Rahat tai henki – mammona, pelastus ja Jumalan valtakunta Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa

Mammona ja hänen orjansa, Johann Jacob Weber 

Esimaksu

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Jumalan valtakunnan ja mammonan välistä suhdetta. Tekstin jälkeen seuraa minun ja eksegetiikan professori Lauri Thurénin mailikeskustelu kirjoituksesta. Julkaisen viestit hänen luvallaan. Mainittakoon myös piispani Seppo Häkkisen kommentti tekstiini: "tärkeä ja huomionarvoinen peili jokaiselle kristitylle ja kirkollemme." 

Jumalan valtakunta ja mammona ovat kristillisiä ja raamatullisia, Jeesuksen sanoja. Käsittelemääni suhdetta leimaa vihollisuus ja poissulkevuus. Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa”. Mammonanpalvonta tarkoittaa rahan ja maallisen vaurauden ahnehtimista. Käsittelen kristittyjen ja minulle läheisimmän suomen evankelisluterilaisen kirkon suhdetta mammonaan ja Jumalan valtakuntaan.

En käsittele tässä kirjoituksessa velkaan ja pankkien rahanluontioikeuteen perustuvaa talousjärjestelmäämme.

Kristinuskon kontekstissa raha ja omaisuus liittyvät laajempiin kysymyksiin, kuten pelastukseen, ihmiskuvaan ja käytännölliseen moraaliin ja elämään. Tutkin mammonakysymystä luterilaisesta ymmärryksestä käsin, jolloin keskeisinä käsitepareinani ovat laki ja evankeliumi sekä teot ja usko. Tekstini on ekumeeninen eli yleiskristillinen, sillä mammonakysymys koskee kaikkia kristittyjä ja liittyy niihin pelastuksen ehtoihin, joista kirkkokunnat ovat erimielisiä.

Käsittelen Jumalan valtakunnan ja mammonan välistä suhdetta raamatullis-systemaattisesti aiheen kannalta olennaisiksi katsomieni raamatunkohtien valossa. Esitän kuitenkin aluksi päätelmäni ja tuomion, joka on samalla lähtökohtani. Tätä seuraava argumentointi on siten premissini ja johtopäätökseni perustelua.

Konkurssi

Kaikki suomalaiset ja länsimaiset kristityt, kaikki rikkaat kristityt, ovat tosiasiassa mammonanpalvojia. Tämä on vahva uskomukseni, missä on todennäköisesti joitain poikkeuksia – rikkaita uskovia tai köyhiä länsimaalaisia kristittyjä. En kuitenkaan usko, että sinä tai minä olisimme tällaisia onnellisia poikkeuksia. Näen saman hirren kaikkien luterilaisten: piispojen, pappien, seurakunnan työntekijöiden, herätyskristittyjen, liberaalien, konservatiivien sekä toisten kirkkokuntien kristittyjen silmässä.

Tuomiotani voi pitää jyrkkänä tai julmana. Minusta se on yhtä ilkeä kuin lääkärin syöpädiagnoosi potilaalle, joka sairastaa syöpää.

En ole menettänyt uskoani kolmiyhteiseen Jumalaan, Raamatun ilmoitukseen tai kristillisten kirkkojen välittämien sakramenttien pätevyyteen. Kenties Jumala jopa kuulee rukouksemme. Uskoni kirkkooni kristillisenä kirkkona sekä itseeni kristittynä on kokenut haaksirikon.

Näen tuomioni oikeaksi juuri mammonan tapauksessa. Onko diagnoosilleni teologisia perusteluja? Valveutuneet luterilaiset haistavat jo palaneen käryä: Olenko sortunut lakihenkisyyteen, roomalaiskatolisuuteen ja galatalaisten mielettömyyteen, missä unohdetaan pelastuksen perustuvan yksin Jumalan armoon Jeesuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen tähden? Tällaisesta harhasta voi seurata vaarallinen, idealistinen ja kommunistinen suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen. Enkö ole ristiriidassa, kun kirjoitan uskostani ja epäuskostani samaan aikaan?

Vastaan sielunhoidolliseen lohdutukseen sekä pastoraaliseen nuhteluun toteamuksella: Kenties en uskokaan Jumalaan. Kenties minulta – ja samalla koko kirkoltani – puuttuu yksi ja sen mukana kaikki: uskon kuuliaisuus. Tästä ulkopuolisuudesta käsin tekstini on dialogia luterilaisen teologian kanssa, jonka katson erehtyneen ja erehtyvän jatkuvasti opetuksessaan pelastuksesta ja mammonasta.

Lahjoittaja

Vanhan testamentin punainen lanka kantaisistä, Egyptin orjuudesta, exoduksesta, Israelin kansan vaiheista sekä profeettojen lupauksista liittyy ainakin kolmella tapaa omaisuuskysymykseen. Jahven ja Israelin kansan välillä vallitsee omistajuussuhde. Heprealainen uskontunnustus liittää jokaisen juutalaisen Egyptin köyhiin ja orjiin. Lisäksi Jumalan ja Hänen kansansa liitto edellyttää liiton jäseniltä kuuliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta Jumalan ja ihmisten edessä.

Luomisen ja kaikkivaltiutensa nojalla Jumala on kaikkien kansojen Jumala sekä kaiken hyvän lahjoittaja. Vanhan testamentin maailmassa tavaroiden, talojen, maan sekä orjien omistaminen oli arkista. Langenneeseen maailmaan Jumala ilmoittaa lakinsa, jonka seitsemäs käsky ”älä varasta” on aiheeni kannalta painavin ja olennaisin.

