Käärmeen munan munija - pahan ongelma ja etiologia kristinuskossa ja hindulaisuudessa 1/4

 

Johdanto            

Olemassaolomme lävitse on ammuttu pahuuden nuoli, joka on kyllästetty kärsimyksen myrkyllä. Pahuutta näyttää olevan kaikkialla ja kuitenkin sitä on mahdotonta osoittaa sormella. Se piinaa niin syntisiä kuin hurskaita eikä kipu mene pois vaikka kolmasti pyytäisi. Jos Jumala on olemassa, jos Hän todella on Kaikkivaltias ja täydellisen Hyvä, kuinka pahuutta voi olla? Mistä paha on saanut alkunsa ja kuka siitä on vastuussa?

Teodikea tarkoittaa Jumalan oikeanmukaisuuden puolustamista maailman sekasorron syytöksiltä. Tässä kandidaatintutkielmassa käyn ensin läpi lännen perinteistä teodikeaa Raamatun ja Augustinuksen valossa ja tämän jälkeen yritän luovia idän hindulaisuuden monihaaraisia vesiä ja selvittää onko sillä ratkaisua pahuuden ongelmaan. Julkaisen tutkimuksen 4 osassa. Raamatun teodikea -kappaleen päälähteenä olen käyttänyt Antti Laadon ja Johannes C. De Moorin toimittamaa kirjaa Theodicy in the World of the Bible (2003), Augustinus -kappaleessa John Hickin teosta Evil and the God of Love (1966) ja hindulaisuus -osiossa Katja Hyryn ja Juha Pentikäisen toimittamaa yleisteosta Uskonnot maailmassa (2004) sekä Arthur L. Hermanin tutkimusta Evil and the Indian Thought (1976). Muut lähteet löytyvät kirjallisuusluettelosta.   

 

1. Teodikea Raamatussa

1.1. Monoteismi

Usko yhteen Jumalaan on muinaisen Israelin suurin ja kauaskantoisin perintö jälkimaailmalle. Monoteismi ei vyörytä pahaa muiden jumalien tai pahojen henkien vastuulle vaan sulkee kaikki vallat ja voimat valtapiirinsä sisään. Israelilaisten Jahve on suvereeni hallitsija, joka puhdistaa maan synnin kirouksesta (5. Moos. 32:43). Yksin Hän lähettää kuoleman (1 Sam. 2:6), luo onnettomuuden (Jes. 45:7) ja antaa käskyn surmata pakanoiden sotajoukot, naiset että lapset (5. Moos. 20:16–17). 

Persiasta Israeliin harhaillut Saatana ei kammennut Jahvea valtaistuimelta. Syyttäjä sai paikan Luojansa jalkojen juuresta. Kaikki ihmistä kohtaava paha, olipa kyseessä sairaus, kuolema, sota tai luonnonkatastrofi, on siis täydellisesti Jumalan vallassa. Vaikkei tekstien perusteella kaikkea pahaa voidakaan laittaa Jumalan syyksi ja vastuuksi, Hän on se, joka hallitsee ihmiskohtaloita sallimalla kärsimyksen ja päättämällä milloin on kunkin aika maksaa teoistaan.

Korostaessaan Jumalan ankaruutta ja pyhyyttä, juutalaisten kirjoituksissa alleviivataan samalla jatkuvasti Hänen hyvyyttään, anteeksiantoaan ja kanssakulkemista. Jumalan laupeus pitää Hänen vihansa suitsia käsissään. Herra pelastaa Nooan, Lootin ja Rahabin tavoin hurskaat lähettämästään hävitykseltä. Useimmat maininnat Jumalan tuhovimmasta tulee nähdä syntisten oikeudenmukaisina tuomioina, joiden avulla tai kautta Jahve pelastaa omansa. Israelilaisten kulku Kaislameren yli on tästä hyvä esimerkki.

 

1.2 Kärsimys Raamatussa

Kärsimys oli juutalaisille Jumalan rangaistus. Sen syy ei piillyt Jumalan oikullisuudessa vaan ihmisen synnissä ja kapinoinnissa Jumalan asettamaa moraalilakia vastaan (5. Moos. 28). Tällä periaatteella selitettiin myös maailman kurja tila: hyvästä Eedenistä jouduttiin lähtemään tottelemattomuuden takia (1. Moos. 3). Paluu Jumalan yhteyteen oli kuitenkin mahdollista ja siksi ratkaisu syntiin ja kärsimykseen oli katumus ja parannuksen teko. Ajatus ansaitusta kärsimyksestä periytyi kristinuskoon ja vaikutti vahvasti lännessä ennen valistuksen esiinmarssia. 

