Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 4/4

4. Abi Shankara ja vedanta

4.1 Advaita vedanta

Hindulaisuus tunnustaa kuusi filosofista koulukuntaa, joista ehdottomasti suurin on vedakirjallisuuden sinetti, vedanta. Koulukunta sisältää erilaisia ajattelusuuntia, mutta nimi vedanta yhdistetään tavallisesti ehkä hindulaisuuden merkittävimmän filosofin Abi Shankaran (noin 788–820-luvulla jKr.) advaita vedantaan. Shankara on vahvasti käytännönläheinen filosofi ja uskonnollinen mystikko, jonka mukaan maailman luomisen pohdinta on turhanpäiväistä. Silti hän vastaa kysymyksiin pahan olemuksesta, syystä ja alkuperästä. Kansanomainen hindulaisuus on pitkälti polyteististä, mutta silti vedantan erottaminen hindulaisuudesta olisi sama kuin yrittäisi piirtää sormella viiva Ganges-joen virtaan.

Hiekkaan piirretty Om-tavu. Kaikkeutta symboloiva tavu on hindulaisuuden tunnus ja vastaa siten kristinuskon ristiä. 


4.2 Paha illuusiona

Brahmanin ja hindulaisuuden voisi pelastaa pahuuden ongelmalta kieltämällä sen olemus ja selittää sen merkitsevän vain hyvyyden puutetta, mutta idän vedanta filosofit ovat astuneet askeleen Augustinusta pidemmälle ja nimenneet pahan täysin ei-olevaksi ja pelkäksi harhaksi eli mayaksi. Tämä onkin loogista jos halutaan pitää kiinni pelastuskäsityksestä, jossa Itsen ja Brahmanin oivaltanut sielu saavuttaa moksan eli tilan, joka on hyvän ja pahan sekä kaikkien muiden käsitteiden tuolla puolen. Ylevällä pelastuksella on kuitenkin korkea hinta, sillä moksaa tavoittelevan etsijän on pelastuakseen pidettävä koko maailmaansa, uskontoaan jumalineen, moraalisäädöksineen ja rituaaleineen ynnä kaikkia ihmisiä, perheenjäseniä ja lopulta omaa sieluaan pelkkänä illuusiona.

Käytännössä intialaiset kuitenkin uskovat kärsimykseen, karman lakiin ja tähän maailmaan, vaikka he samalla katsoisivat perimmäisen todellisuuden panteistiseksi yhteydeksi, jonka kulmissa kaikki mielen vastakohtaparit hioutuvat pois. Tällaista filosofiaa voi syyttää ajatusten yhteensopimattomuudesta. Silti tulee muistaa, että sana ristiriita ei kuulu hindulaisuuden sanakirjaan. Asian voi nähdä siten, että kärsimys on jollekin ja jostain näkökulmasta katsottuna totta. Kenties tässä voisi lainata Immanuel Kantin filosofiaa: vaikka oliot sinänsä ovat mielen tavoittamattomissa, ajattelumme lisää pahuuden ja muut käsitteet aistihavaintoihimme.


4.3 Pahuus, maailma ja luominen

Hindulaisuudessa puhutaan tietoisuuden tasoista, joiden kautta ihminen kehittyy vähitellen kohti autuutta. Matkalla kohti täydellistä tietoisuutta kärsimys, kipu ja valheellisuus puskevat sielua oikeaan suuntaan, minne se ei yksin osaisi suunnistaa. Sen tähden paha voidaankin nähdä hindulaisuudessa yhtä välttämättömänä kuin hyvä, sopusoinnun, rauhan ja tasapainon edellytyksenä. Esimerkiksi Bhagavad–Gitan mukaan vastakohdat, kuten kärsimys ja nautinto eivät kestä ikuisesti, mutta toistaiseksi ne tulee sietää stoalaisesti eli muuttumattomana, viisaudella ja rohkeudella.

Ajatus pahuudesta välttämättömänä maailman rakennusosana liittyy merkittävimpien vedanta filosofien Abi Shankaran ja Ramanujan (noin 1017–1137) Brahmasutran kommentaareihin, joissa käsitellään maailman luomista. Heidän ajattelunsa poikkeaa ja syventää edellä esiteltyä ja kansanomaista käsitystä todellisuudesta yrittäen samalla vastata pahuuden ongelmaan. Shankaralle ja muille monisteille maailman luominen oli ongelma. Luominen edellyttää tarkoitusta tai päämäärää, joka puolestaan edellyttää halua, halu puutetta ja puute epätäydellisyyttä. Toisaalta Brahman ei voinut luoda ilman tarkoitusta, sillä luominen edellyttää sitä. Sankaran ratkaisu on se, että Jumalan luominen ei ollut tarkoituksellista eikä tarkoituksetonta vaan jotain siltä väliltä – hengittämistä tai Jumalan luonnon vallatonta ylitsevuotamista. Luomisen sijasta voisi puhua Brahmanin ajanvietteestä, huvista tai vaikkapa masturbaatiosta. Näin vedantafilosofian kuva Brahmanista on kosmisessa mitoissa esiintyvä käsitys ihmisestä, jonka täytyy siinä epätäydellisyyden tilassa, johon hän on syntynyt, kehittyä vähitellen kohti täydellisyyttä, jolloin kärsimyksen ote vähitellen hellittää.

