Hymyilevän miehen salaisuus – mietteitä elokuvien laadusta

Johdanto

Tässä kirjoituksessa pohdin elokuvan laatua. Minusta aihe on haastava ja kiehtova. Saatamme osata jakaa tähtemme, mutta perustelujen esittäminen elokuvan hyvyydelle tai huonoudelle saa meidät helposti takeltelemaan.

Elokuvat kuuluvat viihteen, taiteen ja kulttuurin kategorioihin. Niiden laatua ei mitata kuin urheilusuoritusta. Arviot ovat aina subjektiivisia ja sellaisina sidoksissa katsojan maailmankuvaan, mieltymyksiin ja ymmärryskapasiteettiin. Toisaalta elokuvia ja niiden osatekijöitä – käsikirjoitusta, ohjausta, leikkausta, otoksia, näyttelyä, lavastusta, puvustusta, tehosteita – voi rankata yleisesti pätevällä tavalla.

Käsittelen aihetta kuuden tapausesimerkin, kolmen hyvän ja kolmen huonon elokuvan kautta. Hyviä elokuvia edustavat Memento (2000), The Queen (2006) sekä Hymyilevä mies (2016), huonoja Diana (2013), Elvis (2022) sekä Whitney Houston: I Wanna Dance with Somebody (2022). Valitsin elokuvat aiheen sopivuuden mukaan, mutta väitän tekstiäni silti yleispäteväksi. Analysoin elokuvia ja etenkin niiden alkuja, sillä elokuvat lähtevät urilleen, hyville tai huonoille, heti alkukohtauksissaan. Tutkailujen jälkeen seuraa sananen hyvien elokuvien suhteesta kristinuskoon.

Memento oli Christopher Nolanin läpimurtoelokuva. Se sijoittuu sijalle 57 IMDB:n kaikkien aikojen parhaimmat elokuvat listalla. 
 
Elokuvat ovat monien osatekijöiden summa. Onko jokin tekijä silti muita tärkeämpi laadun määrittelyssä? Väitän, etteivät genre tai aihe ole ratkaisevia. Näyttelijäsuoritukset voivat olla erityisen onnistuneita, mutta yleisesti näytteleminen on kuin kilpaurheilua, missä kaikki ovat tasaisen hyviä. Naomi Watts näyttelee Dianan roolin hyvin. Leffa on silti pitkästyttävä. Ohjaaja on tärkeämpi kuin yksittäiset näyttelijät, mutta ohjaustyönkään perusteella ei vielä eroteta jyviä akanoista. Räväkkä Baz Luhrmann ei pelasta Elvistä keskinkertaisuudelta. Korostan itse käsikirjoituksen, juonen dramatiikan, teeman käsittelyn sekä elokuvan sanoman tärkeyttä.

Diana

Diana kertoo Walesin prinsessan elämän viimeisistä vuosista, eritoten hänen salaisesta suhteestaan pakistanilaisen lääkärin kanssa. Elokuva alkaa yleisellä tehokeinolla, ennakoinnilla – näemme hetkiä ennen Dianan kuolemaa. Tänne palataan lopussa, mutta nämä kuoleman kehykset eivät palvele tarinaa, vaan ainoastaan ratsastavat tunnetulla tragedialla.

Loikkaamme kaksi vuotta taaksepäin. Ensimmäiset kymmenen minuuttia haahuilevat kuvailemalla pärjäävää, mutta vihaista ja yksinäistä prinsessaa, joka lenkkeilee, soittaa pianoa, sytyttelee kynttilöitä ja paahtaa leipää. Kuutamosonaatin soittaminen alleviivaa naisen yksinäisyyttä. Johdanto katsoo turhaan taaksepäin Dianan onnettomaan avioliittoon. Katsojaa ”koukuttava” kysymys kysytään samalla tavalla kuin opettaja kysyy plussalaskun ratkaisua lapsilta: voiko Diana saada rakkautta osakseen? Mukaan on vieläpä ängetty Dianan äitiysteemaa sekä pohdintoja hänen omasta äitisuhteestaan.

