ja rankaisi Abelardia kastraatiolla. Syyllisiä rankaistiin, Abelard jatkui uraansa ja morsmaikku joutui luostariin kilpailevien miesten tähden. Modernin draaman mukaisesti Heloise olisi mieluummin jäänyt miehensä rakastajaksi kuin vaimoksi tai nunnaksi. Kun nainen pokkuroi miestään ja kohtaloaan ja jopa Jumalaa vastaan, Abelard varoitti häntä helvetistä.
Abelardin ylpeily ja teologinen ura jatkui luostareissa, mutta hänen ajatuksensa tuomittiin kirkollisissa syyneissä. Tämä johtuu siitä, että hänen ajattelussaan usko käy järkeen ja järki uskoon, vaikka järjen ei oltu ennen katsottu kuuluvan uskon ydinasioihin. Abelard korosti epäilyä ja etsintää totuuden löytämiseksi. Hänen mukaansa juutalaiset, muslimit ja muut voidaan saada kääntymään kristityiksi järkiargumentein. Tunsivathan pakanatkin, kuten bramiinit pyhän kolminaisuuden järkensä valossa.
Abelardin eettinen teoria painottui aikomuksiin, ei tekoon itseensä tai seurauksiin. Niinpä omenavaras on syyllinen jo matkalla rikospaikalleen, vaikka tarhurin rakentama aita estäisikin varkauden. Näin moraalisuus ja tahto käyvät augustinolaisesti yksiin. Sovitusopissaan Abelard korosti ristinkuolemassa paljastunutta Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan... jolloin Kristuksen kuolema – ja oikeastaan dogmatiikka ylipäätään – jäävät toissijaiseksi (Jumalan) rakkauteen nähden. Ristillä paljastunut rakkaus puolestaan herättää ihmisen toimimaan rakkaudellisesti. Jos näin ei tapahdu, ihminen joutuu kadotukseen. Tällaisen subjektiivisen pelastuksen korostus johti pelagiolaistuomioon eli siihen, että mies katsoi ihmisen ansaitsevan hyvillä teoillaan pelastuksen. Abelardin syntiopin mukaan pienet lapset eivät ole syntisiä, ilmeisesti eivät ei-kristitytkään tietämättömyydessään.
Abelard oli nominalisti. Nominalismin mukaan vain yksittäiset oliot, kuten hevoset, auringonkukat ja ihmiset ovat olemassa. Vastakkaisen realismin mukaan yleislajit ovat myös olemassa, eivät vain niiden yksittäiset edustajat. Kysymyksen ja universaalikiistan taustalla on Platonin ja Aristoteleen filosofiat, ideamaailma sekä empirismi. Kolminaisuusopillisesti Abelardin nominalismi herätti hämmennystä: Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat Jumalia, mutta ei jumaluus, Jumala tai Jumalan olemus – siis se, mikä tekee kolme persoonaa yhdeksi Jumalaksi.
1100-luvun renessanssiin voi liittää myös mm. romanttiset ritariromaanit sekä keksinnöt, kuten tuulimyllyt sekä kompassin. Nämä oli tosin aiemmin keksitty Persiassa ja Kiinassa.
1100-luvun vallankumouksen rinnalla syntyi gotiikka suippokaaria ja holveja suosivana arkkitehtonisena vallankumouksena. Suuntauksen tavoitteena oli liittää yhteen aine ja aineeton, ruumiillinen ja henkinen, inhimillinen ja jumalallinen. Goottilaisten kirkkojen lasi-ikkunoista laskeutui maan päälle valosilta, jota pitkin saattoi nousta korkeampaan maailmaan Dionysius Areopagitan välittämän uusplatonistisen kristinuskon mukaisesti. Pyhän Denisin basilika oli ensimmäinen goottilaiskirkko. Bysantissa kehitys vei toiseen suuntaan kuin varhaisskolastiikan rationaalisessa lännessä – mystiikkaan ja hesykasmiin. Bysantin kirkko tuomitsi Konstantinopolin filosofiakoulun johtajan Ioannes Italoksen opetukset v. 1082 järkiperäisen päättelyn tunkeuduttua liiaksi uskonopillisten kysymysten alueelle.