Jumalan kosminen leikki ei kuitenkaan vielä ratkaise ongelmaa. Siitä huolimatta, että olemassaolo olisi Jumalalle pelkkää ajanvietettä, ihmiselle se aiheuttaa kärsimystä. Shankara ja Ramanuja pyyhkivät kriitikoiden mielestä ajatuksen totaalisen välinpitämättömästä jumalasta: Jumala ei ole julma, sillä hän vain kunnioittaa ja antaa ikuisen karman lain mukaan ihmisille sitä mitä he pyytävät. Samalla periaatteella filosofit oikeuttavat hindulaisuuden metafyysisen pahan, eli sen, että Shiva, Kali tai Brahman hävittävät maailmat. Sankara ei katso luomista Jumalasta erilliseksi, hyväksi tai pahaksi tuotokseksi. Pikemminkin luominen itsessään on Brahman, kuin sade, joka aktualisoi maan siementen eli olentojen potentiaalisuudet. Valta on siis ikuisilla sieluilla, sillä karman lain manipulointi ja universumin muuttaminen epäoikeudenmukaiseksi olisi Brahmanille yhtä mahdotonta kuin nelikulmaisen kolmion luominen. Näin myös hindulainen filosofia vastaa lopulta kärsimyksen ongelmaan karman lailla.

Hindulaisuudessa on eriäviä näkemyksiä siitä kuinka suuri rooli Jumalalla on karman lain ylläpitämisessä. Jos vastuun katsoo Jumalalle, hävityksen voi perustella pienempänä pahana, jolloin Jumala olisi sekä kärsimyksen armelias lopettaja että synnin oikeudenmukainen rankaisija. Toinen vaihtoehto on nähdä Jumala Plotinoksen silmin voimattomana estämään vääjäämätöntä rappeutumista ja maailman itsemurhaa. Näyttäsi kuitenkin siltä, että vaihtoehdoilla ei ole juurikaan merkitystä. Miten tahansa asian näkee, lopputulokseksi jää kaiken sisäänsä sulkeva järjestelmä, missä kärsimys on ansaittua ja välttämätöntä ja jonka ulkopuolella ei ole ketään, joka voisi pelastaa tästä sekasorrosta.


4.4 Jälleensyntymisen ja karman lain kritiikki

Hindulaisuutta on helppo arvostella sen lukuisista ristiriitaisuuksista, epäjohdonmukaisuuksista sekä inhimillisistä jumalista, jotka hindulaiset näyttäisivät luoneen omiksi kuvikseen toiveiden ja pelkojen manifestaatioiksi. Karman laki saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa reilulta ja pätevältä vastaukselta, sillä se osaa selittää ylenmääräisen pahan sekä esimerkiksi eläinten kärsimisen. Lisäksi se enemmän kuin yhden elämän aikaa ihmisen vapaudelle ja poistaa lamaannuttavan pelon ikuisesta kadotuksesta. Lakia on kuitenkin myös kritisoitu. Kritiikin voi jakaa neljään kohtaan.

1. Ajatus sielusta, joka syntyy maailmaan entisen elämän tekojen perusteella, tuntuu mielettömältä, sillä me emme muista tekojamme. Identiteetin säilyminen kuoleman ja tuonpuoleisuuden kautta uuteen syntymään ei ole uskottava ajatus, mikäli muisti syntyy tyhjänä tauluna. Olisi epäoikeudenmukaista syyllistää sielu, jostain, mitä se ei ole itse tehnyt.

2. Ajatus persoonattomasta karman laista tuntuu kylmältä ja lohduttomalta. Se johtaa helposti passiivisuuteen ja itsekkyyteen. Huono-osaiset voi yksinkertaisesti nähdä kärsivän oikeutettua rangaistustaan. Epätasa-arvoinen kastijärjestelmä oikeutetaan juuri sielunvaelluksella ja karman lailla. Karman laki saattaa ihmiset myös väärään ja haitalliseen syyllisyyteen, sillä sokeana, rampana tai kastittomana syntyneet tuomitaan lain mukaan itse syyllisiksi kurjuuteensa. Ikuinen samsaran kiertokulku karman lain hallitsemassa maailmassa vaikuttaa kohtalonomaiselta vankilalta, johon ihminen syntymähetkellä tuomitaan.