Vanhan testamentin ajattelua rikkaudesta ja köyhyydestä voi kutsua järkeväksi, ja yleisinhimilliseksi. Kirjoitusten suhde rahaan ja omaisuuteen on verrattavissa alkoholin käyttöön tai seksiin: hillittömyys ja väärinkäyttö ovat mahdollisia, mutta vauraudessa itsessään ei ole vikaa, eikä köyhyydessä hohtoa. Sananlaskujen mukaan köyhyys on laiskuuden seuraus, ahkeruuden on rikkaus. Rikkaus on Jumalan siunaus, kuten varakkaan Aabrahamin tapauksessa. Toisaalta rikkaudessa piilee vaara. Sananlaskujen sana summaa vanhatestamentillisen kultaisen keskitien:

“Kahta minä sinulta pyydän – niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: ”Mikä on Herra?” Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.”

Toora velvoittaa auttamaan juuri heikoimpia, kuten leskiä ja orpoja. Psalmien Jumala on köyhien turva. Profeetat Jesaja, Jeremia, Aamos ja Miika tuomitsevat rikkaat, leipäpapit ja sortavat kauppiaat ahneudesta ja oikeudenmukaisuuden tallomisesta. Uskonto ja kultti liittyvät käytännön elämään: uhreista ja virrenveisuusta tulee kauhistus ja tekopyhä esitys, jos laupeus unohtuu.

Kristinusko ja länsimainen yhteiskunta on perinyt Vanhan testamentin sanoman vähäosaisten huolehtimisesta.

Muutama kohta Vanhasta testamentista ennakoi Uutta liittoa: Paratiisikertomus on myyttinen kuva Jumalan valtakunnasta. Se kaikuu Paavalin paradoksaalisissa sanoissa: ”meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.” Jesajan sana oikeasta paastosta ei tarkoita vain tekopyhyyden tuomitsemista, vaan ihmeellistä lupausta, jonka mukaan hyväntekijä parantuu ja hänestä tulee maailman valo ja vehmas puutarha. Jesaja julistaa köyhien ilosanomaa eli riemuvuoden koittamista: kaikkien velkojen anteeksiantoa.

Velka

Uudessa testamentissa pelastushistoriallinen ekonomia saa uuden käänteen ja sisällön: Jumala on lunastanut ihmiskunnan vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen orjuudesta antamalla Poikansa hengen vapautemme maksuksi. Vanhatestamentillinen ristin teologia konkretisoituu ja kirkastuu Jeesuksen persoonassa, hänen elämässään ja työssään: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.”

Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta oli radikaali, sillä se kutsui kääntymykseen juutalaisia, jotka jo elivät armoliitossa, korvasi Jerusalemin temppelin messiaalla ja siirsi luomiseen perustuvan sapatin ylösnousemuksen aamuun. Jeesuksen ilosanoma tarkoittaa kirjoitusten täyttymistä, Jumalan syntymistä köyhään seimeen ja Jumalan pojan alentumisesta taivaan kirkkaudesta ihmisten palvelijaksi. Tämä tapahtuma ja sanoma kääntää ylösalaisin luonnollisen ymmärryksen rikkaudesta siunauksena ja köyhyydestä kirouksena. Jumalan valtakunta tarkoittaa alentumista ja köyhäksi tulemista tienä kunniaan ja kirkkauteen.

Luukkaan mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa aktualisoimalla köyhien ilosanoman eli riemuvuoden, joka tarkoitti velkojen anteeksiantamista. Jeesus julistaa autuaiksi köyhät – tai Matteuksen sanoin hengellisesti köyhät - sillä Jumalan valtakunta kuuluu heille. Velka ymmärrettiin syntivelaksi maallisilla yksiköillä mitattavan velkasuhteen ohella. Uusi liitto laajensi ja hengellisti israelilaisten luvatun maan tuonpuoleiseksi ja universaaliksi Jumalan valtakunnaksi. Vapaus ei tarkoittanutkaan ensisijaisesti poliittisyhteiskunnallista vapautta, vaan persoonallista vapautta synnistä kansalliset rajat ylittävään uuteen ihmiskuntaan. Isä meidän -rukouksen pyyntö velan anteeksiantamisesta sekä Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta tähdentävät, että Jeesus tarkoittaa velalla vääryyttä, mikä pitää korvata tai saada anteeksi. Riemuvuosi on ilosanoma syntien anteeksiantamisesta.

Köyhien valtakunta

Köyhyys ja velka eivät kuvaa Uudessa testamentissa pelkästään hengellistä vajavaisuutta, vaan niillä on sama sosiaalinen, taloudellinen ja moraalinen ulottuvuus kuin Vanhassa testamentissa sekä tämän päivän yhteiskunnissa. Aineellinen ja hengellinen köyhyys liittyvät yhteen. Kun Jeesus kutsui opetuslapset seuraamaan häntä, he jättivät verkkonsa eli vakituisen tulonlähteensä sikseen. Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa itsensä kieltävää rakkautta.

