Pinnallista pohjaan saakka? - johdatus populaarimusiikkiin

Pinnalista pohjaan saakka?

Pop- tai laajemmin populaarimusiikki, on moniin alagenreihin jakaantuvaa

viihdettä eli kevyttä ajanvietettä. Pop kelluu. Se on hajanaista ja hetkellistä virtaa, fiilistä, joka ei liiemmin ankkuroidu kuuntelijan elämään, aikaan, paikkaan tai historiaan. Popmusiikki on kaupallista ja sellaisena osa kapitalistista yhteiskuntaa. Popmusiikin käyttö kallistuu poliittisesti oikealle, mutta laulut kertovat liberaaleista ihanteista. 

Poikkeus vahvistaa säännön. Walesilainen rock-yhtye Manic Street Preachers kutsuttiin kerran soittamaan Kuubaan, vaikka rockmusiikki, sananvapaus ja miesten esiintyminen naismaisesti, oli kaikki laitonta sissimaassa. Diktaattori Fidel Castro tuli rokkaamaan muun yleisön riemuksi.

Toisaalta popmusiikilla on aina sanoma, kenties juuri massaviihteen vastustaminen. Näin esimerkiksi Queenin ”Show Must Go On” tai YUP:n ”Me viihdytämme teitä”, voi tiedostaa viihteen rajan ja murtautua sen tuolle puolen. Populaarimusiikki voi siis olla myös syvällistä: kulttuuria ja taidetta. Popmusiikki on myös yleispätevää elämänviisautta ja eettistä maailmanparannusta.

The Specialistin kappale ”Free Nelson Mandela” todistaa jo nimellään popmusiikin poliittisesta vaikutuksesta. Voiko taide luoda marttyyreitä vai pystyykö se vain kunnioittamaan heitä? Vastausta voi hakea lähtemällä Kierkegaardin kanssa huvipuistoon.

Popmusiikissa voi joskus huomata sisällön ja muodon ristiriidan. Lauletaan jotain, mutta tavalla, joka samalla kumoaa sen, mitä lauletaan. Radiossa kuuluu Elli Haloon kupliva ääni: ”Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää”. Kuulija saattaa pohtia, ihanko oikeasti on Elli nyt kokenut kaiken menettämisen.

Kerran muuan toimittaja kyseenalaisti Manic Street Preachersin laulujen vakavuuden. Bändin sanoittaja vastasi kritiikkiin viiltämällä partaterällä käteensä tekstin ”4 REAL”.

Deliver Us From Free Will

Popmusiikin kestoaiheita on rakkaus ja vapaus. Rakkaus rajautuu usein romanttiseen heterorakkauteen, rakastumisen ja ihastuksen hurmaan. Tässä mielessä esimerkiksi Jarkko Martikaisen ”Rakkaus on pesti hulluuteen” tai The Cranberries -yhtyeen ”I Can’t Be With You” ovat poikkeuksia, sillä edellisessä lauletaan parisuhteen tuskasta ja jälkimmäisestä äitiydestä. Arttu Wiskarin kahvimaito lorahtaa jokseenkin käyttämättömiin kuppeihin.  

Erobiisit ovat oma lajinsa. Gloria Gaynorin ”I Will Survive” lienee lajin tunnetuin edustaja. Erobiisit sopivat vapaan rakkauden aikaan, mikä osuu jännästi yhteen popmusiikin historian kanssa. Sittemmin kun Tosi-tv on lyönyt läpi, erobiiseistä on tullut popmusiikin peruskauraa mollaamisineen ja ”pärjään paremmin ilman sua” -kliseineen. Eikö ¾ Tiktakin lauluista olleet erolauluja? Maija Vilkkumaan ”Liian kauan” valittiin jossain parhaaksi erobiisiksi. I agree. 

Vapaus on olennainen osa ihmisyyttä. Vapaus on filosofian, uskonnon ja politiikan keskiössä - miksi siis ei myös popmusiikissa. Vapaus voi tarkoittaa vapautta jostakin tai vapautta johonkin. Perinteisesti vapaudella oli jokin sisältö ja raamit kuten hyvä ja eettinen elämä. Nykyään korostamme yksilön vapautta auktoriteeteistä ja säännöistä ja jätämme määrittelemättä mihin me vapaudumme tai miten vapautta käytämme.

