Lakivaliokunta on puhunut - kriittisiä mietteitä avioliittomietinnöstä

Kirkolliskokouksen lakivaliokunta on julkaissut mietinnön koskien piispojen esitystä kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Lausunto on luettavissa täältä. Ohessa kriittisiä huomioita tekstistä.

Hienoa, että mietintö listaa avioliittoon liittyviä yksimielisyyksiä. Niiden mukaan uudistajatkin hyväksyvät mm. avioliiton elinikäisyyden. Erimielisyydet ovat kuitenkin rajattu liian kapeasti ja ilmeisesti tarkoituksenhakuisesti vain sukupuoleen. Näin ollen mm. lasten saaminen avioliiton perusfunktiona sivuutetaan, samoin kysymys homoseksuaalisuuden synnillisyydestä.

Mietinnössä on teologinen virhe, sillä se ei tunnista kuin kaksi kategoriaa, ykseyden kannalta välttämättömät asiat ja adiafora-asiat. Avioliitto sukupuolineen on kuitenkin juuri näiden välissä oleva tärkeä asia. Virhe jatkuu, kun mietintö irrottaa avioliiton ja sukupuolen toisistaan ja nimittää avioliiton sukupuolen adiaforaksi. Tästä seuraa sama ristiriita kuin piispojen esityksessä: ajettu muutos on samanaikaisesti ja tilanteesta riippuen joko erittäin pieni tai elintärkeä asia. Mietintö antaa mutkat suoriksi kuvan naispappeuskeskusteluista antaessaan ymmärtää, että vuoden 1986 päätös tehtiin sen perusteella, että pappeuden sukupuoli luettiin adiaforaksi. Läksyjä ei ole luettu. Virkakeskustelun virheitä toistetaan nyt avioliittodebatissa.

Mietintö tunnustaa avioliittomallien jänniteisyyden (ei kuitenkaan ristiriitaa), mutta puolustaa piispojen esitystä silti vetoamalla jännitteisiin oppeihin kolminaisuudesta ja Jeesuksen kahdesta luonnosta. Kyseiset jännitteet ovat kuitenkin raamatullisia sekä yhden opin sisällä toisin kuin piispojen avioliittomallit. Tällaiset perustelut ovat parhaimmillaan kehällisiä. Samaan tapaan voidaan perustella aivan mitä tahansa uudistusta ja voimaan astuvaa ristiriitaa ko. jännitteillä.

Mietintö ottaa huomioon avioliittolaajennuksen vaikutuksia toisaalta hyvin, toisaalta yksipuolisesti, ja ymmärtämättä, että vaikutukset - kuten kirkkosuhteiden säilymiset tai katkeamiset, kirkkoon liittymiset tai jättämiset – ovat kehällisiä argumentteja. Sama koskee sitä sinänsä oikeaa huomiota, että avioliittoteologiaa on muutettu ennenkin.

Mietintö pitää piispojen tavoin epäjohdonmukaisesti kahta ristiriitaista mallia teologisesti perusteltuna. Totuuden etsimisen ja vääryyden tuomitsemisen sijaan siunataan erimielisyyden olemassaolo. Sama ongelma on uskonnonvapauden, omantunnonvapauden ja pakottamattomuuden korostamisessa. Nämä ovat ulkoisia ja kehällisiä asioita. Itse asia – samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen legitimiteetti – jää mietinnössä sivuun. Mietintö ei rakennu Jumalan käskyjen eikä siveellisyyden varaan, eikä edes mainitse näitä.

Mietintö huomaa uskonnonvapauden suojaavan syrjintäargumenttia vastaan, mutta kannustaa hyväksymään piispojen esityksen yhdenvertaisuutta lisäävänä toimena. Lausunto ei kuitenkaan selitä, kuinka esitys lisäisi yhdenvertaisuutta eli kuinka piispojen esitys olisi eettisesti perusteltua. Tämän avaaminen olisi siksikin perusteltua, koska juuri mitään muuta perustetta ei mietintö muutokselle annakaan. Taustalla lienee väärinkäsitys siitä, etteivät jotkut ihmiset saisi mennä kirkossa naimisiin, vaikka tämä oikeus kuuluu kaikille luterilaisille.

Mietintö yrittää piispojen esityksen tavoin sekä syödä kakun että säästää sen korostamalla syrjimättömyyttä sekä kirkon työntekijöiden omantunnonvapautta. Tosiasiassa nämä ovat ristiriidassa: Mitä suurempi yhdenvertaisuus (mietinnön mukaan), sitä pienempi vapaus omilletunnoille harjoittaa syrjintää. Mitä suurempi omantunnonvapaus, siitä vähemmän tilaa tasa-arvolle. Eivät kai mietinnön laatijat ajattele, että syrjintä olisi sallittua omantunnon suojissa? Argumentointi nojaa liiaksi omantunnonvapauksiin. Pitäisi puolustaa totuutta ja Jumalan tahtoa, ei pappien, kanttoreiden tai yksilöiden omiatuntoja, jotka eivät välttämättä tunnusta lojaalisuutta kirkon Herralle. Omantunnonvapauden myöntäminen "kompromissina", vastavuoroisuutena ja kädenojennuksena tulee ehdottomasti torjua. Meillä on tärkeämpiäkin aarteita puolustettavanamme. Omantunnonvapaus korreloi uskonnonvapauden kanssa, mutta – kuten mietintö itsekin ymmärtää – kirkon sisällä ja viroissa pelataan ensisijaisesti kirkon säännöillä. Kirkkoherran pakon kohdalla edesauttaa omantunnon vastaista (sic) toimintaa mietintö päätyy rehellisyydessään myöntämään ristiriidan, kunnes ristiriita katsotaan läpi sormien. 

Mietintö väittää virheellisesti piispankokouksen kunnioittavan molempia avioliittokantoja. Tosiasiassa kahden erilaisen, ristiriitaisen ja eri määrän totuutta sisältävän avioliittokannan asettaminen samanarvoisiksi paljastaa relativismin, joka juuri ei kunnioita oikeaa avioliittomallia.

Mietintö käyttää perusteetta kyseenalaisia termejä "sukupuolineutraali", "seksuaalivähemmistöt", "sukupuolivähemmistöt" sekä "sateenkaarevat". Haastan näiden sanojen käyttäjiä kertomaan, mihin ne viittaavat ja kuinka nämä sopivat kristilliseen uskoon. Minusta yhdenvertaisuusvaateiden tai väestöryhmien johtaminen seksuaalisuudesta, seksuaalisen halun kohteesta tai itse keksityistä ”sukupuolista” on kyseenalaista. Kirkon jäsenet nauttivat jo nyt samoja oikeuksia. Eikä samaa sukupuolta olevien parien ”avioliitto” yhdenvertaisuusvajetta poistaisikaan, kun biologia nyt on mitä on. Edelleen mietintö väittää kaikkia(!?) niitä avioliiton funktioita, jotka ovat mahdollisia myös samaa sukupuolta olevien parien kesken, sukupuolineutraaleiksi. Edes samaa sukupuolta oleva ”avioliitto” ei kuitenkaan olisi sukupuolineutraali, olisihan siinäkin kaksi miestä tai kaksi naista. Sukupuolen irrottaminen muusta olemisestamme ja tekemisestämme on järjetöntä sekä Jumalan luomistekojen väheksymistä.

Mietintö perustelee päätöstään nuorten mielipiteillä. Tämä on kyseenalaista mm. sen takia, että yhteiskunnassamme on jo vuosikymmeniä edistetty Jumalan tahdon vastaista siveettömyyttä, kuten homoseksuaalisuutta, myös kirkkomme seurakuntien ja sen työntekijöiden toimesta. Nuoret ovat yhtä puolueellisia kuin heidän kasvuympäristönsä ja me kaikki muutkin.

Rippikouluopetusten (ja vastaavien?) kohdalla mietintö ei näytä huomaavan tai välittävän siitä, että se sallii tulkinnasta riippuen joko syrjivän tai epäkristillisen avioliittomallin yhtä vahvan läsnäolon opetuksessa. Mietinnön lukija joutuukin pohtimaan, ovatko sen laatijat eettisesti välinpitämättöminä vai suhmuroijia, joille piispojen esitys onkin vain täky ja väliaikainen kompromissi myöhemmin pakotettavan ja omantunnonpesäkkeet murskaavan avioliittoratkaisun tieltä.

Mietintö korostaa, että kirkon nykytilanne on poleemisuuteenkin kärjistyvä, eriarvoistava ja jatkuva. Ikävä nykytilanne ei kuitenkaan ole perustelu hyväksyä huono avioliittolaajennus. Piispojen arvion kirkon ja yhteiskunnan tolasta voi allekirjoittaa, vaikka ei kannattaisi heidän avioliittoehdotustaan. Mietintö toteaa aivan oikein, että piispojen esityksen hyväksyminen poistaisi nykyisen ristiriidan säännösten ja käytänteiden väliltä. Ristiriita poistuisi kuitenkin myös, jos yksittäiset papit ja tahot lakkaisivat toimimasta kirkon sääntöjen ja Jumalan tahdon vastaisesti.

Lopuksi mietintö vielä alleviivaa sotkeutumistaan omaan ristiriitaisuuteensa: "Lakivaliokunta korostaa, että rinnakkaisten näkemysten tunnustaminen ei edellytä molempien näkemysten sisällöllistä hyväksymistä vaan sitä, että tunnustetaan kahden kirkon sisällä jo nyt vaikuttavan avioliittokäsityksen olemassa oleminen". Tosiasiat, huonotkin, on kuitenkin mahdollista tunnustaa ilman, että niille annetaan siunaus ja niitä varten aletaan muuttamaan pykäliä.

Pyydän tämän tekstin lukijaa rukoilemaan yhteisen kirkkomme, sen seurakuntien, päättäjien, työntekijöiden ja kaikkien jäsentensä puolesta.     

Ihmisien ja jumalien aikajana osa 12: Keisareita ja kerettiläisiä, paaveja ja barbaareja

Blogin tämä osa kattaa myöhäisantiikin eli kansainvaellusajan viimeiset vuodet. 300 ja 400 luvut ovat veljeksiä. Läntisen Rooman alasajo jatkuu, samoin kristinuskon leviäminen sekä oppiriidat. Väkiluku jatkaa laskuaan ja ilmasto kylmenemistään.

500-luku on kummallinen vuosisata. Sitä ei antiikki tai keskiaika tahdo itselleen. Siirrymme varhaiskeskiaikaan, jopa ”pimeään keskiaikaan”, kunhan muistamme, että termi on Länsi-eurooppalainen ja latautunut pysähtyneisyytensä takia. Taantuminen oli tosin totta: lukutaito ja rahatalous katosivat, rautaa ei pelkistetty, tiet rapistuivat ja kaupungit kutistuivat. Luonnontieteet ja filosofia olivat muutenkin marginaalissa, mutta latinankielinen sivistys romahti aristokraattien korvauduttua sotureilla. Toisaalta kirkot ja luostarit pitivät yllä oppineisuutta ja kirjoittivat antiikin klassikkoja uusiksi kristillisellä twistillä. Aristokraattien hyväntekeväisyys kaupunkeja kohtaan vaihtui kristittyjen köyhäinapuun.


400-415 Länsi-Rooman keisarin pääkaupunki siirrettiin Milanosta Italian Ravennaan. Linjat gootteja vastaan pysyivät Italiassa, mutta vihamieliset germaanit rynnivät Galliaan. Areiolaiset vandaalit pitivät jäätynyttä Reiniä Jumalan merkkinä saapuessaan. He taistelivat frankkeja ja roomalaisia vastaan sekä siirtyivät Hispaniaan maata vandalisoiden. Espanjaan päätyivät myös sveebit, jotka perustivat kristillisen, mutta Roomasta itsenäisen valtakunnan. Britannia täytyi tyhjentää roomalaisista sotilaista mantereen sekasorron tähden.

Roomalaisten asenne gootteja kohtaan vaihtui suvaitsevaisesta yhteistyöstä avoimeen väkivaltaan. Gootteja pakeni lahjakkaan, mutta vailla tunnustusta jääneen roomalaisen goottisotapäällikkö Alarikin turviin. Kostoretki Roomaan tarkoitti kaupungin piirittämistä nälänhädän ja epätoivon partaalle. Tilanne laukesi Alarikin mittaviin vaatimuksiin (mm. 2 500kg kultaa, 4 000 silkkitunikaa, 1500kg pippuria ja 40 000 orjaa). Kun sotilaallista tunnustusta ei vieläkään herunut, Alarikin joukot valtasivat ja ryöstivät Rooman v. 410. Tämä oli 1. kerta 700 vuoteen. Kirkot ja sinne paenneet areiolainen kuningas jätti rauhaan. Rooma toipui vähitellen iskusta, mutta esimerkiksi burgundeille piti luovuttaa suuria maa-aloja Ranskasta.

Rouva Rooman raiskaus aiheutti teologisen kriisin: kuinka Jumala salli kristillistyneen Rooman hävityksen? Uusvanhat pakanat syyttivät tapahtuneesta uutta uskontoa. Augustinus vastasi musertavalla antiikin polyteismin kritiikillään teoksessaan Jumalan valtio. Epäjumalat olivat hyödyttömiä ja jopa pahojen henkien välineitä ihmisten eksyttämiseen. Taivaalliseen isänmaahan kaipaavat platonistit saavat paremman arvion, mutta hekin jäävät maailman valtioon, koska eivät tunne Kristusta. Taivaallisen ja maailman valtioiden dualismi juontuu jo enkelien lankeemuksesta sekä Kainista ja Abelista. Kun stoalainen viisas oli kotonaan kaikkialla, kristityt ovat Augustinuksen mukaan kaikkialla muukalaisia.

Augustinuksen näky Jumalan valtiossa tuo mieleen japanilaisen animaation linnasta taivaalla. Kuva aktivoi maallisen ja hengellisen välisen dialogin. Augustinus torjui maanpäällisen onnelan, mutta käytti hyväkseen maallisen vallan pakkokeinoja vihollisiaan vastaan. 


400-428 Vuosisadan alussa kristinusko oli voittanut ja voimissaan Rooman valtakunnassa ja kilpailijat – polyteistinen pakanuus, hämärät gnostilaiset, ääriaskeettinen manikealaisuus, elitistinen platonismi, vieras zarathustralaisuus sekä paitsioon jäänyt juutalaisuus – olivat vaikutusvallassa kaukana jäljessä. Raamatun, kirkolliskokousten ja piispallisen kaitsennan myötä kristikansa oli suhteellisen yhtenäinen, vaikka areiolaiset, donatolaiset ja origenistit vaikuttivat vanavedessä, harhaoppisia lahkoja – kuten pyhää nudismia harjoittavia adamisteja – piisasi ja kiistat kävivät kuumina.

Kristinusko ja väkivalta yhdistyivät (sikäli kun tämä on mahdollista) paavinvaalissa sekä Aleksandriassa, jossa kristillinen rahvas murhasi uusplatonisen naisfilosofin Hypatiaan. Asketismi, luostarilaitos sekä neitsyysvalat alkoivat levitä myös lännessä ja saada suosiota esimerkiksi Demetriaan, Rooman rikkaimpiin ja ylhäisimpiin sukuun kuuluvan naisen valitessa neitsyyden avioliiton sijaan. Kristinusko pärjäsi myös Persiassa, missä järjestettiin kirkolliskokouksia paikallisia piispoja vahvistaen sekä Rooman sopimuksia seuraten saahin suojeluksessa.

Konstantinopolin arkkipiispa Krysostomos sai vastustajakseen keisarinna Eudoxian. Piispan puheista loukkaantuneena hän karkotti miehen kaksi kertaa istuimeltaan, mutta Krysostomoksella oli laaja kansan tuki. Seurasi raju mittelö, jonka seurauksena Hagia Sofia sortui. Krysostomos kuoli eksiilissä. Hänen jäännöksensä tuotiin myöhemmin Konstantinopoliin. Hieronymos sai käännettyä Raamatun latinaksi v. 405. Piispa Theodor Mopsuentialainen, Antiikin koulun spesialisti ja nikealainen opetti jyrkkää "erotuskristologiaa", missä Kristuksen kaksi luontoa eli hypostaasia (persoonaa), jumalallinen Logos sekä ihminen Jeesus liittyvät yhteen inkarnaatiossa tai pikemminkin ”kunniassa”. 

Augustinus jyrkkeni pakottamaan donatolaisia luovuttamaan. Liike tuomittiin Karthagon piispainkokouksessa rikolliseksi. Pakolla ei Afrikkaan ykseyttä saatu. Kolminaisuusopissa Augustinus oli ”psykologinen” sekä uusplatonistinen korostaessaan Jumalan yksinkertaisuutta ja ikuisuutta, pysyvää nykyhetkeä, jolle raamatullinen kolminaisuus jäi alisteiseksi. Hän opetti Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta. Karthagon konsiileissa määrättiin mm. kastamaan vauvat sekä asettamaan pyhimyksen reliikki kirkon alttariin.

Augustinus kamppaili Pelagius Brittiläistä vastaan tämän kieltäessä perisynnin ja korostaessa vapaan ihmisen kykenevän täyttämään Jumalan käskyt eli elämään ilman syntiä. Augustinus osoitti miehen antropologian vääräksi ja armo-opin harhaiseksi. Pelagiukselle armo samaistuu ihmisen kyvykkyyteen sekä Jumalan lakiin. Pelagius tuomittiin laajemminkin, mutta tekojen ja armon suhde jäi lännen ja protestantismin asiaksi. Augustinuksen väittely piispa Julianuksen kanssa sortui kiukutteluun ja happamuuteen seksuaalisuutta kohtaan: nautinnonhakuisuus on syntiä avioliitossakin. Tasa-arvo- ja seksikysymyksissä Augustinus oli ”tavallinen”. Hän piti avioliittoa hyvänä, selibaattia parempana.

Johannes Cassianus toi luostariajatuksia länteen ja perusti Marseilleen luostareita. Mies tuomitsi Pelagiuksen synnittömyysvaateen, mutta ei yhtynyt Augustinuksen linjaan, jonka takia häntä on haukuttu semipelagiolaiseksi. Cassianuksen askeettinen linja oli tavallinen idän ja kirkkoisien tulkinta kristinuskosta: pelastus on synerginen yhteistyö ihmisen ja Jumalan välillä, ei monergistinen ja predestinoitu Jumalan työ kuten Augustinuksella.


431 Keski-Amerikassa purkautuu tulivuori, jonka tuhovoima lienee historian suurin. Todistusaineistoa tuhosta ei ole juuri saatavilla, mutta ilmeisesti mayat ja Teotihuacan kärsivät suuresti purkauksesta, joka kenties aiheutti myös ilmaston kylmenemisen.


428-440 Nestorilainen kriisi puhkeaa, kun Nestorios pääsee Konstantinopolin piispaksi ja torjuu Marian nimittämisen Jumalansynnyttäjäksi. Syy tähän oli miehen antiokialainen erotuskristologia: kohdusta syntyminen (tai kuoleminen) ei kuulu jumalalliselle, vaan inhimilliselle luonnolle. Ilmeisesti äitiys oli myös piispalle vastenmielistä. Nestorios joutui konfliktiin keisarin sisaren Pulkherian kanssa, sillä tämä suosi Mariakulttia ja piti itseään Marian maallisena vastineena. Nestoriosta vastusti etenkin Aleksandrian häikäilemätön, mutta syvällinen piispa Kyrillos. Hän korosti sitä, että jumalallinen ja inhimillinen olivat Kristuksessa aina yhdessä, myös synnytyksessä ja jopa kuolemassa – hän tosin kirjoitti paradoksaalisesti ”Jumala koki kärsimyksen vailla kärsimystä”. Kyrillos uskoi Jeesuksen yhteen luontoon, joskin luonto oli tässä liki persoonan – tai oikeastaan hypostaasin – synonyymi, lihaksi tullut Logos.

Nestorioksella oli Antiokian tuki, mutta muuten hän joutui epäsuosioon, vaikka itse pyysi keisaria ratkaisemaan asian. Efesoksen kirkolliskokouksessa v. 431 Nestorios hävisi ja Kyrillos voitti. Tämä johtui ortodoksiasta, enemmistöstä sekä siitä, että häviäjät tuomittiin ennen kuin he ehtivät paikalle. Varjokokous tuomitsi puolestaan Kyrilloksen, minkä jälkeen keisari lähetti molemmat opettajat maanpakoon. Kokouksen seurauksena Persiassa oleva kirkko sekä itäsyyrialainen kirkko irtaantuivat katolisesta kirkosta, sillä eivät hyväksyneet kokouksen päätöksiä. Persian roomavihamielisyydessä tämä oli edullistakin. Tosin vainot alkoivat pian taas Persiassa johtuen mm. siitä, että paikalliset uskonkiihkoilijat hyökkäsivät zarathustralaisia vastaan.