Jeesuksen vuorisaarna summaa kristinuskon erinomaisuuden rakkauteen, joka sulkee jopa viholliset sisäänsä eikä tee pahalle vastarintaa. Väärintekevälle pitää kääntää toinenkin poski ja luovuttaa viitta paidan mukana. Jeesus soimaa kuulijoitaan vähäuskoisuudesta, missä huoli omista tarpeista ei jätä sijaa Jumalan valtakunnan etsimiselle. Tämä etsiminen tarkoittaa heikommista huolehtimista eli aarteiden keräämistä taivaaseen. Maanpäällisten aarteiden kokoaminen on mammonanpalvontaa. Sen vastakohtana Jeesus kehottaa omiaan myymään omaisuutensa ja antamaan saadut varat köyhille. Lisäksi hän kehottaa seuraajiaan nöyrtymään sosiaalisesti kutsumalla juhliinsa rikkaiden sijaan köyhiä, raajarikkoja ja sokeita.

Uuden testamentin sanoma rahasta ja omaisuudesta jatkaa profeettojen julistusta. Jaakob jakelee kirjeessään kovia sanoja rikkaille. 1. kirje Timoteukselle varoittaa rahanhimosta. Uutta on Apostolien tekojen alussa kuvattu tilanne kristittyjen hengellisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta ykseydestä, rahan keräämisestä seurakunnille sekä joidenkin seurakuntien ylenpalttinen anteliaisuus, missä Jeesuksen opetus omasta luopumisesta tuli käytännöksi.

Luukas pitää köyhyyden evankeliumia vahvasti esillä: Maria laulaa Jumalasta, joka ruokkii nälkäiset, mutta lähettää rikkaat tyhjin käsin pois. Evankelistan autuaaksijulistukset jatkuvat ”voi teitä” -huudoilla, joista ensimmäinen kohdistetaan rikkaille. Luukas välittää tarinan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sekä vertauksen rikkaasta hullusta, joissa maallinen mammona käy raskauttavasta todistusaineistosta taivaallisessa tuomioistuimessa. Luukkaan köyhä leski on autuas lahjoittaessaan temppelin uhriarkkuun viimeiset pennosensa. Kaikissa näissä sanoissa on ristin teologian muoto ja henki. Siinä on myös niiden lupaus: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.” 

Temppelin puhdistus, Alexander Smirnov

Rosvojen luola

Kysymys siitä, miten ihminen suhtautuu rahaan ja omaisuuteen liittyy suurempaan ja ekumeenisesti kiistanalaiseen kysymykseen ihmisen osuudesta pelastuksessa. Luterilaisen teologian mukaan ihminen on täysin ansioton ja passiivinen pelastuksessa, joka tapahtuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Pelastus on lahja, ei ansio. Tämä on oikein ilmaistu. Silti luterilainen teologia tekee virheen, jos se erottaa pelastuksen pyhityksestä, evankeliumin laista ja uskon teoista.

Pelastus on yhtä aikaa kertakaikkinen tapahtuma sekä ajallinen prosessi. Kasteen pelastus on kuin siemen, joka ei ole vielä itänyt tai kasvanut puuksi. Kristus pelastaa meidät tekemään hyviä tekoja, jotka me teemme yksin uskossa, yksin armossa ja yksin Kristuksessa. Kristityn hyvät teot eivät ole ansio, vaan uskon merkki, kuten Jeesus sanoo: ”Hedelmistään puu tunnetaan” tai Jaakob kirjoittaa: ”Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” Nämä kohdat ovat ongelmallisia perinteiselle luterilaiselle teologialle, samoin kuin esimerkiksi Jeesuksen sanat: ”Kilvoitelkaa päästääksenne sisään ahtaasta ovesta”. Paavali sitoo myös uskon ja hyvät teot – eli rakkauden – yhteen kirjoittaessaan: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”. Dietrich Bonhoeffer sanoo saman kirjassaan ”Kutsu seuraamiseen”: ”vain uskova on kuuliainen ja vain kuuliainen uskoo.”.

Väärän luterilaisen teologian mukaan olen nyt siirtynyt armosta lain alle. Laki vaatii täydellisyyttä. Mikäli ihmisen hyville teoille annetaan rooli pelastuksessa, yksin armosta -periaate kumoutuu, eikä yksikään ihminen pelastu. En kuitenkaan väitä ihmisen tulevan vanhurskaaksi tekemällä hyviä tekoja, vaan että vanhurskas tekee hyviä tekoja. Jeesus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi ristinpuulla. Kristitylle laki ei ole enää ankara vaatimus tai tuomio, vaan Jumalan tahto eli rakkaus. Jumalan laissa on kaikki ihanuus, ilo ja siunaus ja siksi se maistuu makealta kuin hunaja. Kristitylle laki on yltäkylläinen elämä. Toisaalta olemme yhä syntisiä ja siksi meidän tulee pelätä Herraa, pyytää syntejämme anteeksi ja tehdä peläten ja vavisten työtä pelastuaksemme.

Luterilaisuuden kardinaalierhe, missä laki ja evankeliumi nähdään vain toisistaan erillisinä ja toisilleen vastakkaisina, eikä lainkaan yhdessä ja sopusoinnussa, johtaa raamatuntulkintamalliin, joka ei tee oikeutta kirjoituksille. Tämä tulee esimerkiksi Jeesuksen vertauksissa laupiaasta samarialaisesta sekä viimeisestä tuomiosta. Näissä vertauksissa teoilla on tähdellinen rooli pelastuksessa, vaikka luterilainen teologi yrittää parhaansa mukaan saada tekstin sanomaan päinvastaista. Jeesuksen ajan juutalaisille oli selvää, että armoliitto tarkoitti ihmisen puolelta kuuliaisuutta Jumalalle, joka tuomitsee jokaisen tekojen mukaan.

