torstai 18. marraskuuta 2021

Bysantin suudelma



Tämä on toinen osa kirjoitusta, missä tarkastelen luterilaisena ortodoksimunkki Serafim Seppälän kirjaa ”Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia”. Kirjan 12 lukua käsittelevät jänniä aiheita perusdogmatiikan liepeiltä.

Luku ystävyydestä innostaa! Tässä on tuttu ja arkinen aihe, jonka myös uskonnottomat ystävämme jakavat. Antiikissa ystävyys oli jopa avioliittoa syvällisempi ihmissuhde. Ilmeisesti Raamattuun tulikin ystävyysvaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilmaus ”filio” (rakkaus/ystävyys) esiintyy Raamatussa tiuhaan. Mestariaan ystävänään pitävät ja kaiken jakavat kristityt muistuttivat pythagoralaisia ihanteita. Kirkkoisien helliä sanoja ystävyydestä peilaa kuin itsestään tämän ajan yksilökeskeistä ruutuaikaa vasten.

Suudelmaluku kihelmöi! Suudelma on ihanan intiimi ja eroottinen, rakkaudella ladattu ele. Antiikissa rakastavaisten lisäksi, hallitsijat, alamaiset, urheilusankarit, perheenjäsenet ja sotilaat suutelivat toinen toisiaan. Eleen merkitysten kirjo olikin laaja. Seppälä huomioi Raamatun suudelmat ja pohtii etenkin Paavalin pyhää suudelmaa. Kenties kyseessä oli siunauksenkaltainen ele, Pyhän Hengen jakaminen. Ei-kristitty aviomies ei tosin aina ymmärtänyt, mitä veljiä se vaimo taas lähtee suutelemaan. Siten Pyhän Hengen puhaltaminen Jeesukselta opetuslapsiin olisi sekin eräänlainen lentosuukko. Bysantin ja ortodoksien tapa suudella reliikkejä ja ikoneita periytyy antiikista. Jumalanpalvelusoppaamme huomioi rituaalisen suudelman, vaikka kätteleminen lienee hieman yleisempää. Emme kai lähesty pyhää vain viileän älyllisesti?

Uniluku on sikäli perusteltu, että jo profeetta Joel ennusti uuden liiton lasten näkevän ennusunia. Antiikissa esiintyi unista monenkirjavia ajatuksia jumalten maailmasta houreisiin. Cicero pilkkasi herkkäuskoisia: jos jumalilla olisi ihmisille asiaa, eivätkö he voisi kommunikoida vähän selkeämmin? Kirkkoisät pitivät unta mahdollisena tilana kohdata Jumala, mutta maltillisuus tulkinnoissa oli valttia. Eli piilotajunnan ja mielen tuotteet osattiin erottaa profeetallisista viesteistä. Luku jää häilyväksi. Syy ei ole kirjoittajassa vaan aiheessa.

Kuolemaluvussa Seppälä alleviivaa antiikin ja kristinuskon vastakkaisuutta: toiselle kuoleman takainen maailma oli pimeä Hades, toiselle pääsiäisaamun valkeus ja ilo. Kristillinen hulluus puhkesi kukkaan: marttyyrit eivät pelänneet kuolemaa vaan pitivät sitä voittona. Gregorios Nyssalaisen pitämä hautajaispuhe keisarin 7-vuotiaan tyttären hautajaisissa vuonna 385 koskettaa. Uskomus ikuisesta kadotuksesta ja taivaasta näyttäisi sopivan yhteen luterilaisen lain ja evankeliumin kanssa. Ortodoksit painottavat pelastuksen universaalisuutta sekä hengellisen kasvun ikuista prosessia. Kirkkoisät pohtivat, voisiko lopulta kaikki pelastua. Tähän totean, että kristillisen elämän ja ekumenian lähtökohta on Herramme omat sanat.

Eläinluvussa ei ole kyse lemmikkien hoidosta vaan eläinteologiasta. Antiikissa eläin oli vähempiarvoinen kuin ihminen, koska eläimeltä puuttuu logos eli järki ja kieli. Silti elukkojen ystäviä voi ilahduttaa vaikkapa Basileios Suuren pohdinnat koirien suuresta viisaudesta. Eläinuhrit olivat myös pakanoiden tapa. Kristinuskon leviäminen tarkoitti rituaalin katoamista. Jumalakuva ja paastokäytännöt paransivat eläinten asemaa, mutta eläinten oikeudet oli vieras ajatus. Seppälän mukaan kristinuskossa on tendenssi pitäytyä lihansyönnistä. Liha jäi kuitenkin lautaselle, sillä apostolit eivät kieltäneet sitä. Seppälä kirjoittaa kilvoittelijoiden paratiisimaisesta rauhasta villieläinten kanssa, mutta jättää mainitsematta Jeesuksen erämaakauden ilmiön esikuvana. Saamme myös lukea leopardista, joka osallistuu ehtoolliselle ja leijonasta, joka kastetaan pyhällä kasteella.

Luku ”Jäähyväiset naurulle?” tuo mieleen Nietzschen tölväyksen: jumalat kuolivat nauruun, kun yksi niistä väitti olevansa ainoa jumala. Ismo Leikolan vitsien sijaan olemme jälleen kosmisissa sfääreissä. Antiikissa jumalat nauroivat ylivertaisuudessaan, eikä Herra Sebaot tee tässä poikkeusta. Tosin Jeesuksen tapauksessa Jumala itse alentui pilkkanaurun kohteeksi. Kreikassa nauru, teatteri, Dionysoksen kultti ja rietas hullutus rikkoivat rajoja ihmisten ja jumalten välillä. Kirkkoisät liittyivät antiikin satiirikkojen uskontopilkkaan ja filosofien puritaaniseen vakavuuteen. Seppälä puolusteleekin isiä happamuussyytöksiä vastaan. Hurskas bysanttilainen saattoi nauraa vain kerran elämässään, mutta se olikin nauru, joka helähti serafeita ja arkkienkeleitä korkeammalle toisin kuin jonkin tusinateologin blogin äärellä päästetty hörähdys!