3. Ajatus jälleensyntymisestä edellyttää lineaarista aikaketjua, jonka lenkkejä seuraamalla pitäisi lopulta tulla vastaan ensimmäinen synti, sitä edeltävä kulta-aika sekä Jumala. Hindulaisuus kuitenkin puhuu aluttomuudesta ja maailman samuudesta Jumalaan. Tämän rinnalla reinkarnaatio-oppi vaikuttaa ristiriitaiselta ja toivottomalta, sillä siinä ei ole mitään järjestelmän ulkopuolista pelastajaa.

4. Koska klassinen hindulaisuus on sidottu Intiaan, se ei puhuttele muuta maailmaa. Kastijärjestelmä toimii vain Intian yhteiskunnassa ja kansanomaisten hindutekstien mukaan karman laki on voimassa ainoastaan Etelä-Aasiassa ja Intiassa.


4.5 Vedantan kritiikki

Hindulaisuuden monismi on kuin peili, joka heijastaa katsojastaan ja maailmasta ainoastaan tyhjyyttä. Peilin eteen voi kantaa lukemattomia todisteita tätä tyhjyyttä vastaan, mutta monisti voi todeta ne kaikki harhaksi. Monismia vastaan ei voi esittää mitään todisteita; jos se ei ole totta niin kaikki olemassa oleva todistaa automaattisesti ja jatkuvasti sen valheeksi, mutta jos se taas on totta, sillä ei voi olla muuta kannattajia kuin se itse eli Brahman. Sankaraa ja muita vedanta filosofeja voi siis syyttää epäjohdonmukaisuudesta: he puolustavat kantaa, jota ei voi puolustaa. Monistit näyttäisivät myös itse todistavan uskoaan vastaan puhumalla moraalista, välttäessään kärsimystä ja ylipäänsä esiintymällä itsenäisinä persoonina. Sankaran ja Ramanujan käsityksen maailmasta ja luomisesta on pidettävä yllä kahta keskenään sovittamatonta ajatusta todellisuudesta. Vastuu on joko Jumalalla, jolloin kaikki länsimaisen teodikean ongelmat vyöryvät hindulaisuudenkin yli tai sitten kärsimyksellä ei ole alkua, jolloin päädytään persoonattomaan karman lakiin, jota ei monismin mukaan kuitenkaan pohjimmiltaan ole olemassa. Vedojen mukaan maailma on luotu. Koska hindulaisuus puhuu yleisesti maailman tuhoutumisesta ja uudelleen muodostamisesta, on ristiriitaista väistää luomisesta syntyvät ongelmat väittämällä kaikkea aluttomaksi.


Johtopäätöksiä
Hindulaisuuden ja kristinuskon teodikean vertailua

Yhdessä yleisinhimillisen paha parantaa -ajattelun kanssa syy-seuraus suhdetta painottava karman laki sitoo hindulaisuuden ja kristinuskon ajattelua vahvimmin toisiinsa kiinni. Molemmissa uskonnoissa pahuus nähdään oikeudenmukaisena rangaistuksena ihmisen pahuudesta, joskin kristinuskon mukaan kaikki kärsimys ei ole oikeutettua. Esimerkiksi Mooseksen kirjoissa painotetaan lain silmä silmästä periaatetta, mutta Jobin kirjassa kritisoidaan sitä lakihenkistä ajattelua, joka samaistaa kärsivän syntiseen.

Näimme myös, että niin kristinuskon kuin hindulaisuuden varhaisimmissa lähteissä raivokkuus ja väkivaltaisuus yhdistettiin surutta myös Jumalaan tai jumaliin. Traditioiden myöhemmät filosofiat yrittävät silotella uskontonsa rumuutta maalaamalla lukijansa mieleen harmonisen järkikuvan maailmasta ja Jumalasta. Epävarmuuden ja pelon ilmapiirissä lienee ollut uskottavinta ja kiehtovaa uskoa raivoavaan ja voimakkaaseen Jumalaan, joka ei ollut ihmisten hallittavissa. Nykyaikana voi olla vaikea harjoittaa hedelmällistä uskontodialogia vertailemalla pieksääkö vihassaan leppymätön Herra Sebaot itämaiset hirmuvaltiaat kauheudellaan.