Efesoksen kokous (joka pidettiin neitsyt Marialle omistetussa kirkossa) vahvisti Marian asemaa. Nestorioksen marionologia oli hillitympi eli ”protestanttinen” sisältäen jopa kriittisen linkin Efesoksen Artemiin palvontaan. Roomaan rakennettiin Santa Maria Maggiore -basilika. Kirkko julisti uutta Roomaa hävityksen jälkeen: Romulus ja Remulus vaihtuivat Pietariin ja Paavaliin, Vestan neitsyet Marian neitseisiin. Jerusalemiin rakennettiin Marian hautakirkko, mistä käsin levisivät traditiot Marian kuolonuneen nukkumisesta. Konstantinopolissa Marian kultti auttoi luomaan kristillisen suurvallan, missä Maria edusti taivaallisen korkeinta asemaa ja suurinta mahtia.

Idän korkea mariologia tulee ilmi Proklos Kontantinopolaisen puheissa: Maria on turmeltumaton paratiisi, hänen kohtunsa ahjo, jossa taottiin ase Paholaista vastaan, liitonarkku sekä palava pensas, joka yksin(!) kantoi maailman lunastuksen. Vastaavasti Kyrilloksella kaikki, mikä on Kristuksen ja kristinuskon ansiota, on myös Marian ansiota, sillä Jeesuksen syntymä ja koko pelastustalous olisi jäänyt toteutumatta ilman häntä. Näinhän Maria ainoa historian ihmisinä antoi itsestään Pyhään Kolminaisuuteen. Ankyran (nyk. Ankara) piispa Thedotos puolestaan opetti, että Hengen tuli puhdisti Marian kaikesta synnistä ja lihallisuudesta, sillä muuten hän ei olisi voinut kestää Jumalaa kohdussaan. Hesykhios Jerusalemilainen ylistää Mariaa taivaallisena hallitsijana sekä kuningattarena psalmin 45 kautta. Lännessä mariologia oli hieman vaatimattomampaa ja vailla poliittista ulottuvuutta, sillä prosessi kulki jopa päinvastaiseen suuntaan kuin idässä: kristinuskon irtaantumiseen maallisesta vallasta.


425-455 Taitava ja hunnien taktiikat tunteva Flavius Aetius johti ensin Gallian sotajoukkoja, sitten Länsi-Rooman armeijaa ja lopulta koko valtakuntaa. Mies sai hunnien tuen taistellessaan gootteja, frankkeja sekä burgundeja vastaan, mutta joutui sotaan Pohjois-Afrikan vallantavoittelija Bonifacitusta sekä tämän kanssa liittoutunutta ja Hispaniassa majailevaa älykästä vandaalikuningas Geiserikiä vastaan. Visigootit tahtoivat Iberian itselleen vaikka väkisin, joten vandaalit opettelivat laivan rakennusta ja lähtivät kohti Afrikkaa 80 000 miehen voimalla. Vandaalit valtasivat Afrikan Numidian ja Mauretanian tuhoten näin roomalaisten mare nostrum -eetoksen. Alueen pääkaupungin, Karthagon oli myös antauduttava. Rooma sai tehtyä sopimuksen viljankuljetuksista, mutta Geiserik oli pakko tunnustaa kuninkaaksi v. 442. Afrikassa vandaalit perustivat roomalaistyyppisen ja areiolaisen valtakunnan katolisia kristittyjä vainoten.

Hunnit olivat barbaareista raakalaisimmat. Heillä ei ollut kirjoitustaitoa, ei maanviljelyä, kaupunkeja tai juuri mitään omaa kulttuuria – vain paimentolaisuus ja tuhoamisvimma. Ratsujen kanssa he olivat ylivoimaisia – etenkin kyetessään ampumaan jousilla ratsastaen, jopa täydessä vauhdissa ja taaksepäin. Siinä missä rikkaalla roomalaisella oli ehkä yksi ratsu, tavallisella hunnilla saattoi olla jopa kuusi. Hevosten avulla huolto ja äkki-iskut olivat tehokkaita. Hunnit karaisivat lapsensa pakkasella ja viiltelyillä sekä muotoilivat näiden kallot litteämmiksi. Ruoakseen nämä villit söivät juuria ja raakaa lihaa.

Hunnipäällikkö Anttilan yhdistävät hunnit sekä monet barbaariheimot ryöstelivät Itä-Euroopassa ja Vähässä-Aasiassa uhmaten Rooman mahtia. He vaativat idän keisari Theodosius II:lta raskaat rauhanehdot, kuten 300 kiloa kultaa vuodessa. Silti tappaminen jatkui ja barbaarit hallisivat Itävallan, Unkarin, Romanian ja Etelä-Venäjän laajoja maita. Attila tahtoi vaimokseen keisarin sisaren Honorian. Tämä tahtoi myös Attilan! Kipakka prinsessa oli pelattu poliittiseen paitsioon. Myötäjäisiksi pitimän saaman puoli valtakuntaa. Kun näitä ei herunut, Attila marssi hävittämään Saksan ja Ranskan maita. Aetius sopi välejään germaanivihollisten kanssa, kokosi suuren armeijan ja voitti Attilan Katalaunien kenttien taistelussa v. 451. Attila jäi kuitenkin voimiinsa ja ylitti Alpit Hannibalin elkein. Hän valtasi ensimmäisenä Aquileian kaupungin, josta paenneet perustivat uuden kaupungin, Venetsian. Attila eteni uhkaavasti mm. Milanon valloittaen, mutta pysähtyi ja kääntyi takaisin kohdattuaan paavi Leon ja ottaessa vastaan tämän lahjuksen. Attila kuoli pian, jonka jälkeen hunnit hajaantuivat historian havinaan.

Aetiuksen vihamiehet onnistuivat saamaan keisarin surmaamaan hänet. Aetiuksen omat kostivat surmaamalla keisarin. Kun vielä keisari valittiin heikko Maximus, putosi Rooma Geiserikin käsiin. Mies oli jo hyökännyt menestyksekkäästi Sisiliaan ja Italiaan. Vandaalit marssivat vastarinnatta Roomaan v. 455 ja ryöstivät kaupunkia kymmenen päivää. Leo onnistui sentään estämään kaupungin laajemman tuhon ja väestön teurastuksen. Kaupunki surkastui eikä toipunut iskusta 200 vuoteen.


430-460 Kristinusko säilyi länsi-Britanniassa, Cornwallin ja Walesin syrjäseuduilla. Katolinen kirkko joutui kilpailemaan pelagiolaisuutta vastaan. Vaikeista ajoista huolimatta seurasi kirkon riemuvoitto, mihin roomalaiset armeijat eivät olleet pystyneet: ”barbaarien saari” Irlanti kristillistettiin. Muutoksen pääairut oli pyhä Patrik, brittiläinen kristitty, jonka merirosvot veivät orjaksi Irlantiin. Paettuun mies opiskeli papiksi ja lähti käännyttämään irlantilaisia menestyksellä ja kelttien kielellä. Myöhemmin Patrikin ja druidien kohtaamiset kuvattiin ihmeiden koitoksena Raamatun Elian ja Baalin pappien tavoin. Patrikin toiminnan myötä maahan vakiintui piispainistuin, kirkko ja luostarilaitos. Tämä levitti Kristuksen tuoksua Skotlantiin ja Englantiin. Patrik on kova nimi Irlannissa ja Amerikassa.

Roomalaisten kieltämä ja druidien harjoittama kelttiläinen polyteistinen uskonto oli säilynyt Irlannissa. Keltit uskoivat mm. aurinkojumalaan (kelttiristit huom.) sekä Dagdaan, Torin kaltaiseen ukkosenjumalaan, joka oli myös isähahmo, druidi, runsauden tuoja ja sikojen paistaja. Irlannin toinen suojeluspyhimys, kelttijumalan nimen saanut Brigid (Riitta) isä ja puoliso olivat druideja, mutta naisen kristinusko voitti pakanuuden olutihmeillään sekä nunnaluostareillaan. Keltit uskoivat tuomiopäivään eli ragnarökiin, mikä oli kristinuskon kannalta hyvä yhteneväisyyden ja toivon näköalan takia. Saaren kristillistymisen myötä druidit kokivat arvonalennuksen papeista ja tietäjistä puoskareiksi ja noidiksi.


400-499 Kiinassa itäinen Jin-dynastia sekä 16 pohjoisen pikkuvaltion aika jatkuu. Maan paras keisari oli Jinin Liu Yu, joka voitti kaksi 16:sta kuningaskunnasta. Hän myös lopetti Jin-dynastian v. 420 asettumalla keisariksi keisarin paikalle aloittaen näin lyhyen ja hyväaikaisen Liu-Song-dynastian. Dynastia oli ensin buddhalainen, sitten taolainen. Buddhalaismunkki Kumarajiva loi kiinalaisen buddhalaisuuden kääntämällä tekstejä kiinaksi. Tämän oppilas Seng-dzao yhdisti taolaisuutta ja buddhalaisuutta käytännönläheiseen välittömyyteen, missä tyhjyys ja äänettömyys voittavat sanat, opit ja kategoriat. Tutkimusmatkailija Faxian kävi puolestaan keräämässä buddhalaista viisautta Intiasta ja Sri Lankasta. Hirveät valtariidat lopettivat Jin-dynastian v. 479. Tuoba-klaani hallitsi yhtä 16:sta kuningaskunnasta. He perustivat pohjoisen Wei-kuningaskunnan ja onnistuivat yhdistämään 16 kuningaskuntaa lippunsa alle. Keisari oli taolainen, joka käynnisti buddhalaisten vainot, koska liitti uskonnon häntä vastaan syttyneeseen kapinaan. Buddhalaisuus sai kuitenkin armahduksen ja koki nousukauden.


400-499 Pohjois-Amerikka elää edelleen esihistoriallista aikaansa. Mainittakoon kuitenkin mantereen laaja Hopewell-perinne, missä alkuperäisasukkaat muodostivat laajoja kauppaverkostoja. Armeijoita tai suuria valtioita ihmisillä ei vielä ollut, vaan pienempiä yhteisöjä, jotka tekivät taidokkaita käsitöitä ja rakensi jänniä kumpuja. Uskonnosta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta ilmeisesti jonkinlainen animismi-shamanismi vallitsi. Perinne katosi vuosisadan loppuun mennessä. Syynä oli ehkä maanviljelyksen leviäminen, kylmyys, joka ajoi riistan pois tai sodankäynti yhteisöjen kasvaessa.


448-452 Efesoksen kirkolliskokouksen jälkeen ilmeni Nestorioksen erotuskristologialle vastakkainen harha, dokeettisuuteen kallistuva monofysitismi, jonka mukaan Kristuksella oli ainoastaan yksi jumalallinen luonto. Opin isänä pidetään Konstantinopolin luostarinjohtajaa Eutykhestä tai Kyrillosta. Aleksandriassa käsitys hyväksyttiin ja vahvistettiin Efesoksen jopa väkivaltaisessa uudessa kirkolliskokouksessa v. 449. Vastarinta oli kuitenkin suurta. Siksi idän keisari Marcianus kutsui koolle Khalkedonin kirkolliskokouksen eli 4. ekumeenisen kirkolliskokouksen v 451. Kokous päättyi – Nestorioksen iloksi – vahvistamaan Kristuksen kaksi luontoa. Kokous kuitenkin tuomitsi nestorilaisuuden – luonnot pidettiin yhdessä, hypostaasissa, kuten paavi Leo ja Kyrillos olivat opettaneet.

Konstantinopoli jymäytti ja julistautui Rooman kanssa kirkolliseen johtoasemaan Aleksandrian sivuuttaen. Samalla vuoden 381 Konstantinopolin kokous tulkittiin universaaliseksi. Bysantin ja kristinuskon valtioliitto ei kuitenkaan nielaissut länsi-Roomaa, sillä Leo oli vahva piispa, joka korosti Pietarin ja apostolisuuden perinnettä. Lännessä oli luonteva korostaa maallisen ja hengellisen vallan eroa.

Khalkedon hyväksyttiin lännessä ja kreikankielisillä alueilla, mutta ei Syyriassa, Palestiinassa eikä etenkään Egyptissä, missä se nähtiin nestorilaisena. Kokouksen teologinen paino on lähinnä Jeesuksen luonnoissa, ei hypostaasissa, jolloin Jeesuksessa on ikään kuin kaksi agenttia. Monofysitismi sai laajan kannatuksen idän kristillisyydessä, kansan parissa sekä luostareissa.


438-485 Platonin Akatemia sinnittelee ja kokee jopa viimeisen kukoistuksen uusplatonikko Prokloksen johtamana. Proklos kirjoittaa kosmoksen täydellisyydestä ja hierarkkisuudesta. Kaikki liittyy kaikkeen analogisessa rakenteessa, missä samankaltaisuudet muodostavat ketjuja. Ylimpänä ketjussa ovat kreikkalaisiin jumaliin samaistuvat henadit. Filosofia tarkoittaa askeesia ja meditaatiota, sielun paluuta ja nousua intellektuaaliseen olemiseensa materian vajavaisuudesta. Plotinoksesta poiketen Proklos ei määritellyt aineellisuutta pahaksi. Materiaalisetkin sanat, teot ja objektit voivat kohottaa mieltä, sillä niissä huokuu henadien voima.


457-489 Roomassa taidokas sotilaskomentaja Maiorianus kahmaisi keisarin kruunun ja kävi voitokkaita sotia germaaneja, vandaaleja sekä Espanjan visigootteja vastaan. Geiserik sai kuitenkin vihiä miehen Afrikkasuunnitelmista ja onnistui sabotoimaan tämän laivaston. Maiorianuksen surmasi roomalainen, mutta goottisyntyinen ja siten areiolainen ylipäällikkö Ricimer, joka oli menestynyt vandaaleja vastaan. Länsi-Roomassa oli enää heikkoja keisareita.

Geiserik oli vallannut koko Sisilian luoden vandaaleille viljaimperiumin. Kuningas päihitti bysanttilaisen laivaston. Sotaretki Kreikkaan sujui huonommin. Myöhemmin vandaalit neuvottelivat Bysantin kanssa, jolloin Afrikkaan tuli mm. uskonnonvapaus. Vihamieliset barbaarikuninkaat Odovakar ja Geiserik tekivät sopimuksen, jossa edellinen sai Sisilian, jälkimmäinen veroja. Geiserik oli kaapannut Roomasta myös keisarilliset prinsessat. Hän haaveili dynastian perustamisesta, mutta hänen seuraajallaan ei ollut kykyä tätä luoda.

Herulipäälikkö Odovakar kahmaisi itselleen vallan syrjäyttäen Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuksen v. 476. Miehestä tuli Italian kuningas. Itägoottien jalosukuinen Theoderik Suuri puolestaan anasti Italian kuninkuuden Odovakarilta v. 489. Theoderik oli barbaari ja areiolainen, mutta kunnioitti roomalaista koneistoa ja katolista kirkkoa.

Theoderikin kuuluisin virkamies oli ”viimeinen roomalainen, ensimmäinen skolastikko”, sivistynyt kristitty filosofi Boethius, joka kuitenkin joutui kuninkaan epäsuosioon syytettynä veljeilystä Bysantin kanssa. Mies tuomittiin kuolemaan. Vankilasta kirjoitettu Filosofian lohdutus on varhaiskeskiajan (524) merkittävin kirja. Kirjassa etsitään platonistisesti kestävää onnellisuutta katoavaisen ja pettävän maailman takaa. Boethius on taustavaikuttaja läntiselle platonismille sekä kristinuskon ja filosofian, uskon ja järjen liitolle. Boethiuksen musiikkiteoria on kuin Pyhtagoraalla: soitinten lisäksi ihmiset, planeetat ja koko universumi soivat harmonisesti.


449-488 Rooman legioonia vaille jääneet britannialaiset palkkasivat päällikkö Vortigernin johdolla angleja, sakseja ja juutteja palkkasotureiksi piktejä vastaan. Juuttien päällikkö oli Hengist, juutti eli esitanskalainen. Piktit kaatuivat helposti. Maksun kanssa tuli kuitenkin eripuraa, jonka seurauksena Hengist kävi kovistelemaan työnantajaansa. Saarelle saapui vielä lisää sakseja riehumaan, jolloin britit lähettivät valituskirjeen Aetiukselle – apua saamatta. Seuraavina vuosikymmeninä Hengistin saksit kurmottivat brittejä. Hänen pojastaan Aesecista tuli maan itäosien ja Kentin kuningas v. 488. Lontoo rappeutui. Saaren nimi vaihtui Englanniksi ja lingua franca keltistä pohjoisgermaaniksi eli anglosaksiksi, muinaisenglanniksi. Sakseilla oli oma kulttuuri, mutta lukutaitoa heillä ei ollut, saati filosofiaa tai kehittynyttä (lue monoteistista) tai armollista uskontoa.


400-543 Persian mahtavan valtakunnan sinnitellessä hunneja vastaan, he siirtyivät ahdistelemaan Intian Gupta-valtakuntaa. Tämä kesti hyökkäykset – jopa barbaarit murskaten. Valtakunta eli kukoistuskauttaan vallattuaan sakojen alueet ja saatua näin Arabian kaupan itselleen. Kauppa kukoisti myös Afrikan ja Kiinan kanssa. Kulttuuri kukki ja ihmiset saivat mm. seurata Kalidasan Sakuntala-näytelmää, missä kuningas rakastuu alempiarvoiseen tyttöön. Hindulaisuus ja buddhalaisuus elivät vahvoina. V. 427 perustettu Nalanda-luostari oli oppineisuuden ja buddhalaisuuden keskus, tavallaan maailman ensimmäinen yliopisto. Sieltä on peräisin mm. kymmenjärjestelmä nollineen. Gupta-ajalta tunnetaan ensimmäiset Buddhan veistokset lootusasennossa. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa hindujumalilta, etenkin Vishnulta.

Buddha opettaa opetuslapsiaan lootusasennossa dharman ympyrä sädekehänään. Kristinuskon tavoin buddhalaisuus levisi tehokkaasti ajanjaksolla 400-599.   


Hindulaisuuden pääsuuntaukset shivalaisuus, vishnulaisuus ja shaktismi saivat nykyisen muotonsa sekä laajan taruston puranoissaan. Shaktismissa pääjumalatar on Devi, joka ottaa useita muotoja kuten neitsyt- vauras- ja viisausjumalatarten Durgan, Lakshmin ja Saraswatin hahmot. Shakti tarkoittaa jumalan voimaa, energiaa. Shiva on paitsi aviomies ja tuhoava tanssin herra myös jooga-askeetikko. Vishnu on järjestyksen ja rakkauden jumala, jonka inkarnaatiot todistavat hindulaisuuden kyvystä sisällyttää itseensä vieraita ja kansanuskon aineksia. Filosofinen jooga kehittyi keinoksi saavuttaa yhteys perimmäiseen tietoisuuteen, jumalaan. Hindulaisuuteen kuuluu myös arkkityyppinen avadhuta, joka on jumala ja pyhä hullu, askeetti, guru ja elostelija yhdessä hahmossa.

Toivuttuaan hunnit iskivät uudelleen. Voimia vastarintaan ei enää ollut kuten ennen. Hunnit saatiin ajettua Intiasta, mutta Gupta-aika päättyi paikallisten kilpailijoiden lohkaistuaan valtakunnasta osansa. Raaka hunnikuningas Mikirakula oli vainonnut buddhalaisuutta ankarasti. Kukoistuksen tuho ja klassisen ajan vaihtuminen keskiajaksi tapahtui siis samoihin aikoihin tai vähän viiveellä kuin Länsi-Roomassa.

Tantra vakiintui hindulaisuuteen gupta-kauden lopulla, joskin alkuajan ja tantran muusta hindulaisuudesta erottuvan sisällön osoittaminen on työlästä. Tantraan kuului mm. veren uhraamista, henkiolentojen palvontaa sekä magiaa. Tantrametafysiikassa kaikki on yhtä tietoisuutta ja todellisuutta, jota kuvaa Shivan ja Shaktin, myös falloksen ja vulvan, yhtyminen. Tantra on (myös) antiaskeettista, sillä se ei lue maailmaa harhaksi, vaan tietoisuuden liikkeeksi. Tantran antropologia tekee ihmisestä ”energiakehon”. Meditaation kiintopisteiden eli chakrojen avulla joogi ymmärtää kehonsa ja itsensä mikrokosmokseksi, herättää kundalinishaktinsa eli alkuykseytensä sekä puhdistaa itsensä rituaalien avulla muuttuakseen Shivaksi.


493 Brittien sotapäällikkö Ambrosius Aurelius voittaa saksit Mount Badonin taistelussa. Ambrosius oli roomalaisten aristokraattien perillinen, kristittykin. Muutenkin voitokas soturi identifioitiin vuosisatoja myöhemmin Arthuriksi. Legendat pyöreän pöydän ritareista sekä Graalin maljan etsinnöistä ovat myöhäissyntyisempiä.