Kultainen keskitie kulkee lakihenkisen luostarin ja Fingerporin välistä.

Seppälän kirja hahmottaa kiehtovasti yleisen ja erityisen ilmoituksen rajoja. Raamattu ei syntynyt tyhjiössä, eikä alkuseurakunta asunut korkealla vuorella. Apostolin ohje on yhtä pätevä antiikissa kuin nykypäivänäkin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää.”.

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Bysantin tuoksu



Tutkailen tässä kirjoituksessa hieromunkki ja professori Serafim Seppälän kirjaa ”Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia” (Gaudeamus 2021). Kirjan paksuuden tähden julkaisen tuumailuni kahdessa osassa.

Seppälä seikkailee etenkin idän kirkon 300–400 luvuilla pohtiessaan myöhäisantiikin metamorfoosia kristilliseksi Bysantiksi. Miten länsimainen, 2000-luvun luterilainen kristitty reagoi tämän maailman tuoksuun?

Kirjan ensimmäinen luku paneutuu sielun ja ruumiin väliseen suhteeseen. Heti hämmentää! Ovatko sielu (psykhë) ja henki (pneuma) synonyymejä? Antiikissa keskeinen käsite oli ”nous” eli mieli, sisäisyys, sielu tai ihmisen olemus. Itäinen teologia samaisti tämän käsitteen Jumalan kuvan kanssa. Tästä seuraa ortodoksisen kirkon perisyntiopin kieltäminen ja ikuisuuden ihannointi: ortodoksi on ajallinen ruumis ja ajaton sielu, eläimellisyyden ja enkelimäisyyden punos (vrt. luterilainen simul justus et peccator). Seppälä myös painottaa, kuinka kristinusko sai niskalenkin materiaa väheksyvästä platonismista luomisen inkarnaation ja ruumiin ylösnousemisen myötä.

Hieman epäselväksi jää se, koskiko syntiinlankeemus ihmisen sisintä. Ilmeisesti ei. Siksi ortodoksisuus ei tunne yksin uskosta -periaatetta. Jumalan kuva ottaa vastaan pelastuksen. Tästä alkaa ihmisen kirkastuminen hamaan ikuisuuteen. Entä kuoliko Jeesus ihmisen sisimmän puolesta? Tai miksi lapsia kastetaan, jos lapset ovat kerran viattomia? Seppälä antaa ymmärtää, että itäinen kasteoppi on rikkaampi ja moniulotteisempi kuin läntinen käsitys pelkästä syntien anteeksiantamisesta. Tässä kohtaa hämmennys jää voimaan epäselvän ja karikatyyrisen tekstin äärellä.

Seksuaalisuusluvussa opimme, että antiikissa ilmiö kietoutui vahvasti uskonnon ja sosiaalisten valtasuhteiden ympärille. Afroditen yllykkeiden vastapainona toimi platonismin ja länsimaisen stoalaisuuden torjunta ruumiin nautinnoille. Tämä happamuus periytyi lännen teologiaan etenkin Tertullianuksen ja Augustinuksen myötä. Idässä oltiin suopeampia: avioliitto hyvä, naimattomuus parempi. Himo (vrt. halu) oli varsinainen ongelma, myös avioparien välillä. Seppälä muistuttaa, että yhteiselämä ennen avioliittoa sekä seksuaalisuuden käsittäminen identiteetin perustana oli vierasta niin antiikille kuin alkukirkolle.

Lapsiluvussa käy ilmi, että antiikin luokkayhteiskunnassa ja miesfilosofien järjenjuoksussa lapsi oli heikko, järjetön ja taitamaton olento. Lapsi oli arvokas potentiaalisena aikuisena. Lapsikuolleisuus oli suurta, myös abortit ja lasten heitteillejätöt. Juutalaisuuden lapsiveden myötä kristinusko peri myönteisen suhtautumisen lapseuteen. Uuden liiton sanoma oli hulluutta antiikille: Jumala itse tuli sikiöksi. Taivasten valtakunta kuuluu lapsenmielisille. Kristityt ovat Jumalan lapsia. Seppälä avaa hyvin lapsisanoman vallankumouksellisuutta. Kuvaukset lapsen esikuvallisuuden luonteesta ovat myös kiehtovia.

Luku ihonväristä ja orjuudesta kertoo orjuuden arkipäiväisyydestä antiikissa. Rasismi yleistyi kuitenkin vasta muslimien Afrikan orjakaupan myötä 700-luvulla. Kristinusko julisti tasa-arvoa ja tarjosi hengellisen kodin orjille ja työn raatajille. Ensimmäisten sukupolvien kristityt purkivat syrjiviä rakenteita ja ostivat orjia vapaiksi. Silti maailman tapa pesiytyi keskiajan lännen ja idän kirkkoihin. Luku kertoo tenhoavasti Raamatussakin mainituista roduista, kuten nubialaisista (kusilaisista). Juutalaisille ja kreikkalaisille Etiopia edusti kaukaisinta ja eksoottisinta aluetta. Siksi Apostolien teoissa mainittu etiopialaisen hoviherran kääntyminen ilmaisi uuden liiton maailmanlaajuista luonnetta.

Luvussa ”Katsomisen taito” Seppälä toteaa, että aistit toimivat antiikissa välittäjinä ruumiin ja sielun sekä ihmisen ja maailman välillä. Kristillinen teologia löysi kultaisen keskitien materialismin ja platonistisen idealismin välillä: aistit ylevöittävät ihmisen hengelliseen totuuteen ja kauneuteen. Luostareissa tosin esiintyi aistien väheksymistä. Kirkkoisät innostuivat pohtimaan sisäisiä aisteja samalla innolla kuin filosofiset edeltäjänsä. Katseen teema jää luvussa turhan irralliseksi. Jostain syystä Seppälä sivuuttaa Raamatun katseen teologian (esim. Job. 42:5, Matt. 5:8, 2. Kor. 3:18). Hän ei liioin kirjoita kuvan teologiasta tai ortodoksista teologiaa ja uusplatonismia yhdistävästä valomystiikasta.

