Sateenkaarikirkkomme

Johdanto

Tässä kirjoituksessa tutkailen Priden ja kristinuskon yhteensopivuutta. Olen käsitellyt aihetta aiemmin toiseuskäsitteen kautta kirjoituksessani Taistelu piirakasta sekä samaa sukupuolta olevien avioliittokysymystä dialogissani Syntiä syvempi. Nyt keskityn symboliikkaan sekä sateenkaarimessuihin.

Vuosi 2025 alkoi Ylen luterilaisen kirkon sateenkaarimessulla. Arkkipiispa Tapio Luoma puhui sateenkaariseuroissa toukokuun Kirkkopäivillä. Sateenkaarimessujen pitäminen tai pitämättömyys on monissa seurakunnissa itsestäänselvyys, toisissa seurakunnissa asia jakaa päättäjiä ja seurakuntalaisia. Sateenkaarimessujen ohella kiistellään avioliiton laajentamisesta samaa sukupuolta oleville pareille.


Arkkipiispa Tapio Luoma sateenkaariseuroissa. Kuva on vahvan symbolinen: lippu, karitsa ja risti. Violetti väri yhdistää Pride-lippua ja piispan paitaa. Kristinuskossa hallitsijaan usein yhdistetty violetti liittyy piispan tehtävään toimia Kristuksen edustajana.

Sateenkaarilipusta

Pride-lippu syntyi vuonna 1978 Kaliforniassa pääarkkitehteinaan Gilbert Baker sekä Lynn Segerblom. Lipun innoittajina ja esikuvina toimivat kiinalainen viiden rodun lippu, veljeydenlippu, rauhanlippu, Judy Garlandin esittämä Over the Rainbow sekä The Rolling Stonesin She’s A Rainbow. Sateenkaarilippu henkii hippiliikkeen psykedeelistä värimaailmaa, rajattoman rakkauden julistusta sekä seksuaalisen vallankumouksen norminpurkutalkoita – jopa LSD-trippiä. Tarkoitus oli luoda protestimerkki ja tunnus sorretuille homoseksuaaleille. Lippu oli alkujaan kahdeksanvärinen, mutta pinkki (seksuaalisuus) sekä turkoosi (taide/taikuus) jäivät lipusta pois käytännöllisistä syistä. Sittemmin lippu on saanut uusia tulkintoja, joista tunnetuin on intersektionaalinen ja transukupuoliset huomioiva progressiivinen Pride-lippu.


Gilbert Baker esiintyy pinkiksi maalattuna ja ristiinnaulittuna Jeesuksena drag-esiintyjien kera San Franciscon Pride-paraatissa vuonna 1990. Symbolisen provokaation tarkoitus oli vastustaa kristittyjä, jotka vastustivat homoseksuaalisuutta. Kristus saattaa siis toimia oikean ja väärän tuomarina myös Pride-liikkeessä.

Pride-lipun punainen väri kuvaa elämää ja verta, oikeutta elää. Oranssi symboloi parantumista ja eheytymistä hylkäämisestä, erilaisuudesta sekä AIDS-kriisistä. Keltainen kuvaa auringonvaloa – toivoa, iloa sekä Pride-näkyvyyttä, vihreä homoseksuaalisuuden luonnollisuutta sekä luonnon monimuotoisuutta. Sininen edustaa harmoniaa, sisäistä tasapainoa, rauhaa ja yhteisöllisyyttä. Violetti kuvaa lipun henkistä ydintä, homoseksuaalien sisintä identiteettiä ja sielua.

Värit ja niiden merkitykset ovat myönteisiä ja inklusiivisia. Toisaalta ne sopivat heikosti yhteen kristillisen värisymboliikan kanssa. Esimerkiksi kullankeltainen ja valo kuvaavat Jeesusta, violetti katumusta ja paastoa, musta puolestaan syntiä ja kuolemaa. Pride-vihreän luonnollisuus vaikuttaa vastareaktiolta Roomalaiskirjeen sanoille samaa sukupuolta olevien välisen seksuaalisen kanssakäymisen luonnonvastaisuudelle. Pride-liike myös korostaa itse määriteltyjä seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, jotka eivät välttämättä perustu ruumiillisuuteen eli luontoon.

Lipun ja liikkeen nimi alleviivaa samaa vastakkaisuutta: homoseksuaalisuus ylpeytenä (Pride) tai häpeällisenä himona (kristinusko). Ylpeyden vastakohta on nöyryys. Tämä on kristillinen hyve. Raamatussa toistetaan: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.”

Kristinusko antaa seksuaalisuudelle ja sen toteuttamiselle myönteisen sisällön osana Jumalan luomistyötä, mutta rajaa tämän miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Kristinusko korostaa siveellisyyttä, esimerkiksi 6. käskyssä ”älä tee huorin”. Priden korostus on seksuaalinen vapaamielisyys ja sääntöjen purkaminen.

Violetti väri edustaa yleisluontoista hengellisyyttä. Siten se sopii paremmin New Age henkisyyteen kuin kristinuskoon. Pride-lipun henkisyys on anti-institutionaalista, antidogmaattista ja antiteististä. Tämä ei yhdistä ihmisiä kristillisen Jumalan väkevän käden, vaan seksuaalisen identiteetin sekä henkisen universumin alle.

Lipun värit vastaavat pitkälti chakroja, hindulaisen ihmiskuvan mukaisia ihmisen energiaspiraaleja – tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Segerblom on kertonut selvänäkijä Edgar Caysen auravärihenkisyyden inspiroineen häntä. Hengellinen perusta rakentuu ihmisestä itsestään käsin. Kristinuskossa ihmisyyden perusta on luominen: ihminen on Jumalan kuva ja hänen rakkautensa kohde. Langenneena jokainen ihminen on syntinen ja luonnostaan Jumalan vihan alla. Kristitty on pelastettu, jonka identiteetin perustus on Jeesus Kristus.

Kristinuskossa sateenkaari kuvaa liittoa, sovintoa ja Jumalan ikuista armoa Nooan ja vedenpaisumuskertomuksen myötä. Baker riisui sateenkaaren näistä merkityksistä vapauttaakseen sen universaaliksi homoyhteisön symboliksi. Nooan arkki ja vedenpaisumus kuvaavat myös lopun aikojen synnillisyyttä ja pelastusta. Kristinuskon näkökulmasta Pride-lippu kuvaa armon sijaan syntiä sekä antikristuksen juonia matkia Jumalan ilmoitusta, vääristää sitä ja siten eksyttää ihmisiä.

Pride-lippu ja kristinusko

Pride-lipun kristillinen omaksuminen tarkoittaa sitä, että sateenkaarella on kaksi toistensa kanssa ristiriitaista merkitystä. Symbolit voidaan tulkita päällekkäisiksi esimerkiksi siten, että Jumalan armo luetaan myös homoseksuaaleille. Kristillisenä symbolina sateenkaari on kuitenkin jo universaali. Pelkän seksuaalisen halun tai suuntautumisen tekeminen armon kohteeksi on vierasta kristinuskolle. Uusi symbolimerkitys voi myös syrjäyttää vanhan. Sateenkaarimessujen sateenkaari on Bakerin, ei Nooan sateenkaari.

Lippua kantava karitsa kuvaa kristinuskossa Jeesusta uhrikaritsana sekä synnin ja kuoleman voittajana. Pride-karitsan tarkoitus lienee se, että kristinuskon sanoma (ikuisesta elämästä) koskee myös homoseksuaaleja. Tämä välittyy kuitenkin huonosti. Voitonlippu ylösnousemuksen symbolina on poissa. Kuvan sanoma on pikemminkin se, että Jeesus kannattaa Pride-sanomaa tai jopa se, että Kristus kuoli saattaakseen Pride-arvot voimaan. Viesti on harhaanjohtava. Jeesus ei evankeliumien mukaan aja Pride-sanomaa. Pride-liikkeen sanoma seksuaalisuudesta ja henkisyydestä ei kysy kristillistä uskoa, vaan pysyy yleisluonteisella tasolla.




Tämän mainoksen voi tulkita siten, että Jeesus antaa rauhansa myös homoseksuaaleille. Voi myös pohtia Jeesuksen rauhan ja Pride-rauhan yhteensopivuutta. Jeesuksen rauha ei tarkoita rauhaa maailmalta, eikä ahdistusten puutetta, vaan häntä itseään, rauhaa Jumalassa, Hänen huolenpidossaan ja lupauksissaan. Pride-liikkeen rauha ei kuitenkaan ole Jeesuksen rauhaa, sillä lippu ei sitoudu kristinuskoon. Siksi mainos on ristiriitainen: kristinusko antaa yhdenlaista rauhaa, Pride toisenlaista. Mikäli Pride-rauha samaistetaan Jeesuksen rauhaan, herää kysymys, mihin kristinuskoa tarvitaan, jos saman rauhan saa muualtakin.




Tässä banderollissa on Pride-värit, miehen, naisen sekä transsukupuolisuuden tunnus sekä Jumalan Moosekselle lausuma itseiloimitus. Ilmaus ’minä olen’ on Jumalan nimitys, jolla myös Jeesus viittasi jumaluuteensa. Oheinen mainos antaa ymmärtää, että sukupuolisuudella, myös transsukupuolisuudella, kenties myös seksuaalisella identiteetillä, on samankaltainen perusta. Pride-identiteetit eivät kuitenkaan ole jumalallisia, Pyhän Hengen luomia identiteettejä, eikä edes luotuisuuteen perustuvia Jumalan kuvia, vaan henkisiä ja seksuaalisia identiteettejä. Jumalallisen ikuisen olemisen vastakkaisuus itse valitun, keksityn tai ilmoitetun identiteetin välillä on räikeän suuri – varsinkin jos tämä identiteetti ei ankkuroidu edes katoavan ruumiimme kudelmiin. Minä olen -ilmausta käytetään myös New Age -liikkeessä ihmisen jumalallisuuden osoittamiseen. Banderolli vie Mooseksen kirjan sanat lähelle tätä tulkintaa.



Kristinuskon ja Priden yhteensopivuutta sanoitetaan usein rakkaudella. Mainoksen viesti on sikäli oikea, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä omana kuvanaan riippumatta tämän seksuaalisista mieltymyksistä. Pride-värit ja teksti ”sellaisena kuin olet” ovat kuitenkin myös ongelmallisia. Heprealaiskirjeen mukaan ”ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen”. Tämä johtuu siitä, että ihminen on paitsi luotu myös langennut. Langenneet tarvitsevat pelastajakseen Jeesusta. Mainos vähintäänkin uhkaa vesittää kristillisen uskon Pride-sanomaan yhteensopivaksi sivuuttamalla lankeemuksen, lunastuksen ja pyhityksen ja julistamalla ”evankeliumina” Jumalan yleistä rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Pride-liikkeen ongelma on se, että se ei erottele tekoja persoonasta tai identiteetistä. Se ei liioin erottele seksuaalista kiinnostusta, kiusausta tai orientaatiota identiteetistä. Mainoksessa on sama ongelma, sikäli kun se samaistaa ihmisen hänen tekoihinsa.



Tämän julisteen teksti on Paavalin 1. korinttilaiskirjeen rakkauden korkean veisun huipennuksesta. Korinttilaiset olivat rakkaudessa epäonnistuneita, keskenään riiteleviä ja entiseen pakanalliseen siveettömyyteen helposti sortuvia kristittyjä. Kirjeessään Paavali kirjoittaa: ”Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet.” Veisun kohdassa ”rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti” Paavali käyttää samaa sanaa kuin roomalaiskirjeen samaa sukupuolta välisien seksuaalisen käyttäytymisen tuomitsevassa kohdassa. Pride-liikkeen edustajat – ja yhtä lailla me muutkin – olemme pikemminkin apostolin opetuksen kohteena kuin hänen julistamansa rakkauden toteuttajia. Paavali käyttää agape-sanaa, jumalallista ja itseään uhrautuvaa rakkautta. Mitä tällä on tekemistä itsekkään rakkautemme, himojemme, luontomme ja lihamme kanssa?



Luterilaisen kirkon Tulkaa kaikki -liike viestittää progressiivisella sateenkaarilipulla. Lipun inklusiivinen viesti on sikäli oikea, että Kristus kuoli aivan kaikkien ihmisten puolesta. Kristinuskoon lippu sopii kuitenkin huonosti. Raamatun luomiskertomuksessa Jumala luo ihmisen mieheksi ja naiseksi. Kahden sukupuolen todellisuus näkyy esimerkiksi 4. käskyssä ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” sekä käskyn luterilaisen katekismuksen selityksessä: ”Jumalan tahto on, että jokaisella lapsella on isä ja äiti.” Transsukupuolisuuden liputtaminen on kyseenalaista, koska se johtaa helposti Jumalan luoman ruumiin ja sukupuolen idealistiseen väheksymiseen. Samalla se hämärtää sukupuolieroja sekä normalisoi mielenterveysongelmia ja sukupuolenkorjausleikkauksia.