1136-1179 Saksalainen abbedissa Hildegard Bingeniläinen on vuosisadan kenties kuuluisin profeetta ja näkijä. Nainen oli luostarin johtaja, joka perusti itsekin luostarin pari. Abbedissa oli aktiivinen nainen, joka osallistui poliittisiin ja hengelliseen elämään kirjoittamalla kirjeitä mm. paaveille. Hän kirjoitti kristinuskosta sekä kosmisista näyistään. Hildegard on tunnettu sairastelustaan sekä musiikillisesta lahjakkuudestaan. Mystikko kertoo kokeneensa valonäyn, joka antoi hänelle ymmärryksen Raamatusta.
Reinin sibyllan näkyjen kuvitusta. Hildegardin näyt olivat raamatullisia, mutta hän visioi myös lopun aikojen luopumusta, jonka merkkejä, kuten paheellisia pappeja, oli jo nähtävissä.
Hildegard kirjoitti jumalallisesta vihannuudesta ja energiasta, joka ohjaa luomakuntaa Krisuksen inkarnaation kautta kohti vehmauden täydellisyyttä. Tämä voima virtasi niin ihmisissä kuin yrteissä ja jalokivissä taaten niiden parantavan vaikutuksen. Ei olekaan ihme, että nainen on new-age hengellisyyden ja luontoteologien suosiossa. Hildegard on kiinnostanut myös feministejä, esittihän hän mm. historian ensimmäisen(!?) kuvauksen naisen orgasmista. Neitsyt kirjoitti myös sukupuolista tasavertaisina ja toisiaan täydentävinä höystettynä keskiajan käsityksillä alkuaineista. Toisaalta nunna oli ”keskiaikainen”: siveyden kilpi suojaa saastaisuudelta, masturbaatio ja sodomia ovat syntiä, seksi ei kuulunut paratiisiin…
1118-1199 Bysantissa Komnenoksen dynastia keisari Johannes II:n johdolla harjoitti diplomatiaa mm. Unkarin sekä vastaavasti normanniuhasta kärsivän Saksan kanssa. Keisarin joukot sotivat idässä seldzukkeja, arabeja ja ristiretkeläisiä vastaan. Seuraava keisari Manuel I teki yhteistyötä 2. ristiretken kanssa, mutta sai lännessä haukut petturuudesta retken mentyä mönkään. Tässä vaiheessa diplomatian kentälle ilmestyi myös fiktiivinen idän ihmemaan pappiskuningas Johannes, joka kirjeessään sätti kreikkalaisia ja kehotti länttä ristiretkille apokalyptisillä viittauksillaan ja keskiajan hirviöillään.
Retkestä ulosjäänyt ja normannit yhdistänyt Roger II ryösteli Kreikan seutuja. Suurta sotaa viikinkejä vastaan ei tullut. Manuel siirtyi Armeniaan maan itselleen voittaen ja lännen kristityille mahtiaan esitellen. Manuel yritti saada jalansijaa ja kunnioitusta lännessä miekan ja diplomatian keinoin. Saksa veti kuitenkin pidemmän korren, paavi vaati Konstantinopolin patriarkkaa alistumaan ja välit merimahti venetsialaisten kanssa häilyivät sietämisen ja avoimen vihan välillä. Bysantin loiston ajat olivat ohi Manuelin kuollessa 1180.
Angelosten dynastia alkoi sikäli lupaavasti, että bysanttilaiset murskasivat normannit Traakiassa sekä bulgaarikapinnalliset. Keisari Alexios ei ollut suosittu, sillä hän suosi latinalaisia. Hänet syrjäytettiin ja lännen kauppiaat lahdattiin, karkotettiin tai myytiin orjiksi. Kauppasuhteet solmittiin pian uudelleen, mutta idän ja lännen välit olivat ylen kurjat. Bulgaarien liittoutuessa kumaanien kanssa ja uhmatessa uudelleen, keisari Isaak II:n täytyi tunnustaa Bulgarian ja myös Serbian itsenäisiksi. 3. ristiretken jälkeen Saksan keisarit vaativat Bysantilta kultavuorta sodan uhalla. Lisäksi bulgaarit, serbit ja armenialaiset kääntyivät paavin puoleen. Keisari ei saanut luotua suhteita paaviin.
