Johdanto
Vuosituhannen vaihde mullisti lasten animaatioelokuvien kenttää. Tietokoneanimaatio alkoi korvata piirtämistä. Disneyn rinnalle putkahti muita tekijöitä, kuten DreamWorks, länteen liitänyt Studio Ghibli sekä Pixar. Ja katso, postmoderni aate tuli pikseliksi. Moderniin liittyy usko järjestykseen, järjen voimaan ja edistykseen. 1900-luvun sotien mainingeista syntynyt postmoderni on edeltäjänsä pessimistinen antiteesi. Tässä esseessä postmodernismi ja animaatioelokuvat selittävät toisiaan kahdeksan skandaalin kautta.
Postmodernismin mukaan metanarraatiot; uskonnolliset, filosofiset ja poliittiset maailmanselitykset ovat menettäneet uskottavuutensa. Kaikkitietävä kertoja on kuollut. Postmoderni elää modernin pilkasta. Niinpä Shrek (2001) alkaa perinteisellä satukirjan avaamisella, mutta sen sijaan, että sukeltaisimme kirjan maailmaan, minäkertoja keskeyttää kertomuksen, repii kirjan sivun irti ja pyyhkii sillä perseensä.
Elokuvan lopussa jätti blokkaa kameran ennen suudelmaa. Postmodernismi voi murtautua ulos tarinan maailmasta, sillä metatasolla ei ole mitään pyhää. Nyt tarina ei olekaan objektiivinen totuus, vaan subjektiivinen näkökulma. Elokuvassa Vaiana (2016) Maui sanoo prinsessalle: ”jos pukeudut mekkoon ja sinulla on eläinapuri, olet prinsessa”. Tämä on metatason repliikki, jonka konteksti on elokuva itse prinsessaelokuvien jatkumossa.
Toy Storyn (1995) Woody on postmodernin maailman lempeä opas. Hän tietää, ettei ole mitään suurta kertomusta, mutta on silti mukavaa olla lapsen lelu. Buzz Lightyear taas luulee olevansa avaruussankari kosmisessa taistelussa pahaa vastaan. Tosiasiassa tämä on osa lelun ohjelmointia, kuten kristinusko tai kapitalismi on osa ihmisen aivopesua. Leluilla ei ole ikuista sielua, mutta Buzz löytää elämän mielekkyyden elämästä itsestään.
Yhteiskuntakritiikki on yhtä vanha ilmiö kuin yhteiskunta, mutta postmodernismi on kyynisyyttä ihanteiden raunioilla. Bambin (1942) maailmassa ihminen on demoninen tuhoaja, mutta metsä on silti rousseaulainen paratiisi, mikä syntyy tuhosta uudelleen. WALL-E (2008) on sen sijaan postmoderni dystopia. Ihminen on sössinyt ja paennut vastuutaan kuplaan. Suuri kertomus ihmisestä on (melkein) kuollut – eläköön romanttinen rakkaus!
Jos moderni korosti aitoa ja alkuperäistä, postmoderni väittää, että kaikki tekstit ovat lainaa, pastissia ja parodiaa. Animaatioelokuvissa huumoria revitään etenkin viittauksilla populaarikulttuuriin. Toisinaan touhu onkin hakemalla haettua.
Toimivaa intertekstuaalisuutta tarjoaa esimerkiksi Shrekin tuolloin tuore lainaus Matrix-kamerakikkailusta, Nemoa etsimässä -elokuvan (2003) AA-kerhon kokousta parodioiva hai-istunto tai Zootopian (2016) irvailu byrokratian hitaudesta. Frozenissa (2013) Anna samaistuu Arendelin linnan maalauksen hahmoihin. Yksi maalaus on toisinto Jean-Honore Fragonardin maalauksesta Keinu. Maalauksen keinu ja naisen irtoava kenkä viittaa seksuaalisuuteen ja neitsyyden menettämiseen.