Popmusiikki kuvaa toisinaan eskapismia eli todellisuuspakoa. Tällä sanalla on huono kaiku sillä se yhdistetään irrallisuuteen ja vastuuttomuuteen. Palkitun sanoittajamme Paula Vesalan auto on eskapismin väline.

Popmusiikki on helppo leimata yksilökeskeiseksi. Koska yksilöllisyydestä on kuitenkin paha päästä irti, kriitikko voinee sivaltaa vähän tarkemmin säiläänsä. Keikat ovat yhteisöllisiä kokemuksia. Ei tarvitse lukea Johanna Sumialaa tajutakseen, että populaarimusiikki saa median, fanikuntien sekä festaripyhiinvaellusten kautta rituaalisen merkitysulottuvuuden, joka saa meidät tuntemaan yhteenkuuluvuutta. Toisaalta populaarimusiikki on mahdottoman sirpaloitunutta lukuisine yhtyeineen ja artisteineen.

Popmusiikki elää vapaudesta ja vapaa-ajastamme. Esseisti Antti Nylénin mukaan ihmisellä on tänään enemmän vapautta kuin koskaan, mutta hän ei vain käytä sitä. Tai toisin sanoen, käytämme vapautta kuuntelemalla markkinoiden talutusnuorassa samoja radion soittolistoja kuin kaikki muutkin. Eetteri junttaa laatua, mutta on helppo olla samaa mieltä filosofi Theodor Adornon kanssa: laatu on samankaltaistavaa laatua.

Popmusiikissa rikotaan rajoja ja rohkaistaan kuulijaa vastaavaan toimintaan. Usein asia ilmaistaan kliseemäisesti ja ympäripyöreästi kuten ”älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat”, ”tee mitä sydämesi tahtoo” tai ”I just want to live while I'm alive”. Kunhan rikotaan, mennään oman mielen mukaan ja päästään pois! Päämäärä tai mielen sisältö jää sanoittamatta. Eihän Vesalan "Tequila" -kappaleessa olisi mitään hohtoa, jos ei toivotut romantikot käyttäisivät navigaattoria. 

Popmusiikin vapaus on pesäeroa - tai pelkkää pesää. In lust we trust.

Vapaus tuo mukanaan vihollisen, jota pitää vastustaa ja josta pitää vapautua. Vihollinen voi olla yleinen mielipide, sovinnaisuussäännöt tai järkevyyteen perustuva, turvallinen, mutta tylsä elämäntapa. Zen Cafén "Aamuisin" kaikuu peräti Vuorisaarnan viisautta, mutta huonossa biisissä vihollinen on keksimällä keksitty. Esimerkiksi Emma Salokosken ”Kiellettyjä asioita” ja Ellinooran "Leijonakuningas" ovat hienoja kappaleita, mutta naisilta sopii kysyä: Äiti vai poikaystäväsikö sinua kieltää rakastumasta ja valvomasta valomerkin jälkeen Emma? Milloin viimeksi lauloit, kun olisi pitänyt olla hiljaa Ellinoora?   

Popmusiikki on emansipaatiota ja hulluutta. Tässä tosin voi kyseenalaistaa: jos kapinointi on populaaria, onko se enää todellista? Popmusiikin vapaus menee toisinaan överiksi. Kun päätetään rikkoa kaikki rajat, ei rikota lopulta mitään.

Rock on energistä, jopa anarkistista musiikkia. Rock on, tai ainakin oli, ala- ja vastakulttuuria, jossa on usein ihanteena romantiikan aikainen ”takaisin luontoon” -liike sekä järkevyyttä ja normaalia, porvarillista elämää pilkkaava luovan hulluuden pauhu. Pahamaineinen filosofi Friedrich Nietzsche kummittelee usean rock-yhtyeen takapiruna.

Rock on nähty paholaisen musiikkina, joka turmelee nuorison, koska sex, drugs & rock and roll. Rock-musiikkia sopisi ehkä paremmin luonnehtia dionyysiseksi. Dionysos oli kreikkalainen viinin ja hurmoksen jumala. Nietzschelle dionyysinen tarkoitti intohimoista taideviettiä, joka kaipaa kaaosta, tunnetta ja ekstaasia. Nietzsche asetti Dionysoksen vastakohdaksi ja periviholliseksi ristiinnaulitun Jeesuksen. Jeesus, tai ainakin kirkon julistama Jeesus, on siis Nietzschen mukaan anti-rock.

