Pappi ja dosentti Kari Latvus tutkii kirjassaan jumaluskon muutoksia historiassa löytääkseen tienviittoja jäseniensä uskonkatoa potevalle kirkolle. Hän keskittyy etenkin Vanhaan ja Uuteen testamenttiin sekä 1900-luvun teologiaan. Wille Riekkisen Valo ja pimeys sekä kohukirja Jumalan synty täydentyy trilogiaksi. Konservatiivi huomannee jo Piikkinsä sinisen hohteen.
Kirjan minimalistista eksegetiikkaa edustava vanhatestamentallinen osio toteaa Israelin esiuskonnon polyteistiseksi. Jahvella oli kuulemma salarakas, Asera. Latvus ei kuitenkaan osaa liikuttaa avataraansa teologian pelikentällä. Aserauskovaisuus ei häntä innosta, ei liioin VT:n ehdoton monoteismi. Latvuksen mukaan Jumala ei ole kaikkivaltias. Hänen mukaansa nimitys perustuu heprealaisen El Shaddain käännösvirheeseen. Väite iskee kuin airoon tarttunut mureena, mutta jää liian yksittäiseksi kaataakseen veneen. Israelin esiuskon kuvaus jää vaillinaiseksi, sillä Latvus ei jäljitä Jahve-uskon alkuperää. Dosentin valtakriittinen eksegetiikka on paikoin liian tarkoituksenhakuista ollakseen uskottavaa.
Latvuksen mukaan VT:n kertomukset kansanmurhista ovat tuomittavia ja muutenkin epähistoriallisia. Tie uusitestamentalliseen vihollisten rakastamiseen käy vanhatestamentellisen vihollisten vihaamisen kautta, mutta pääsemmekö me edes alkuun norsunluuvuoteiltamme? Saatanan biografia jää turhan keskeneräiseksi, kun monimerkityksellinen käärme ja pilkkalaulut Tyroksen ja Babylonian kuninkaista jäävät käsittelemättä. Latvuksen yritys marginalisoida apokalyptiikka tuonpuoleisnäkyineen kristinuskosta ei kestä UT:n todistusta.
Uusitestamentillisessa osiossa Latvus toistaa liberaaliteologi Straussin ja Bultmannin myyteistä riisumisen ohjelman. Vaskooliin jää historian Jeesus ja hänen rakkaudellinen sanomansa. Latvus esittää tavanomaisen kristologian: ajallinen ja maantieteellinen etäisyys historiallisesta Jeesuksesta kasvattaa hänen merkitystään alkukristittyjen ”varovaisuudesta” kohti Nikean kirkolliskokouksen julistusta Jeesuksesta Jumalana. Huomauttaisin vastapainoksi, että jo Tessalonikalaiskirjeessä Jeesus on ilmaistu radikaalisti Herraksi ja palvonnan kohteeksi.
Johanneksen evankeliumia Latvus väittää gnostilais- ja doketistispainotteiseksi jättäen mainitsematta evankelistan antignostilaisuudet: Jeesuksen lihaksitulon, hänen kuolemansa pelastavan merkityksen sekä ehtoollisen materiaalisuuden. Nikean kirkolliskokouksen hän kuvaa karikatyyrimaisesti ”teologisena geometriana” sekä keisarin pakkopolitiikkana suostumatta näkemään kokousta hengellisenä osana kristillistä traditiota.
Lukijaa hämmästyttää, miksi pappi kirjoittaa pyhää kirjaansa, uskontunnustuksia ja kristillisiä dogmeja vastaan. Neitseestäsyntymä ja Jeesuksen ihmeet ovat fiktiivisiä, sovituskuolema sivuutetaan, ylösnousemuskertomukset ovat legendaa. Latvuksella rajalinja ei kuitenkaan mene Raamatun kieltämisen ja vahvistamisen, vaan kirjaimellisen ja vertauskuvallisen tulkinnan välillä.