400 ja 500 luvut osoittavat, että 300 luku – ellei vielä 400 luvun alku – oli kristillisen teologian kulta-aikaa. Pyhimyksiä syntyi silti näinäkin vuosisatoina. Esimerkiksi neitsyt ja ihmeidentekijä Genevievestä tuli Pariisin suojeluspyhimys. Syyrialainen munkki ja pyhittäjä Maron teki niin ikään ihmeitä ja levitti kristinuskoa Syyriassa ja Libanonissa. Kuvassa suosittu pyhimys, Simon pylväskilvoittelija, joka eli yli 30 vuotta hurskasta elämää pylvään päällä.


500 Madagasgar löydettiin ja asutettiin näihin aikoihin afrikkalaisten tai indonesialaisten toimesta. Saarella ei asunut ihmisiä. Paikallinen megafauna, kuten jättiläislemurit kuolivat pian sukupuuttoon.


496-507 Frankit olivat liittoutuneet merovingisukuisen kuningas Klodovigin (Ludwig) alaisuuteen. Kuningas kääntyi katoliseksi kristityksi. Iäisyyden lisäksi päätöksellä oli maallisia etuja, sillä yhteinen usko yhdisti nyt roomalaisia ja frankkeja. Lisäksi hän sai nyt ”oikeutuksen” käydä sotaan Gallian gootteja, burgundeja ja muita areiolaisia kansoja vastaan. Pian Gallia olikin frankkien hallussa. Germaaniruhtinaiden vallan perustelu jumalien jälkeläisinä vaihtui suojeluspyhimyksiin, kuten pyhään Marttiin. Tarinaan kuului myös pyhä turvautuminen Kristukseen alemanneja vastaan käydyn taistelun edellä Kontantinoksen tyyliin. Kaste tuskin pehmensi hallitsijaa. Äkkiä kääntynyt kansa ei välttämättä kokenut sydämen uskoa, mutta kenties tie omaan vakaumukseen kävi ulkoisten puitteiden vaihtumisen myötä.

Klodovigin valtakunta on merkittävä. Kokonainen aika on saanut nimensä hänen suvultaan. Ranskan ja Saksan valtiot juontuvat vahvasti frankeista. Frankkien käyttämistä murteista ja sekakielistä muodostui muinaiset ranskan, saksan ja hollannin kielet. Klodovigin jälkeen frankit jatkoivat vahvoina, mutta jakaantuneina traditionalististen valtariitojen takia.

Frankkihistorioitsija, Toursin kaupungin piispa sekä pyhän Martin ja muiden pyhimysten tarinoita välittänyt Gregorius Toursilainen kirjoitti näin keskiajan ensimmäisiä säkeitä. Antiikista keskiaikaan siirryttäessä merkittävä hahmo on myös runoilijapiispa Venantius Fortunatus, joka palveli frankkien hovissa. Miehen hymnejä löytyy Suomen luterilaisesta virsikirjasta. Yhden teorian mukaan Fortunatukselta on peräisin Athanasioksen uskontunnustus, joka kuuluu mm. luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja jota pidettiin pitkään virheellisesti Athanasioksen kirjaamana. Tunnustus on kolminaisuusopillisten ja kristologisten pohdintojen summa. Se opettaa kolminaisuuden persoonien tasa-arvoa, joskin ”Jumaluudessaan Kristus on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähempiarvoisempi.”


482-525 Bysantin keisari Zenon ja Kontantinopolin piispa Akakios etsivät käskykirjeellään valtakunnan yhteyttä esittämällä khalkedonilaisen kristologian monofysiiteille mieluisana. Rooman piispainkokous vastasi erottamalla Kontantinopolin, Antiokian ja Aleksandrian piispat katolisesta kirkosta. Bysantti vastasi erottamalla Rooman piispan Felix III:n kirkosta. Monofysiitit – yhtenä johtajanaan Severus Antiokialainen – eivät taipuneet. Kirkon hajoaminen oli enemmän totta kuin koskaan. Zenonin seuraaja Anastasius suosi monofysiittejä. Hänelle – sekä myöhemmälle ajalle – seuraava paavi Gelasius opetti kirkollisen ja maallisen vallan erottamisesta. Anastasius joutui vaikeuksiin, kun hänen kenraalinsa Vitalius käytti hyväkseen epäsuosittua monofysitismiä nousten kapinaan. Kapina tukahdutettiin. Yhteys saatiin solmittua seuraavan, khalkedonilaisen keisarin Justinoksen aikana v. 519. Konstantinopoli tunnusti vääryyteensä ja Rooma palautui ykköseksi. Monofysitismi jäi voimiinsa idässä, etenkin Egyptissä.

Zenonin aikaan bysanttilaiset sotivat samarialaisia juutalaisia vastaan Palestiinassa.

Iberian kuningas Vakhtang I perusti Georgian nykyisen pääkaupungin Tbilisin. Miehen kerrotaan voittaneen jättiläisen taistelussa, saatuaan prinsessan vaimokseen ja sotineen menestyksekkäästi hunneja vastaan Intiassa. Iberia oli persialaisten ja zarathustralaisuuden talutusnuorasta, jonka Vakhtang katkaisi kääntymällä Itä-Rooman ja kristinuskon puoleen. Tästä seurasi yhteydenottoja valtojen välillä, missä Georgian kansallissankari kohtasi loppunsa.

Mystikko Dionysios Areopagita postuloi uusplatonistisen teologiansa takapiruinaan Origenes ja Proklos. Miestä pidetään jopa pyhimyksenä, koska häntä luultiin Paavalin aikalaiseksi. Dionysioksen kosmologiassa todellisuus jakaantuu ideamaailmaan ja alempaan materiaaliseen maailmaan sekä taivaallisiin ja seurakunnallisiin hierarkioihin. Alempi todellisuus on kuva ylemmästä, jota se imitoi ja johon se partisipoi. Armo liikkuu alaspäin, askeetti kipuaa Jaakobin tikapuita ylöspäin. Kohoaminen tarkoittaa apofaattista teologiaa, sillä Jumala asuu yliaistillisessa todellisuudessa, mitä ei voi sanoittaa. Toisaalta Dionysios käyttää symbolin käsitettä yhdistävänä portaana todellisuuksien välillä. Termin ambivalenttius laittaa kysymysmerkin Dionysioksen teologialle: onko ehtoollinen ja inkarnaatio ”vain” korkeamman todellisuuden symboleja?


529 Orangen toinen kirkolliskokous Ranskassa hyväksyi Augustinuksen armo-opin Pelagiusta vastaan lievennettynä eli semiaugustinolaisena: Ennaltamääräminen ei määrää ihmistä tekemään syntiä, jolloin tahdon vapaus sekä predestinaatio vahvistetaan. Armo vapauttaa ihmisen tekemään hyvää, jolloin armo ja ansiot tulevat molemmat hyväksyttyä. Konsiili tuomitsi myös semipelagiolaisuuden eli ihmisen ja Jumalan välisen yhteistyön pelastuksessa. Luterilainen huomauttaa: ei idän, eikä lännen kirkko ole noudattanut kokouksen päätöstä. Ovatko toisaalta protestantitkaan?


529-560 Benedictus Nursialainen (Italia) perustaa Monte Cassinon luostarin, laatii luostarisääntönsä ja toimii näin koko läntisen kristikunnan luostarilaitoksen isänä. Ylhäinen nuorukainen ehti rakastua naiseen, mutta syntinen elämä ei maistunut ja niin Benedictus vetäytyi kolmeksi vuodeksi luolaan. Hän perusti useita luostareita, joiden tunnus laajeni koko keskiajan lentäväksi lauseeksi: ora et labora. Opiskelu kuului rutiiniin, jolloin luostarit säilyttivät antiikin perinteitä jälkipolville. Benedictuksen säännön rukoushetket ovat luterilaisillekin tuttuja. Varhaiskeskiajalla munkkius tai nunnuus ei välttämättä ollut yksilön oma valinta, sillä vanhemmat toivat laitoksiin 7-vuotiaita lapsia.

Luostarisääntö korostaa epäyllättävästi kuuliaisuutta, nöyryyttä, paastoamista, itsensä kieltämistä sekä kurinalaisuutta (fyysiset rangaistukset kuuluivat asiaan). Nauramattomuus ja puhumattomuus laskettiin hyveiksi. Apotti on Jumalasta seuraava. Jumala tarkkasi munkkeja lakkaamatta. Uskosta tai armosta sääntö ei puhu, ansioista kylläkin. Pyhän Hengen riemu, lempeys ja vieraanvaraisuus kuuluivat päiväjärjestykseen.

Monte Cassio jäi langobardien jalkoihin, mutta elpyi myöhemmin.


527-565 Justinianus I Itä-Rooman keisarina sai rauhoitettua bulgaarien ja slaavien vaivaaman Balkanin sekä valloitettua Krimin niemimaan. Hän kävi taisteluun kristinuskon kilpailijoita, kuten pakanuutta ja juutalaisuutta vastaan jopa vainoihin yltyvällä reformillaan. Samarialaisten kapinat murskattiin. Hänen vaimonsa oli entinen prostituoitu Theodora. Keisarin näyssä kristinusko ja keisarikunta liittoutuivat valtakuntaa lujittaen (vrt. Pantokrator-ikonit). Kaupungin vaunukilpa-ajojen sirkuspuolueiden yhteenotosta lietsoutunut Nika-kapina (531) uhkasi tuhota koko valtakunnan, mutta väkivalta ratkaisi tämänkin ongelman. Keisari rakensi uudelleen Hagia Sofian, maailman suurimman kirkon. Kirkko julisti itä-Rooman ylemmyyttä antiikin Roomasta sekä Salomon vanhasta liitosta. Hän pystytti myös 40m korkean pylvään, jonka huipulla oli hänen ratsastajapatsaansa Mannerheim-tyyliin. Tältä ajalta on peräisin (taas) Konstantinopolin patriarkan ylimmän johtoaseman tavoittelu, ilmeisesti perusteluna se, että apostoli Andreas oli perustanut kaupunkiin seurakunnan. Sassanidien kanssa Justinianus solmi ikuisen rauhan – hinta 500 kiloa kultaa. Sopimukseen kuului ajokoirien laitto ei-khalkedonilaisten piispojen perään.

Keisari sulki Platonin akatemian v. 529 – tai paremminkin lopetti sen rahoituksen. Kyseessä ei tällöin ollut esimerkiksi luonnontieteiden keskus, vaan uusplatonistisen mystiikan mekka. Samana vuonna Benedictus Nursialainen perusti länsimaisen luostarilaitoksen. Vuosi onkin vahva ehdokas (pakanallisen) antiikin vaihtumiseksi (kristilliseksi) keskiajaksi.

Justinianuksen aikana monofysiitit ja khalkedonilaiset taistelivat oikeuksistaan. Paavit puolsivat jälkimmäistä, keisarikin, mutta suvaitsi myös kerettiläisiä. Konstantinopolissa 5. ekumeeninen kirkolliskokous (553) tuomitsi itäisten piispojen ja keisarin toimesta ns. ”kolmen kappaleen” eli teologin (mm. Theodor Mopsuestialaisen) sekä areiolaiset, nestorilaiset ja Origeneen. Tarkoitus oli vakuuttaa monofysiitit khalkedonin ortodoksisuudesta. Lännessä konsiili ei saanut vastakaikua. Paavi Vigilius, joka ei osallistunut konsiiliin, allekirjoitti päätökset painostettuna. Tämän ja seuraajansa Pelagiuksen yhtyminen keisarin ja konsiilin päätöksiin aiheutti laajaa kritiikkiä, jopa ehtoollisyhteyksien katkomisia. Monofysiitit eivät hyväksyneet kokousta, eivätkä taipuneet Justinianuksen pakonkaan alla.

Vuonna 542 Kontantinopolissa puhkesi kulkutautiepidemia, ilmeisesti paiserutto, vuosisadan ankarin tauti, johon kuoli kolmannes kaupungin väestöstä. Ilmeisesti epidemia levisi myös Persiaan ja Kiinaan.

Lännessä keisarin sotapäällikön Belisarius onnistui yllättää alivoimaisella joukollaan Pohjois-Afrikan vandaalit Karthagon valloittaen. Menestyksestä innostuneena joukko valtasi myös Sisilian, goottien hallitseman Etelä-Italian sekä Rooman. Gootit yrittivät vallata kaupungin takaisin siinä melkein onnistuen. Belisarius valtasi vielä Ravennan ja olisi päässyt jopa Italian kuninkaaksi, mutta hänet kutsuttiin takaisin itään. Gootit olivat juonineet Persian tuoreen kuninkaan Khusrau I:n kanssa ja Antiokia oli vallattu. Nyt gootit pääsivät niskan päälle Italiassa uuden päällikkönsä Totilan johtamana ja saivat Rooman haltuunsa. Kaupunki oli kuitenkin enää vain varjo entisestä. Itä-Rooman joukot voittivat lopulta gootit pitkittyneessä sodassa v. 552 sekä alemannit v. 554. Rauha Persian kanssa ei kuitenkaan kestänyt, vaan arkkiviholliset olivat koko vuosisadan piikkinä toistensa lihassa.

Persian itäinen kirkko aloitti näihin aikoihin merkittävät lähetystyöt Persiassa, Irakissa, Arabiassa, Uzbekistanissa ja jopa Intiassa sekä Sri Lankassa. Mm. Jemenin kuningas tuli uskoon. Tämä johtui oppineen Khusraun suvaitsevaisuuspolitiikasta. Kuningas suosi mm. uusplatonismia. Persia koki tällöin taloudellisen kasvukauden. Kristityt olivat joutuneet kilpailemaan paikallisen karismaattisen saarnaajan Mazdakin, aggressiivisen juutalaisuuden sekä zarathustralaisuuden kanssa vainojakin kestäen.

Justinianus tunnetaan lakikokoelman koonnistaan. Täältä on peräisin monta kelpo sananlaskua, kuten ”omatunto vastaa tuhatta todistajaa”, ”kuultakoon toistakin osapuolta” tai ”äärimmäinen oikeuden tavoittelu aiheuttaa suurinta vääryyttä”. Bysantin valtteihin kuuluivat myös ilmaiset sairaalat sekä kiinalaisilta varastettu salaisuus, silkkiperhosen toukat.

Ravenna on kuuluisa mosaiikkitaiteestaan. 


536-586 Pitkä kylmä kausi Euroopassa ja Rooman valtakunnassa islantilaisen ja kenties väliamerikkalaisen tulivuoren purkauduttua kurjuuttaa vuosisataa entisestään.


534-599 Kiinan pohjoinen Wei jakaantuu kahtia han-fanittajien aristokraattien ja arojen paimentolaisten elämäntapojen erojen käytyä sietämättömiksi. Dynastiat vaihtuivat tiuhaan. Turkkilaisten barbaarien uhan takia kiinalaiset rakensivat muureja. V. 555 töissä oli jopa liki 2 miljoonaa rakentajaa. Turkkilaisten kanssa tehtiin myös kauppaa, jopa naimakauppaa. Ajan viimeinen dynastia Sui oli siitä merkittävä, että se onnistui liittämään myös lähes koko Etelä-Kiinan valtansa alle. Dynastian armeija oli yli puolimiljoonainen. Dynastia teki sotaretkiä Vietnamiin (onnistuen) sekä Koreaan (epäonnistuen). Tällöin rakennettiin Jangsten ja Keltaisenjoen Keisarinkanava, pisin ihmisen rakentama vesireitti maailmassa (1 800km) orjatyön voimalla. Taolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus elivät rinta rinnan Kiinassa, toisaalta toistensa kanssa kilpaillen.

Taolaisuus kehittyi monien koulukuntien kautta yhteneväiseksi järjestelmäksi, kolmeksi luolaksi. Uskontoon liittyi jumalia, astraalitodellisuuden tasoja sekä tuonpuoleisuuskäsityksiä buddhalaisuudesta lainattuine helvetintuskineen. Ihmisten onnea sääteli tuonpuoleinen virasto, jolle ihmisissä asuvat madot(!) raportoivat hyviä ja pahoja tekoja. Buddhalaisuusvaikutteet näkyivät myös valaistumistavoitteissa, uskossa jälleensyntymään ja karmaan sekä Laotsen korottamisessa jumalaksi – tosin jopa Luojaksi. Uskontoon kuului mm. kuolemattomuuden tavoittelua eliksiirejä nauttimalla tai Tao te chiniä resitoimalla, erilaisia rituaaleja, kuten hampaiden nakuttelua sekä symbolista väkivaltaa, demoneja ja aaveita manausrituaaleineen, talismaaneja, taikauskoisia tapoja ja loitsurukouksia. Rituaalinen seksi tai selibaatti kuuluivat myös kuvaan – jopa Korkeimman mysteerin Jadeneidon viisivuotisen mielikuvaharjoituksen palkinto, jadeneitojen laskeutuminen makuuhuoneeseen.

Chan buddhalaisuus syntyi mahajana-buddhalaisuuden koulukuntana. Tässä korostettiin suoraa kokemusta ja torjutaan kirjoitukset, jumaluudet ja Buddhat. Perimätiedon mukaan koulun perusti Bodhidharma. Koulukunta piti itseään Buddhan perillisinä, mutta korostus on kaiken ”uskonnon”, samoin kuin kategorioiden, tuonpuoleisuuksien ynnä muiden tavoitteiden kyseenalaistamisessa mietiskelijän tyytyessä olemiseensa. Chan-buddhalaisuuden perustajat Shaolin-luostarissa olivat ilmeisesti itsepuolustuslajien osaajia ja siten kung fu:n pioneereja.


538-599 Japanissa alkaa Asuka-kausi. Tämä tarkoitti buddhalaisuuden tuloa maahan Kiinan ja Korean kautta. Uusi uskonto joutui taistelemaan pitkään alkuperäisen shintolaisuuden kanssa, mutta sai myös vahvoja suojelijoita. Japanin keisareiden historiallisuus juontuu tältä ajalta.

Buddhalaisuus ehti myös Burmaan ja Indonesiaan.

565-599 Avaarien hätyyttämät langobardit valtaavat Pohjois-Italian, myöhemmin miltei koko Italian. Nämä barbaarit saattoivat olla Skandinaviasta lähtöisin. Heidän jumalana olikin viikingeiltä tuttu Odin. Toisaalta tuntemamme Odin syntyi vuorovaikutuksesta roomalaisten jumalien, kuten Marsin, kanssa. Tullessaan langobardit olivat jossain määrin areiolaistuneet valloittamiltaan gepideiltä. Tappaminen ja ryöstäminen oli barbaarista, verotus roomalaista. Aika oli muutenkin ja taas levotonta: maurit hyökkäsivät Pohjois-Afrikkaan, visigootit riehuivat Hispaniassa. Bysantin haltuun jäi vain Sisilia, Ravenna ja mm. Venetsia. Laiha rauha saatiin aikaan vuosisadan lopussa.

Sotien, ruton ja oppivainojen heikentämä Itä-Rooma ei kyennyt auttamaan länttä. Sitä kuormittivat kahakat Persiaa sekä avaareja ja slaaveja vastaan Balkanilla. Justinianuksen seuraaja Justinus II tahtoi eroon edeltäjänsä lahjuspolitiikasta ja omaksumalla tylyyden kilpailijoitaan kohtaan. Slaavit tekivät valloitusretkiä pohjoisesta Kreikkaan saakka. He eivät koonneet suuria armeijoita, mutta olivat tehokkaita sissisodassa. Avaarit olivat militaristisesti pahempi uhka – slaaveillekin. He liikkuivat ratsain (jalustimin) ja osasivat myös piirityksen salat – jopa Eurooppaa paremmin, sillä he toivat tänne kiinalaisen trebuchetin.

Slaavit tunnetaan kielestään, joka yhdistää nykyään miljoonia Itä-Euroopan ihmisiä. Kielialue oli aluksi rajallinen skyyttien ja balttilaisen kielen paineessa. Kieli sai vaikutteita ja alistusaseman sarmaateilta, roomalaisten latinasta, gooteilta sekä hunneilta. 500-luvun slaavilaisekspansio tarkoitti kansan ja kielen leviämistä semminkin, kun heillä oli tapana vangita ihmisiä ja vapauttaa heitä omiin yhteisöihinsä. Keski-Eurooppa slaavilaistui vähitellen germaaneilta mm. siksi, koska slaaveilla oli paremmat maanviljelysmenetelmät (kyntöaura). Kiova katsotaan perustetuksi v. 482 slaavien toimesta.

