"Tämä on loukkaus! Vaadin, että ammut minua!" Don Rosan parhaimmat 8/10

19. Sammon salaisuus

Roope äkkää, että hänellä on hallussaan pala Elias Lönnrotin muistikirjasta. Kadonnut sivu johdattaa ankat Suomeen ja Kalevalaan, myyttisten hahmojen ja aarteiden pariin.

Tämä on Don Rosan pisin ja kenties kunnianhimoisin ankkari. Rosa vie usein sankarimme autenttisiin paikkoihin maailmassa, joten Suomi ja Helsinki eivät ole poikkeuksia. Nyt vain tuonpuoleiset henkilöt ilmestyvät visiitille. Jakson heikkous on ilmeinen: Juttu sinkoilee paikasta kolmanteen. Rosa vielä alleviivaa ongelmaa viittauksella Normandian maihinnousuun (alkuperäiskäännöksessä Gettysburgin taistelu). Lisäksi tarinassa on ikävää kömpelyyttä. Väinämöinen törröttää veneen perällä, paatti ilmestyy tyhjästä ja maailmojen liittymäkohdat on hakemalla haettuja.

Vähemmästäkin on ankkojen hatut lentäneet ilmaan. Louhi on kammottava ilmestys.

Motkotan kuitenkin vain hetken. Rosa on tehnyt rohkean vedon piirtäessään vieraan maan myyttiset hahmot ruutuihinsa. Väinämöinen, Louhi ja kumppanit näyttävät pahuksen komeilta! Vain Rosalla on tarvittavaa kaistapäisyyttä tuomaan Ankkalinnan yhteen Kalevalan kanssa. Kokonaisuus toimii kuitenkin hienosti, jopa erinomaisesti. Akun ja Kuoleman kohtaaminen sekä koko jutun jälkinäytös kuuluvat Rosan ankkatarinoiden riemuikkaampiin hetkiin. Louhen saapuminen Helsinkiin - puhumattakaan maailman toisimmaksi suurimmasta sammakosta - on kuin voinokare Kauppatorilta ostetun kalakukon päällä.



Roopen Lönnrot-takauma toimii kuin junan vessa, samoin motiivi lähteä Suomeen, pieni Kalevala-tiivistys (voi, taivas mitä kaikkea tähän jaksoon on ahdettu!) sekä astraalisiirtymä toiseen maailmaan. Äkkiä mukaan tulee ihokarvat pystyyn nostattavaa jylhyyttä Kalevalan mitalla. Väinämöisen miekka viuhuu ja kanteleen soitanta saattelee tarinan, ei ehkä erinomaiseen, mutta silti onnistuneeseen loppuhuipennukseen eli Roopen valintaan ikuisuuden ja Ainonsa väliltä.

Kalevala kertoo Suomen muinaisajasta, vaikka runoja on vaikea ajoittaa. Kulttuurillisesti eepos on hyvin merkittävä. Onhan meillä Kalevalan päivä helmikuussa ja Kalevalan henkilöt lastemme ja yritystemme yllä. Joillekin uuspakanoille ja teosofeille opuksen "henki" elää arjessa, mutta muuten innostus ei ole samaa luokkaa kuin sata vuotta takaperin, kansallisromantiikan taidekerhoissa. Elias Lönnrot oli kristitty virsiseppä. Kalevalan lopussa shamanistinen aika väistyy, kun puolukasta raskaaksi tullut Marjatta synnyttää pojan, Karjalan kuninkaan, joka ajaa Väinämöisen pois raukoilta rajoilta. Väinämöinen, tuo pohjolan Orfeus, vannoo kuitenkin palaavansa. Kukahan istuu tänään Suomen valtaistuimella?


Akseli Gallen-Kallelan tulkinta Väinämöisen lähdöstä. Väki tulee taustalla loistavan Jeesus-lapsen luo, mutta muutama ihmettelijä näkyy jääneen pitämään vanhan tietäjän henkeä yllä.

18. Kadonneen kirjaston vartijat

Roope löyttäytyy yhteen Tupun, Hupun, Lupun kanssa etsimään Aleksandrian kirjaston kadonneita niteitä Sudenpentujen käsikirjan ja kenraali Nuuhin avulla. Ankat jäljittävät tiedon aarreaittaa halki historian vuosisatojen, mutta perille on pitkä matka.