Juoni lähtee tavanomaisen yllätyksettömään suuntaan, kun itsevarma sydänkirurgi nykäisee tähkäpäämme hiuksista täyttäen naisen – ja elokuvan – tyhjiön itsevarmuudellaan. Sairaalassa on älytty luoda jännite rennon lääkärin ja megajulkkista tiiravan henkilökunnan välillä. Seuraavassa dialogissa jännite selitetään auki, jos katsoja ei vaikka olisi sitä itse huomannut. Seuraa mukiinmenevä treffikohtaus palatsissa: äijä ahmii hampparia ja katsoo televisiosta futista prinsessan seurassa! Toisaalta draama on keskinkertaista: Diana odottaa miehen syövän kasviksia, mutta mies onkin paha poika! Lääkärimme onkin Dianaa kiinnostavampi hahmo. Dialogi on löysää ja kliseistä, kuten silloin, kun mies tekee vaikutuksen häkkilintunaiseen jazzmetaforillaan. Elokuva kumoaa jazzviisautensa tarjoamalla improvisaation sijaan purkitettua ja valmiiksi pureksittua viihdettä.

Odotus on tavanomainen: tuleeko pusua, milloin, miten? Elokuvan jännite on se, voiko maailman suosituin ihminen elää valitsemassaan rakkaussuhteessa. Tämä ei ole kovin kiinnostavaa, sillä ongelma on Dianan ja pariskunnan ulkopuolinen. Teemankäsittely hajoaa kahtaalle, rakkaussuhteeseen ja taisteluun mediariepottelua vastaan. Välistä tarjoillaan katsojalle elämäntaitoja Me naiset -lehden tyyliin: elä sydämesi mukaan, älä odotusten. Elokuva eksyy ulkomaille, kun Diana hurmaa miesystävänsä suvun ja toimii hyväntekijänä. Lopussa todetaan, että Diana on muka tehnyt jonkinlaisen henkisen löytöretken, vaikka hahmo ei kasva, muutu tai läpikäy sisäistä kriisiä. Epilogiteksti paljastaa tekijöiden tusinataituruuden, sillä teksti kertoo Dianan työstä miinojen parissa, vaikka elokuva käsittele hänen rakkaussuhdettaan.

Elvis

Elvis on melodramaattinen kertomus muusikkolegendan noususta ja tuhosta luihun managerinsa kätilöimänä. Luhrmann yrittää luoda jännitteen keskenään riitelevillä kertojilla: onko Elviksen manageri sankari vai konna? No, hän on tietenkin molempia. Tiedämme jo etukäteen, kuinka maineen hunajan jälkimaku maistuu karvaalta.

Managerinäkökulma ei auta rajaamaan tarinaa yhden teeman ympärille, joka nyt kaasuttelee Elviksen lapsuudesta tähden kuolemaan kuin koreisiin vaatteisiin pyntätty dokumentti. Eksynyt elokuva yrittää pumpata sammuneen juonen hereille yhä uusilla skandaaleilla. Yksi kohtaus alkaa kertojan sanoilla siitä, kuinka Elviksen parisuhde tulee muuttamaan kaiken. Katsoja ei kuitenkaan tunne muhruakaan tässä tasaisessa vuoristoradassa. Kohtausten jännitys perustuu siihen, onnistuuko Elvis uhmaamaan sovinnaisuuden muottia ja olemaan lavalla oma itsensä. Elokuvan sanoma siunaa estottoman omaperäisyytemme yhtä mitäänsanomattomasti kuin DNA-mainoksen omituisten otusten kerho. Katsoja on ymmällä, kun Elvis yhtäkkiä huokailee eksyneensä pahastikin esittämisen hetteiköihin.