Sateenkaarimessuista

Sateenkaarimessut noudattavat erityismessujen logiikkaa: pitäydytään jumalanpalveluksen kaavassa ja kirkkovuodessa liturgisine väreineen, mutta huomioidaan kohderyhmää kutsutuissa, avustajissa, lauluissa, puheissa, rukouksissa ja koristeluissa. Toisinaan sateenkaarimessuissa kirkon värisymboliikan mukainen alttarivaate, saarnatuolin kirjaliina tai papin stola on korvattu Pride-väreillä. Sateenkaarimessun helppous ja haaste on siinä, ettei kirkkovuosi keskity ihmisen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin. Messuun tuotu sateenkaarilippu tulee kristillisen järjestyksen ja julistuksen keskelle: siunaus Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, synnintunnustus, uskontunnustus, puhe Jumalasta kaikkivaltiaana, ehtoollinen Jeesuksen ruumiina ja verenä… Kuinka nämä sopivat yhteen Priden kanssa?



Aurinkolaseihin sonnustautunut ja hymyilevä Jeesus kutsuu ihmisiä sateenkaarimessuun. Hänen hiuspantansa julistaa rajattoman rakkauden sanomaa. Onko tämä Jeesus sama Jeesus kuin evankeliumeissa, kristinuskossa ja luterilaisuudessa?


Tutkailin sateenkaarimessujen saarnoja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäseltä, piispa emerita Irja Askolalta, Ani Iivanaiselta, Eeva Järviseltä, Tarja Pyyköltä, Sirkku Laitiselta, Päivi Vähäkankaalta, Late Mäntylältä, Kati Elorannalta sekä Kati Jansalta. Kristillinen ja luterilainen sanoma Jumalan laista ja evankeliumista oli heikosti esillä. Painopiste on pelastuksen sijaan luomisessa. Kontekstualisointi ei sinänsä ole ongelma, mutta sanoma keskittyy liikaa ihmisen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin sekä rajanvetoon näiden hyväksymisen ja tuomitsemisen, uhrien ja sortajien välillä. Saarnat, jotka sivuuttavat tuonpuoleisuuden ja armahtavan Jumalan, ovat poliittista aktivismia ja ihmisviisautta.

Saarnojen Jeesus on sorrettujen puolustaja ja lempeä rinnallakulkija. Korostus on Jumalan turvassa ja siinä, ettei Jumalan kanssa tarvitse pelätä. Kristuksesta syntien sovittajana ja maailman tuomarina ei puhuttu, ei liioin Jumalan pelosta. Sateenkaariteologia jää alkutekijöihinsä. Mitä käy sateenkaari-ihmiselle, jos hän ei usko Jeesukseen? Mikä on Priden ja Raamatun suhde? Mitä kristityn tulisi hyväksyä ja mitä tuomita seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden saralla? Mitä luomiskertomus ja 6. käsky tarkoittavat? Leväperäinen sanoma ilmenee kehnoissa viholliskuvissa: ihmisyyden, rakkauden ja tunteiden kieltäjissä.

Luterilaisen kirkon virret ovat muuttuneet lempeämmiksi, säyseämmiksi ja teologisesti kevyemmiksi viimeisimpien uudistusten (1986, 2015) myötä. Virsien saarnat riettaudesta tai lihan himosta ovat vaihtuneet yleismoraalisiin ja abstraktimpiin ilmaisuihin. Liekö kehitys hyvä, huono vai vähän molempia? Joka tapauksessa pehmentyminen sopii kristinuskon ja Priden fuusiota toteuttavan sateenkaarimessun pirtaan. Hoivaava hengellisyys resonoi sateenkaarilipun oranssin kanssa. Laululistalla saattaa olla esimerkiksi Pia Perkiön Kosketa minua, Henki tai luomisen hyvyyttä sanoittava Luojan kaunein ajatus.

Kaunis Silmäni aukaise, Jumalani lienee yleinen virsi sateenkaarimessuissa. Sanoihin yhtyminen ei edellytä kristillistä uskoa. Suosittu on käsittääkseni myös virsi Rakkaus, kun kuvaksesi. Laulu on kristinopin mukainen, mutta erikoinen personifioidessaan rakkauden toimijaksi. Tämä mahdollistaa virren yleisluontoisen tai New Age -henkisen tulkinnan. Jaakko Löytyn ihana Sateenkaariunet on tulkittavissa Pride-aktivismin mukaisesti. Sanoituksiin voi uskonnoton ja ateistikin yhtyä. Suosittu lienee myös hiljaista voimaa henkivä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Virren sanoittaja, natsien vankina kuollut Dietrich Bonhoeffer, opetti kuitenkin perinteistä kristinuskoa, missä haureus on synti ja seksi tulta vain miehen ja naisen välisen avioliiton tulisijassa.

Päätössanat

Rogier van der Leudenin Viimeinen tuomio, 1400-luvun alttaripaneeli kuvaa Jeesusta Tuomarina, joka istuu maalauksen keskellä, seitsemännessä paneelissa, sateenkaarella. Hänen seuranaan ovat Maria ja apostolit sekä kuolleiden tekoja punnitseva arkkienkeli Mikael. Kuolleet heräävät ikuiseen autuuteen tai kauhuun.

Katson kristinuskon ja Pride-liikkeen sopivan huonosti yhteen. En löydä mitään Pride-liikkeen edustamaa hyvää, mitä kristinuskosta puuttuisi. Sen sijaan löydän paljon sellaista, joka johtaa harhaan kristillisestä uskosta ja järkevästä elämästä.

Kristinusko asettaa seksuaalisuuden turvalliseen tilaan, avioliittoon, missä mies ja nainen sitoutuvat toisiinsa, kunnes kuolema heidät erottaa. Kristillisessä uskossa olemme suhteessa Jumalaan kokonaisvaltaisesti niin ruumiin kuin hengen, seksuaalisuuden kuin sukupuolisuuden saralla. Tähän suhteeseen mahtuu ilo seksuaalisuudesta, jopa ylpeys siitä, sekä sen toteuttaminen. Miehen ja naisen välinen eroottinen suhde ei ole liian maallinen kuva Jumalan ja hänen omansa välisestä suhteesta. Yksin tämä mahdollistaa varsinaisen rakastelun, yhdeksi lihaksi tulemisen sekä lasten saamisen.

Sateenkaarilippu nousee antinomismin salkoon inklusiivisuuden naruin. Inklusiivisuuden ylikorostus on rajattomuutta, joka ei tunnusta eroa maailman ja kristinuskon välillä. Pride korostaa epäterveellä ja freudilaisella tavalla ihmisen seksuaalisuuta. Seksuaalisesta vapaamielisyydestä ja sen karnevalisoinnista seuraa kuitenkin vähemmän seksiä ja vähemmän nautintoa sekä enemmän kärsimystä ja epäterveiden seksuaalisten tekojen ihannointia.

Kristinuskossa Kristus jakaa ihmiset kristittyihin ja epäuskoisiin, meihin ja muihin. Pride asettaa Kristuksen paikalle lippunsa, yhteisönsä ja yksittäiset jäsenensä. Keskeiseksi nousee Pride-sanoman ja identiteetin hyväksyntä. Tätä on mahdotonta sovittaa yhteen kristinuskon kanssa. Sateenkaariaate ei haasta vain kristillistä ja järkevää käsitystä ihmisen seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Harha ulottuu laajemminkin ihmiskuvaan sekä käsitykseen synnistä, pelastuksen tarpeesta, Kristuksesta ja Jumalasta.

Keskeinen kysymys on se, keitä haluamme olla – kristittyjä Herramme sateenkaaren alla vai heitä, jotka sanoutuvat Hänestä irti ja yrittävät luoda oman onnensa ilman häntä, omasta itsestään käsin? Seuraammeko pinkkiä vale-Jeesusta vai todellista Kristusta?

Hasta la vista baby

Are you gonna bark all day, little doggie, or are you gonna bite?

Tämä kirjoitus on puheenvuoro pastori Lauri Kemppaisen puheeseen Mikkelin synodaalikokouksessa vuonna 2022. Puhe – Kristinuskon kauhu ja pelastus – on julkaistu artikkelina Vartija-lehdessä. Synodaalikokouksien tavoitteena on vahvistaa ja tukea osallistujien luterilaista pappisidentiteettiä. Vartija-lehden tarkoitus on ”olla kirkkokurin ja tunnustuksen vartija.”

Laurin artikkeli käsittelee universalismia eli näkemystä, jonka mukaan kaikki ihmiset pääsevät lopulta taivaaseen. Asiaa on käsitelty hienosti mm. pastori Petri Tikan ja teologi Ville Auvisen debatissa. Lauri kirjoittaa paitsi Raamatusta, luterilaisuudesta, myös itämaisista uskonnoista sekä populaarikulttuurista.

Tekstini otsikot ovat elokuvarepliikkejä.

Oh, you think darkness is your ally? You merely adopted the dark. I was born in it.

Lauri pohtii aluksi lankeemusta eli sitä, mistä meidät ihmiset tulee pelastaa. Hän toteaa olevamme synnin, kuoleman ja Perkeleen vankeina. Juuri muuta luterilaista antia ei tekstissä valitettavasti olekaan.

Lauri ei tekstissään vahvista luomisen hyvyyttä. Sen sijaan hän yhtyy hindulais-buddhalaiseen kosmologiaan, missä maailma on illuusio! Ilmeisesti hän luulee tämän sopivan yhteen kristinuskon kanssa, vaikka näkemysero on ilmeinen. Laurin mukaan ”me elämme läpeensä langenneessa maailmassa, jossa asiat eivät ole koskaan niin kuin niiden pitäisi olla.” Tämä inhorealismi yhdistettynä hindulaiseen näkemykseen näennäisestä pahasta on ristiriitaista.

Laurin mukaan kauhufiktio todistaa maailman hirviömäisyydestä. Hän todistaa – aivan oikein – että todellinen kauhu on painajaistakin pahempaa. Laurilla ei ole kuitenkaan tarjota muuta esimerkkiä tästä reaalikauhusta kuin holokaustista lukeminen. Niin, meillähän ei ole muuta kuin tietoa keskitysleireistä, ei muistoja, eikä varsinkaan kokemuksia.

Me elämme sohvan, viihteen ja puudutuspiikkien maailmassa.

Itselleni tulee mieleen todellisesta kauhusta se, kun ystäväni, johon luotin ja joka söi minun pöydässäni, kääntyi minua vastaan. Hän tuli takaisin ja antoi poskelleni ystävän suudelman. Muistan myös, kuinka nihilismi, vieraista kaamein, ilmestyi kynnykselleni. Mieleni kävi niin synkäksi, että menetin kykyni liikkua. Makasin sohvallani kuin unihalvauksessa tunnissa toiseen. Sikäli kun rikkinäinen tahtoni tahtoi yhtään mitään, se janosi ainoastaan syntejä.

Tällaisten kokemuksien jälkeen Laurin kirjaviisaus ei jaksa vakuuttaa.

Kristillinen vastaus syntiin on synnin tuomitseva Jumalan laki. Lauri sen sijaan kavahtaa lakia. Hänen esityksensä on antinomistinen. Hindulainen pahuuskäsitys ja omasta elämästä ulkoistettu kauhu sopinevat yhteen.

Laurin artikkeli käsittelee Jumalaa ja kauhua, mutta välttää näiden yhdistämistä. Antinomistinen jumala on kiva jumala. Kauhu ja Jumalan pyhyys kuuluvat kuitenkin yhteen niin Siinainvuorelta Golgatalle kuin kolonialistisen Kongon pimeyden sydämestä kotisohvillemme.

There's no moral order as pure as this storm. There's no moral order at all. There's just this: can my violence conquer yours?

Siinä missä Luther heitti paholaista mustepullolla, Lauri viskaa reformaattoria Molotovin cocktaililla. Hän antaa ymmärtää, että Luther oli pahempi nero kuin Adolf Hitler, sillä hänen hirviöjumalansa tuomitsee ihmisiä helvettiin. Lauri perustelee näkemystään lainaamalla Lutherin teosta Sidottu ratkaisuvalta. Hän ei kuitenkaan rajaa kritiikkiään vain yhden teoksen ylilyönteihin. Niin tuomitsevan Jumalan tuomitseva pappi esiintyy tavanomaisena uskontokriitikkona.

Mikäli kadotustuomioita jakava ja ennalta toiset pelastukseen valitseva Jumala on Laurin mielestä vastenmielinen, eikö hänen tulisi hyökätä myös Jumalan sanaa vastaan? Sanoohan Jumala: ”Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon” ja Jeesus ”monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja”.