Demokraattisessa kansanäänestyksessä tämä jakso olisi varmasti viiden parhaimman Rosa-tarinan joukossa, ellei peräti paalupaikalla. Minä jätin jutun kärkikahinoiden ulkopuolelle. Minusta stoorissa on runsaasti huumoria, mutta kauneimmat kukkaset löytyy muualta- Vitsit ovat ehkä enemmän lapsille sopivia, jos miettii vaikkapa monia koira-gägejä. Tarinassa on toinenkin huomautus. Akun luonne taipuu sohvaperunaksi sanoman läpiajamiseksi, mutta en pidä pintahermo-Roopesta, joka sinkoilee sinne tänne ja luovuttaa heti, kun langan pää katoaa nurkan taa. Tämä käytös ei sovi maailman parhaimmalle aarteenmetsästäjälle.



Onneksi tarinan avut on yhtä helposti havaittavissa. Johdannossa kiiltää taas vanhaa kunnon supenpentumateriaalia. Tarinan voimataso löytyy Aleksanteri Suuren ja Kleopatran hautaluolasta. Ankkojen trippi jatkuu Istanbuliin eli muinaiseen Bysanttiin sekä Venetsiaan ja Espanjan Sevillaan. Jakso toimii paremmin historian oppituntina kuin sarjakuvana. Ankkojen jäljitysmatkaa on jännittävä seurata historian merkkihenkilöiden vanavedessä. Lopun yllärit nostavat jakson parhaimmistoon. Juoni ei ole viiva, se on ympyrä.

Bysanttia on pidetty länsimailla irrationaalisena ja passiivisena valtakuntana, mutta Rosa tietää paremmin: kyseessä oli oppinut, luova ja vahva imperiumi. Kenties valtakunta toimi myös kilpenä, joka suojasi Euroopan kansoja arabeilta. Länsimainen kristikuntahan identifioitui Euroopaksi islamilais-arabien ekspansion myötä 700-luvulla. Konstantinopoli, "toinen Rooma" kesti avaarien, slaavien, persialaisten, arabien, bulgaarien, venäläisten ja turkkilaisten hyökkäykset mm. legendaarisen kreikkalaisen tulen avulla. Idän ja lännen välit menivät pahemman kerran solmuun, kun neljäs ristiretki vuonna 1204 kohdistui Konstantinopoliin osana poliittista valtapeliä. Ottomaanien valtakunta nielaisi kaupungin vuonna 1453. Tästä katastrofista voi lukea vaikkapa Mika Waltarin kirjoittamasta romaanista Johannes Angelos.

Idän kristillisyys eli ortodoksisuus ei kadonnut Bysantin myötä, sillä valtakunnan oppineet olivat tehneet lähetystyötä bulgaarien, serbien ja venäläisten parissa.     

17. Kaikkein mieluisin lahja

Ankkalinnalaiset koettavat kilvan keksiä lahjaa Roopelle, sillä hänen saapumisensa kaupunkiin 50-vuotispäivä on ovella. Lahjakilpailu ja juhla ovat kuitenkin vain Roopen vihollisten juoni hänen rahojensa menoksi.


Tämä juhlakakku on Don Rosan tyylinäyte onnistuneesta pohjasta, täytteestä, kuorrutuksesta ja vaahtokarkeista. Mestari pudottaa naurupommeja lukijan hermoon. Esimerkiksi Karhukoplan visiitti Pelle Pelottoman puodissa sisältää neljä hauskaa vitsiä. Kuka muu sarjakuvataiteilija pystyy samaan? Jaksossa on vieläpä monia Rosan parhaimpia reseptejä, kuten Roopen ilme h-hetkellä sekä dramaattinen suudelma. Muiskis vain!

Kaikkein mieluisin lahja kasvattaa jännitystä kohtaus kohtaukselta. Juttu ei huipennu rahasäiliön ryöstöön, sillä Rosa lyö mustapekkakortin pöytään alamaailman yllätyspirskeissä. Syvällisyys ei aina valssaa sarjakuvaviihteen irtovitsien kanssa, mutta tämä tarina onnistuu rakentamaan dramaattisen kaaren Roopen identiteetin varaan. Loppuruutujen herttarouva ei tarjoile pelkkää siirappia.



Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Tämä tarina hyödyntää hienosti Milla Magian muodonmuutostaikuutta. Tämähän on suorastaan noidan bravuuritemppu. Barksin tarina "Kiukkuinen noita" todistaa, että muodonmuutos on ovelampi ase kuin moukariksi valjastettu meteori. Jaksossa "Milla Magian monet kasvot", Roope menettää kasvonsa noidan taikuuden takia. Transformaatiot on luettu muutenkin noitien peruskykyihin. Raamatun mukaan Saatanakin tekeytyy valon enkeliksi. Muuntautumisessa on jotain pirullista. Kuvittelepa jos vihollisesi ottaisi muotosi ja tekisi kaikenlaisia konnuuksia sinuna. Valehtelussa ja väärän todistuksen antamisessa on jo annos julmaa noituutta.

