Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 2/4

Peter Wenzel, Adam and Eve in the Paradise 

2. Augustinolainen teodikea

2.1 Augustinuksen käsitys pahasta

Kirkkoisä Aurelius Augustinuksella (354–430 jKr.) on suurempi vaikutus lännen teologiaan kuin yhdelläkään muulla vanhan ajan teologilla. Hän paneutui myös pahan ongelmaa menneisyytensä, aikansa ja ympäristönsä tähden. Augustinus oli manikealainen ennen kääntymistään kristinuskoon. Tämä sittemmin kuollut uskonto lainasi dualisminsa zarathustralaisuudesta ja käsitti pahan itsenäisenä prinsiippinä. Käännyttyään kristinuskoon Augustinus hylkäsi manikealaisen dualismin, sillä se rajoitti Jumalan kaikkivaltiutta. Hän löysi uuden tavan käsittää paha uusplatonisti Plotinoksen kirjoituksista.

Plotinoksen mukaan on olemassa täydellisen tuonpuoleinen Yksi, joka on kaikkien määrittelyjen ulkopuolella. Tämä Yksi on kaiken ja kaikkien ulkopuolella ja samalla niiden lähde. Tämä ei tarkoita luomista, sillä se edellyttäisi tahdon tai aktiviteetin sitomista Yhteen. Plotinoksen mukaan kaikki mikä on olemassa, virtaa eli emanoituu Yhdestä niin kuin valo virtaa auringosta. Tässä järjestelmässä paha ei ole muuta kuin ei-olevaa. Tämä ei tarkoita täydellistä olemattomuutta vaan jotain täysin erilaista kuin autenttinen oleminen, negatiivista ja passiivista. Uusplatonistina Plotinos yhdisti pahan aineeseen.

Augustinus omaksui Plotinoksen käsityksen pahasta. Hänellä paha oli hyvän puutetta eli toisin sanoen pahalla ei ollut mitään itsenäistä olemista tai entiteettiä. Paha oli Augustinukselle parasiittistä tai negatiivista olemista, kuin sokeutta näkemiseen verrattuna. Pahaa voi siten olla vain jos on jotain hyvää. Paha tulee maailmaan jos joku luopuu ja lakkaa olemasta siinä paikassa ja tilassa mihin hänet on luotu. Emanaatio-oppia tai aineellisen maailman samaistamista pahuuteen Augustinus ei hyväksynyt. Hän piti luomiskertomuksen mukaan kaikkea Jumalan luomaa hyvänä.

2.2 Vapaa tahto pahuuden syynä

Paavalia, Tertullianusta (n. 155 - 230) ja Cyprianusta (n. 200 - 258) seuraten Augustinus perusti antropologiansa Raamatun syntiinlankeemuskertomukseen. Ensimmäiset ihmiset, Aadam ja Eeva, rikkoivat Jumalan käskyä ja söivät kielletystä puusta. Sen takia kaikki luotu on suistunut paratiisin ihanuudesta kuoleman varjoihin. Jumala ei siis luonut pahuutta vaan Jumalan luomat vapaat luodut valitsivat sen. Näin pahuuden syy ja alku piilee ihmisen valitsemassa vapaudessa. Jumala jää täydellisen syyttömäksi.

Augustinus tulkitsee Eedenin käärmeen langenneeksi enkeliksi, jonka Jumala oli ennalta määrännyt suistumaan tuhoon. Käärme ei kuitenkaan pelkällä omalla viekkaudellaan pettänyt Aadamia. Augustinuksen mukaan hän oli jo ennen kiusausta sydämessään kääntynyt pois Jumalasta. Ihminen oli pahankurinen ja hänellä oli himo tehdä väärin jo ennen lankeamistaan. Mistä tämä pahuus sai alkunsa? Tähän Augustinus ei vastaa.

Augustinuksen perisyntiopin mukaan Aadamin luonto periytyy isältä pojalle. Niin jokainen ihminen on tuomittu seuraamaan syntistä luontoaan laveaa tietä kohti kadotusta. Hänen mukaan pahuuden nuoli on syntinä ihmisen olemuksessa, eivätkä mitkään teot tai kilvoitukset saa revittyä sitä irti. Ainoa toivo on Jumalan valmistama pelastus, Jeesuksen sovituskuolema ristillä, joskin tämän oven Jumala avaa vain valituilleen.

2.3 Puolustus: Alvin Plantinga

Tunnetuin ja ajankohtaisin Augustinolaisen teodikean kannattaja on amerikkalainen filosofi Alvin Plantinga (1932 –). Plantingan kuningasajatuksen mukaan usko kaikkivoipaan ja täydellisen hyvään Jumalaan ei ole ristiriidassa maailman pahuuden kanssa jos otetaan huomioon, että paha johtuu vapaiden ja rationaalisten luotujen olentojen toiminnasta. Plantingan mukaan maailma, jossa on vapaudesta johtuvaa pahuutta, on parempi kuin maailma ilman vapautta. Sitä paitsi pahuus voi lisätä maailman hyvyyttä. Plantingan mukaan on mahdollista, että Jumala ei voinut luoda maailmaa, jossa olisi vain moraalista hyvää, sillä vapaa tahdon sisällyttäminen luomiseen rajoitti Hänen mahdollisuuksiaan. Jumala ei voi aiheuttaa tai määrätä vapaita luotuja, sillä muuten he eivät olisi vapaita. Miksi Jumala ei sitten voinut luoda maailmaa, jossa kaikki ovat vapaita ja tekevät vain hyvää? Tämä väite on loogisesti mahdollinen. Jumala olisi voinut luoda tällaisen maailman, mutta koska Hän ei voinut niin tehdä, hän ei ole Kaikkivoipa.