Mammonan tapauksessa väärä ennakkokäsitys sokeuttaa meidät luterilaiset samaan sokeuteen, jonka vallassa Jeesuksen ruoskalla temppelistä karkottamat myyjät ja rahanvaihtajat olivat. He kuvittelivat palvelevansa Jumalaa, vaikka tosiasiassa he olivat tehneet temppelistä rosvojen luolan.

Rikkaiden maailma

Me suomalaiset ja länsimaalaiset kristityt olemme rikkaita. Kirkkomme on rikkaiden kirkko. Seurakunnissa kunnioitamme Jumalaa huulillamme, vaikka sydämemme on Hänestä kaukana. Siksi Jeesus ei kutsu meitä autuaiksi, vaan huutaa: ”voi teitä, rikkaat! Te olette jo onnenne saaneet”. Lasarus-vertaus kertoo sinusta ja minusta. Me elämme yltäkylläisyydessä köyhistä välittämättä. Olemme omaisuuttamme kartuttavia rikkaita hulluja, mammonanpalvojia, jotka laittavat luottamuksena Jumalan sijaan rahaan, omaisuuteen ja toimentuloon. Köyhän lesken sijasta emme jaa runsaasti vähästämme, vaan niukasti paljostamme.

Väärä luterilainen opetus armosta vapauttaa meidät Jeesuksen seuraamisesta mammonan palvontaan. Tämä opetus kumoaa Jeesuksen kutsun armoon vetoamalla. Kuvittelemme välttävämme lakihenkisyyden turvautumalla armoon, vaikka tosiasiassa vältämme uskon kuuliaisuuden pysymällä synnissä. Kun Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset jättivät kaiken seuratakseen Jeesusta, me emme jätä mitään. Luopuminen ja seuraaminen jäävät tapahtumatta, sillä ihminen pelastuu yksin armosta. Satakertainen palkkio jää saamatta, sillä me emme usko siihen.

Vuorisaarnan luterilainen kumoaa muistuttamalla, ettei kukaan kuitenkaan pysty täydellisyyteen. Jeesuksen opetus vihollisrakkaudesta onkin opetusta siitä, ettei ihminen pelastu lain vaan armon kautta. Kristittyjen pyhä huolettomuus kääntyy vastakohdakseen, kun elämme omista asioista huolehtien niin kuin muutkin ihmiset. Käsky ja totteleminen pakenevat konkreettisesta elämästä johonkin sisäisyyden sfääriin, mistä käsin ne tulevat täytetyksi ja kumotuiksi samanaikaisesti.

Jeesuksen vertauksessa mies myy iloissaan kaiken omistamansa saadakseen peltoon kätketyn aarteen. Aarre on Jumalan valtakunta. Se on ilmainen, mutta pellon ostaminen maksaa kaiken. Pelto on seurakunta, mutta me emme kiinnostu tästä saviastiasta, ellei tarjolla ole glitteriä, maailmanparannuspuuhastelua tai hienoja kokemuksia. Aarteemme on mullan kätköissä. Pelastuksen puuttumisesta todistaa Hengen hedelmän, sanoin kuvaamattoman ilon puuttuminen.

Suomalainen kristitty vetoaa Jumalan sanaan ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita rikkauksien keräämistä itselle, eikä välttämättä edes rahaa, vaan kohtuullisuutta: ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” Argumenttimme rikkaista kristityistä kaatuu luunapin voimalla: me emme voi vedota Aabrahamiin tai Lyydiaan, sillä meiltä puuttuvat heidän uskonsa ja tekonsa. Toisin kuin Jeesuksen vertauksen epärehellinen taloudenhoitaja, me emme hanki maallisella omaisuudellamme ystäviä, jotka ottavat meidät iäisiin asuntoihin, vaan teemme sopimuksen vakuutusmyyjän kanssa ruosteen ja varkaiden varalle.

Jeesuksen ja rikkaan nuorukaisen kohtaaminen puhuu pelastuksesta mainitsematta armoa, uskoa tai vanhurskautta. Nuorukainen kysyy Jeesukselta, kuinka ihminen pelastuu. Jeesus vastaa, että taivaaseen pääsee käskyjä noudattamalla. Vastauksellaan Jeesus reputtaisi luterilaisen rippikoulun loppukokeessa. Jeesus asettaa pelastumisen ehdoksi hänen seuraamisensa, jota edeltää rikkaan tuleminen köyhäksi. Tämän kuulleessaan mies lähtee murheellisena pois.

Luterilaisen järkeilee, että Jeesus tahtoi vain opettaa, että laki vaatii mahdottomia, jolloin Jumala tulee hätiin ja pelastaa syntisen. Luterilainen tahtoo juosta rikkaan nuorukaisen kiinni ja selittää, että Jeesus jekutti häntä liittäessään omaisuuden pelastukseen. Me olemme olevinamme fiksumpia kuin rikas nuorukainen tunnustuskirjoinemme, vaikka tosiasiassa olemme häntä kurjempia. Rikas nuorukainen oli sentään rehellinen Jumalan edessä.