16. Eldoradon viimeinen valtias 

Etsiessään uponneita aarteita Floridasta, sankarimme saavat vihiä tarunomaisesta Eldoradosta. Kultaisen kaupungin jäljitys vie ankat Saksan kautta Kolumbiaan, mutta vanha vihollinen roikkuu kannoilla, eivätkä historian arvoituksetkaan solahda yhteen kuin palapelin palaset.

Rosa ei itse hehkuttanut tätä retkeä, mutta minun oli pakko päästää se parhaimpien joukkoon runsaan huumorin, historiallisesti kiehtovan ja taidolla sommitellun juonen sekä huiman loppuratkaisun takia.

Rosa pitää riman korkealla kaikissa kolmessa näytöksessä. Hänellä on ilmiömäinen kyky tiivistää monisataasivuiset materiaalit viihdyttävään pakettiin sekä sujauttaa juonen väliin hauskoja hippuja. Luostariepisodi on paraatiesimerkki Rosan kyvyistä rakentaa huumoria ja toimintaa kiehtovissa puitteissa. Eikä saksalainen ravintolakaan ole hullumpi. Hienoa, että suomentajat mahdollistavat lukijoiden kielikylvyt.



Miksi me rakastamme Rosan sarjakuvia? Koska Rosa rakastaa meitä lukijoita. Todisteena on juuri tällaiset tarinat. Niistä voi huomata, kuinka maestro on kääntänyt kaikki kivet ja kannot etsiessään hauskuutta kuin Roope aarteita.

Tässä tarinassa kerrotaan, kuinka chibcha-intiaanit uhrasivat jumalille heittämällä kultaa pyhään järveen. Auringon poika -tarinassa mainitaan myös kullan päätyneen järveen, vaikka uhrausajatusta ei mainita. Uhraaminen Jumalalle, jumalille tai henkiolennoille on yleisuskonnollinen tapa. Raamatussa puhutaan myös paljon uhraamisesta. Uhraaminen on pahemman kerran ristiriidassa valitusaatteen järkiauktoriteetin sekä ateistien ja uskontojen vastustajien mielestä, sillä sadon, karjan, kullan tai ihmishengen uhraaminen on yksinkertaisesti hyödytöntä puuhaa, mikä saa jumalat näyttämään verenhimoisilta olennoilta. Toisaalta uhraamista on kaikkialla; hengen, ajan, rahan uhraamista jne. Minusta ajatus luovuttaa parasta jumalalle yleisen hyvän vuoksi on myös ylevä, olkoonkin, että korkein mahdollinen uhri on kuulemma jo annettu.

15. Kirje kotoa

Roope, Aku ja pojat etsivät temppeliherrojen aarrekätköä MacAnkkojen sukulinnan kätköistä. Roopen kannoilla on parrakas konna sekä hänen menneisyytensä. 

 
Rosalla on kaksi päätöstarinaa, joista tämä neljänneksi viimeinen tarina on toinen. Jakso on mahtava finaali sekä suuri jatko-osa Barksin klassikolle "Vanhan linnan salaisuus" ja Rosan temppeliherra -debyytille. Rosa ei korkannut shampanjapulloa tämän kanssa. Ilmeisesti rima oli katossa. Ehkä Rosaa harmitti, kun hän ei kyennyt piirtämään vaivallakaan yhtä hyvää ja vanhan linnan miljöötä hyödyntävää tarinaa, minkä Barks piirsi kepeydellä. Kenties Rosa katsoi, että tarina on sortuu saippuaan komedian ja toiminnan kustannuksella.

Näissä mietteissä on ehkä perää, mutta onhan tämä verraton tarina. Ei vitsejä tarvitse joka ruutuun. Roopen välienselvittely Matilda-siskon sekä kuolleen isänsä kanssa kantaa hienosti lukijaa ruudusta toiseen. Mahtavaa, että Rosa uskaltaa käsitellä vaikeaa aihetta kaunaa silottelematta. Lukija ei vaivaannu tai odota, milloin perhedraama loppuu, etenkään kun Aku ja pojat osaavat hienosti sovitella vanhusten välejä.

