Lauluja turvallisesta tilasta

Johdanto 

Tämä on arvostelu Piia Laasosen toimittamasta kirjasta Nuoren seurakunnan veisukirja 2025 (Kirjapaja 2024) Punainen veisukirja on uusinut nahkansa kahdennentoista kerran. Arvioin kirjan lauluja kristillisen sanoman sekä esteettisen tason perusteella. Tärkeä – joskin vaikeasti määriteltävä – on myös nykynuorten elämistodellisuuden tavoittaminen sekä mukana laulettavuus, jossa totean kirjan onnistuvan paremmin kuin vuoden 2020 painoksessa. Uutta painosta tulee ruotia myös sen perusteella, kuinka hyvin se onnistuu päivittämään sarjaa uusilla kappaleilla. Määrällisesti tämä onnistuu: lauluja on 131, joista puolet sarjassa ennen julkaisemattomia.

Kirjan yleisilme on toimiva. Plussaa ropisee selkeästä hakemistosta, Instagram-linkistä, josta lauluja voi kuunnella, kitaran, pianon ja ukulelen otetaulukoista sekä kirjan taakse lisätystä tunnustusmateriaalista. Otsikointi – ihminen, rukous, aika, toivo – on liian ympäripyöreä. Nyt ihmisyysosio sisältää mm. laulun paruusiasta, avioliitosta, kristittyjen yhteydestä sekä läheisen kuolemasta. Otsikoita olisi voinut olla enemmän ja selkeämmin sisältöä kuvailevia.

Ihminen

Osio on sanomaltaan kirjan maallisin. Se ei itsessään haittaa, mutta lyriikat jäävät välistä leijumaan yleisluontoisina: ihminen on ihme, elämä rankkaa, mutta merkityksellistä. Luomisteema on luonteva aloitus, mutta nyt ihminen Jumalan kuvana on erotettu neljännen osion luomakunta-lauluista. Epämääräinen fiilistely kalvaa, ainakin kappaleissa Sitkeä sydän, Laula ihmisille, Aurinko nousee, Kartta väärinpäin, Taskut täynnä toivoo, On niin helppo olla onnellinen, Elämä, Olet vapaa. Tarinallisuutta ei tahdo löytyä tai sitten se jää keskeneräiseksi kuten lauluissa Kuningas palaa ja Mitä silmät ei nää. Laulut Paradoksi ja Anna mun etsiä onnistuvat, mutta ristin karttamisen huomaa.

Hienoa, että Tuu mun vaimoksen on taas mukana. Ihastus- ja seurustelulauluja olisi voinut painattaa rohkeasti muitakin. Osion radiohitit eivät erotu edukseen – poikkeuksena Juha Tapion vahva Sinun vuorosi loistaa. Eve & Ossi hurmaavat lauluillaan Kummallinen kaipaus ja riemastuttavalla Sä olet tie. Tommi Kaleniuksen Elämäpuu on kömpelyydessäkin herkkä ja sanomarikas. Sakari Heikkilän Unelmia on kaunis ja puhutteleva, vaikka ei olekaan Herra Ylppöä tai Tuure Kilpeläistä kristillisempi.

Laulut rakentavat nuorten tilan kaiketi hyvin, joskin esimerkiksi aikuisen burnout Juha Tapion Rakastetussa tai Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen -kappaleen viimeiset voimat ovat aika aikuismaista lyriikkaa. Lauluissa Katson peiliin ja Et ole turhaan täällä esiintyy tyypillinen reppana: ”Katson peiliin, näen sen, pienen aran ihmisen” Samaistuuko nuori? Yksinäisyydestä ei kirjassa ole laulua, vaikka juuri tässä on aikamme syöpä. Edellisen painoksen Valo kohtaa varjon olisi sopinut, kenties jopa Ellipsin Lintu joka lensi ikkunaan.

Rukous

Nyt kirja ryhdistäytyy kristillisesti: kirjan evankeliumi ei olekaan paikan löytäminen maailmassa, vaan syntien anteeksisaaminen ja kolmiyhteisen Jumalan lahjoittama ikuinen elämä. Jumalan vihasta tai kadotuksesta eivät tämänkään osion laulut (valitettavasti!) kerro. Osio alkaa teologisen vahvasti jumalanpalveluksen kaavaa seuraten: lauluja johdantoon, synnintunnustukseen, kiitokseen, uskontunnustukseen, ehtoolliseen ja päätökseen. Osion lopussa on ylistyslauluja. Näiden väliin jäävä Happoradion Pelastaja onkin vähän eksyksissä. Laulun voi tulkita rukoukseksi, mutta sen lyyrinen minähän rakastaa kurjuuttaan!

Osion uudet laulut solahtavat vanhojen klassikoiden sekaan, enkä osaa niitä pahemmin kehua tai moittia. Kriittisen sana kuitenkin laulujen liiallisesta samankaltaisuudesta. Sanoitukset Jumalsuhteesta sopivat, mutta esimerkiksi kasteesta kertova laulu olisi rikastuttanut kokonaisuutta. Tämä olisi ollut perusteltua: kirjan alun laulut painottavat luomista merkitysten lähteenä, vaikka Jumalan lapsiksi tullaan vasta kasteesta. Yhteislaulut välittävät seurakuntayhteyttä. Jukka Salmisen Turvapaikka kuvaa kauniisti samaa ajatusta. Eikö maailmanlaaja, eri kansat, kielet ja kulttuurit sisäänsä sulkeva Kristuksen ruumis olisi kuitenkin oman, Tilkkutäkki 2:n arvoinen aihe – kenties tärkeä nuorillekin välittää?

