Raitis matkaopas Roomaan ja kristilliseen teologiaan

Antti Laato

Kristinusko Rooman valossa

Perussanoma 2022

272 sivua

 

Rooman San Clementen kirkon sisätilaa.

Valitsin Antti Laaton kirjan luettavakseni, koska ajattelin sen yhdistävän kiehtovalla tavalla historiaa, kulttuuria ja teologiaa. Näin se tekeekin, mutta kirjassa on myös puutteita.

Laaton kirja on jykevän raamatullinen. Tämä luterilainen perusvire saa rinnalleen kristillisen tradition arvostamisen. Kirjassa onkin kyse siitä, kuinka Raamatun sanomaa vietiin eteenpäin ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Siirtymä tapahtuu paljossa juuri Rooman maaperällä. Paraatiesimerkkinä on Pietarin ja Paavalin marttyyrikuolemat, haudat ja muistokirkot Roomassa. Julistaja saa tästä hyvää taustamateriaalia apostolien päivän saarnaansa. Samaa voi sanoa vaikkapa Jeesuksen kylkihaavan meditoinnista.

Rooma tuo protestanttiseen mieleen kriittisiä kysymyksiä: Eikö Rooma ole Ilmestyskirjan portto? Eikö roomalaiskatolisen kirkon paavi ollut jo Lutherille antikristus? Näitä kysymyksiä Laato osaa käsitellä viisaasti menneisyyttä tai nykytilannetta kieltämättä. Laato kehottaa katsomaan Roomaa kaupunkina, josta tuli näkyvä todistus pakanallisen Rooman häviöstä Kristuksen kirkolle. Laato siis tulkitsee konstantinolaisen käänteen varsin positiivisesti. Samalla lukijaa muistutetaan siitä, että Lutherin ajan Rooma oli eri Rooma kuin meidän aikamme Rooma.

Näen kirjassa ongelman aiheiden ”Rooma” ja ”kristinusko” välisessä suhteessa. Kirjan aiheena on kristinusko, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Kirjan luvut käsittelevätkin pelastusta, kastetta, ehtoollista, Kristuksen kärsimystä, pyhimyksiä, Neitsyt Mariaa sekä kuolemaa. Toisaalta takakannen mukaan kirja pyrkii avaamaan Rooman merkitystä kristinuskon keskuksena. Rooma jää silti luvuissa sivuun. Kaupunki on mukana siten, että Laato tuo esiin aiheisiinsa liittyvää Rooman arkkitehtuuria ja kuvataidetta. Minusta kristillisen teologian yleisesitys yhdistettynä turistikierrokseen Roomaan ei ollut täysin toimiva ratkaisu. Luvuissa on myös paikoin turhaa pomppimista aiheesta toiseen. Esimerkiksi ehtoollisluvun sisälle on leivottu kuvaus 21 kirkolliskokouksesta.

Kirjan antina on ekumeeninen valveutuneisuus luterilaisten ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. Tämä siitä huolimatta, että aiheiden käsittely jää usein yleisluontoiseksi eikä välttämättä tarjoa paljonkaan uutta kokeneelle lukijalle. Toisaalta kirja toimii juuri rakentaessaan yleisluonnollisen ja ekumeenisen sillan Raamatun sanomasta varhaiskristittyjen aikaan. Kuuluhan kirkkoisien aika myös meille protestanteille.

Mainittakoon erikseen pyhimysluku, jonka Laato sitoo yhteen pyhien kuvien kanssa. Pyhimysten kohdalla Laato onnistuu hyvin todistaessaan raamatullisesti pyhien elävän taivaassa ja siten keskuudessamme tälläkin hetkellä. Esitys kuvan teologiasta jää heppoisemmaksi. Laato ei esimerkiksi tuo esiin sitä, että sekä kuvainraastajat että kuvien kunnioittajat kunnioittivat pyhimyksiä. Tai sitä, kuinka seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen normi kuvien kunnioittamisesta vuonna 787 erottaa luterilaisia ja ortodokseja. Laato viittaa ortodoksikirkolle tähdelliseen ontologiseen periaatteeseen, jonka mukaan ikonimaalaukselle osoitettu kunnioitus siirtyy kuvan kohteeseen, mutta ajoittaa periaatteen lähdekritiikin puutteessa 400 vuotta liian varhaiseksi. Jakamattoman kirkon kuvan teologian kehittyminen platonismin kyljessä sekä tämän teologian yhteensopivuus luterilaisen teologian kanssa jää parhaimmillaan yleisluontoiseksi.

Kokonaisuudessaan Laaton kirja on turvallinen yleisesitys ekumeenisesti painottuneista kristinuskon aiheista. Kirja sopii erityisesti Rooman historiasta ja kirkkoarkkitehtuurista kiinnostuneelle.