Helvettisaarna

Stefan Lochner, Viimeinen tuomio

Matt. 13: 47–50

Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

Tuomiosunnuntain sanoma käsittelee koko maailmaa ja luomakuntaa. Aihe on yhtä vakava kuin se on suuri: maailmaloppu on tulossa. Me kristityt emme niinkään odota maailman tuhoutumista vaan Jeesuksen paluuta. Näinhän me rukoilemme aina messussa: ”me odotamme hänen paluutaan kirkkaudessa.” Myös uskontunnustuksessa viitataan viimeiseen päivään: ”on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.” Jeesuksen tähden tuomiopäivä on ilon ja riemun päivä: taivaan portit avautuvat! Odotatko sinä tätä päivää, päivää jolloin kosminen tuomio koittaa? Minä ainakin voisin lähteä taivaaseen vaikka välittömästi.

Usein taitaa kuitenkin olla niin, että tuomiopäivä herättää mielissä ikäviä tuntoja. Raamatussa puhutaan paljon lopun ajoista. Nämä ajat tarkoittavat sotaa, kärsimystä ja vainoja. Yksi Ilmestyskirjan näyistä kuvaa neljää ratsastajaa. Tulipunainen hevonen kuvaa sotaa. Sota on todellisuutta tänäkin päivänä. Täälläkin on tänään, sotaveteraanien juhlapäivänä, ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan sota-ajan vaivoja. Kaikkien ahdinkojen tähden meillä on täysi syy odottaa uutta taivasta ja uutta maata.

Raamatussa puhutaan tuomiosta ja helvetistä vielä enemmän kuin lopun ajoista. Jeesuksen nuottavertaus on tästä vain yksi esimerkki. Meidän onkin, jo rehellisyyden nimissä tunnustettava, kuinka keskeisellä sijalla tuomio on Raamatun kirjoituksissa. Vedenpaisumuskertomuksessa koko maailma tuhoutuu Nooan arkkia lukuun ottamatta. Kun Israelin kansa vapautuu Egyptin orjuudesta, faaraon joukot jäävät vesimassojen alle. Pelastuksen rinnalla kulkee tuomio. Voisin luetella muitakin esimerkkejä. Monet kirjoitusten profeetat olivat tuomiopäivän profeettoja.

Oikeastaan ihmiskunnan jako pahoihin ja vanhurskaisiin, tämä jako, josta Jeesus usein puhui, alkaa jo aivan alussa, ensimmäisten ihmisten keskuudessa. Syntiinlankeemuksen jälkeen saamme lukea Kainista, joka murhaa veljensä Aabelin. Niinpä merkittävä kirkkoisä Augustinus oli sitä mieltä, että ihmiskunta jakaantuu kahteen kaupunkiin, Kainin ja Aabelin kaupunkiin, Jumalan valtioon ja Babyloniaan. Luther taas puhui Kainin ja Aabelin kirkosta eli porttokirkosta ja tosikirkosta, joista jälkimmäinen perustuu armoon ja joka kärsii kuten Aabelkin kärsi.

Jeesuksen puhuu samanlaisesta kahtiajaosta. Tämä mustavalkoinen näkökulma avautuu ikuisuuden ja tuomiopäivän valossa: täällä maan päällä kaksi valtakuntaa elää sekoittuneena, kun taas viimeisenä päivänä ihmiset jaetaan erilleen, toiset taivaaseen, toiset helvettiin.

Tämä ei vain ole nykyihmisen mieleen. Ehkä sinäkin ihmettelet tai jopa kiellät uskovasi Jumalaan, joka tuomitsee ihmisiä helvettiin. Ikuinen rangaistus ei sovi järkemme käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Miksi ikuinen kärsimys ajallisista rikkomuksista? Ja onko tosiaan niin, että tavalliset ihmiset joutuvat helvettiin, jos he eivät usko Jeesukseen? Mitä silloin käy niille ihmisille, jotka eivät saaneet kuulla ilosanomaa Jeesuksesta elinaikanaan?

Tuomiosunnuntain aihe on meistä liian negatiivinen. Niinpä seurakuntalaiset ja jopa papit saattavat kieltää koko helvetin tai ainakin vaieta siitä. Mitäpä hyötyä olisi tulikivenkatkuisista saarnoista tai helvettituomioista? Eivätkö ne vain karkota ihmisiä kirkosta?

Minä ymmärrän tällaisia huomioita. Silti olen uskonut kadotukseen. Minusta se on osa Jumalanpelkoa. Jeesuksella onkin meille selkeä sana: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.” Tuomiosunnuntaina jos milloin, tulisi ihmisen muistaa, että taivaassa on Jumala, joka on ilmoittanut meille tahtonsa. Jumalan käskyjen rikkoja kartuttaa Jumalan vihaa. Niin juuri, Jumalan vihaa. Millainen olisikaan jumala, joka vain katsoisi maailmassa tapahtuvaa pahuutta ja kärsimystä? Jumalan viha ja siten myös kadotus, on rakastavan Jumalan tunnusmerkki. Voi ihmistä, joka tekee vastoin Jumalan tahtoa! Voi ihmistä, joka kuvittelee Jumalan toisenlaiseksi kuin hän on itsensä ilmoittanut!

Oikeastaan, jokaisessa uskonnossa ja kaikkialla maailmalla, on uskottu tuonpuoleiseen rangaistukseen. Ei olisi reilua, jos pahantekijät pääsisivät noin vain taivaaseen. Eikö voi myös ajatella, että ihmisen vapaa tahto edellyttää helvettiä? Jumala ei pakota ihmisiä mihinkään, ei edes taivaaseen.

Olen myös miettinyt, että kenties ajatus helvetistä on vaikea pala vain meille, jotka olemme saaneet elää rauhan ja yltäkylläisyyden keskellä. Mitä mahtaisit ajatella tuomiosta, jos sinua olisi vainottu tai kohdeltu kaltoin? Ilmestyskirjassa mainitaan kuinka marttyyrit huutavat Jumalaa kovalla äänellä: ”kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?”

Kyllä meille on täysi syy ja lupa odottaa tuomiopäivää myös oikeudenmukaisuuden vuoksi. Jumala on rakkaus. En usko, että yksikään ihminen tulee valittamaan päätöksestä.

Minusta usko taivaaseen ja helvettiin, siis iankaikkisuuteen, on hyvin tärkeä. Me voimme nimittäin helposti astua sellaiseen harhaan, että uskon asiat ja Raamatun kertomukset ovat vain ihmisten mielipiteitä, että helvettikin olisi vain pelkkä vertauskuva tai ajatus ihmisen päässä, eikä niinkään kaikille yhteistä todellisuutta. Vastoin nykyajalle yleistä ajatusta meidän on muistettava ja julistettava: uskomme kohde, kolmiyhteinen Jumala ja kaikki muu, on ihmisen ulkopuolella, aivan yhtä todellisena kuin kaikki näkyvätkin asiat. Näin on myös helvetin laita, vaikka meidän ei ehkä tarvitsekaan ottaa aivan kirjaimellisesti esimerkiksi sitä, että helvetissä on tulta.

Jos olemme tarkkoja, huomaamme, että Jeesus ei jaa ihmisiä hyviin ja pahoihin vaan vanhurskaisiin ja pahoihin. Vanhurskas ei tarkoita synnitöntä ihmistä vaan ihmistä, jolle Jumala ei lue viaksi hänen syntiään. Siksi Raamatussa sanotaankin aivan suoraan: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”

Ihminen pelastuu uskomalla siihen, että Jeesus kuoli hänen puolestaan ristillä. Meidät tuomitaan tekojemme perusteella, mutta pelastetaan uskossa Jeesukseen. Pelastus on kristinuskon keskeisiä sanoja. On monta näkökulmaa siihen, mistä me olemme pelastuneet. Tänään tahdon kuitenkin muistuttaa: Jeesus pelasti meidät helvetistä. Hän pelasti meidät Jumalan vihalta ja rangaistukselta ottamalla sen kaiken itse vastaan. Uskontunnustuksen kohta: ”astui alas tuonelaan” voitaisiin kääntää myös: ”astui alas helvettiin”. Minulle tämä on hyvin kaunis ja lohduttava näkemys: rakkaudessaan Jumala hakee omansa takaisin kotiin - vaikka sitten helvetistä asti.

Hyvät kanssakristityt. Kadotus on osa kristillistä uskoa. Me saamme kuitenkin uskoa, että Jeesus on pelastanut meidät juuri helvetistä eli siitä, että olisimme Luojastamme erossa. Jeesuksen kuoli ristillä kaikkien ihmisten, niin hyvien kuin pahojenkin puolesta. Raamatun tunnetuin ja keskeisin jae, pienoisevankeliumi, puhuu juuri tästä pelastuksesta, johon me saamme uskoa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/20448005/?claim=954y4b5xhsy">Follow my blog with Bloglovin</a>

Raha ja kulutuskaruselli - opiskelijan budjetilla

Johdanto

Laskin helmikuussa 2017 kaikki kuukauden menoni yhteen ja julkaisin tutkimustulokseni blogissani. Kuukauden kulutukseksi laskin 1323€. Tämä juttu on opiskeluversio samasta aiheesta. Tällä kertaa kuukausi oli syyskuu. Laskin siis yhteen kaikki menoni kuukauden ajalta. Lisäksi jaoin kertaluontoisia maksuja, kuten vakuutuksia vuoden jokaiselle kuukaudelle. Samoin tein isoimmille ostoksille, joista yli 100€ ostokset jaoin 12 kuukaudelle, yli 200€ 24 kuukaudelle, ja yli 300€ hankinnat kolmelle vuodelle. Lisäksi sivutulot ja myynnit vähensivät kokonaispottia, olkoonkin, etten myynyt syyskuussa mitään.

Laskuista on jätetty pois kirkollisvero (reilu 100€ opiskelijan tuloilla), kaikille yhteiset ja pakolliset verot sekä lahjoitukset. Lisäksi jätin laskuista pois alkuvuodesta kiinteistöni osituksesta seuranneita kuluja sekä tekemäni maakaupat. Tulot tietenkin vaikuttavat menoihini ja siksi kerrottakoon, että tuloni syyskuussa olivat 754€. Opiskeluaikanani olen saanut aikuisopintotukea reilu tonnin kuussa ja seurakunnalta n. 500€ kuussa sivutöistä. Syyskuussa en hakenut tukea, kun sain seurakunnalta palkan, vaikka työsuhteeni päättyikin. Tuki vähenee, jos tienestejä on yli 250€ kuussa. Täysmääräisenä tuki onkin jotain 1300–1500€ ja sitä heruu siis 15kk niille, jotka ovat tehneet 8 vuotta jotain duuneja ennen opintojaan. Käsittääkseni olen syyskuulta oikeutettu asumistukeen.

Kulut yhteensä 804,5€

Koti ja asuminen 1€



Asun vanhassa omakotitalossa. Lainaa on reilu 100 tuhatta jäljellä ja tällä erää maksan sitä 600€ kuussa. Avioero oli tässä kohtaa kova taloudellinen isku, sillä se käytännössä tuplasi kaikki asumiskustannukset. Syyskuun pieni summa selittyy sillä, että otin opiskeluvuodelleni lainanlyhennysvapaata. Maksan siis pelkät korot eli 85€. Pankit tarjoavat mielellään korkokattoa, mutta en ottanut sellaista.

Asumiseen liittyy paljon muitakin kuluja. Ostin viime marraskuussa vierasmaja ”Neidontuvan”.



Pytinki maksoi kuljetuksineen ja pohjineen 1130€. Sen sai puoleen hintaan ja valmiiksi koottuna, kun oli näytekappale. Kulunkeja tuli myös LVI-puolelta, kun asensimme isäni kanssa ulkosaunaani lämminvesisuihkun. Tässäkin kohtaa säästäminen oli ankaraa, sillä ostin pumpun ja varaajan Torista, mutta silti loppusummaksi tuli hulppeat 657€. Vanhassa talossa on remontoitavaa ja laittamista. Viime marraskuussa pihalle tuli vedettyä myös sähköt, joista laskin kulunkeja tänne asti. Eli ylläpito- & hankinta- ja remonttirahaa 80€ kuussa.

Seuraavaksi suurin kuluerä oli teidenhoitokulut, 32€ (jösses!) Minulla on oma tie, mitä pitää hiekoittaa ja aurata talvella. Lisäksi pulitan reilu sata euroa vuodessa yleisen tien hoitokuluja. Sitten kiinteistövero lohkaisee reilun parin kympin loven budjettiin. Hinta tuplaantuu ensi vuonna, sillä tein ex-vaimoni kanssa osituksen alkuvuodesta, jolloin hän maksoi puolet veroista.