Jeesuksen selkeä käsky omaisuuden poismyymisestä paljastaa luterilaisten surkeuden ja surkuhupaisuuden. Käsky sivuutetaan jonkinlaisena poikkeustapauksena tai uskoon tulleen ihmisen tunnekuohuisena kuherruskuukautena. Käsky ei yksinkertaisesti merkitse meille yhtään mitään. Se ei ole ihme sillä, jos ottaisimme mestarin sanat todesta, huomaisimme rakentaneemme talomme hiekalle.

Tilinpäätös

Luterilaisen ihmiskuvan mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Yhtä käsittämätöntä kuin kiistää kristityn syntisyys on oikeuttaa synnissä eläminen tuolla synnillä. Mammonan tapauksessa käy kuitenkin juuri näin. Siksi tuomio on tämä: suola on käynyt mauttomaksi ja maailman valo sammunut pimeään. Tie parannukseen on köyhyyden tie. Sen soisi alkavan sieltä, mistä tuomiokin: Jumalan huoneesta.

Lähteet

Pyhä Raamattu, vuoden 1992 käännös

Köyhien Raamattu, Kari Latvus, Sakari Häkkinen & Hanne von Weissenberg

Kutsu Seuraamiseen, Dietrich Bonhoeffer

Löytyikö yhteys vanhurskauttamisopista?, Timo Junkkaalan artikkeli kirjasta Siunattu evankeliumi

Keskustelu Lauri Thurénin kanssa

Terve Timi,

Hyvää tekstiä tuo rahajuttu. 

Tieteellisen tutkimuksen erottaa mielipidekirjoittelusta se, että tieteessä pyritään pikemmin aineiston pohjalta luomaan yleisnäkemys kuin löytämään aineistosta tukea jollekin yleisnäkemykselle. Raamatussa on niin paljon tekstimassaa, että sopivasti valikoimalla voi puolustaa melkein mitä vain (tai muokata Raamatusta helposti vastustettava olkiukko). Vaikeampaa mutta rehellisempää on etsiä eri kirjoittajien ja ehkä koko Raamatunkin omaa näkemystä.

Jeesuksen suhteessa omaisuuteen voisi aloittaa vaikka talenttivertauksesta (M25:14-30), juuri ennen kuvausta viimeisestä tuomiosta. Suurin syntinen on se, joka ei sijoita rahaa edes matalakoroiselle pankkitilille, ihanteena on pelata isolla riskillä ja kaksinkertaistaa pääoma. Entä miten Jeesus kuvasi suurinta syntiä Luukkaalla? Tuhlaajapoika kämmäsi puolet maatilan pääomasta eläen asotos (Liddell-Scottin sanakirjan mukaan ”tuhlaillen”, ei suinkaan ”irstaasti” tms., kuten raamatunkäännösperinne). Pahinta oli että hän hävitti isän omaisuuden (L15:30). Niinpä isä piti poikaa kuolleena (L15:24). Näiden ja monen muun kohdan perusteella Jeesus kannattaa kovaa kapitalismia ja pitää pääoman tuhlaamista eräänä rankimmista synneistä – juuri sen avulla hän kuvaa tietä kadotukseen. Jeesuksen ja Paavalin suurin sankari oli Abraham, upporikas mies. Hyvänä kakkosena tuli Daavid, vielä vauraampi. Käytännössä Jeesuksen kannattajiin kuuluvat esim. Martta ja Maria, joilla oli pääkaupungin liepeillä, kalliilla seudulla niin suuri maatila, että sinne pystyi ad hoc majoittamaan kymmeniä nuoria miehiä. Sakkeus kyllä korvasi roomalaisen lain mukaan nelinkertaisesti korruptiolla saamansa varat, mutta tuottoista diilistään roomalaisten kanssa hoitaa Jerikon tulliasemaa hän ei luopunut. Hänelläkin oli sellainen kaupunkiresidenssi, että Jeesus porukoineen voitiin kestitä tuosta vain. Olipa hänellä sellainenkin ystävä, joka kykeni tarjoamaan kiirastorstaina asiallisen juhlahuoneiston isolle miesjoukolle keskellä kuuminta pääsisäissesonkia, jossa Jerusalemin jokainen komero oli varmaan vuokrattu turisteille kovaan hintaan. Jeesuksen maallisen uran päätti se, että hän pääsi ”rikkaan” arimatialaisen hautaan (Jes. 53:9, Matt. 27:57 jne.). Jeesus ei suinkaan vaatinut näitä varakkaita, suorastaan rikkaita kannattajiaan myymään kaikkea mitä heillä on ja lähtemään hänen seuraansa. Jos rikkaalle nuorukaiselle annettu ohje olisi koskenut kaikkia hänen kannattajiaan, koko liike olisi pysähtynyt saman tien ilman toimivaa tukiverkostoa.

Myös nämä ja monet muut kuvaamani raamatunkohdat tulee ottaa todesta, jos etsitään Jeesuksen suhdetta omaisuuteen. Jos ne selitellään pois köyhyysideologian nimissä, virhe on yhtä suuri kuin päinvastaisessa ratkaisussa. Olennaista on se, että evankeliumien kirjoittajat eivät nähneet ristiriitaa niiden ja Jeesuksen päinvastaisten lausumien välillä. Kameli menee helpommin neulansilmästä kuin rikas taivaaseen, ja silti Jeesus toimi rikkaiden kannattajien varassa ja vertauksissaan suositteli kovaakin keinottelua pääomalla. Minusta oikea linja on kysyä, mihin evankelistat (ja heidän takanaan Jeesus, Paavali jne) pyrkivät näillä tekstikohdilla. Veikkaisin, että vastaus löytyy jumala-käsitteestä. Vatsakin on monen jumala (Fil. 3:9), mutta ratkaisu ei ole leikata sitä pois – joskin Vuorisaarnaan tällainenkin ohje sopisi.