Luku pyhyyden tuoksusta on peräti hilpeä! Seppälä muistuttaa, että Kristus tarkoittaa voideltua eli jotain tuoksuvaa. Paavalin mukaan kristityt ovat Kristuksen tuoksu. Kirkkoisät pohtivat kolminaisuuden salaisuutta aistillisesti: Poika on Isän tuoksu. Ehtana ortodoksina Seppälä esittää koko pelastushistorian hajuaistin varassa paratiisin sulotuoksuista ylösnousemuksen ilmaan! Mukana ovat myös suitsukkeet sekä mirhavoitelun sakramentti, josta luterilaisille ummikoille olisi voinut kertoa enemmänkin.

Kirjan jälkimmäiset luvut käsittelevät mm. suudelmia, eläimiä, unia ja naurua. Näistä kirjoitan myöhemmin. Seppälän kirjan vahvuus on kuitenkin jo tullut esiin: raikkaat avaukset saavat teologian maistumaan elämältä. Siten ne muistuttavat uskomme rikkaudesta. Ekumeeninen yhteisymmärrys löytyy kehällisistä aiheista, jotka eivät äkkiä olekaan kehällisiltä.


maanantai 11. lokakuuta 2021

The Last Duel


Ridley Scottin ohjaama The Last Duel (2021) sijoittuu 1300-luvun Ranskaan. Kaksi aatelissoturia päätyy kaksintaisteluun, kun toinen miehistä raiskaa toisen miehen vaimon.


Elokuvan keskiaikainen miljöö linnoineen ja eläimiä kuhisevine toreineen hivelee mieltä. Hahmoihin on ommeltu uskottavuutta ristipistoilla. Elokuvan pysyy hyvin kasassa kolmiosaisen rakenteen varassa, vaikka intensiteetin taso laskee toisessa ja kolmannessa näytöksessä.

The Last Duel huokuu miehistä valtaa ja kunniaa. Miehet tappavat toisiaan rahasta ja oikeuksista satavuotisessa sodassa. Järjestelmä on läpihierarkkinen: mies naisen yläpuolella, aatelisto rahvaan yläpuolella, Ranskan pöhkö kuningas ja siunaava Jumala kaiken yläpuolella. Rakkauden, herkkyyden ja empatian säteet eivät läpäise tämän maailman paksuja linnanmuureja.

Katolinen kirkko on osa elokuvan patriarkaalista järjestystä. Se ei ole hengellinen vastavoima lihallisuudelle ja väkivallalle, vaan saman maailman taho. Kirkko on jopa peiteorganisaatio totuuden ja synnin salaamiseksi. Kohtaus aviovuoteen siunaamisesta tuntuisi kauniilta, ellei kävisi ilmi, että inkvisitio työntää uudelleen nokkansa toisten ihmisten makuuhuoneisiin.

Kamera vie tosin meidät katsojatkin sinne.

Kaksintaistelu ei niinkään tarkoita taistelua tarinan sankarin ja konnan välillä, sillä elokuvassa on kyse vallitsevan järjestelmän kyseenalaistamisesta elokuvan naispääosan kautta. Siten elokuvan nimi on toive poliittismilitaristisen ja uskonnollisen vallankäytön ja typeryyden päättymisestä. Silti elokuvan Notre-Damen katedraali rakentaa aikasillan 1300-luvulta nykypäivään.


 
Tämän maailman voitonmarssi on heikon syvä huokaus. Mihin järjestelmiin, puolueisiin ja mielipiteisiin me tahdommekaan jumalamme sijoittaa.

Elokuvan nainen ja hänen lapsensa muistuttavat maalauksia Neitsyt Mariasta ja Jeesuksesta. Lapsen isä on poissa. Scott näyttää katsojalle ajankuvan, uuden valossa kylpevän madonnan, joka on vapaa uskonnon, politiikan ja miehen vallasta.

Kävelin Helsingin keskustassa lehdistönäytöksen jälkeen. Tuomiokirkon katoilla näkyi apostolien patsaat ja seinässä Jumalan kaikkinäkevä silmä. Rakennustyömaan seinässä oli Helsingin yliopiston kirjoitus ”With the power of knowledge – for the world”. Kauppatorilta näki kaksipäisen kotkan Suomen ja Ruotsin lippujen välissä.

Löysin taskustani sinisen palan lasia. Se näytti läpikuultavalta valoa vasten.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Kristinuskon kummallisuudet

Tämä kirjoitus esittelee kristinuskon outouksia. Kummallisen vertailukohde on normaali, jota tässä saa edustaa tämän päivän uskonnoton suomalainen mielenmaisema. Tekstissä ääneen pääsee myös saivartelija ja kriitikko. Kerro sinäkin, mitä pidät merkillisenä kristinuskossa.   

Elia nousee taivaaseen tulisissa hevosvaunuissa Raamatun kertomuksen mukaisesti Marc Chagallin etsauksessa vuodelta 1958. 


Jumala

Usko Jumalaan, jumaluuteen tai korkeampaan voimaan ei liene kovin outoa. Kristinuskossa Jumala on kuitenkin läheinen ja persoonallinen, Isä. Häntä voi puhutella rukouksen ja ylistyksen kautta. Tästä avautuu kumma jännite: maailmankaikkeuden Luoja ja Kaikkivaltias on kiinnostunut yksittäisestä ihmisestä ja tämän huolista.

Saivartelija: Raamatussa ei mainita, että Jumala on persoona.

Kriitikko: Rukousposti lähtee olemattomaan osoitteeseen.

