Heliografi

 

Johdannoksi

Tämä on arvostelu CMX-yhtyeen solisti A.W. Yrjänän levystä Heliografi (Vallila Music House, 2024). Olen kirjoittanut hänen lyriikastaan aiemmin blogissani. Tekstin kursivoidut kappaleet ovat CMX-materiaalia, ellei toisin mainita.  

Heliografi on esoteerista rokkia ja fuusiojazzia. Levyssä on välitön populaari taso, josta voi nauttia luotaamatta sen okkultista syvävirtaa. Silti lyriikoiden haastavuus sai Soundin toimittajan Joni Klingin kaipaamaan lauluihin selitysteosta ja Kulttuuritoimituksen Ilkka Valpasvuon erehtymään jo arvostelunsa otsikossa väittäessään, ettei levyn musiikissa ole mystiikkaa.

Levyn kannessa lienee kuvattuna kosminen Atlantis obeliskeineen sekä kabbalistisen ja ylösalaisin kasvavan elämänpuun juurakko taustanaan jumalallinen Sirius.

Arvosteluni on samalla kristinuskosta ponnistava uskomusdialoginen peilaus – mahdollisuus etsiä kadonneita vai uhka kadottaa lapsenusko putoamalla salatieteelliseen kaninkoloon?

 

Laulut

Melankolinen Olisipa tie aloittaa levyn samanlaisella slovarilla kuin Pedot -levyn (2005) Eteläisen tähtitaivaan kartoitus. Nöyrä synnintunnustus kävisi jo nimensä puolesta gospelista. Kertosäkeen johanneslaiseen sanastoon tosin tulee mukaan Baikonur ja Uusi ihmiskunta -kappaleista tutut tähtilaivat. Kuva sitoo muinaiset egyptiläiset aurinkolaivat modernien mystikkojen, kuten Emanuel Swedenborgin visioihin planetaarisesta kuhinasta. Johdantomainen hymni esittelee bändin sekä albumin lyyrisen minän. Laulun, pasuunan ja koskettimien kaihoon voi samaistua.

Ketjun päähenkilö on ilmeisesti uninäyn pitelijä. Kertosäkeen visio huimaa: ihmiskunnan historia ja tulevaisuus alkumeristä ylös tähtiin! Antiikki ja moderni, Thales ja Darwin, Nasa ja H.P. Blavatsky kohtaavat. Laulun kosmologiassa antiikista periytyvä anima mundi ”maailmansielu” kohtaa psykologi C.G. Jungin teorian arkkityypeistä. Ymmärrykseni käy vähiin. Silti laulu välittää kauniisti ihmettelyn tunnon valtavan kaikkeuden keskellä.   

Platoninen Varjoihmiset kuulostaa ylimieliseltä, vaikka laulajan tulkitsisi henkioppaaksi. Rumpukomppi jankkaa, eikä hilpeä kertosäe ihmisen leviämisestä(!) auta asiaa. Laulu on kuin kehno versio Luotisuorasta. Kappaleen pelastaa C-osan matka ”luovuttaneiden omiin juhliin”. Tuolta löytää itsensä ja kirkkonsa. Kuulemme jopa juhlien kellonsoiton korvissamme, joten kiinni jäimme!

Juuret rikkoo levyn tunnelman tempaamalla mielenmaiseman myönteisyyden mättäille. Voimaannuttava rakkauslaulu tuo mieleen vaikkapa Juha Tapion Kaksi puuta. Lyriikoissa rakkaus ja hengellisyys yhdistyvät vahvan luontevasti:

”Muista, kuinka rakensimme hyväilyistä kirkon

runon tornit korkeuksiin sylityksin nostimme

viileässä holvistossa kumarsimme hiljaa

meitä suuremmalle, joka hiljaa meissä yhä on

Muista, kuinka tanssi kiihtyi palavaksi aivan

lempi vaihtui rukoukseksi, huulet viiniin suli niin

hei, nyt kaksitoista valokehää lepää yllä maan

sylissänsä väsyneitä uneen tuudittaa.”

Uuden testamentin sana rakkaudelle on agape, palveleva rakkaus. Silti myös kuva Jumalasta sulhasena ja Israelista / seurakunnasta morsiamena toistuu. Ilmestyskirjan ”nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä” yhdistää kristillisen morsiusmystiikan Yrjänän sanoituksiin, mutta esoteerisuudessa tähtien jumalallisuus kaikuu sielussa. Mystisyydestään huolimatta laulu on levyn helpoin.