Turkkilaiset eli esiuigurit, esiturkeemnit ja esikazakit olivat jopa Keski-Aasian herroja. He eivät tosin vielä asuneet Turkissa / Anatoliassa. Heidän valtakuntansa oli hämmentävän suuri ulottuen Mustaltamereltä Mantšuriaan. Uskonto oli polyteistinen pääjumalalanaan Tengri. Valtakunta jakaantui kahtia suurkaanin kuoltua. Persian yrittäessä liittoutua kiinalaisten kanssa, bysanttilaiset kääntyivät turkkilaisten puoleen. Liittouma hyökkäsi Persiaa vastaan, mutta sotaretki epäonnistui. Turkkilaiset sanoutuivat yhteistyöstä irti. Bysantin ja Persian kahakat jatkuivat. Sota oli myös uskonnollinen, kristinusko vs. zarathustralaisuus. Tämä kävi ilmi esimerkiksi silloin, kun viholliset onnistuivat saamaan käsiinsä persialaisten pyhän tulen ja sammuttamaan sen. Kristityt taas käyttivät pyhiä kuvia sotapolitiikan jatkeena. Nämä olivat pyhiä kuvia, ikoneita, joiden funktio oli pitkälti sama kuin pyhäinjäännöksillä. Sota tarkoitti myös liittolaisten uskonnollista liehittelyä mm. Arabiassa.

Vuosisata päättyi bysanttilaisille otollisesti. Persian kuningas joutui kapinan kohteeksi, haki turvaa Konstantinopolista ja lupasi vihollisilleen mittavat maa-alueet Lähi-Idässä vastineeksi tuesta palasta valtaistuimelle.


570-599 Muhammed syntyy Arabiassa Mekan kaupungissa (perimätiedon mukaan). Etelä-Arabiassa juutalaiset olivat syrjäyttäneet kristityt, sitten Etiopian kristityt valloittivat alueen, jonka jälkeen persialaiset kaappasivat herruuden v. 575. Maassa oli ollut myös paikallisia ja pieniä arabialaisia valtioita. Mekka ei ollut metropoli, muttei lintukotokaan. Vieraiden hääriessä maassa, arabien oma kansallistunne orasti piskuisten heimoidentiteettien rinnoille. Arabit palvoivat jumalattaria, Allatia, al-Uzzaa ja Manatia – Allahiakin. Animismi sekä kivien palvonta tai ainakin kivien pitäminen pyhinä kuului asiaan. Mekassa oli Kaaban musta kivi sekä temppeli. Muhammed avioitui v. 595 vahvaluonteisen Khadizan kanssa.


587-589 Frankkien menestyksen huomaten, myös Espanjan länsigootit vaihtoivat areiolaisuuden katolisuuteen kuninkaansa Rekaredin johdolla. Näin rauhoittui goottien hispanoroomalaisten kyräily. He sulautuivat vähitellen paikallisväestöön. Visigoottien kirkon johtaja ei ollut Roomassa tai Konstantiopolissa, vaan Sevillassa. Gootit valtasivat itselleen myös aiemmin mainitun sveebien kuningaskunnan.

Toledon kolmannessa konsiilissa (589) ilmestyy maailmaan pahamaineinen ”filioque” eli ”ja Pojasta” lisäys Nikean uskontunnustukseen vastareaktiona areiolaisuuteen. Punainen luuri ei kuitenkaan soinut, sillä mm. Hilarius Poitierslainen, Ambrosius, Kyrillos Aleksandrialainen ja paavi Leo olivat opettaneet näin jo aiemmin.


590-599 Gregorius I Suuri Rooman piispana, ensimmäisenä munkkipaavina ja viimeisenä roomalaisena paavina sekä läntisen kirkon yhtenä neljästä kirkonopettajasta. Muuta suurta ei läntisessä Roomassa enää ollutkaan. Diakonina toimiessaan mies oli saanut suitsutusta avustustoiminnallaan Rooman kulkutautiepidemian aikana. Gregorius ei tahtonut paaviksi, vaan yritti piiloutua, mutta väkijoukko kantoi hänet pyhälle istuimelle. Mieheltä on säilynyt 850 kirjettä eli saman verran kuin liki 60 paavilla ennen häntä. Gregoriuksen vaikutuksesta langobardit kääntyivät katolisuuteen eivätkä vallanneet Roomaa sekä – taas yksi kova isku areiolaisuudelle.

Gregorius lietsoi lähetystyötä benediktimunkkien toimesta. Hän pyrki selkeyteen ja korosti kansankirkollisesti mm. pyhäinjäännösten ja -vaellusten merkitystä. Roomalaiskatolinen katumusoppi – synnintunto, rippi, katumusharjoitukset ja synninpäästö – juontuu Gregoriukselta. Paavi opetti kiirastulesta sekä vahvisti ”heikkoa kuvateologiaa” eli ikonoklasmin ja ikonien kunnioittamisen välimuotoa: kuvat ovat pedagoginen apu uskon tiellä. Gregoriuksen ja Augustinus-munkin johdolla saapui katolinen lähetystyö Britanniaan, anglosaksien Kenttiin. Jopa yllättäen saksit kallistivat korvansa kristinuskon puoleen kuningas Ethelbertin myötä. Näin perustettiin Cantemburyn kirkkoprovinssi. Englannissa liikkuivat myös irlantilaiset munkit. Heidän ja benediktien kohtaamiset eivät olleet aina ystävämieliset. Saarelta tuli myös lähetystyöntekijöitä mantereelle, mistä käsin esimerkiksi Gallia sai satoja luostareita. Pyhä Columba vei luostarilaitoksen ja kristinuskon Skotlantiin.

Gregorius oli vastakkainen Justinianuksen kanssa, sillä hän korosti taivaallista isänmaata, kun taas keisari yritti perustaa ihannevaltionsa maan päälle.


Ajanjakso kuvaa etenkin (länsi)-Rooman luhistumista ja vaihtumista esi-Eurooppalaiseen valtakuntien tilkkutäkkiin. Kristinusko - jopa sen katolinen muoto - selvisi kuitenkin yllättävän hyvin kansainvaellusten kurimuksista. Barbaarikansoja kääntyi kristinuskoon, luostareita ja kirkkoja rakennettiin paljon. Tosin blogissa toin usein esille kristinuskon ja väkivallan kyseenalaisen liiton. Sikäli kun kristinusko oli parempaa, väkivallatonta vastarintaa ja uhrautumista, siitä ei juurikaan ole jälkiä historiankirjoituksessa. Kristinuskon viholliset - sassanidien zarathustralaisuus, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan juutalaisuus, barbaarien pakanuus sekä areiolaisuus ja muut harhaoppisuudet olivat paitsi teologisia ja opillisia, myös poliittisia ja sotilaallisia vihollisia. 

Vuosisadan loppuun mennessä suuret valtiomahdit, Bysantti, Persia ja Intian Gupta heikentyivät. Maailman mahtavimmat valtiot olivat Kiina ja yllättäen turkkilainen imperiumi. Keskiaikaan siirtyminen ei tarkoittanut (vielä) feodalismia eli sitä, että läänin- ja linnanherrat sortivat maaorjia raskaan verotuksen alla. Kartanotaloudesta siirryttiin pikemminkin parempiin talonpoikaistiloihin. Länsi-Rooman kuningaskunnat luopuivat roomalaisesta verotuksesta. Armeijoiden ylläpito ei perustunut verotukseen, vaan vapaiden ja maata omistavien miesten kutsumiseen sotaan.

Voima / eläin / avaruus / laulu – pohdintoja kristinuskon ja populaarimusiikin suhteesta

 

Johdanto

Tässä kirjoituksessa pohdin kristinuskon ja populaarimusiikin suhdetta. Erilaiset korvamadot ja hinkuraidat soivat marketeissamme, autoissamme ja taukotiloissamme. Silti harvoin pysähdymme miettimään kuulemaamme. Keskityn etenkin populaarimusiikin lyriikoiden sanomaan. Aiemmin olen tutkaillut samaa suhdetta yltäkylläisen elämän sekä pelastuksen näkökulmista.

Hyödynnän arvioinnissani kahta kristillistä näkemystä muista uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Ensimmäinen näkemys korostaa Jumalan luomista, luomakunnan hyvyyttä ja ihmisen luontaista kaipuuta kohti Jumalaa. Toinen tulokulma muistuttaa lankeemuksesta sekä ihmisen kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta etsiä Jumalaa. Nämä näkemykset ovat vastakkaiset, jopa toisensa poissulkevat. Voisivatko ne toisaalta täydentää toisiaan?

Tekstini on ekumeeninen. Roomalaiskatolinen kirkko on tavannut etenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1965) jälkeen korostaa ensimmäistä, luterilainen maailmanselitys jälkimmäistä näkemystä.

Kaksi näkemystä toisista katsomuksista laajenee yleisluontoiseksi, myönteiseksi ja kriittiseksi palautteeksi.

Tarkastelen kristinuskon ja populaarimusiikin suhdetta viiden musiikkikappaleen kautta. Laulujen valintakriteereitä olivat tunnettavuus, ajankohtaisuus sekä aiheeseen sopivuus. Otan huomioon yksittäisten laulujen kontekstin osana albumikokonaisuuksia sekä yhtyeiden tuotantoa.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani – Lumous (2021)

Ihmisiä kesäyössä
Varjokuvat vasten taivaan purppuraa
Mä tunnen asfaltti on lämmin
Rantatiellä tuoksuu leirinuotio
Sä tanssit villapaita auki
Tanssit silmät kiinni paljain jaloin hiekalla

Kesän uni joka laskeutuu
Sä tanssit nuotion mukana
Ja voimaeläimet ui vapaana kaislikon halki
Kesän uni joka laskeutuu
Sä tanssit liekkien mukana
Sanot varjojen takana on toinen todellisuus
Lumous

Lahden poukamasta
Pääsee salaa uimaan, kukaan ei vahdi meitä
Hei soita nuotiokitaraa
Soita avaruuteen viesti joka kertoo, me ollaan elossa

Ja kesän uni joka laskeutuu…

Myönteisesti

Lumous on laulu, missä kauneus etsii alkuperäänsä niin kuin Laulujen laulun neito rakastaan yön pimeydestä. Näky on arkinen ja arkaainen, suomalainen, mutta universaali. Kuvaus on platoninen ja hengellinen: ihmisessä palaa hengen tuli, joka kohoaa liekkien lailla kohti taivasta. Näin Augustinuskin opetti. Luonto, paljaus ja alastomuus viittaavat paratiisiin, mitä pyhiinvaeltaja etsii Kaihon karavaanin lauluissa.

Kilpeläisen yö ei ole pahojen henkien temmellyskenttä, vaan shakespearelainen keijujen valtakunta, missä Romeon Julia riippuu yön poskella kuin timantti maurin korvassa. Arkiset murheet ovat vaihtuneet huolettomuuteen – kosmiseen rauhaan ja iloon, missä opetuslapset päihtyvät tähtien tuikkeesta kuin hienoimmasta ehtoollisviinistä Luojan suuressa temppelissä. Lumous on Beethovenin Kuutamosonaatin ja Chopinin nocturneiden tavoin osa sitä runouden, taiteiden ja musiikin siltaa, mikä johdattaa meidät ajasta ikuisuuteen.

Kriittisesti

Tuure Kilpeläisen esteettisiä ansioita ei tarvitse vähätellä, mutta hengellisellä kentällä vetää överiksi: Bonsaipuu (2011) julistaa feuerbachilaista ateismia, Jumala on nainen -kappaleen (2020) kömpelö feminismi aiheuttaa facepalmauksia ja Lumous tarjoaa suorastaan kliseisen kuvan nuotion ympärillä tanssivasta pakanuudesta. Yhteys Jumalaan vaihtuu shamanistisiin henkioppaisiin. Laulun uushengellisyys kanavoituu jumalanpalveluksen, sanan ja sakramenttien, ohi.

Lumous on tyypillinen romantiikan tuotos: tunne voittaa järjen, luonto teollistuneen kaupungin. Kaipaus katoavaisuuden tuolle puolen paljastuu petolliseksi. Lumous ei kanna Jumalan luo. Se yltää vain avaruuteen, jonka henkivallat sokaisevat meidät etsimään viattomuutta itsestämme, rauhaa jumalallisesta luomakunnasta maailmasta erillisen Jumalan sijaan.

Ellinoora – Leijonakuningas (2016) levyltä Villi lapsi

Yy, kaa, yy, kaa, koo, nee

Koulussa kun kysyttiin, mikä musta tulee isona
Laulaja tai lätkänpelaaja
Ei lapsena häpeää tunneta
Ennen ku joku luokas nauraa

En koskaan vastannut tehtävänantoon
Mieli samos metsiä, raaputin pulpettia
Tutkin kämmenen viivoja
Ja ne kertoi, ei musta mitään tuu
Unelmani täyteen panee joku muu

Me lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa
Ei paineta leukaa rintaan
Ennen ku kasvetaan viljaa
Nostetaan keskikaljamaljat ilmaan
Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas

Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas

Aiemmin mä pelkäsin
Et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla
Ainakaan ulkoavaruudessa ei pahaa verta jaeta
Siel pätee rock, rakkaus ja rauha

Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa
Samaan aikaan rustaan näit lauluja
Joita ens kesänä, sä hoilaat mukana
Usko tai älä, toivon kaikille hyvää
Kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
Jokainen on joskus luuseri
Toiset vaan peittää sen paremmin

Me lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa…

Myönteisesti

Leijonakuninkaan hahmon voi tulkita kristityksi. Risti yhdistää levyn tekijäkaksikkoa ja puolisoita, Ellinooraa ja tuottaja Samuli Sirviötä. Piispa Eino Sormunen kirjoitti aikoinaan kristittyjen matkalaisuudesta sekä siitä, että maailman halki matkaava Jumalan kansa on valtavin ajatus, mitä länsimainen uskonajatus on luonut. Ellinooran kappale liittyy tähän tarinaan ja kristilliseen vierauteen maailmasta vähintään samansuuntaisena tuntona.

Laulu liittyy kristillisyyteen myös leijonakuningastarinan kautta. Elokuva kertoo symbolisella tasolla uhrautuvasta Jumalasta sekä kristityn vaelluksesta kasteen ja suruttomuuden, kiusausten ja pyhityksen kautta takaisin Jumalan lapseksi. Kappale myötäilee luterilaista ristin teologiaa: Surkeuden ahjossa taotaan siipiä. Ne nostavat meidät pikkumaisuuden ja kostomentaliteetin yläpuolelle. Toisaalta pyhän etsijä ei pakene maailmaa luostariin, vaan elää muiden ihmisten keskellä uskon, toivon ja rakkauden tulkkina.

Kriittisesti

Villi lapsi kuhisee populaarimusiikin helmasyntejä: itseensä käpertyvää hautomista, bilettämisen ihannointia, oman kurjuutensa rakastamista, eskapismia… Kappaleen avaruuteen projisoidut ihanteet ovat surullinen todistus popin tyhjänpäiväisyydestä kauniiden sanojen takana. Näissä lauluissa huokuu voimattomuus kantaa elämän kärsimyksiä, saati sitten iloita niistä. Levoton halu nojaa hetken unohdukseen, tulevaan festarikesään tai senhetkiseen seurustelukumppaniin.

Leijonakuninkaaksi kasvaminen ei tarkoita pyhittymistä, vaan omien unelmien toteuttamista ja maallista menestystä. Laulun lyyrinen minä samaistuu parikymppiseen, keskinkertaisia säkeitä viljelevään artistiin itseensä. Leijonakuningas on hänen kruunajaislaulunsa. Kovin hyveellisenä ei ”transformaatiota” voi pitää, sillä kuninkuus ilmenee ylpeydensekaisena uhmana, traumoissa vellomisena sekä huonosti peitettynä ylemmyydentuntona. Mikäli gospel kiinnostaisi, tulisi palata perusasioihin, kuten siihen, ettei rakkaus käyttäydy sopimattomasti. Valitettavasti en löydä Villi lapsi levyltä tällaista tahtoa.

Haloo Helsinki! – Kerran kuussa (2021) levyltä Älä pelkää elämää

On lehmät lentäneet lautasilta taivaaseen
Ei kukaan karsinassa huuda enää
On kukat kukkineet, ei piipun suita tukkineet
Ei kukaan kyltin kanssa marssi enää
Ja hädän keskellä on helppo kiivetä, Jumalan selkään
Mut selän takana on aina hiljaista, mitä nyt pelkään?

Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassa ole mahdoton
En tartu vielä lippuun valkoiseen
Voi valo tulla maahan varjoiseen
Me rukoilemme, me turhaudumme
Me tahdomme rauhan, me epäilemme
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassakaan oo mahdoton
Ja otamme maailman suurimman askeleen
Rauhan mereen

On naiset itkeneet, kaiken vihan kitkeneet
Mut kipu sisältä ei poistu enää
Ei miehet muuttuneet, kai historiaan juuttuneet
Isältä pojalle nuo muistot elää
Taistelut, tantereet, kaikki sulat mantereet
Pahinta kai pelkään
Ei jaksa sotia, rakennan kotia Himalajan selkään

Jos kerran kuussa joku käynyt on…

Myönteisesti

Aina kun kuulen tämän kappaleen viulut, muistan että Haloo Helsinki! on Suomen parhaimpia yhtyeitä. Radiohittien jälkeenkin bändin albumeilta lohkeaa huikean suuria ja luovan erilaisia jalokiviä. Tämä rauhanhymni on U2 -yhtyeen klassikon Sunday Bloody Sundayn (1983) sukulainen. Laulu on hienon globaali sitoen Vietnamin sodan vastustamisen, miehitetyn Tiibetin sekä sodissa raskautetun isänmaamme koko luomakunnan vaikeroimiin synnytystuskiin.

Haloo Helsingin laulu sanoittaa vuoropuhelua rauhaa kaipaavan ihmisen ja rauhan lahjoittavan Jumalan välillä. Rauhanruhtinas on syntynyt maailmaan. Kristityt ovat rauhantekijöitä. Laulussa ei tuudittauduta väärään rauhaan. Tässä herätellään profeetallisesti silmänsä ummistaneita, käydään jaakobinpainia sisäistä ja ulkoista vihollista sekä menneisyyden haamuja ja tämän päivän lohduttomia otsikkoja vastaan. Laulun meri viittaa Ilmestyskirjassa mainittuun taivaan kristallimereen. Ihmisen askel alttarille on suurempi kuin ihmisen askel kuun pinnalle, sillä vain Jumalan edessä ihmisluontomme langenneeseen kiväärinpiippuun istutetaan ikuisen elämän kukka.

Kriittisesti

Haloo Helsinki! todistaa, että rockmusiikki kyllä välittää surua, valitusta ja protestia, mutta on varsin kyvytön rakentamaan, vaikuttamaan juuri mihinkään tai löytämään rauhaa manifestoimalleen maailmantuskalle. Pahimmillaan Elli Haloon maailmanparannuslaulut tuudittavat meidät harhaluuloon esteettisen tunnelmoinnin eettisestä erinomaisuudesta sekä historian oikealla puolella olemisesta. Mehän lähinnä heilumme kaupallisen viihteen tahdissa.

Laulu asettaa toivomme valistuksen ja positivismin tavoin tieteelliseen tietoon. Kuuretki oli kuitenkin osa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä kylmää sotaa, missä me ihmiset rakensimme kilpaa ydinaseita. Laulussa välittyy eksyminen: Jumalan valtakunta on korvattu edistysuskolla. Tämä on nyt törmännyt ihmisluonnon putinismiin ja trumpismiin. Jumalan sijaan kiivetään Himalajan selkään – kenties Dalai-laman rauhan tyyssijaan. Kuun tyhjyys sopiikin yhteen esimerkiksi kirjailija Yuval Noah Hararin edustaman buddhalaisen materialismin kanssa. Totta, lapset vastaavat isien pahoista teoista aina neljänteen polveen, mutta kristityt ovat syntyneet Jumalasta, vedestä ja Hengestä, vapautuakseen tästä synnin kierteestä ikuiseen rauhaan.

Litku Klemetti – Jos olisin koira (2024) levyltä Funny Girl

Koira on vähästä onnellinen
pitää olla koti turvallinen
ja tärkeä ihminen
joka antaa huomionsa täyden

Olen maailmassa rikkoutunut
koira on minut korjannut
koira kysyy, joko lähdetään
vaikka on koiran sää, älä jää

Jos olisin koira
kaikki ois helpompaa
en miettis tulevaa
laukkaisin lujempaa
jos olisin koira
ravaisin taivaanrantaan
ja käyttäisin nahkapantaa

Jos olisin koira
haukkuisin: terve vaan
Mä olen vihassa kuin piikki lihassa
mut jos oisin koira
tottelisin sua ja oisin
turrukka suurenmoisin

Jos olisin koira

Koirallakin on persoonallisuus
yksi alistuu, toinen stressaantuu
Murreakin joskus masentaa
milloin viimeksi leikitkään Murren kaa?

Se saa sydämeni raiteiltaan
kun mietin koiraa jota jossain potkitaan
miten koira on peloissaan
miten tuollaiseen roistoon vois luottaa?