Aarteenmetsästyksenä Kirje kotoa ei sorru toistoon tai historialliseen informaatioähkyyn, vaikka Rosan tapauksessa tämäkin vaara on lähellä. Juoni kulkee sujuvasti kahdella tasolla. Roopen rooli sukunsa ketjussa nivoutuu hienosti yhteen historian suurimman kahdonneen aarteen kanssa. Pelkkä aarteenetsintä ei yksistään toimisi läheskään yhtä hyvin, mutta nyt Aku saa vuolla sarkasmiaan ja sättiä Roopen tärkeysjärjestyksiä. Minusta tässä on samanlainen onnistunut juonikuvio kuin Kaikkein mieluisimmassa lahjassa: pahasta seuraa hyvää. Aku on sopivasti sankari ja sössijä. Viimeisen näytöksen riidan päättävä sovinto jättää lukijan iloisen onnelliseksi. Sovitus avaa rikkauden portit.



Salaseurat ovat salaliittoteorioiden - sekä joiden sarjakuvien - peruskauraa. Temppeliherrat olivat aikanaan suuri järjestö, mutta nykyään heitä ei muisteta, sillä herrojen jäljet häviävät 1300-luvulle. Tunnetuin ja levinnein "salaseura" lienee 1700-luvulla perustetut Vapaamuurarit. Liike tosin näkee, ehtaan esoteeriseen tyyliin, juurensa kaukana muinaisuudessa, kuten Egyptin kukoistuksen tai Salomonin temppelin ajoissa. Kuuluisin suomalainen vapaamuurari oli Jean Sibelius, joka myös sävelsi seuralle rituaalimusiikkia. Salaliittoteorioiden - ja kenties järkevämpien tahojen - mukaan Vapaamuurarius on pohjimmiltaan saatanallinen järjestelmä. Edelleen Yhdysvaltojen dollarin setelissä oleva symboli edustaa vapaamuurarien salaista valtaa, minkä turvin korruptoitunut eliitti saattoi esimerkiksi salamurhata J.F. Kennedyn. Liikkeen salamyhkäisyys ruokkii mielikuvitusta, jota ilman todellisuus olisi ilmeisesti liian tylsää.

14. Temppeliherrojen kätketty kruunu 

Roope etsii apureineen keskiaikaisten temppeliherrojen kadonnutta kruunua. Matkalla ankkojen täytyy selvitä brutopian armeijasta, pedoilta ja voodoo-tohtoreilta sekä mitellä oveluudessa kieroa salaseuraa vastaan.

Tämä tarina on Rosan suurimpia, kirjakokoelman nimikkotarina, jonka historialliseen aarteenmetsästykseen istuu saumattomasti niin suomalaisen A.E. Nordenskiöldin tapaaminen kuin viittaukset Carl Barksin Viisasten kivi -seikkailuun. Rosa pitää suuren paketin taitavasti kasassa, vaikka mukana on takauma, historiaruutuja sekä juoni, joka vie ankat kolmelle mantereelle. Tarinassa aistii hyvän Indiana Jones -hengen.


Nordenskiöld karttojen parissa on enemmän kuin sopivaa, sillä mies omisti peräti 24000 karttaa! Vanhimmat kartoista ovat 1400-luvulta. Kokoelma on nykyään Suomen kansalliskirjastossa.

Jakso toistaa samaa rataa kuin Rosan muut aarresafarit. Siirtymä ensimmäisestä näytöksestä toiseen on liki sama kuin Takaisin Xanaduun -matkassa. Sama kaava ei kuitenkaan ole haitaksi, kun Rosa maksimoi viihteellisyyden hauskoihin hetkiin (etenkin voodoo-nukke episodi on riemastuttavan kekseliäs), jännittävään toimintaan (Jäämerellä riittää säpinää) sekä kutkuttaviin faktoihin historian lehdiltä (temppeliherroista ei kerrottu koulussa). Hyvä tunne pysyy mukana jakson loppuun asti silmiä hivelevän aarteen ja juonen häränpyllyjen myötä.