Viisasten kivi on levyn kaunein kappale, kuin säihkyvä jalokivi. Bändi löytää hienon yhteisvireen, joka kasvaa koskettimien ja kertosäkeen myötä kuohuvaksi koskeksi. Valpasvuo on väärässä, modulaatio toimii erinomaisesti muodon ja sanoman yhteen sitoen.

Laulun teemana on Sanansaattaja -kappaleen tavoin liki dogmaattisuuteen yltyvä dogmeihin jämähtämisen kielto. Tunnistan vanhurskauden janon, mutta tasapainotan Augustinuksella, jotta peilistä ei tuijottaisi kiusaajien kiusaaja: vain löydetty etsii. Laulussa on kyse hermeettisestä ja alkemistisesta pyhittymisestä. Maininta korkeimmasta myrskystä viittaa Sokrateen kuolemanmyrkkyyn, mikä paransi hänet elämästä. Ilmaus viittaa myös filosofi Jacques Derridan apofaattiseen kielioppiin: sanat dekonstruoituvat eli kuolevat kykenemättömyydessään toiseuden kohtaamiseen, rakastamiseen. Viisasten kivi on symboli sanoinkuvaamattomasta, jumalasta, pelastuksesta.      

Isabel, Isabel -kappaleen kertovat säkeistöt kuulostavat lässähtäviltä. B-luokan mysteerielokuvan trailerin mieleen tuova laulu ei erotu edukseen. Googletus paljastaa: laulun päähenkilö on teosofian äiti, H.P. Blavatsky. Tästä avautuu jännä tehokeino: kertosäkeessä laulaja on Yrjänä/Blavatsky ja kuulija Isabel, mystikon opetuslapsi. Mestarirakentaja -kappaleesta tuttu näkijöiden ketju on esoteerinen versio piispojen virkaan vihkimysten ketjusta apostoleista nykyaikaan. Tietoisuuden evoluutio vie kohti korkeinta todellisuutta.

Rokkaava Tuonen tyttö hakee juhannusheilaa Tinderin sijaan manalasta. Astraaliromantiikka on niin kumma aihe, että piti etsiä verrokkeja: Ojai ja Manisola, ehkä Leevi & the Leavingisin Nainen toiselta planeetalta tai Robbie Williamsin Angels. Laulu henkii kalevalaista uuspakanuutta. Musiikillisesti veisu kutkuttelee mukavasti, taas luotetaan kertosäkeen voimaan, jopa pre-choruksen avulla, mutta kuuntelija jää saatillaan suudelmitta.

Korvaamaton on jokseenkin tylsä elegia, köyhempi versio Seitsentahokkaasta.

Jumal’ahjo on leppoinen lapsuuskuvaus, vaikka ufot pörräävät pirtin yllä ja kuudes aisti näkee kuolleita. Laulun dramaattinen jännite idyllisen ja paranormaalin välillä ei toimi. Vastaan nousee aatteellinen torjunta, ei niinkään skeptismi yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan, vaan kummitusnäkyjen ja ruumiista irtaantumisien merkitysten kyseenalaistaminen.   

Levyn päättävä nimikkoraita Heliografi viitannee uusplatoniseen versioon vuorisaarnan maailman valosta: enää en elä minä, vaan valo elää minussa. Bändi onnistuu sulkemaan ympyrän sekä luomaan kauniin mietiskelevän ja etsivän tunnelman. Levyn lyyrinen minä paljastuu Mika Waltarin tyyliin ylhäsyntyiseksi. Anna Notaras on poissa, Konstantinopoli kaatunut. Perimmäisyyden tavoitteluun katoavaisuuden äärellä samaistuu, vaikka viimeinen sana jää sanattomuudelle, negatiiviselle teologialle sekä okkultisti Aleister Crowleyn henkisen kasvun tahdon laille.

 

Lopuksi  

Levykokonaisuuden voi todeta hyväksi: muutamaa heikko veto, tasaisen ammattimaista soittoa, vahvuutena meditatiivinen tunnelma sekä ihmeellisyyksiin yltyvä Viisasten kivi.