Katson, että oppi kadotuksesta on Paavalin kuvailemaa ”vahvaa ruokaa”.

Voisiko toisaalta nk. voluntarismi – tahdon asettaminen ensisijaiseksi – erottaa Lutherin ja Raamatun? Laurin voluntarismikritiikki muistuttaa Palasia-blogin ex-luterilaisen ortodoksin Andreaksen ajatuksia. Ei vakuuta. Kaikki kirkkokunnat – jopa luterilaiset – kantavat filosofista painolastia. Eivät luterilaiset teologit ole kuitenkaan välttämättä edes kuulleet voluntarismista.

Lauri ei tavoita Lutherin tarkoitusta. Reformaattori tahtoi pitää kiinni siitä apostolisesta todellisuudesta, jonka mukaan ihminen on luonnostaan synnin vanki. Sidottu ratkaisuvalta puolustaa luterilaista pelastusoppia yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Mikäli ihmisessä olisi lankeemuksesta vapaa tahto, aristoteelinen substanssi, platonistinen mieli tai buddhatietoisuus, se kätilöisi pelastuksen, jolloin kristillinen armotalous kumoutuisi.

Only you city folks call it ‘nature’. Here we say forest, meadow, river, rock, path. Things you can point at.

Lauri kirjoittaa Aristoteleesta kuin skolastikko. Filosofi kirjoitti olevaisten syistä. Niistä keskeinen Laurille on päämääräsyy eli se, mitä kohti vaikkapa siemenen – tai ihmisen – on tarkoitus kehittyä. Lauri yhdistää ajatuksen ristiin – ilmeisesti sekä ihmistä että Jumalaa ohjaa hänen mukaansa rakkaus. Ajatus on epäluterilainen. Lutherin mukaan Aristoteles on teologialle samaa kuin pimeys valolle. Aristoteelisen teologian virhe on siinä, että se samankaltaistaa Jumalan ja ihmisen rakkauden. Ihmisen rakkaus on egoistista kunnian teologiaa, rakkautta hyvään, kauniiseen ja hyödylliseen. Jumalan rakkaus on uhrautuvaa ristin teologiaa, rakkautta syntiseen, kurjaan, heikkoon, jopa ei-mihinkään. Ristin rakkaus ei vahvista itsekästä rakkauttamme, vaan kumoaa ja tuomitsee sen.

Aristoteelinen luonto (substanssin muoto ja päämäärä) on käsitteenä abstraktio. Kun sellaisen lukee ihmiseen, tästä tulee autonominen ja tahdoltaan vapaa. Jumalan kuva ja vapaus meissä on parempi ymmärtää suhteenamme Jumalaan kuin ominaisuutenamme. Kenties Lauri torjuu luterilaisuuden aristoteelisista premisseistä: Mikäli perisynnin lukee ihmisen luontoon ja substanssiin, kielletään Jumalan luomistyön hyvyys ja tehdään ihmisestä Saatanan kuva. Aristoteleen ennakkoehdot eivät kuitenkaan ole välttämättömiä.

Lauri kirjoittaa kahden erilaisen teologisen mallin vastakkaisuudesta. Toisessa näkemyksessä lankeemus koskee vain ihmistä. Tällöin pelastus tarkoittaa ihmisen syyllisyyden sovittamista. Laurille paremmassa mallissa koko kosmos nähdään langenneena. Pelastus on siten koko maailmankaikkeuden ennalleen asettamista ja kirkastamista. Ihmettelen, miksi nämä mallit pitäisi lukea toisensa poissulkevina. Luterilaisetkin uskovat Jumalan luovan uuden taivaan ja uuden maan. Luther-teologimme ovat myös vahvistaneen vanhurskauttamisen ja jumalallistumisen eli vanhurskaaksi julistaminen ja vanhurskaaksi tekemisen yhteensopiviksi.

So what if he is a fucking buddhist? You think buddhists don't beat people up?

Laurin tekstissä yllättää myönteinen suhtautuminen idän uskontoihin. Nämä kun korjaavat Lutherilta perityn jumalakäsityksemme lempeämmäksi. Mitenhän lienee? Hindujen pantheoniin kuuluvat mm. tuhoava jumala Kali, jonka seppeleessä roikkuu irti hakattuja ihmispäitä sekä Krishna, jonka sanoja atomipommin isä Oppenheimer toisteli: ”Minä olen kuolema, maailmojen suuri tuhoaja.”

Lutherin käsitys Jumalasta on lempeä ja armollinen. Juuri hän ohjasi keskiaikaista käsitystä Jumalasta ankarana Tuomarina kohti rakastavaa Isää.

Laurin tervettä jumalkuvaa siivittää zen-buddhalaisen papin Brad Warnerin ”elävä kokemus myötätuntoisesta ja kauniista perimmäisestä todellisuudesta”. Äijät yrittävät kristinuskon ja buddhalaisuuden synteesiä. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sanoohan Jeesus: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani”. Jumalan käsite sopii zen-buddhalaisuuteen kuin neljä kulmaa kolmioon, sillä koulukunta korostaa kirjoitukset, käsitteet, jumalat ja Buddhat kyseenalaistavaa suoraa ja sanomatonta kokemusta.

Lauri suomii kristillistä pelastuskäsitystä ”egoistiseksi” pyrkimykseksi, missä toivotetaan ”siinä sivussa toisia helvettiin”. Tässä karikatyyrissä unohtuu kristinuskon lähetysulottuvuus sekä yhteisöllinen luonne syntisten sairaalana. Pappimme buddhalainen suitsutus on ironista. Hänen kehumansa Dhammapada julistaa myös helvettiä. Lisäksi mahajana-koulukunta kritisoi alkuperäistä buddhalaisuutta juuri egoistisesta pelastuskäsityksestä. Lauri vetoaa itsekin mahajanan bodhisattvoihin, jotka eivät keskity itseensä, vaan toisten pelastamiseen. Hän tosin jättää kertomatta, että hahmoihin liittyy myötätunnon lisäksi epäjumaluutta, taikauskoa, hallitsijakultteja sekä anekauppaa.

Lauri antaa ymmärtää, että hindulaisuuden Bhagavad Gita ”joogien Raamattu”, julistaa rakkauden ja tasa-arvon sanomaa Raamattua paremmin. Näinköhän? Teoksessa Krishna – ylijumalaksi korotettu puolilegendaarinen klaanipäällikkö – kehottaa serkkuaan soturi Arjunaa hoitamaan kastivelvollisuutensa. Tämä on tölväisy kilpailevalle buddhalaisuudelle, jonka propagoijan soturikuningas Asokan kerrotaan hylänneen väkivallan tien. Krishna kertoo, että sotiminen on ihan ok. Ihmisen sielu on näet ikuinen, joten tappamista ei todellisuudessa tapahdu! Krishna vahvistaa kastilaitoksen ja julistaa naisten syntyneen synnissä. Teoksen jooga tarkoittaa kastivelvollisuuksia, Krishnan palvontaa sekä perimmäisen olemuksen mietiskelyä.

Lauri kirjoittaa, kuinka Jeesuksen syntymä ja kuolema paljastavat jumaluuden salatun ytimen. Hänen mukaansa sama salaisuus paljastuu, kun Krishna kertoo rakastavansa Arjunaa. Kohdan salainen tieto ei kuitenkaan ole Luojan rakkaus luotua kohtaan, vaan kehotus hylätä kaikki uskonnon eri muodot – siis myös kristilliset ja luterilaiset – sekä antautua yksin Krishnalle! Krishnan yksi epiteetti on ”täydellisen puoleensavetävä”. Mikäli kuitenkin hylkäämme epäjumalanpalvonnan, vaihdamme Arjunan Jeremiaan ja Krishnan Herraan, alamme puhua todellisesta sielujen magneetista: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.”

Lauri yhdistää kristillisen käsityksen Jumalan rakkaudesta myös Taoon, sanojen ja käsitteiden tuolla puolen vaikuttavaan kosmiseen lakiin, joka ilmenee maailmassa kaksijakoisesti (jin ja jang). Synkretismi ei kuitenkaan onnistu. Taolaisuudesta puuttuu käsitys persoonallisesta Luojasta sekä ihmiseksi syntyvästä Jumalasta. Uskonto kieltää kristillisen erityisen ilmoituksen joko apofaattisuudessaan tai pitäytyessään omiin ilmoituksiinsa. Taolaisuuteenhan kuuluu kivojen aforismien lisäksi mm. kuolemattomuuseliksiirejä, taikauskoa talismaaneineen, rituaalista hampaiden nakuttelua, symbolista väkivaltaa, aaveiden manausrituaaleja, ihmisten hyvistä ja pahoista teoista tuonpuoleisuusvirastolle raportoivia matoja sekä vakaata uskoa tulenkatkuiseen helvettiin.

We're now standing at the threshold. You must know that your most cherished desire will come true here.

Lauri kannattaa siis oppia, jonka mukaan kaikki lopulta pelastuvat kadotuksen kidasta. Hän seuraa etenkin ortodoksiteologi David Bentley Hartia. Lauri järkeilee, että jos emme luovu ikuisesta kadotuksesta, meidän täytyy hylätä ajatus Jumalan hyvyydestä tai Hänen kaikkivaltiudestaan. Näiden kolmen samanaikainen hyväksyminen johtaisi teologiseen lobotomiaan.

Suurin ongelma Laurin artikkelissa on sen epäraamatullisuus. Jeesus kun puhuu monet kerrat ikuisesta kadotuksesta. Hartin tapa ratkaista ongelma – oman raamattukäännöksen luominen – ei ole vakuuttava. Hartissa epäilyttää myös se, että evankeliumin julistamisen tai pelastuksen ilon sijaan hän rähjää helvetistä toisin ajattelevia uskonveljiään vastaan ja hyökkää perinteisen kristinuskon kimppuun uusateistien raivolla.

Laurin helvetin kieltäminen näyttäytyy valistushenkiseltä uskontokritiikiltä. Järjen kanssa yhteensopimaton pahennus tahdotaan leikata kristinuskosta pois. Kenties poisto tehdään tunnesyistä. Vaikka ikuinen kadotus kiellettäisiin, jäisi vielä ajallinen helvetti ja tämän maailman kärsimykset koettaviksi – jäisi pahan ongelma ja kysymys: miksi et Herra luonut meidät suoraan taivaaseen? Lauri jättää myös selittämättä, kuinka ihminen sitten pääsisi pois kiirastulestaan – karman lakienko mukaan?

Ilmestyskirjassa viidennen sinetin takana marttyyrien sielut huutavat Jumalaa kostamaan heidän verensä syyllisille. Tämä huuto juontuu ihmisenpyörän kauheasta todellisuudesta. Laurin universalismi on sen sijaan sohvakristillisyyttä.

Lauri lähtee valitettavasti ortodoksiteologien keljaan. Luterilaisuudessa laki ja evankeliumi, synti ja armo sekä Jeesuksen sovituskuolemaan perustuva pelastus loistaa kirkkaasti. Ajatus ikuisesta helvetistä ja ikuisesta taivaasta sopii yhteen luterilaisen lain ja evankeliumin kanssa. Ortodoksiteologia tukeutuu kirkkoisien ajatteluun. Täällä esiintyvä ajatus universalismista liittyy uusplatonistiseen kaksisuuntaiseen liikkeeseen: emanaatioon Jumalasta yhä kauemmas Hänestä sekä olioiden paluumuuttoon Jumalaan. Kristillinen helvetti ei sovi tähän malliin. Pitää valita, seuraako Jeesusta vai Platonia.

Ortodoksiteologia korostaa Jumalan liikettä alas ihmisten luo Jeesuksen syntymän myötä sekä ihmisen liikettä Jumalan luo, jumalallistumista. Jeesuksen sovituskuolema jää sivuun, kun korostetaan ihmisen liittymistä Jumalaan Jeesuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon kautta. Lauri ei kuitenkaan välitä edes ortodoksista opetusta. Koska hän hylkää Jumalan lain, ei evankeliumillekaan ole tarvetta. Sovituskuolema, Pyhä Henki ja sakramentit menettävät merkityksensä – pelastus vain tapahtuu. Tai se on jo todellisuutta, sillä illuusioiden takana ihminen on jumala. Jeesuksen kärsimys ja kuolema redusoituvat rakkausmanifestaatioksi.

Lauri liittää universalismin ja jumalallistumisen yhteen. Jumalallistuminen sopii luterilaisuuteen: uskova alkaa elää uutta elämää sekä pyhittymään Pyhän Hengen voimasta. Taivaassa olemme jumalallisia siinä mielessä, että kestämme katsoa Jumalaa kasvoista kasvoihin. Ongelmallinen ajatus on silloin, kun ihmisestä tehdään ikuisesti syntivapaa olento ennen pelastusta ja kastetta. Lauri ja Hart ovat Platonin komennossa: ihmisen mieli on ”jumala”. Raamatussa ihmisiä kutsutaan myös jumaliksi (Psalmi 82). Tämä ei kuitenkaan tarkoita ikuisuuden tulta ihmissydämen alttarilla, vaan lain ja ilmoituksen vastaanottamista.