Tämä sarjakuva ei ole ainoa linkki Nordenskiöldien ja viisasten kiven välillä. August Nordenskiöld oli tutkimusmatkaajamme veljenpojanpoika, vapaamuurari ja kansainvälisesti tunnettu alkemisti. Mies yritti valmistaa viisasten kiveä 1700-luvulla Ruotsin kuninkaan rahoituksella. Herra jopa kirjoitti reseptikirjan "Näin valmistat viisasten kiven". Augustin jalo tarkoitus oli lopettaa rahan hirmuvalta. Kun yritykset epäonnistuivat, alkemisti lähti Afrikkaan perustamaan Uutta Jerusalemia vailla orjuutta. Hanke oli kirjaimellisesti utopistinen ja ilmeisesti mies murhattiin. Nordenskiöldien mahtisuvun - sekä Suomen ensimmäisen perunamaan - tyyssija on kotikunnassani Mäntsälässä. Suvun kartanossa on vieläkin nähtävillä Augustinin alkemistinen uuni sekä kultainen(!) pääkallo.

13. Klondiken keisari

Roope osallistuu Klondiken kultaryntäykseen, mutta rikastumisen esteenä on routainen maa, Kanadan hyinen luonto sekä Yukonin korppikotkat. Kovuuden lisäksi pohjola erämaa tarjoaa lumoavaa kauneutta sekä ikimuistoisia aarteita.

Klondiken keisari on Roope-historiikin huipennus. Kaikista aarrekertomuksista tämä erottuu edukseen, sillä kyseessä on koossa pysyvä ja suoraviivainen kultajahti vailla viittauksia keskiaikaan tai vanhoihin lakipykäliin. Kultu Kimallus on tullut useasti vastaan tämän blogisarjan jutuissa, mutta vasta nyt Roope kohtaa hänet nuoruutensa päivissä. Hienoa, että Kultu on remmissä, vaikka Rosan piirtämistä leimaa vielä kunnioitus Barksin asettamia rajoja kohtaan luovuuden sijaan.


Villiä menoa Alaskan Skagwayssa. Taustan ampumavaatimuksen esittää tuttu hahmo, Wyatt Earp, joka liikkui nurkissa samaan aikaan kun Roope.

Tarinan teemana on periksiantamattomuus, sinnikkyys ja rohkeus. Jakson ensimmäinen näytös tuo hauskasti ja osuvasti esiin, kuinka vaarallinen ja kiero paikka Alaska oli. Toinen näytös käsittelee kiehtovasti kultaryntäystä, luonnon spartalaisuutta sekä onnenonkijoita. Nyt Roope on sankari. Hän on puhdassydäminen ankka, joka kömpii kerubin ohi paratiisiin. Erakkoelämään tuo dramaattisuutta rinnassa kytevä ristiriita kauneuden ja rikkauden välillä sekä jalkaan sidottu ansanaru - Petkunterän velka, joka ajaa Roopen selvittämään välinsä ketkujen kanssa. Dawsonin katuja mittaileva äkäpussi on Rosan parhaimpia ruutuja, mutta kahden kerroksen eksistentiaalisuus piirtyy lukijan eteen kunnolla vasta Yukonin sydämissä.



Toisen näytöksen loppumittelyssä ei ole minulla nokan koputtamista. Rosa ei mässäile väkivallalla, vaan näyttää Roopen pyhän vihan kantaja, joka maksaa pahoille heidän ansaitsemansa palkan. Kahden sivun mittainen kolmas näytös päättää hienosti tarinan sekä Roope historiikin kahdeksan ensimmäistä osaa kymmenvuotiaasta haaveilijasta kovaksikeittetyyn mainariin. Kultajuhlat yksinäisyydessä.

Klondiken kultaryntäys 1800-luvun lopussa alkaisi kadota kollektiivisesta tietoisuudestamme ilman Roope-Ankkaa. Chaplinin Kultakuume on pian 100 vuotta vanha elokuva. Ryntäykseen osallistui peräti 100000 seikkalijaa, joista valtaosa kuoli, sairastui, tuli huijatuksi, pettyi ja palasi takaisin - tai rikastui. Suurin osa vaurastuneista menetti pian omaisuutensa saluunoissa ja pimeillä kujilla. Kultakuumesensaatio alkoi vasta Hanhenmunahipun jälkeen, kun ensimmäiset uusrikkaat saapuivat laman kourissa riutuvaan Amerikkaan. Maajussit, pankkiirit, opettajat, lähetyssaarnaajat, prostituoidut ja jopa pormestarit ryntäsivät Kanadaan ensimmäisellä laivalla. Klondiken kultaryntäys päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä moisen skaalan ilmiötä ole enää tullut. Kultaa toki etsitään edelleen. Esimerkiksi Lapissa toimii monia ammatti- ja harrastelijaprospektoreja. Suurin Lapista löydetty hippu ei ole aivan Roopen löydön veroinen, mutta luumun kokoinen kuitenkin. Joko tunnet kultakuumeen nousevan?