Kärsimys nähtiin usein myös positiivisesti: se oli elämän teologi, joka opetti kantajalleen Jumalasta (Job. 42:1–6, Snl. 3:11–12). Viimeistään pakkosiirtolaisuuden ikeen alla ajatus eskatologisesta, hyvittävästä teologiasta alkoi saada laajaa kannatusta. Tämän teologian painottama idea vainotuista ja sorretuista hurskaista, jotka Jumala korottaa viimeistään tuonpuoleisessa puhkesi kukkaan kristinuskossa.

Vanhassa testamentissa on muitakin vastauksia kärsimyksen ongelmaan. Vaikeuksien uskottiin esimerkiksi tuovan hurskaan lähemmäs Jumalaa (Ps. 6, Job 42:5). Ongelma saatettiin myös väistää vetoamalla Jumalan salattuun viisauteen, josta ihmismieli ei saa otetta (Job 28:20–21). Pyhät kirjoitukset kuten esimerkiksi Saarnaajan kirja tai Paavalin kirje roomalaisille tulevat toisinaan lähelle determinismiä.

Uusi testamentti peri vanhan liiton käsityksen kärsimyksestä, sen syystä ja kohtaamisesta. Sillä oli kuitenkin uusi viesti kansoille: ilosanoman keskipisteessä roikkui syyttömänä kuollut, synnit ristinkuolemallaan sovittanut, messias Jeesus Kristus, joka oli Jumalan Poika. Hänessä huusi se vanhassa liitossa kuiskattu ajatus kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka ei katso syvyyteen välinpitämättömänä vaan valitsee itse kärsimyksen ja kuoleman pelastaakseen lapsensa synnin kirouksesta. 

Uuden testamentin kirjoitukset nimeävät kärsimykset ja vainot kristittyjen tunnusmerkeiksi. Kristinusko ei väistä saati pelkää pahuutta. Sen kirous on sovitettu, jolloin sen voi kohdata jo voitettuna, rohkeudella ja toivolla. Apostoleille ja marttyyreille kärsimys ei ollut ongelma vaan ilo ja etuoikeus seurata mestarinsa jalanjäljissä.

 

1.3 Raamatun- ja nykyajan teodikea

Suhtautumisessa pahuuden ongelmaan on vuosisatojen vaihtuessa tapahtunut suuri muutos. Kyse ei ole pelkästään myyttisen kielen pukemisesta filosofian toogaan. Leibnizistä alkaen pahuus johti kysymykseen Jumalan mahdollisesta syyllisyydestä. Ennen valistusta ja 1700-lukua kristinusko antoi vastauksen pahan ongelmaan. Uudella ajalla kysymys asetti kristinuskon kyseenalaiseksi. Kun Usin maassa kiusattu ja luonnottomasti kärsinyt Job sai rauhan Jumalan majesteettisuudesta ja kaikkivaltiudesta, uuden ajan eurooppalaiselle saman Jumalan kohtaaminen ei enää ollutkaan ratkaisu ongelmaan vaan sen lähtökohta. Vanhalla ajalla kärsimyksien koulussa alettiin automaattisesti epäillä itseä, omaa syntistä luontoa ja kykenemättömyyttä ymmärtää salattua Jumalaa, mutta valistuksen järki-ihminen osoitti syyttävän sormensa kohti Jumalaa. 

William Blake, Job Rebuked by his Friends. 

Kristinuskon pitkä, yli tuhatvuotinen erämaavaellus keskiajan pimeydessä, voidaan katsoa päättyneen 1300-luvulla syntyneeseen renessanssiin. Luvatussa maassa kärsimys menetti osan tarkoituksestaan kun Jumalan koulu oli ohi ja kilvoittelijoiden rautapaidat ruostuivat luostarien kellareissa. Humanismin ja valistuksen muovaamasta jumalasta kitkettiin viha ja ankaruus samalla kun ihmiskuva muuttui vähitellen pahasta hyväksi. Pahuus joka tapauksessa virtasi yhä maailmankulun suonissa, joten ei ollut ihme, että ajan saatossa yhä useampien nyrkki nousi kohti taivasta.

Huolimatta asenteellisesta muutoksesta Raamatun ja nykyajan suhtautumisessa pahaan on nähtävissä monia samankaltaisuuksia. Valitus kuului ihmisluontoon jo psalminlaulajien, tuomarien ja profeettojen aikaan. Ihminen lienee aina kysynyt miksi viattoman täytyy kärsiä, miksi hyvät joutuvat kärsimään enemmän kuin pahat ja miksi Jumala ei tee mitään auttaakseen. Myös kirjoitusten maailmassa usko Jumalaan oli julmuuden panoksena ja kiusaus liittyä skeptikkojen joukkoon yhtä suuri kuin tänäänkin. Kysymys on teoretisoitunut: tämän päivän uskovat yrittävät voittaa uskottomat puolelleen filosofisilla argumenteilla, kun taas psalmistit ja profeetat vetosivat yksinkertaisesti Jumalaan, joka on oikeudenmukainen pahasta huolimatta.