Lauri viittaa lyhyesti venäläisen ortodoksiteologin Sergei Bulgakovin ajatukseen ihmisestä oman itsensä luojana. Ilmeisesti sanoma on se, että luotuisuus tarkoittaa liikettä ikuisuuteen, ideaaliksi itseksi tulemista. Myös Saatana on perimmäisesti valon enkeli. Bulgakovin avainkäsite ihmisyyden jumalallisuudelle on Sofia, Viisaus. Sofia tekee materiaalisesta maailmasta orgaanisen sekä toimii välittäjänä ihmisen ja Jumalan välillä. Termi vastaa pitkälti uusplatonismin kosmista Maailmanjärkeä ja Maailmansielua sekä saksalaisfilosofi Friedrich von Schellingin panteismiä. Nämä Bulgakovin Jumalan ”neljännen hypostaasin” kanssa flirttailevat spekulaatiot tuomittiin kerettiläisiksi jopa ortodoksien toimesta. Tällainen idealismi ei mene lammastarhaan portista, vaan kiipeää sinne muualta.

Lauri havainnollistaa ihmisyyden alun ja lopun yhteenkietoutuvuutta ”Terminator-paradoksilla”. Terminator-elokuvissa ihmiset ja koneet kykenevät aikamatkustamiseen. Niinpä poika lähettää isänsä menneisyyteen suojelemaan äitiään, mikä mahdollistaa heidän tapaamisen ja pojan syntymisen. Laurin mukaan logiikka on vähän sama kuin Bulgakovin ajatus ihmisestä itsensä luojana. Terminator-elokuvissa aikamatkustusta ei mitenkään selitetä. Tämä olisikin vaikeaa, sillä aikamatkustus on omanlainen deus ex machina, jumala koneesta, tai pikemminkin kone jumalasta eli ajan ulkopuolelta ikuisuudesta. Elokuvien ohjaaja James Cameron on visioinut ikuisuutta myös Titanic (1997) ja Avatar (2009, 2022) elokuvissaan. Cameronin taivas on luonnon ja teknologian symbioosi, haavekuva rakkauden merestä, joka täyttää kaipuumme toivomuskaivon tavoin. Nämä visiot ovat korvikkeita, ei Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin, vaan kunnian teologiaa ja harhaluuloa ideaaliemme iankaikkisuudesta.

Oh, you rotten man... here, let me take your rotten bloody picture... for the rotten bloody newspapers.

Harhaopit kutsuvat harhaoppeja. Kun kristinuskoon salakuljettaa harhaopin, se ei sovi kokonaisuuteen, vaan vaatii muita oppeja muuttumaan. Laurin artikkelista huomaa, mihin eksytykseen universalismi voi johtaa. Pahimmillaan ainutlaatuinen Pelastajamme alennetaan yhdeksi tieksi Jumalan luo muiden teiden rinnalle.

Tällainen opetus tulee torjua.

Minä olin ennen jumala. Kuvittelin itseni täysin hyväksi, jopa ruumiillistuneeksi rakkaudeksi ja kaikkivoipaiseksi. Kristinuskoa vastustin. Erityisesti vihasin helvettiä ja syntiä vihaavaa Jumalaa. Elinkö tuolloin autuaan jumalallisessa kokemuksessa? Tuskin! Onneksi kohtasin todellisen Jumalan, jonka käsiin on kauhea joutua. Hän nuiji luuloni, harhani ja epäjumaluuteni alimpaan maanrakoon. Kiitos Herralle! Tie pelastukseen käy lain pistimen ja omavanhurskauden perkeleen surmaamisen kautta.





Lainatut elokuvat:

Terminator 2 (1991)

Reservoir Dogs (1992)

The Dark Knight Rises (2012)

Shutter Island (2010)

The Eight Mountains (2022)

Calvary (2014)

Stalker (1979)

Arabian Lawrence (1962)

Kuva: Jazeps Grosvalds, Valkoiset ristit (1916)

Ihmisien ja jumalien aikajana osa 13: Islamin miekka, kristinuskon miekka

Tämä blogi kattaa historian tapahtumia ajanjaksolta 600-799. Elämme varhaiskeskiaikaa. Maailmassa on noin 200 miljoonaa ihmistä, 40 miljoonaa kristittyä. Ajan ”pimeyttä” kuvaa se, että tämä blogi on paljon lyhyempi, kuin vuosia 0-199, 200-399 ja 400-599 käsittelevät julkaisut. Lyhyys tarkoittaa myös merkittävien kristillisten ajattelijoiden vähäisyyttä, toisaalta "valmista" kristinoppi sekä sitä, ettei uusia suuria oppiriitoja enää syntynyt kuten aiemmin. 


600-630 Itä-Rooman tilanne näytti siedettävältä, kun frankkien, langobardien, persialaisten ja avaarien kesken vallitsi rauha. Kunnes Bysantin keisarin Maurikioksen legioonat huudattivat komentajansa Fokaksen keisariksi (602), jolloin alkanut sisällissota yllytti viholliset hyökkäämään kaikilta suunnilta. Persialaiset valtasivat Syyriassa Edessan (609) ja Antiokian (610). Edes Mandylion, Jeesuksen kankaalle jäänyt ja siten käsittä tehty kasvokuva, ei estänyt hävitystä. Valtapelin voitti kyvykäs Herakleios, Fokas teloitettiin (610).

Keisarin joukot hävisivät uskottomille Antiokiassa, ja persialaiset valloittivat Damaskoksen (613), koko Syyrian ja Jerusalemin (614) vieden lukuisia ihmisiä pakkosiirtoon. Pyhä risti joutui pakanoiden käsiin. Myöhemmin persialaiset valloittivat Aleksandrian (619). Avaareille piti maksaa raskaasti rauhasta. Bysantin sotajoukot onnistuivat kuitenkin iskemään takaisin turkkilaisten tuella. Persialaiset kostivat piirittämällä Konstantinopolia avaarien kanssa (626). Kaupunki kesti alivoimaisena, muuriensa ja turkkilaisten, kenties Jumalanäidinkin, tuella. Sotamenestys kääntyi roomalaisten eduksi, kun viholliseen iski sisällissota ja kulkutautiepidemia. Herakleios valtasi takaisin menetetyt alueet, palautti reliikit ja herätti näin toivoa kristittyjen parissa – pl. Persian kristityt, jotka joutuivat uskonnolliseen paitsioon.


600-630 Bulgaarit yhdistyvät johtajansa Kubratin alaisuudessa turkkilaisen ikeen yltään karistaen, avaarit voittaen ja laajan valtakunnan perustaen. Suur-Bolgaria sijaitsi Etelä-Venäjällä ja sai tukea Bysantista. Kubrat otti (taktisen) kasteen Konstantinopolista, mutta ilmeisesti kristinusko ei (vielä) juurtunut kansaan, jonka uskonto oli turkkilaisperäisyytensä takia polyteistinen tengrismi.


610-633 Muhammed saa ensimmäiset ilmestyksensä nimettömältä välittäjältä (myöh. Gabriel). Viestin sisällöstä ei ole varmaa tietoa. Muutaman vuoden jälkeen ilmestyksiä tuli lisää. Allah oli ilmeisesti jo keskiössä. Mukana ei ollut vallitsevien olojen kritiikkiä. Kunnes Muhammedin monolatria taipui monoteismiin ja sanomaan tuli mekkalaisia valtaapitäviä hermostuttavat taloudellisen tasa-arvon sanoma sekä näkemys klaanin ja heimojen uskollisuudet ylittävästä uskonyhteisöstä, ummasta. Seuraajia tuli etenkin köyhien parista, vastustustakin. Ilmeisesti Muhammed hyväksyi tällöin paineen alaisena Mekan epäjumalat. Tästä muistona ovat Koraanin ”saatanalliset säkeet”. Rukoussuunta oli kohti Jerusalemia.


Arabiankielinen kalligrafia allahu akbar, ”Jumala on suurempi”. Tunnuslause, sotahuuto ja rukous oli käytössä Arabiassa jo ennen monoteististä islamia. Islamin taide ei suosi ihmishahmojen, ei etenkään uskonnollisten aiheiden kuvaamista, vaan kalligrafiaa. Kuunsirppi tunnuksena on myöhempää perua.


Koraanin suurat 51-114 ovat pääosin Mekan 1. kaudelta. Näissä kerrotaan kaikkivaltiaasta ja armollisesta Allahista, kehotetaan hyviin tekoihin, muistutetaan helvetistä ja luvataan kauniita neitseitä uskollisille. Myöhemmin mukaan tuli tietoisuus islamista Kirjan uskontona, Jumalan nimeäminen Armolliseksi sekä Vanhasta testamentista lainatut kertomukset. Koraani lainaa mm. Nooan, Aabrahamin, Joosefin ja Salomon tarinoita yksinkertaistaen ne Jumalan miesten hyväksymiseen ja hylkäämiseen.

Muhammed menestyi siirryttyään Medinaan v. 622. Kaupungin pääheimot olivat verikostojen kierteessä. Muhammedista tuli sovintotuomari. Uskontojärjestelmä ylitti heimorajat ja pakanat kääntyivät islamiin. Profeetasta tuli sotapäällikkö. Alkujaan Muhammed koki yhteenkuuluvuutta ja toiveikkuutta kristittyjä ja juutalaisia kohtaan, mutta välit kylmenivät. Rukoussuunta vaihtui Mekaksi, minne Muhammedin sotaretketkin kohdistuivat. Voitto pakanoista tarkoitti pyhiinvaellusta pyhään kaupunkiin sekä islamin poliittisen ja valtiollisen vallan sinetöintiä. Muhammedin kuollessa (632) islam oli Arabiaan rajoittunut mahti. Alkujaan, myös Koraanissa, Muhammed oli tavallinen mies, johon myöhempi traditio alkoi liittää ihmeitä.

Medinan kausien suurissa on lainsäädäntöä sekä polemiikkia juutalaisia ja kristittyjä vastaan. Islam erottuu omaksi uskonnokseen. Paikoin myös juutalaiset ja kristityt pelastuvat. Mukaan tulee paastokuukausi ramadan ja Aabrahamilta peritty käsitys Kaaban pyhyydestä kivineen. Islamin vastustajia vastaan kehotetaan taistelemaan, heitä nimitetään saastaksi, juutalaisia muutetaan apinoiksi. Islamilaiset esitetään Aabrahamin henkisinä ja biologisina jälkeläisinä, arabit tämän pojan Ismaelin perillisinä. Koraanin Jeesus on neitseestäsyntynyt ja ihmeitä tekevä profeetta, joka ei kuitenkaan ole Jumalan Poika, eikä ristiinnaulittu. Maria – ainoa Koraanin nimeltä mainitsema nainen – nähdään myös kristittyjen epäjumalana. Mies saa ottaa useita vaimoja ja lyödä vaimoaan. Huntukäskyä Koraanissa ei ole, ei liioin kuvakieltoa.

Muhammedin kuolema kuohutti vastasyntynyttä uskontoa: Beduiinit sanoutuivat liikkeestä irti. Heimoprofeetat kyseenalaistivat profeetan aseman. Perimätieto kertoo ridda-sodista, joiden myötä uskosta luopuneet saatettiin takaisin islamin helmaan ja Medinan keskushallinnon alaisuuteen.


625-642 Bysantissa keisari Herakleitos yritti harmonisoida patriarkka Sergiuksen kanssa valtakuntansa kristikansan kädenojennuksella monofysiittejä kohtaan: Kristuksella oli kaksi luontoa, mutta yksi energia / toiminta. Oppi sai kannatusta sekä vastustusta (mm. Sofronios Jerusalemilainen). Kristologinen kriisi levähti taas käsiin. Paavi Honorius hylkäsi yhden ja kahden energian opit. Hän opetti monoletismiä, Kristuksen yhtä tahtoa. Mies sijoitti tahdon Kristukseen, persoonaan ja hypostaasiin, ei luontoihin. Kaksi energiaa tai tahtoa kun uhkasivat tehdä Jeesuksesta perisyntisen. Keisari antoi v. 638 paavin linjan mukaisen ukaasin. Samana vuonna oppikiistan pääarkkitehdit kuolivat. Monoletismi sai kuitenkin vastusta sekin. Mikäli tahtoja olisi vain yksi (jumalallinen), kiistettäisiin Jeesuksen täysi ihmisyys. Eli, Jeesuksen tahdot piti lukea khalkedonialaisesti luontoihin kuuluviksi. Paavi Johannes IV:n johtamana keisarin linja kumottiin.


