"Apua! Olen ankkainvaasion uhri!" Don Rosan parhaimmat 7/10

26. K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A.

Aku muistelee ensiaikojaan Tupun, Hupun ja Lupun kasvattajana. Kurittomat pikkuankat saavat ryhtiä ja sisältö liittymällä Supenpentuihin, mutta Aku uhkaa jäädä seinäruusuksi.

Aika monessa Rosan tarinassa on kehyskertomus. Kehyskertomukset ovat harvoin tarinan parasta antia, mutta tälle tarinalle täytyy nostaa Davy Crockett-hattua vinhoista siirtymistä menneen ja nykyisen välillä. Ankanperheen perusarki, Akun raivo poikia kohtaan, esiintyy Rosalla onnistuneesti tarinan johdannossa.

Erityistä painoarvoa tarinalle tuo poikien ensikosketus Sudenpentuihin. Rosan ansiosta treffeillä on monta hulvatonta hetkeä, kuten sensuroimaton Sudenpentu-historiikki. Sudenpentu- ja saituri-Roopevitsit vitsit toimivat, vaikka eivät olisikaan ainutlaatuisia. Aku-holhookin tarpeellisuusteemaa juttu käsittelee riemulla ja lämmöllä. Loppu jättää lukijalle yhtä hyvän mielen kuin ankoille.   

Sudenpennut ja heidän käsikirjansa ovat Carl Barksin kynästä. Alun perin murmelinmukulat oli tarkoitettu parodiaksi. Rosa jatkaa Barksin viitoittamalla tiellä esittämällä oravanalkiot hyväntahtoisen fanaattisina ansiomerkeilleen ja pitkille arvonimilleen.

Kaikkitietävä käsikirja on deus ex machina sekä esitietokoneellinen Google, johon on ahdettu kaikki maailman tieto. Rosa irvailee usein taskukokoisen kirjan käsittämättömällä tietomäärällä, mikä on selitetty kirjan liitteessä 137Q. Tarinassa Kadonneen kirjaston vartijat, Rosa keksii, että Sudenpentujen käsikirja on muinaisen Aleksandrian kirjaston peruja. Tuohon biblioteekkiin oli juuri tarkoitus koota kaikki maailman niteet. Susiseurueen tunnuksena on egyptiläinen kirjoitustaidon lintupäinen jumala Thot. Eikö kirjoitustaitomme olekin muinaisten hieroglyfien peruja?   

25. Mississipin mestari 

Nuori Roope saapuu Amerikan Louisvilleen ja tapaa siellä jokikippari-setänsä Anguksen. Roope ja Pelle Pelottoman isoisä Petteri Peloton pestautuvat Anguksen laivalle etsimään Missisipin pohjaan uponnutta kultalastia, mutta valitettavasti samoille vesillä liikkuu myös rosvoja.

Tämän tarinan johdannossa on tavoitettu hienosti ja hauskasti villin lännen tunnelma. Tarinassa piisaa toimintaa ja juoni iskee valtteja pöytään. Karhukoplan ensinäytös tuo tarinaan bonukset. Rakenteellisesti ei ole täysin ongelmatonta, että tarina ei pääty, vaan hyppää pari vuotta eteenpäin, jolloin karhukopla iskee uudestaan. Rosa saa kuitenkin jokilaiva-osion onnistuneesti satamaan toisen erän jälkeen, vaikka loppuvitsi ei ole ihan onnistunut. Hiidenkirnun vitsailut Mississippi-joesta ovat  hauskoja, mutta nuori Roope ei jostain syystä ole huumorimiehiä.

Mississipin mestari on jo nimensä puolesta Rosan jokikeskeisin tarina. Ankat tapailevat muitakin maailman pisimpiä jokia, kuten Niiliä (Krokotiilinmetsästäjä), Amazonia (Pako kielletystä laaksosta), Industa (Kymmenen avataran aarre) sekä Yukon-jokea (Klondiken keisari), Seineä (Temppeliherran kadonnut kruunu) ja Aplh-virtaa (Takaisin Xanaduun). 