Asumisessa maksaa myös vakuutukset 7€ sekä jätehuolto 5€. Vakuutukset ovat minusta aika turha asia, kun yleisesti homma menee niin, että maksat turhasta, paitsi jos jotain tapahtuu, niin saat vakuutusyhtiöltä palttiarallaa saman summan, mitä olet heille syytänyt. Siksi poljin kotivakuutukseni 470 eurosta 85 euroon. Olen nukkunut yöni hyvin, vaikka en enää saisikaan korvauksia, jos karhu rynnistäisi ikkunasta sisään. Laskin rakennusteni arvoja, nostin omavastuun tappiin ja jätin pelkät palovakuutukset.

Yhteishinnaksi tulee siis 252€, mutta vähensin loppusummasta 189€, jotka tienasin, kun vuokrasin kotiani. Sesonkiaika on ohi, mutta minulla oli silti kolme vierasta syyskuussa. Kotini vuokra on vajaa 60€ yöltä ja hinta saattaa jopa nousta viikonlopulta. Toisaalta hinta tippuu, jos on monta yötä. Minulla on peräti 9 vuodepaikkaa, joten jaettuna hinta jää pieneksi. Syyskuussa majoitin mm. polttariporukan sekä kaksi perhettä Latviasta, jotka osallistuivat Suomessa koirakilpailuihin. Minulla on ollut paljon vieraita pitkin kevättä ja kesää, sillä vaikka paikkani on syrjäinen, se on myös tilava ja viihtyisä.

Bnb-sivusto ottaa muutaman euron käyttökuluja ja vuokrastahan lähtee 30 % veroja valtion kirstuun. Tässä tosin tulee huomioida se, että tehdyt remontit, kiinteistövero, välityspalkkiot sekä tiemaksut saa vähentää verotettavasta summasta. Joten jos vuosipottini on hmm.. todennäköisesti jotain 2400€ bruttona niin sen mukaisesti saisin 1680€ nettona ja maksaisin 720€ veroja. Kun otan kaikki vähennykset huomioon, niin minun ei tarvitse maksaa veroja ollenkaan. Eli syyskuun pottini onkin 270€, eikä 189€. Koska vähennyksiä tulee muualtakin, jaan tuon ”voiton” eli 81€ kullekin osiolle, jolloin asumiskohdalle tulee n. 30€ säästöä.

Kannattaako kodin vuokraaminen? Hyötynä on raha ja mahdollisesti jotain sosiaalista ”hyvää”. Monet eivät kuitenkaan tahdo moiseen puuhaan ryhtyä. Keksin tähän kolme syytä. Ensinnäkin koti on intiimi ja henkilökohtainen paikka, jota ei haluta jakaa ventovieraitten kanssa. Toiseksi vuokraamisen liittyy pelko varastamisesta, ilkivallasta tai sotkemisesta. Kolmanneksi vuokraaminen tietää enemmän tai vähemmän säätöä. Ensimmäistä perustelua en tunnista itsessäni ja toinenkin pelko on jäänyt pieneksi mm. sen takia, että kodissani ei ole paljoakaan varastettavaa. Säätämistä kuitenkin tulee, sillä annan tulijoille kaikki mestani. Mihin itse menen? Entä lapseni? Nyyh! Käytännössä evakkopaikkoja on kuitenkin helppo listata:

Äiti
Ystävä
Äidin ystävä
Ystävän äiti

Lisäksi olen majaillut leireillä, lomamatkalla, teltassa ja laavulla, kun joku muu on löhöillyt sängyssäni.







Vain katto on rajana, kun lähtee miettimään vaihtoehtoisia asumisia!

Vuokraaminen kannattaa etenkin silloin, jos et edes aikoisi olla kotosalla. Vieraista voi olla muutakin iloa kuin pätäkkä. Esimerkiksi virolaisperhe asensi minulle ystävällisesti riippukeinun. Naispuoleinen polttariporukka jätti minulle kanasalaattia jääkaappiin. Miespuoleinen polttariporukka pisti kuitenkin vielä paremmaksi:



Vähensin tienestin loppusummasta.


Sisustus, vaatteet & keräily 42€

Tarkoitan otsikolla kaikkea kamaa, mitä rahalla saa, kunhan sitä ei voi syödä. Harrastusjutut listasin tosin erikseen. Paras säästövinkki tässä on käytettynä ostaminen. Ostin syyskuussa Ikea:n patjan kirpparilta 14€, kirjan Fidasta 5,50€ (opiskelija-alennus -30 % jee!), pari hehkulamppua sekä vessapaperia.

Hinnan olisi saanut putoamaan tai jopa plussan puolelle myymällä kamaa, mutta ainakin tässä kuussa tavarabisnes ei toiminut. Downshiftaus ei taida olla juttuni. Pikemminkin olen innostunut ostamaan sitä sun tätä! Ohessa hankintojani, mistä kokonaispottini koostuu:



Sänky, patja, petauspatja ja 3x lakanaa, Torista 390€. Tästä saanen miinustaa 50€, jonka sain, kun myin vanhan vuoteeni patjoineen. Laitoin sängyn b&b-ilmoituksen kanteen houkuttimeksi!



Kaksi antiikkikaappia, talonpoikaisrokokoo, Torista yhteensä 450€. Tämän sortin ostoksissa on se hyvä puoli, että kaappien arvo säilyy, jolloin raha ei mene viemäriin.



Leena Nion lasitaidetta, yht. 230€. Ihastuin Nion töihin, kun seikkailin Kellokoskella. Piti lähteä samalla reissulla Jokelaan taiteilijan kotiin hämmästelemään, mitä kaikkea lasista voikaan tehdä. Tyhjin käsin en voinut lähteä. Sanoisin näitä töitä edulliseksi, sillä ne ovat minusta hyvin kauniita, eikä niitä ole valmistettu ihan hetkessä.

Pia Hynnisen keramiikkaa, yht. 100€. Vähän törsäystä myönnän, mutta kävin Pian pajalla Myrskylässä ja minusta hänen työnsä ovat kauniita. Pitäähän yrittäjää vähän tukea ja lisäksi sanottakoon, etten ole aikaisemmin maksanut astioista juuri mitään.

Lisäksi ostin juuri elämäni ensimmäisen läppärin 110€ sekä divaanin 120€, käytettyinä tietenkin. Älypuhelimet ovat älykalliita. Sain omani ilmaiseksi isältäni. Maalauksia lukuun ottamatta videotykkini oli kotini arvokkain esine, mutta hävisin sen osituksessa. Onneksi sain hyvällä säkällä tilalle toisen tykin, ilmaiseksi. Kävin syyskuussa piruuttani elektroniikkadyykillä, mutta en löytänyt mitään.

Vaatteisiin, keräilyyn ja kaiken maailman koneisiin voi upota siivu jos toinen tuohta, mutta syyskuulle ei menoeriä tullut. En kerää mitään, ellen sitten kirjoja ja Don Rosan sarjakuvia, joita kalastelin kirpputorilta jo lapsena. Kirjat ovat aika kalliita, mutta viime kesänä ostin jotain 40 kirjaa kirjaston poistomyynnistä, yht. 20€. Ostin silti vaikka tiesin, etten tule lukemaan läheskään kaikkia. Ostamisen ilosta ostin, menin halpaan, tunnustan!



Tavarasta voi myös saada verovähennyksiä kodin vuokraamisen yhteydessä. Jos vuokrattava paikka on kalustettu, verotettavasta osuudesta saa vähentää max. 60€ kuussa eli 2€ jokaista vuokrattua päivää kohden, sanoi verovirkailija. Minulla oli vieraita seitsemänä eri päivänä, joten saan vähentää syyskuun osalta 14€ kokonaispotista ennen kuin siitä verotetaan. Siksi saan vähentää tuon 10€ kokonaissummasta.

Lisäksi verovähennystä irtoaa hankituista huonekaluista eli kaikista edellä mainituista, paitsi taideteoksista, sillä taide ei verottajan mukaan ole välttämätöntä vuokraamisessa. Näin hienosti valtiovarainministeriö erottaa esteettisen muusta ryönästä! Saan siis vähentää 1214 euroa verotettavasta tulosta eli noin puolet. Tavarataivaan kohdalta voi siis miinustaa puolet ”verovoitoista” eli 360€ mikä tarkoittaa syyskuun osalta 30€.


Sähkö 70€ (562 kWh)

Tämä oli pettymys, vaikka vanhan omakotitalon kulutukseksi tuo on käsittääkseni melko perus. Nyt oli kuitenkin tarkoitus näyttää hyvää esimerkkiä säästämisessä. Syyskuu oli vieläpä lämmin kuukausi, joskin loppukuusta maa jäätyi ja lämpö painui pakkaselle. Tämä oli viimeinen kuukausi kahden vuoden sopimuksesta Kymenlaakson sähkön kanssa, Luontoilona 4,69kWh. Nyt hinta on noussut ja ekosähkö maksaa 4,99kWh, mikä on käsittääkseni hyvin vertailukelpoinen summa. Ekologinen sähkö on kuitenkin oltava ja eihän se paljon kalliimmaksi käy. Aurinko, tuuli ja vesi ovat tosin tehottomia verrattuna öljyyn ja kivihiileen. Siksi esimerkiksi Aki Suokko ja Rauli Partanen suosittelevat kirjassaan ”Energian aika” ydinvoimaa. 

Vähensin sähköstä 10€ tulevia verovähennyksiä.

Vuoden 2017 syyskuun kulutukseni oli vain 195kWh. Viime vuonna kulutukseni ei ylittänyt talvellakaan yli tuhatta, mutta nyt helmikuussa se oli peräti 1440kWh ja ennätyspäivänä 75kWh. Maaliskuussa tuhlasin sähköä 1270kWh eli puolet enemmän kuin edellisenä vuonna. Merkillistä. 

Sähköstä 80% kuluu lämmitykseen. Minulla on perus patterien lisäksi kaksi ilmalämpöpumppua, lattialämmitys vessassa sekä puu-uuneja. Uunia ei tarvinnut montaa kertaa lämmittää, mutta siitä saa hyvät säästöt, sillä oman metsän puu on ilmaista joitain moottorisahakuluja lukuun ottamatta. Syyskuun lämpötiloilla päiväkulutuksen saa helposti alle 10kWh. Silti päivä- ja tuntikohtaisissa kulutuksissani on selkeitä piikkejä, jotka eivät selity vain sillä, että vuokralaiset laittavat kaikki lämmöt päälle. Soitin asiantuntijalle, mutta en saanut paljon viisautta asiaan. Lokakuun päivät ovat olleet kaikki pienempikulutuksellisia kuin syyskuun vähäkulutuksellisin päivä, vaikka en ole tietääkseni tehnyt mitään toisin. Energiaraportin mukaan ei esimerkiksi näy olevan mitään merkitystä, onko ilmalämpöpumppu päällä vai ei. Pumpun käynnistys sen sijaan aiheuttaa piikin. 4.10. kulutukseni pysyi koko päivän ajan alle 1kWh vaikka pumppu oli täysillä ja pesu- ja pyykinpesukone päällä.  Entä mikä selittää sen, että kulutus voi tuplaantua, vaikka en ole kotona tekemässä mitään? Lämminvesivaraajilla? Oli miten oli, sähkön osalta kulutukseen täytyy paneutua paremmin. 



Pöytätietokoneeni vaihtui läppäriin osittain juuri sähkön kulutuksen takia. Ihmiset kehottavat minua pakastamaan pakastamasta päästyäni, mutta olen pärjännyt ihan hyvin pienellä pakastimellani. Sähköä kuluu laitteisiin, valaistukseen sekä sähkösaunaan. Herätevirtoja olen alkanut oppia kytkemään pois. Säästökeinot voivat jäädä myös piiperrykseksi. Esimerkiksi Jussi Laitinen kertoo kirjassaan "Valomerkki - energiapula ja makean elämän loppu", että kännykkälaturin pitäminen vuoden ajan seinässä vastaa kuuden minuutin autoilua päästökuormituksessa. Tästä pääsemmekin tekstini tuhoisimpaan osioon.

Auto ja liikkuminen 299 €

Tämä osio kävi kalliiksi. Syyllinen on tässä:



Nissan Micra mallia 2003 on tosin kelpo peli, jonka sain suhteilla todella halvalla, 1000€. Myin vanhan autoni samaan hintaan, joten tuosta ei tullut maksua. Pääkakku tuli tietenkin bensoista, n. 200€, sillä ajokilometrejä tuli huimat 2354km. Asun Mäntsälässä. Ajoin syyskuussa Helsinkiin, Jyväskylään, Hämeenlinnaan, Sipooseen, Riihimäelle, Lahteen, Askolaan, Järvenpäähän ja jopa Kärkölään. Jyväskylä etenkin oli kaukana, mutta menin sinne ottamaan selvää eräästä neidistä. Yleensä ajan varmaan puolet vähemmän. Aloin vasta nyt tiiraamaan bensojen hintoja ja huomasin, että niissä voi olla 10 sentin eroja litralta. Eli 20l tuottaa jo 2 euron eron.