 

Kolminaisuus

Kristinuskon mukaan Jumala on yksi ja kolme eli yksi olemus ja kolme hypostaasia eli henkilöitymää: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tämä hämmentää. Kolminaisuudesta kiisteltiin kirkkoisien aikaan 200–400 luvuilla. Pyhä Valentinus jopa tinttasi turpaan harhaoppista Areiosta, joka kehtasi väittää, että Jeesus on luotu. Nikean kirkolliskokouksen uskontunnustus, jota luetaan sunnuntaisin luterilaisissa jumalanpalveluksissa, linjasi oikean opin: Jeesus on ”syntynyt, ei luotu”.

Saivartelija: Luterilaiset lausuvat uskontunnustuksen länsimaisella lisäyksellä, joka sinetöi idän ja lännen kirkon eron vuonna 1054.  

Kriitikko: Jumala on joko yksi tai kolme erillistä jumalaa, ei yksi ja kolme yhtä aikaa.

 

Jeesus

Kristinuskon mukaan Jeesus ei ole pelkkä historiallinen henkilö, guru tai profeetta vaan neitseestä syntynyt ja profeettojen ennustama messias, joka käveli vetten päällä ja muutti veden viiniksi. Jeesus on rukouksen ja ylistyksen kohde, jonka kautta koko maailma on saanut syntynsä. Usko tällaiseen henkilöön on kummallista. Kristinuskon mukaan Jeesus sovitti ihmiskunnan synnit uhrikuolemallaan ja nousi ylös kuolleista. Kirkkoisät pohtivat Jeesuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon suhdetta esimerkiksi kysymällä, onko Jeesuksella kaksi tahtoa.

Saivartelija: Kristillinen teologia on ollut pihalla sen suhteen, kuoliko Jumala ristillä. 

Kriitikko: Jeesukseen liitetty yliluonnollisuus on totta vain kristittyjen mielikuvituksessa.

 

Pelastus

Kristinuskon mukaan ihminen tulee pelastaa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Pelastus on ajallinen pelastuneiden yhteisö sekä ikuinen taivas. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, vaan kadotus. Jumala pelastaa. Jeesus on sovittanut jokaisen ihmisen synnit ja avannut koko ihmiskunnalle tien ikuiseen elämään. Pelastus tapahtuu, kun ihminen liitetään Jumalaan sekä Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan julistuksen kautta. Pelastus sitoo kristityt maailmanlaajuiseen lähetysmissioon. Pelastus on lahja, joka otetaan vastaan uskolla. Usko on myös lahja. Pelastuksen voi menettää, jos ei pysy uskossa ja armoliitossa. Siksi hyvät teot ovat myös tärkeitä.   

Saivartelija: Monien Raamatunkohtien mukaan ihmisten teoilla on merkittävä rooli pelastuksessa toisin kuin luterilainen kirkko opettaa.

Kriitikko: Kristillisessä pelastusopissa on ristiriita: Jumala tahtoo pelastaa kaikki. Yksin Jumala pelastaa. Kaikki eivät kuitenkaan pelastu. 

 

Pyhä kirja  

Pyhät kirjoitukset toki yhdistävät kristinuskoa moniin muihin uskontoihin. Sekulaarille ihmiselle ajatus on joka tapauksessa outo. Pyhät kirjoitukset ovat ikivanhoja, jopa 3000 vuoden takaisia. Muokkauksista ja käännöksistä huolimatta Raamatun kirjat ovat kristittyjen mielestä Jumalan sanaa. Ne ovat aikasidonnaisia ja ihmisten kirjoittamia, mutta silti Pyhän Hengen inspiroimia. Outous tulee siitä, että ihminen sitoutuu pyhiin kirjoituksiin ja niiden sanomaan sen sijaan, että olisi oma auktoriteettinsa. Kummallinen lienee myös kristittyjen tapa pitäytyä sanassa, mutta ”ignoorata” se toisessa kohdassa.  

Saivartelija: Luterilaisten ”yksin Raamattu” -oppia ei löydy Raamatusta, ei liioin kaanonin rajoja.  

Kriitikko: Jos kaikkivaltiaalla Jumalalla olisi todella jotain sanottavaa ihmiselle, olisiko viesti todella se mitä Raamatusta luemme?  

 

Raamatun kummallisuudet

Raamatussa outouksiin laskettaneen ainakin ihmeet, kuten puhuva aasi, kelluva kirves tai supervoimat takaavat hiukset. Raamatun lehdillä on monia kummajaisia, kuten öinen velhotar Lilith, erämaademoni Asasel, isätön ja äiditön Melkisedek, merilohikäärme Leviatan tai kolme vuotta ilkosillaan kulkenut profeetta Jesaja. Puhuva käärme ei ole kovin kummallinen rooli faabelissa. Primitiivinen käsitys kosmoksesta voi hämmentää, joskin faaraoiden aikaan oli normaalia ajatella auringon menevän majaansa yöksi. Nooan arkki on merkillinen juttu. Jotkin hirveydet, kuten Jumalan käskemät kansanmurhat ja käskyt kuten ”velhonaisen älä salli elää” voinee tulkita oudoiksi.

Saivartelija: Mistä tiedämme, tarkoittivatko Raamatun kirjoittajat, että teksti tulee ottaa kirjaimellisesti totena?

Kriitikko: Raamattu on liian moraaliton ja ristiriitainen ollakseen pyhä kirja.    

 

Perhe ja avioliitto

Raamatun patriarkaalisuus voi tuntua monelta vieraalta näin tasa-arvon aikana. Seksuaaliseen vapauteen tottuneelle voi näyttää kummalliselta, että Raamatussa keskitytään niin paljon seksuaalisuuteen moraalisessa mielessä. Kristinuskossa seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Netflix-sarjojen peruskuviota, seurustelua, ei tunneta, järjestetyt avioliitot kylläkin. Toisia oudoksuttaa Laulujen laulun eroottisuus uskonnollisessa kirjassa, toisia Hesekielin kirjan roisit ilmaukset.   

Saivartelija: Anteeksi, unohdin: missä kohtaa Raamatussa kielletään esiaviollinen seksi?