Mississippi on tunnettu juuri höyrylaivoistaan, jotka tosiaan kävivät harvinaisiksi junaratojen yleistyttyä. Tunnetuimmat Tonavat ja Thamesit liittyvät kaupunkeihin, jotka on rakennettu niiden rannoille. Joet ovat ihmisille elintärkeitä kauppareittejä, juomavesiä, kastelujärjestelmiä ja kalastuspaikkoja, joten ei ole ihme, että ne ovat saaneet myös pyhyyden merkkejä. Tunnetuimpia pyhiä jokia lienee hindulaisten Ganges sekä kristittyjen ja juutalaisten Jordan. Joet tarjoavat myös eräänlaisen moukkamaisuustestin. Jos joista ei tule ensimmäisenä kappaleena mieleesi Händelin tai Schubertin sinfoniat, vaan päässäsi käy soimaan Frederikin "Volga, Volga, rakkaus tai kuolema", tiedät hävinneesi pelin.      

24. Hänen Majesteettinsa Roope-Ankka

Ankat saavat selville, että Roopen rahasäiliö seisoo maalla, joka onkin itsenäinen valtio. Omasta kuningaskunnasta on tiettyjä etuja, mutta enemmän harmeja. 

Tämä tarina on monien mielestä Don Rosan paras. Näkemys on perusteltu. Jutussa on hulvaton idea, jota Rosa myös hyödyntää luovasti. Hirveästi ei ole väliä, vaikka juttu olisi lainattu vanhasta elokuvasta, sillä se innostaa lukijan joka tapauksessa ajatusleikkeihin. Tarinan toinen valtti on päähenkilö Roope, josta pidämme juuri vihaisena ja ahneena visukinttuna - ja koska se ei ole hänen perimmäinen luonteensa. Pitkä johdanto Julle Ankanpää-takaumineen ei ole mestariteos-osiota, mutta Rosa sitoo toisaalta taidolla yhteen Amerikan historian ankkauniversumiinsa.

Miksi tämä tarina ei sitten yltänyt listallani edes 20 parhaimman joukkoon? Se on helppo selittää: Suora hyökkäys rahasäiliötä vastaan ei yksinkertaisesti ole erityisen mielenkiintoista seurattavaa, ei edes keskiaikaisilla höystöillä. Sama vikaa on Roopen ja Luihulan kaksintaistelussa. Tarinan pääkonna ei ole kovinkaan kuolematon hahmo. Roopella ole muuta vuorosanaa kilpailussa verovirastoa vastaan kuin veronpalautukset. Jälkimaku miellyttää silti. Sosiaalipummikarhukoplalaiset lausuvat mukavia ja lopetus sitoo jutun kauniiseen pakettiin.

Rosa kähvelsi idean tähän tarinaansa brittikomediasta Passi Pimlicoon. Monet ovat muistaneet elokuvan pienen brittialueen itsenäistymisestä nyt, kun koko Britannia on ottanut ritolat EU:sta. Käykö saarivaltiolle yhtä ohraisesti kuin Roopen kuningaskunnalle?   

  

23. Hämäyksen hurrikaani

Nuori Roope tapaa Angus-setänsä P.T. Barnumin perustamassa sirkuksessa. Kun Daltonin veljekset vohkivat sirkuksen kassakaapin, joutuvat ankat ja sirkuksen vetonaulat jäljitysseikkailuun.

Hämäyksen hurrikaani ei pääse heti kunnolla vauhtiin, mutta sirkusteltassa mieltä alkaa hivellä tarinan rikas henkilökavalkaadi. Samalla juttu löytää hupaisan upean uran, missä Angus-sedän showbisneshöttö törmäilee Roopen vaatimattomaan sankarillisuuteen. Rosa tietää, ettei varasjahti riitä yksinään tarinaksi. Fiktioviihteen ja realismi käyvät kuitenkin halki tarinan riemukasta dialogia. Angus-sedän tonttuilut tekevät hänestä yhden Rosan ikimuistoisimmista sivuhahmoista. Esimerkiksi metatason vitsi "jatkuu ensi numerossa" tai "Anteeksi! Sivut ovat liimautuneet yhteen" ovat legendaarisia.