632-661 Islamin yhdistämät arabit lähtivät valloittamaan maailmaa Syyriaan bysanttilaisia ja persialaisia vastaan verivihollisten liittouduttua heitä vastaan. Damaskos, Jerusalem, Antiokia ja Edessa lankesivat arabialaisille. Paikalliset juutalaiset olivat tästä jopa iloissaan, sillä kristityt olivat vainonneet heitä. Persialaiset hävisivät myös ja sassanididynastia katosi. Sitten Bysantti menetti Aleksandrian sekä Egyptin. Kristillinen koptiaika tosin jatkui Egyptissä ja monet monofysitistit pitivät arabeista jopa enemmän kuin bysanttilaisista. Nubiassa kristillisyys jäi elämään, sillä muslimit eivät edenneet etelään. Arabien sotamenestys on arvoitus. Vanhempien imperiumin heikkous ja kamelimahdollisuudet selittävät mysteeriä.

Islamin perimätiedon mukaan tämä oli neljän oikeaan johdetun kalifin aika. Koraani koottiin ilmeisesti islamin 3. kalifin Uthmanin aikana. Koraanit suurat ovat pituusjärjestyksessä pisimmästä lyhyimpään. Alkujaan islamissa ei ollut käsitystä Koraanin erehtymättömyydestä, muuttumattomuudesta ja luomattomuudesta. Tekstiin myöhemmin lisätyt vokaalit vähensivät tulkintamahdollisuuksia.

Bysantin khalkedonilaisuuden paineen alle jääneet kristityt eivät pitäneet yksijumalaisia muslimeja täysin vihollisina. Lähetystyöstä ei voine puhua – muslimit eivät tahtoneet käännynnäisiä, eivät liioin kuolleita, vaan verotettavia. Arabit opettelivat myös merisotakäynnin salat ja valtasivat Kyproksen. Keisari maksoi raskaasti rauhasta, mikä ei kuitenkaan pitänyt. Arabit voittivat roomalaiset Anatolian Foiniksin edustalla. Bysanttilaisten onneksi myrsky tuhosi arabien laivaston. Lisäksi arabien kesken puhkesi sisällissota (1. fitna), mikä antoi roomalaisille hengähdystauon. Vallan otti Umaijadien dynastia Damaskoksesta.


615-683 Harvassa ovat erisnimet Amerikan historiassa ennen Kolumbusta, mutta mayojen kaupunkivaltion Palenquen hallitsija Pacal Suuri kuuluu mainita, sillä hän hallitsi ennätykselliset 68 vuotta (24 870 päivää) eli pisimpään kuin kukaan muu ennen häntä tai kukaan muu hänen jälkeensä yli tuhanteen vuoteen. Jännästi muitakin pitkäikäisiä hallitsijoita tunnetaan tämän ajan maya-Meksikosta, kuten Savu Jaguaari ja Kilpi Jaguaari. Maya-kaupunkien alamäki oli kuitenkin jo alkanut.


600-699 Englannin kristillistäminen pääsee vauhtiin, kun Kentin kuningas Ethelbert ottaa kasteen. Englanti oli jakaantunut seitsemään, jokseenkin rauhaisaan kuningaskuntaan. Maan kristillistäminen kärsi takaiskun Kentin seuraavan kuninkaan Eadbaldin käännyttyä pakanuuteen ja turmeltua pitkän lähetystyön. Kuningas kuitenkin käänsi kelkkansa Canterburyn piispan Laurentiuksen vaikutuksesta. Kristinusko sai maassa voiton toisensa perään hallitsijoiden hylätessä pakanuuden vuosisadan mittaan. Vahvin valtakunta vaihtui Kentistä Northumbriaan, jota irlantilaismunkki Aidan auttoi kääntymään kristilliseksi. Aidan perusti Lindisfarnen luostarin. Luostari sai pian myös toisen pyhimyksen, armoitetun ihmeidentekijän ja piispamunkki Cuthbertin.

Lindisfarnen luostarin raunioita. Luostarit olivat varhaiskeskiajan keskeisiä yksikköjä. Köyhistä yhteisöistä tuli paradoksaalisesti varakkaita verokiertoon perustuvan lahjoitusten tähden. Lahjoituksilla saattoi ostaa rukouksia eli hengellisiä siunauksia.

600-711 Piispa Isidorus Sevilainen todistaa, ettei goottien Hispania ole takapajula. Isidoruksen tietokirja lähes kaikesta oli keskiajan Wikipedia. Teos väittää maailmaa pallon sijaan kärrynpyöräksi. Piispa vastusti areiolaisia ja kirjoitti mm. korkeaa mariologiaa. Kirkon ja Marian mystisestä yhteydestä sekä tämän ikineitsyydestä hehkutti myös munkki ja arkkipiispa Ildefonus Toledolainen. Goottien Espanja kärsi sisällissodista, kuninkaanmurhista, juutalaisvainoista sekä kahakoista mm. baskeja vastaan. Bysanttivalta hätyytettiin (mm. Malaga). Goottien sulautuminen paikallisväestöön kiihtyi vuosisadan lopulla.


600-714 Frankkien keskinäinen kahakointi jatkuu, eikä vuosisadasta ole paljonkaan kerrottavaa. Klotar II onnistui yhdistää kansan Klodovigin tavoin, mutta muuten merovingi-kuninkaat tulivat ja menivät ja valtaa käyttivät heidän rinnallaan käskynhaltijat, major domukset. Yksi heistä, Ranskan Austrasian Pipin II nousi vuosisadan vaihteessa ylemmäksi vertaisiaan luoden perustan karolingeille.


642-681 Monoletismi kiusasi kristikansaa sekä hiersi idän ja lännen istuinten välejä. Karthagossa vuosisadan tunnetuin teologi Maksimos Tunnustaja voitti väittelyssä piispa Pyrrhoksen: Jeesuksen yksitahtoisuus johtaa monofytismiin, kun taas kaksitahtoisuus ei johda sisäiseen konfliktiin Kristuksen inhimillisen tahdon yhtyessä jumalalliseen. Kaksitahto-oppi oli vieläpä raamatullinen, esimerkiksi Jeesuksen Getsemane-kertomuksen myötä. Konstantinopolin patriarkka pitäytyi kuitenkin Herakleitoksen linjaukseen. Harhaoppisuussyytöksiä sateli. Keisari Konstans yritti turhaan kieltää kiistan jatkamisen rangaistuksien uhalla. Maksimos ja paavi Theodorus puuhasivat koolle ekumeenista kirkolliskokousta keisaritta.

Lateraanisynodissa (649) paavi Martinuksen johdolla kirkko vahvisti kahden tahdon kristologian ja tuomitsi sen vastustajat. Bysantti vastasi vangitsemalla paavin ja Maksimoksen Ravennan eksarkin toimesta. Paavia kun ei oltu vihitty paikalleen keisarin luvalla. Miehiä kidutettiin ja heidät karkotettiin vankeina puhekiellon rikkomisesta sekä veljeilystä vihollista vastaan. Myöhemmin itä ja länsi pääsivät sopuun jonkinlaisessa kahden ja yhden tahdon samanaikaisuudessa. Maksimos jäi yksin.

Keisarin vaihduttua Bysanttikin alkoi kallistua monoletismin tuomitsemiseen, semminkin kun arabivalloitukset olivat tehneet monofysiittien liennytyksen turhiksi. Asia eteni ensin Rooman synodissa (680), sitten Konstantinopolin ekumeenisessa eli 6. kirkolliskokouksessa (680-1). Piispoja oli allekirjoittamassa 174. Antiokia, Aleksandria ja Jerusalem olivat arabien alla. Kahden tahdon ja energian kristologia voitti ja Konstantinopolin patriarkat tuomittiin.

Pyhimys Maksimos tunnetaan uusplatonismin värittämästä kosmologiastaan: kaikki saa alkunsa Jumalasta ja palaa Häneen. Hän välttää origenistisen sielujen pre-eksistenssin ja ruumiittoman apokatastasiksen, mutta väittää, etteivät sukupuoli tai seksuaalisuus kuuluneet alkuperäiseen luomiseen sekä opettaa itsekin kaikkien lopulta pelastuvan – tosin raamatullinen ikuinen helvetti ja uusplatoninen paluumuutto vääntää ikään kuin kättä.

 

 
Maksimoksella näkyy idän ja lännen (Augustinuksen) antropologian ero: Perisyntiä ei ole. Ihmisluonto pysyy hyvänä ja vapaana lankeemuksen jälkeen. Tahto (gnominen) lankeaa, ei luonto, jolloin jokaisessa luodussa oleva idea, logoi, suuntautuu kohti Luojaansa. Siten katoaa ero luomisen ja lunastuksen, uskon ja luonnon välillä. Maksimoksen kristologia on khalkedonilainen korostaessaan Kristuksen kahden luonnon merkitystä. Se tunnustaa historiassa kärsivän Jumalan, vaikka kolminaisuuden taakse jää platoninen ja apofaattinen Monadi. Jeesuksen ristinkuolema jää sivuun uusplatonisessa mallissa, missä Jumalan liike alaspäin tarkoittaa inkarnaatiota, mikä mahdollistaa ihmisen liikkeen ylöspäin, jumalallistumisen. Eukaristiakaan ei perustu synnin ja anteeksiannon dialektiikkaan, vaan mikrokosmosfilosofiaan, missä ihminen löytää luonnollisen tilansa partisipoimalla alas laskeutuvaan Jumalaan.


600-750 Slaavien alueet olivat suuria, sillä länsislaavit – puolalaisten, tsekkien ja slovakialaisten esi-isät – asuttivat nykyistä Saksaa ja Puolaa, Itä-Slaavit majailivat Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan tietämillä, kun taas Etelä-Slaavit asuttivat Balkania ja Kreikkaa Bysantin kuluttaessa voimansa Persiaa vastaan. Etelä-Slaavit ovat mm. serbialaisten, makedonialaisten ja kroatialaisten esi-isiä. Heidän myötä pakanuus ja kulttuurin barbaarinen ”pimeä aika” tunkeutui Itä- ja Länsi-Rooman väliin. Slaavien uskonto käsitti jumaluushenkiä, valon ja pimeyden dualismia, taivaankappaleiden palvontaa sekä yhden ylijumalan, Perun.


668-718 Bulgaarien valtakunta hajoaa päällikkö Kubratin kuoltua. Suur-Bolgaria kutistui ja joutui alueen toisen valtakunnan, turkkilaisten kasaarien, alaisuuteen. Volgan Bulgaria perustettiin. Myös ns. Ensimmäinen Bulgarian valtakunta perustettiin (680) nykyisen Bulgarian pakeille Mustanmeren rannoille. Bysantti yritti estää tulokasta, mutta joutui tunnustamaan valtion, kun Konstaninos IV:n joukot hävisivät heille katastrofaalisesti. Bysantista ja Bulgariasta tuli liittolaiset – toistaiseksi.

 
685-711 Keisari Justinianos II Bysantin keisarina sai upeat rauhanehdot arabeja vastaan ja voitti slaavit Thessalonikiassa. Keisari kutsui idän piispoja koolle Trullon kirkolliskokouksen (692). Paavin lähettiläät allekirjoittivat päätökset, mutta paavi sanoutui niistä jyrkästi irti. Ne koskivat ehtoollisleipiä, pappien avioliittoja sekä Jeesuksen kuvaamista ihmisenä symbolien, kuten karitsan, sijaan. Justinianos oli epäsuosittu despootti, jonka verotuksesta ja väestönsiirroista ei pidetty. Mies syrjäytettiin, karkotettiin ja hänen nenänsä silvottiin. Hän liittoutui bulgaarien kanssa ja ryömi häikäilemättömästi uudestaan keisariksi. Kosto oli kova. Paavia vastaan hän ei kuitenkaan noussut eikä Trullo kauaa hiertänyt idän ja lännen välejä. Hirmukeisari syöstiin vallasta kapinalla, jossa auttoivat turkkilaiset kasaarit. Seuraava keisari olikin taas monoletisti, mutta hänet korvattiin pian murhaamalla parempaan.

Tähän aikaan alkoi vakiintua ikonien kunnioittaminen eli se, että ne saivat reliikkien kaltaisen roolin Jumalan armon ja voiman välittäjinä. Muutos oli reaktio kriisiin, jonka arabiuhka aiheutti. Turva oli pyhissä ja Kristuksessa, joka ilmestyi nyt ensi kertaan kolikkoihin.