Yleinen viittauskohde on Tähtien sota, mistä revitään huumoria ainakin Toy Story 2:ssa (1999) ja Lego Elokuvassa (2014). Tavallisesti viittauskohde haetaankin aikuisten maailmasta. Lapset eivät välttämättä hiffaa esimerkiksi Hain tarinan (2004) viittauksia kummisetään, vaikka Robert De Niro lainaakin äänensä mafiahaille. Annammeko postmoderneille animaatioille ruusuja siitä, että ne huomioivat myös aikuiskatsojat vai risuja siitä, että ne hämärtävät rajan lapsuuden ja aikuisuuden väliltä kyseenalaisilla viittauksilla? Lapsi voi kokea levottomuutta tajutessaan, ettei tajua jotain.
Ero on myös siinä, naurammeko me jonkun kanssa vai jollekin. Postmoderni on jälkimmäistä – eli pilkkaamista. Tyylipuhdas esimerkki tätä lajia on Toy Story 2 elokuvan (1999) mainos. Siinä Buzz Lightyear kysyy itsevarmuutta puhkuen, mitä Toy Story 2 olisi ilman häntä. ”Hyvä elokuva?” Woody vastaa. Ice Age (2002) on onnistunut, tai ainakin osuva, esimerkki postmodernista huumorista. Mammutti Mamfred nälvii Sid-laiskiaista kuivan ironisesti halki elokuvan.
Erikseen on mainittava jo kliseeksi muodostunut ”postmoderni lässähdys”. Tarkoitan etenkin elokuvien alkukohtauksissa esiintyvää vitsiä, mikä alkaa uljaalla motiivilla ja eeppisellä musiikilla – kunnes sankari lässähtää nenälleen ja gramofonin neula karkaa paikaltaan. Vitsi löytyy ainakin elokuvista Toy Story 2, Zootopia, Hotel Transylvania (2012), Shrek 2 (2004) sekä Ötökän elämää (1998).
Postmodernille tämä on turhan naiivia ja paatoksellista. Niinpä Pikku Kanasen onnentähti onkin avaruusaluksen osa, joka pasahtaa kanan päähän. Lilon ja Stitchin (2002) päähenkilö pyytää iltarukouksessa ystävää tai enkeliä. Seuraavaksi näemme rukousvastauksen: väkivaltaisen avaruushirviön.
Happy Feetin (2006) laumanjohtaja on laestadiolainen saarnaaja. Ice Age 2:n (2006) hahmogalleriaan kuuluu tuttu postmoderni hahmo, valheprofeetta, joka pönkittää asemaansa hengellisillä visioilla. Rango (2011) tyhjentää pajatson paljastamalla, että pyhä Jumala onkin Clint Eastwood. Postmodernille uskonto on vanhoillinen kritiikin kohde, jolla tosin voi olla merkitystä, vaikka se ei olekaan totta.
Animaatioissa selkeimmät esimerkit hyvän ja pahan rajan hämärtymisestä ovat Itse ilkimys (2010), Hotel Transylvanian Dracula sekä Räyhä Ralf (2012), jolla on häiritsevä motto: ”mä oon paha ja se on hyvä”. Twistiä pitää olla myös prinsessatarinoissa ja siksi Kaksin karkuteillä (2010) tarinan ”sankari” Flynn Rider ei ole jalo prinssi vaan rosvo. Näiden hahmojen pahuus jää tosin pelkäksi imagoksi.
Pohjimmiltaan kaikki lasten animaatiot nojaavat esimerkiksi rakkauteen tai sinnikkyyteen. Postmodernia hapatusta voi kuitenkin nähdä esimerkiksi väkivaltaviihteessä. Itse ilkimyksen kätyrit hutkivat toisiaan. Ice Agen Mamfred-mammutti hyökyttää Sid-laiskiaista kuin vierasta sikaa. Jalot sankarit saavat nyt tehdä tilaa tunareille, itsekkäille liskoille tai ylipäätään hahmoille, joilla ei ole muuta päämäärää kuin nauttia elämästä. ”I hate Mondays” sanoo Shrek 2 -elokuvan Saapasjalkakissa. Kommentti järkyttää minua.