Hämäyksen hurrikaanin toinen näytös ansaitsee erityiskiitoksen toiminnan ja huumorin yltäkylläisyydestä. Tämä taitaakin olla tarina, missä näemme eniten Roopen urotekoja. Tarina huipentuu hienosti viimeiseen mittelöön. Viimeistään Geronimo-koukku paljastaa Rosan kertomataiteen mestariksi. Joistain versioista editoitu mielikuvitustappelu on lukemisen arvoinen.

Tarina pitää hienosti nipun villin lännen historiallisia legendoja satulassa. Lopussa tuntuu kuin tarinan kulissit nostettaisiin syrjään, jolloin lukija voi aavistaa menneiden aikojen henkäyksen ihollaan. Sirkusten kulta-aika taisi todellakin jäädä lyhyeksi, kun viihdeteollisuus ja maksava yleisö löysivät elokuvat sekä Angus-sedän visioimat sarjakuvat. Tarinan kehyskertomus osoittaa, että Rosalla on hihassaan enemmän ässiä kuin yhdessä pelissä voi pelata.

Kerrataanpa huvikseen tarinan henkilöt.. Lucky Lukesta tutut Daltonit olivat väkivaltaisia rikollisia, jotka kuolivat pankkiryöstökeikalla Emmett Daltonia lukuunottamatta. Hän meni vankilaan, naimisiin ja Hollywoodin, missä hän näytteli itseään itse kirjoittamansa kirjan filmatisoinnissa. Amerikka on mahdollisuuksien maa. P.T. Barnumista ilmestyi hiljattain musikaalielokuva "The Greatest Showman". Ukko keksi sirkuksen siinä missä Ronald McDonald pikaruokapurilaiset. Friikkisirkusten isä puijasi usein yleisöään, mutta sehän on taikurien työ. Annie Oakley oli legendaarinen tarkka-ampuja, joka osasi mm. ampua olkapäänsä yli peilin avulla. Sukupuoli loi kurisioteettia. Tänäpäivänä hirviön viittaan ja konepistoolitisseihin sonnustautuva Lady Gaga todistaa ettei viihdeteollisuus ole kulkenut kauas lähtösijoiltaan. 

Buffalo Bill oli maineikas sotilas ja biisoninsaalistaja, jonka tapauksessa toteutui käänteinen Mikko Alataloilmiö: uransa jälkeen mies liittyi sirkukseen. Geronimo oli hurja poppamies ja apassipäällikkö, joka taisteli meksikolaisia ja amerikkalaisia vastaan. Haukottelija oli kuuluisa paoistaan ja pakoretkistään: parhaimmillaan häntä jahtasi yli 5000 sotilasta yhtä aikaa. Geronimon raakuus tarttui eurooppalaisilta, jotka murhasivat miehen vaimon ja lapset sekä anastivat intiaanien maat. Geronimo on tunnetuimpia Amerikan "intiaaneja" Istuvan Härän (mainitaan Rosan tarinassa "Culebran liikenero)", Hiawathan (mainitaan Rosan tarinassa "Windigojen mailla") ja Pocahontaksen kanssa.   

22. Cutty Sarkin cowboykapteeni

Nuori Roope aikoo rikastua Bataviassa myymällä amerikkalaisia härkiä paikalliselle sulttaanille. Bisneksien sivussa Roope törmää paikallisiin lurjuksiin, ostaa patentin maailman ensimmäiseen autoon, toimii kapteenina maailman kuuluisimmalla purjelaivalla ja kokee 1800-luvun kauheimman luonnonkatastrofin. 

Tämä Roopen nuoruuden seikkailu on jo maantieteellisyytensä puolesta eksoottisen omaperäinen luku Rosan tuotannossa. Kehyskertomus ei vie liikaa tilaa itse seikkailulta. Tarina kasvattaa hienosti jännitystä loppua kohden. Kaiken lisäksi jutussa on yksi Rosan parhaista sivuhahmoista, seipäänniellyt kapteeni Moore. Sulttaanit ja heidän sanojen suulliset ilmaisijat ovat myös aika hauskoja heppuja. Tarinan alkupuolisko ei ehkä ole paras esimerkki kasassa pysymisessä, mutta Petteri Peloton ja A.U.T.O-sekoilu on toki tervetullut lisä.    