600-799 Gupta-dynastian romahduttua, Intiassa vallitsivat ja vaihtuivat useat pienet suuret valtakunnat. Keskeisiä tapahtumia alueen historiassa oli arabimuslimien saapuminen ja torjuminen sekä buddhalaisuuden hiipuminen, kenties epäkäytännöllisenä, -poliittisena, ja -oppineisena liikkeenä. Bramiinien kerätessä valtaapitävien ja kansan suosion, buddhalaiset ”laajensivat” askeettista liikettään väkivallan hyväksyntään, magiaan sekä boddhisatwojen samaistamiseen kuninkaisiin. Samankaltaistaminen hindulaisuuden kanssa aiheutti vain sulautumista. Buddhasta tuli Vishnun avatara. Buddhalaisuus vallitsi tosin pohjoisen Palan valtakunnasta, mistä se levisi myös Tiibetiin. Myöhemmin buddhalaisuudesta tuli Tiibetin valtionuskonto. Dalai lamat ovat myöhempää perua. Kaakkois-Aasiassa vallitsi laaja hindulais-buddhalainen Srivijaya-valtakunta, Jaavalla Mataramin kuningaskunta huimine temppeleineen.

Abi Sankara on ajan kuuluisin sekä tämän blogisarjan 1. hinduteologi. Tosin mies nousi maineeseen vasta vuosisatoja myöhemmin. Sankara edustaa hindulaista ja monistista eli dualismin kieltävää advaita vedantaa, jonka mukaan todellisuus, kuten monet hindujumalat, on perimmältään yksi, Brahman. Tällöin empiirinen todellisuus on vain harhaa, samoin kuin mieli-ruumis -jaottelu, sillä – upanisadien tavoin – ”sinä olet se”. Perimmäinen minuus eli atman siis samaistuu Brahmaniin moksassa. Sankara ei hyväksy luomisen käsitettä, vaan puhuu ennemmin Brahmanin hengityksestä tai ylitsevuotamisesta uusplatonistiseen tyyliin. Sankaran jaottelu ominaisuus-Brahmaniin ja ominaisuudettomaan Brahmaniin muistuttaa platonista jaottelua katafaattiseen ja apofaattiseen teologiaan, Jumalan tunnettuun energiaan ja tuntemattomaan olemukseen, vaikka advaita vedanta on radikaalimpi kieltäessään ensimmäisen olemassaolon. Pahan ongelmaan Sankara vastaa kieltämällä pahan, toisaalta karman lailla.

Sankara vastusti buddhalaisuutta, mutta hänen ajatuksensa ovat myös mahajanalaisia.


700 Mayojen Theotihuacan, mesoamerikan mahtavin kaupunki palaa ja tuhoutuu. Syy lienee köyhien vallankumous johtuen kuivuudesta ja nälänhädästä.


618-799 Tang-dynastia alkaa Kiinassa uuden keisarisuvun kaapatessa vallan Sui-dynastialta. Vaihdos edellytti Laotsen sukujuurten hallitsijaa sekä ihmeitä. Dynastian onnistui kukistamaan idän turkkilainen valtakunta alaisuuteensa. Tang soti myös menestyksekkäästi lännen turkkivaltaa vastaa. Turkkilaiset muodostivat Keski-Aasiaan uuden imperiumin, joka kilpaili vallasta Tiibetin, Kiinan ja arabien kanssa. Tang-aika oli Kiinan kulta-aikaa, jolloin taiteet kukoistivat. Buddhalaisuus niitti suosiotaan. Syyrialainen ja nestorilainen lähetyssaarnaaja Alopen toi kristinuskon Kiinaan. Keisari otti uskonnon suopeasti vastaan. Kohta maassa oli jo kirkkoja, pappeja ja käännettyjä evankeliumeja. Kiina todisti taas edelläkävijyyttään keksintöjen saralla, sillä setelit, posliini ja hammasharja juontuvat täältä.



Suuri villihanhipagodi Kiinan Xianissa valmistui 600-700 luvuilla buddhalaisuuden pyhätöksi.

Tang-hallinta keskeytyi, kun vallan otti lyhyeksi ajaksi Kiinan historian ainoa naiskeisarinna Wu Zetian. Hän nousi valtaan poskettomalla, taolais-buddhalaisella propagandalla. Historioitsijat heruttavat hallitsijattarelle ruusuja ja risuja. Keisari Xuanzongin pitkä hallitusaika (713-756) oli makea. Se oli myös taolainen ja keisarin aikana tapahtui ihmeitä ja löydettiin jumalallisia aarteita, kuten musisoiva metallikala sekä muinaiset, kultaisiin rasioihin haudatut talismaanit. Keski-Aasian herruus siirtyi abbasideille, kun nämä voittivat kiinalaiset suuressa Talasin taistelussa (751) tai kenties pienemmissä kahakoissa. Tangia heikensi myös An Lushanin kapina, vaikka se kukistettiinkin. Tiibetin valtakunta ahdisteli myös Kiinaa ja Tang joutui pyytämään apua uiguureilta. Turkkilaisperäinen heimo uiguurit perustivat suuren valtakunnan nykyisen Mongolian pakeille. Uiguurien valtionuskonnoksi tuli jokseenkin yllättäen manikealaisuus.


670-750 Arabimuslimit ahdistelivat Anatoliaa ja piirittivät Konstantinopolia, mutta luopuivat tästä mm. bysanttilaisen salaisen aseen, kreikkalaisen tulen eli esiliekinheittimen, vuoksi. Voitto arabeista tapahtui laajemminkin ja muslimit ajautuivat taas sisällissotaan (2. fitna). Silti he jatkoivat pian valtauksiaan Etelä-Afrikassa kristittyjä ja pakanallisia berberejä vastaan. Käännytystoimintakin alkoi normalisoitua mm. lahjomalla köyhiä rukoushetkiin. Karthago antautui (698). Arabit hätyyttivät Konstantinopoliin uudestaan (717), mutta 13 kuukauden piiritys epäonnistui. Bysanttia auttoivat mm. naapurit bulgaarit sekä nälkä. Samana vuonna kruunattu Leo III Isaurilainen kiristi Rooman verotusruuvia sotien aiheuttaman kassavajeen takia. Paavi kieltäytyi maksamasta, jolloin itä ja länsi olivat jälleen vihollisuudessa.



Islamin asetuttua ja organisoiduttua kalifi Abd al-Malikin aikaan maailmaan alkoi ilmestyä moskeijoita. Jerusalemin Kalliomoskeijan (691) tarkoitus oli vähentää Mekan merkitystä poliittisessa kilpailussa. Näihin aikoihin islam alkoi vakiintua hengellisesti kuvaamattomaksi. Kalifin asema Jumalan sijaisena sai vahvistuksen.

Arabit (ja Afrikan berberimuslimit eli maurit) menestyivät Espanjassa, jonka riitaisat (areiolaisuus vs. katolisuus) goottiylimykset lyötiin (711). Iberia oli pian muslimien – tai saraseenien, joiksi idän muslimikansoja kutsuttiin – pohjoista lukuun ottamatta. Ranskassa akvitanilaiset torjuivat heidät Tolousessa (721) ja frankit kuuluisassa Poitiersin taistelussa (732) Kaarle Martelin ”Vasaran” johtamana. Muslimit taistelivat Kaukasuksella tasaväkisesti kasaareja vastaan. Intiaankin arabit ehtivät, etelä-Pakistanin Sindin kaupunkiin sen valloittaen. Muslimit olivat oppineet piiritystaitoja. Suurin trebuchet vaati toimiakseen 500 miestä. Arabivaltakunta ulottuikin jo Himalajalta Atlantille. Se oli suurin valtakunta koskaan. Verotulot, ryöstösaaliit ja kaupan kaappaaminen teki valtakunnasta satumaisen rikkaan.



Napoleonin aikainen romantisointi Poitiersin taistelusta. Taistelun propagandamerkitys nousi useamman kerran arvoon arvaamattomaan. Kaarle Martelista ja karolingeista leivottiin mittelön myötä kristillisen Euroopan puolustajia. Tosiasiassa kahakka oli melko pieni, viholliset eivät välttämättä olleet pelkästään muslimeja, eivätkä arabian ryöstöretket Ranskanmaalle loppuneet Poitiersiin. Martelin motiivi taisteluun oli saada Akvitania hallintaansa. Yhtä kaikki, muslimivalloitusten rajat tulivat vastaan Euroopassa frankkien, bysanttilaisten ja bulgaarien takia.



Kartta todistaa islamin ja arabien voittokulun laajuuden. Itä-Rooma on vallannut Kreikan alueen slaaveilta heitä pakkosiirtäen. Lombardien aika on tulossa päätökseensä.


645-799 Japanissa buddhalainen soka-klaani syrjäytetään ja maahan syntyy Kiinaa jäljittelevä, yhtenäinen valtakunta reformeineen. Jöötä piti kiinalainen legalismi ja kongfutselaisuus eli ritsuryo. Ilmaus ”Japani” juontuu tältä ajalta. Maa sai kirjakielen ja ensimmäiset historiikkinsa, jotka tietenkin pönkittivät valtaapitäviä. Kiinavaikutteista huolimatta saaren pääuskonto oli shintolaisuus. Hallitsijat kuitenkin suosivat buddhalaisuutta ja synkretismiprosessi jauhoi mm. Buddhasta aurinkojumalan. Japaniin tuli ensimmäinen (suur)kaupunki Nara. Vuosisadan lopulla uudeksi pääkaupungiksi tuli Heian-kyu (myöh. Kioto). Kiinalaisnöyristely päättyi maan kasvaessa aikuiseksi.


725-740 Kuvariidat alkavat, kun keisari Leo poistaa Pantokrator-ikonin palatsinsa sisäänkäynnin yläpuolelta epäselvistä syistä. Huono sotamenestys, sisällissodat ja Santorinin saaren tulivuorenpurkauksen kauhu saattoivat kutsua etsimään syytä epäsiunaukseen. Kenties keisari tahtoi vain ”verottaa” rikkaita luostareitaan. Keisarin aloittamaa (väkivaltaista) kuvainraastoa ja jopa Pantokratorin poistoa on esitetty sepitteeksi. Kenties kiista alkoi hämmennyksestä ja haluttomuudesta uutta tapaa, kuvien kunnioittamista, kohtaan. Kristikansa joka tapauksessa vastusti Leon kielteistä asennetta Konstantinopolin patriarkka Germanoksen ja paavi Gregorius II johdolla – jopa ehtoollisyhteyden menettämisen aseilla. Germanos opetti keskeisesti: kuvalle osoitettu kunnia välittyy alkukuvalle. Legenda evankelista Luukkaasta ikonimaalarina juontuu täältä.

Germanos sepitti liturgisia hymnejä mm. Marian – kosmisen harmonian perikuvan, joka panee polvilleen pakanalliset kansat – kunniaksi. Patriarkan mukaan Maria kuoli, mutta hänen ruumiinsa ei maatunut, sillä hän nousi taivaaseen ruumiineen sieluineen, vieläpä apostolien silmien edessä. Taivaasta käsin kaikkiviaton Valtiatar toimii suojamuurina, pelastuksen arkkina, välittäjänä syntisille ja taivaaseen johtavina portaina. Maria saa näin vahvan soteriologisen roolin, sillä kukaan ei pelastu, ei säästy pahalta, eikä saa osakseen armoa ilman Mariaa.

Johannes Damaskolainen on ajan merkittävin kuvateologi, kenties koko kristikunnan historian. Hän korostaa kristinuskon materiaalisuutta sekä kunnioittamisen eleen tavallisuutta. Muutenkin hänen kuvateologiansa on protestantinkin hyväksyttävissä, paitsi kun se liittyy ortodoksiseen kosmologiaan: Jumalan armo asuttaa kuvaa. Johannes korvaa Dionysios Areopagitan symbolin käsitteen ikonilla, jolloin kuvasta tulee materiaalinen askel hengelliseen todellisuuteen. Jeesuksen jumalallinen luonto on kuvaamaton, mutta toisaalta persoona pitää luonnot yhdessä ihmisessä, joka on tullut lihaksi ja kuvattavaksi. Sama ”platonismi” värittää kristologiaa: Jeesuksen kuolema ei liittynyt hänen luontoihinsa, vaan persoonaansa. Jeesus riippui ristillä lihallisesti, ei jumaluudeltaan.

Damaskolainen on ortodoksisen ja patristisen ajan huipentuma. Johanneksen teologia on filosofista, jopa tieteellistä. Jumala on olemukseltaan käsittämätön ja salattu, toiminnoissaan eli energioissaan tunnettu. Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Damaskolainen spekuloi sivukaupalla Jeesuksen kahta luontoa. Evankeliumi eli syntien sovitus mainitaan vain lyhyesti. Ihminen on mikrokosmos eli yhtä aikaa henkeä (järkensä kautta) ja ainetta (ruumiinsa kautta). Johannekselle Maria oli syntymästään saakka puhdas – lähes tai täysin synnitön syntymästään saakka – välittäjä, ilmakehän pyhittäjä, uusi taivas, taivaallinen sovittelija sekä virta, jota pitkin Kristuksen siunaukset virtaavat maailmalle. Patristinen neitsyysihannointi jatkuu: Jumala luo ensin vain miehen, mutta koska Hän näkee ennalta lankeemuksen, Hän luo naisenkin.