Ainakin se on selvää, että kirkkomme on osa virallista yläkulttuuriamme. Sopii kysyä, onko jokin toinen musiikin tyylilaji pyhempi kuin toinen?

Pop, uskonto ja pop-uskonto

Viihteen ja taiteen pitää sopia yhtä paljon kaikille. Popmusiikki on puolueetonta. Se ei julista tai saarnaa minkään puolueen tai uskonnon nimeen. Käytännössä popmusiikki, kuten kaikki informaatio, kuitenkin julistaa ja käännyttää johonkin. Kaupallisuuden takia popmusiikki myötäilee kuulijakunnan arvoja ja uskomuksia. Kulttuurilla on tosin vastakulttuureja omine artisteineen. 

Uskonnolliset laulut on karsinoitu omaan lokeroonsa, eikä näitä gospelbiisejä tavallisesti kuulla radiokanavilla, koska jokuhan voi loukkaantua, jos lauletaan Jumalasta. Uskonnon yksityistyminen on toki musiikkia laajempi ilmiö. Toisaalta uskonto ja hengellisyys ovat niin suuria ja monitahoisia elämänalueita, ettei niitä saa rajattua popmusiikin ulkopuolella, vaikka kuinka tahtoisi. Yllättävän moni artisti ja yhtye kirjoittaa hengellisiä lauluja, ammentaa uskonnosta ja määrittää itsensä uskonnon kautta. Näin etenkin Amerikassa, jossa uskonto saa näkyä ja kuulua myös julkisesti.

Gospelmusiikin poissaolo radioaalloilta voi tosin johtua myös gospel-yhtyeiden vähyydestä ja tasottomuudesta. Kristitty nuorisosetä Juha Heinonen hehkutti taannoin Kotimaa-lehdessä nykygospelin paremmaksi kuin koskaan. Näinköhän on? Vuosituhannen vaihteessa oli vielä Ruudolf, The Rain, Terapia, Juha Tapio ja Mustarastas lauloi "Tie, totuus ja elämä". Tänään on Vain elämää. Toisaalta kirkkaimmat gospel-laulut eivät kalpene edes Samuli Putron tai A.W. Yrjänän rinnalla. Kuunnelkaa vaikka Jukka Leppilammen ”Niin lauloivat” tai Daikinin ”Kaunis Jeesus”, jos ette usko.   

Justin Bieber rukoilee ennen keikkansa alkua ja One Directionin musiikkivideossa luetaan Raamattua, mutta eivät kaikki, jotka laulavat: ”Herra, Herra” pääse Jumalan valtakuntaan.

Maallisen ja hengellisen musiikin raja on konservatiivinen ja keinotekoinen. Miten tällainen raja pitäisi vetää; artistin vakaumuksen, laulun aiheen vai sanavalintojen perusteella? Meitä uskovia vaivaa toisinaan ns. Juha Tapio -syndrooma: musiikkia ei ole kristillistä, jos siinä lauletaan vaikkapa kahden ihmisen välisestä rakkaudesta mainitsematta ristiä, evankeliumia tai karitsan häitä.

Tämän rajan tarkoitus on ghettouttaa uskonto muutoksilta ja maailmallisilta vaikutteilta. Toisaalta sen tarkoitus on pitää päivänsäde poissa menninkäisen korvista. Teologisesti ilmaistuna raja operoi synti-laki akselilla: syntiset toisella, tekopyhät rajan toisella puolella. Rajan vetäminen on laiskuuden ja kapeakatseisuuden kuolemansynti. Se on todellinen raja, mutta se kristillinen usko kumoaa sen. 

Kaikki hyvä musiikki on kristillistä musiikkia.     

Popmusiikki voi mainita Jumalan, etenkin kysymysmerkin kanssa kuten Apulannan Jumalassa. Saatana on suomirockin perushahmoja. Jeesus on tulenarempi tapaus. Popmusiikin Jumala on tavallisesti yleismaailmallinen Luoja, Jeesus taas liberaaliteologialla suodatettu viisas, esikuvallinen ja kapinallinen mies ala Juice Leskinen.