Rosalla on joitain vitsejä, jotka toistuvat koko jakson ajan, kuten Mooren kameranhakuprosessi, Akun Lyydia-hoilotus Kroisoksen aarteessa sekä Roopen vaikeus lausua Sudenpentujen nimeä oikein Ankkalinnakkeen valloittajassa. Nämä toistuvat vitsit ovat kaikki oikein mainioita. Ne sitovat tarinaa hienosti yhteen ja laukeavat hienosti lopussa.

Tarinan toisessa osassa Rosa on omimmillaan: historialliset puitteet mahdollistavat toiminnantäyteiset juonenkäänteet ja hauskat hulvattomuudet. Tässä jutussa on Forrest Gump -henkeä: Roope tulee keksineensä Tarzanin sekä surffilaudan. 

Aasia on suomalaisille melko tuntematon maanosa. Kiinasta, Intiasta ja Japanista tiedämme sentään jotain toisin kuin Indonesiasta. Rosan tarinassa viitataan saarivaltion hollantilaisiin isäntiin ja avataan muutenkin maan miljöötä kuin turistioppaassa ikään. Indonesia oli Hollannin siirtomaa 300 vuotta. Saarelta saatiin kahvitaukojen puitteet. Isännät pitivät kynsin ja hampain Indonesiasta kiinni vielä toisen maailmansodan jälkeen, kunnes YK ja yleinen mielipide tuomitsi Hollannin toimet ja kädet hakattiin irti. Uuden-Guinean puolikas sai itsenäisyyden vasta 60-luvulla, Itä-Timor Portugalilaisilta 70-luvulla ja Britannialle vuokrattu Hongkong 90-luvulla. Kolonialismin karvas jälkimaku tuntuu monen aasialaisen suussa päivittäin. Kommunismin punainen omena ei taida maistua paljon paremmalta.   

21. Uniajan urho

Australiassa rikkauksia etsivä Roope törmää vanhaan tietäjään sekä röyhkeään rosvoon. Seikkailija kohtaa mantereella myös kummallisia elukoita, luonnonvoimia sekä oman kohtalonsa. 

Ihmiset kysyvät minulta usein kaduilla ja sosiaalisessa mediassa, kuinka oikein pystyn arvottamaan parhausjärjestykseen tarinoita, jotka ovat yhtä hyviä. Erityisesti ihmetystä herättävät Roope Ankan Elämä ja teot -tarinat, jotka ovat tasaisen hyviä kaikki. Vetoan usein juuri tähän ruutuun. Sankarin sisääntulo on yleinen dramaattinen tehokeino elokuvissa. Rosa hyödyntää keinoa onnistuneesti Uniajan urhossa.

Uniajan urho on hieno kokonaisuus huumoria, toimintaa sekä eksoottista kuvastoa. Rosa hyödynsi jo Afrikan faunaa Transvaalin tuittupäässä, mutta leijona-ratsua lukuun ottamatta elukat jäivät vähän irralliseksi lisäksi. Tässä kameli, emu ja kengurut liittyvät paremmin juoneen. Roope jahtaa rosvoja myös Julman maan jehuna ja Hämäyksen hurrikaanina, mutta jutut eivät lankea toistamisen loveen.   

Erityisen hienoa tässä tarinassa on se, että Roopesta on nyt kasvanut aikuinen aarteenetsijä, jossa on ripaus kyynisyyttä ja epäuskoa. Jakson aiheena onkin epäilemisen ja uskon välinen suhde pessimisti Roopen ja shamaaniaboriginaalin eli uskovaisen hahmoissa. Puhe kohtalosta Jumalan sijaan ja aboriginaalien uniluolien taruista Raamatun sijaan ei haittaa, vaan etäännyttää aiheen sarjakuvaan sopivaksi. Rosvosektorin avulla Rosa vapautuu mustavalkoisesta käsittelystä: Roopen skeptisyydelle on toisinaan sijaa, sillä kaikkeen ei pidäkään luottaa. Jakson ihmiskuvaus on syvällinen, sillä Roope on seikkailun alussa tuhahteleva skeptikko, mutta lopussa innokas uskovainen. Väliin jää erityisen hieno Jaakobin paini, kun melonin kokoinen opaali näyttää tarjoavan sankarillemme oikotien onneen.    