Laki-evankeliumi -pohdintasi ovat asiaa. Mutta vielä pitäisi muistaa, että nuo sanat tarkoittavat Raamatussa usein avan muuta kuin luterilaisuudessa: maailma tuomitaan Plin evankeliumin perusteella (Room 2:16) ja lakia ovat kaikki pyhät kirjoitukset, myös se mitä me kutusumme evankeliumiksi eli se, mitä Jla antaa ja lupaa (esim Room. 3:31-). On aivan totta, että laki-evankeliumi -periaatetta, jota Raamattu ei tunne, on väärinkäytetty monella tavalla. Armo ei koskaan mitätöi Jumalan tahtoa, eikä syntiä pidä tehdä jotta armo suureksi tulisi. Mutta jo käsite ”lain kolmas käyttö” on sekä Lutherin itsensä että Raamatun näkökulmasta täyttä huuhaata. Kristus on lain loppu ja kristitty on laille kuollut, ei niitä enää mihinkään kuulu käyttää. Silti alkuperäinen Lutherin distinktio on hyvä ja toimiva hermeneuttinen periaate.

Hienoa että pohdit näitä tärkeitä asioita, toivottavasti kommenteistani on jotakin iloa.

Hei Lauri,

Teki mieli palata kommentteihisi koskien rahatekstiäni. Jaamme peruslähtökohdan: kristityn tulee etsiä kirjoitusten omaa ääntä, ei sulloa tekstejä ennakkosapluunoiden läpi tai ideologioiden tueksi. Siinäkin lienemme yksimielisiä, että sana tarvitsee kristillisen sovelluksen. Siksi tekstiä pitää tulkita.

Tekstini oli siis mielestäsi hyvä, mutta yksipuoleinen. Niinpä tasapainotat sitä kirjoitusten ”toisella ääripäällä”.

Vasta konteksti ja tulkinta tekee talenttivertauksesta kristillisen ja innostavan: Isäntä on Jumala, joka antaa meille kykyjä ja osaamista, mitä meidän tulee käyttää lähetystyössä ja oikeudenmukaisessa elämässä. Parempi yrittää, sössiä ja katua – jopa ottaa riskejä kuin pelata varman päälle ja jättää yrittämättä.

Eikö tästä ole kuitenkin turhan villiä päätellä, että Jeesus kannattaa kovaa kapitalismia? Ilmeisesti hän puhui yhteiskunnasta, missä voitontavoittelu on arkea. Minusta vertaus ei silti opeta, että Jumala tahtoisi meidän rikastuvan ennen viimeistä tuomiota. Huomioit itsekin, että vertauksen tarkoitus on opettaa Jumalasta.

Käsittääkseni me Suomen ”kristityt” olemme juuri niin kuin tuo kelvoton palvelija: uskomme on kuollut ilman tekoja. Tämä näkyy siinä, että rakastamme rikkautta ja omaisuuttamme, kuten kaikki muutkin. Osuva esimerkki riskien minimoinnista on vakuutustoiminta. Mitä muuta vakuutuksemme ovat kuin keino turvata aarteemme koin, ruosteen ja varkaiden varalta ja näin sivuuttaa Jeesuksen käsky (Mt. 6:19–24)?

Tuhlaajapojan synti on tosiaan omaisuuden tuhlaaminen. En silti katso vertauksen tukevan kapitalismia, vaan opettavan Jumalan armahtavaisuudesta. Epärehellinen taloudenhoitaja saa päinvastoin kiitosta tuhlatessaan isäntänsä omaisuuden lyhentämällä velkoja. Kehuja saa myös Maria, joka tuhlaa omaisuuden, vaikka narduksen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille. Olennaista lie tuhlaako omaisuuden huoriin, markkinoiden leivonnaisiin vai Hurstin ruoka-apuun. Jumala on suurin tuhlari.

Minusta vertauksia painavampi argumentti tekstini yksipuolisuuden puolesta on kirjoitusten rikkaat uskovaiset. Tosin tekstini huomioi Aabrahamin ja Lyydian. Luukas kertoo naisista Jeesuksen sponsoreina (Lk. 8:2–3). Keskeistä on myös Apostolien tekojen kuvaus seurakunnan yhteiselosta (Ap.t. 2:42–47): Ensin kaikki myyvät asuntonsa. Sitten uskovaiset kokoontuvat kodeissansa. Kirjoitat, ettei Jeesuksen käsky muuttua rikkaasta köyhäksi voinut koskea kaikkia, sillä muuten Jeesus-liike olisi kuivunut kokoon. Minusta alkukristillisyys toimi juuri siksi, että uskovaiset jakoivat omaisuutensa: kotinsa, hautansa ja parfyyminsa. Seurakunta kykeni huolehtimaan köyhistä diakonian avulla – niillä varoilla, jotka rikkaat seurakunnalla antoivat. Minusta köyhien ja rikkaiden symbioosi seurakunnassa estää siipeilyn (2. Tess. 3:6–15) sekä mammonpalvonnan.