Ero kristinuskon ja hindulaisuuden välillä on siinä, että kristinuskossa on vain yksi Jumala ja toiseksi siinä, että kristinuskossa alleviivataan ihmisen syyllisyyttä Jumalan julmuuden syynä. Polyteistinen kansanhindulaisuus on samaa sukua Vanhan testamentin ajan Israelin ympäröivien kansojen uskonnoille. Molemmat uskonnot näkevät kärsimyksen positiivisena avaimena, jonka avulla kilvoittelija pääsee yhä lähemmäs autuutta. Tässä kohdin tulee kuitenkin vastaan kuilu, joka erottaa hindulaisuuden perinteisestä Paavalin, Augustinuksen ja uskonpuhdistajien kristinuskosta: edellisessä pelastus saavutetaan itse ja se löydetään omasta itsestä, kun taas jälkimmäisen linjan mukaan yksin Jumala pelastaa ihmisen ulkopuolelta ja hänestä riippumatta. Hindulaisuuden kätketyn gnosiksen tai tietoisuuden löytäminen on keskeinen teema myös buddhalaisuudessa, gnostilaisuudessa, teosofiassa sekä New Age -liikkeessä, mutta yhtä lailla samankaltaista ajattelua esiintyy kristinuskon ja islamin mystiikassa.


Hindulaisen- ja kristillisen filosofian teodikean vertailua

Augustinuksen teodikean perusta ja lähtökohdat poikkeavat suuresti hindulaisesta filosofiasta. Augustinus uskoo maailmassa vaikuttavaan, mutta siitä erillään olevaan Jumalaan, joka on luonut maailman. Ajalla on alku sekä loppu ja kaikki se, mikä alfan ja omegan välissä vallitsee, on totista totta. Augustinuksen teodikea löytää syyllisen pahaan. Sen koko luonne on kyselevä. Abi Sankaralle maailman ja pahuuden alkuperää pohtiva mieli käy tyhjäkäynnillä. Huomasimme myös Shankaran ja vedantafilosofian käsityksen pahan olemuksesta eroavan Augustinuksen määritelmästä. Augustinuksen ennaltamääräämisoppi ja pelastus yksin armosta eroaa merkittävästi hindulaisesta filosofiasta.

Itämainen ajattelu yleensä syyttää teoreettisempaa länttä siitä, ettei se vedä rintaan uponnutta nuolta irti, vaan kysyy mistä se on tullut ja miksi. Tähän Augustinus voisi vastata koko länsimaailman suulla, että koska nuoli ei omin voimin lähde irti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kysellä, jotta voisi pyytää apua sieltä mistä sitä saa. Kristityt tuomitsevat Shankaran puheet ihmisen sisäisestä jumaluudesta, joka on tietämättömyyden kahleissa, samoiksi valheiksi, millä jo paratiisin käärme viekoitteli ensimmäisiä ihmisiä. Jos Shankara eläisi, hän voisi vastata, että koko länsimainen teologia ja filosofia rakentuvat pelkän kangastuksen varaan.


Loppusanat

Edellä on löydetty saatu monia selityksiä pahan ongelmaan sekä sen alkuperään. Moni kysymys on jäänyt roikkumaan ilmaan. Huomasimme, että hindulaisuus ja kristinusko taistelivat usein samassa rintamassa yhteistä vihollista vastaan, vaikka ainakin kristinuskosta katsottuna erimielisyydet johtivat lopulta kristinuskon eroon hindulaisuudesta. Samoin kävi uskontojen filosofioissa. Jo lähtöoletukset olivat täysin erilaiset.

Teodikeat ovat aina aikasidonnaisia. Ne myös kantavat harteillaan niitä traditiota, joita ihmiset haluavat seurata. Raamatun Jahvea voi nykyään syyttää esimerkiksi barbaarisuudesta, vaikka saman Jumalan vihaa ei Daavidin ja Salomon aikana nähty ongelmallisena. Samoin Augustinuksen teodikeaa voi puolustaa kritisoimalla nykypäivän filosofiaa ja uskonnollisuutta. Aina on kuitenkin pyrittävä kaivautumaan perimmäisiin kysymyksiin. Esimerkiksi hindulaisuuden vastaus pahuuden ongelmaan käy ymmärrettäväksi vasta silloin, kun porautuu sen historiaan sekä oppeihin karman laista, todellisuudesta ja Jumalasta.

Ei mikään teodikea kykene selittämään pahaa niin että valittaminen loppuisi. Niiden tehtävä on antaa selitys miksi kärsimys on osamme ja opettaa miten se on voitettavissa. Paras teodikea ei siis niinkään lukitse kuulijoitaan johonkin oppirakennelmaan, vaan antaa vapauden mahdollisimman rikkaaseen elämään, missä paha on lopulta voitettavissa. Kärsimyksen kohdatessa kukaan ei ole kiinnostunut teodikeasta kuin auttavasta kädestä, joka kulkee rinnalla ja osallistuu toisen kärsimyksiin.