Elokuvan hattaramaailma tarjoaa yhtä ja toista kiinnostavaa. Näemme esimerkiksi, kuinka karismaattinen kristillisyys tarjoaa samankaltaisen kokemuksen kuin rock and roll. Ekstaasikoju ohitetaan kuitenkin nopeasti. Kohta tarina tarjoaa jännän Elvis vs. siveyspoliisit -jännitteen. Elokuva ei kuitenkaan pääse sallitun rajojen tematiikassa pintaansa syvemmälle. Sama ongelma vaivaa potentiaalista kiltti äidin poika vs. rokki-idoli -tematiikkaa. Kerran vedetään kuin vahingossa oikeasta narusta katsojan saadessa iloita Elviksen taituruutta kapellimestarina. Siloposkemme ei kuitenkaan tule läheiseksi, katsojan iholle. Tunnejuoni, päähenkilön muuttuminen, jää kokematta.

Karvaalta maistuva kertoja saa höpöttää elokuvan loppuun asti, vaikka Elvis kuolee. Ukko väittää, ettei Elviksen kuolinsyy ollut sydänkohtaus tai huumeet, vaan hänen rakkautensa fanejaan kohtaan. Loppu onkin samanlainen, mutta heikompi kuin taannoisessa elokuvassa The Wrestler (2008). Tuossa lopetus on dramaattisen traaginen, sillä sitä on pohjustettu elokuvan alusta viime hetkille saakka. Siitä myös puuttuu Elviksen typerä joko-tai -asetelma: painija kuolee sydänkohtaukseen rakkausteen fanejaan kohtaan. Loppu.

Whitney Houston: I Wanna Dance with Somebody

Elokuva kertoo tarinan suositun laulajattaren noususta tähteyteen sekä hänen kuuluisuuteensa liittyvistä haasteista. Aloitamme ennakoinnilla vuoden 1994 American Music Awards -showsta. Houston ilmoittaa yleisölle – ja samalla elokuvan katsojille – että he aikovat esittää sikermän rakkaudesta. Sitten hypätään vuoteen 1983, jolloin nainen laulaa kirkossa gospel-kuoron rakkauslaulua äitinsä ohjauksessa. Ennakointi luo jännitteen – kuinka tyttö kasvaa maailmankuuluksi? Samalla heräjää muitakin odotuksia: miten Houston yhdistää maallisen menestyksen kristillisyyteensä? Ahaa, kertooko tarina äidin kontrollin ja tyttären vapaudenkaipuun, uskonnon kahleiden ja omapäisen naisen uhmakkaan emansipaation dramatiikasta?

Alku tarjoilee lisää istutuksia: Miten etenee romanttinen ystävyyssuhde Houstonin tapaaman naisen kanssa? Päihittääkö musiikin ja tanssin voima riitaisan kodin arjen? Juoni päästää kuitenkin langanpäät käsistään: Houston muuttaa pois kotoaan. Lesbojännite laukeaa isän työntäessä tyttöystävän kaappiin. Juoni lässähtää viimeistään 1. näytöksen lopussa, missä Houstonin äiti teeskentelee kadottaneensa äänensä, jotta tytär pääsisi esiintymään kykyjenetsijälle. Houston puhkeaa kukkaan laulaessaan sisäisestä rakkaudestaan äidin istuessa yleisössä. A Star is Born -elokuvassa (2018) kohtaus toimi paljon paremmin ja omalla hitillä. Äkkiä juoni on vapaapudotuksessa, kunnes katsoja huokaisee tv-toimittajan mitäänsanomattomaan kysymykseen: pystyykö Houston täyttämään yleisön odotukset?

Houstonin ja levypomon, vanhemman konkarimiehen ja aloittelevan naistähden suhteesta olisi voinut rakentaa kelpo tarinan. Käsikirjoitus ei kuitenkaan malta keskittyä tähänkään. Sikermä tuo kuvioihin oma tyylin ja kaupallisten odotusten ristiriidan käsittelyn. Tarinan luoma odotus (eksyykö Whitney tähteyteensä?) tuntuu ohuelta. Katsoja aavistaa jo, että tämä elokuva kertoo vähän kaikesta, eikä kunnolla mistään. Pian tarinatuuttiin heitetään rasismiteema, parisuhde, äitiys ja kliseinen päihteidenkäyttö. Sama juttu kuin Elton John Rocketman -tekeleessä (2019): elokuva horjuu päähenkilönsä tavoin. Alkoholi täyttää sekä Houstonin että elokuvan tyhjiötä.