Tahdoin juuri pienen eli vähäkulutuksellisen auton. Silti autokuluiksi täytyy laskea myös autovero 18€, pakollinen autovakuutus 27€, katsastusmaksut 6€, renkaat 8€, öljynvaihto 6€, korjaus- varaosa- ja huoltokuluja 12€ ja ties mitä! Koska en ole töissä, en saa veronpalautuksia kilometreistäni.

Harva vapaavalintainen asia on pakollinen. Kodistani on kuitenkin kymmenen kilometriä kauppaan ja ensimmäiselle bussipysäkille. Töihin on liki 40 kilometriä ja Kärköläänhän ei mene mitään julkisia. Lisäksi kaaraa tarvitsee lasten takia. Tässä onkin tuore murhe, sillä ex-vaimoni muutti naapurikaupunkiin Järvenpäähän, jonka takia lasten koulumatka on minulta 37 kilometriä! Järvenpäässä saan sitten miettiä, odotanko siellä koulun päättymistä vai ajanko väliajaksi takaisin Mäntsälään, jolloin kilometrit tuplaantuvat. Koulumatkoja tuli vajaat 500km. Neuvottelut kustannusten jakamisesta ovat työn alla. Kävi myös ilmi, että koulussa on kuin onkin toinen lapsi samalta kunnalta. Kimppakyyti on siis mahdollinen.

Olin laittaa autoni vuokralle, mutta totesin, että verojen jälkeen tuotot jäisivät pieniksi ja säätö suureksi. Tahkoin kuitenkin säästöjä peukalokyydillä! Liftasin kaksi kertaa Helsinkiin, kerran Helsingistä Mäntsälään sekä kerran Jyväskylästä Mäntsälään. Säästin näin viitisen kymppiä. Apostolin kyyti vaatii vähän kanttia ja seikkailunhalua. Helsinkiin on helppo päästä, mutta poispääsy on vaikeampaa. Jyväskylästä sai myös helposti kyydin, mutta ensin pitää päästä keskustasta Vaajakoskelle. Liftauksen haittoihin kuuluu säätö ja usein myös ajanhukka. Plussapuolena on jännä matkaseura. Syyskuussa olin esimerkiksi jälleensyntymään uskovan virolaisen rekkamiehen kyydissä ja myöhemmin huru-ukon, joka kertoi naisten juoneen hänen viinansa. Hauska anekdootti on se, kun kuskini suomi ihmisten kännykkäriippuvuutta, kun jopa autolla ajaessa tapitetaan näyttöä. Seuraavaksi olin nuoren miehen kyydissä, joka mesetti sadesäällä 120km/h nopeudessa!

Liikuin myös kivasti junalla, mutta vähän jurpii, kun VR ei suo alennuksia jatko-opiskelijoille. Konserni mainostaa lippujen hinnanalennuksilla, mikä on toki kätevää, kun ensin nostetaan niitä hintoja. Säästän kuitenkin valitukseni yksityistämisen aikaan. Hyppäsin lisäksi metroihin, mikä oli vähän turhaa, sillä olen maksanut kausimaksun kaupunkipyörästä, 30€. Tuo onkin kiva hinta, sillä sillä saa ajaa mielin määrin seitsemän kuukauden ajan. Ongelma on tosin se, että käyn vain harvoin Helsingissä, jolloin en ehdi saada rahoilleni katetta. Seuraava kuva Hakaniemestä kuitenkin todistaa pyöräilymeiningistä. Huomaa paljasjalkaisuus.




Harrastukset, jäsenmaksut & hyvinvointi 76.5€

Pelaan jalkapalloa, mutta siitä ei tullut senttiäkään kuluja, sillä en pelaa joukkueessa, enkä siten maksa lisenssiä. Jalkapallo on mukavan halpa harrastus. Harrastan myös kirjoittamista, eikä siitäkään tarvitse maksaa mitään, kun en mennyt mihinkään kurssille tms. Harrastukseksi voinee laskea myös pyöräilyn, mutta siinäkin jäin nollille, sillä ostin kelpo pelini viime vuonna poliisin huutokaupasta, 150€.

Metsästäminen sen sijaan maksaa, olkoonkin, että saalis tarkoittaa myös rahallista hyötyä. Metsästyskortti on 39€ ja seuran vuosimaksuksastu tulee 5€ kk. Jäniskausi alkoi syyskuussa ja jahtasinkin pitkäkorvia pihvin toivossa, joskin turhaan. Alan tarvikkeisiin kuten ammuksiin, riistakameraan tms. voisi upota kunnon oravannahat. Jos jäniksestä saa kilon tai peräti kaksi kelpo luomulihaa, sen voinee laskea parinkympin arvoiseksi.



Taljajousi maksoi 250€ käytettynä alan kaupasta ja koko paketti jousineen 325€. Taljajouseen pääsee tumpelokin nopeasti jyvälle.

Tyyriimpi harrastus on myös Lasityöt ja posliinimaalaus -kurssi, jonka aloitin parahiksi syyskuussa. Opetus maksaa 92€ ja kestää huhtikuulle saakka. Lasitaide kysyy myös työkaluja, tarvikkeita ja itse lasia. Ostin syyskuussa lasinhiontakoneen Torista 30€ sekä palan tiffanylasia 7€.

Kuntosalikortit, uimahallit ja muut maksavat, puhumattakaan moottoriurheilusta. Terveydestä ei silti kannata tinkiä ja voihan pihi käydä yksinkertaisesti lenkillä ja venytellä kotona. Niin teinkin.

En kuulu ammattilittoon, enkä oikein muihinkaan kerhoihin, paitsi Omakotiliittoon, mistä tulee 2€ laskua kuukautta kohden. Niin ja onhan tuo Monikulttuurinen Mäntsälä ry. Siitä pari euroa myös. Hyvinvointiin voisi laskea vaikka kosmetiikan, hieronnat, muut hoidot sekä lääkkeet. Yllättävän moni suomalainen popsiikin esimerkiksi masennuslääkkeitä, mutta minulla ajaa Aku Ankka saman asian. Kävin parturissa, joka maksaa Helsingin mamu-paikassa 15€. Yritin tässä kohtaa Aikapankkia, tuota ihmeellistä ja rahatonta yhteisöä, missä palveluja ja tavaroita vaihetaan eurojen sijaan toveihin. Ei kuitenkaan tärpännyt. Verottaja on kuulemma vähän purrut tällaista kansalaisaktiivisuutta.


Lapset & lemmikit 80€

Minulla on kaksi lasta, Eleia 7v ja Rafael 4v sekä yhteishuoltajuus ex-vaimoni kanssa. Eron myötä raha-asioista voi tulla kinaa ja meidän tapauksessa tämä on valitettavan totta. Siksi en oikeastaan tiedä tarkkaa summaa kuluistani tässä osiossa. Toisaalta luvut ovat selkeitä: lapsilisä on 156€ per lapsi joka kuukausi, kun siihen lisätään yksinhuoltajalisä, jonka voi saada, vaikka olisi yhteishuoltajuus. Päivähoitomaksu on 290€ kk ja koululaisen iltapäiväkerho 50€. Lapsilisät kuuluvat lain mukaan lähivanhemmalle, jonka tulee sitten maksaa hoitomaksut ja muut. Lisäksi etävanhemman tulee maksaa elatusapua lähivanhemmalle ja opiskelijaversiona täksi summaksi laskettiin 140€ kuussa. Eli minun kuuluisi maksaa hoitomaksujen jälkeen kuukausittain n. 100€ massia lasten kumppareihin, tivoleihin sekä harrastuksiin. Minusta kuulostaa reilulta, että se, joka maksaa lystin, saa myös valtion tuet ja toisen vanhemman avun. En kuitenkaan suostunut maksamaan elatusapua. Ehdotin sopimusta, joka on minusta reilumpi: koska meillä on yhteishuoltajuus, lapsista saadut tulot ja menot pitäisi jakaa 50/50. Laki on ex-vaimoni puolella, mutta se laahaa ajastaan jäljessä. Muksut ovat puolet ajasta minulla ja isänä tahdon myös ostaa lapsille juttuja. Olen myös sitä mieltä, ettei menoja ole saturaisen edestä. No, näkemyksiä on monia. Toistaiseksi rahasta ei ole sopimusta. Laskin maksavani yht. 50€ kk lasten hoidoista ja muista kuluista.

Lasten harrastukset kysyvät rahaa. Tyttäreni käy pianotunneilla, jotka maksavat jotain 300€ syyskaudelta. Pianoharrastus on hyvä, mutta sanoin sille ”ei”, koska se oli noin kallis. Vertailuna viime kertainen tanssiharrastus maksoi koko vuodelta 50€. Kieltäydyin myös pojan taekwondo-harrastuksesta, sillä harjoitukset osuvat keskelle sunnuntaita, minkä mieluummin vietän kotona lasteni kanssa. Tyttärelläni on tabletti ja älypuhelin, mutta en näe niitä hyvänä 7-vuotiaalle, joten en ole halunnut maksaa niistäkään.

Kävin syyskuussa lasten kanssa seikkailupuisto Korkeessa, 3€ per lapsi, mikä oli vähän kämänen juttu perheen pienimmille. Hop-lop ja muut vastaavat maksavat liki pari kymppiä per perä. Näissä paikoissa riittää tekemistä, mutta toisaalta lähden lasten kanssa mieluummin vaikka eväsretkelle luontoon. Kävimmekin mm. Vantaan Ruutinkoskella sekä Lahden Pikku-Veskussa, mitkä olivat vähintään yhtä kivoja kuin seikkailupuistot – ja ilmaisia. Tykkään myös leikkiä ja riehua lasten kanssa kotona, missä on trampoliini ja keinu ja kaikki tarvittava.



Tyttö tahtoi sankoon -kuva. Mihin sitä kylpylää tai vesipuistoa tarvitsee?

Lastenmaailmaan kuuluu myös synttärit ja muut pippalot. Syyskuulle osui yhdet 1v-pirskeet. Jos asiaa ajattelisi pelkästään taloudellisesti, olisi lahjan ostaminen silti reilua, sillä saahan koko gööri herkutella juhlassa ilmaiseksi. Köyhä lahja tai lahjattomuus on sosiaalinen häpeä, mutta toisaalta voi ärsyttää ostaa kalliimpaa lahjaa lapselle, jolla on jo paljon kaikkea ja joka ei välttämättä innostu siitä paljonkaan. Tilanne voi siis olla ahdistava. Tällä kertaa selvisin helpolla, kun katselin ensin kirjakaupan kalliimpia kirjoja, mutta löysin sitten Prismasta laadukkaan kirjan vitosella. Fiksua on ostaa kaikenkarvaisia lahjoja alennuksesta varastoon, niin ei tule paniikkia perjantai-iltana.

Lapset syövät ja juovat, mutta laskin nämä kulut osaksi ruokakuluja.

Lemmikkeinä minulla on kissa Hamlet, parikymmentä kanaa sekä kukko. Kanalan rakennus maksoi n. 300€, mikä tuntuu vähän tyhmältä, sillä olen antanut elikoiden kulkea vapaana. Se on mennyt hyvin, mutta hassua silti, juuri tätä kirjoittaessani huomaan lauman vipeltävän naapurin pellolla! Ohessa aamiaishetki kotini pihalla:



Kananruokiin menee vain palttiarallaa vitonen kuussa, sillä otukset etsivät omat matonsa ja kelpuuttavat ties mitkä jätteet lautaselleen. Munat ovatkin sitten ilmaisia. Loppukesästä tuli iloinen yllätys, kun Joanna hautoi ensin 11 tipua ja Katariina 6 pienokaista. Kuolemiakin on tosin ollut. Myin kahdeksan kanaa nyt syyskuussa, kympin kipale, mutta kaupat viimeistellään vasta myöhemmin, niin en laskenut niitä tähän tuloiksi. Hautomakone maksaa satasesta ylöspäin, mutta muuan mehiläisfarmari kertoi minulle tehneensä apparaatin vanhasta jääkaapista. Haistoin heti bisnesmahdollisuudet!

Hamletin raksuista ja hiekasta laitoin vain 4€, sillä katti syö pitkälti muita ruokia ja viihtyy paljon ulkona. Kissa onkin helppo ja halpa lemmikki. Hyötyä jos ajattelee, mehiläiset nousevat nopeasti listan kärkeen. Em. mehiläissetä kertoi, että hänellä on lähes satatuhatta pörrääjää omalla pihallaan, eikä kuulemma häiritse yhtään!