Jos olisin koira
oisko tää helpompaa
Maailma on epäreilu hurtallekin
jos ei häntä heilu
Hurtan voi laittaa vaihtoon
kun mätsää se ei sun mekkoon
Mikään ei voita
sitä kun hännänpää
niin iloisena vispaa
juostaan pihan halki kilpaa
En koskaan pukisi sua huumoripaitaan
Tai harjaisi vastakarvaan

Jos olisit koira

Myönteisesti

Kun kuuntelee Sumun jälkeen kappaleen vintage-Yamahan soundeja, lusijoiden kanssa lusivaa Lusijaneitoa tai Seis, nimeen rakkauden! energiapommia ei tarvitse ihmetellä, miksi Soundi julisti levyn vuoden parhaaksi kotimaiseksi. Litku on saanut taakseen hämmästyttävän omaperäisen ja hauskan progeäänimaailman, mikä murentaa konservatiivisiksi kalkkiutuneet korvakäytävämme.

Koiralaulumme nerokkuus perustuu ristiriitaan: laulu on humoristinen ja melankolinen, lapsenmielinen ja vakava. Laulun viehkeys juontuu oivalluksesta: ihminen ei ole ihmiselle koira. Koirana elämä olisi helpompaa. Kohtelemme koiriamme hellemmin kuin läheisiämme! Kuten koirafilosofi Eero Ojanen todistaa, hauvat tekevät meistä inhimillisempiä, rauhallisempia, huolehtivampia. Tulkitsen laulun kaipuuksi paratiisiin, hyvän ja pahan tuolle puolen – semminkin kun levyllä koputetaan muutenkin ikuisen toukokuun ovea. Sama ajatus ihmisen ja eläimen alkuperäisestä harmoniasta löytyy niin Jesajan profetioista kuin kristillisistä traditiosta.

Me kristityt saamme olla koiria, jotka odottavat isäntämme pöydältä putoilevia palasia.

Kriittisesti

Katson levynkannen koirankuonolaista ja mietin, onko näillä ihmisillä kaikki hyvin. Levyn aloittava Olit huumeissa huokuu itsesuojeluvaiston kadottamista, häiriintynyt Kis kis beibi lapsellista samaistumista kissanpentuun, kun taas päätöskappaleessa Kuolemanharjoitus kieriskellään mäenrinteessä. Koiralaulussa therian-ilmiö lähtee laukalle kennelin identiteetinvaihtamiskuopimisissa. Suotakoon lapsille leikkinsä, mutta tässä on kyse jostain muustakin – häpeämättömyydestä. Tästä Tuure Kilpeläinenkin pitää meteliä. Myös teologi Ella Luoma näyttäisi kutsuvan meitä häpeämättömyyteen, kun ei keksi kolumnissaan mitään hyötyä häpeälle. No, meille langenneille häpeä on syyllisyyden tavoin terve tunne osana varoittavaa ja suojelevaa moraalisuuttamme.

Raamatussa koira edustaa ahnasta petomaisuutta. Ilmestyskirjassa kerrotaan kuinka koirat ja noidat – joihin Litku myös samaistuu – eivät pääse sisään kultaisen Jerusalemin porteista. Kaniineista mallia ottavan Ellinooran ja koiruuksia harrastavan Litkun vastapainoksi muistutan varhaiskristillisestä antropologiasta: ihminen on eläimellisyyden ja enkelinkaltaisuuden välimuoto. Ensimmäinen edustaa katoavaa maallisuuttamme, seksuaalista himoa sekä järjettömiä viettejämme, jälkimmäinen pyhää, puhdasta ja hillittyä elämää. Voisivatko laulut kallistua myös jälkimmäisen kannalle?

Juha Tapio – Sitkeä sydän (2011) levyltä Hyvä voittaa

Herätys on nyt uni häviää
Uni jossa naurat et muista enempää
Seinän takaa kuulet naisen kysyvän
Kumpi meistä tahtoi tämän elämän

Asemalta ääniä junan lähtevän
Neljätoista lamppua katukäytävän
Portaikossa poika käy äidin liepeisiin
Onko isi taivaassa niin kuin puhuttiin

Sinussa on valo sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää

Yläkerta kauan on ollut tyhjillään
Pinoutuvat kirjeet pölyyn hämärään
Sisäpihan lasten huudot kohoaa
Rajuilmaa hautoo huohottava maa

Sinussa on valo sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää

Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää

Myönteisesti

Juha Tapion levy on kaunis ja ihana. Laulut ovat vahvan myönteisiä – jopa eskatologisia – ja sellaisina korvaamattomia meille pimeässä ja kylmässä pohjolassa asuville suomalaisille. Ilmaisu on juurevan ja raikkaan luterilaista. Luther kirjoitti: ”Järki ei kykene laulamaan Jumalan lahjoista. Herran laupeuden tajuaminen on pelkästään Hengen tehtävä; se alkaa kiittää ja ylistää tämän tietäessään. Järki ei itsestään tähän pysty, vaan se tarkkailee Jumalan uhkaa ja kauhistavuutta ja maailman jumalattomuutta, mistä johtuen se alkaa mukista ja rienata.”

Valkoinen kivi, kallis hunajan pisara… Tapion lauluista löytää kristillistä symboliikkaa. Valon ja pimeyden voi tulkita luterilaiseksi ihmiskuvaksi tai elämän kukiksi ja ohdakkeiksi. Laulun sydän tuo mieleen Hesekielin profetian: ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” Kyyhkynen on juuri Pyhän Hengen attribuutti. Näin laulu valaa meihin rohkeutta ja uskoa täällä kuoleman varjon laaksossa. Sitkeä sydän on esimerkki Tapion sinä-keskeisistä kappaleista. Saamme omistaa nuo Psalmin 139 sanat itsellemme. Kun laulamme tätä Nuoren seurakunnan veisukirjan kestosuosikkia toinen toisillemme, täytämme Heprealaiskirjeen sanat: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin”.

Kriittisesti

Sitkeä sydän on lyriikoiltaan sekava. Laulun päähenkilö katoaa yleiskuvaan. Tapiolle tyypillinen heikkous verbien käytössä puhkeaa kukkeimmilleen. Tavoitteena on ilmeisesti ollut elämänmakuisuus sekä jonkinlainen kollektiivinen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Kuvat pinoutuvista kirjeistä ja sadetulvasta jäävät kuitenkin irrallisiksi.

Kirkkomuusikot Katja Kangas ja Lissu Elenius sanoittavat Crux-lehden artikkelissaan kuinka populaarimusiikki sopii kirkkoon, koska sitä ovat tehneet ”ihan tavalliset ihmiset tavallisille ihmisille”, koska se ”madaltaa kynnystä” ja ”tarjoaa häivähdyksen pyhää”. Kääntöpuoli – uskon maallistuminen ja viihteellistyminen – unohtuu. Kappaleen ”kristillisyys” vaikuttaa päälle lätkäistyltä. Pyhyyden tarkoitus, Herralle erottaminen, jää tapahtumatta kristillisyyden samaistuessa tavalliseen elämään. Kertosäe alleviivaa tätä voimaantumisfiilistelyä. Samalla se on esimerkki Jumalan ylistämisestä ihmisen ylistämiseen kääntyneestä gospelista.

Loppusanat

Taiteeseen liittyy aina tulkinnanvapaus. Kukin musiikin kuulija käsittelee kuulemaansa omista lähtökohdistaan. Tulkintahorisontin avaruudesta todistaa se, että sama kuuntelija voi arvottaa samoja lauluja täysin eri suuntiin ja päinvastaisesti. Lauluilla on silti aina oma sanoma. Liian villi tulkinta rikkoo yhteyden alkuperäiseen kappaleeseen. Toivottavasti en ole syyllistynyt tällaiseen.

Tekstini tavoite oli oppia jotain populaarimusiikista, kristinuskosta sekä ekumeniasta. Toivon mukaan jotain välittyi myös lukijalle. Katson todistaneeni kahden vastakkaisen näkökulman olennaisuuden tapausesimerkkieni kautta. Pelkkä ensimmäisen huomioiminen kadottaisi lankeemuksen todellisuuden ja kadottaisi siten lunastuksen ja pyhityksen tarpeen. Toisen tulokulman ylikorostus johtaisi farisealaiseen maailman tuomitsemiseen.

Kumpaa näkökulmaa sinä korostat? Kumman perustelut olivat vahvemmat? Kummalle näkökulmalle tulisi antaa viimeinen sana? Minusta näitä voi pitää päällekkäisinä ja samanaikaisina. Jumalan rakkaus on joka tapauksessa alku ja loppu. Populaarimusiikilla on oma paikkansa näiden välissä.

Ihmisien ja jumalien aikajana osa 11 - Kristinusko 2.0

 

Tämänkertainen blogipostaus kattaa maailmanhistorian ja myöhäisantiikin vuodet 200-399 jKr. Huomio on etenkin kristinuskon kehityksessä ja teologiassa. Otsikkoni kristinuskon päivitetty versio on sikäli kyseenalainen, etteivät kirkonmiehet keksineet mitään uutta kirkkoa, vaan julistivat samaa evankeliumia. Toisaalta kristinusko sai monia uusia muotoja ja painotuksia kasvaessaan vähemmistöstä valtionuskonnoksi Rooman valtakunnassa.


200-229 Han-dynastian aika päättyy Kiinassa sotaisissa oloissa sotaherra Cao Caon voittaessa vihollisiaan. Mies ei kuitenkaan onnistunut luomaan yhtenäistä Kiinaa, vaan maahan syntyi kolme kuningaskuntaa Caon Wei, Shu ja Wu.


200-235 Severusten keisariaika Roomassa oli suhteellisen hyvää aikaa viisaan neuvoston ansiosta – sotilaat saivat luvan mennä naimisiin, kurjien asemaa parannettiin ja abortit kiellettiin. Britanniassa Severus sai aikaan löyhän rauhan, joka kesti 100 vuotta. Keisarin pojan Caracallan kohdalla meni huonommin: hän surmautti veljensä Getan äitinsä syliin ja järjesti puhdistuksen, jossa kuoli n. 20 000 Getan kannattajaa. Parthian sota eteni surkeasti, joten oma koira puri poikaa. Seuraajat eivät onnistuneet sen paremmin ja Rooman oli vaikeuksia pitää rauha yhtä aikaa Germanian ja idän rintamilla. Seuraava keisari Elagabalus yritti tehdä syyrialaisesta auringonjumalasta Rooman pääjumalan. Hän aiheutti skandaalin menemällä naimisiin Vestan neitsyen kanssa sekä irstailunsa tähden. Rooman valta alkoi militarisoitua.


200-239 Kristinusko kasvaa Rooman valtakunnassa. Lännessä latina alkaa korvata kreikan kieltä. Turkin semi-itsenäisen Edessan kuningas Abgar IX:n ja hänen valtakuntansa kääntyi kristinuskoon. Kaupungin vaikutusvaltaisin kristitty lienee Bardesanes, joka tosin oli myös jonkinlainen gnostikko ja babylonialainen astrologi.

Kristinusko levisi etenkin Afrikassa keskuksinaan Numidia, Kyrene sekä Aleksandria, josta käsin Egyptin vanha pakanuus alkoi vaihtua koptilaiseksi kristillisyydeksi. Vuonna 220 mantereella oli jo vähintään 70 piispaa. Vainoja puhkesi toisinaan. Niiden uhreiksi saattoi joutua myös naisia, kuten Pohjois-Afrikan ylhäinen nuori rouva Perpetua ja hänen orjattarensa Felicitas.

Ajan ykkösteologi Tertullianus oli oikeaoppinut eli tavallinen kristitty, joka kuitenkin suhtautui happamasti seksuaalisuuteen ja avioliittoon. Hän oli muutenkin ”puritaaninen”, mistä johtuen hän liittyi katolista kirkkoa veltoksi kritisoineisiin montanolaisiin. Hän jatkoi kristinuskon puolustamista ja opettamista lahkolaisena. Tertullianus on yksi merkittävimmistä perisynnin puolustajista. Silti hän ei suosinut vauvojen kastamista. Montanolaisuus tuomittiin kirkolliskokouksessa v. 230, jolloin liike siirtyi maan alle.



Kristillinen kuvataide syntyy katakombimaalauksissa sekä ensimmäisissä (kirkko)rakennuksissa. Sadan vuoden kuvattomuutta ei voine tulkita anikoniseksi, sillä paikkoja kuville ei ollut, kuvia on saattanut hävitä tai jäädä tekemättä lopun aikojen kiihkeydessä. Ensimmäiset kuvat olivat symboleja ja Raamatun narraatioiden kuvauksia. Gnostilaisilla karporaateilla oli kuvia Jeesuksesta. Kuvien käyttöä myös vastustettiin (mm. Tertullianus), sillä ne liitettiin pakanuuteen. Kirkkoja ei ollut montakaan vielä 200-luvulla, ensimmäisinä Syyrian Dura-Europoksessa, Israelin Mediggossa sekä Aqabassa Jordaniassa. Kuvassa roomalainen kuva hyvästä paimenesta.


Kristillinen teologia yritti sopeutua ajan filosofian käsitykseen Jumalasta, joka on yksinkertainen ja jakamaton modalismilla, jonka mukaan yksi Jumala on ajan ja muuttumisen ulko- ja yläpuolella ja hänellä on kolme ilmenemismuotoa ja roolia: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ratkaisu vaikuttaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta se torjuttiin harhaoppina, sillä se erotti Jumalan raamatullisesta kolminaisuudesta. Mallin ongelma on myös kolminaisuuden persoonien samaistuminen, kuten Smyrnan seurakunnan presbyteeri Noetuksella, joka opetti patripassionismia eli sitä, että Isä-Jumala kärsi ristillä. Näin myös Sabellianuksella, jonka mukaan Jumalalla on yksi hypostaasi ja kolme nimeä tai energiaa. Ilmeisesti vuosisadan alun paavi Pyhä Zephyrinus oli modalisti.

Modalismia vastustivat vastapaavi(!) Hippolytos Roomalainen sekä Tertullianus, joka opetti, että Jumalassa on yksi jumalallinen olemus, joka eriytyy eli astuu esiin pelastushistoriassa kolmena persoonana. Näin kolminaisuus eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus tulee vahvistetuksi kuitenkaan sortumatta kolmen eri Jumalan tunnustamiseen.


200-250 Intialainen mahajanabuddhalainen Nagarjuna mietiskelee tyhjyyttä. Miehestä ei tiedetä juuri mitään. Legendojen mukaan hän nouti viisautensa käärmeihmisten, nagojen parista. Nagarjuna kieltää kaikki pysyvät totuudet ja asettaa tyhjyyden (vrt. Tao, Platonin ideat) absoluutin tilalle. Nirvana, totuus = tyhjyys. Kaikki olemassa oleva on suhteellista eli riippuvaista toisista asioista ja ilmiöistä, vastakohdistaankin. Näin ei ole mitään, mihin mieli tarrautuisi, ei buddhalaistakaan metafysiikkaa, oppia tai nirvanaa, jolloin esteet on raivattu… niin mille? Nihilismille? Olemiselle sellaisenaan, autuudelle, sanoisi Nagarjuna tai kanttilaisittain noumenaaliselle kokemiselle. Nagarjunan olemisen ja ei-olemisen tuolla puolisuus on tavallaan radikaalein mahdollinen positio, tavallaan se palautuu takaisin normaaliin, Buddhan palvomiseen, koska Buddhaa ei ole.

Nagarjuna ei keksinyt tyhjyysoppiaan tyhjästä, sillä sillä oli edeltäjiä buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessa. Mahajanabuddhalaisuuden prajnaparamita-tekstit ajoittuvat näihin aikoihin ja käsittelevät samaa teemaa etenkin tathata-käsitteen (sellaisuus) kautta. Tathata on maailma ja ihminen sellaisena kuin se on, käsitteiden ja oppien tuolla puolen. Kuulu Timanttisutra opettaa Nagarjunan tavoin apofaattista filosofiaa, missä buddhalaisuudesta tulee paradoksaalisesti keino ja este nirvanan saavuttamiselle. Siis, nirvana ei ole tavoite, sillä ei ole mitään itseä, joka sitä tavoittelisi.


202-254 Origenes Aleksandrialainen on vuosisadan merkittävin kristitty teologi – ja kerettiläinen. Origeneen perhe oli kristitty. Isä kuoli vainoissa. Origeneestä kasvoi askeettinen ja lahjakas teologi, jolla oli jo nuorena monia oppilaita. Myöhemmin hänellä oli 14 yhtäaikaista kirjuria kirjaamassa ihmelapsen tutkimuksia. Miehen aatteen palosta kertoo se, että hän tuskin malttoi nukkua lattiallaan ja kenties kastroi itsensä voidakseen opettaa myös naisia sekä seuratakseen Jeesuksen(!) opetuksia uskollisemmin. Origenes sai pappisvihkimyksen, mutta vainot ja kerettiläisyyden leima varjostivat matkaa. Origenes saarnasi jopa päivittäin, mutta menehtyi lopulta vainojen kidutukseen.

Origenes oli materiaalista ja ruumiillisuutta väheksyvä platonisti. Materiaalisuus olikin lankeemuksen seuraus. Origeneen allegorinen Raamatuntulkinta on platonistinen: kirjaimellinen, sensibiili ja historiallinen taso on merkittävä, mutta alemmalla tasolla hengellisen merkityksen kanssa, mikä tavoitetaan kirjainten tuolta puolen, yliaistillisesti. Esimerkiksi vanhan liiton pääsiäiskertomus tarkoittaa hänelle, Filonin tavoin, sielun pyrkimystä vapautua ruumiista.

Origeneen ihmiskuva on kristillis-platoninen: mieli, nous, on ihmisen ikuinen sisin – Jumalan kuva. Ihmisen tulee tulla Jumalan kaltaiseksi Kristusta jäljittelemällä. Tämä jalo tie ei ole kuitenkaan kaikkia varten. Apatia, intohimottomuus onnistuu askeesin kautta, johon kuuluu luostarimentaliteetti: ei avioliittoa, ei yhteyttä sukulaisiin. Sielun mystinen avioliitto Logoksen kanssa odottaa kilvoittelijoita hengen noustessa yhä korkeammalle. Todellisuuden lisäksi kirkko on dualistinen, enkelien ja ihmisten kirkko. Ruumiin ylösnousemuksen kohdalla Origenes puhuu hämärästi syntymisien prosesseista, jälleensyntymisistä, sielujen ennaltaolemisista, kaiken puhdistavasta tulesta sekä apokatastasiksesta eli siitä, että kaikki luodut pelastuvat lopulta.

Origeneen teologia oli yritys yhdistää Logos-teologia kirkon liturgiseen kolminaisuuteen. Tuloksena oli subordinatistinen, hierarkinen ja platoninen järjestelmä, missä luodut liikkuvat kohti ikuisuutta välittäjien kautta. Keskeisenä terminä tässä on kuvan käsite – Poika on Isän kuva, siis Logos, joka on Isän ajatus ja reflektio ja inkarnoitunut Poika on taas tämän henkisen Logoksen kuva ja me olemme tämän kuvan kuvia. Kristologiassa Origenes läheni doketismia, eikä Jeesuksen sovituksella ollut juurikaan sijaa teologin majatalossa. Toisaalta hän opetti perisyntiä ja kastetta pelastuksen perustana. Origeneen malli keskittyy ajallinen-ikuinen -jakoon jättäen siten raamatullisemman kysymyksen avoimeksi: onko Poika luomaton vai luotu?

Origeneen ja subordinationismin ongelma on Pojan ja Pyhän Hengen alentamisen lisäksi Isän erottaminen pelastushistoriasta filosofiseen olemiseen.


224-272 Persia nousee Parthian pienestä vasallista mahtitekijäksi sassanidien kapinan ja valtaannousun seurauksena. Ardasir I perusti tämän nelisataavuotisen dynastian voitettuaan vihollisarmeijat, kaapaten hallintaansa länsi-Parthian ja kruunattuaan itsensä kuninkaiden kuninkaaksi. Asemansa hän oikeutti jumalallisella syntyperällä zarathustralaisen madzalaisuuden mukaan. Valtakunta laajeni aggressiivisesti. Seuraavan hallitsijan Sapur I:n aikana valtakunta kattoi jo Baktrian ja Kusanan maat idässä. Polyteistiset arabit olivat luoneet Lähi-Itään Hatra-kuningaskunnan, jonka Sapur hävitti. Sapor nöyryytti Roomaa voittamalla heidät, ryöstämällä Antiokian ja vangitsemalla keisari Valerianuksen. Syyrian valloituksen myötä Sapor karkotti väkeä itäisille maille. Tämä tarkoitti kristinuskon leviämistä itään.

Sapur suosi manikealaisuutta, jonka perustajaa Mania voi pitää ensimmäisenä ja pitkään ainoana idän ja lännen synkronisoijana – ellei Plotinosta lasketa lukuun. Manikealaisuus sekoitti zarathustralaisuutta (zurvanialaisuutta), kristinuskoa, gnostilaisuutta ja buddhalaisuutta dualistiseen uskontoon, jossa hyvä (valo) ja paha (materia) taistelevat. Tarkoitus oli vastata pahan ongelmaan gnostilaistyyppisellä sekavalla mytologialla. Manikealaisuus oli askeettinen liike, joka suhtautui kielteisesti ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen, eläinten syöntiin sekä maanviljelyyn. Hedelmien poimiminen oli myös syntiä! Liike jakaantui tosiuskoviin ja maallikoihin käytännöllisistä syistä. Manikealaisuus levisi tehokkaasti, Intiaan, Eurooppaan ja Keski-Aasiaan.