Lopussa tullaan alkuun, tuhlaajatyttö palaa harharetkiltään yleisönsä eteen. On sanoman opetuksen aika: oma unelma ja sisäinen valo löytyy, kun rakastaa itseään ja antaa muiden rakkauden palauttaa voimat. Yleisön aplodit haiskahtavat narsistisilta – taputtavatko elokuvan tekijät itselleen? Lopputekstien bion mukaan huumeet veivät Houstonin kuitenkin hautaan. Jännitteiden sijaan elokuva ja sen päätähti tahtoi olla kaikkien – ilmeisesti sitten myös kokaiinin – kaverini.

Memento

Memento on yksinkertainen kostotrilleri, missä mies, Leonard, jahtaa vaimonsa murhaajaa pienen budjetin miljöissä. Näyttelijöitä on kahdeksan. Leonardilla on vamma: hän ei kykene muistamaan mitään muutamaa sekuntia kauempaa. Elokuvan nerokkuus perustuu poikkeukselliseen kerrontaan, mikä saa katsojan samaistumaan traagiseen päähenkilöönsä: tarinan kohtaukset kerrotaan käänteisesti lopusta alkuun, jolloin katsoja ei ”muista” miten minnekin on jouduttu. Elokuva onkin peräti tutkielma muistin ja identiteetin suhteesta.

Synkkä musiikki johdattaa katsojan kuvaan kuvassa: miehen käsi pitelee valokuvaa murhatusta uhristaan. Kuva haalistuu käänteisenä kehittymisprosessina sekä metaforana muistojemme katoamisesta. Päähenkilömme ei vaikuta karskilta murhaajalta, mutta ei liioin koe tunnontuskia surmatyöstään. Mikä kumma on johdattanut tämän viattomalta vaikuttavan ja hyvin pukeutuneen miehen näin synkkään loukkoon?

Siirrymme taaksepäin. Leonard tapaa tutkimuskaverinsa Lennyn hotellilla. Parivaljakko ajaa hylätylle rakennukselle. Kerronta saa katsojan esittämään kysymyksiä: Miksi Leonardin muistiinpanoissa on yliviivattuja kohtia? Miksi hänen autonsa ikkuna on rikki? Kenen avolava on hylätty rakennuksen eteen? Kohtaus kasvattaa hienovaraisesti jännitettä kaverusten välille.

Rakennuksen sisällä Leonard kolkkaa kaverinsa, sillä hänelle selviää, että tämä onkin juuri hänen etsimänsä murhaaja. Silloin juoni tekee upean kolmoisakseliloikan: Lenny muuttuu kaverista ylimieliseksi, ystäväänsä halveksivaksi viholliseksi. Hän vaikuttaa olevan niskan päällä, vaikka hänellä on piippu ohimollaan. Lenny väittää tuntevansa päähenkilömme paremmin kuin tämä itse ja pyytää tätä lähtemään katsomaan, mitä talon kellarista – ihmispsyykeen pohjakerroksesta löytyy. Leonard epäröi, mutta ei lähde uhrinsa mukaan, vaan ampuu hänet.

Leonardin hapuilee saaliinsa perässä vailla muistin suomia perustaitoja. Elon mielekkyys perustuu kuriin, rutiineihin ja järjestelmään. Tärkeät asiat dokumentoidaan valokuvin ja tatuoinnein. Katsojalle käy kuitenkin pala palalta ilmi, kuinka helposti mies on vietävissä. Leonard lörpöttelee vähän väliä hotellihuoneensa lankapuhelimessa – mutta kenelle? Yhdessä hienossa kohtauksessa hän poistaa reitensä tatuoinnin paikkaa puhuessaan. Leonardin lause jää kesken, kun laastarin alta paljastuu teksti: NEVER ANSWER THE PHONE. Hyytävä manipulaatiotunnelma nousee iholle, kun Leonardin oven takaa suhahtaa kirjekuori, jonka sisällä on valokuva hänestä itsestään onnellisena. Juonen päälunastus on se, ettei mitään vaimon murhaajaa olekaan. Leonard on itse aiheuttanut vaimonsa kuoleman. Muistisairautensa tähden hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen tilaisuus valehdella itselleen mielekäs elämäntehtävä.