Viihde, viestintä ja lomailu 103€

Tähän sarjaan saa helposti kulumaan tuohta, sillä vapaa-aika kutsuu miestä aurinkorannoille, kylpylöihin, teatteriin, konsertteihin tai ainakin elokuviin ja museoihin. Köyhän elämä onkin helposti köyhempää, ellei sitten tee elämästään viihtyisää draamaa. Pitäähän sitä välillä irrotella. Tänä vuonna olen käynyt kerran CMX-yhtyeen keikalla. Leffassa en ole käynyt kertaakaan, kun tarjonta on ollut vähän kehnoa. Minulla on lisäksi kotona oma videotykki ja taskussa pressipassi, millä näkisi ensi-illat ilmaiseksi. Netflix ja erilaiset kanavapaketit keikkuvat kympin hujakoilla. Minusta ruutuaika on vähän ajantuhlausta, niin en siksikään katso ohjelmia tai pelaa pelejä.

Meinasin lähteä viikon pyhiinvaellusmatkalla Italiaan, Assisiin, mutta sitten tuli muita suunnitelmia. Lähdinpä sentään Tallinnaan kesäkuussa. Lokakuussa lähden uudestaan, tällä kertaa valvojaksi lukiolaisten risteilylle. Sillä tapaa saan matkan, hytin ja buffetin ilmaiseksi samalla, kun majoitan väkeä omassa kodissani. Torissa oli jännästi tällainen tarjous.

Sinkkuelämä on ilmaista, mutta parin etsintä voi kysyä käteistä esimerkiksi erilaisten treffipalveluiden kautta. Esimerkiksi Eliittikumppani -sivusto tarjoaa Premium-jäsenyyttä 89,90 kuukausihinnalla. Sillä hinnalla saakin jo sitten.. rajattoman viestinnän.

Suomessakin voi lomailla ja nähdä. Tässä onkin monia etuja, sillä kieli on tuttu, ilmasto leuto ja ympäristönsäästö huima lentämiseen verrattuna. Kävin syyskuussa ystäväni kanssa Hämeenlinnassa kaupunkilomalla. Näissä tapauksissa majoitus on se hintavin rahareikä, mutta löysimme bnb-sivulta hyvän yksiön keskustan läheltä, kaksi yötä pe-su, 129€. Lomaillessa pitää tietenkin käydä paikoissa. Hämeenlinnasta löytyi mm. Hämeen linna, 10€ sekä Aulangon kylpylä, 18€. Kylpylät ovat toki mukavia, mutta kannattaa miettiä, ajaako huomattavasti huokeampi uimahalli saman asian. Minulla oli lippuja varten työnantajan lahjoittamia kulttuuriseteleitä, joten omaa maksua tuli vain 3€. Samaa kikkaa käytin Suomen Lasimuseossa Riihimäellä.



Hämeen linnan ritarisali vei keskiaikaisiin tunnelmiin.

Maksan kännykkämaksuja vajaa 20€ kuussa. Minulla on sellainen puhepaketti ja internet siinä. Internet on sitten vielä erikseen, 13€ kuussa. Näillä olen hyvin pärjännyt, vaikka tehokkaampaakin olisi kai tarjolla. Spotify olisi kympin kuussa. En ole ostanut, vaikka ilmaiskäytön mainokset ärsyttää. Onneksi musiikkia saa myös kirjastosta, josta kärrään kotiin myös kirjat ja elokuvat. Mäntsälässä varausmaksu on 0€ paitsi jos ottaa vahingossa seutuvarauksen, jolloin se on 1,5€.


Ruoka ja juoma 132€

Säästäminen koskee juuri ruokaa. Tämän ovat mainostajatkin huomanneet. Tarjousten lisäksi muita säästökeinoja ovat mm. isommat annoskoot, pakastaminen, dieetti, hintojen vertailu, punalappuiset tuotteet, Matsmart, ravintoloiden välttely, lounassetelit, marjastus, sienestys, viljely, kalastus, metsästys, kyläileminen, suhteiden hyödyntäminen, seurakunnan yms. tapahtumat, äiti, ruoka-apu sekä dyykkaus. Näitä kaikkia olen kokeillut – pakastaminen tosin tuntuu vähän epäilyttävältä.

Syyskuussa kävin seitsemän kertaa ravintolassa, joista kolme kertaa opiskelijapaikka Unicafessa ja kaksi kertaa buffet-paikassa. Tyyrein kakku oli Jyväskylän Teeleidi, missä maistelin ystäväni kanssa ihmeellisiä teelaatuja ja mutustelimme skonsseja kivoilla sohvilla, 12€. Ravintolat ovat sosiaalinen juttu, samoin kuin baaritkin. Raflat yhteensä 59€



Kaupassa tuli käytyä jotain kahdeksan kertaa ja usein mukaan lähti kovin pieni kassi. Fiksut ostavatkin kerralla kunnolla, mutta väitän, etten tässä pahemmin mitään hävinnyt. Hyödynsin pariin kertaan S-ryhmän -60 % tarjousta. Ostan lähinnä hedelmiä, vihanneksia, leipää, juustoa ja jogurttia. Lapsille ostin kerran vanukkaat, mutta urheat soturini ansaitsivat rahat itse keräämällä tölkkejä! Kiskoimme myös ostoskärryt ylös Mäntsälän joesta ja kiikutimme ne markettiin herkkujen toivossa, mutta palkioksi tuli vain kiitos kaunis. Kauppareissut yht. 70€



Aamiainen Sammalkalliolla.

Tässä kohtaa rahaa voi kadota myös alkoholiin tai herkkuihin. Jälkimmäinen on lähinnä minun paheeni, mutta herkutteluun upposi oikeastaan vain 4€ Pandan suklaatehtaalla. Sieltä sain kerran konvehteja peräti 2€ kilohinnalla! Olen huomaavainen isä ja siksi syön epäterveelliset herkut lähinnä itse. Esimerkiksi kerran löysin alelaarista kolme berliininmunkkia ja ajattelin, että siinä on yksi kullekin, mutta taisin syödä ne kaikki jo kotimatkalla!



Fiksu menee ostamaan jostain tehtaanmyymälästä vuoden herkut kerralla! Jos siis pystyy olla syömättä kaikki kahdessa viikossa.

Juomana olen ostanut viime vuosina maitoa, mehua sekä toisinaan maustettuja vissyjä sekä kaurajuomaa. Syyskuussa en ostanut oikeastaan mitään näistä. Maitoa olen vähentänyt ekologisista syistä, vissyjä terveydellisistä. Kaurajuoma on hyvää, mutta hinta on kolminkertainen maitoon verrattuna. Mehu maksaa S-marketissa jotain 0,40€-5€ litralta ja perustölkin saa 1€-2€. En kuitenkaan litkuttanut, vaan tein omat omppumehuni mehulingolla! Tämä oli ilmaista lystiä ja mehu oli kätevä pastöroida lasipulloihin.

Sitten säästin senttejä sienestämällä.





Kuvassa on mustatorvisieniä, suppilovahveroita ja lampaankääpää. Pienistä sienistä tuli herkullinen piirakka. Käävän sotkin pastakastikkeeseen. Puolukat jäivät lokakuulle.

Ruoka-apu on monen suomalaisen kodin arkea. Minullekin se sopii, kun olen opiskelija ja tavallaan yksinhuoltaja. Mäntsälässä helluntaiseurakunta jakaa kauppojen hävikkiruokaa elämän leipä -toiminnan kautta. Tämä onkin suosittu työmuoto. Kerran jonotin sapuskaa yli tunnin. Jonotus voi kuitenkin olla ihan hauskaa, sillä yksinhän sitä ei tarvitse tehdä. Pääsin myös varastolle, mistä erilaiset ryhmät ja yhdistykset hakevat autoilla mättöä jäsenilleen jopa Helsingistä asti.




Micra joutui koetukselle, sillä kahteen autoon piti saada kahdeksan perheen sapuskat! Keräsin tuolta itselleni tällaisen kertapotin.



Perusruokaa lapsille oudoilla naamoilla. Nautaa en enää osta, tuossa on nyhtökauraa :)





Mies keittiössä. Hampurilaiset ovat lahjatavaraa täytteineen,paitsi papu-kikhernepihvit, koska löysin paketit kaapista. Papuja on minulla kuitenkin omasta takaa! Sain tutun kautta paikallista luomuhärkäpapua 40 sentin kilohintaan.



Juttu onkin hyvä päättää Diogenes anekdoottiin. Vuorella yksinäisyydessä luolassaan elelevä erakko Diogenes söi illallisekseen kuivaa leipää ja papuja. Hänen vieraanaan oli toinen erämaaisä Aristoppos, joka ansaitsi mukavan elantonsa kirjoittamalla kuningasta miellyttäviä aforismeja ja runoja. "Jos oppisit miellyttämään kuningasta, niin sinun ei tarvitsisi tyytyä kuivaan leipään ja papuihin,” Aristoppos sanoi erakolle. ”Jos oppisit tyytymään kuivaan leipään ja papuihin, niin sinun ei tarvitsisi liehakoida kuningasta,” erakko vastasi.

Uskonnoton Ankkalinna? - hengellisyys Don Rosan sarjakuvissa

Minusta Don Rosa on maailman paras sarjakuvapiirtäjä. Olen lukenut hänen Aku Ankkojaan lapsesta asti. Ne ovatkin hyvin suosittuja, etenkin Suomessa. Intoni olikin suuri, kun kohtasin saksalaisteologin, joka tutkii hengellisyyttä Rosan sarjakuvissa! Sain hyvän tekosyyn kaivaa rakkaat lehteni esiin, kun päätin kirjoittaa jutun samasta aiheesta.

Uskonnoton Ankkalinna?

Eikö uskonnollisuuden repiminen Aku Ankasta ole kuitenkin yhtä epätoivoinen yritys kuin saada palkankorotus Roope Ankalta? Ankat eivät rukoile, eivätkä ole tietoisia evankeliumin ilosta. Don Rosa sivuutti uskonnollisuuden tarinoistaan, sillä hänen mielestään hengellisyys ei sovi Aku Ankka sarjakuviin. Ankat edustavat aina meitä lukijoita, vaikka he myös kohtaavat tuiki tavallisia ihmisiä. Don Rosan tarinoissa nämä muut ihmiset saattavat edustaa muita kansoja, kulttuureja ja uskontoja, mutta ankat ovat ikään kuin puolueettomia ja uskonnottomia hahmoja. Ankat ovat fiktiivisiä hahmoja jaetussa mielikuvitusmaailmassa. Uskonnottomuus on siksi vähän sama juttu kuin se, etteivät ankat käytä housuja.

Toisaalta ankat elävät samassa maailmassa kuin me. Roope Ankka syntyi Skotlannissa vuonna 1867 ja matkusti ympäri maailmaa, minkä paikat, tapahtumat ja hahmot perustuvat tosi historiaan. Vuonna 1902 Roope rakennutti rahasäiliönsä Ankkalinnaan, Yhdysvaltoihin. Don Rosa loi tarinansa toisen piirtäjän, Carl Barksin tarinoiden ja hahmojen varaan. Roope Ankka ja Ankkalinna ovat Barksin luomuksia. Barks oli ateisti. Silti hän piirsi Ankkalinnaan kirkon, Notre Ankan, jossa Roope, Aku ja pojat jahtasivat kirkontornin huilunsoittajaa. Roope jopa sanoo käyneensä kirkossa useita kertoja.

Rio de Janeiron Kristus-monumentti Don Rosan sarjassa ”Seitsemän (miinus neljä) rohkeata caballeroa.”

                                                                                                                                                                    
Maallisen ja hengellisen raja on Ankkajokeen vedetty viiva. Juuri siksi elämän syvyyskoordinaatteja on mielekästä pohtia Don Rosan tarinoiden äärellä. Hänen tarinansa ovat hauskoja ja oivaltavia, mutta lisäksi niitä leimaa vahva historian taju sekä syvällinen inhimillisyys. Jaksossa ”Ankkapurhan Miljardööri” Roope käy äitinsä haudalla, vaikka kohtaus ei näytä edistävän tarinan juonta mitenkään. Rosan tarinoissa tulee vastaan moraalisia teemoja, kuten anteeksianto. Tarinassa ”Unten poluilla” on hieno kohtaus, missä Roope voisi varastaa suuren opaalin ja rikastua hetkessä jäämättä teosta kiinni. Kertomus ”Windigojen mailla” on mestariteos, jossa hauskaan ja jännittävään tarinaan on nivottu mukaan moni-ulotteisia hahmoja sekä ekologinen moraliteetti.