Juice-kirkko jakaa mielipiteitä. Kirkossa osataan olla musiikin suhteen yhtä valikoivia kuin radiossa. Paleface tulee vieraaksi Mäntsälän popmessuun. Tuleeko väki kuuntelemaan Karrin vai Kristuksen sanoja? Jonotin kerran vaimoni kanssa juutalaisen reggaeartisti Matisyahun keikalle. Menevän menon jälkeen vaimoni kertoi tunteneensa Pyhän Hengen läsnäolon keikan aikana. Teologinen huuleni oli pyöreänä.  

Hengellisyyttä voi ilmaista popmusiikissa monin tavoin. Yksi tapa on jättää Jumala mainitsematta ja puhua vain ”sinusta”, jolloin kuulija voi tulkita tuon sinän Jumalaksi tai joksikin muuksi. Toinen tapa on tehdä vaikkapa rakkauslaulu, missä Rafaelin enkeli saa meidät laulamaan hoosiannaa. Kolmas tapa on puhua hengellisiä verhotusti, symbolien ja allegorian kielellä. Neljäs tapa on laulaa jostain raamatullisesta ja uskonnollisesta, mikä on samalla yleisinhimillistä. 

Kaiken kaikkiaan populaarimusiikki on tavattoman mielenkiintoinen ryteikkö - etenkin jos älyää ottaa mukaansa kartan, kompassin ja viidakkoveitsen. 

Täydellisyyden pimeä puoli - Black Swan

Darren Aronofskyn ohjaama Black Swan on järkyttävä psykologinen trilleri, jonka katsomisesta saa vielä jälkikäteen kylmiä väreitä.

Black Swan -nimi juontuu Tšaikovskin säveltämästä baletista Joutsenlampi, traagisesta rakkaustarinasta, jossa prinssi Siegfried rakastuu Odetteen, jonka lumotun metsän herra Rothbart on noitunut joutseneksi. Rakkaus voi särkeä taian, mutta Odetten paha kaksoisolento Odile viettelee prinssin ja rakastavaisten maanpäällinen onni tuhoutuu.

Black Swan on tanssi joutsenlammen pinnalla. Se on traaginen tarina, jossa lahjakkaan balettitanssijan Ninan tulee löytää pimeä puolensa esittääkseen vakuuttavasti viettelevää Mustaa joutsenta, Odilea. Traagisuutensa takia elokuva on yhteismitaton kristinuskon kanssa, mutta toisaalta siinä on elementtejä, joissa tarinat limittyvät.

Hämärä filosofi Herakleitos sanoi: ”Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”

Joutsenlammen pinnalta voi nähdä kasvonsa kuin kuvastimesta, mutta kun pohjaa hämmentää, esiin nousee unia, fantasioita ja harhanäkyjä, jotka ovat todempia kuin aistihavainnot. Ihmistieteet, psykologia ja filosofia tuntevat ihmisen, mutta eivät synnin kategoriaa. Kun ihminen ei voi nähdä edes omia korviaan ilman apuvälineitä, kuinka sitten sielunsa valotiiviitä kolkkia?

Aronofskylle hyvä on staattista ja valmista, niin kuin Jobin hurskaus tai Aadam ja Eeva paratiisissa. Sitten Saatana ilmaantuu ja tahtoo vaihtaa silmät kahteen mustaan timanttiin. Näyttämö on erämaa, koreografia kilvoittelua, kiusaajat kaikkialla.

Nina jää katsomaan patsasta siivekkäästä paholaisesta. On vaikea sanoa, onko veistos rumuudessaan kaunis vai kauneudessaan ruma, mutta katseen se pysäyttää.

Saatana kiusasi Jeesusta erämaassa, Pyhää Antoniusta kiusasivat perkeleet, Luther heitti paholaista mustepullolla. Voivatko demonit ottaa näkyvän muodon vai ovatko riivaajat vain mielen näkyjä? Usko pahoihin henkiin on vähenemässä. Sanotaan, ettei Saatana kiusaa omiaan vaan niitä, jotka tahtovat uskossaan kilvoitella ja tehdä parannusta synneistään.

