Pyhäpäivän saarna - kaipaus

Kaipaus on jotain, minkä koen omakseni. Siksi tahdoin pyhäpäivänä saarnata heprealaiskirjeestä. Saarna perustuu pitkälti Owe Wikströmin kirjaan ”Kaipauksen puolustus”. Jo kirjan nimi on sanoma: kaipaukselle tulee antaa sijaa, sillä se on heikkojen ja särjettyjen tapa hengittää. Näihin aikoihin tykästyin Juha Tapion sanoittamaan ja Vesa-Matti Loirin sekä Samuli Edelmannin esittämään lauluun ”Tuomittuna kulkemaan”. Aiheensa puolesta sitä olisi voinut soittaa kirkossa.

Hepr. 11: 13–16

Heprealaiskirjeessä puhutaan kaipauksesta. Meille kerrotaan uskon sankareista, jotka ovat kaivanneet taivaallista isänmaata. On siis hyvä kaivata. Luulen, että meistä jokainen on kaipaava ihminen.

Kaipaus on surua ja siten jotain ikävää. Kaipaus on kuitenkin lempeää surua. Siihen liittyy hyviä ja kauniita muistoja. Kaipauksella on aina jokin kohde: paikka tai toinen ihminen. Lapset ja nuoret kaipaavat usein jotain tulevaa, vanhemmat taas jotain mennyttä. Kaivattu on jättänyt jotain itsestään meihin. Siksi meihin sattuu. Tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan. Tuntuu kuin jokin puuttuisi.

Tahdon sanoa sinulle tänään, että kaipaus, suru ja levottomuus, mitä tunnet, on hyvä asia. Hyvä on sekin, jos et oikein osaa sanoittaa, mihin kaipuusi suuntautuu tai mikä sinut tekee levottomaksi. Kaikelle ei tarvitse löytyä sanoja. Sydämellä on syitä, joita pää ei ymmärrä.

Kaipaus on heikkoutta ja neuvottomuutta. Se joka kaipaa, on riippuvainen ja sidottu kaivattuun. Usein nämä alakulon tunteet täytyy sen takia piilottaa tai peräti kieltää kokonaan. Kaipaava ihminen saattaa kuulla ihmettelyä ja syytöksiä aivan itseltäänkin: ”Mikä minua vaivaa? Minullahan on kaikki niin hyvin? Miksi sitten olen niin masentunut?” Hyvästä koulutuksesta, terveydestä ja vakaasta taloudesta huolimatta meitä koskettaa turhuuden tunne. Elämän mieli on kadonnut. 

Me kysymme usein toistemme kuulumisia. Tavallisesti vastaamme, että meille kuuluu hyvää. Se onkin totta, mutta vain osittain. Rehellisempi vastaus voisi olla: ”Minua tympäisee. En tunne mitään, tai sitten tunnen pelkkää tyhjyyttä.” Voisiko tässä kurjuudessa olla kuitenkin jotain hyvää? Ehkä se tarkoittaa, että Jumala tyhjentää meitä. Ehkä hän valmistaa meitä lähtemään matkaan, kotimatkalle.

Maailman ääni kehottaa ajattelemaan jotain hauskempaa, asettumaan kodiksi. Se patistaa menestymään, kuluttamaan ja pitämään hauskaa. Ei uurastuksessa, leikissä tai nautinnoissa sinänsä mitään pahaa ole. Meillä on vain paha tapa vältellä sisäistä levottomuuttamme. Kun emme kykene vapautumaan kuolemasta, surkeudesta ja tietämättömyydestä, olemme keksineet viihteen, jotta voisimme tulla onnellisiksi ja unohtaa kaiken tuon ikävän. Pako- ja torjuntakeinoja on monia: työnarkomania, kehon palvonta, omaisuuden kartuttaminen. Kenties yllättyisimme, jos seuraisimme motiiviemme lankoja loppuun saakka. Ehkä teemme monet jalotkin teot vain torjuaksemme ajatuksen kuolemasta.

Minä en ole koskaan nähnyt kuollutta. Olemmeko me laitostaneet kuoleman? Olemmeko me työntäneet kuoleman pois näkyvistämme sairaaloihin, hautaustoimistoihin ja hoitokoteihin? Vielä muutama sukupolvi sitten kuollut makasi kotonaan kamarissa. Siellä kylän väki sai jättää hänelle jäähyväiset.

Kuitenkin me tunnemme vetoa kuoleman suunnasta. Ruumiimme valittaa. Kaikki mitä meillä on, kaikki mitä olemme ja mitä teemme katoaa hyvin pian. Meistä jää tänne vain muistoja, valokuvia ja hajanaisia esineitä. Luonnon hiljaisuudessa, hautausmaalla tai kirkossa saattaa hipaista tätä elämän kauheaa tragediaa. Elämä on pelkkä suurenmoinen tilapäisratkaisu.

Voiko tämän mielettömyyden takana olla jokin vahvempi voima, jokin perimmäinen todellisuus? Onko jossain toinen isänmaa kaiken katoavan tuolle puolen? Löytääkö meidän vahvin kaipauksemme, tämä kompassi, koskaan kaivattuaan, Jumalaa, taivasta tai rakasta ihmistä, joka nyt on kadonnut?