Plantinga vastaa ongelmaan turmeltuneisuuden käsitteellään. Sen mukaan on loogisesti mahdollista, että on henkilöitä, jotka eivät voi olla tekemättä pahaa. Lisäksi saattaa olla niin, että me olemme kaikki tällaisia henkilöitä. Tästä Plantinga tekee johtopäätöksen, että on mahdollista, ettei Jumala voinut luoda maailmaa, jossa on moraalista hyvää, mutta ei moraalista pahaa. Tästä seuraa se, että ihmiset ehkä tekisivät pahaa kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tätäkin ajatusta voi kritisoida: eikö Jumala olisi voinut luoda vain turmeltumattomia luotuja kuten esimerkiksi niitä enkeleitä, jotka eivät langenneet? Joka tapauksessa Plantingan augustinolainen vapaan tahdon puolustus on yhä nykyäänkin varteenotettava vaihtoehto selittää kuinka Kaikkivoipa ja täydellisen hyvä Jumala voi olla olemassa pahuudesta huolimatta.

2.4 Kritiikki: John Hick

Augustinuksen kristillisen teodikean valta-asema alkoi horjua humanismin ja valistuksen aikoihin. Sen käsitys ihmisen perisynnistä ja sidotusta tahdosta ei sopinut yhteen modernin ihmiskuvan kanssa. Meidän ajallamme Augustinusta on kritisoinut esimerkiksi brittiläinen uskonnonfilosofi ja teologi John Hick (1922–) kirjassaan Evil and the God of Love.

Paitsi ensimmäisen Mooseksen kirjan räikeästä ylitulkinnasta, Hick soimaa Augustinuksen käsitystä pahasta, joka vaikuttaa ilmestyneen paratiisiin tyhjästä. Hänen mielestään täydellisen hyvän olennon lankeaminen syntiin on ristiriitaista ja käsittämätöntä. Jumala olisi voinut luoda kontingentteja luotuja, jotka eivät lankeaisi, mutta ei kuitenkaan luonut. Siksi hän on viime kädessä vastuussa pahasta, vaikka kuinka syyttäisimme ihmistä. Augustinuksen mukaan lankeemus olikin osa Jumalan ikuista suunnitelmaa. Hick ei myöskään siunaa Augustinuksen määritelmää pahasta vaan katsoo, että pahuus ja synti pitäisi nähdä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen epäonnistumisena.

Augustinolaisen teodikean kilpailijaksi Hick nostaa sielua valmistavan teodikean. Tätä kutsutaan myös ireneaolaiseksi teodikeaksi sen muotoilijan kirkkoisä Irenaeuksen (n. 130–202 jKr.) mukaan. Irenaeuksen mukaan Jumala loi ihmiset epätäydellisiksi ja epäkypsiksi lapsiksi, joissa oli Jumalan kuva ja potentia kehittyä Jumalan kaltaisuuteen. Irenaeukselle ensimmäiset ihmiset olivat siis lapsia, joiden tottelemattomuus ei ollut koko luomakunnan kironnut kapina vaan pelkästään heikkojen ja haavoittuvaisten luotujen Jumalan myötätunnon apuun kutsuminen. Hick omaksuu tämän tulkinnan. Hän katsoo, että se sopii paljon paremmin yhteen meidän tuntemamme evoluutioprosessin kanssa toisin kuin käsitys täydellisestä alkutilasta.

Hick seuraa Irenaeuksen käsitystä elämästä, joka hänen mukaansa on asteittaista hengellistä kasvua kohti sitä kirkkautta, jonka näemme Jeesuksessa Kristuksessa. Pahan kautta opimme tuntemaan ja valitsemaan hyvän. Maailma, jossa hyvyys ja pahuus vallitsevat, on Jumalan ihmiselle määräämä ympäristö kehittyä moraalisesti. Jumala ei voinut luoda suoraan ihmistä yhteyteensä, koska se olisi rajoittanut ihmisen vapautta. Siksi hän asetti ihmisen maailmaan eli episteemiseen etäisyyteen itsestään, jolloin luodut voivat vapaasti valita joko synnin tai Jumalan rakastamisen. Kirjansa lopussa Hick pitää olemassa olevaa maailmaa parhaimpana, sillä moninaiset kärsimykset ja haasteet, joita joudumme kohtaamaan auttavat meitä kasvamaan rakkautta, myötätuntoa ja muita hyveitä, sanalla sanoen kasvamaan Jumalan kaltaisuuteen.