232-270 Myöhäisantiikin viimeinen merkittävä filosofi Plotinos löytää uusplatonistisen tien tavattuaan Ammonius Sakkaksen Aleksandriassa. Mies tutustui myös Persian ja Intian viisaiden oppeihin. Filosofi asui etenkin Roomassa ja sai paljon oppilaita. Plotinoksen pääteos on Enneadit, jotka hänen seuraajansa Porfyrios kirjoitti puhtaaksi.

Plotinos ohjasi platonismin mystiikkaan: perimmäinen todellisuus, Yksi, on kaiken sanallisen, ymmärryksen ja olemassaolon tuolla puolen. Kaikki on lähtöisin Hänestä, ei luomisen, vaan emanaation, ulosvirtaamisen, kautta. Seuraavana hierarkkisessa kosmologiassa on Maailmanjärki eli Mieli tai Henki (Nous), joka kontemploi ideamaailman, sitten Maailmansielu, josta emanoituu materiaalinen maailma. Kaikki oleva kaipaa ja palaa Yhteen, jopa aineellinen maailma, joka hindulaiseen ja buddhalaiseen tapaan ei ole olemassa, muuten kuin suhteessa korkeampaan todellisuuteen. Olemassaolo on siis kaksisuuntaista liikettä. Näin aine, kuten taidekuva, ilmentää ideaa ja kauneutta, asuttaa sitä. Oleminen, hyvyys ja kauneus ovat yhtä. Nämä saavutetaan kontemplaation, askeesin ja hyveiden kautta, lopulta ekstaattisessa visiossa yliaistillisesta kauneudesta.

Ihminen on mikrokosmos eli samanlainen kuin muu maailmankaikkeus, joten hänen perimmäinen ja henkinen olemuksensa on mieli / henki (nous), sitten sielu ja alimpana ruumis. Kolminainen hierarkia tarkoittaa kolminaista paluulippua Yhteen. Ensin purificatio siirtää aistimellisen kaipauksen sielutasolle. Sitten valaistuminen siirtää tietoisuuden henkien sfääriin. Viimeiseksi ekstaasi yhdistää hengen Yhteen. Paluuliike tarkoittaa kontemplaatiota, theoriaa, askeesia sekä hyveitä. Keskeistä on rakkaus (eros) ja valo, rakkaus valoon. Pahan ongelmaan Plotinos vastaa ja on vastaamatta: Paha on ei-olevaa. Sitä tulee ”paeta” korkeimmille tasoille.


229-280 Kolmen kuningaskunnan aika Kiinassa jää lyhyeksi välivaiheeksi. Wei osoittautui kuningaskunnista vahvimmaksi vallaten alueita koillis-Kiinasta ja Pohjois-Koreasta. Wei päihitti ja valtasi myös Shu-kuningaskunnan itselleen. Neuvokas Sima Yi, Han-ajan suuri maanomistaja onnistui anastamaan vallan Caoilta. Hänen pojanpoikansa julistautui keisariksi aloittaen lyhyeksi jäävän Jin-dynastian. Dynastia onnistui kuitenkin yhdistämään Kiinan vallattuaan myös Wu-kuningaskunnan itselleen.


235-282 Roomassa sotilaskeisarien aika näki tiheään vallanvaihtoja. Valtakunta selvisi tyydyttävästi tai huonosti sodista Persiaa, germaaneja, gootteja, maureja, esitanskalaisia heruleita, skyyttejä, frankkeja ja vandaaleja vastaan. Frankit esimerkiksi valloittivat koko Gallian. Mainetta sentään niitti Claudius Gothicus, joka kurmotti ankarasti gootteja, jotka olivat ehtineet tuhota mm. Artemiin temppelin Efesoksessa. Talous oli jo pahasti kuralla. Toisaalta Rooman suuruus oli edelleen tosiasia. Tämä näkyi esimerkiksi kaupungin 1000-vuotisjuhlissa v. 248. Aika tarkoitti silti anarkiaa, nälänhätää, tauteja – etenkin Cyprianuksen ruttoa vuosina 250-270 – sekä separatismia. Tilanne rauhoittui keisari Aurelianuksen aikana, vaikka germaanit uhmasivat jopa Roomaa ja Daakia piti luovuttaa gooteille. Aurelianus onnistui voittaa Roomasta itsenäistyneen, kuningatar Zenobian johtaman Palmyran valtakunta samalla Antiokian takaisin valloittaen. Aurelianus yritti tehdä Sol Invictus kultista valtionuskonnon.

Valta suhtautui vaihtelevasti kristittyihin, keisari Filippus Arabs suvaitsevaisesti, tämän seuraajat Decius ja Valerianus vainoten. Vainossa kuolivat mm. Rooman paavit, rakastettu Fabianus ja Sixtus II sekä Karthagon piispa Cyprianus. Tämä osallistui merkittävästi ongelmaan vainoissa uskostaan luopuneiden kohtelusta vainojen lakattua kannattamalla keskitietä armottoman torjumisen sekä armollisen lempeyden välillä: paluu seurakuntayhteyteen oli mahdollista katumusajan jälkeen. Aiheesta sukeutui kiista, joka hajotti koko kirkkoa. Tiukan linjan mies Novatius julisti itsensä paaviksi, mutta tuli erotetuksi kirkosta, jolloin hän perusti oman kirkon. Haastava kysymys oli myös se, pitikö harhaoppisten kristittyjen parista oikeaoppiseen kirkkoon tulevia kastaa vai ainoastaan siunata. Rooma kannatti jälkimmäistä, Cyprianus sekä Afrikan piispat kastetta. Cyprianus tunnetaan eksklusiivisesta lauseestaan: kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Kristikansan suosituimpiin pyhimyksiin kuuluva diakoni Pyhä Laurentius eli Pyhä Lauri kuoli Valerianuksen vainoissa. Valtaapitävät vaativat Laurentiusta tuomaan heille kirkon aarteet. Diakoni toi herrojen eteen köyhät, sairaat ja kurjat ja ilmoitti, että tässä tämä aarre nyt on. Rangaistukseksi teostaan mies hiillostettiin elävältä halsterilla. Marttyyritarinoihin tulikin elävyyttä ja vaihtelua: Cyprianus maksoi pyövelille palkan teostaan (etukäteisesti), Laurentius pilkkasi kiduttajiaan ilmoittamalla toisen kylkensä olevan jo kypsää, kun taas esimerkiksi myöhempi Rooman paavi Marcellinus kielsi uskonsa ennen kuin katui ja tuli surmatuksi uskonsa tähden. Britannian ensimmäiset marttyyrit ovat tältä ajalta.


273-309 Vallanvaihto Persiassa kääntää maan uskontopolitiikan sallivasta jyrkäksi zarathustralaisuudeksi, jolloin maassa jalansijaa saaneet uskonnot, etenkin kristityt ja manikelaiset, mutta myös muut tulivat vainon kohteeksi. Takapiruna tunnetaan Karder-niminen pappi. Mani tapettiin. Valtakunta pärjäsi huonosti Roomaa vastaan ja menetti otteensa Armeniasta ja Georgiasta.


284-311 Diocletianus Rooman keisarina. Keisari teki nykyisessä Turkissa sijaitsevasta Nikomedeiasta pääkaupungin. Valtakunnan pääpaino kallistui entisestään itään. Valtakunta myös jakaantui neljään hallintoalueeseen. Milanosta tuli läntisen Rooman ja pohjois-Italian pääkeskus. Järjestely toimi hetken hyvin. Itäraja saatiin rauhoitettua ja kapinat tukahduttua. Diocletiuksen vero- ja rahauudistukset eivät onnistuneet. Hänen uskontoreformaationsa tarkoitti roomalaisen uskonnon vahvistamista, moraalista parannusta sekä kristittyjen kieltämistä ja vainoja. Vainot kestivät vuosia ja niissä kuoli tuhansia kristittyjä. Diocletius ei kuitenkaan onnistunut edes vähentämään kristinuskon suosiota pakottamalla. Seuraava keisari Galerius jatkoi vainoja, mutta lopetti ne kuolinvuoteellaan.

Diolectianuksen vainojen kuuluisin uhri lienee pyhä Yrjö, keisarin pretoriaanisotilas, josta tuli keskiajan suosituimpia pyhimyksiä. Arkkityyppinen damsel in distress ja lohikäärmenarratiivi ovat myöhempää perua. Kakkoseksi päässee Suomessakin suosittu Pyhä Lucia, joka kääntyi kristinuskoon, lahjoitti varansa köyhille sekä torjui sulhasehdokkaansa tullen näin kuolemaantuomituksi. Tarina on yleinen ja sen edeltäjiä ovat mm. pyhimystarinat Barbarasta ja Agathasta. Muita marttyyripyhimyksiä olivat mm. Sebastianus, Vitus ja teinityttö Agnes.


301 Armeniasta tulee ensimmäinen kristinuskon omaksunut kansa paikallisen piispan Gregorios Valistajan (Valontuoja) toimesta. Väistyvä uskonto oli zarathustralaisuus. Käänteeseen liittyy legendoja, kuten kuningas Tiridiaksen muuttuminen villisiaksi, mutta itse asia on tosi. Maahan rakennettiin maailman ensimmäinen katedraali. Gregorios kastoi myös Kaukasuksen Albanian kuninkaan, jolloin tämäkin valtakunta kääntyi kristityksi, joskin paljon hitaammin, sillä se oli sassanidien alaisuudessa.

225-399 Intiassa Kushanin ja Satavahanan dynastiat jatkavat hallintaa, joskin jakautuneina pienimmiksi kuningaskunniksi. Alueella vaikutti monia muitakin mahteja, joista merkittävimmäksi kohosi pohjoisen Gupta dynastia n. v. 270 alkaen. Valtakunta laajeni huomattavasti 300-luvulla kattaen pian Pohjois- ja Keski-Intian sekä Pakistanin suurten alueiden jäädessä vasalleiksi. Gupta-armeija oli kehittynyt: ratsuväki (jousineen), piirityslaitteita ja sotaelefantteja. Guptan uskonto oli pääosin hindulaisuus, perinteinen brahmanismi uhreineen sekä vishnulaisuus. Gupta aikaa pidetään Intian kulta-aikana, jolloin tieteet ja taiteet kukoistivat. Vishnun lisäksi mukana oli muita jumalia, uutuutena Shivan ja Parvatin lapsi, norsujumala Ganesha sekä buddhalaisuutta ja jainalaisuutta.

306-337 Konstantinus Suuri Rooman keisarina. Keisariuden alkuaika oli sisällissodan ja kilpailevien keisarien aikaa. Konstantinus oli ilmeisesti Sol Invictus -jumalan kannattaja, mutta hänen kerrotaan nähneen taivaalla Kristus-monogrammin ja kuulleen lupauksen voitosta ”tässä merkissä”. Hän voittikin kilpailijakeisarinsa Liciniuksen. Kristinuskosta tuli nyt sallittu ja jopa suosionosoituksia saava uskonto, joskin Kontantinuksen valtaistuinpeli ja vainot jatkuivat vielä vuoteen 324. Keisari lahjoitti kirkolle yli sata kiloa kultaa ja varat Rooman ja Jerusalemin kirkkoihin, joista kuuluisin on Vanha Pietarinkirkko. Muista kirkoista mainittakoon Saksanmaan ensimmäinen kirkko, Trierin katedraali sekä Barcelonan 1. kirkko, pyhän ristin basilika. Keisari julistautui piispaksi aloittaen caesaropapismin. Jerusalemista tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde ja kristikunnan hengellinen keskus.

Uusi käänne lisäsi myös kristillisen taiteen määrää. Jeesusta alettiin nyt kuvaamaan joko parrattoman Apollon tai parrallisen Zeuksen mallin mukaisesti – ellei perimätieto hänen todellisesta ulkonäöstään säilynyt esimerkiksi Torinon käärinliinojen myötä.

Konstantinuksen aikaan ajoittuu kasvava innostus kristillisiin pyhäinjäännöksiin. Tämä etenkin siksi, että keisarin äidin Helenan kerrotaan matkustaneen pyhälle maalle ja löytäneen mm. Pyhän ristin. Risti jaettiin pian osiin. Helenasta tuli itsestäkin pyhimys. Hänen pääkallonsa on Trierin katedraalissa. Pyhäinjäännökset – joiden kunnioittamista 300-luvun suuret teologit puolustivat – liittyi elimellisesti pyhien – heidän elämien, muistojen, uskon ja ruumiiden – kunnioittamisiin. Ilmeisesti marttyyreiltä alettiin myös pyytää esirukouksia. Marttyyrit ottivat aiempien jumalien ja heerosten paikan kollektiivisessa tietoisuudessa.

Konstantinus rakensi uuden pääkaupungin Konstantinopolin Byzantiumiin vuosina 324-331.  Kaupunki oli lähinnä kristillinen ja siten sinnekin rakennettiin kirkkoja, kuuluisimpana Hagia Sofia. Konstantinus otti kasteen kuolinvuoteellaan "areiolaiselta" papilta. Ennen kuolemaansa hän oli teloituttanut oman poikansa ja vaimonsa epäselvissä oloissa.

Konstantinolainen käänne on kristinuskon historian merkittävimpiä. Voittiko kristinusko maailman vai maailma kirkon? Vastaus lienee jossain puolivälissä.

318-325 Areiolaisuus puhkeaa esiin Aleksandriassa ja myöhemmin Antiokiassa pappi Areioksen opettaessa, että Jeesus kyllä on kolminaisuuden hypostaasi, synnitön ja Jumalan Poika, mutta syntynyt ja siten ei-ikuinen, eri olemusta kuin Isä eli ei Jumala. Areioksen malli on platonistinen: Isä samaistuu Yhteen, tuonpuoleiseen Jumalaan, poika saa demiurgin paikan. Areiolaiset ajatukset olivat olleet ilmassa jo pitempään, mutta Areios toimi kipinänä tulelle syyttäessään Aleksandrian piispaa Jeesuksen ja Jumalan modalistisesta samaistamisesta. Arius karkotettiin ja tuomittiin, mutta sai myös kannattajia, kuten piispa Eusebios Kesarealaisen. Mies katsoi itse edustavansa katolista ja ortodoksista kristinuskoa, eikä ainakaan mitään uutta areiolaisuutta. 


319-326 Iberian valtakunta eli antiikin Georgia kääntyy polyteismistään kristinuskoon pyhän Ninan käännytysmatkan tuloksena valtakunnan kuningattaren ja kuninkaan omaksuttua Ninan usko erinäisten ihmeiden kautta. Kyseessä oli valinta lännen ja idän, Euroopan ja Aasian, Rooman ja Persian välillä edellisen eduksi.


290-356 Kristillinen luostarilaitos syntyy Antonios Suuren ja Pakomioksen Egyptissä. Luostarilaitoksella ei ole suoraa raamatullista ohjetta, mutta munkit ja nunnat pyrkivät elämään kristillisesti köyhyydessä, rukouksessa ja siveydessä. Erakkoyhteisöt laajenivat järjestäytyneiksi luostareiksi, jotka tekivät myös lähetystyötä ja levisivät nopeasti Palestiinaan, Syyriaan ja Vähä-Aasiaan, etenkin Turkin Kappadokiaan. Luostarilaitoksesta tuli peräti kansanliike, missä voi nähdä kirkon maallistumisen vastustamista sekä kreikkalaiseen maailmankuvaan ominaista materiaalisuuden ja ruumiillisuuden väheksyntää.

Pakomios oli sotilas, joka otti kasteen tulleensa vaikuttuneeksi kristittyjen laupeudentöistä. Hän eli oppi-isänsä Palamon kanssa askeettista elämää: yöt valvottiin mahdollisimman paljon, ruokaa syötiin mahdollisimman vähän, päivät vietettiin auringon porotuksessa… Pakomios perusti luostarin ja sai sen ohjesäännön enkeliltä. Jumalanpalveluksia oli vain(!) kolme päivässä. Luostareita tuli pian lisää, jolloin munkit ja nunnat laskettiin pian tuhansissa.

Antonios menetti nuorena vanhempansa. Kerran hän eksyi kirkkoon ja kuuli Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle. Antonios lahjoitti omaisuutensa pois, antoi siskonsa kristittyjen hoitoon ja lähti erämaakilvoittelijoiden joukkoon. Miehestä tuli kuitenkin erakko, joka vietti yksinäisyydessä 20 vuotta seuranaan enkelit ja demonit. Eristäytymisen jälkeen Antonios alkoi opettaa muita. Näin syntyi luostarilaitos.



Luostarilaitos munkkeineen herättää kunnioituksen sekaista hämmennystä ja hämmennyksen sekaista kunnioitusta 2000-luvun luterilaisessa. Ehdottomuuden puutteesta ei munkkeja ja nunnia ainakaan voi syyttää. Jeesus ei käskenyt perustamaan luostareita, mutta toisaalta juuri munkit ja nunnat noudattivat Jeesuksen köyhyyskäskyjä ja tekivät lähetystyötä. Protestanttien näkökulmasta kristittyjen jako maallikoihin ja munkkeihin on kyseenalaista kielien myös väärästä pelastusopista eli yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden kieltämisestä. Luostarielämään liittyy maailman ja aineellisen todellisuuden kieltävää ”äärikristillisyyttä”. Toisaalta nykyinen protestanttien paastoamaton porsastelu voidaan myös nimetä äärimmäisyydeksi. Kuvassa Michelangelon tulkinta Antonioksen kiusauksista. Olivatko pahojen henkien kiusaukset henkivaltojen tekoja, vai pelkkää psykologiaa?


325 Eusebios Kesarealainen saa valmiiksi kristikansan 1. kirkkohistorian, joka käsittää 300 vuotta kristinuskon tarinaa. Teoksen erikoisuuksiin kuuluu mm. Jeesuksen ja Edessan kuninkaan Abgar V:n legendaarinen kirjeenvaihto, Simon Noidan epäpyhät seikkailut, Origeneen puolustus sekä Kontantinoksen ihannointi. Eusebios vahvisti keisarin roolia Jumalan maallisena edustajana maan päällä. Teoksesta käy myös ilmi, että Uuden testamentin sisältö ei ollut vieläkään vakiintunut. Evankeliumit, Apostolien teot, Paavalin kirjeet sekä 1. Pieterin ja 1. Johanneksen kirje olivat kaikkialla arvovaltaisia. 


325-337 Konstantinus kutsuu koolle Nikean ekumeenisen eli universaalisen kirkolliskokouksen yhdistääkseen kristittyjen rivit areiolaisuuskiistassa. Osallistujina oli peräti 250-300 piispaa, lähinnä itäisestä Roomasta, mutta ilmeisesti myös muutama Persiasta, goottien parista sekä Georgiasta. Toisaalta piispoja oli jo yli tuhat, joten kaikki eivät päässeet tulemaan. Paavi Sylvester (jonka muistoa vietämme uudenvuoden aattona) oli liian vanha osallistumaan. Areios ja häntä kannattavat 22 piispaa osallistuivat. Mukana olivat ajan kovimmat spesialistit sekä tunnustajat, kuten piispa Pafnutius, jolta oli revitty silmä ja murskattu polvi vainoissa. 

Keskustelut kestivät pitkään, eikä ratkaisua syntynyt, vaikka Raamattu ja filosofinen ymmärrys oli yhteinen. Lopulta areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi. Jeesuksen todettiin olevan ”samaa olemusta kuin isä” ja mystisesti ”syntynyt, ei luotu”. Usko ja ilmoitus voittivat näin järjen ja filosofian julistaen samaa hullutusta kuin evankelista Johannes aiemmin. Platonismi särkyi, Jumala oli vahvistettu tapahtumien, historian ja suhteiden Jumalaksi teoreettisesta olemisesta. Tässä vaiheessa termit ”ousia” ja ”hypostasis” vielä samaistettiin kolmijumalaisuuden kieltämiseksi, jolloin myöhemmin vakiintuva yksi ousia (olemus) ja kolme hypostaasia (substanssia, persoonaa) tuomittiin, sillä se oli Origeneen, Areioksen ja Eusebioksen kanta. Tunnustuksen voi siis katsoa olevan kallellaan modalismiin tai sabellianismiin.

Nikean kirkolliskokous on merkittävä, sillä sen tunnustus muodostettiin jakamattoman kirkon aikana. Kaikki nykyiset kirkkokunnat tunnustavat sen – eli Jeesuksen jumaluuden – ja luterilaisissakin kirkoissa luetaan sitä säännöllisesti. Kokous vahvisti myös kristillisiä juhlia ja esimerkiksi joulusta tuli sen ja konstantinolaisen käänteen myötä yleinen juhlapäivä.