1119-1199 Ranskalainen Hugues de Paynes perustaa temppeliritarit eli sotilaallisten munkkien seuran Jerusalemissa suojellakseen pyhiinvaeltajia. Alusti asti veljeskuntaan liittyi huhuja, alkujaan pyhältä maalta löydettyjä aarteita. Järjestö sai kuitenkin hyväntekijöiden maineen ja ruhtinaat lahjoivat ritareita. Aragonian kuningas Alfonso I jopa testamenttasi kuningaskuntansa urheille ritareille – joita värvättiin paljon lisää. Bernard Clairvauxilainen laati temppeliritareille säännöstön, johon kuului mm. selibaatti sekä ohjeet parran pituudesta. Näin syntyi jotain ennenkuulumatonta: sotivan munkin sääty! Paavi Innocentiukselta järjestö sai juridisen koskemattomuuden. Veljeskunta perusti tukikohtiaan ympäri Eurooppaa ja etenkin Ranskaan. Temppeliritarit keksivät shekin ja alkoivat lainaamaan rahaa pankkiirien tavoin.
Temppeliritarit liittoutuivat Pyhän maan muslimien kanssa ja hyödynsivät ajan parasta teknologiaa, kuten kompassia. Yhteistyö pakanain kanssa herätti arvostelua lännessä. Ritarit olivat voitokkaita muslimeja vastaan v. 1177 Montgisardin taistelussa, mutta hävisivät ristiretkeläisten kanssa Saladinille v. 1187.
1125-1199 Monomahin poika Juri Dolgoruki sekä hänen poikansa Andrein aikana pääkaupunki oli Kiovan sijaan Volgan Suzdali sekä Vladimirin kaupunki. Samalla tapahtui pesäero Kiovan kirkkoon sekä Bysanttiin. Kiovan rusin itäinen alue turkkilaistui. Esimerkiksi Jurin vaimo oli tataariprinsessa. Lännemmässä syntyi ja kasvoi Rostistlavitsien klaani Jaroslav Viisaan pojanpojan ja unkarilaisprinsessa Lankan lapsista. Läntistä rusia hallitsi myös Roman Mstislavits, romanovitsien dynastian perustaja Galitsiassa. Valamon luostari lienee perustettu näihin aikoihin Laatokan saareen karjalaisen kristillisyyden ja lähetystyön keskukseksi.
1143-1199 Kataarit tulevat 1. kertaa mainittua harhaoppisena gnostilaisena järjestönä ja lännen vastineena bogomiileille. Liike oli tällöin levinnyt Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Kataareilla oli omia piispoja sekä tukijoita aatelisten ja rahvaan parissa. Kataarit olivat dualisteja: paha Vanhan Testamentin demiurgi loi aineen kahleet ja murhasi ihmisiä mm. Sodomassa. Hyvä Jumala oli hengellinen, jolla saattoi olla kaksi poikaa, Jeesus ja Saatana. Kataarit eivät hyväksyneet kolminaisuutta, sakramentteja, kirkkoa tai Raamatun kirjoituksista kuin kenties Johanneksen evankeliumin. Liike oli askeettinen – ei lihaa, ei seksiä, ei maallista mammonaa – mutta tämä koski vain erityisvihkiytyneitä ei maallikoita tai sympatisoijia. Roomalaiskatolisen kirkon 3. lateraanikonsiili tuomitsi liikkeen v. 1179. Tästä ei kuitenkaan ollut paljon apua kerettiläisen karsimisessa. Konsiili tuomitsi myös 1. kertaa sodomian synoditasolla sekä ilmaisi uskonnollista segregaatiota juutalaisia ja muslimeja kohtaan.
Konsiili katsoi nyreästi myös valdolaisia, ranskalaisen kauppiaan Pierre Valdesin perustamaa liikettä. Valdes oli rikas mies, joka tuli herätykseen, lahjoitti omaisuutensa pois ja luopui perhe-elämästään kulkeakseen kiertävänä saarnaajana. Rooma siunasi liikkeen, mutta ei sen näkemystä maaallikkopappeudesta. Tällöin valdolaisuus sai reformatiorisen ja kirkkokriittisen luonteensa: Papisto eli mammonan palvonnassa, siveettömyydessä ja tietämättömyydessä, eikä tällaisten miesten sakramentit olleet päteviä. Kiirastuli, rukoukset kuolleiden puolesta, transsubstaatio-oppi ja anekauppa ovat vääristymiä. Kirkon sijaan pätevä auktoriteetti on Raamattu, joka tuli saattaa kansankieliseksi. Valdolaiset ekskommunikoitiin v. 1184.