Leijonakuningas on kuollut
Leijonakuninkaan (1994) aloituskohtaus on paraatiesimerkki modernismista. Nouseva aurinko kuvaa jumalallista järjestystä. Mufasa opettaa, kuinka kullakin on oma paikkansa elämän tiellä. Tämä on esimerkki animaatioelokuvan ”suuresta kertomuksesta”. Luonteva ja yleinen aloitus animaatioelokuvissa on myös kirjan avaaminen. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa satua.Postmodernismin mukaan metanarraatiot; uskonnolliset, filosofiset ja poliittiset maailmanselitykset ovat menettäneet uskottavuutensa. Kaikkitietävä kertoja on kuollut. Postmoderni elää modernin pilkasta. Niinpä Shrek (2001) alkaa perinteisellä satukirjan avaamisella, mutta sen sijaan, että sukeltaisimme kirjan maailmaan, minäkertoja keskeyttää kertomuksen, repii kirjan sivun irti ja pyyhkii sillä perseensä.
Elokuvan lopussa jätti blokkaa kameran ennen suudelmaa. Postmodernismi voi murtautua ulos tarinan maailmasta, sillä metatasolla ei ole mitään pyhää. Nyt tarina ei olekaan objektiivinen totuus, vaan subjektiivinen näkökulma. Elokuvassa Vaiana (2016) Maui sanoo prinsessalle: ”jos pukeudut mekkoon ja sinulla on eläinapuri, olet prinsessa”. Tämä on metatason repliikki, jonka konteksti on elokuva itse prinsessaelokuvien jatkumossa.
Toy Storyn (1995) Woody on postmodernin maailman lempeä opas. Hän tietää, ettei ole mitään suurta kertomusta, mutta on silti mukavaa olla lapsen lelu. Buzz Lightyear taas luulee olevansa avaruussankari kosmisessa taistelussa pahaa vastaan. Tosiasiassa tämä on osa lelun ohjelmointia, kuten kristinusko tai kapitalismi on osa ihmisen aivopesua. Leluilla ei ole ikuista sielua, mutta Buzz löytää elämän mielekkyyden elämästä itsestään.
Yhteiskuntakritiikki on yhtä vanha ilmiö kuin yhteiskunta, mutta postmodernismi on kyynisyyttä ihanteiden raunioilla. Bambin (1942) maailmassa ihminen on demoninen tuhoaja, mutta metsä on silti rousseaulainen paratiisi, mikä syntyy tuhosta uudelleen. WALL-E (2008) on sen sijaan postmoderni dystopia. Ihminen on sössinyt ja paennut vastuutaan kuplaan. Suuri kertomus ihmisestä on (melkein) kuollut – eläköön romanttinen rakkaus!
Kummisedän toisinnot
Jos moderni korosti aitoa ja alkuperäistä, postmoderni väittää, että kaikki tekstit ovat lainaa, pastissia ja parodiaa. Animaatioelokuvissa huumoria revitään etenkin viittauksilla populaarikulttuuriin. Toisinaan touhu onkin hakemalla haettua.
Toimivaa intertekstuaalisuutta tarjoaa esimerkiksi Shrekin tuolloin tuore lainaus Matrix-kamerakikkailusta, Nemoa etsimässä -elokuvan (2003) AA-kerhon kokousta parodioiva hai-istunto tai Zootopian (2016) irvailu byrokratian hitaudesta. Frozenissa (2013) Anna samaistuu Arendelin linnan maalauksen hahmoihin. Yksi maalaus on toisinto Jean-Honore Fragonardin maalauksesta Keinu. Maalauksen keinu ja naisen irtoava kenkä viittaa seksuaalisuuteen ja neitsyyden menettämiseen.
Yleinen viittauskohde on Tähtien sota, mistä revitään huumoria ainakin Toy Story 2:ssa (1999) ja Lego Elokuvassa (2014). Tavallisesti viittauskohde haetaankin aikuisten maailmasta. Lapset eivät välttämättä hiffaa esimerkiksi Hain tarinan (2004) viittauksia kummisetään, vaikka Robert De Niro lainaakin äänensä mafiahaille. Annammeko postmoderneille animaatioille ruusuja siitä, että ne huomioivat myös aikuiskatsojat vai risuja siitä, että ne hämärtävät rajan lapsuuden ja aikuisuuden väliltä kyseenalaisilla viittauksilla? Lapsi voi kokea levottomuutta tajutessaan, ettei tajua jotain.