Kirkolliskokous ei päättänyt erimielisyyksiä. Konstantinus kääntyi suopeammaksi areiolaisia kohtaan ja Areios kutsuttiin maanpaosta kirkon yhteyteen – joskin mies kuoli ihmeellisesti päivää ennen kommuuniota, kenties myrkytykseen. Jotkut kristityt vierastivat ei-Raamatullista ja filosofista olemus-sanaa, toiset tahtoivat korvata ”samaa olemusta” ilmauksella ”yksi hypostaasi”. Uusareiolaiset tuomitsivat Nikean päätökset. Antiokian seurakunta jakaantui jopa viideksi puolueeksi.


340 Tyroslainen lähetyssaarnaaja ja piispa Frumentius perustaa Etiopian kirkon silloiseen Aksumin valtakuntaan. Etiopiaa voikin pitää kolmantena (tai neljäntenä) kristinuskoon kääntyneenä kansana Armenian (ja Rooman) jälkeen. Kirkko oli ortodoksinen eli katolinen. Kirkkorakennusten lisäksi Frumentius perusti maan ensimmäisen luostarin. Aksumin valtakunnasta oli tullut voimakas. Se valloitti Kusin valtakunnan nykyisen Libyan alueelta.


281-399 Jin-dynastia vaikeuksissa pitää Kiina rauhassa ja hyvinvoinnissa korruption ja kahakoiden maassa. Keisarista kasvoi kehitysvammainen ja kahdeksan prinssiä kävivät pieniä sisällissotiaan vallasta. Myös nk. viisi barbaaria eli Kiinaan asettunutta ei-han-kiinalaista hallitsijaa aiheuttivat levottomuutta tultuaan alueelle pohjoisesta ilmastonmuutoksen takia. Pääkaupunki Luoyang ryöstettiin ja 30 000 ihmistä tapettiin. Väkiluku oli muutenkin ollut jo pitkään rajussa laskussa nälänhätien, tautien ja sotien takia. Jin-dynastia muutti etelään aloittaen itäisen Jin-kauden. 16 kuningaskunnan kaoottinen aika oli myös alkanut.

Buddhalaisuus levisi Kiinassa näihin aikoihin. Osasyy tähän lienee se, että vaihtuvat hallitsijat liittoutuivat uuden uskomusmaailman kanssa, kun vanhoja juuria ei ollut.


310-379 Sapur II hallitusaika Persiassa lieventää aggressiivista uskontopolitiikkaa, mutta pitäytyy zarathustralaisuudessa oikeastaan luoden tämän uskonnon as we know it. Pyhä kirja Avesta tuli tällöin "valmiiksi". Kristinuskon saatua erityisaseman Armeniassa ja Roomassa, Persian kristityt joutuivat vainotuiksi potentiaalisina vakoojina. Näin etenkin sen jälkeen, kun Konstantinus oli meinannut hyökätä Persiaan, mutta kuollut. Esimerkiksi pitkäperjantaina v. 344 sata kristittyä johtajaa teloitettiin uskovien silmien edessä ennen kuin heidät mestattiin. Persia kahakoi Rooman kanssa ja menestyikin keisari Julianuksen sotaretken epäonnistuttua. Armenia tuli jälleen Persialle.

Persia joutui ahdinkoon barbaarien, tarkemmin sanottuna hunnien ryöstöretkillä. Uhka tuli jo pääkaupungin Ktesifonin porteille, kunnes saatiin torjuttua. Vuosisatojen viholliset Persia ja Rooma tekivät liiton torjuakseen barbaarilaumojen hyökkäykset. Kaspianin ja Mustanmeren välille rakennettiin 200km pitkä, maailman toiseksi suurin muuri, Kiinan muurin jälkeen. Jopa 10m leveään muuriin kuului 30 linnoitusta sekä 5m vallihauta.

Persiassa tai sen varjossa vaikuttivat syyrialaiset teologit Afrahat Persialainen, Makarios sekä Efraim Syyrialainen. Protestantti löytää yllättäen heistä uskon ystävän. Afrahat on raamatullinen uskon puolustaja. Makarios opettaa ihmisen syntiturmelusta, voimattomuutta ja Jumalan armoa kuin herätyssaarnaaja. Efraim oli runollinen kirkkoisä ja rakastettu laupeudentekijä, joka pakeni Edessaan Persian armeijan tieltä. Efraim kirjoitti hymnejä mm. kristillisistä juhlista sekä rististä.


300-399 Kofun-kausi alkaa Japanissa. Nimi viittaa suuriin, valtaapitävien hautakumpuihin. Aikaa leimaakin Yamato-valtion valtakeskittymä. Japanin keisarikunnan legendaariset ja puolihistorialliset keisarit ovat tältä ajalta. Aikaa leimaa vahvat Kiina-vaikutteet Korean kautta: rautaa, käsitöitä, kirjoitusjärjestelmä sekä kungfutselaisuutta.


300-399 Mariologia ja Marian kultti ottaa harppauksia eteenpäin. Ilmaus ”Jumalanäiti” ilmestyi kristilliseen sanastoon ja hurskauselämään 300-luvun alussa, kenties jo 250-luvulla. Samoilta ajoilta juontunee varhaisin Marialle omistettu rukous Egyptistä: ”sinun armosi alle me suojaudumme, oi Jumalansynnyttäjä… päästä meidät vaarasta, sinä ainoa puhdas ja ainoa siunattu.” Gregorios Teologilta 300-luvulta on toinen varhainen maininta tavasta. Myös Marian ensimmäinen ilmestyminen on täältä, Gregorios Ihmeidentekijän kokemana ja Gregorios Nyssalaisen kertomana.

Iso kysymys oli Marian neitsyys synnytyksen aikana ja sen jälkeen. Tertullianus oli suhtautunut näihin torjuvasti, mutta kristillinen valtavirta kovine nimineen (doketistisesta juonteestaan huolimatta) puoltavasti. Näin etenkin Gregorios Nyssalainen, jolle Jeesuksen ”turmeltumaton” syntymä oli tärkeä sekä neitsyys, joka ”on väkevämpi kuin kuolema”. Irenaeuksen tyylinen soteriologinen inkarnaatio esiintyy muuallakin, kuten Jerusalemin piispalla Kyrilloksella: inkarnaatio on uusi luominen, jolloin uusi ihmiskunta saa alkunsa Mariasta niin kuin ensimmäinen ihmiskunta sai alkunsa Eevasta (tai Eedenistä). Marian tahrattomuutta sekä taivaaseennousua(!) pohdiskeli mm. Kyproksen kirkkoisä Epifanios Salamilainen. Hän myös tuomitsi kristityt, jotka kielsivät ikineitsyyden. Efraim Syyrialaisille Maria oli tahraton käärmeen pään murskaajaksi, kaikkien nunnien äiti sekä jumalallistumisen esikoinen.


337-361 Konstantinus Suuren poika Constantius II keisarina. Poika vallitsi aluksi vain itäistä Roomaa. Hän oli areiolainen. Kun Constantius kuitenkin voitti läntisen ja nikealaisen kilpailijansa Constansin, koko valtakunta sai äkkiä areiolaisen kierteen. Paavi Julius valittikin kristikansan olevan kaaoksessa ja nikealaisten vainojen kohteena. Pohjois-Afrikassa oli kaksi kilpailevaa kirkkoa, jotka erosivat kysymyksessä vainoissa uskonsa kieltäytyneiden kohtalosta. Jyrkän linjan kirkko pilkattiin donatolaiseksi Donatus-piispan mukaan. Areiolaisuutta käsiteltiin uudestaan konsiilissa, vastakonsiilissa ja vastavastakonsiilissa. Areiolaisuuden ykkösvastustajat, Hilarius Poitierslainen ja Athanasios karkotettiin, paavi Liberius vangittiin, Cordoban piispa Ossius pakotettiin hyväksymään kerettiläisyys. Areiolaisuus laantui keisarin kuoltua.

Ortodoksinen kirkko kunnioittaa ortodoksisuuden isänä kirkkoisä ja Aleksandrian piispaa Athanasios Suurta. Athanasios oli hyvin suosittu omiensa ja Afrikan askeettikristittyjen parissa, mutta kirkkopolitiikka kävi kuumana – mies karkotettiin viidesti ja häntä syytettiin mm. murhasta ja haureudesta. Kirkkoisä saattoi itsekin syyllistyä väkivaltaan. Athanasioksen mukaan Kristus ei luotuna voisi pelastaa muita luotuja. Luodun palvominen olisi myös epäjumalanpalvelusta – tai pakanallista polyteismiä. Sen sijaan ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi”. Kirkkoisän soteriologia painottaa inkarnaation mahdollistamaa jumalallisen luonnon omaksumista sekä Jeesuksen voittoa kuolemasta ristillä. Athanasios opetti joko kolminaisuuden yhdestä tai kolmesta hypostaasista – en saanut lähteistä selvää.




300-luvun kirkon neitsyyden korostaminen ja ihannointi hämmentää 2000-luvun luterilaista. Kirkkoisät kirjoittivat kaikki kirjan tai jopa pari neitsyyden ylistykseksi! Athanasioksen ajattelussa näkyy ajalle ominainen asketismin, neitsyyden ja Marian yhteenkietoutuminen: Marian tuli Jeesuksen Äidiksi asketismin ansiosta. Hän on ainaisena neitsyenä kaikkien neitseiden esikuva. Neitsyys tulee ymmärtää ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden lisäksi moraalisesti ja hengellisesti puhtaana ja hyveellisenä elämänä. Maria oli Athanasiokselle Jumalansynnyttäjä sekä enkeleitäkin suurempi. Raamatussa Laulujen laulun erotiikka jättää neitsyyssuitsutuksen varjoonsa. Kuvaavaa onkin, että Origenes ja Gregorios Nyssalainen jatkoivat Filon Aleksandrialaisen jälänjäljissä tulkitessaan laulun lihallisten ilojen sijaan allegorisesti Jumalan ja ihmisen välisenä hengellisenä rakkautena. Kuvassa renessanssimaalaus Neitsyt Maria ja lapsi neljän pyhän neitsyen – Katariinan, Barbaran, Cecilian ja Ursulan – kanssa. Kaksi jälkimmäistä elivät tämän postauksen aikajanalla.

350 Puolimyyttinen ja ihmiseksi inkarnoitunut Patanjalia kirjoittaa joogan perusteoksen Jooga Sutran. Teos edustaa teististä samdhyaa, hindulaisen koulukuntaa, jonka maailmankuvassa prakti (aine) ja purusa (tietoisuus) luovat monitasoisen kosmologian. Jooga on cittan (mielen) toiminnan pysäyttämistä, takertumattomuutta ja purusan tuntemista. Jumala samaistuu purusaan, kaiken yläpuolella olevaan henkeen. Teoksella on vahva eettinen ja buddhalainen painotus: hyvät teot ja hengitystekniikat kirkastavat mielen. Häiriöt, kuten elämänjano ja kaipaus poistetaan mietiskelemällä, muuten seuraa karmaa ja jälleensyntymä. Kehonegatiivisuus, yliluonnolliset kyvyt, kuten ajatuksien luku, näkymättömyys sekä norsun voimat kuuluvat kuvaan, samoin toisen kehoon siirtyminen ja kosmisen tiedon saaminen taivaankappaleisiin "kiinnittymällä".


355-363 Julianus, Konstantinos Suuren velipuolen poika, joka oli selvinnyt keisarin kuoleman jälkeisestä suvun puhdistuksesta keräsi nuoresta iästään ja kokemattomuudestaan huolimatta mainetta kansan ja sotilaiden keskuudessa. Tämä herätti Constantiuksen kateuden, mutta Julianuksen sotilaat eivät suostuneet lähtemään sotimaan Persiaan keisarin käskystä. Tilanne kärjistyi sisällissodaksi, mikä kuitenkin raukesi keisarin kuolemaan ja Julianuksen lyhyeen keisarikauteen. Julianus oli hyveellinen ja sivistynyt uusplatonisti, mutta pakanallinen Helioksen palvoja, siitä liikanimi Luopio. Keisari kuoli sodassa persialaisia vastaan. Kuoleman myötä juutalaisille annettu lupaus palata Jerusalemiin ja rakentaa temppeli raukesi tyhjiin.


340-378 Gootit saavat ensimmäisen kristillisen, joskin areiolaisen piispan, kreikkalais-goottilaisen Wulfilan. Gootteja kääntyi paljon kristityiksi. Wulfila myös käänsi Raamatun gootiksi. Näihin aikoihin alkoivat myös kansainvaellukset: Aasian paimentolaiset hunnit ajoivat gootit liikkeelle, ilmeisesti ilmastonmuutoksen takia, sillä se teki aroilla elämisen vaikeaksi. Rooman keisari Valens antoi gooteille kodin valtakunnastaan v. 376. Tästä seurasi kuitenkin intressiristiriitoja, sillä gootit ahdettiin keskitysleiriin vailla ruokaa tai aseita. Roomalaiset vaihtoivat koiriaan goottilapsiin. Syttyi sota, jossa gootit voittivat roomalaiset kuuluisassa Adrianopolin taistelussa v. 378. Roomalaisilla oli ylivoima ja voittamaton maine, mutta goottien ratsuväki onnistui yllättämään roomalaiset. Yhtenä osatekijänä oli se, että gootit olivat oppineet käyttämään jalustinta. Tiettävästi kyseessä oli ensimmäinen kahden kristillisen (areiolaisen) armeijan välinen sota.

Puolasta Rooman valtakuntaan saapuneet vandaalit olivat jo historian tietoisuudessa. Goottien tavoin he kääntyivät areiolaiseen kristinuskoon. Näin kävi myös germaaniheimo gepideille. Rooman valtakunta jakaantui itäiseen ja läntiseen hallintoalueeseen. Lännessä Rooman valtamonopolia nakersivat frankit. Aika oli näin vaihtumassa roomalaisesta teutoniseksi, antiikista keskiajaksi. Frankit olivat toisaalta roomalaisten kaltaisia. 


365 Kreetan maanjäristys kylvää tuhoa ja järkytystä Kreikassa, Libyassa, Egyptissä, Kyproksella ja Sisiliassa tappaen tuhansia järistyksen aiheuttamissa tsunameissa. Roomalaiset onnistuivat pysäyttämään villit lahjomalla hunnipäälliköitä hunnien ylipäälikkö Uldinia vastaan. 


355-379 Aleksandrialainen Didymos Sokea ja Basileos Kesarealainen (Suuri) puolustavat Pyhän Hengen jumaluutta areiolaisia ja muita kristittyjä vastaan, jotka kielsivät tämän platonismin tai Raamatun perusteella. Perustelut ovat raamatullis-filosofisia: Koska Pyhä Henki pyhittää, hänellä on Jumalan muuttumaton olemus, ei luodun muuttuvaa olemusta. Pyhä Henki ei ole yksi monista (luoduista), vaan yksi ja ainoa Jumala.

Basileios Suuri oli kappadokialainen isä sekä askeetikko, joka vastusti ruuan ja juoman ahneutta, puolusti paastokäytäntöjä sekä perusti luostareita. Hän myös ohjasi luostareita piispalliseen kaitsentaan, yhteisöllisyyteen ja hyväntekeväisyyteen. Hän oli areiolaisuuden vastustaja, Kesarean kaupungin piispa, köyhien auttaja sekä vanhainkodin ja sairaalan perustaja. Basil kannatti sukupuolten tasa-arvoa. Liekö uskisperheen mummo Makrinalla ja sisarella Makrinalla tähän osa ja arpa? Sisar oli melkoinen vaikuttaja itsekin, askeettiyhteisönsä tasa-arvoa viljelevä johtaja.

Basileios sekä kappadokialaiset isät taistelivat anhomoiji areiolaisia vastaan, jotka vastustivat Nikaian tunnustusta sekä semi-areiolaisten kompromissia, jonka mukaan Poika oli olemukseltaan samanlainen (like) kuin Isä. Basileios lienee ensimmäinen, joka puhui kolmesta hypostaasista ja yhdestä olemuksesta. Proto-nominalistisesti Eunomiuksen mukaan Luomattoman ja luodun välillä saattoi olla vain moraalinen, ei ontologista yhteyttä. Hän piti kiinni platonismista ja ilmoituksesta lisäten sanan ”luomaton” Jumalan nimiin (luomaton valo, luomaton elämä jne.) Basileoksen – ja ortodoksisen kirkon mukaan – vaikka Jumalan olemus, luonto ja substanssi on ihmiselle käsittämättömän ja kohtaamaton, voidaan Jumala tuntea ja hänessä partisipoitua Hänen työnsä, toimintansa, voimansa, aktuaalisuutensa, viisautensa (Sofia), nimiensä, tahtonsa ja energioidensa kautta.

367-369 Suuri salaliitto saa roomalaisen Britannian sekasortoon, kun piktit, kelttiläiset gaelit sekä germaaniset saksit hyökkäsivät saarelle ryöstäen, raiskaten ja murhaten. Ilmeisesti roomalaisia oli mukana salajuonessa. Rauha saatiin palautettua sotapäällikkö Flavius Thedosiuksen johdolla. Vuonna 360 piktit olivat jo ylittäneet Hadrianuksen muurin ja ryöstäneet Yorkshiren sekä Yorkin kaupungin. Rauhasta huolimatta roomalaisten alamäki oli alkanut. 

Tältä ajalta on peräisin Mildenhallin aarrekätkö roomalaisia hopeaesineitä, joista maineikkain on 60cm leveä ja 8 kiloa painava jumalhahmoilla koristeltu lautanen. Kristinusko rantautui Irlantiin näihin aikoihin.

350-390 Apollinaris Laodikealainen, aleksandrian koulukunnan kristitty ja piispa oli nikealainen, mutta silti (tuleva) harhaoppinen opettaessaan monofysitismiä eli sitä, että Kristuksella on vain yksi jumalallinen luonto. Logos oli omaksunut ihmisyydestä vain ruumiin, kun taas Logos oli ottanut sielun ja järjen - eli uusplatonistisen perimmäisen minuuden - paikan. Oppi meni seulan läpi, vastustihan Apollinaris areiolaisuutta, kunnes Antiokian koulukunta älähti: kyseessä on harhaoppi, joka kieltää Kristuksen täydellisen ihmiseksi tulon. 

Athanasios kielsi apollinarismin, joskin tuli itse sitä hyvin lähelle korostaessaan Logoksen jumaluutta, joka omaksui ihmisruumiin ikään kuin instrumentaalisesti. Apollinarismi tuomitiin useaan otteeseen ja viimeiseksi Kontantinopolin kirkolliskokouksessa, mutta monofysitismi jatkoi elämäänsä. Ongelma oli ilmoituksen ja "tieteen", raamatullisen narraation ja hellenistisen filosofian välinen ristiriita, joka kulminoituu kärsivässä Jumalassa, Kristuksessa. Edes kappadokialaiset isät eivät kyseenalaistaneet käsitystä Jumalan apaattisuudesta, kärsimättömyydestä. 


350-399 Nuori unkarilainen sotilas Martti kääntyy kristityksi vastoin vanhempiensa, armeijan ja yhteiskunnan tapoja. Hänen myötään armeijassa saattoi tulla jopa pieni herätys. Martin kääntymyslegendan mukaan hän lahjoitti köyhälle – joka paljastui Jeesukseksi – palan viitastaan. Martti luopui sotilasurastaan ja oli menettää henkensä, mutta pelastui ja perusti monien seikkailujen ja ihmeiden jälkeen luostarin Ranskan Poitiersiin. Läntinen luostarilaitos otti näin orastavia askeleitaan. Miehestä tuli myös Toursin rakastettu piispa, joka hävitti suurella innolla pakanuutta Galliasta. Ilmeisesti Martti rajoitti myöhäisvuosisadan kristillistä pakkopullaa vastustamalla kieltäytyvien pakanoiden ja harhaoppisten tappamista – näin espanjalaisen gnostikkokristitty Priscillianus Avilalaisen tapauksessa, joka kuitenkin ensimmäisenä kerettiläisenä poltettiin noituudesta. Pyhä Martti on ollut suosittu halki keskiajan tähän päivään asti, myös Suomessa.


361-390 Toinen kappadokian isistä Gregorios Nazianzialainen (Teologi) aloittaa kirkollisen uransa presbyteerinä ja myöhemmin piispana luvattuaan merihädässä palvelevansa Kristusta, jos vain pelastuu. Piispuus ei tosin innostanut, mutta Teologi kunnostautui areiolaisuuden vastustamisessa. Nämä mittelöt yltyivät jopa väkivaltaan. Keisari Theodosiuksen myötämielisyyden takia Nazianzialaisen positio pääsi voitolle ja hän sai johtaa Konstantinopolin konsiilia. Ristiriidat olivat (nytkin) liikaa sopua rakastavalle miehelle ja siksi hän erosi. Gregorios oli retorisesti lahjakas avainhahmo Bysantin – eli idän ortodoksisen kirkon – teologian reitille laskijana. Usein toistettu ajastus Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä juontuu häneltä. Yhdessä Irenaeuksen ja Athanasioksen kanssa Gregorios paalutti jumalallistumisen ortodoksiseen teologiaan. Malli on apofaattinen ja inkarnatorinen: tuntematon Jumala tulee Jeesuksessa tunnetuksi ja partisipoitavaksi. Pelastus tulee inkarnaation myötä, sillä samanlainen puhdistaa samanlaisen – ihmisluonnon. Tämän perusteella Gregorios tuomitsi apollinarismin. 