Kannattaa muistaa myös jakso ”Klaaninsa viimeinen”, missä Roope käväisee taivaassa. Puhumattakaan kohtauksesta, jossa Roopen isä elää, vaikka kuoleekin. Minulle kohtaus todistaa kuolemanjälkeisesti elämästä, joka on iloinen ja luonnollinen asia. Aku ja Roope piipahtavat manan majoilla myös seikkailussa ”Sammon salaisuus”, minkä tapahtumat sijoittuvat myös Helsingin keskustaan tuomiokirkkoineen. Vanha visukinttu havittelee tietenkin pohjolan myyttistä kultamyllyä, mistä pääsemmekin seuraavaan kappaleeseeni, mikä on otsikoitu sanoilla ”Kadonneet aarteen metsästäjät”.

Kadonneet aarteen metsästäjät

Don Rosalla on monia huimia seikkailukertomuksia, missä Roope, Aku ja pojat etsivät ympäri maailmaa muinaisia kalleuksia Sudenpentujen käsikirjan avulla. Näissä tarinoissa välittyy vahvasti Rosan arvostus muinaiskansoja sekä heidän kulttuureitaan ja uskomuksiaan kohtaan.

Kertomuksessa ”Auringon poika” on tyypillinen kohtaus, missä Roope haukkuu muinaisia taruja humpuukiksi länsimaisen rationalismin hengessä. Ankkojen aarresafari tulee kuitenkin toteuttaneeksi muinaisen ennustuksen jumalan paluusta. Tarinassa ”Kymmenen avataran aarre” aarteenmetsästys saa vastaavanlaisen lopputuloksen. Nyt Roope arvostaakin mytologiaa. Kertomus toimii oppituntina hindulaisuudesta, mutta jumaluudet eivät jää pelkiksi puitteiksi. Lukija voi tulkita Rosan joko kunnioittavan nöyrästi vieraiden kansojen uskomuksia tai edustavan naiivia relativismia, missä kaikki ovat yhtä aikaa oikeassa. Ainakin nämä kertomukset jättävät kysymyksen uskonnollisuudesta lukijalle kivasti auki.

Rosalla on kaksi tarinaa keskiajan temppeliherroista ja heidän kadonneista aarteistaan, kuten viisasten kivestä, joka pystyi muuttamaan metalleja kullaksi. Alkemistit yrittivät valmistaa ihmettä keskiajalla. Viisasten kivi peittyy salatieteiden ja gnostilaisuuden seitteihin, mutta Alister McGrathin kertoo kirjassaan ”Tätä on teologia”, että alkemistinen terminologia oli myös kristittyjen käytössä. Viisasten kivi on nähty Kristuksen kuvana, kuten Georg Herbertin runossa ”The Elixir”. Pohjoismaiden kuuluisin alkemisti oli muuten August Nordenskjöld, joka valmisteli 1700-luvulla pyhää murikkaa kotikunnassani Mäntsälässä! Alkemistin veljenpojan poika Adolf oli puolestaan legendaarinen kartografi ja tutkimusmatkailija, jolta Roope pyytää apua Rosan tarinassa. Kävin Mäntsälän Alikartanossa ihmettelemässä Nordenskjöldien alkemistista uunia sekä Augustin kultaista(!) pääkalloa. Tutkin toki nurkat suurennuslasilla, mutta viisasten kiveä en etsinyt, sillä lapsikin tietää, että ankat löysivät sen Kreetalta, josta murikka päätyi Pariisiin.

Jaksossa ”Kirje kotoa” ankat löytävät temppeliherrojen aarrekammion Ankkapurhan linnasta. Arkeologeja saattaa kiinnostaa tieto, että liitonarkki ja Salomonin kultainen valtaistuin ovat Skotlannissa. Sieltä löytyi myös legendaarinen Graalin malja, ihmeitätekevä pikari, josta Jeesus joi viimeistä ehtoollista. Ankat tuntevat maljan merkityksen. Siten heidän täytyy tietää myös Vapahtajasta.

Kivi josta unelmat on tehty

Don Rosa tunnetaan erityisesti Roope Ankan elämänkerrallisista nuoruusseikkailuista, joita on julkaistu kahdessa kokoelmassa ”Roope Ankan elämä ja teot I-II”. Tarinat sijoittuvat Skotlannin ja Amerikan lisäksi Afrikkaan, Australiaan ja Indonesiaan, missä Roope jahtaa sateenkaarensa päätä vaatimattomalla menestyksellä. Draama huipentuu Kanadan Yukoniin ja sen kultaryntäyksen vuosiin 1800-luvun lopussa.

Jaksoissa ”Klondiken keisari” ja ”Yukonin sydämet” käy ilmi, että kultaryntäys on tehnyt tuppukylä Dawsonista kaupungin, joka rypee väkivallan, rikollisuuden ja keinottelun mudassa. Kaupunkiin tiivistyy se, mitä Raamatun johanneslaisissa teksteissä kutsutaan maailmaksi. Roope käy tässä syntien pesässä lähinnä olosuhteiden pakosta. Hän ei lankea kaupungin houkutuksiin vaan erottautuu tästä maailmasta ja rakentaa korpimajansa salaiselle kaivokselleen luonnon keskelle. Täällä ankkaurho viettää askeettista elämää erämaanmunkkien tapaan luonnon ankaruuden ja kauneuden keskellä. Ankaraa työtä hän höystää apostoli Paavalin sanoilla: ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Roopella on kestopaasto; hän saattaa olla viikon ilman ruokaa. Murkinaksi on pelkkiä papuja. Kahvikin on niin tujua, että se pitää leikata poikki veitsellä! Roope ei metsästä riistaa vaan elää sopusoinnussa faunan kanssa – kuten Jeesus autiomaassa.

Näissä tarinoissa Roope Ankka on sankari, jossa voi nähdä jopa pyhimyksen tai profeetan piirteitä. Hän on usein kiukkuinen ja jopa väkivaltainen, mutta tämä on puhdasta, oikeutettua vihaa. Lisäksi nuorukaisen sielussa räiskyy rakkauden liekit niin kuin revontulet pohjoisella taivaalla. Roopen mielitietty on saluunatähti Kultu Kimallus, mutta rakkaustarina on niin traaginen, että lukijalta tulee itku silmään.

Don Rosan kansikuva tarinaan ”Klondiken keisari”.

Roopen Ankan elämää voi lukea autuaaksijulistusten rinnalla. Ne näyttävät tien, jota ihmisten ja ankkojen on kuljettava kohti viimeistä aarrekammiota ja sateenkaaren päätä, taivaan valtakuntaa. Roopelle ahdas portti on hänen kaivauksensa, missä hän kilvoittelijan tavoin etsii kirkastunutta minäänsä. Lopulta Roope löytää suuren kultakimpaleen, Hanhenmunahipun. Minusta se käy kuvaksi armosta ja pelastuksesta: mittaamattoman arvokas kivi on ilmainen, mutta sen saavuttaminen vaatii työtä ja ponnisteluja. Tie kunniaan ja rikkauteen käy ristin ja köyhyyden kautta. Roope Ankka ymmärsi uurastuksen ja sinnikkyyden tärkeyden, eikä langennut helppoihin ratkaisuihin. Niin hänestä tuli maailman rikkain ankka.

Oudot konfirmaatiosaarnat osa 1 - Jeesus & Seiska

Matt. 11: 20-24

Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta:
”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet. Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.
Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Jos sinun kaduillasi tehdyt voimateot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Minä sanon: Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä.”

Luterilaisen papin tulee saarnata lakia ja evankeliumia. Täytyy puhua synnistä ja parannuksen teosta sekä Jumalan rakkaudesta ja anteeksiantamuksesta. Nykysuomalainen kansankirkollisuus korostaa Jumalan hyväksyntää ja ihmisen arvoa. Jos kirkollamme olisi motto, se voisi olla ”Jumala rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet”. Jos kyseessä on konfirmaatiosaarna, hyväksynnän, ilon ja positiivisuuden odotetaan nousevan toiseen potenssiin. Jos pappi vielä lisää saarnaan pari kolme vitsiä, niin kirkkokokemus jää varmasti miellyttäväksi.

Jeesuksen sanojen äärellä voi kuitenkin kysyä: olisiko Jeesus huonoin konfirmaatiosaarnaaja ikinä? Jeesus tuomitsee ja yleistää, soimaa ja uhkailee. Hirveän negatiivista! Eikä puolta sanaa armosta. Jeesus loukkaa, ellei peräti syyllisty vihapuheeseen. Pohdinkin, sopiiko Jeesus lainkaan kansankirkkomme tai oman ajattelumme raameihin. Entä jos me papit ja kirkon opettajat esittelemme Jeesuksesta vain ne puolet, jotka nykyihminen hyväksyy – tai jopa tuunaamme Jeesuksen omien mielipiteittemme mukaiseksi?

Seuraatko sinä, hyvä sanankuulija, Jeesusta? Millainen on tämä Galilean mestari?

Me uskomme, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä yhtä paljon ja tasa-arvoisesti. Eikö Jumalan syntyminen ihmiseksi kuitenkin loukkaa tasa-arvoa vastaan? Jumalan pitäisi syntyä joko mieheksi tai naiseksi. Kummassakin tapauksessa se olisi toisen sukupuolen suosimista ja toisen väheksymistä. Jumalan täytyisi syntyä tiettyyn paikkaan, tietyksi kansalaiseksi ja tietyn suvun jäseneksi. Tämä ei kuitenkaan käy. Sehän olisi yhden kansan, kulttuurin ja uskonnon suosimista muiden kustannuksella.

Juuri näin kristinusko kuitenkin opettaa: Jeesus oli mies, joka syntyi juutalaiseksi Daavidin sukuun. Kaikkien ihmisten Jumala syntyi ihmiseksi, mutta pysyi koko elämänsä ajan pienten piirien tuttuna. Ei maailmankiertuetta vaan jalkapatikoita peltojen pientareilla. Ei yleisinhimillistä humanismia vaan Tooran siteeraamista. Kerrotaan, että Jeesuksella oli jopa maan päällä suosikkeja, suosikkiopetuslapsia ja ystäviä. Eikö tämä ole räikeä loukkaus tasa-arvoa ja tasapuolisuutta vastaan, jos Jeesus kerran oli ainoan Jumalan Poika?

Riskien ottaminen ei kuulu kansankirkon saati suomalaisten pirtaan. Mieluummin pelaamme varman päälle ja olemme ylivarovaisia. Jos jokin menee pieleen, voimme joutua vaikeuksiin, vastuuseen ja häpeään. Me kavahdamme tätä. Siksi me minimoimme riskit ja käymme puuhiimme pilatusmaisesti: käsien pesun kautta. Me papit saarnaamme mahdollisimman kivasti ja ympäripyöreästi, ettei kukaan vain loukkaannu tai eroa kirkosta. Tästä tosin seuraa tylsyys, jota tyhjät kirkonpenkit todistavat, mutta tuleepa palkka säännöllisesti tilille.

Jumala toimii täysin päinvastoin. Jeesuksen syntymä oli maailmanhistorian suurin riski. Ihmisjärjen mukaan on suoranaista typeryyttä laskea koko maailman pelastaminen pienen ja heikon vauvan ylle. Olisi nyt edes saanut syntyä nykyajan hyvinvointivaltiossa ja synnytyssairaalassa, tasapainoiseen ja hyvätuloiseen perheeseen, mutta ei! Sen sijaan Jeesus syntyi maailmaan, missä sairaudet, sodat, onnettomuudet ja nälänhätä olivat arkipäivää. Paikallinen despootti yritti tappaa Jeesuksen. Myöhemmin tämä veneenkeikuttaja sysättiin melkein jyrkänteeltä ja aiottiin kivittää.

Jumala laittoi henkensä, maineensa ja koko pelastussuunnitelmansa yhden arveluttavan miehen sekä pienen ja oppimattoman kalastajajoukon varaan. Meidän riskimme rajoittuvat siihen, valitsemmeko marketista erimerkkistä juustoa, mihin olemme tottuneet.

Kansankirkon Jeesus on syntisten ystävä. Hän on lempeä ja nöyrä opettaja, joka ei vaadi mitään, mutta antaa kaiken. Mitäpä jos kuitenkin täydentäisimme kuvan: Jeesus on rauhanruhtinas, joka kääntää toisen posken, mutta samalla hän haukkuu vihollisiaan Saatanan lapsiksi, riehuu ruoskan kanssa Jumalan huoneessa sekä lupaa tuoda maan päälle rauhan sijaan miekan. Jeesus puhuu anteeksiannosta, mutta vaatii myös parannusta ja seuraamista, hän lupaa omilleen taivaan, mutta pelottelee yhtä lailla helvetillä.