Tutkimusmatkailija James Cook julisti Australian Britannian omaisuudeksi vuonna 1770. Se oli yhtä järkevä teko kuin jos minä lähtisin nyt Shetlantiin ja julistaisin britteinsaaret timilandiaksi. Australia oli nimittäin ihmisasutettu kymmeniä tai jopa satoja tuhansia vuosia ennen englantilaista leipuria, vaikka manner pysyi pitkään tuntemattomana eurooppalaisille. Nykyään Australia on tunnettu muinaisesta megafaunasta, kuten auton kokoisista jyrsijöistä, jotka hävisivät, kenties, ihmisten tulen ja nuolten takia. Pedoilla ja jättiläiseläimillä on jumalien silmät aboriginaalien unitaruissa.  

    

20. Auringon poika 

Roope ja Kulta-Into Pii kilpailevat kumpi heistä löytää mittavimman inka-aarteen. Ankat pääsevät legendaarisen Auringon pojan temppelin jäljille, mutta matka Andeille on täynnä vaaroja ja yllätyksiä.

Monessa mielessä tämä Rosan ensimmäinen ankkatarina on hänen paras aarteenetsintäseikkailu. Piirrosjälki hakee vielä itseään, mutta näissä alkuajan tarinoissa on hienon kepeää lennokkuutta ja barksmaisuutta. Tarinan johdanto onkin yhtä hauska kuin Barks-rikas. Auringon pojassa ankkojen löytö on ehkä mehevin Rosan seikkailuista. 



Tarinan toisessa näytöksessä on muutama laho askel, kuten se, ettei Roope huomaa lentokoneensa hajonneen. Hienoa silti, että ankat joutuvat erilleen toisistaan, sillä juonenkäänne temppelissä on varsin herkullinen. Homma toimii vaikka järki inttää, ettei Roopen aarteenetsijävaistolla ollut mitään tekemistä pelastautumisen kanssa. Rosan aarretarinoissa on usein joku jippo - tai jopa kaksi -  joka heilauttaa asetelman ylösalaisin. Auringon pojassa jipot toimivat ehkä parhaiten, kun Pii löytää jättipotin. Homma eskaloituu hienommin kuin esimerkiksi Avatara-seikkailussa. Tarinan lopetus on oikein mallikas. Piin tappio on parhaimmillaan juuri tässä jaksossa. 

Ennen Kolumbusta Amerikan mantereita kansoittivat lukuisat heimot ja jopa imperiumit, kuten asteekit, mayat ja inkat. Inkavaltakunta oli voimissaan 1500-luvulla, kunnes Pizarron espanialaiset joukot lopettivat sen. Valloitus onnistui helposti, sillä inkojen valtakunta oli sisällissodan repimä ja koska inkojen alistamat kansat auttoivat konkistadoreja. Inkat, jotka eivät tunteneet esimerkiksi pyörää, olivat aseteknologisesti pahasti jäljessä valloittajista. Rosan tarinassa keskeinen Manco Capac oli inkojen myyttinen kuningasjumala, vähän kuin inkojen versio kuningas Daavidista. Rosa mainitsee myös kuuluisan Machu Picchun, unohtuneen vuorikaupungin, jonka rakentaminen jäi kesken eurooppalaisten intervention takia. Kaupunkia rakentaneet orjat ja asuttaneet herrat eivät tainneet ymmärtää, että heistä ja koko heidän imperiumistaan tulisi pian historiaa.      

Makeaa myrkkyä – tupakka suomalaisen populaarimusiikin lyriikoissa

“Tupakka, viina ja villit naiset” – esipahe

Tämä essee käsittelee tupakointia ja siihen liittyviä mielikuvia suomalaisessa populaarilyriikassa. Liikun päihteiden maailmassa, mutta en vedä sokkaa irti, enkä pohdi Amsterdamin kukkaloistoa, vaan vedän popkappaleita nenääni vasten kuin puseroita ja hengitän tervaa ja tuhkaa keuhkoihini.