690-799 Pohjolan käännytystoimet: Frankit voittivat friisit taistelussa ja kutsuivat anglosaksimunkki Willibordin juurruttamaan Alankomaiden ja Tanskan tietämille kristinuskoa. Baijerin herttuakuntaa eli nykyistä etelä-Saksaa olivat kristillistäneet frankit, anglit ja irlantilaiset. Nyt maa kääntyi Rooman puoleen frankkien varalta, mutta talutusnuoraa ei saanut katkottua. Frankit valtuuttivat Bonifatiuksen johtamaan lähetystyötä ja kirkon organisointia Saksanmaassa. Baijeriin perustettiin piispanistuimia ja Kölniin saatiin arkkipiispa. Hessenissä Saksan apostolin kerrotaan kaataneen Torinin tammen merkiksi kristinuskon voitoksi pakanuudesta. Meno oli ilmeisesti raisua. Esimerkiksi Verdenin verilöylyssä kuoli yli 4 000 saksia ja kaadettiin pyhä Irminsul maailmanpuu ennen kuin paikallinen kuningas Widukind kääntyi kristinuskoon. Vanhus-Bonifatius murhattiin.

Bonifatius "Saksan piispa Henrik" puunkaatopuuhissaan.


700-799 Englannin kuningaskunnissa taiteet, uskonto ja oppineisuus nousivat pohjamudista kohtuulliselle, jopa korkealle tasolle. Ajan kuuluisin viisas oli teologi ja historioitsija Beda, joka mm. tiesi maan olevan pyöreä. Kauppa kävi mm. Skandinavian meripihka- ja turkisapajille, jolloin paikalliset kuulivat maan rikkauksista. Ajan kuuluisuuksiin kuului mm. Mercian, yhden Englannin kuningaskunnan, hallitsija Offa, joka väitti polveutuvansa tarujen mahtavasta anglikuningas Offasta.

Viikinkiaika alkoi (793) viikinkien purjehtiessa lohikäärmelaivoillaan historiaan kristinuskon vauraan pohjoisen vartioaseman Lindisfarnen jouduttua ryöstöretken kohteeksi. Tosin jo 4 vuotta aiemmin olivat normannit hyökänneet Dorsetiin. Retket eivät jääneet ainoiksi. Pian viikingit ahdistelivat myös Irlantia sekä Ranskan rannikkoa.

Muinaisenglanniksi kirjoitettu anglosaksien Beofulf-eepos lienee tältä ajalta, kenties kristityn munkin kokoamana. Runoelma sijoittuu n. 500-luvun Skandinaviaan. Suomi eli Finna land, Turjanmaa mainitaan, joskin myyttisenä saamelaisten maana merten äärissä. Tarinassa Tanskanmaan kuningasta piinaa Kainista(!) polveutuva jättiläinen ja peikko Grendel. Hänet surmaa paljain käsin gööttalainen (goottilainen?!) eli eteläruotsalainen (tosin varsinaiset esiruotsalaiset eli svealaiset asuivat pohjoisempana ”Ruotsia”) Beowulf (mehiläissusi eli karhu, soturi). Runoelma mainitsee ohimennen Ruotsin legendaariseen Ynglinga-sukuun kuuluvia kuninkaita. Näiden 500-luvulla eläneiden kuninkaiden haudat ovat Vanhassa Upsalassa. Beowulf on runoelmassa Kristus-hahmo: pahan voittaja, kuningas, joka astuu alas helvettiin ja surmaa lohikäärmeen, saatanan, kuollen myös itse. Sanarikas runoelma innoitti myöhemmin J.R.R. Tolkienia.

Sankari, joka tappaa lohikäärmeen on motiivina lienee kristinuskoakin vanhempi. Kristinuskon tunnetuin madontappaja Pyhä Yrjö sai urotyön osakseen vasta Beowulfin jälkeen. 


712-799 Lännessä Italian herrojen langobardien hallisijat olivat vaihtuneet areiolaisista katolisiksi valtataisteluiden myötä. Paavi Gregorius I solmima rauha piti koko 600-luvun. Kuningas Liutprandin aikana tilanne muuttui ja langobardit uhmasivat Bysantin Ravennaa. Liutprandin maallinen valtakäsitys kasvoi hänen kristillisen esiintymisensä kanssa – hän oli äkkiä hurskas ikonoklasmin vastustaja. Paavi ei kuitenkaan tahtonut kuninkaan apua joutuen tukalaan tilanteeseen, kun myös Bysantti pullisteli Italiassa. Paavi kääntyi frankkien puoleen, mutta strategiset siirrot voitti Liutprand julistautuen väkisin paavin ystäväksi. Frankkeja hallitsi maior domus ja ”varakuningas” Kaarle Martel, joka yhdisti omiaan sekä Ranskan akvitaaneja vetoamalla muslimi- ja saksiuhkaan sekä kristinuskoon.

Rooman frankkiyhteystyö kasvoi toiseen potenssiin, kun paavi siunasi Pipin pienen, Kaarle Suuren isän, kuninkaaksi (751). Merovingiaika vaihtui karolingiseksi manööverin nostaessa yhden mahtisuvun muiden yläpuolelle. Paavin ja kuninkaan (myöh. keisarin) jumalallinen valta legitimoitiin Konstantinoksen lahjakirjalla, pseudodokumentilla, jonka mukaan keisari olisi 300-luvulla antanut paaville Länsi-Rooman hallinnan. Pipinin joukot löivät langobardit ”ristiretkillään”. Näin Rooma paaveineen siirtyi langobardien ja Bysantin alaisuudesta itsenäiseksi ”kirkkovaltioksi” ja frankkien, valitun kansan, liittolaiseksi. Paavi ei säästellyt sanojaan haukkuessaan kreikkalaisia (bysanttilaisia) sekä langobardeja mahdollisina frankkien liittolaisina. Kaikilla oli oma lehmä ojassa, mutta historialliseksi voittajaksi selvisivät frankit, Pipinin leskivaimo Bertrada sekä tämän poika Kaarle, joka meni naimisiin langobardiprinsessan kanssa.

Kaarlen veljen kuoltua tämä otti koko frankkien kuninkuuden itselleen. Hän keräsi kainaloonsa viisi vaimoa ja naisia muutenkin, joten Kaarlen jälkeläisiä riittää nyky-Euroopassa ja Amerikassa. Mies taisteli menestyksekkäästi sakseja vastaan. Baijerin ja sen rikkaat suolavarannot (Salzburgin) Kaarle pakotti itselleen. Kahakat olivat ristiretkiä: kaste tai kuolema. Langobardiystävyys vaihtui vihollisuuteen näiden kovistellessa kirkkovaltiota. Kaarle teki heistä lopun (774). Itävallan ja Unkarin alueilta kahmittiin maita avaareilta sekä slaaveilta. Espanjassa hakattiin baskeja ja arabeja.

Karoliininen renessanssi – kielitaidon parantaminen sekä kirkon ja valtion yhtenäistäminen – alkoi keskuksenaan Aachenin kaupunki nykyisessä Saksassa. Tämän päähahmo oli Yorkin-kaupungin oppinut diakoni ja Kaarlen hovin ykkösopettaja Alcuin. Hän vastusti pakkokäännyttämistä, minkä vuoksi Kaarle kaiketi poistikin pakanuuden kuolemanrangaistuksen. Alcuin mm. runoili viikinkihävityksistä sekä osallistui Espanjan adobtionistien tuomitsemiseen. Toinen hahmo, piispa Theodulf Orleansilainen tunnetaan runoilijana, jonka vankilasta sepitetty ”Soi kunnia ja kiitos” löytyy Suomen luterilaisen kirkon virsikirjasta. Läntinen rippikoulukäytäntö konfirmaatioineen juontuu karolingiselta ajalta.


741-775 Kontantinos V Itä-Rooman keisarina. Hallitusalku alkoi jopa apokalyptisesti: sisällissota, nälänhätä, rutto ja maanjäristys. Konstantinoksen aikana oli kuitenkin mittavia (jälleen)rakennustoimia ja sotilaallisia ehostuksia. Keisarin joukot pitivät arabit aisoissa. Bulgaria luettiin taas viholliseksi. Imperiumi teki maahan useita menestyksekkäitäkin sotaretkiä, mutta valtakunta sinnitteli ja nousi voimassa vuosisadan lopulla. Lännessä valta oli enää vähäistä, mutta diplomatia toimi – Pipin sai kruunajaislahjaksi urut. Keisarin ikonoklasmi torjuttiin Roomassa. Käsitys ikonoklastisen keisarin väkivallasta ikonoduulien luostareita kohtaan lienee väärä. Vastus oli pikemminkin poliittinen ja maanpetoksellinen.

Kontantinos kutsui koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen Antatolian Hieriaan. Piispoja tuli paikalle yli 300, mutta päähahmot paaveineen olivat poissa. Konsiili tuomitsi ikonien käytön. Peruste oli khalkedonilainen: Kristuksen kahta luontoa ei saa erottaa tai kieltää. Nain tapahtuu Kristuksen kuvassa, sillä kuva tavoittaa vain ihmisluonnon. Lisäksi keisari ihmetteli, mistä käsky tehdä kuvia on tullut. Ihmiskätten työt katsottiin kykenemättömiksi tavoittamaan jumalallisia totuuksia. Neitsyt Marian, pyhimysten, reliikkien ja ristien arvo tunnustettiin. Ilkivalta kuvia kohtaan kiellettiin.


750-799 Islamin valtaisa Umaijadivaltakunta jakaantui kahtia, kun idän abbasidit kaappasivat vallan dynastian perustaen. He perustelivat valtansa Muhammedin sukulaisuudella ja siten oikean opin vaalijoina. Islamin ajatus kalifista juontuukin persialaisesta käsityksestä hallitsijasta Jumalan edustajana sekä Konstantinoksen caesaropapismista (vrt. keisari ja paavi). Umaijadihallitsija Abd al-Rahman valloitti Espanjan (muslimeilta) ja perusti Andalusian valtakunnan pääkaupunkinaan Cordoba. Kaupungista tuli Euroopan taiteiden ja tieteiden metropoli. Ilmeisesti maahan kasvoi myös vahva juutalaiskeskittymä islamin suvaitsevaisuuden tähden.

Abbasidit rakensivat itselleen pääkaupungin, Rauhan kaupungin eli Bagdadin Irakiin. Kaupunki alkoi kasvaa ja kohista jopa Suomen turkiskauppaan yltyvien globaalien kauppareittien keskuksena. Kaupungista tuli suvaitsevaisen oppineisuuden keskus, missä muslimit, juutalaiset, kristityt, nestorilaiset ja zarathustralaiset elivät sovussa. Menneitä Persian ja Kreikan kulttuureita kunnioitettiin. Kiinalaisilta opittiin paperinkäyttö, intialaisilta numerot, kreikkalaisilta astrologiaa (astrolabi). Tuhanen ja yhden yön tarinoita kirjoitettiin.

Abbasidit sotivat menestyksekkäästi Bysanttia vastaan. Orjia saatiin Espanjasta ja Afrikasta saakka. Abbasidien kuulu johtaja oli Harun al-Rashid. Hänellä oli diplomaattiystävyyksiä Kaarle Suuren ja monen muun kanssa. Kalifin häät olivat vuosisadan pippalot, eikä pimeä keskiaika ollut kutsuttujen listalla. Kultaa, hopeaa ja parfyymeja, syydettiin oikealle ja vasemmalle.


775-799 Konstantinos V:tä seurasi Bysantin valtaistuimelle Leo IV. Hän keskittyi enemmän arabeihin ja bulgaareihin, kuin paaviin tai kuvakysymykseen. Leon kuoltua keisarius siirtyi nuorelle Kontantinos VI:lle, jonka äiti Irene piteli valtikkaa. Hän junaili uudeksi patriarkaksi Tarasioksen, ja kutsutti koolle 7. ekumeeninen kirkolliskokous Nikaiaan kuvakysymyksessä (787) – aiempi yritys kariutui ikonoklastisen armeijan vastustukseen. Tarkoitus oli yhdistää kristikansaa, tehdä sovinto Rooman kanssa sekä taklata tämän liittolaisuutta karolingien kanssa. Piispoja saatiin hyvin paikalle, joskin Jerusalem, Antiokia ja Aleksandria olivat edelleen ilman patriarkkoja muslimien takia.