Kasvava taistelu harhaoppeja vastaan synnytti inkvisition esiasteen eli sen, että piispat vierailivat hiippakunnissaan tarkastuttamassa sen oikeaoppisuuden.
1160-1192 Kolmas ristiretki. Retken taustalla oli Aleppon muslimiemiirin Nur al-Dinin ja Jerusalemin kuningas Amalrikin kamppailu heikentyneen fatimidi-Egyptin hallinnasta 1160-luvulla. Kilpailu päättyi Nura al-Dinin sekä Kairon kurdilaisen visiirin Yusuf ibn Ayyubin liittoon, joka oli vahvempi lännen ja idän kristittyjen liittoa. Yusuf – paremmin tunnettu Saladinina – päätti fatimidi-dynastian, julisti jihadia, keräsi mainetta, yhdisti saraseeneja sekä soti näitä vastaan. Saladin hävisi frankeille Montgisardin taistelussa ja pakeni Egyptiin.
Kymmenen vuotta myöhemmin Saladin voitti ristiretkivaltakunnat suuressa Hattisin taistelussa Jerusalemin kuninkaan Guy de Lusignan joukkoja vastaan v. 1187. Frankit kärsivät janosta ja olivat muutenkin alivoimaisia. Saladin tappoi frankkipäälliköt sekä liudan temppeliritareita, kun nämä eivät kääntyneet islamiin, mutta Jerusalemin asukkaita ei teurastettu. Saladin yritti valloittaa myös Tyroksen, mutta epäonnistui. Vapaaksi päässyt Jerusalemin kuningas Guy yritti puolestaan vallata Akkon. Tämä onnistui, vaikka resuinen armeija jäi kahden rintaman väliin, sillä miehet saivat tukijoukkoja ja resursseja meriteitse.
Lännessä lietsottiin jälleen ristiretkeä. Ainakin keskinäiset vihollisuudet taukosivat. Ensimmäisenä pyhälle maalle lähti saksalaisarmeija. Bysantti kuitenkin jarrutteli heitä omien intressiensä takia. Keisari Fredrik Barbarossa hukkui matkalla. Ranskan ja Englannin kilpailevat kuninkaat Filip II ja Rickhard Leijonamieli käänsivät Akkon kaksivuotisen piirityksen valloittajien eduksi. Filip lähti jo kotiinsa, kun taas Leijonamieli päätti – neuvottelujen jumiuduttua Saladinin kanssa – teloittaa kaupungin sotavangit, noin 2 700 henkeä. Hän marssi etelään, voitti saraseenit sekä valtasi raunioituneen Jaffan. Jerusalemiin ei kuitenkaan riittänyt paukkuja. Viholliset solmivat rauhan. Saladinista tuli myöhemmin legendaarinen ihanneritari ja vielä myöhemmin muslimien sankari länsimaita vastaan.
1155-1199 Suomen ensimmäinen ristiretki. Suomeen oli tullut kristinuskon vaikutteiden hippusia aiemmin, etenkin lännestä, mutta vasta viikinkiajan jälkeiset vilkkaat yhteydet ja Ruotsin kristinuskon omaksuminen alkoi kutsua meitäkin ristin helmaan. Näin etenkin ruotsalaisten muuttajien myötä. Varsinais-Suomen ristiretki saattoi hyvinkin tapahtua. Piispa Henrik lienee myös historiallinen henkilö. Kenties hänen surmatarinansa on myös tosi, ehkä useamman retken synteesi. Joka tapauksessa maamme alkoi kristillistyä vauhdilla. Nousiaisiin tuli piispanistuin. Pyhimyskultit tulivat evankeliumin mukana. Tanska, Saksa ja Novgorod kiinnostui myös Suomesta jälkimmäiset karjalaisia idän kristillisyyteen käännyttäen.