Elviksen tavoin Mementon kertoja on epäluotettava. Nyt ei kuitenkaan operoida pinnallisen näennäisillä konflikteilla. Mementon tenho perustuu siihen, että arkisen ja empiirisen maailman keskellä on jatkuvasti itsestään ilmoittava, mutta tuntemattoman alitajuinen, kieroutuneen eksistenssimme impulssi.

The Queen

Aloitamme taas metatasomaisesti maalarin – eli elokuvan ohjaajan – maalatessa muotokuvaa Englannin kuningatar Elisabet II:sta. Tämä seuraa televisiosta Tony Blairin valintaa pääministeriksi. Samalla elokuva esittää teemansa, mitä se käsittelee taidolla, viisaudella ja huumorilla: uudistusten ja perinteiden välinen jännite, joka ruumiillistuu demokraattisesti valitun nuoren pääministerin sekä iäkkään monarkin hahmoissa.

Tarina antaa katsojan aavistaa kuningattaren tuntemuksia asiallisen ja huolettoman ulkokuoren alla. Immersio toimii hienosti Elisabetin kävellessä kokolattiamatoilla corkit jaloissaan seinien metsästysmuistojen ennakoidessa tragediaa. Vastakkainasettelun maistiaiset tarjoaa Blairin ja Elisabetin ensikohtaaminen – mikä toistuu oikeaoppisesti elokuvan lopussa. Elokuva suorastaan herkuttelee teemallaan, kun kuningattaren lakeija selittää pikkutarkkaa liturgiaa Blairin vaimon pyöritellessä silmiään. Hillityltä kansanmummoltamme lipsahtaa pieni, mutta uhmakas röyhistely. Blairin vaimo kuittaa kettuilevalla niiauksellaan.

Onnistuneen set-upin jälkeen käsikirjoitus tekee tyylipuhtaasti käsikirjoitusoppaiden standardiratkaisun: juoni lähtee yllättävään suuntaan ja panoksen nousevat – Diana kuolee. Teeman käsittely kasvaa, kun Blair ja kuningatar saavat itselleen takapiruja, Elisabet puolisonsa ja Blair neuvonantajansa. Nämä vetävät heitä omiin ojiinsa ja lisäävät vastakkainasettelun dramatiikkaa. Mukaan tulee myös median rooli koko kansan surressa traagisesti kuollutta prinsessaansa. Kansan ja median taustakankaalla sisäänpäin käpertyvä ja protokollissaan pitäytyvä monarkia uhkaa upota menneisyyteensä. Käsikirjoitus pitää hienosti kompleksisen kokonaisuuden kasassa jokaisen kohtauksen, henkilön ja vuorosanan käsitellessä samaa teemaa. Elokuva on kokonaisvaltaisesti liberaalien ja konservatiivien, sydämen (tunteiden) ja järjen puolella.

The Queenin keskiössä on kuningatar ja hänen kykynsä uudistua. Vanha ei vain helposti taivu. Ehkei pitäisikään, katsoja ajattelee, sillä eihän Buckinghamin palatsi mikään teatteri ole. Siinä missä Diana-elokuva profanoi päähenkilönsä jokanaiseksi, The Queen säilyttää monarkin auran. Elokuva vie kuningattaren kasvutarinan tyylillä päätökseensä peura-metaforan avulla. Tasapaino yksilön oman harkinnan ja voiman sekä auttajien ja kannustajien välillä säilyy hienosti. Elokuva huipentuu Elisabetin televisioesiintymiseen sekä astumiseen kansan pariin. Kohtaus on huiman upea, sillä kansa palkitsee kuningattarensa vastaantulon epäilyllä ja jopa syytöksillä Dianan kuolemasta. Elisabet on kuitenkin kasvanut tilanteen tasalle. Hänellä on sisäistä lujuutta ymmärtää ja kohdata alamaisensa. Niin lapsi – eli tulevaisuus ja huominen – kansan joukosta ojentaa hänelle kukkia. Sopu monarkian ja kansan, perinteiden ja uudistusten, välillä on saatettu voimaan.