361-399 Hieronymus otti kasteen 19-vuotiaana, kilvoitteli Syyrian luostareissa viisi vuotta, toimi Antiokiassa pappina, palasi synnyinkaupunkinsa Roomaan piispan sihteeriksi, kunnes muutti loppuelämäkseen Betlehemiin erakoitumaan ja kiukuttelemaan. Hieronymus oli neitsyyden rakastaja, jolle avioliitto oli lankeemuksen seurausta sekä ”tahra”. Mies puolusti Marian ikineitsyyttä ja siten luostarielämää Helvidiusta vastaan. Väittely toistaa protestanttien ja vanhojen kirkkojen välisiä kinoja nykyajalla yksin Raamattu vs. Raamattu ja traditio -asetelmassaan. Marian kivuttomaan synnytykseen Hieronymus ei uskonut ja kirjoitti asiasta niin suorasukaisesti, että sai kriitikot kimppuunsa.

Hieronymus vastusti Jovinianusta, ”protoprotestanttia”, joka toppuutteli luostarilaitosta opettamalla samaa taivasta kaikille sekä avioliittoa tasa-arvoisena neitsyyden kanssa. Jovinianus saattoi opettaa pelastusta yksin uskosta, yksin armosta ilman lain tekoja, jolloin katuva publikaani on samalla viivalla eliittiluostarimunkin kanssa. Lisäksi mies kielsi Marian ikineitsyyden. Ruoan syönti kiitoksella oli yhtä hyvä kuin siitä kieltäytyminen. Hieronymus pilkkasi Jovinianusta epikurolaiseksi. Mies ruoskittiin ja karkotettiin.

Hieronymus oli tunnettu monista naispuoleisista ystävistään, aristokraattisista rouvista, neitsyeistä ja leskistä, jotka löysivät hyväntekeväisyydestä, köyhyydestä, askeesista ja kristillisistä yhteisöistä uuden identiteetin roomalaisen paradigman vaihduttua. Maineikkaita naisia olivat mm. Kontantinopolin Olympias, pyhiinvaeltaja Egeria, opettaja Marcella Roomalainen, laupias Paula Betlehemiläinen, luostarijohtaja ja origenisti Melania  


372-394 Kappadokian kolmas isä, Basilin pikkuveli ja pyhimys Gregorios Nyssalainen ryhtyy piispaksi. Veljensä tavoin hän puolusti ortodoksista kolminaisuusoppia areiolaisuutta vastaan. Tässä tulkinnassa Isä on ensisijainen, mutta Poika ja Pyhä Henki eivät silti ole vähemmän Jumalia: ”yksi persoona, Isä, josta Poika on syntyisin ja josta Henki lähtee.”

Nyssalaisen – ja sitä myötä bysanttilainen eli idän kristillisyyden – ihmiskuva on positiivisempi, jopa vastakkainen läntiselle protestanttiselle ja augustinolaiselle ihmiskuvalle: ihmisen perimmäisyys on Aristotelesta, Platonia ja pyhiä kirjoituksia yhdistellen Jumalan kuva, sielu, valoisa ja puhdas nous. Tämä Jumalan kuva on muuttumaton, kuolematon, ilmeisesti myös lankeamaton. Jumalan kuva on vapaa, järjellinen ja enkelimäinen, kun taas ruumiillisuus on aistillista, himoitsevaa ja eläimellistä. Kristitty ei ole niinkään yhtäaikaisesti syntinen ja vanhurskas, vaan yhtäaikaisesti kuoleva ja kuolematon. Ruumiillisuus, sukupuolisuus ja seksuaalisuus ovat lankeemuksen tulosta – ihminen pukeutui eläimelliseen nahkaansa tulleessaan karkotetuksi paratiisista. Tunteet ovat pahasta.

Gregorios oli origenisti ja uusplatonisti, mutta hän ei väheksy ruumista tai kiellä sitä. Nyssalaisen mukaan kuoleman jälkeen seuraa autuus tai ajallinen puhdistuminen – apokatastasis, jolloin syntien anteeksisaaminen ja Jeesuksen sovitus jäävät vähämerkityksellisiksi – samoin kuin ruumiin ylösnousemus. Kirjassaan Mooseksen elämä kirkkoisä esittää Mooseksen vuorelle noususta allegorisen tulkinnan kristityn mystisestä matkasta kohti apofaattista pimeyttä ja Jumalaa. Vuori ei sovi kaikille, mutta Nyssalainen väittää kahden tason kristillisyyden korostamalla pelastuksen ja kilvoittelun kuuluvan kaikille. Hän on myös antiuusplatonisti ja antiorigenisti korostaessaan Kristusta, joka tuli alas vuorelta – siis syntyi – pelastaakseen ihmiset. Näin ontologinen etäisyys luodun ja luomattoman välillä kumoutuu mahdollistaen mystisen nousun. Inkarnaatio siis kumoaa ja vahvistaa uusplatonismin samanaikaisesti. Jumalan hulluus samaistuu Sokrateen viisauteen ”tiedän, etten tiedä”.


Helvetti ei kuulunut tämän ajan keskeisimpiin opinkappaleisiin tai riitoihin, mutta sai erilaisia tulkintoja. Perinteinen ja raamatullinen käsitys ikuisesta helvetistä lienee pysynyt valtavirrassa. Monet opettajat, kuten apologeetta Arnobius tai Athanasios kirjassaan Inkarnaatiosta opetti sen sijaan uskottomien tyhjäksitekemisoppia. Apokatastasis sai kannattajia, kenties jälleensyntymäkin, vaikka tämä meni jo gnostilaisuuden puolelle. Apokatastasis käy paljossa yksiin kiirastuliopin kanssa. Tälläkin opilla oli ainakin orastavia kannattajia liittyneenä ajatuksiin kuolleiden puolesta rukoilemiseen. Kuvassa yksityiskohta Jan van Eyckin maalauksesta Viimeinen tuomio.


374-394 Juristi ja maaherra Ambrosius kohosi omaksikin yllätyksekseen nuorukaisena Milanon piispaksi. Mies oli uusplatonisti (antropologisesti tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen perimmäinen minuus on sielu, ruumis jotain toissijaista) ja asketisti, joka mm. kannusti ihmisiä köyhäinapuun, raittiuteen sekä naisia naimattomuuteen. Vanhempien oli jopa estettävä tyttäriään kuuntelemasta Ambrosiuksen saarnoja, sillä silloin luostarin houkutus kävi auttamatta suureksi. Kirkkoisä piti seksuaalisuutta epäpuhtaana, jolloin papeille kuului selibaatti. Ambrosius vastusti areiolaisia joutuen näin keisarinna Justinan vastustukseen. Tämä huipentui Milanossa areiolaisten yritykseen vallata yksi sen kirkoista, jonne Ambrosius kuitenkin telkeytyi kannattajineen laulamaan hymnejään yötä päivää yrityksen estäen. Ambrosius tunnetaankin muusikkona, jonka hymnejä löytyy myös nykyisestä Suomen luterilaisesta Virsikirjasta.

Ambrosiuksella oli poikkeuksellinen kyky: hän saattoi lukea puhumatta. Outo piirre liittyy retoriikkaa korostavalle antiikille ominaiseen ajatukseen, missä lukeminen oli aina sosiaalista ja äänellistä. Tekstissä ei ollut isoja kirjoja, välimerkkejä tai sanavälejä. Muutos tuli kun papyrukset vaihtuivat pergamentteihin ja kääröt koodekseihin eli kirjoihin.       


370-399 Tuleva kirkkoisä ja läntisen teologian jättiläinen Augustinus viettää villejä nuoruusvuosiaan Pohjois-Afrikassa. Hän hurahti manikealaisuuteen, meni naimisiin ja tuli isäksi. Augustinus oli oppinut ja kiihkeä etsijä, jonka retoriikan opinnot veivät hänet Milanoon. Augustinus tykästyi Ambrosiuksen uusplatonissävytteisiin saarnoihin ja otti häneltä kasteen v. 387. Palattuaan Afrikkaan hän lahjoitti omaisuutensa köyhille ja tahtoi aloittaa jumalallistumisen joutilaisuudessa hänen rakkaan äitinsä Monican, kuuluisan esirukoilijan sekä poikansa kuoltua, mutta hän joutuikin papiksi ja pienen Hippon kaupungin piispaksi.

Augustinuksen Tunnustukset ovat kristinuskon ja antiikin luetuimpia kirjoja. Ne tuovat Augustinuksen lähelle lukijaa mm. silloin, kun hän kertoo kouluvuosien tuskasta tai sisäisestä ristiriidastaan etsiä sekä paeta autuasta elämää. Mies rukoilee: ”Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä.” Augustinus myös itkee erottautuen askeettisista kollegoistaan. Tunnustuksissa on myös paljon materiaalia maailmankatsomusten kohtaamisista sekä pohdintoja mm. pahuuden ja ajan olemuksesta. Manikealaisuuden rajoittunut Jumala ei vakuuta miestä. Sen sijaan paha on Plotinoksen mukaisesti ei-olevaa. Kirjassaan Kristillinen sivistys Augustinus löytää Raamatun tulkinta-avaimeksi (nöyrän) rakkauden.

Augustinus opettaa luterilaiseen suuntaan ihmisen sidottu ratkaisuvaltaa. Manikealaisia vastaan hän aluksi korosti ihmisen tahdon vastuuta ja rooli sekä sen mukaista vapautta. Sitten Augustinus alkaa korostaa ihmisen tietämättömyyttä ja haluttomuutta tehdä hyvää ja välttää syntiä. Kysymys liittyy pelastuksen ehtoihin: millä perusteella toinen pelastuu ja toinen ei, ellei tekojensa ja motiiviensa tähden? Lopulta Augustinus kiistää tahdon osuuden pelastuksessa, korostamalla ihmisen perisynnistä johtuvaa voimattomuutta, jolloin pelastus tulee yksin Jumalalta, yksin armosta. Tämä tarkoittaa samalla predestinaatio-oppia: Jumala on ennalta valinnut ne, jotka pelastuvat.

Afrikan kaksi kirkkoa elivät vuosisadan lopulla laihassa sovussa ”donatolaisten” kärsittyä vainosta ja painostuksesta. Molempien kirkkojen heikkous oli toisen kirkon vihaaminen, mikä yltyi vandalismiin ja väkivaltaan asti. Tilanne oli teologisesti haastava: donatolaisetkin katsoivat joukossaan olevan rikkaviljaa sekä olevansa osa katolista kirkkoa. Augustinus haistoi donatolaisten heikkouden sakramenttiteologiassa: kastavat uudestaan ja pelkäävät saastuvansa jos uskoton syntinen tulee samalle ehtoolliselle. Vuosisadan lopulla Augustinus muuttui suvaitsevasta jyrkäksi ja julisti donatolaiset harhaoppiseksi poliittisin seurauksin.


375-399 Origenistinen kriisi puhkeaa Palestiinassa Epifanius Salamialaisen tuomittua Origeneen opetukset mm. kolminaisuudesta, seksuaalisen lisääntymisen mustamaalaamisesta sekä kreikkalaisen filosofian hapatuksesta. Hän sai Hieronymuksen liittolaisekseen, mutta kerettiläisyysleimaa ei herunut. Kriisi levisi Egyptiin, missä Origeneen ruumiittoman Jumalan ajatus tuomittiin kapinan pelossa. Cassianus Roomalainen oli kuitenkin jo alkanut viedä Origeneen ajatuksia länteen. Origenismi jatkoi elämäänsä etenkin Evagrioksen ja Gregorios Nyssalaisen kautta.


379-399 Idän Augustukseksi nousi neuvokas sotapäällikkö Theodosius, joka otti kasteen kristinuskoon neuvonantajanaan Milanon piispa Ambrosius. Ambrosius oli voimahahmo vielä valtaan pyrkivää pakanuutta vastaan. Pakanuuden puolella toimi mm. germaanien sotapäällikkö Arbogastes, joka nousi hallitsemaan läntistä Roomaa. Theodosius nimesi kristinuskon valtionuskonnoksi vuoden 380 Thessalonikalaisediktissään. Käänne oli kristikansalle jopa Konstantinolaista käännettä merkittävämpi.

Theodosius kutsui koolle Konstantinopolin synodin – 2. ekumeenisen kirkolliskokouksen. Kokous vahvisti aiemman Nikeassa lausutun ja kristittyjen elämän tunnustuksen lisäten siihen maininnat Pyhästä Hengestä jumalallisena persoonana, ”eläväksi tekijään”. Lisäykset olivat kompromistisia, mutta silti osa väestä marssi kokouksesta ulos. Rooman piispa Damasus ei ollut paikalla edes edustajiensa kautta, jos edes sai kutsua. Tämä heijasteli riitoja idän ja lännen ensimmäisyyden välillä. Rooma ja Aleksandria kilpailivat Konstantinopolin kanssa, Jerusalem ja Kesarea keskenään. Konstantinopolista tuli nyt toinen Rooma, jonka piispa tuli heti Rooman piispan jälkeen arvojärjestyksessä. Kaupungin haasteena oli kaupunkin kristillinen traditioköyhyys. Siksi sinne mm. siirrettiin pyhäinjäännöksiä. Konstantinopolin kristillisyyttä leimasi caesaropapismi sekä kirkon ja Rooman yhteenkietoutuminen. Kirkolliskokousta ei heti hyväksyttykään muualla, ei esimerkiksi Rooman rajojen ulkopuolella Syyriassa. 

Theodosius solmi rauhan goottien ja Persian kanssa, mutta joutui käymään sisällissotia. Gootit taistelivat keisarin puolella, mutta heidän ykkössoturi Alarik jäi vailla tunnustusta. Saatuaan vallan kilpailijoistaan, hän kielsi muut kuin kristilliset temppelimenot ja hartaudenharjoitukset. Olympialaiset jäivät unholaan pakanallisuutensa takia. Valtakunta kääntyi nopeasti ja joukolla kristityiksi. Valta ja väkivalta kietoutuivat silti yhteen. Ambrosius erottikin keisarin ehtoollisyhteydestä tämän ratkaistaessa Tessalonikan kapinan väkivalloin. Keisarin kuoltua hänen poikansa Honorios ja Arcadius jatkoivat keisariutta. Valtakunta jakaantui lopullisesti itäiseen ja läntiseen Roomaan. Theodosiulsen apostolin haudan päälle rakennuttama Paavalinkirkko oli silloisen kristikansan suurin.


380-399 Vahva kuvateologia syntyy kristittyjen parissa – joskin kirjallisia todisteita asiasta ei ole muuta kuin mahdollinen ja kiistanalainen Epifanios Salamiksen torjuva kanta käytäntöön. Vahvalla tarkoitan ortodoksisen kirkon omaksumaa ja nykyistä ikoniteologiaa, missä kuvia kunnioitetaan pyhinä, sillä niiden katsotaan välittävän kunnioituksen kuvattavalle. Ilmeisesti uutuus herätti aluksi vastustusta, mutta normalisoitui pian. Ikoniteologian kehityksen taustalla on kolme tekijää: tapa kunnioittaa keisareiden patsaita, käsitys reliikeistä pyhimysten läsnäolon välittäjinä sekä kristologiset pohdinnat, joissa Pojalle osoitettu kunnia välittyy Isälle, sillä Poika on Isän kuva. Haasteena kuvissa oli ja on se, että pyhien ulkonäöstä ei ole yleensä tietoa.


381-399 Johannes Krysostomos – munkki, diakoni ja pyhimys – herätti ihastusta puhetaidoillaan, siitä nimi Kultasuu. Krysostomos edusti antiokialaisen maltillista ja historiallista kristinuskoa. Siksi esimerkiksi hänen mariologiansa oli vaatimatonta. Krysostomoksen teologiassa paavalilainen usko ja rakkaus yhdistyvät eettiseen kristillisyyteen. Krysostomos joutui Konstantinopoloin arkkipiispaksi v. 398. Valtaeliitti ja leipäpapit vastustivat ja karkottivat, sillä mies vastusti avoimesti ylellisyyttä, milteipä yksityisomaisuuttakin. Köyhä kansa kiitteli, mutta Krysostomosta kiusasi nimelliskristillisyys. Krysostomos vastusti myös pappien avioliittoja, naisten alentamista sekä juutalaisia – tosin avioliittoon ja avioseksiin mies suhtautui myönteisesti. Hän on ortodoksisen liturgian merkittäviä kehittäjiä.

Vuosisataa ei voi pitää lähetyskeskeisenä. Yleinen käsitys oli, että apostolit ovat jo täyttäneet Jeesuksen lähetyskäskyn. Konstantinopolin kirkolliskokous osoitti kuitenkin kiinnostusta lähetystyöhön. Erityisesti asia oli Krysostomoksen sydämellä. Hän organisoikin lähetystyötä Rooman valtakunnassa, Syyriassa, Foinikiassa, goottien parissa ja jopa Rooman ulkopuolella.


383-399 Diakoni Evagrios Pontoslainen muuttaa munkkiyhteisöön Egyptin aavikolle kirjoittaen origenistisen päätuotantonsa. Syy eksiiliin lienee ihastuminen naimisissa olevaan naiseen. Ajatusten ytimessä on mielen paluu Jumalan luokse. Materiaalisen maailman luominen ja lankeemus käyvät yksiin. Evagrios uskoo intellektien ennaltaolemiseen ennen ruumiillista asuntoa. Mielen matka kohti Jumalaa sisältää käytännön ja kontemplatiivisen elämän. Käytänöllisyys tarkoittaa askeesia ja hyveitä, rakkautta ja apatiaa. Evagrioksella korostuu psykologissävytteinen sodankäynti demoneja vastaan. Hän kehitteli kiusausten listaa – mässäily, seksuaalinen himo, rahanahneus, surumielisyys, vihamielisyys, laiskuus, turhamaisuus ja ylpeys – mistä syntyi myöhemmin roomalaiskatolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä. Keskeistä oli myös mielen rukous. Kontemplatiivisuus kuuluu gnostikoille, jotka mietiskelevät jumalallista alkuperäänsä ja palaavat siihen Kristuksen syntymän, kuoleman ja taivaaseenastumisen mahdollistamana – jumalallistuvat, enkelinkaltaistuvat.


395 Hunnit tekevät hävitysretken Kaukasukselta Traagiaan (Romaniaan), Kappadokiaan, Armeniaan ja Syyriaan. Tonava oli suojellut etelän kansoja hunneilta, mutta tänä talvena se jäätyi. 


399 Borneon saarelle syntyy ensimmäinen tunnettu kuningaskunta, Martadipura, intialaisten hindulaisten kaupankäynnin myötä.


Postauksessa on keskitytty etenkin kristinuskon vaiheisiin ja tärkeisiin henkilöihin. Tässä mielessä 300-luku on selvästi 200-luvun isoveli ja tärkeämpi vuosisata kristinuskon synnyttyä ikään kuin uudestaan valtionuskontona Konstantinolaisen käänteen myötä. Näinä aikoina kristinuskoon tuli mukaan ja vakiintui viisi edellisessä postauksessa mainitsemaani suurta ei-raamatullista tekijää: kuvien käyttö ja kultti, pyhimyskultit, Neitsyt Marian kultti, reliikit sekä luostarilaitos. Protestanteille – joiden korostuksena on yksin Raamattu periaate – nämä ovat vieraampia, mutta ortodokseille ja roomalaiskatolisille osa omaa traditiota ja käytäntöä.

300-luvun voi todeta etenkin ortodoksisen kirkon vuosisadaksi. Kristikunnan painopiste oli idässä. Bysantti syntyi tällöin tärkeimpien kirkkoisien opettaessa samaa ortodoksisuutta, mitä on tunnustettu tähän päivään saakka. Lännessä ei suurpaaveja vielä nähty. Vielä vähemmän aika oli protestanttista. Luther olisikin varmaan lynkattu epikurolaisena, jos olisi joutunut elämään näinä aikoina. Jakamattomasta kirkosta ei voi puhua, ei vaikka areiolaisuuden rajaisi kristinuskon ulkopuolelle. Protestanttisessa teologiassa on usein painotettu kristinuskon rappioitumista maallistuneeksi valtionkirkoksi Kontantinolaisen käänteen sekä hellenisoituneeksi skolastiikaksi kirkkoisien ja oppiriitojen myötä. Esitykseni perusteella totean, että kritiikeissä on perää. Toisaalta kyse on korkeintaan puolikkaasta totuudesta. 300-luvun kirkko, tai kirkot, pitivät kiinni samasta kristinuskosta kuin 2000-luvun luterilainen. Eipä usko olisi Wittenbergiin tai Mäntsälään tullutkaan ilman tämän ajan opettajia, julistajia ja teologeja.