Maksettujen viulujen Sinun on valta onnistuu yhdistämään huimasti runsaan teologisen arsenaalin, hengellisen sodankäynnin sekä tyyneen Jumalan rauhan tilaan. Kas, mainio folkyhtye Viitasen Piia tekee veisukirjadebyyttinsä rukouslaulullaan Jos yhtä pyytää saisin. Onko kristillinen, nuorilähtöinen, mukana laulettava? Mikäli kelpaa, sittenhän bändin mestariteos Tuntemattomalle Ainolle tai laulun lähisukulainen, Vesa-Matti Loirin koskettava jäähyväislaulu Ystäväni olisi sopinut myös kokoelmaa rikastuttamaan.

Aika

Osiossa on rakenteellisia ongelmia: Lauluja on puolet vähemmän kuin aiemmissa osissa. Jakso alkaa kirkkovuodella, mutta joulusta hypätään Getsemaneen, eikä vuosi etene pääsiäistä pidemmälle. Mukaan olisi voinut ottaa laulun Mariasta, paastosta, helluntaista, miksei myös mikkelinpäivästä ja tuomiosunnuntaista. Uudenvuodenaaton kelpo Aika on olisi sopinut tänne paremmin kuin ykkösosioon. Osio jatkuu ilta- ja aamulauluilla, mutta jälkimmäisiä kirjassa onkin vain yksi, Jaakko Löytyn mallikas Aamulaulu. Lisukkeeksi olisivat sopineet esimerkiksi kauniit Hiljainen kaupunki sekä Taas yllemme aurinko saa.

Chris Ricen joululaulun suomennos on hyvä veto, samoin kirjan muut englanninkieliset tekstit. Sakari Heikkilän Hän teki kaiken on hieno esimerkki kirjan monista muista laadukkaista ja sanomarikkaista lauluista. Hienoa, että Ihmemaahan siirtynyttä Tarvo Laaksoa huomioidaan, mutta laulaja on nyt juuttunut ikävyytensä istuimeen. Kenties mieheltä olisi löytynyt jotain parempaa tarjottavaa?

Toivo

Viimeinen osio tapailee luomakunnan vehreitä ihmeitä ikivihreillä Simojoki-Kaskinen-Löytty -valteillaan. Kirjan uusi löytö Innea riimittelee kivasti kappaleella Kädenjälki kuninkaan. Markus Koskinen – J.Jyrä -laulut sopivat. Mukaan olisi toki voinut myös poimia parin parhaimman, luontolaulujenkin joukkoon istuvan rukousballadin Varjoista valoon. Eve & Ossi duetto Sielläkin on luonteva itkekää itkevien kanssa -laulu, mikä osaa kuitenkin myös tarttua käteen ja ohjata valoon.

Pyhitysaihe nousee välähdyksenomaisesti esiin. Aihe on vaikea, ei paitsi kirjalle, vaan koko hyvinvointiyhteiskuntamme kristillisyydelle. Kirjassa vieraus ilmenee siinä, että heikoista huolehtiminen, vääryyden kantaminen ja fariseuksia suurempi vanhurskaus liukenee omien unelmien vaalimiseen ja Pave Maijasen Pidä huolta -kappaleen hyväntekeväisyyteenkampanointiin. Tosin Simojoki-Löytty -lyriikoissa arkinen työn tekeminen yhdistyy Jumalan ekonomiaan.

Päätössanat

Uusi veisukirja onnistuu tehtävässään päivittää sarjaan uusia lauluja sekä pitää yllä myönteistä ja rikasta kristillistä sanomaa laulujen kautta. Kirja säilyttää parhaat suosikit – vain Tommi Kaleniuksen Sormusta jäin kaipaamaan. Muutama kappale jää kallelleen vanhurskauttamiseen olemassaolon perusteella, mutta varsinaiseen harhaoppisuuteen ruvetaan vain kömpelössä Mestaripiirroksessa.

Kriittinen sana kirjan riskejä kaihtavasta kesyydestä. Lauluvalinnat toistavat samoja aiheita ja tunnelma on kuin kirkkojen joulukonserteissa. Olisiko vaikka Anssi Kelan Ilves, Pate Mustajärven ja Juha Tapion Taivas on täynnä, Sarasteen Villit Koirat, Löytyn Miksi kiusaat, Jarkko Martikaisen Kaikki me kuolemme pian tai Jipun Vakavana vie sopineet, tuoneet kokoelmaan ristiä ja rosoa?

Me olemme ehjiä ja rikkinäisiä, onnellisia ja onnettomia, valossa ja pimeydessä. Kristillinen laulu koskettaa ja kutsuu orjantappuroista Jumalan valtakunnan kirkkauteen.