Hymyilevä mies

Hymyilevä mies on tositapahtumien innoittama draamakomedia nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka valmistautuu ottelemaan maailmanmestaruudesta Helsingin olympiastadionilla. Tapaamme sankarimme – verkkapukuisen suomalaisen taviksen – junan käytävällä. Saabin korjauspuuhissa elokuva saa ensimmäisen huumorilyöntinsä katsojan suojauksen läpi: auton ratissa ottaa korjausohjeita vastaan pieni lapsi. Olli ajaa maalle mielitiettynsä Raijan luokse. Hääjuhla odottaa, mutta auto jää kanveesiin. Olli polkee kirkkoon tytön istuessa romanttisesti etutangolla. Hääväki kohtaa elokuvan toisen pieleenmenon, kun rankkasade pilaa juhlat. Juhla on suomalaisen jäykkä, mutta Olli kääntyy lasten puoleen ja päästää vangiksi jääneen kärpäsen vapaaksi. Pariskuntamme ei osaa tanssia, mutta heillä on hauskaa lavalla juuri siksi.

Myttyyn menemiset ennakoivat elokuvan varsinaista tappiota ja voittoa.

Helsingissä nuoripari majoitetaan lasten huoneeseen. Ollin valmentajan Eliksen myötä mukaan tulee toimiva draamallinen jännite: Elis vetää suojattiaan lehdistötilaisuuksien, PR-shown ja sponsoritapaamisien pönöttävään maailmaan, mutta juro Olli tahtoisi vain nyrkkeillä. Panokset nousevat riemullisesti, kun koutsi rehvastelee lehdistölle maailmanmestaruuden tulevan kotiin Ollin elämän onnellisimpana päivänä. Yksityiskeskustelussa Olli iskee vieläkin kovemman koukun: hän on rakastunut! Elokuvan hienous perustuu vastakkainasetteluun, missä sankaria viedään kuin talutusnuorassa valokeiloihin ja kulissien keskelle, vaikka sydän vetää aidon ja lapsenmielisen Raijan seuraan.

Elokuvan katsannossa bisnesmaailmalla, mediahuomiolla ja yleisön nälän tyydyttämisellä ei ole mitään tekemistä yksityisen ja tavallisen maailman kanssa. Sponsorilla ja nyrkkeilijällä ei ole mitään sanottavaa toisilleen. Lapsi unohtuu kakalle herrojen kartanoon prioriteettien ristiriidassa. Kaikki rakastavat Fatimaa, joka poseeraa vesialtaan yllä, mutta kukaan ei välitä naisesta, joka riisuu peruukkinsa pukuhuoneessa pallonheiton jälkeen. Onnellisuus, rakkaus ja ihmisyys kuuluvat jälkimmäiseen maailmaan.

Viimeiseen koitokseen ei valmistauduta jenkkityyliin mahtipontisen musiikin buustaamalla treenillä ja uholla, kuten esimerkiksi elokuvassa Creed (2015). Suomipojan harjoittelumontaasi tarkoittaa leijan lennättämiseen huipentuvaa luontoretriittiä – ilman taustafanfaareita. Puun oksalle unohtunut leija kuvaa kadonnutta ja jälleen löytynyttä sielua – symboliikkaa, jota Amerikan verrokki ei tunne.

Olli häviää hypetetyn ottelun täyden kotiyleisön edessä jo toisessa erässä. Kuinka päivä saattoi silti olla miehen onnellisin? Elokuva vastaa kysymykseen viimeisen kerran loppukohtauksessa. Juhlista poistunut nuoripari heittää leipää Helsingin yössä. Kohtaus ja koko elokuva on metafora elämästä, johon ihmiset on heitetty. Merkitykset kimpoavat ilmaan veden pinnasta.