Esseeni käsittelee laulujen sanoituksia, ei artistien kannanottoja, muusikoiden tapoja, musiikkivideoita, eikä kappaleiden esteettisiä ansioita. Otsikostani huolimatta en kulje Dingon tupakkatietä, vaan keskityn 2000-luvun hehkuvimpiin kappaleisiin.

Yleisellä tasolla esseeni käsittelee moraalin ja ilmaisunvapauden välistä suhdetta. Suomalaisessa populaarimusiikissa kitara ja pamppu ovat kohdanneet esimerkiksi silloin kuin Maustetytöt käytti neekeri-sanaa kappaleessaan, lapset lauloivat kyseenalaisia sanoja Sannin musiikkivideolla tai kun Ruudolf vertasi laulussaan naista autoon.

Tupakkakysymyksestä muodostuu helposti holhoavan terveysnatsin ja boheemin artistin jankkaava duetto. Vastakkainasettelussa kolmas pyörä, tupakkateollisuus, katoaa kuin savuna ilmaan. Tupakkafirmat käärivät voitot jokaisesta ostetusta askista. Yhtiöillä on pätäkkää lobata tuotteitaan ja pummata asiantuntijoita puolelleen.

Maksetaanko suomalaisille artisteille tupakan tuotesijoittelusta? Vai ovatko tupakkamyönteiset biisit mainontaa, jota ei voi rahalla ostaa? Suomen lainsäädäntö on kieltänyt tupakoinnin mainostamisen ja lisännyt röökiaskeihin shokeeraavia kuvia etappeina kohti savutonta Suomea. Siksi sikariporras tietää tehneensä lottorivin oikein aina kun taikuri vetää valkoisen kaniinin askista ihailevan yleisön edessä.

“Vanhempiensa rööki haisi kuteissa, sen faija jurrissa löi sitä toisinaan” – populaarimusiikin ongelmakäyttäjät

Tupakan muuttuminen viattomasta nautinnosta sosiaaliseksi ongelmaksi näkyy myös populaarimusiikin maailmassa. Tyypillinen suomipopin polttaja on esimerkiksi Anssi Kelan “Puistossa” -kappaleen huumeriippuvainen nuorisorikollinen Pete. Vastaavasti Ellipsin kappaleessa “Kolera-allas”, koditon sosiaalipummi on mätkähtänyt yhteiskunnan ja perheen turvaverkkojen läpi kerjäämään kaduilla rahaa viinaan ja tupakkaan.

Maija Vilkkumaan kappaleessa “Sä tarviit paremman kuin mä” itsetuntonsa rippeet menettänyt antisankari vertaa itseään läpimärkään röökiaskiin. Maustetyttöjen laulussa “Tein kai lottorivin väärin” yksinäinen sekakäyttäjä samaistuu Sudanin lapsityöntekijöihin, sillä Suomeen syntyminen on lottovoitto, joka riittää vain yhteen kaljaan.

Onko tupakan tapauksessa kaikki julkisuus hyvää julkisuutta? Tupakkateollisuus on koukussa suloisiin mielikuviin. Paremman puutteessa se imee sauhuja vaikka toisten tumppaamista natsoista. Rappioromantiikka voi palvella tupakka-agendaa. Se meistä, jolla on huonoin itsetunto, raapaisee ensimmäisen tikun.

Passiivisen tupakoinnin mielikuvat ovat kuitenkin myrkkyä tupakkateollisuuden keuhkoille. Tätä lajia tarjoaa Anssi Kelan hitti “Ilves”, jonka syrjäytetty ja koulukiusattu päähenkilö tulee kouluun kuteissa, joissa haisee vanhempien synti. 

“Sormissa tuoksuu tupakka, sun nauru on vieras ja ihana” – populaarimusiikin tupakkahuoneet

Populaarimusiikkiin kuuluu hetkellisyys. Hetki on ohikiitävä kuin itse elämä, mutta hetkessä asuu myös ikuisuus. Populaarimusiikin kappaleissa eletään usein dramaattista ja punktuaalista nyt-hetkeä, johon merkitykset tiivistyvät. Huomista ei ole. Lyhyet pop-kappaleet sekä tupakka käyvät hetkellisyyden symboleista.