Nikeasta Latvus siirtyy 1900-luvulle ja esittelee lukijoille avainteologinsa Rudolf Bultmannin, Dietrich Bonhoefferin, Paul Tillichin ja John A.T. Robinsonin. Hienoa! Näin lukija saa ymmärrystä jakautuneemme kirkon toisesta puolesta. Keskeiseksi nousee kristinuskon uudelleentulkinta modernin maailman raameihin sekä kritiikki yliluonnollista ja maailmaan interventioita tekevää Jumalaa kohtaan. Valitettavasti Latvus ei avaa valistusta ja filosofi Immanuel Kantin ajattelua liberaali- ja konservatiiviteologian taustakankaana. Täältähän juontuvat molempien liikkeiden järki-, ihmis-, ja moraalikeskeisyys samoin kuin railot subjektin ja objektin, partikulaarin ja universaalin, uskon ja uskon kohteen sekä todellisuuden maallisen ja hengellisen ulottuvuuden väleillä.
Teologien esittelyt jäävät yleisluonnollisiksi, kriittistä reflektiota, saati potentiaalien esiin nostamisia vaille. Lisättäköön siis: Bultmannilainen eksegetiikka on hiipunut epäuskottavuuteensa, sillä sen eksistentialismi vaientaa tekstien oman äänen. Silti demytologisointi pyörii edelleen esimerkiksi luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksien kohdalla, kenties vedenpaisumus- ja exodusnarraatioissakin. Tillichillä yksinkertainen sanoma Jumalan rakkaudesta syntistä ihmistä kohtaan sotkeutui saksalaisen idealismin ja eksistentialismin hetteikköihin. Hän kuitenkin myös taisteli kristinuskon privatisoitumista vastaan ja onnistui sanoittamaan uskoamme siten, että siinä otetaan todesta sen kristillisluterilainen luonne sekä modernin ajan kysymykset, kivut ja kaipuut. Piispa Robinson vaihtoi ilmoituksen persoonallisen Isän filosofiseen olemassaolon syvyyteen, Raamatun ja uskontunnustusten jumalallisen Kristuksen ebionistiseen Jeesukseen Jumalan kirkkauden ilmoittajana sekä sovitusopin maailman ja kristillisen uskon samaistavaan kokemukseen universaalista rakkaudesta. Hän paljastuu kuitenkin rakentavaksi ajattelijaksi sekä rehelliseksi etsijäksi, joka sittenkin sanoittaa uskoa maailman keskellä todeksi tulevaan Kristukseen ja Jumalaan.
Lopussa Latvus kieltää uudelleen Jumalan kaikkivaltiuden pohtiessaan vuoden 2004 tsunamikatastrofia. Ennen tällaista umpikujaa olisi kannattanut reflektoida luterilaista ristin teologiaa. Silloin myös Bonhoefferin ajatukset jumalattomasta maailmasta olisivat löytäneet oikean kontekstinsa. Toisinaan Latvuksen kritiikki puree, kuten traditionalismin vastustamisessa, mutta keskeneräisiksi jäävät heitot sekä nolot ajatukset, kuten apofaattisen Jumalan edessä hyräiltävä uskontunnustus, saavat lukijan pudistamaan päätään. Kirja päättyy julistukseen Jumalasta evoluution pyhänä, energiana ja voimana. Robinsonia toistellen Latvus tähdentää, ettei tämä tarkoita naturalismia tai panteismiä. Mikäli herrat olisivat uskoneet Pyhään Henkeen, olisi heidän ajatuksensa uskottavampi.
Loppusanat: parhaimmillaan kirja on selkeä ja olennaisiin asioihin keskittyvä kuvaus Jumalymmärryksen historiallisista taitekohdista, toisaalta turhan yleisluonnolliseksi, juurettomaksi ja omaan kuplaansa jäävä esitys, joka on omaperättömyydessään kuin halpa kopio John A.T. Robinsonin kirjasta Rehellinen Jumalan edessä.