Konsiili kumosi v. 754 päätöksen ja vahvisti kuvien käytön ja kunnioittamisen – jopa velvoitti siihen. Perustelu oli kuvien käytön ja kunnioittamisen traditio apostoleista nykypäivään(!) sekä Jeesuksen inkarnaatio eli näkyväksi tuleminen, jonka konsiili katsoi kuvainraastajien kieltävän. Konsiili uudelleenvahvisti myös hiipuneen Karthagon päätöksen reliikkien sijoittamisesta kirkkoihin.

Paavi Hadrianus I hyväksyi konsiilin, mutta frankkiteologit eivät. Syynä oli traditio- ja olemusargumenttien kieltäminen sekä lännen ”heikossa” kuvateologiassa pitäytyminen. Linjasta vastasi Alcuin, Theodulf Orleansilainen tai Kaarle itse. Nikean kirkolliskokous hylättiin Frankfurtin konsiilissa 794. Frankkien ja Bysantin liitto ei kantanut hedelmää, vaikka Kaarlen tytär oli jo lähteä Bysanttiin naimisiin.

Abbasidit kurmottivat Bysanttia, eikä sotilaallisesti aika ollut muutenkaan suotuisa. Kreikan slaavit Irene sentään voitti. Konstaninoksen ja äitinsä välille tuli valtataistelua, jonka poika voitti ikonoklastien tuella. Keisari osoitti kuitenkin sotilaallista heikkoutta, teki aviorikoksen naidessaan rakastajattarensa sekä menetti Armenian tuen Irenelle. Niinpä Irenen onnistui repiä poikansa silmät päästä ja kahmaista kruunu itselleen. Hänestä tuli Bysantin (Rooman) ensimmäinen (yksin hallinnut) naishallitsija.

Irene Ateenalainen oli paitsi keisarinna myös "kauneuskuningatar". 


Tämän jakson otsikko oli ensin ”Islamin miekka”, mutta laajensin sitä, sillä kristityt frankit ja roomalaiset sotivat yhtä lailla uskonnollistenkin intressiensä edestä. Aikaa leimaa muutenkin maallisen ja hengellisen vallan yhteenkietoutuminen. Tämä leimasi myös Länsi- ja Itä-Rooman välistä ekumeniaa. Saksan ristiretket edelsivät pohjoismaiden käännytystoimia. Kummallista kyllä, saamme kiittää miekkalähetystä siitä, että emme palvo epäjumalia tai pelkää metsien henkiä. Kun toteaa, että kristinuskolle tappaminen oli vieraampaa kuin islamille, tulee kritisoineeksi molempia uskontoja. Väkivallaton kristinusko on historiallinen anomalia.

Frankkien valtakunta on esieurooppa, missä germaaninen, roomalainen ja katolisen kristikunnan aines yhdistyvät. Kaarle olikin ”Euroopan kuningaskunnan” ensimmäinen kuningas. Eurooppa muodostui hitaasti, mutta varmasti kohti nykyistä valtioiden tilkkutäkkiään. Uusista tulokkaista arabimuslimit olivat selvästi merkittävimmät. Islamiin kuuluu nykyään liki 2 miljardia ihmistä, liki neljännes maapallon väestöstä. Vanhojen valtojen joukkoon sekä historian lehdille ilmestyi nyt myös Bulgaria.

Lakivaliokunta on puhunut - kriittisiä mietteitä avioliittomietinnöstä

Kirkolliskokouksen lakivaliokunta on julkaissut mietinnön koskien piispojen esitystä kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Lausunto on luettavissa täältä. Ohessa kriittisiä huomioita tekstistä.

Hienoa, että mietintö listaa avioliittoon liittyviä yksimielisyyksiä. Niiden mukaan uudistajatkin hyväksyvät mm. avioliiton elinikäisyyden. Erimielisyydet ovat kuitenkin rajattu liian kapeasti ja ilmeisesti tarkoituksenhakuisesti vain sukupuoleen. Näin ollen mm. lasten saaminen avioliiton perusfunktiona sivuutetaan, samoin kysymys homoseksuaalisuuden synnillisyydestä.

Mietinnössä on teologinen virhe, sillä se ei tunnista kuin kaksi kategoriaa, ykseyden kannalta välttämättömät asiat ja adiafora-asiat. Avioliitto sukupuolineen on kuitenkin juuri näiden välissä oleva tärkeä asia. Virhe jatkuu, kun mietintö irrottaa avioliiton ja sukupuolen toisistaan ja nimittää avioliiton sukupuolen adiaforaksi. Tästä seuraa sama ristiriita kuin piispojen esityksessä: ajettu muutos on samanaikaisesti ja tilanteesta riippuen joko erittäin pieni tai elintärkeä asia. Mietintö antaa mutkat suoriksi kuvan naispappeuskeskusteluista antaessaan ymmärtää, että vuoden 1986 päätös tehtiin sen perusteella, että pappeuden sukupuoli luettiin adiaforaksi. Läksyjä ei ole luettu. Virkakeskustelun virheitä toistetaan nyt avioliittodebatissa.

Mietintö tunnustaa avioliittomallien jänniteisyyden (ei kuitenkaan ristiriitaa), mutta puolustaa piispojen esitystä silti vetoamalla jännitteisiin oppeihin kolminaisuudesta ja Jeesuksen kahdesta luonnosta. Kyseiset jännitteet ovat kuitenkin raamatullisia sekä yhden opin sisällä toisin kuin piispojen avioliittomallit. Tällaiset perustelut ovat parhaimmillaan kehällisiä. Samaan tapaan voidaan perustella aivan mitä tahansa uudistusta ja voimaan astuvaa ristiriitaa ko. jännitteillä.

Mietintö ottaa huomioon avioliittolaajennuksen vaikutuksia toisaalta hyvin, toisaalta yksipuolisesti, ja ymmärtämättä, että vaikutukset - kuten kirkkosuhteiden säilymiset tai katkeamiset, kirkkoon liittymiset tai jättämiset – ovat kehällisiä argumentteja. Sama koskee sitä sinänsä oikeaa huomiota, että avioliittoteologiaa on muutettu ennenkin.

Mietintö pitää piispojen tavoin epäjohdonmukaisesti kahta ristiriitaista mallia teologisesti perusteltuna. Totuuden etsimisen ja vääryyden tuomitsemisen sijaan siunataan erimielisyyden olemassaolo. Sama ongelma on uskonnonvapauden, omantunnonvapauden ja pakottamattomuuden korostamisessa. Nämä ovat ulkoisia ja kehällisiä asioita. Itse asia – samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen legitimiteetti – jää mietinnössä sivuun. Mietintö ei rakennu Jumalan käskyjen eikä siveellisyyden varaan, eikä edes mainitse näitä.

Mietintö huomaa uskonnonvapauden suojaavan syrjintäargumenttia vastaan, mutta kannustaa hyväksymään piispojen esityksen yhdenvertaisuutta lisäävänä toimena. Lausunto ei kuitenkaan selitä, kuinka esitys lisäisi yhdenvertaisuutta eli kuinka piispojen esitys olisi eettisesti perusteltua. Tämän avaaminen olisi siksikin perusteltua, koska juuri mitään muuta perustetta ei mietintö muutokselle annakaan. Taustalla lienee väärinkäsitys siitä, etteivät jotkut ihmiset saisi mennä kirkossa naimisiin, vaikka tämä oikeus kuuluu kaikille luterilaisille.

Mietintö yrittää piispojen esityksen tavoin sekä syödä kakun että säästää sen korostamalla syrjimättömyyttä sekä kirkon työntekijöiden omantunnonvapautta. Tosiasiassa nämä ovat ristiriidassa: Mitä suurempi yhdenvertaisuus (mietinnön mukaan), sitä pienempi vapaus omilletunnoille harjoittaa syrjintää. Mitä suurempi omantunnonvapaus, siitä vähemmän tilaa tasa-arvolle. Eivät kai mietinnön laatijat ajattele, että syrjintä olisi sallittua omantunnon suojissa? Argumentointi nojaa liiaksi omantunnonvapauksiin. Pitäisi puolustaa totuutta ja Jumalan tahtoa, ei pappien, kanttoreiden tai yksilöiden omiatuntoja, jotka eivät välttämättä tunnusta lojaalisuutta kirkon Herralle. Omantunnonvapauden myöntäminen "kompromissina", vastavuoroisuutena ja kädenojennuksena tulee ehdottomasti torjua. Meillä on tärkeämpiäkin aarteita puolustettavanamme. Omantunnonvapaus korreloi uskonnonvapauden kanssa, mutta – kuten mietintö itsekin ymmärtää – kirkon sisällä ja viroissa pelataan ensisijaisesti kirkon säännöillä. Kirkkoherran pakon kohdalla edesauttaa omantunnon vastaista (sic) toimintaa mietintö päätyy rehellisyydessään myöntämään ristiriidan, kunnes ristiriita katsotaan läpi sormien. 

Mietintö väittää virheellisesti piispankokouksen kunnioittavan molempia avioliittokantoja. Tosiasiassa kahden erilaisen, ristiriitaisen ja eri määrän totuutta sisältävän avioliittokannan asettaminen samanarvoisiksi paljastaa relativismin, joka juuri ei kunnioita oikeaa avioliittomallia.

Mietintö käyttää perusteetta kyseenalaisia termejä "sukupuolineutraali", "seksuaalivähemmistöt", "sukupuolivähemmistöt" sekä "sateenkaarevat". Haastan näiden sanojen käyttäjiä kertomaan, mihin ne viittaavat ja kuinka nämä sopivat kristilliseen uskoon. Minusta yhdenvertaisuusvaateiden tai väestöryhmien johtaminen seksuaalisuudesta, seksuaalisen halun kohteesta tai itse keksityistä ”sukupuolista” on kyseenalaista. Kirkon jäsenet nauttivat jo nyt samoja oikeuksia. Edelleen mietintö väittää kaikkia(!?) niitä avioliiton funktioita, jotka ovat mahdollisia myös samaa sukupuolta olevien parien kesken, sukupuolineutraaleiksi. Edes samaa sukupuolta oleva ”avioliitto” ei kuitenkaan olisi sukupuolineutraali, olisihan siinäkin kaksi miestä tai kaksi naista. Sukupuolen irrottaminen muusta olemisestamme ja tekemisestämme on järjetöntä sekä Jumalan luomistekojen väheksymistä.

Mietintö perustelee päätöstään nuorten mielipiteillä. Tämä on kyseenalaista mm. sen takia, että yhteiskunnassamme on jo vuosikymmeniä edistetty Jumalan tahdon vastaista siveettömyyttä, kuten homoseksuaalisuutta, myös kirkkomme seurakuntien ja sen työntekijöiden toimesta. Nuoret ovat yhtä puolueellisia kuin heidän kasvuympäristönsä ja me kaikki muutkin.

Rippikouluopetusten (ja vastaavien?) kohdalla mietintö ei näytä huomaavan tai välittävän siitä, että se sallii tulkinnasta riippuen joko syrjivän tai epäkristillisen avioliittomallin yhtä vahvan läsnäolon opetuksessa. Mietinnön lukija joutuukin pohtimaan, ovatko sen laatijat eettisesti välinpitämättöminä vai suhmuroijia, joille piispojen esitys onkin vain täky ja väliaikainen kompromissi myöhemmin pakotettavan ja omantunnonpesäkkeet murskaavan avioliittoratkaisun tieltä.

Mietintö korostaa, että kirkon nykytilanne on poleemisuuteenkin kärjistyvä, eriarvoistava ja jatkuva. Ikävä nykytilanne ei kuitenkaan ole perustelu hyväksyä huono avioliittolaajennus. Piispojen arvion kirkon ja yhteiskunnan tolasta voi allekirjoittaa, vaikka ei kannattaisi heidän avioliittoehdotustaan. Mietintö toteaa aivan oikein, että piispojen esityksen hyväksyminen poistaisi nykyisen ristiriidan säännösten ja käytänteiden väliltä. Ristiriita poistuisi kuitenkin myös, jos yksittäiset papit ja tahot lakkaisivat toimimasta kirkon sääntöjen ja Jumalan tahdon vastaisesti.

Lopuksi mietintö vielä alleviivaa sotkeutumistaan omaan ristiriitaisuuteensa: "Lakivaliokunta korostaa, että rinnakkaisten näkemysten tunnustaminen ei edellytä molempien näkemysten sisällöllistä hyväksymistä vaan sitä, että tunnustetaan kahden kirkon sisällä jo nyt vaikuttavan avioliittokäsityksen olemassa oleminen". Tosiasiat, huonotkin, on kuitenkin mahdollista tunnustaa ilman, että niille annetaan siunaus ja niitä varten aletaan muuttamaan pykäliä.

Pyydän tämän tekstin lukijaa rukoilemaan yhteisen kirkkomme, sen seurakuntien, päättäjien, työntekijöiden ja kaikkien jäsentensä puolesta.