Hetkellisyyden mielenmaisemaa sanoittaa esimerkiksi Samuli Laihon sanoittama Samuli Edelmannin laulu “Kaikki tahtoo”. Kappaleessa muistellaan menetettyä rakkautta, ihmetellään perhosen lentoa ja sytytetään viimeinen savuke ennen nukahtamista.

Populaarimusiikissa usein toistuva viimeinen tupakka ei viittaa lopettamiseen, vaan hetkellisyyden dramatiikkaan: elämä on äkkiä poltettu loppuun, joten kannattaa nauttia henkosista vielä kun voi. Nuoruus haihtuu savuna ilmaan. Rakkauden huumaava juoma annostellaan hetkinä. 

Maija Vilkkumaan laulussa “Kesä” kylillä norkoilevat nuoret nauttivat lomasta, tupakasta ja vapaudesta. Toiset saavat rientää töihin ja pelätä kuolemaa. Nuorten kesä päättyy kuitenkin kuin seinään. Vesalan korvamadossa “Kuningas” esiintyy ihastunut nuoripari, joka on kuin rouhittu tupakka ja savukepaperi. Parilla ei ole suunnitelmia eikä telkkaria, mutta jaettu vartti menee solukämpässä sätkää kääriessä.

Kesän ja Kuninkaan rivien väleistä hohkaa nuoriin kohdistuva paheksunta. Sääntöjen uhmaaminen on ehkä typerä syy ostaa myrkyllinen tuote, jonka aiheuttaa säännönmukaisesti riippuvuutta. Tupakanvartta pitkin yhteiskuntaa voi kuitenkin katsoa kapinallisesti oravanpyöränä, jonka tavoittelema riippumattomuus löytyy vain sen ulkopuolelta.

Haloo Helsinki! hitin “Vapaus käteen jää” nainen jättää humalaisen miehensä ja ilmeisesti koko entisen elämänsä tekemällä U-käännöksen autollaan. Tie loistaa hänen edessään täynnä mahdollisuuksia. Naisella ei ole kädessään muuta kuin vapaus – sekä rööki, jonka hän sytyttää palamaan kuin Vapaudenpatsaan soihdun.

Mitenhän naisen elämä jatkuisi? Karauttaisiko hän helluntailaisten teltalle, ajaisiko alas jyrkänteeltä vai sanoisi vastaantulevalle miehelle: “Oh No, Let’s Go, mennääks heti naimisiin?”.

Lasten hautausmaan kappaleen “Salaa tupakalle” minäkertoja harrastaa suusta suuhun -tekohengitystä kuoleman kanssa ja juo takapenkillä tuhat kaljaa, sillä kaupungin rikkaudet ja kunnia ovat vain kiveä ja hiekkaa. Vastaavasti Sannin fiilistelyssä “Supernova” tupakka on väärä, mutta hauska valinta elämän kujanjuoksussa.

Voisi kuvitella tupakkapomojen laulavan ylistystä, kun maan suosituimmat taiteilijat liittävät syöpää, keuhkoahtaumaa ja impotenssia aiheuttavan tuotteen rakkauteen, vapauteen ja nuoruuden iloihin. Tupakka-Emman kuittaisi todennäköisesti Arttu Wiskari.

Wiskarin kappaleet osuvat isänmaalliseen hermoomme. Näin on etenkin laulun “Suomen muotoisen pilven alla” kohdalla. Hymnissä vannotaan rakkauden ja suomalaisen sisun nimeen. Wiskarin hitti oli radioiden soitetuin kappale vuonna 2019. Se esitettiin mm. Kohti linnan juhlia -ohjelmassa.

Laulun kertoja ei kuitenkaan ole mikään “Huomenta Suomi” -klassikon rekkakuski, joka laittaa usvaa putkeen ja syö juustosämpylän taukopaikalla. Laulun lyyrinen minä on surkimus, joka ulkoistaa epäonnistumisensa jossitteluun ja keltaisen lehdistön lööppeihin. Ahkeruuden sijaan hän tissuttelee keittiössä ja polttaa ketjussa.

Jos Petri Nygård piirsi Suomen rajat viinalla, Arttu Wiskari teki saman myrkkypilvellä.