Sairaus on helpommin hyväksyttävissä kuin lääke. Me tunnemme kaipauksen ja kivun omassa ruumiissamme ja sisimmässämme. Luulenpa, että näennäisesti hieman lapsellinen paratiisikertomuskin, on meistä lopulta uskottava kuvaus siitä millaista on olla ihminen. Eihän tämä mikään paratiisi ole. Meidät on karkotettu paratiisista. Olemme kodittomia ja muukalaisia.

Mutta yltääkö sinun katseesi kuoleman taakse? Tämä voi olla myös vaivaantunut kysymys. Me tiedämme kaikki, mitä Raamattu ja Jeesuksen sana sanovat kuoleman jälkeisestä elämästä. Se sanoo kyllä. Se on hyvin henkilökohtainen ja toisaalta kaikkia koskeva: sinutkin on kutsuttu, sinutkin on pelastettu kuolemalta. Tietäminen ei kuitenkaan ole uskomista. Tieto on pään asia. Usko on sydämen asia.

Sydän on herkkä. Se on yksityinen paikka, kaikkein sisin ja omin, mitä meissä on. Ehkä me pelkäämme uskomasta. Usko toisi sydämeen Jumalan, näkymättömän maailman ja siten jonkin vieraan voiman. Eikö silloin loppuisi meidän oma hallintamme? Eikö uskominen pakottaisi muuttumaan jonkinlaiseksi? Olisiko sydämessä tilaa sekä meille, että Jumalalle, sekä uskolle, että kaipaukselle?

Tietynlaista uskonnollisuutta sietääkin kavahtaa. Tarkoitan sellaista uskonnollisuutta, jonka edustajat ovat aina oikeassa. Heillä on enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Vastaukset ovat ehdottomia ja yksinkertaisia. Samoin tällaisen uskonnollisuuden säännöt kuinka täällä pitää elää. Tällaisessa ilmapiirissä ei ole juurikaan tilaa kysellä, etsiä tai epäillä – puhumattakaan siitä, että olisi eri mieltä.

Sellaista uskonnollisuutta täytyy välttää, joka on ikään kuin jo maalissa, taivaassa. Tässä nyrjähdyksessä kaipauskin näyttää epäilyttävältä, heikon uskon merkiltä. Heikkoudelle ei ylipäänsä ole paljon sijaa. Sillä vain se, joka tunnustaa olevansa heikko, on kyllin vahva kohtaaman toisen heikkouden, kulkemaan särkyneen rinnalla. Ja särkyneitähän me olemme.

Me olemme kaipaavia tai toisin sanoen, olemme nälkäisiä ja janoisia. Jeesus ei sano, autuaita ovat vanhurskaat. Hän sanoo, ”autuaita olette te, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, teidät ravitaan.”

Marraskuun luonto on yhtä harmaa kuin se oli lokakuun lopussa. Kaunis ruska on poissa. Alastomat puut värjöttelevät kylmässä tuulessa. Muuttolinnut ovat lentäneet etelään. Ilmassa väreilee kaipaus. Seuraavan kesän kauneus ja kukoistus itää kuitenkin tälläkin hetkellä maan alla. Sinä varmasti uskot siihen. Olethan nähnyt kevään tulevan kerta toisensa jälkeen. Voisiko usko ja luottamus Jumalaan olla jotain yhtä luonnollista ja tuttua, kuin muuttolinnun laulu sydämessä? Minä uskon niin. Ei Jumala ole meille vieras, emmekä me hänelle. Jumalan kosketus on lempeä ja hiljainen. Emme me kuule sitä. Emme välttämättä tunne mitään. Kuitenkin Jumala on meitä lähellä. Ja se riittää.

Taivas yllättää meidät aivan varmasti. Se on kuitenkin ihme, koska samalla siinä täytyy olla jotain tuttua, jotain mitä olemme aina kaivanneet, sellaista, että tuntuu kuin tulisi takaisin kotiin. Kaivatkaa siis koko sydämestämme. Kaikki kaipuu on pohjimmiltaan taivaskaipuuta. Kerran kaipaus loppuu ja usko vaihtuu näkemiseen. Luen meille Edith Södegranin sanoin:

Ikävöin maahan jota ei ole, 

sillä kaikkea mikä on, 

olen väsynyt himoamaan. 

Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin maasta jota ei ole. 

Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti, 

maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat, 

maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme kuun kasteessa. 

Elämäni oli kuuma harha. 

Mutta yhden olen löytänyt 

ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole. 

Maassa jota ei ole kulkee rakastettuni, 

otsallansa sädehtivä kruunu. 

Ken on rakastettuni? 

Yö on pimeä ja tähdet vapisevat vastaukseksi. 

Ken on rakastettuni? 

Mikä hänen nimensä? 

Taivaat kaartuvat korkeammiksi, 

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin vastausta tietämättä. 

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus. 

Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle. 

Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat 

ja aina olet rakastava.