Kriitikko: Naisen asema on Raamatun häpeätahra! Esimerkiksi kymmenen käskyn mukaan – jota nykyäänkin päntätään Suomen rippikouluissa – naista pidetään miehen omaisuutena.  

 

Juhlat

Suomalaisen kalenterin juhlat, kuten joulu, pääsiäinen ja helluntai, ovat pääsääntöisesti kristillisiä. Nyt outous heittää häränpyllyä: on outoa, että joku oikeasti juhlii esimerkiksi loppiaista! Pyhät ja paastot menevät monilta huomaamatta ohi. Sapatti on sisäistetty, mutta esimerkiksi helatorstai hämmentää. Silloin muistetaan Jeesuksen nousemista taivaaseen. Juhannus on suomalaisille tärkeä, mutta harvemmin sen takia, että kyseessä on Johannes Kastajan päivä. Toisin sanoen, pyhillä ei ole leikkauskohtaa ihmisten elämään. Muilla kirkkokunnilla on omat oudot pyhänsä, kuten pyhimysten muistopäivät tai ortodoksien veden pyhittämisen juhla.  

Saivartelija: Miksi suomalaiset toivottavat hyvää joulua adventtina ja syövät pääsiäismunia paaston aikana?

Kriitikko: Kristilliset juhlapyhät ovat kulttuuri-imperialismia!   

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Lokin päällä lokki


Tässä kirjoituksessa arvostelen Aulikki Mäkisen toimittamaa kirjaa ”Tulevaisuuden sanat – kirkko kolmannella vuosituhannella” (Kirjapaja 2021). Valitsin kirjan, sillä sen takateksti puhuu ruumiillisuudesta, ihmeistä ja kauneudesta. Tosiasiassa kirjan tekstit ovat feminististä valtakritiikkiä.

Otsikkoni on Apulannan laulu. Vastalääke.

Johdannossa Mäkinen saattelee kirkkoa postmodernin lihapatojen ääreen. Uusi on hyvää, vanha pahaa. Yksinkertaistus perustuu väärään dilemmaan: jos kirkko ei pynttäydy postmodernia varten, se tekee sen modernin vuoksi. Johdanto on enteellinen: liberaaliteologian peitsirivit taantumuksen aaveita vastaan nostavat sillan myös Jumalan läheteiltä.

Outi Lehtipuu pohtii sisäänsä sulkevan raamatunkäännöksen ihannetta. Hänen myönteinen esimerkkinsä on UT2020-käännös, missä Paavalin ”veljet” on muodossa ”veljet ja sisaret”. Lehtipuu huomaa, että patriarkaalisuuden leikkaaminen Raamatusta saisi sen kirjoittajat älähtämään. Kaiken kukkuraksi ilmaus ”veljet ja sisaret” sulkee ulkopuolelle muut sukupuolet. Sukupuolineutraali käännös auttaa, mutta silloin naisesta [sic] tulee jälleen näkymätön. Lehtipuu ei problematisoi muumimammametodiaan siinä mielessä, ettei ihan jokaista hattivattia kannata halata.

Artikkeleita leimaa annetussa kielessä ja opissa pitäytymisen ja uusien ihanteiden välinen jännite. Välilä sillanrakennus menneisyyteen näyttäytyy liian haastavalta. Kirjoittajat sivuuttavat patapatriarkaalisen jumalanpalveluksen ilmeisesti siksi, ettei sitä voi kieltää eikä vahvistaa.

Elina Hellqvistin kuutamouinti on sekava ja konservatiivinen liputus kirkon moniäänisyyden puolesta kansankirkon pelastamiseksi. Moniäänisyys on itseisarvo, joka paalutetaan relativismilla: totuuden pilvilinna kohoaa saavuttamattomiin yhtä pätevien tulkintojen vertaillessa kiikarien hintoja. Silti Hellqvist vetää kärryllään kalkkiviivat legitiimin kristinuskon pelikentäksi. Norsunluutornissa katse jumittuu vastakkainasetteluihin, jotka ovat enemmän mielikuvitusta kuin totta. Hellqvist ei huomaa liputtavansa itse omaa oikeaa totuuskäsitystään, saati kirkossa ja yhteiskunnassa alati kasvavaa yksiäänisyyden painetta. Artikkelin ympäripyöreä lopputulema: jokaiselle jotakin.

Terhi Paananen etsii ihmislähtöistä ja elämän makuista kieltä kristilliselle liturgialle ja rukoukselle. Teksti tarjoilee konvehteja ja onnistuu feminismin sapluunasta huolimatta kutomaan kristillisen tradition langoista paidan tämän ajan ihmiselle. Ilmaukset Isä ja Herra saavat hyväksynnän reunahuomautuksilla.

Eero Jokelan mukaan kirkon on seurattava tämän päivän hengellisiä trendejä. Näitä edustavat mm. pyhiinvaellukset, hiljaisuuden jooga ja mindfulness sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kertosäkeet. Patriarkaalisuus, hierarkiat ja opillisuus aiheuttavat jäsenkadon kirkon ovista. ”Ulos tällainen!” Jokela huutaa – ja käy muina miehinä pohtimaan inkarnaation ja kolminaisuusopin saloja. Yritys erottaa uskonto hengellisyydestä muistuttaa taikatemppua, missä nainen sahataan kahtia. Nyt temppu päättyy maailman ja Jumalan valtakunnan samaistamiseen. Näin muuraamme Baabelin tiiliseinää synnin, ristin ja evankeliumin varalta Pink Floydin sanat huulillamme.

Ei ole vaikea keksiä, minne sylttytehtaalle meidän tusinateologien jäljet johtavat. Tunnetko sinäkin jo Haloo Helsinki! -yhtyeen Lady Dominan ruoskansivallukset selässäsi?