Kristillinen jälkikirjoitus

Elokuvien juonikuviot mahtuvat Jumalan luomistyön puitteisiin. Huonotkin elokuvat sommitellaan jumalallisen järjestyksen mukaisesti. Keskinkertaisten elokuvien vika ei ole sekään, että ne jättäisivät käsikirjoituksesta pois kristinuskon kannalta olennaisia aiheita. Tämän kirjoituksen esimerkkielokuvat käsittelivät esimerkiksi rakkautta. Ongelma on sama kuin kehnoissa saarnoissa: teeman käsittelyssä poiketaan oikealle ja vasemmalle. Jo esimerkkielokuvani nimet ovat oireellisen leväperäisiä. Tusinaelokuvat ovat myös ihmiskuvaltaan ja hengellisyydeltään pinnallisia. Paha maailma pyörii sankarin ympärillä. Hyvät elokuvat aktivoivat katsojan omia ristiriitoja ja jännitteitä. Hahmojen törmäyskurssit tihkuvat merkityksiä. Ristiriita on myös huumorin lähde.

Lukuisat rikoselokuvat kertovat synnin todellisuudesta roistojen ja mafiapomojen kautta. Memento on antropologisesti syvällisempi. Se paljastaa, että synti tulee sisältämme. Antisankarimme traagisuus ei johdu pelkästään hänen muistivammastaan. Hän on kuka tahansa meistä. Tuo vamma on luomisjärjestykseen viilletty haava, mikä kutsuu paarmoja, syöpäläisiä ja verenimijöitä. Emmekö mekin unohda Jumalan lain silmänräpäyksessä, kun vastaan tulee synnin tilaisuus?

The Queenin teema on yleismaailmallinen ja raamatullinen, Pietarin ja Paavalin välinen konflikti. Elokuva erottuu edukseen, sillä se ei helli vain uudistusmielisiä tai lankea epookkielokuvien helmasyntiin, modernin (naisen) tukahduttaviin pakohuonelavasteisiin. Teologia ja maailman merkitys katoaa ellemme osaa yhdistää mennyttä ja tulevaa, Jumalan lakia ja vapautta, syvyyttä ja taivasta. Elokuva käsittelee myös hallitsijan ja alamaisten vertikaalista suhdetta. Kuningatarta muistutetaan hänen saaneensa auktoriteettinsa Jumalalta. Elokuvassa on kenoottinen henki, sillä niin kuin Jumala alensi itsensä syntymällä ihmiseksi ja veljeksemme niin Elisabet astuu kansansa pariin ja tasalle kuitenkaan asemaansa menettämättä. Elokuva ei piilottele Elisabetin uskoa. Kuningattaren ja peuran kohtaaminen vesipurolla on kristillinen, sillä se visualisoi Psalmia 42. Peura on paitsi Dianan, myös Kristuksen ja armon kuva. Kohtaamisen jälkeen kuningatar on Kolossalaiskirjeen sanoin pukeutunut sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Me olemme hänen kaltaisiaan, penseitä ja kaavoihimme kangistuneita, kunnes Jumala pakottaa meidät muuttumaan ja kutsuu meidät kanssaan uuteen huomiseen.

Hymyilevä mies resonoi Jeesuksen sanoja: ”sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”. Kun rakkaus varastetaan aikuisuuden vakavuudesta lapsenmielisille, me katsojat taputamme kuin lapset Dostojevskin Idiootissa. Sankarimme brändäystunarointi ja nolo tappio kehässä kertovat siitä kuinka ensimmäisistä tulee viimeisiä ja viimeisistä ensimmäisiä, sillä Olli saa kuin saakin pokaalin, rakkauden lahjan rinnalleen, kun taas voittajat ja rikkaat on Herra lähettänyt tyhjin käsin pois. Elokuva on ristinteologinen, sillä nyrkkeilijämme häviää häpeällisesti odotetun ottelun niin kuin messiaskin hävisi pitkäperjantain mestaruusottelun Jerusalemissa. Tarina ei kuitenkaan pääty kehään. Maailman silmiltä piilossa solmittu rakkaus, seurakunta, on solmittu jo ennen tappiota, ja se puhkeaa esiin kaikessa hiljaisuudessa.

Taiteessa on kauneuden leima. Luotu imitoi Luojaansa luomalla.