”Ei kultalusikkaa suussa, vaan ylähuulessa nuuskaa” – kun musta kulta myy kultaa

Nuuskan myynti on laitonta Suomessa, mutta Ruotsilla on muitakin vientituotteita kuin Abba tai Kent. Populaarimusiikin kentällä nuuska paisuttaa etenkin räppäreiden huulia. Nuorten poikien alakulttuurin slangisanat kertovat, että rakkaalla lapsella on monta nimeä: paja, epo, denssi…

Pajafellaa ei ehkä kuulla Novalla, mutta dopamiini vapautuu Youtuben kautta: ”mä poltan paljon dänkkii / en haluu vetää vauhtii / oon kissus ku puntti / kunnes passaat sen bluntin”.

Nuuskariimejä ei kuule vain yksiöiden kotibileissä tai takapihojen koripallokentillä. Populaarimusiikin paalupaikalla juhliva räp-duo JVG on pelannut nuuskateollisuuden pussiin enemmän kuin laki sallii. Poikien esikoislevy ”Mustaa kultaa” myi kultaa vuonna 2011. Lätkäräp-hitti ”Häissä” kertoo Villegalle-koutsin örveltämisestä eli salmarituopeista ja nuuskaturnauksista. Sinkkubiisi ”Takajeejee” sanoittaa: ”Taas akat kattoon kun tippa-T silittää sen takamattoo / Jaageri kuuskasi vedä nuuskaa kuin nurmisen pasi”.

Buukataanko kaksikko taas Elämä lapselle -konserttiin?

Tuore vuoden naissolistimme Ellinoora julkaisi viime vuonna kakkoslevynsä ”Vaaleanpunainen vallankumous”. Albumin balladipopissa puhuu aikamme uhmakas ja lemmenkipeä henki. Levyn viides single ”Aatelisii” piirtää maailmankuvan rajoja samalla tavalla kuin Wiskarin Suomi-anthem.

Oodin laulaja on Titanicin keulakuva Rose, joka hylkää aateluuden, etiketit, statukset ja pukukoodit vapauden ja räävittömyyden tieltä. Laulun sankarit ovat lähiölapsia ja teini-ikään jämähtäneitä aikuisia, joilla on pallo hukassa ja sätkäpaperit taskussa. Laululla vieraileva Gasellit-yhtye kiteyttää leijonakuninkaiden yhteiskuntaluokan ja kurjuuden glamourin kultalusikan ja nuuskan eroon.

Räppäreiden nuuskaralleista tulee mieleen vanha Kummeli-sketsi, missä ralliapukuski Lampinen ostaa Pohjola-rallin Saabin kyljet täyteen sponsoritarroja.

”Saa sekoilemaan sokeri ja kofeiini, miks imen tervaa, nikotiinii stressiini?” – jälkidiagnoosi

Sananvapaus on jokaisen nuuskamuikkusen ja terveyshysteerikon kansalaisoikeus. Lyyrikot ovat vastuussa sanoituksistaan, mutta havainnonkirjaamissensuuri polttaisi pian omat näpit. Merkityksiä ei lueta kuin algoritmejä. Laulussa hehkuva tupakka voi olla samanaikaisesti taiteellinen yksityiskohta sekä kaupallinen piilomainos.

Popmusiikissa värähtelevät hauskanpidon, rakkauden ja nuoruuden tunnot. Tupakkateollisuuden valheet tupakan vaarattomuudesta eivät saa enää levytyssopimuksia, mutta ristiluinen pääkallo sopii käenmunana vappupallon, sydämen ja rauhanmerkin rinnalle.

Populaarimusiikin parvekkeilla kääritään röökejä moraalin filtterillä. Pitäisi lopettaa, mutta nihilismi seisoo ovella. Kierkegaard kirjoitti: “Jotkut työntävät sormensa maahan haistaakseen, missä maassa ovat; minä työnnän sormeni olemassaoloon – se haisee tyhjyydeltä.”

Suomipopin puseroista erottaa tupakan löyhkän. Tuhkakupin natsat kertovat keskenjääneestä taikatempusta: katoamistemppu elämän kirjoista onnistui, mutta kaniini ei tullut koskaan takaisin. Miksi kuitenkin taputamme?




Lue myös: https://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/2020/02/musiikin-messias-populaarimusiikin.html