Mika K T Pajusen artikkeli eri aikojen jumalakuvista onnistuu vapautumaan modernin ja postmodernin sekä konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välisestä dikotomiasta. Muuttumattoman ja järkikeskeisen jumalakuvan vastapuoleksi kehittyi eksistentiaalisesta hädästä kumpuava käsitys poissaolevasta Jumalasta. Kultainen keskitie on läsnäoleva Jumala sekä riittien ja myyttien keskiaika, jonne löytää ”toisen naiiviuden” kompassilla. Pajunen huomaa, että apologialla, kärsimyksen jumalanpimennyksellä sekä kokonaisvaltaisella mystiikalla on toisiaan täydentävä tehtävä.

Mikko Malkavaaran, Minna Hietamäen ja Aulikki Mäkisen artikkelit kirkkohistorian aatemurroksista, ekumeniasta ja piispuudesta ovat asiallisia. Toisaalta jutut kielivät siitä, että tulevaisuudessakin Suomen kirkossa tulee olemaan enemmän teologeja kuin uskovia. Piispanvaalien moniäänisyysreseptillä sorvataan uurnasta noidan pataa. Auttaisiko, jos lukisimme Jeesuksen nuottavertauksen alusta loppuun?

Dialogia, sanoja ja tämän päivän tuntoja korostava kirja olisi voinut viettää aikaa muusikoiden, runoilijoiden ja maalarien jalkojen juuressa.

Jukka Hautala suorittaa patriarkalismille lääkärintarkastuksen. Nyt diagnoosi onnistuu: änkyräkin huomaa olevansa feministi kannattaessaan naisten äänioikeutta sekä elämää kodin ulkopuolella. Musteläiskätesti saa pohtimaan, onko tämän päivän feminismissä ja sen vastustuksessa jotain samaa kuin aikaisemmissa taisteluissa. Hautala ei tee itselleen näkötestiä. Hänen käsityksensä luterilaisesta ristin teologiasta vallan täydellisenä riisumisena vaikuttaa aavistuksen sumealta postmodernismilta. Silti hän kirjoittaa oikean silmälääkkeen reseptin postmodernin oikeaan taudinkuvaukseen: Jumala on herra ja palvelija.

Ilse Paakkinen kolisuttelee luurankoja perinteisen kristillisen sukupuoliateologian kaapissa. Kukkotappelussa Eero Huovista ja Miikka Ruokasta vastaan ei tee mieli lyödä vetoa voittajasta. Tekstistä on vaikea saada otetta, kun Paakkisen oma raamattuteologia rajoittuu lähinnä virheelliseen tulkintaan korinttilaiskirjeestä. Tekstin ansio on 1400-luvun naisteologin, Christine de Pizan kruunaus.

Päivi Vähäkangas hieroo teoksen perusongelmaa lukijan naamaan kirjan päätösartikkelissa. Hyvä on, uusi liittymäpaketti on parempi kuin vanha! Tässäkö on tulevaisuuden kirkon sanoma? Tässäkö kadonnut merkitys, evankeliumi ja Jeesuksen seuraaminen? Ajan hengen mukainen raamattuanalyysi poimii rusinoita pullasta. Onneksi sokea kanakin löytää jyvän: Paavalin efesolaiskirjeen avioliittoteologia lupaa miehelle ja naiselle keskinäisen rakkauden ja onnen. Tämä ei perustu sapelinkalisteluun, vaan kuuliaisuuteen ja keskinäiseen alistumiseen.

Kirjan mukaan tulevaisuuden kirkko on feministinen linnoitus. Kirjan lukemisen myötä myönteiset termit kuten dialogisuus, tasa-arvo ja kontekstuaalisuus alkavat epäilyttää. Lähtökohtien itsereflektio ja kritiikki jää liki olemattomaksi. Kirja antaa turhan yksipuolisen kuvan miesten ja naisten nykytodellisuudesta sivuuttaessaan esimerkiksi kirkon työntekijöiden naisistumisen, uhkaavien seksuaali- ja sukupuolikäsitysten ulossavustamiset ja vetoisat deittisovellukset.

Nimestään huolimatta kirja ei käsittele sanan teologiaa. Siksi muistutan tässä, että lääke on myrkky sekä Platonin apteekissa että Jumalan valtakunnassa. Emmekö siis joisi maljamme pohjaan saakka?

Pappina ymmärrän hyvin, jos sisään sulkeva kansankirkkomme tuntuu entistä ulossulkevalta nuoren ja vihaisen miesuskovan rinnassa. Kuuluuko tulevaisuuden sanoissa Kristuksen ääni?

tiistai 7. syyskuuta 2021

Raya ja queer lohikäärme


Johdanto

Tämä kirjoitus tutkailee perhettä, poikia, prinsessoja ja pusuja lasten tuoreissa (2012–) länsimaisissa animaatioelokuvissa. Sivusin aihetta kirjoittaessani animaatioelokuvien postmodernista käänteestä. Jätän elokuvien arvostelut sekä elokuvastudioiden erittelyt sivuosaan.

Elokuvien aiheita määrittelee kolme suurta tekijää: markkinat, maailmankatsomus sekä dramaturgia. Näiden ehdoilla rakennetaan sankareita ja roolimalleja.

 

Perhe

Animaatioelokuvien perheet ovat usein torsoja dramaturgisista syistä. Kelpo perhemenoa löytyy kuitenkin esimerkiksi elokuvista ”Ihmeperhe 2”, ”Croodit 1 ja 2”, ”Inside Out” sekä ”Kubo ja samuraisseikkailu”. Näissä elokuvissa juoni lujittaa vanhempien ja lasten yhteenkuuluvuutta. Ilkeät äitipuolet ovat historiaa. Uusperheet ovat turhan monimutkaisia, mutta sellaiseenkin törmää elokuvassa ”Eteenpäin”.

Pariskuntien mahdollinen avioliitto jää usein avoimeksi. Silti avioliittohuipennus löytyy ainakin elokuvista ”Itse ilkimys 2”, ”Hotel Transylvania 3”, ”Näin koulutat lohikäärmeesi 3”, sekä Croodit 2. Perinteinen kosinta löytyy elokuvasta ”Frozen 2”. Ihmeperheen aviopari vihittiin kirkossa ykkösosassa. 