Totorosta tonttuihin
Huumori ei ole postmoderni keksintö, mutta kun suuret kertomukset ja jalot ihanteet katoavat, tilalle tulee vitsien liukuhihna ja sekoilevat hahmot. Esimerkiksi Autot-elokuvassa (2006) on toista sataa irtovitsiä. Eron huomaa jos katsoo Studio Ghiblin elokuvia. Ne ovat immuuneja postmodernismille, eivätkä ne lankea halvaksi viihteeksi. Silti lapseni nauroivat, kun Mei-tyttö lähti ajamaan pikkutotoroa takaa.
Ero on myös siinä, naurammeko me jonkun kanssa vai jollekin. Postmoderni on jälkimmäistä – eli pilkkaamista. Tyylipuhdas esimerkki tätä lajia on Toy Story 2 elokuvan (1999) mainos. Siinä Buzz Lightyear kysyy itsevarmuutta puhkuen, mitä Toy Story 2 olisi ilman häntä. ”Hyvä elokuva?” Woody vastaa. Ice Age (2002) on onnistunut, tai ainakin osuva, esimerkki postmodernista huumorista. Mammutti Mamfred nälvii Sid-laiskiaista kuivan ironisesti halki elokuvan.
Erikseen on mainittava jo kliseeksi muodostunut ”postmoderni lässähdys”. Tarkoitan etenkin elokuvien alkukohtauksissa esiintyvää vitsiä, mikä alkaa uljaalla motiivilla ja eeppisellä musiikilla – kunnes sankari lässähtää nenälleen ja gramofonin neula karkaa paikaltaan. Vitsi löytyy ainakin elokuvista Toy Story 2, Zootopia, Hotel Transylvania (2012), Shrek 2 (2004) sekä Ötökän elämää (1998).
Hyvä haltija on kuollut
Modernismi antoi tilaa Jumalalle sekä hurskaudelle osana hyveellistä elämää. Leijonakuninkaan shamaanipaviaani Rafiki herättää kunnioitusta. Notre Damen kellonsoittajassa (1996) kirkko edustaa Jumalan turvaa. Bernard ja Biancan (1978) kidnapattu Penny-tyttö muistaa iltarukouksensa. Rukouksiin tietenkin vastataan, tähti toteuttaa toiveen ja hyvät haltiat pelastavat päivän.Postmodernille tämä on turhan naiivia ja paatoksellista. Niinpä Pikku Kanasen onnentähti onkin avaruusaluksen osa, joka pasahtaa kanan päähän. Lilon ja Stitchin (2002) päähenkilö pyytää iltarukouksessa ystävää tai enkeliä. Seuraavaksi näemme rukousvastauksen: väkivaltaisen avaruushirviön.
Happy Feetin (2006) laumanjohtaja on laestadiolainen saarnaaja. Ice Age 2:n (2006) hahmogalleriaan kuuluu tuttu postmoderni hahmo, valheprofeetta, joka pönkittää asemaansa hengellisillä visioilla. Rango (2011) tyhjentää pajatson paljastamalla, että pyhä Jumala onkin Clint Eastwood. Postmodernille uskonto on vanhoillinen kritiikin kohde, jolla tosin voi olla merkitystä, vaikka se ei olekaan totta.
Paha flirttailee hyvää
Modernistisissa animaatioelokuvissa hyvä voittaa pahan, sorretut saavat oikeutta ja rakkaus sulattaa jäisen sydämen. Näissä saduissa on moraalinen opetus ja hahmot ovat selkeästi joko hyviä tai pahoja. Postmodernismin mukaan moraali on sairaus ja osa valtaapitävien propagandaa.Animaatioissa selkeimmät esimerkit hyvän ja pahan rajan hämärtymisestä ovat Itse ilkimys (2010), Hotel Transylvanian Dracula sekä Räyhä Ralf (2012), jolla on häiritsevä motto: ”mä oon paha ja se on hyvä”. Twistiä pitää olla myös prinsessatarinoissa ja siksi Kaksin karkuteillä (2010) tarinan ”sankari” Flynn Rider ei ole jalo prinssi vaan rosvo. Näiden hahmojen pahuus jää tosin pelkäksi imagoksi.