Jeesus on meille samaan aikaan liian konservatiivinen ja liian liberaali. Hän noudattaa Jumalan lakia täydellisyyteen saakka, mutta rikkoo surutta ihmisten keksimiä sääntöjä. Jeesus rukoilee ja ylistää Jumalaa enemmän kuin kymmenen hihhulia yhteensä. Samalla hän iloitsee tavallisesta, maallisesta elämästä, loihtii häissä juhlaväelle niin paljon viiniä, että jokainen juhlavieras voi ottaa kunnon lärvit sekä viihtyy tavallisten duunarien, julkisyntisten ja halveksittujen seurassa. Jeesuksen seksuaalimoraali on niin tiukka, että se käskee repimään vaikka silmät päästä, ennemmin kuin syyllistymään syntiin. Samalla hän saa moraalinvartijat repimään hiuksiaan. Tuon ajan juutalaisuudessa miehen ei ollut soveliasta edes keskustella naisten kanssa julkisesti. Jeesus kuitenkin arvosti naisia, keskusteli heidän kanssaan, otti heidät seuraajikseen pitkille matkoille ja antoi jopa syntisen naisen pestä jalkansa hiuksillaan. Jos Seiska olisi ilmestynyt Palestiinassa, arvatkaapa kuka olisi löytynyt kansikuvista?

Äsken kuultu ilonpilaajasanoma on esimakua tuomiopäivästä. Me emme edes kuule kutsua tai mahdollisuutta parannukseen. Näin negatiivisesti ei yksinkertaisesti voi eikä saa puhua, ellei sitten tiedä etukäteen, että mitään joukkoherätystä ei tule, eivätkä kuulijat tule kääntymään helvetin lavealta tieltä. Voimme arvata, kuinka tyrmistyneitä Jeesuksen kuulijat ovat. He ovat varmasti aivan tavallisia ihmisiä, joita tosin leimasi ylemmyyden tunto, sillä he olivat pyhiä juutalaisia pahojen pakanoiden keskellä.

Mäntsälän voi lisätä Jeesuksen paatuneiden paikkojen listalle. Yhtä lailla saatatte olla tyrmistyneitä tällaisesta tuomiosta, mutta sanon sen silti. Me kuvittelemme olevamme hyviä. Sanamme, muistiomme ja periaatteemme suorastaan pursuavat rakkautta, hyvinvointia ja suvaitsevaisuutta. Tosiasiassa me olemme itsekkäitä ja ahneita pelkureita. Pahin syntimme on se itsepetos ja harha, jossa emme huomaa omaa välinpitämättömyyttämme. Turha meille on vihollisrakkautta opettaa, kun emme osaa rakastaa edes omiamme. Turha meille on tuomiota julistaa. Me olemme jo tuominneet itsemme. Sen sädekehän, jonka kukin meistä sai kasteessa päämme ylle, olemme vaihtaneet tämän maailman mukavuuksiin, himoihin ja ihmisten kiitokseen.

Kuka kestää tällaista puhetta? Raamatussa verrataan Jumalaa anteeksiantavaan Isään, mutta yhtä lailla raatelevaan karhuun, jonka käsiin on kauhea joutua. Sopiiko tämä Jumala kansankirkolle? Entä sinulle? Minä julistan sitä Jumalaa, jonka olen oppinut tuntemaan ja joka ilmoittaa itsensä Raamatun sanassa. Siksi hyvät sanankuulijat, sanon tänään teille saman mitä profeetta Hoosea sanoi kerran omalle kansalleen: ”Tulkaa, palatkaamme Herran luo. Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat.”

Rippileirillä opetin, että Jumala on rakkaus ja että Jumala tekee kaiken rakkaudesta. Kelpo rippikoulunuori osasi kysyä oikean kysymyksen: hukuttiko Jumala maailman vedenpaisumuksessa rakkaudesta? Kyllä hukutti, kuuluu vastaus. Se, joka ymmärtää tämän, ei käännä selkäänsä tuomitsevalle Jumalalle. Se, joka uskoo Jumalan hyvyyteen, armoon ja rakkauteen uskaltaa tulla syntisenä, tuomion ansaitsevana, ihmisenä Jumalan kasvojen eteen. Tällainen ihminen saa syntinsä anteeksi. Tällainen ihminen saa yltäkylläisen elämän, sellaisen elämän, josta me emme ole osanneet edes uneksia, elämän, joka on uskomista; riskejä, jännitystä sekä kärsimyksiä, mutta yhtälailla iloa ja rakkautta täynnä.

Tällaiseen elämään tahdon meitä kaikkia, niin nuoria kuin aikuisiakin tänään kutsua. Tämä elämä voi alkaa tästä hetkestä. Se alkaa vanhan hylkäämisellä ja syntien tunnustamisella. Lausumme nyt yhdessä ja yhteen ääneen synnintunnustuksen 707 sanoin.

Kuinka prinsessa menetti neitsyytensä - postmodernit animaatiot

Johdanto 

Vuosituhannen vaihde mullisti lasten animaatioelokuvien kenttää. Tietokoneanimaatio alkoi korvata piirtämistä. Disneyn rinnalle putkahti muita tekijöitä, kuten DreamWorks, länteen liitänyt Studio Ghibli sekä Pixar. Ja katso, postmoderni aate tuli pikseliksi. Moderniin liittyy usko järjestykseen, järjen voimaan ja edistykseen. 1900-luvun sotien mainingeista syntynyt postmoderni on edeltäjänsä pessimistinen antiteesi. Tässä esseessä postmodernismi ja animaatioelokuvat selittävät toisiaan kahdeksan skandaalin kautta.

Leijonakuningas on kuollut

Leijonakuninkaan (1994) aloituskohtaus on paraatiesimerkki modernismista. Nouseva aurinko kuvaa jumalallista järjestystä. Mufasa opettaa, kuinka kullakin on oma paikkansa elämän tiellä. Tämä on esimerkki animaatioelokuvan ”suuresta kertomuksesta”. Luonteva ja yleinen aloitus animaatioelokuvissa on myös kirjan avaaminen. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa satua.

Postmodernismin mukaan metanarraatiot; uskonnolliset, filosofiset ja poliittiset maailmanselitykset ovat menettäneet uskottavuutensa. Kaikkitietävä kertoja on kuollut. Postmoderni elää modernin pilkasta. Niinpä Shrek (2001) alkaa perinteisellä satukirjan avaamisella, mutta sen sijaan, että sukeltaisimme kirjan maailmaan, minäkertoja keskeyttää kertomuksen, repii kirjan sivun irti ja pyyhkii sillä perseensä.

Elokuvan lopussa jätti blokkaa kameran ennen suudelmaa. Postmodernismi voi murtautua ulos tarinan maailmasta, sillä metatasolla ei ole mitään pyhää. Nyt tarina ei olekaan objektiivinen totuus, vaan subjektiivinen näkökulma. Elokuvassa Vaiana (2016) Maui sanoo prinsessalle: ”jos pukeudut mekkoon ja sinulla on eläinapuri, olet prinsessa”. Tämä on metatason repliikki, jonka konteksti on elokuva itse prinsessaelokuvien jatkumossa.

Toy Storyn (1995) Woody on postmodernin maailman lempeä opas. Hän tietää, ettei ole mitään suurta kertomusta, mutta on silti mukavaa olla lapsen lelu. Buzz Lightyear taas luulee olevansa avaruussankari kosmisessa taistelussa pahaa vastaan. Tosiasiassa tämä on osa lelun ohjelmointia, kuten kristinusko tai kapitalismi on osa ihmisen aivopesua. Leluilla ei ole ikuista sielua, mutta Buzz löytää elämän mielekkyyden elämästä itsestään.



Yhteiskuntakritiikki on yhtä vanha ilmiö kuin yhteiskunta, mutta postmodernismi on kyynisyyttä ihanteiden raunioilla. Bambin (1942) maailmassa ihminen on demoninen tuhoaja, mutta metsä on silti rousseaulainen paratiisi, mikä syntyy tuhosta uudelleen. WALL-E (2008) on sen sijaan postmoderni dystopia. Ihminen on sössinyt ja paennut vastuutaan kuplaan. Suuri kertomus ihmisestä on (melkein) kuollut – eläköön romanttinen rakkaus!

Kummisedän toisinnot

Jos moderni korosti aitoa ja alkuperäistä, postmoderni väittää, että kaikki tekstit ovat lainaa, pastissia ja parodiaa. Animaatioelokuvissa huumoria revitään etenkin viittauksilla populaarikulttuuriin. Toisinaan touhu onkin hakemalla haettua.

Toimivaa intertekstuaalisuutta tarjoaa esimerkiksi Shrekin tuolloin tuore lainaus Matrix-kamerakikkailusta, Nemoa etsimässä -elokuvan (2003) AA-kerhon kokousta parodioiva hai-istunto tai Zootopian (2016) irvailu byrokratian hitaudesta. Frozenissa (2013) Anna samaistuu Arendelin linnan maalauksen hahmoihin. Yksi maalaus on toisinto Jean-Honore Fragonardin maalauksesta Keinu. Maalauksen keinu ja naisen irtoava kenkä viittaa seksuaalisuuteen ja neitsyyden menettämiseen.

Yleinen viittauskohde on Tähtien sota, mistä revitään huumoria ainakin Toy Story 2:ssa (1999) ja Lego Elokuvassa (2014). Tavallisesti viittauskohde haetaankin aikuisten maailmasta. Lapset eivät välttämättä hiffaa esimerkiksi Hain tarinan (2004) viittauksia kummisetään, vaikka Robert De Niro lainaakin äänensä mafiahaille. Annammeko postmoderneille animaatioille ruusuja siitä, että ne huomioivat myös aikuiskatsojat vai risuja siitä, että ne hämärtävät rajan lapsuuden ja aikuisuuden väliltä kyseenalaisilla viittauksilla? Lapsi voi kokea levottomuutta tajutessaan, ettei tajua jotain.

Totorosta tonttuihin

Huumori ei ole postmoderni keksintö, mutta kun suuret kertomukset ja jalot ihanteet katoavat, tilalle tulee vitsien liukuhihna ja sekoilevat hahmot. Esimerkiksi Autot-elokuvassa (2006) on toista sataa irtovitsiä. Eron huomaa jos katsoo Studio Ghiblin elokuvia. Ne ovat immuuneja postmodernismille, eivätkä ne lankea halvaksi viihteeksi. Silti lapseni nauroivat, kun Mei-tyttö lähti ajamaan pikkutotoroa takaa.



Ero on myös siinä, naurammeko me jonkun kanssa vai jollekin. Postmoderni on jälkimmäistä – eli pilkkaamista. Tyylipuhdas esimerkki tätä lajia on Toy Story 2 elokuvan (1999) mainos. Siinä Buzz Lightyear kysyy itsevarmuutta puhkuen, mitä Toy Story 2 olisi ilman häntä. ”Hyvä elokuva?” Woody vastaa. Ice Age (2002) on onnistunut, tai ainakin osuva, esimerkki postmodernista huumorista. Mammutti Mamfred nälvii Sid-laiskiaista kuivan ironisesti halki elokuvan.

Erikseen on mainittava jo kliseeksi muodostunut ”postmoderni lässähdys”. Tarkoitan etenkin elokuvien alkukohtauksissa esiintyvää vitsiä, mikä alkaa uljaalla motiivilla ja eeppisellä musiikilla – kunnes sankari lässähtää nenälleen ja gramofonin neula karkaa paikaltaan. Vitsi löytyy ainakin elokuvista Toy Story 2, Zootopia, Hotel Transylvania (2012), Shrek 2 (2004) sekä Ötökän elämää (1998).

Hyvä haltija on kuollut

Modernismi antoi tilaa Jumalalle sekä hurskaudelle osana hyveellistä elämää. Leijonakuninkaan shamaanipaviaani Rafiki herättää kunnioitusta. Notre Damen kellonsoittajassa (1996) kirkko edustaa Jumalan turvaa. Bernard ja Biancan (1978) kidnapattu Penny-tyttö muistaa iltarukouksensa. Rukouksiin tietenkin vastataan, tähti toteuttaa toiveen ja hyvät haltiat pelastavat päivän.

Postmodernille tämä on turhan naiivia ja paatoksellista. Niinpä Pikku Kanasen onnentähti onkin avaruusaluksen osa, joka pasahtaa kanan päähän. Lilon ja Stitchin (2002) päähenkilö pyytää iltarukouksessa ystävää tai enkeliä. Seuraavaksi näemme rukousvastauksen: väkivaltaisen avaruushirviön.