Kaikki maalit lasketaan. 


Animoidut kirkkohäät taidettiin nähdä viimeksi elokuvassa ”Up” vuonna 2009. Miespapilla on valkoinen stola ja naisella huntu. 


Isät ja äidit

Animoidut isät ovat usein voimissaan ylivertaisia, kuten elokuvissa Ihmeperhe 2, Croodit, Näin koulutat lohikäärmeesi, Hotel Transylvania ja ”Urhea”. Samat isät ovat myös pihalla vanhemmuutensa tai ympäröivän maailman kanssa. Monesti isän kasvatushäkki ja putkiaivot estävät lapsen vapautumisen. Perheen pää ei alennu narriksi, vaikka toisinaan rima viistää maata. Viesti on pikemminkin lempeä: isä töppää, mutta välittää.

Äidit ovat useammin kuolleita tai sivuhahmoja. Poikkeuksia ovat esimerkiksi Ihmeperhe 2, Kubo, Itse ilkimys 2 ja 3, Eteenpäin, Urhea sekä ”Raya ja viimeinen lohikäärme”. Näissä tarinoissa äidit ovat huolehtivia, mutta myös vahvoja toimijoita. Samalla toteutuu tasa-arvo miehen ja naisen välillä. Siten ihmeperheen äiti lähtee sankarihommiin ja isä jää kotiin hoitamaan muksuja.    

Toisinaan myös vanhuksia ja isovanhempia nähdään animoituina, kuten ”Coco” -elokuvan jöötä pitävä mummo. Cocossa ja ”Soul” -elokuvassa esiintyy jo Raamatun alkulehdillä mainittu miehen itsenäistyminen äidistä. 

Pojat  

Animaatioelokuvien päärooli on perinteisesti kuulunut pojalle tai miehelle. Maskuliinisia voimaa tarjoilee esimerkiksi Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvien nyhveröstä kuoriutuva soturipäällikkö tai Kubon samuraipoika. Yleinen teema on ujon pojan kasvutarina rohkeaksi, kuten elokuvissa ”Kunnon dinosaurus” tai Eteenpäin.

Pojan roolimalliksi sopii viisas johtajuus, empatia ja oman vajavaisuuden tunnustaminen. Vahvat miesjohtajat ovat harvassa, mutta lujaa ja pehmeää mieheyttä edustaa esimerkiksi ”Toy Story 4”:n Woody-cowboy. Jo kliseinen pojan rooli on nörttimäinen vempainvelho (esimerkisi ”Big Hero Six” ja ”Vakoojat valepuvuissa”). Poika voi olla myös vaikkapa muusikko (Coco) tai kilpuri (”Autot 2 ja 3”).

Kubo -elokuvan koppakuoriaismies ei meinaa päästä aamulla jaloilleen. Animaatioelokuvissakin vallitsee lainalaisuuksia: Yleensä juuri mies on irvailun kohteena. Yleensä juuri miehen tulee kasvaa ja kehittyä. Kenties kohdistettu nauru kielii terveestä ja vahvasta itsetunnosta. Ainakin keskeneräisyys siirtää valokeilan mieheen. 

Tytöt

Tytöille on perinteisesti kuulunut paikka sivuroolissa tai yleisössä. Esimerkiksi Autot -elokuvien päätähdellä on kotona kiva tyttöystävä. Perinteinen neito pulassa -narratiivi löytyy esimerkiksi elokuvassa Itse ilkimys 2. Nämä konventiot on sittemmin kyseenalaistettu.

Feminismi on tehnyt tulosta myös animaatioelokuvien saralla. Kyllä nainenkin voi! Niinpä esimerkiksi Autot 3 -elokuvassa tyttökilpuri päihittää pojat heidän omassa lajissaan. Nykyään elokuvan sankari ja päähenkilö on usein nainen. Näin etenkin prinsessaelokuvien kohdalla. Onneksi rooleja löytyy myös seinäruusun ja soturin välistä. Esimerkiksi Inside Out -elokuvan tyttö on jääkiekkoilija

Raya ja viimeinen lohikäärme -elokuvan mustahiuksinen prinsessasankari ja ihmiseksi muuttunut lohikäärme. Ns. Bechdelin testin läpäisee kaikki elokuvat, joissa on vähintään kaksi naishahmoa, jotka juttelevat keskenään jostain muusta kuin miehistä. Raya läpäisee testin kirkkaasti. Soturiprinsessa ei tarvitse miestä suojelemaan tai pelastamaan häntä.

Painaako naisen emansipaatio miehet lyttyyn? Hieman oireellisesti Croodit elokuvan tytöllä on puolet heikompi kundikaveri ja täystahvo pikkuveli. Urhea -elokuvan prinsessan eteen kärrätään keskenkasvuisia ja toistaistoisia sulhasehdokkaita, jotka poikatyttömme päihittää leikiten jousiammunnassa.

 
Toy Story 4 -elokuvassa on löydetty sopivat tasapaino sukupuolten välillä. Samalla juoneen on saatu tuore käänne: tarinan mies, Woody, on pehmo, jonka mielestä parasta elämässä on saada nukkua lapsen vieressä. Hänen parinsa Bo Peep on lempeästä neidosta pahikseksi kasvanut villikko. Molemmilla piisaa voimaa, tahtoa ja tunnetta. Parin välinen jännite toimii ilman suudelmia tai huonoja vitsejä.  

Seurustelu

Ihastuminen ja parin löytäminen on yleinen animaatioelokuvien juonikuvio. Teema on esillä esimerkiksi elokuvissa ”Tenavat”, ”Isle of Dogs”, Croodit 1 ja 2, Toy Story 4, Itse Ilkimys 2, Inside Out, Ihmeperhe 2 sekä Frozen 1 ja 2. Elokuvat lienevätkin usein lasten ensimmäisiä opettajia seurustelun ja seksuaalisuuden saloihin.