Pohjimmiltaan kaikki lasten animaatiot nojaavat esimerkiksi rakkauteen tai sinnikkyyteen. Postmodernia hapatusta voi kuitenkin nähdä esimerkiksi väkivaltaviihteessä. Itse ilkimyksen kätyrit hutkivat toisiaan. Ice Agen Mamfred-mammutti hyökyttää Sid-laiskiaista kuin vierasta sikaa. Jalot sankarit saavat nyt tehdä tilaa tunareille, itsekkäille liskoille tai ylipäätään hahmoille, joilla ei ole muuta päämäärää kuin nauttia elämästä. ”I hate Mondays” sanoo Shrek 2 -elokuvan Saapasjalkakissa. Kommentti järkyttää minua.
Vapaus kaikesta
Jo modernismi oli osa vanhempaa yksilön emansipaatiohistoriaa, kuten postmodernia edeltänyt eksistentialismi. Silti myös postmodernismiin sopii samankaltaistavien yhteisöjen, typerien perinteiden ja annettujen (sukupuoli)roolien vastustaminen. Postmodernismilla on tarkka haju alistaville valtahierarkioille. Kenties ihminen todellakin on ihmiselle susi, kuten Sartre sanoi ja alistamattomuus sula mahdottomuus. Postmodernismi julistaakin peräti subjektin kuolemaa, mutta animaatiot eivät rohkene kuin norsujen hautausmaalle.Peruskuvio sankarista, joka uhmaa sääntöjä, etsii oman tiensä ja pelastaa näin yhteisön on kuitenkin yleinen. Se löytyy ainakin elokuvista Happy Feet, Vaiana ja Urhea (2012). Erilaisuuden ihannointi kuuluu myös postmodernin agendaan. Näin koulutat lohikäärmeesi (2010) elokuvan viikinkiyhteisössä jokainen mies on karski soturi. Elokuvan sankari on kuitenkin hintelä Einstein. Toimisikohan tarina toisinpäin?
Leijonakuninkaan teemalause on ”muista kuka olet”. Toisin sanoen yksilöllä on annettu olemus ja vapaus on kasvamista tuon kuvan mukaiseksi. Tähän sopii esimerkiksi ajatus ihmisestä Jumalan kuvana sekä yhteisön, perinteiden ja uskonnon positiivisuus tarjota konteksti yksilön kasvulle. Postmoderni vapaus on vapautta pois tästä. Odotukset ja roolit ovat ennemmin kahle kuin mahdollisuus.
Animaatiomaailmassa Zootopia vienee ajatusta pisimmälle. Siinä tyttöjänis Judy tahtoo poliisiksi kaikkia rooliodotuksia ja fysikaalisia haasteita vastaan. Elokuvan tunnuslause ”Zootopiassa kuka vain voi olla mitä vain” todistetaan oikeaksi, kun pitkäkorva selviytyy vaikeuksien kautta voittoon. Samoin Kung Fu Panda (2008) viestittää, että tunarista voi kehkeytyä Bruce Lee kansalaisopiston viikonloppukurssilla.
Pocahontaksen palmikot
Sukupuoliroolien muutos huokuu prinsessoista. Lumikki ja Tuhkimo ovat kilttejä kodin hengettäriä, joiden unelmana on löytää prinssi. Heidän tehtävä on näyttää kauniilta. Kaikki tiet vievät suudelmaan, avioliittoon ja sanoihin: ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Piirroselokuvien alkuaikoina naisen seksuaalisuus (ilman miestä) oli vaarallinen voima. Noidan omena tappaa Lumikin. Ruusunen vaipuu sadan vuoden uneen pistettyään sormensa värttinään.Ariel (1989) hämmensi jo pakkaa, mutta Urhean Merida, Croodien (2013) Eep, Mulan (1998) sekä Pocahontas tekevät selkeän pesäeron perinteisestä naisen roolista. Pocahontas on aktiivinen nainen, joka uhmaa isänsä tahtoa. Lopulta hän pelastaa miehen, eikä lähde tämän mukana uuteen maailmaan.