Happy Feetin (2006) laumanjohtaja on laestadiolainen saarnaaja. Ice Age 2:n (2006) hahmogalleriaan kuuluu tuttu postmoderni hahmo, valheprofeetta, joka pönkittää asemaansa hengellisillä visioilla. Rango (2011) tyhjentää pajatson paljastamalla, että pyhä Jumala onkin Clint Eastwood. Postmodernille uskonto on vanhoillinen kritiikin kohde, jolla tosin voi olla merkitystä, vaikka se ei olekaan totta.

Paha flirttailee hyvää

Modernistisissa animaatioelokuvissa hyvä voittaa pahan, sorretut saavat oikeutta ja rakkaus sulattaa jäisen sydämen. Näissä saduissa on moraalinen opetus ja hahmot ovat selkeästi joko hyviä tai pahoja. Postmodernismin mukaan moraali on sairaus ja osa valtaapitävien propagandaa.

Animaatioissa selkeimmät esimerkit hyvän ja pahan rajan hämärtymisestä ovat Itse ilkimys (2010), Hotel Transylvanian Dracula sekä Räyhä Ralf (2012), jolla on häiritsevä motto: ”mä oon paha ja se on hyvä”. Twistiä pitää olla myös prinsessatarinoissa ja siksi Kaksin karkuteillä (2010) tarinan ”sankari” Flynn Rider ei ole jalo prinssi vaan rosvo. Näiden hahmojen pahuus jää tosin pelkäksi imagoksi.



Pohjimmiltaan kaikki lasten animaatiot nojaavat esimerkiksi rakkauteen tai sinnikkyyteen. Postmodernia hapatusta voi kuitenkin nähdä esimerkiksi väkivaltaviihteessä. Itse ilkimyksen kätyrit hutkivat toisiaan. Ice Agen Mamfred-mammutti hyökyttää Sid-laiskiaista kuin vierasta sikaa. Jalot sankarit saavat nyt tehdä tilaa tunareille, itsekkäille liskoille tai ylipäätään hahmoille, joilla ei ole muuta päämäärää kuin nauttia elämästä. ”I hate Mondays” sanoo Shrek 2 -elokuvan Saapasjalkakissa. Kommentti järkyttää minua. 

Vapaus kaikesta

Jo modernismi oli osa vanhempaa yksilön emansipaatiohistoriaa, kuten postmodernia edeltänyt eksistentialismi. Silti myös postmodernismiin sopii samankaltaistavien yhteisöjen, typerien perinteiden ja annettujen (sukupuoli)roolien vastustaminen. Postmodernismilla on tarkka haju alistaville valtahierarkioille. Kenties ihminen todellakin on ihmiselle susi, kuten Sartre sanoi ja alistamattomuus sula mahdottomuus. Postmodernismi julistaakin peräti subjektin kuolemaa, mutta animaatiot eivät rohkene kuin norsujen hautausmaalle.

Peruskuvio sankarista, joka uhmaa sääntöjä, etsii oman tiensä ja pelastaa näin yhteisön on kuitenkin yleinen. Se löytyy ainakin elokuvista Happy Feet, Vaiana ja Urhea (2012). Erilaisuuden ihannointi kuuluu myös postmodernin agendaan. Näin koulutat lohikäärmeesi (2010) elokuvan viikinkiyhteisössä jokainen mies on karski soturi. Elokuvan sankari on kuitenkin hintelä Einstein. Toimisikohan tarina toisinpäin?

Leijonakuninkaan teemalause on ”muista kuka olet”. Toisin sanoen yksilöllä on annettu olemus ja vapaus on kasvamista tuon kuvan mukaiseksi. Tähän sopii esimerkiksi ajatus ihmisestä Jumalan kuvana sekä yhteisön, perinteiden ja uskonnon positiivisuus tarjota konteksti yksilön kasvulle. Postmoderni vapaus on vapautta pois tästä. Odotukset ja roolit ovat ennemmin kahle kuin mahdollisuus.

Animaatiomaailmassa Zootopia vienee ajatusta pisimmälle. Siinä tyttöjänis Judy tahtoo poliisiksi kaikkia rooliodotuksia ja fysikaalisia haasteita vastaan. Elokuvan tunnuslause ”Zootopiassa kuka vain voi olla mitä vain” todistetaan oikeaksi, kun pitkäkorva selviytyy vaikeuksien kautta voittoon. Samoin Kung Fu Panda (2008) viestittää, että tunarista voi kehkeytyä Bruce Lee kansalaisopiston viikonloppukurssilla.

Pocahontaksen palmikot

Sukupuoliroolien muutos huokuu prinsessoista. Lumikki ja Tuhkimo ovat kilttejä kodin hengettäriä, joiden unelmana on löytää prinssi. Heidän tehtävä on näyttää kauniilta. Kaikki tiet vievät suudelmaan, avioliittoon ja sanoihin: ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Piirroselokuvien alkuaikoina naisen seksuaalisuus (ilman miestä) oli vaarallinen voima. Noidan omena tappaa Lumikin. Ruusunen vaipuu sadan vuoden uneen pistettyään sormensa värttinään.

Ariel (1989) hämmensi jo pakkaa, mutta Urhean Merida, Croodien (2013) Eep, Mulan (1998) sekä  Pocahontas tekevät selkeän pesäeron perinteisestä naisen roolista. Pocahontas on aktiivinen nainen, joka uhmaa isänsä tahtoa. Lopulta hän pelastaa miehen, eikä lähde tämän mukana uuteen maailmaan.

Toisaalta ysäriprinsessat tarvitsevat vielä peilin vastakkaisesta sukupuolesta. Tässä mielessä Frozen menee askeleen pidemmälle, sillä Elsan kasvutarinaan ei liity lainkaan prinssiä. Leffa vieläpä irvailee prinsessoille, joilla on ensitreffit alttarilla – eli kaikille entisen aikojen daameille. Elsasta tulee kaunis, rietas ja onnellinen, kun hän riisuu sosiaaliset odotukset, säännöt ja roolit yltään. Onko tässä saavutettu feminismin kirkkain kruunu? Ei vielä. Kuningatar Elsan valta näyttäisi poissulkevan hänen mahdollisuutensa rakkauteen. Feministi tivaa, miksi mies voi saada sekä vallan, että rakkauden, mutta nainen vain toisen.

Perinteiset prinssit ovat samasta puusta veistettyjä. Aladdinissa (1992) on kuitenkin jo annos pelimiestä ja Frozenin Kristoff on häpeämätön juntti. Nyt unelmien prinssien tilalle ilmaantuu kehnoja poikaystäviä kuten Toy Story 3:n (2010) Ken tai Lego Elokuvan (2014) Batman. Ihmeperhe -elokuvissa (2004, 2018) leikitellään sukupuolirooleilla ja nähdään perinteistä poikkeavia ratkaisuja, kun Herra Ihme jää kotiin hoitamaan muksuja samalla kun Neiti Rajaton jahtaa rosvoja.




Studio Ghiblin elokuvissa käsitellään ihastumista ja kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen ihastuttavalla huumorilla ja lempeällä ymmärryksellä. Kaunis esimerkki on Kiki-noidan lähtö suureen kaupunkiin Kikin lähettipalvelussa. Kikin ystävät kysyvät, mahtaako kaupungissa olla poikia. Kysymyksestä seuraa hiljaisuus, kunnes tytöt purskahtavat nauruun. Miksi he nauravat? Koska he ymmärtävät olevansa lapsia, joille seurustelukuviot eivät vielä kuulu. Raja on tiedostettu. Pojat saavat tulla, jos ovat tullakseen.

Juopunut Cupido

Modernismi korostaa seksuaalisuuden saralla yleispätevää moraalia eli heteroseksuaalista siveyttä, mutta postmodernit lastenrainat ovat kuin Foucaultin märkä uni. Aatteen symboliksi sopisi Kaksin karkuteillä -elokuvan pervo Cupido.

Lasten animaatioissa tulee vähän väliä vastaan räävittömiä vitsejä, jotka pääsevät seulan läpi joko sen takia, koska lapset eivät kuitenkaan tajua niitä tai siksi, ettei mitään seulaa olekaan. Anna sanoo Kristoffille: ”koolla ei ole väliä”. Toy Story 3:ssa Perunapää letkauttaa: "Hey, nobody takes my wife's mouth except me!"

Nykyään lasten elokuvissa voi havaita perinteisestä mallista poikkeavaa seksuaalisuutta. Esimerkiksi Shrek 2 -elokuvan Pinokkio on ristiinpukeutuja. Homoseksuaalisuus oli ennen sairaus ja homomies yhteiskunnan vihollinen. Niinpä Peter Panin (1953) arkkivihollinen Kapteeni Koukku (huomaa epäluonnollinen, fallinen ase) sieppasi pieniä poikia merirosvolaivalleen, joka olikin totaalinen gay cruise. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet ja konservatiivit ja liberaalit ovat saaneet kilvan bongata lasten elokuvista kaikenkarvaisia sivuhahmoja, jotka ovat ehkä homoja. Lego Batman Elokuva (2017) herätti pahennusta homoadoptiolla, vaikka kaikki tiesivät, että Bruce Wayne ja Batman ovat yksi ja sama henkilö.

Viittaako Frozenin Elsan emansipaatio kaapista tulemiseen? Ainakin jatko-osan suhteen on käyty vääntöä ja vetoomus ”Don’t make Elsa a lesbian in Frozen 2” kiertää bittiavaruudessa. Sitä ei tosin tarvitse enää pelätä, että Disney tekisi avoimesti homoseksuaalisen elokuvan. Pixar kun jo julkaisi aiheesta lyhytelokuvan In a Heartbeat (2017).

Jälkisanat

Edellä on hahmoteltu lasten animaatioita termien moderni ja postmoderni kautta. Viisas tunnistaa kunkin aatteen hyvät ja huonot puolet. Mikäli edellä kuvatut skandaalit eivät tuntuneet sinusta kummoisilta, olet saanut tartunnan postmodernismista. Samaa voi sanoa lastenelokuvien prinsessoista, prinsseistä ja muista hahmoista.

Rosoinen Räisänen - essee kirjasta "Mitä varhaiset kristityt uskoivat"

“There is no G-d in heaven
There is no hell below
So says the great professor
of all there is to know

But I’ve had the invitation
that a sinner can’t refuse
It’s almost like salvation
It’s almost like the blues
It’s almost like the blues.”
Leonard Cohen – Almost Like the Blues

Puolueellinen professori

Tässä esseessä käsittelen Heikki Räisäsen raamattutieteellistä kirjaa ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat”. Räisäsen teksti on helppolukuista, asiantuntevaa ja kutkuttavaa. Puolueetonta se ei kuitenkaan ole eikä yritä olla, vaikka Räisänen vetoaakin tähän tieteen joutsenmerkkiin. Ruohonjuuritasolla puolueellisuus näkyy sanavalinnoissa, sanomatta jättämisissä ja retorisissa huomioissa. Räisänen esimerkiksi puhuu Ignatioksen fanatismista. Tämä on arvottava, ei puolueeton leima, ja tutkijan oma tulkinta. Tuomaan evankeliumin mukaan jokainen nainen, joka tekee itsensä mieheksi, astuu sisälle Taivaan valtakuntaan. Räisänen jättää tämän kertomatta, koska hänen retoriikassa Raamatun pastoraalikirjeiden ja ”oikeaoppisten” patriarkallisuus loukkaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, kun taas monien gnostilaisten käytännöt tukevat sitä.

Pyhä Henki -luvussa Räisänen kertoo lukijoilleen, että ”hengestä tulee persoona.” Lause antaa ymmärtää, että henki oli aluksi persoonaton kunnes siitä tuli persoonallinen. Sanavalinnat johtuvat Räisäsen tieteellisyydestä. Tieteellinen teksti liikkuu tekstien maailmassa. Se ei saa arvottaa tekstejä tai olettaa mitään niiden totuusarvosta. Näkökulma saattaa olla perusteltu, mutta siihen liittyy ongelmia. Räisänen esimerkiksi näkee Paavalin ja Johanneksen kovien sanojen ja oppilausumien motivaattorina ryhmäpolemiikin. Ajatus ei osu harhaan, mutta jää ikään kuin kesken, koska Räisänen ei ota kantaa siihen, nouseeko polemiikki totuudesta vai valheesta. Näin hänen tutkimustapansa suosii opillista relativismia, jonka valossa polemiikki ja kiihkoilu on tuomittavaa. Sama näkökulmaongelma tulee vastaan Räisäsen toteamuksessa ”helvetistä tuli sekä emotionaalinen että moraalinen ongelma”. Lause on järkevä, jos helvetti on vain ihmisten kollektiivista mielikuvitusta. Lause trivialisoituu, jos helvetti on reaalisesti totta.