Sanoman puolesta tämä on eksytystä. Levyn aatemaailmassa on välittäjä, elämänpuun symboli, joka yhdistää aistimaailman ja yliaistillisen todellisuuden. Kosmoksen jumalallinen valo vain on jo ihmisen monadissa. Kristusta on vanhastaan kutsuttu viisauden kiveksi. Yleiseen ilmoitukseen voikin todeta kuuluvan hyvää ja tervettä hengellisyyttä, kaipuuta kohti Kristusta. Silti voi sanoa, että levyltä puuttuu maailmankaikkeuden ulkopuolinen välittäjä, Logos ja pelastuksen aurinko, Jeesus.

Kyse on hulluuden omimisesta. Esoteerinen hulluus on nojaamista näkymättömään henkimaailmaan, kristillinen usko ristin hulluutta. Siinä järki ei löydä Keteriä, kunnian kruunua yläpuoleltaan, vaan lihaksi tulleen Jumalan alapuoleltaan, lähimmäisensä jaloista.   

Heliografin kantavana teemana on rakkaus ja kasvu. Rakkaus on sillanrakentaja ja pyyteetön lesken ropo. Se on yhdistävä voima Adamin ja Eevan, jinin ja yangin, taivaan ja maan välillä. Esoteria ja kristinusko kohtaavat eskatologiassa. Jumala on rakkaus. Taivas on sulhasen ja morsiamen hääjuhla.     

Inklusiivinen kirkkomme

Konfirmaatiosaarna 9.6.2024

Luukkaan evankeliumi 9:57–62

"Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”
Eräälle toiselle Jeesus sanoi: ”Seuraa minua!” Tämä vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
Vielä eräs toinen sanoi: ”Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni.” Hänelle Jeesus vastasi: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.”

 

 

Perin outoja, jopa tylyjä kohtaamisia Jeesuksen ja hänen wanna be -seuraajiensa kanssa! Niiden myötä tahdon kysyä, sopivatko kristinusko ja inklusiivisuus yhteen. Inklusiivisuus tarkoittaa sisään kutsuvaa ja mukaan ottavaa, kaikille avointa toimintaa. Siinä on kyse monimuotoisuuden huomioimisesta, tasa-arvosta sekä syrjimättömyydestä. Inklusiivisuuden vastakohta on eksklusiivisuus. Se tarkoittaa rajattua, ulossulkevaa, ahdasta.

Inklusiivisuus on tänä päivänä kovassa huudossa. Kirkkomme tahtoo olla erilaiset ihmiset sisäänsä sulkeva kirkko. Tämä on tietysti oikein ja hyvä. Oikeastaan kristillinen usko antaa perustan ja syyn inklusiivisuudelle: Jumala on kaiken Luoja. Siksi hän kutsuu aina ja jatkuvasti kaikkia mukaan elämään ja tähän maailmaan. Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille – kaikille ihmisille.

Jeesus on inklusiivinen. Hän sanoo: ”tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat”. Jeesus julisti usein: ”kenellä on korvat, se kuulkoon!”. Hänen sanomansa siis kuului kaikille, sillä kaikilla on korvat, myös kuuroilla. Jeesus kutsuu seuraajikseen juutalaisten miesten lisäksi myös pakanat, naiset sekä köyhät ja kurjat – sanalla sanoen, kaikki.

Äsken ei Jeesukselle herunut inklusiivisuuspisteitä. Kolme kohtaamista, eikä yhtään selvää sisään sulkemista. Jeesus vaikuttaa lyttäävältä, loukkaavalta, kohtuuttomalta. Oliko mestarilla huono päivä vai mistä tässä on kyse?

Jeesus loukkaa usein inklusiivisuuden ideaaleja. Esimerkiksi kahdentoista opetuslasten ydinjoukko oli kaikki juutalaisia miehiä. ”Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja”, Jeesus sanoi.

Tai toisaalla: ”Kilvoitelkaa päästääksenne sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen.” Jeesus on itse tämä pelastuksen ahdas portti. Hän sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

Niinpä nyt täytyy tinkiä joko Jeesuksen tai inklusiivisuuden sanomasta. Toista täytyy tulkita ja sopeuttaa toiseen sopivaksi. Sikäli kun Jeesus ja inklusiivisuus ovat ristiriidassa, kumpaa sinä kannatat? Seuraatko sinä Jeesusta silloinkin, kun hänen sanomansa käy inklusiivisuutta vastaan? Vai seuraatko inklusiivisuutta silloinkin, kun se käy Jeesusta vastaan? Mitä me papit puhumme ja miten toimimme? Entäpä koko kirkkomme?