Black Swan tuo mieleen Johann Wolfgang von Goethen käsityksen sielun demonisesta luoneesta: ylistettävä paha, joka pimeiden voimien repimänä tekee jotain kauheaa, mutta samalla kaunista ja ihailtavaa. Faust tekee sopimuksen Mefistofeleen kanssa, ettei koskaan tule hetkeä, jonka levoton Faust tahtoisi kestävän ikuisesti. Tuossa vedonlyönnissä on kristillissävytteinen, mutta pakanallinen päätös, jossa Faustin henki pelastuu.

Pakanoilla ei ole enää Jumalaa, jolle uhrata, joten, jos rohkenevat, he uhraavat kaikkensa toisilleen, taiteelle, elämänvoimalle. Eikö kaikessa uhraamisessa ole jotain ihailtavaa?

”I just want to be perfect”, Nina sanoo. Hänen tanssinsa on luomisen prosessi, jossa ihmisruumiin fysiikka ei kestä, metamorfoosi ja joutsenkuningattaren inkarnaatio, missä täydellistyminen ja syntiin lankeaminen näyttäisivät käyvän yksiin.

Jumala on täydellinen. Kaikki mitä Jumala tekee, on täydellistä. Tästä ei voi tinkiä, tämän todistaa jo luonnollinen järkikin.

Jeesuksen käsky: ”Olkaa siis täydellisiä” kutsuu lain samanaikaiseen täyttämiseen ja rikkomiseen, paratiisin viattomuuteen, hyvän ja pahan tuolla puolen, jossa kristitty ei täytä kymmentä käskyä vaan luo ne, ei elä lainalaisuudessa vaan lain ulkopuolella, enkelinkaltaisuudessa. Ovatko kivitaulut luotu rikottaviksi? Sama Jumala, joka kieltää murhan, käskee Aabrahamin uhrata poikansa Morian vuorella. Sama Vapahtaja, joka käskee rakastamaan lähimmäistä, käskee myös vihaamaan lähimmäistä.

Jobin koettelemuksen ymmärtää, ehkä Jeesuksenkin, mutta Aadamin ja Eevan ei. Miksi koetella täydellistä? Ehkä Aadam ei ollutkaan täydellinen, vaikka hänen täytyikin olla, ehkä hän oli lumottu jo ennen lankeemusta, vaikka se on tietysti mahdotonta. Jumala luo parhaan mahdollisen maailman, tämä on totuus, mutta totuus ei riitä, teodikea ei riitä, sillä se on filosofiaa, se ei ota kylliksi syntiä huomioon.

Tekeekö Jumala parannuksen täydellisyydestään? Usein ajattelemme, että pystymme käsittämään sen, mitä tässä maailmassa on, mutta emme taivasta ja ikuisuutta. Toisaalta täydellinen taivas juuri on se, minkä voimme ymmärtää ja hyväksyä kun taas maailma verisine historioineen vaikuttaa täysin käsittämättömältä.

Black Swan on genrensärkijä; siinä on draamaa, jännitystä, satua, fantasiaa ja kauhua ahdistavassa ja synkässä, mutta samalla kauniissa ja inhimillisessä tanssissa, jossa Pianonopettaja (2001) ja Kaikki Eevasta (1950) kohtaavat klassisen ihmissusitarinan. Black Swan on kieroutunut mestariteos, jonka näyttelijöiltä paljastuu aina uusi naamio riisutun alta, hypnoottisena äänimaailmana synkennetty Tšaikovski, The Chemical Brothers, manipuloidut joutsenäänet sekä ne pilkkanaurut, jotka kuulee olan takaa, mutta kun kääntyy katsomaan, ei näekään ketään.

Black Swan on ansaitusti yleisön ja kriitikoiden ylistämä viiden Oscarin ehdokas ja Natalie Portman Oscar-voittaja. Samalla se on paheksuttava ja yliseksualisoitunut elokuva, joka pääsi mm. Queer Lion -palkinnon ehdokkaaksi. Suosittelen kaikille, enkä kenellekään.

Filosofi Friedrich Nietzsche varoittaa meitä katsomasta syvyyteen, sillä syvyys katsoo aina takaisin. Onneksi Jumala ei koskaan kuunnellut Nietzscheä.