Lasten elokuvien päätähtinä ovat usein lapset ja näyttämönä heidän mielenmaisemansa. Siksi Coco-elokuvan poikaa inhottaa, kun hän näkee suutelevan parin televisiossa. Tenavat-elokuvan lapset ovat sen sijaan hämmästyttävän ihastumis- ja seurustelutietoisia. Pää- ja alajuoni sivuhahmoineen rakentuu saman teeman ympärille, mikä esitetään söpöllä huumorilla höystettynä.   

Animaatioelokuvissa lemmen liekit leimahtavat pieniä kipinöitä lukuun ottamatta vastakkaisten sukupuolten välille. Siten ala on edelleen konservatiivinen verrattuna vaikkapa nuorten sarjoihin. Toisaalta esimerkiksi elokuvissa Frozen 1 ja 2, Ihmeperhe 2 ja ”Luca” esiintyvä kielletty voima ja toiseus on mahdollista seksualisoida ja tulkita allegorisesti. Ilmiölle on oma termi ”queerbaiting”: markkinointitekniikka, jossa vihjaillaan saman sukupuolten välisestä romantiikasta.

Disneyn prinsessat eivät ihastu enää. Elokuvat Prinsessa ja sammakko ja Kaksin karkuteillä sisälsivät vielä romantiikan elementin. Murroselokuvien Frozen ja Urhea jälkeen elokuvissa ”Vaiana” ja Raya ja viimeinen lohikäärme ei prinssejä enää haikailla. Jos Disney-prinsessa rakastuisi mieheen, se tarkoittaisi kulttuurisotaa ja taloudellista katastrofia. Jos Disney-prinsessa rakastuisi naiseen, se tarkoittaisi kulttuurisotaa ja taloudellista katastrofia.

Animaatioelokuvien suhteen kysymys on siis sama kuin kirkossa ja yhteiskunnassa: kuinka kauan satulinna pysyy avoinna kaikille?

Vanhan pakan sekoittamista edustanee parhaiten Huippujengi Himalajalla: Tarinan mieskonna on kreationisti, joka vastustaa sähkötekniikkaa, evoluutioteoriaa ja naisten äänioikeutta. Auts! Tarinan ”hirviö” on puuttuva rengas, herra Susan. Tarinan moukkamainen mies ei saa pisteitä surmaamalla hirviötä, vaan keskustelemalla tämän kanssa. Elokuvan mies-nais-parilla on säpinää pitkin tarinaa. Elokuvan lopussa mies yrittää suudella naista. Nainen kuitenkin torppaa eleen ja opettaa miehelle – ja samalla katsojalle – että naisen onkin aika kokea parisuhteen sijaan oma seikkailu ihan itsekseen.

Varasin ajan terapeutilta elokuvan katsomisen jälkeen.

 

Loppusanat

Lasten animaatioelokuvat eivät ole kehittyneet vain tekniikan saralla. Ne heijastavat ja vievät eteenpäin ajanhenkeä. Olisi liian yksinkertaista ja helppoa tuomita tai siunata kaikki muutos ja kehitys.

Retrospektiivissä klassiset prinsessatarinat, kuten vuoden 1959 ”Prinsessa Ruusunen”, ovat helppoja maaleja feminismin kritiikille. Ei kai naisen elämä ole pelkkää unta ennen prinssin pelastavaa suudelmaa? Toisaalta, laajentakaamme perspektiiviä: Tarinamme ovat jo vuosituhansia kietoutuneet rakkauden, perheen ja vanhemmuuden ympärille. Vanhoissa saduissa klassiset arkkityypit loistavat kirkkaammin kuin tämän päivän viihteessä. Unet, prinsessat, prinssit ja hirviöt ovat tänäänkin ympärillämme, muistoissamme ja sisällämme.

Taianomainen jännite tytön ja pojan välillä lumoaa lapset ja aikuiset vuosisadasta toiseen. Mies ja nainen löytävät yhä ilon, rauhan ja onnen toistensa sylistä.


tiistai 24. elokuuta 2021

Jumalan kyynel -tarinakirja nyt saatavilla!

"Mainioita tarinoita!" - Antti, nuorisotyönohjaaja

"Jumalan kyynel tarina on superihana!!"  - Milla, teologi

"Sopii hyvin lahjakirjaksi." - Mikael Juntunen, radiojuontaja 

Jumalan kyynel on ulkona 9.9.2021 alkaen! Voit tilata kirjan (25€ sis. postikulut) kirjoittamalla tilaajan tiedot mailiini korhonentimi@gmail.com   

Jumalan kyynel sisältää 100 ajankohtaista ja ajatonta lyhyttarinaa.
Kirjan tarinat ovat pieniä ikkunoita elämään ja kristilliseen uskoon.
Ne sopivat kerrottaviksi niin nuorille kuin aikuisille, hartauksiin sekä opetushetkiin. Kirja sopii erityisesti seurakuntien työntekijöille sekä vapaaehtoisille, kuten isosille. 

Minä olen teologian maisteri Helsingin yliopistosta, teologian tohtorikoulutettava, luterilaisen kirkon pappi ja kahden lapsen isä Mäntsälästä.

Tarinoiden tarkempi esittely ja virikemateriaalit löytyvät täältä, tarinoiden kirkkovuoden mukainen järjestys täältä ja aiheiden mukainen järjestys täältä. Kirjan ulkopuolelle jääneitä tarinoita saa käyttää vapaasti täältä

Kirjani liittyy edelliseen kirjaani "Kerron sinulle tarinan IV", jota ei ole enää saatavilla. Tästä voit lukea täältä. Kirjojen sisällöt ovat osittain samat. Jätin kohutarina "Pienokaisen päiväkirja" pois uudesta kirjasta, sillä katsoin sen kärjistäväksi ja siksi huonoksi keinoksi välittää sanomaa. 

Tarinoinnin riemua!