Totta, kaikki eivät jättäneet verkkojaan. Olen silti sitä mieltä, ettemme voi oikeuttaa omaa rikkauttamme kirjoitusten rikkailla ellemme ole valmiita jakamaan omastamme kuten he.

Runsas sato (talentti) on edelleen siunaus. Silti meidän tulee pohtia oikeuttamme rikastua ja pysyä rikkaina.

Tekstini tavoite oli ottaa Raamatun tekstit ensisijaisesti sellaisenaan, ei Lutherin tai Augustinuksen tulkintoja. Jeesus tuomitsee rikkaat (Lk. 6:24–26) – ei ahneita, riistäjiä tai rötösherroja – vaan rikkaat. Tämä välitön teksti on kauhistuttava, sillä me olemme kaikki rikkaita. Suomessa on yltäkylläisyys ja helppo elämä, toisaalla kurjuus ja hikipajat. Pelastaaksemme ”kristillisyytemme” ja elämäntapamme (vrt. Mk. 8:35), ohitamme Jeesuksen sanat tai väännämme niiden kärjen toisaalle. Eikö yhtä väärin ole kumota sana sanalla, esimerkiksi Jeesuksen opetukset rikkaalla Aabrahamilla?

Mielestäni esille nostamasi Raamatun kohdat eivät siis todista minun valjastaneen Jumalan sanan keksimäni köyhyysideologian palvelukseen.

Moi Timi,

mukava kun vastasit. Ei tämä ole ihan helppo aihe. Jos tulkitset noin Matt 25:14-19, niin johdonmukaisesti myös seuraava vertaus pitäisi tulkita samoin: Jeesus ei kannata nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien, sairaiden tai vankien auttamista. Molemmissa vertauksissa sille käy kehnosti, joka ei täytä voimamiehen (anthropos tai basileus) odotuksia: pääoman kovaa karttuttamista tai vähäosaisten auttamista.

Oikeasti Jeesuksen linja on selkeä: hyvät asiat kuten isä, äiti, vaimo, lapset, veljet, sisaret, oma elämä (Lk 14:26), yhtä lailla kuin omaisuus tai mikä tahansa muu Jumalan lahja muuttuvat vihattaviksi, jos niihin alkaa luottaa ja rakentaa elämänsä niiden varaan ja sivuuttaa lähimmäiset. Paavali veti 1 Kor 13 samaan tyyliin: armolahjat, hyvät teot, oikea teologia, jopa usko ovat nollan arvoisia ilman lähimmäisenrakkautta. Eivät Jeesus ja Paavali tarkoittaneet, että kaikki Jumalan lahjat ovat automaattisesti pahoja. Gnostilaisuudessa ajateltiin rankimmillaan siihen tyyliin, mutta kristinusko osana varhaista juutalaisuutta näki toisin: Jumalan lahjoista kuuluu kiittää Jumalaa ja niitä tulee käyttää toisten hyväksi.

Jerusalemin seurakunta tosiaan myi omaisuutensa, koska uskoi Jeesuksen palaavan kohtsillään. Mitä sitten tapahtui? Iso osa Paavalin toiminnasta oli kerätä tuolle seurakunnalle varoja ympäri Vähää-Aasiaa, kun omaisuutensa myyneet näkivät 50-luvulla nälkää. Mutta Paavalikin jarrutteli liiallista anteliaisuutta.

Hei Lauri,


Kiitos nopeasta ja ystävällisestä vastauksesta. Vastaan sinulle vielä ja esitän muutaman kysymyksen, mutta nyt saa viesti jäädä minultakin jo lyhyemmäksi.

Taidanpa vaihtaa tulkintatapaa vertausten välillä.

Sovittelevasti voisi muuten huomauttaa, että kapitalisteja mahtuu aika moneen junaan Gordon Gekkon ja Oscar Schindlerin välille.

Tuosta toisesta kappaleesta olen kanssasi samaa mieltä.

Maailman lopullinen konkurssi kuulostaa uskottavalta selitykseltä jerusalemilaisten kommunismille. Luukas ei tosin mainitse motiivia, ainakaan suoraan. Todennäköisesti motiiveja oli monia.
Keskinäinen rakkaus lienee yksi päämotiiveista. Tekstistäsi saa sellaisen käsityksen, että omaisuuden poismyyminen oli tyhmä teko. Mutta mitkä olivat nälänhädän syy- ja seuraussuhteet? Minua voi nyt ohjata oma ideologiani, mutta luulisi seurakunnan ja sen köyhien kestävän paremmin ulkoiset katastrofit, jos kaikki - rikkaatkin - puhaltavat 100% yhteen hiileen. Olisiko Luukas kirjoittanut teoksensa tällä tavalla, jos alkuseurakunnan tasausinto osoittautui naiiviksi jo vuonna 50 jKr.?

Missä Paavali jarruttelee liiallista anteliaisuutta? Mieleeni tulee Makedonian seurakunta (2. Kor. 8:1-15). Kaiketi kohdan voi tulkita toppuutteluksi (erityisesti jae 13). Ainakin tekstissä on vähän eri sävy kuin Jeesuksen käskyssä: Paavali huomioi antamisen seuraukset antajalle sekä mahdollisuuden siihen, ettei köyhyys annettaessa
vähene, vaan ainoastaan vaihtaa kohdettaan. Lisäksi puhe oikeudesta ja kohtuudesta sekä vastavuoroisesta jakamisesta viittaa siihen, että kankkulan kaivo on kierretty kaukaa ja että köyhyyshullutus samaistui kristilliseen diakoniaan jo varhaisessa vaiheessa.