Toisaalta ysäriprinsessat tarvitsevat vielä peilin vastakkaisesta sukupuolesta. Tässä mielessä Frozen menee askeleen pidemmälle, sillä Elsan kasvutarinaan ei liity lainkaan prinssiä. Leffa vieläpä irvailee prinsessoille, joilla on ensitreffit alttarilla – eli kaikille entisen aikojen daameille. Elsasta tulee kaunis, rietas ja onnellinen, kun hän riisuu sosiaaliset odotukset, säännöt ja roolit yltään. Onko tässä saavutettu feminismin kirkkain kruunu? Ei vielä. Kuningatar Elsan valta näyttäisi poissulkevan hänen mahdollisuutensa rakkauteen. Feministi tivaa, miksi mies voi saada sekä vallan, että rakkauden, mutta nainen vain toisen.
Perinteiset prinssit ovat samasta puusta veistettyjä. Aladdinissa (1992) on kuitenkin jo annos pelimiestä ja Frozenin Kristoff on häpeämätön juntti. Nyt unelmien prinssien tilalle ilmaantuu kehnoja poikaystäviä kuten Toy Story 3:n (2010) Ken tai Lego Elokuvan (2014) Batman. Ihmeperhe -elokuvissa (2004, 2018) leikitellään sukupuolirooleilla ja nähdään perinteistä poikkeavia ratkaisuja, kun Herra Ihme jää kotiin hoitamaan muksuja samalla kun Neiti Rajaton jahtaa rosvoja.
Studio Ghiblin elokuvissa käsitellään ihastumista ja kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen ihastuttavalla huumorilla ja lempeällä ymmärryksellä. Kaunis esimerkki on Kiki-noidan lähtö suureen kaupunkiin Kikin lähettipalvelussa. Kikin ystävät kysyvät, mahtaako kaupungissa olla poikia. Kysymyksestä seuraa hiljaisuus, kunnes tytöt purskahtavat nauruun. Miksi he nauravat? Koska he ymmärtävät olevansa lapsia, joille seurustelukuviot eivät vielä kuulu. Raja on tiedostettu. Pojat saavat tulla, jos ovat tullakseen.
Juopunut Cupido
Modernismi korostaa seksuaalisuuden saralla yleispätevää moraalia eli heteroseksuaalista siveyttä, mutta postmodernit lastenrainat ovat kuin Foucaultin märkä uni. Aatteen symboliksi sopisi Kaksin karkuteillä -elokuvan pervo Cupido.
Lasten animaatioissa tulee vähän väliä vastaan räävittömiä vitsejä, jotka pääsevät seulan läpi joko sen takia, koska lapset eivät kuitenkaan tajua niitä tai siksi, ettei mitään seulaa olekaan. Anna sanoo Kristoffille: ”koolla ei ole väliä”. Toy Story 3:ssa Perunapää letkauttaa: "Hey, nobody takes my wife's mouth except me!"
Nykyään lasten elokuvissa voi havaita perinteisestä mallista poikkeavaa seksuaalisuutta. Esimerkiksi Shrek 2 -elokuvan Pinokkio on ristiinpukeutuja. Homoseksuaalisuus oli ennen sairaus ja homomies yhteiskunnan vihollinen. Niinpä Peter Panin (1953) arkkivihollinen Kapteeni Koukku (huomaa epäluonnollinen, fallinen ase) sieppasi pieniä poikia merirosvolaivalleen, joka olikin totaalinen gay cruise. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet ja konservatiivit ja liberaalit ovat saaneet kilvan bongata lasten elokuvista kaikenkarvaisia sivuhahmoja, jotka ovat ehkä homoja. Lego Batman Elokuva (2017) herätti pahennusta homoadoptiolla, vaikka kaikki tiesivät, että Bruce Wayne ja Batman ovat yksi ja sama henkilö.
Viittaako Frozenin Elsan emansipaatio kaapista tulemiseen? Ainakin jatko-osan suhteen on käyty vääntöä ja vetoomus ”Don’t make Elsa a lesbian in Frozen 2” kiertää bittiavaruudessa. Sitä ei tosin tarvitse enää pelätä, että Disney tekisi avoimesti homoseksuaalisen elokuvan. Pixar kun jo julkaisi aiheesta lyhytelokuvan In a Heartbeat (2017).
Arvoja kaadetaan niin nauan kuin niitä on. Entä sitten? Joskus hamassa muinaisuudessa rajojen haku ja koettelu oli teini-ikäisten hommaa. Onko postmodernismi myös postfaktualismia, postbiologismia, puhdasta fiilistelyä?
VastaaPoista