Vahvimmin Räisäsen puolueellisuus tulee esiin tekstin dialogisuudessa ja eettis-kriittisissä kannanotoissa. Räisänen käy keskustelua luterilaisen kirkon ja sen uskon kanssa. Selkeimmin tämä tulee esiin viidennessä luvussa, jossa Räisänen puolustaa humanistista ihmiskuvaa luterilaista perisyntioppia vastaan. Luvun apologia on tutkimisen arvoinen. Räisänen mukaan juutalaisuus, Jeesus ja jotkin kristilliset yhteisöt edustavat mukavaa uskontoa, jonka mukaan kaikki kyllä ovat syntisiä, mutta samalla vapaita tekemään oikeaa ja hyvää. Johanneksen ja Paavalin synkemmät visiot selittyvät ryhmäpolemiikilla sekä takaperoisella retoriikalla: koska Jeesus pelastaa kaikki ihmiset synnistä, kaikkien täytyy olla syntisiä ja kykenemättömiä auttamaan itseään. Räisäsen mukaan Paavali on ristiriitainen, poleeminen ja panetteleva teologi. Joudun pohtimaan, miksi en kristittynä halua vastata ”paavalilaisesti” Räisäsen kritiikkiin.

Räisänen päättää kirjansa lainaukseen Outi Lehtipuulta: ”Eri kirkkojen ja kristillisten liikkeiden kirjavat ja keskenään ristiriidassa olevat teologiset näkemykset olisi hyväksyttävä kristinuskon olemukseen kuuluvanana väistämättömänä ilmiönä.” Tulee mieleen Nokia-missio, missä oli samaan aikaan vallalla kaksi eri kastenäkemystä. Tulee mieleen alkuseurakuntien taistelu Kristuksen luonnosta tai uskonpuhdistuksen kädenvääntö ehtoollisesta. Räisänen on teologinen hippi. Imagine there’s no dogma..

Alussa kaikki oli hyvin, mutta..

Räisäsen kirjan keskeinen teema on alkuseurakunnan monimuotoisuus, joka ilmenee jännitteinä suvaitsevaisen liberalismin ja eksklusiivisen konservatiivisuuden välillä. Räisäsen tutkimustulokset lienevät professorin mieleen: Alussa oli suvaitsevainen monolatria, jonka korvasi jyrkkä monoteismi. Ensin oli kristillinen monimuotoisuus ja vasta sitten oikeaoppisuus (esim. pastoraalikirjeet), ensin gnostilaiset ja kristityt samassa pöydässä, myöhemmin juopa oikea- ja harhaoppisten välille..

Räisänen antaa rivien välistä ymmärtää, että alkuperäinen hajaannus oli parempi ja aidompi. Kysyinkin häneltä asiasta, kun osallistuin hänen luennolleen. Kyseessä oli tiedekunnan alumnipäivän luento, jonka Räisänen piti ennen kuolemaansa. Kun kellään muulla ei ollut kysyttävää, minä kysyin pitäisikö kirkon ottaa jumalanpalvelusten evankeliumitekstien joukkoon neljän evankelistan lisäksi kaikki muutkin varhaiset "evankeliumit". Kysymys oli ovela, sillä Räisänen ja kuulijat tiesivät, että ei-raamatullisissa evankeliumeista löytyy kaikenlaista höttöä. Professori sivalsi minulle takaisin: "Jospa nyt saarnaajat ensin oppisivat näkemään Raamatun evankeliumien erot ja painotukset". Kommentti kirvoitti raikuvat aplodit. Räisäsen kehitysajattelun voi kyllä nähdä myös toisinpäin: uskoville paljastuu vähitellen totuus ja Jumalan todellinen luonne.

Luvussa kuusi Räisänen väittää Kari Kuulan ja Antti Eskolan tavoin, että kristitty voi olla kristitty panematta juurikaan painoarvoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle. Ajatus kun puuttuu esimerkiksi synoptikoilta lähes kokonaan. Esimerkiksi lähetyskäsky ei mainitse Jeesuksen kuolemaa vaan opetuslapseuttamisen. Painotus on hyvissä teoissa sekä kääntymyksessä. Jeesuksen ratkaiseva merkitys syntien sovittajana ja sijaiskärsijänä on myöhäsyntyisempää teologiaa.

Räisänen näkee saman ensin-myöhemmin -kehityksen myös siinä miten varhaiset kristityt ymmärsivät Jeesuksen (ja Pyhän Hengen). Näihin kehitysjatkumoihin mahtuu kiinnostavia (ja levottomuutta herättäviä) huomioita. Räisänen toteaa, että valtaosa Uuden testamentin kirjoituksia pitää Jeesusta alempiarvoisena kuin Jumalaa, Jumalan alamaisena ja korkeintaan jumalallisena, mutta ei itse Jumalana. Kristitylle Jeesus on ikuinen Logos. Sen kanssa jännitteinen on näkemys, jonka mukaan Jeesus olisi korotettu tai adoptoitu Jumalan Pojaksi kasteessa tai ylösnousemuksessa. Jeesus sanoo toisaalla ”Isä on minua suurempi” ja toisaalla ”Minä ja Isä olemme yhtä.” En tosin näe Johanneksen kristologiaa niin ongelmaisena ja dokeettisena kuin Räisänen esittää.

Lopun ajat, taivaan majat

Eskatologialuvussa oli hyvin jäsennelty erilaisia näkemyksiä lopun ajoista ja tulevasta onnelasta. Luku muistuttaa myös juutalaisuuden ja kristinuskon kiinnostuksesta lopun aikoihin, mistä ei nykyluterilaisuutemme pahemmin puhu. Odotuksemme on totisesti hengellistynyt eli olemme tässä kysymyksessä ”paavalilaisia”. Räisästä nostaa esiin pyhien tekstien kummallisuuksia: zarathustralaisuudesta lainattu dualistinen maailmankuva, marttyyrien ja opetuslasten tuleva hallinta-aika, Jeesuksen, Paavalin ja alkuseurakunnan ”loppu on jo ovella” -retoriikka.. 

Räisänen argumentoi pitkälti konkreettisen, maanpäälisen valtakunnan ja hengellisen eli taivaallisen valtakunnan välisellä jännitteellä. Tämä kysymys, samoin kuin se, kohoanko kuollessani suoraan taivaalliseen kannelkuoroon vai vasta tuomiopäivänä, on ollut minulle jokseenkin merkityksetön. Yllättäen olen kuitenkin viime aikoina käynyt peräti kaksi keskustelua aiheesta! Ilmeisesti lopunajat ja tuonpuoleisuus kuitenkin kiinnostavat ihmisiä. Eskatologiasaarnaa kehiin!

Luvussa neljä Räisänen huomauttaa, että jo Uusi testamentti tarjoaa lukijalle monenlaisia tuonpuoleisuusvastauksia. Paavali ja Johannes voisivat antaa kristitylle luvan kieltää helvetti ja uskoa annihilaatioon. Helvettiä olen yrittänyt puolustaa (yleistyvää apokatastasis-oppia vastaan) ja opettaa rippikoulussa, mutta oppi ei taida oikein upota. Tekstin jatko tuo Klemens Aleksandrialaisen, Origeneen ja ”valtavirran teologit” pelastamaan lukijat perinteiseltä helvettiopilta. Luku argumentoi myös sen puolesta, ettei ilmaus ”lihan ylösnousemus” ole ainoa, eikä edes varhaisin kristillinen tunnustus yksilön elämälle kuoleman jälkeen. Periaatteessa voisin siis kieltää ruumiin ylösnousemuksen uskontunnustuksessa, joskin Räisänen ikään kuin tempoo Paavalia ruumiittomaan tuonpuoleisuustulkintaan.

Sotkusta sotkuun

Kristityn elämään liittyy kaikkea sotkuista, pulmallista ja ristiriitaista. Räisänen todistelee sen puolesta, että tämän päivän ongelmat esiintyvät jo pyhän kirjan lehdillä. Mikä on ihmeiden, karismaattisuuden (ja eksorkismin) merkitys tämän päivän luterilaisuudessa? Evankeliumit ja Apostolien teot painottavat ihmeitä ja Korintin seurakunta karismaattisuutta. Paavalia taas ei anna näille ilmiöille juurikaan painoarvoa. Se tosiasia, että en elä pyhempää elämää kuin pakanalliset ystäväni paljastuu jo Paavalin kirjeissä, joissa hänen täytyy jatkuvasti ojentaa omiaan. Hengen johdatus ja ylipäätään koko Pyhän Hengen rooli ja merkitys kristinuskossa saa jopa papit raapimaan päätään. Räisänen näkee sotkun tai sovinnollisemmin sanottuna moninaisuuden jo Raamatun lehdillä. Pyhän Hengen ”hämäryys” taitaa valitettavasti olla totta, mutta jään miettimään onko ongelma lähinnä siitä, että olemme valistuksen lapsina liian järkikeskeisiä. Niin ikään liberaalien ja konservatiivien välinen jännite, joka sähköistyy tänäkin päivänä, löytyy Räisäsen mukaan jo alkukristittyjen välillä.

Kristinuskon irtautuminen juutalaisuudesta ei tapahtunut Räisäsen mukaan lainkaan ongelmitta. Irti on päästävä koska Jeesus. Sisällä on pysyttävä koska toora ja liitto. Räisäsen syynissä uuden uskon itsenäistymisprosessista seurasi riitoja, ristiriitaisia näkemyksiä (esimerkiksi Matteus ja Paavali), juutalaisten mustamaalaamista ja radikaalia uudelleentulkintaa. Prosessin (raamatullinen) huipentuma on Johanneksen evankeliumi, jossa Jeesus ja hänen seuraajansa eivät enää ole juutalaisia. Tämä on yksi monista Räisäsen kirjan kohdista, mikä saa kysymään Raamatun kokoajilta, kuinka he harmonisoivat tällaisia seikkoja yhdeksi sopusoinnuksi. Räisäsen mukaan evankeliumien harmonisointipyrkimykset olivat keinotekoisia. Pyhät kirjat lyötiin lukkoon vasta 300-luvulla, mikä toisaalta antaa nuorelle kristinuskolle sotkunsietopisteitä. Sietokykyä tarvittiin myöhemminkin, koska pyhät kirjoitukset hankasivat keskenään ja olivat avoimia ties millaisille tulkinnoille. Toisaalta esimerkiksi Timo Veijola puoltaa sitä loogista näkemystä, että kaanonin kirjoitukset löivät itse itsensä läpi jo kauan ennen Eusebioksen aikoja.

Entä jos ehdottaisin uuden kirjan lisäämistä kaanoniin?

Räisänen osoittaa kuinka ongelmallista oli rakentaa uutta identiteettiä ja samalla pysyä vanhassa. Luukas selviää hänen syynistään melko hyvin, mutta vasta gnostilainen Ptolemaios kerää varsinaisia pisteitä. Lain merkitys on tämän päivän sotkua, koska otimme Vanhan testamentin mukaan pyhiin kirjoituksiin. Kari Kuulan mukaan jotkut VT:n säädökset ovat ihmisten taikauskoisia näkemyksiä, jotka Jumala vastentahtoisesti salli päätyä Tooraan. Näkemystä voisi kai perustella Paavalilla, mutta ongelmaksi jää se, että Tooran itseymmärryksen mukaan moraalittomatkin käskyt ovat tulleet yläkerrasta. Seurakuntamuori kysyi minulta, tappoivatko juutalaiset profeetta Jeremian, koska Jeesus moittii Jerusalemia profeetantappajakaupungiksi. Eivät tappaneet. Ketkä profeetat Jerusalem tappoi?

Luvun yhdeksän päättävä holokaustiviittaus on räikeän harhaanjohtava huomautus. Seuraavan luvun loppu pistää vielä pahemmaksi. Räisäsen mukaan kristittyjen pakanuudenvastaisuus on holokaustiakin kauheampaa, sillä se on aiheuttanut sanomatonta tuhoa ja kärsimystä läpi vuosisatojen.

Jälkipyykillä

Räisäsen teksti on pätevää ja perusteltua ja hän keskittyy paitsi suuriin linjoihin myös pieniin yksityiskohtiin. Tekstistä jääkin monia kysymyksiä, mihin tekee mieli palata. Timo Eskolan STI-lukuohje Räisäsen kirjaan oli minusta saivarteleva. Nuori katolinen Emil Anton kirjoitti paremmin. Eskola ja Anton huomauttavat Räisäsen sivuuttavan opetuslasten yhteneväisyyden sekä ensimmäisten kristittyjen sukupolvien tradition Jeesuksesta. Saarna-avuksi tai spiritualiteetin lähteeksi kirjasta ei juurikaan ole. Toisaalta maalauksillakin tulee olla kehykset ja siinä mielessä Räisäsen kirja voi antaa raameja saarnaajille sekä kaikille kristinuskosta kiinnostuneille.