Diakoniaa harjoittaa myös tämän päivän seurakunnat. Olen itsekin käynyt hakemassa seurakunnastani ruokaseteleitä.
Silti tekstini tuomitsee seurakunnat osana rikasta kirkkoa.

Moi Timi,

teema on tosiaan mielenkiintoinen. Jeesuksella oli oma agendansa, Jumalan valtakunta, eikä hän tullut säätämään perinnönjakoa – tai mitään muutakaan käytöksen kultaisen kirjan teemaa. Sellaisten neuvomisen hän ulkoisti mieluiten fariseuksille (Matt. 23:2-3). Jeesuksen omat eettiset ohjeet (kuten Vuorisaarna) ovat pikemmin esimerkkejä isoista teologisista periaatteista kuin käytännön vinkkejä. Niinpä Luuk. 12:14 kuvaa hyvin hänen turhautumistaan, kun kesken syvällisen teologian kaveri pyytää tulitukea perintöriitaan. Luvun loppu kuvaa sitten, mitä tapahtuu, jos luottaa omaisuuteen eikä Jumalaan. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että omaisuudesta pitää huolehtia hyvin, varsinkin toisen omaisuudesta – tätä kuvaavat monet hänen vertauksensa. Rikas mies ei olisi päässyt Abrahamin helmaan antamalla Lasaruksellä vähän lisää almuja, jonkin verran hän jo nimittäin antoikin, ongelma oli miehen suhde pyhiin kirjoituksiin, ja vertauksen tavoite on saada fariseukset löytämään kirjoituksista messias.

Samaa mieltä siitä, että omaisuudessa kylpevä kirkko on kaukana Raamatun ihanteesta. Helsingin seurakuntayhtymä korjaa parhaillaan Joharin betonisia kattopatsaita monella miljoonalla, olisikohan niille raholle fiksumpaakin käyttöä? Vaikka ei Jeesus sitäkään leskeä moittinut, joka antoi ”koko elämänsä” temppelirahastoon.

BTW, oletko lukenut Heikki Soinisen kirjan ”Ulkopuolella leirin” (WSOY)? Vetäisin sen juuri jälleen kerran. Suomen Catcher in the Rye, mutta samalla radikaalia hengellistä ajattelua ja kirkkokritiikkiä – myös rahateemaan liittyen -- vuodelta 1962, lisäksi ensimmäinen stadin slangilla kirjoitettu romaani. Sen jälkeen tämä 19-vuotias nuorisotyönohjaaja katosi kuin tuhka tuuleen.




Hei Lauri,


Jeesuksen opetuksen ydin oli tosiaan Jumalan valtakunta. Tästä ei kuitenkaan pidä sortua väärään dilemmaan, missä taivaallinen todellisuus ei liity juuri mitenkään maalliseen elämään. Tämä on käsittääkseni suuri vaara armoa ja ihmisen syntisyyttä korostavassa luterilaisuudessa. Tästä seuraa helposti se, että Vuorisaarna tulkitaan vain lain toiseksi käytöksi. Kyllä nuo käskyt on minusta ihan noudatettavaksi annettu, vaikka kukaan ei täydellisyyteen pystyisikään. 

En näe (minäkään) omaisuudesta luopumisessa tai omaisuuden käsittämisessä toisen omaisuudeksi ristiriitaa omaisuudesta huolehtimisen kanssa.

Käsittääkseni ongelmallinen suhde pyhiin kirjoituksiin ja messiaan torjuminen korreloi mammonanpalvonnan kanssa, mitä Lasarus-vertauksen rikas mies edustaa. Toisin sanoen, minusta vertauksen tavoite voi olla samanaikaisesti rikkauteen usein liittyvän välinpitämättömyyden tuomitseminen sekä kirjoituksien messias.

Omaisuudessa kylpevä kirkko tulee ilmauksena lähelle mammonaa palvovalle kirkolle, jonka kaikki kristityt tietenkin tuomitsevat. Tulee kuitenkin tarkentaa: Missä vaiheessa omaisuutta on niin paljon (=liikaa), että siinä voi kylpeä? Missä kohtaa kohtuullinen omistaminen ja toisten huomioiminen muuttuu mammonanpalvonnaksi? Onko minun kirkkoni mammonanpalvontakirkko? Patsaiden restaurointi ei äkkiseltään kuulosta yhtä hyvältä idealta kuin esimerkiksi nälkäisten auttaminen. Japanilainen taidemaalari Makoto Fujimura perustelee oman ammattinsa  sinänsä turhaa - legitimiteettiä Jeesuksen sinänsä turhalla itkemisellä ennen Lasaruksen herättämistä sekä Marian narduksella, jonka hän olisi voinut myydä köyhien tähden.

Lienemme samanmielisiä siitä, että ulkoisen teon, antamisen, ostamisen tai omistamisen arvioinnissa ja tutkimisessa tulee ottaa huomioon sisäinen motiivi ja syy teolle.

Siepparin olen lukenut, mutta tuosta en ole kuullutkaan. Täytyypä katsoa jo sen takia, että olen itsekin työstänyt nuorisoromaania.