Inklusiivisuudessa on se piirre, että ilman rajauksia se käy mielettömäksi. Tarkoitan sitä, että jos jokin ryhmä tai liike sulkee sisäänsä kaikki ja kaiken – myös keskenään täysin ristiriitaiset näkemykset – se kadottaa merkityksensä. Mikäli saman kirkon sisällä saa opettaa vaikkapa avioliitosta keskenään ristiriitaisella tavalla, kirkko alkaa sotimaan itseään vastaan. Kristinusko olisi inklusiivisempi, jos se sulkisi sisäänsä myös ateistit, muslimit ja saatananpalvojat. Jos se kuitenkin tekisi näin, se kadottaisi oman erityisluonteensa ja lakkaisi olemasta. Voimmekin huomata, että kaikissa ryhmissä, liikkeissä ja uskonnoissa on rajoja, sääntöjä sekä sisäänpääsyvaatimuksia.

Liian kovat vaatimukset, liian vähäinen inklusiivisuus voi tietenkin olla ongelma ja onkin. Silti väitän, että kirkkomme kärsii ennen kaikkea päinvastaisesti ongelmasta – leväperäisestä inklusiivisuudesta. Esimerkiksi kirkon jäsen voi olla uskomatta Jeesukseen. Kirkon jäsen voi elää siveettömyydessä, vieläpä juuri inklusiivisuuteen vedoten. Armon ja Jumalan hyväksynnän julistamme kaikille. Vaan miksi sitten pitäisi kuulua kirkkoon tai seurata Jeesusta, miksi vanhempien pitäisi kastaa lapsensa, jos kaikki ovat jo täydellisiä ja automaattisesti taivaaseen matkalla?

Jeesus olisi ollut inklusiivisempi kohtaamaansa miestä kohtaan, jos hän ei olisi alkanut puhua ketuista ja linnuista, vaan todennut yksinkertaisesti, että tervetuloa mukaan. Nyt Jeesus tekee miehelle selväksi, ettei hän kaipaa faneja tai ihailijoita, vaan seuraajia. Jeesus opettaa, että hänen seuraamisellaan on hintansa – jopa kodittomuus.

Toiselle seuraajakandidaatille Jeesus esittää inklusiivisesti kutsun. Tämä on valmis lähtemään Jeesuksen matkaan, mutta tahtoo ensin haudata isänsä. Jeesuksen inklusiivisuus tyssää tähän – siitäkin huolimatta, että tuskin mikään on tärkeämpää kuin oman isän hautaaminen. Toinen ja kolmas seuraajakandidaatti saavat nyt kuitenkin opetuksen siitä, että Jeesuksen seuraaminen menee jopa perhesuhteiden edelle.

Viesti tehdään useamman kuin kerran harvinaisen selväksi: ei voi seurata Jeesusta, jos pitää perhettään, kavereitaan, ajan hengen mukaisia ihanteita, työpaikkaansa tai mitä tahansa muuta tärkeämpänä kuin häntä. Se mitä pidämme tärkeimpänä, se mikä menee kaiken muun edelle, siinä on meidän jumalamme. Noudatammeko me, noudatatko sinä ensimmäistä käskyä: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, sinulla ei saa olla muita jumalia.”?

Hyvät rippikoulunuoret, hyvät seurakuntalaiset,

Meidän kristillinen uskomme on samanaikaisesti ikuisen inklusiivinen sekä eksklusiivinen eli valikoiva ja rajoittava! Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan. Silti vain Jeesus on ainoa tie pelastukseen. Jumalan perheväkeen ja kristilliseen seurakuntaan mahtuu kaikkia ihmisiä iästä, sukupuolesta, kansallisuudesta tai etnisestä taustausta riippumatta. Silti seurakunta erottuu maailmasta. Jeesuksen seuraaja ei voi elää miten tahansa, vaan hän on sidottu kuuliaisuuteen ja rakkauteen. Silti juuri tämä rakkaus on inklusiivista, sillä se on tarkoitettu kaikille.

Pysykäämme tässä rakkaudessa, nyt ja aina.