Ruotsi alisti kirkon tuella Suomen länsiosat hallintaansa 1100-luvulla etenkin kuningas Knuut Eerikinpojan aikana. Valloituspropagandassa suomalaiset olivat pahoja pakanoita ja hyökkäys oikeastaan itsepuolustusta. Tosin karjalaiset hyökkäsivät ja valloittivat mm. Sigtunan kaupungin v. 1187. Paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle v. 1171 varoittaa suomalaisia petollisuudesta: kääntyvät mukamas, mutta kun papit poistuvat palaavat pakanuuteensa!
Pohjolan arkkipiispanistuin siirtyi Hampurista Lundiin. Ruotsi sai oman arkkipiispansa, sisteriläismunkki Stefanin Uppsalaan. Täältä oli aiemmin poltettu pakanatemppeli vallanvaihdon yhteydessä. Keskeiseksi kuninkaaksi nousi myöhemmin pyhimykseksi julistettu Eerik Pyhä. Ruotsin kansallispyhimyksestä ei tiedetä paljoa. Pyhä status juontuu ristiretken lisäksi tarinasta, jonka mukaan hänet surmattiin Uppsalan kirkossa.
1198-1199 Kardinaali Lotharius siunataan paavi Innocentius III:ksi. Hän on historian kenties mahtipontisin paavi, Kristuksen sijainen maan päällä, Jumalaa pienempi, mutta ihmistä suurempi, joka ”vallan täyteläisyydessä” vertasi itseään aurinkoon ja maallisia hallitsijoita kuuhun. Hän kävi valmistelemaan 4. ristiretkeä.
Sydänkeskiajan vuosisadat maistuvat kaukaisilta ja keskiaikaisilta. Kovin vähän vaikuttavat meihin tuhannen vuoden takaiset poliittiset riidat ja sodat. Cluny, investituurariita ja kataarit eivät välttämättä sano ammattiteologeillekaan mitään. Pyhimykset ja paikallistarinat kestävät aikaa, mutta Nuutin, Pyhän Olavin ja piispa Henrikin muistopäivät jäävät himmeiksi 2000-luvun Suomessa. Syyttäisimmekö asiasta reformaatiota, valistusta, nykyaikaa vai ylipäätään aikaa? Becketistä tehtiin Hollywood-elokuva 60-luvulla, Ridley Scottin taannoinen Kingdom of Heaven käsitteli 3. ristiretkeä tyypillisillä epähistoriallisuuksillaan kun taas Abelard, Heloise ja Hildegard ovat usein esiintyneet musikaaleissa, romaaneissa ja elokuvissa.
Ajan sotaisuus korostuu etenkin 1100-luvun monissa ristiretkissä. Tappaminen ja pyhyys kävivät yksiin mm. pyhimysten nimeämisissä. Lännen kristityt kävivät asein lännen pakanoita vastaan. Lännen kristityt kävivät asein lännen kristittyjä vastaan. Lännen kristityt kävivät asein idän pakanoita vastaan. Lännen kristityt kävivät asein idän kristittyjä vastaan. Idän kristityt kävivät asein idän pakanoita vastaan. Idän kristityt kävivät asein idän kristittyjä vastaan. Idän kristityt kävivät asein lännen pakanoita vastaan. Idän kristityt kävivät asein lännen kristittyjä vastaan. Tekeekö asianlaita idän ja lännen kirkkojen ekumeniasta helpompaa vai vaikeampaa? Ainakin kristityt sotivat edelleen toisia vastaan, nyt Ukrainassa. Euroopan islamisoituminen on ajankohtainen ilmiö, mutta keskiaika tarjoaa "ongelman" ratkaisuun lähinnä jihadeja. Kristillisiä takaisinvaltaamisia mietittäessä voi muistaa, että Espanja ja muukin Eurooppa oli pakanallinen ennen kristittyjä.
Oma kiehtovuutensa on kristinuskoon liittyvät auktoriteetit. Jumalan sana, pyhä traditio kirkolliskokouksineen, paavi, patriarkat ja piispat saivat nyt entistä korostetummin rinnalleen ja kilpailijoikseen järjen ja kokemuksen, ilmestykset, maallikkosaarnaajat ja kerettiläiset. Etelä- ja Keski-Euroopassa kristinusko oli jo pitkään vakiintunut. Nyt se oli alkanut saavuttaa pakanallista pohjolaa painaakseen koko maanosaan Pyhän Hengen sinetin.
