Tämänkertainen blogipostaus kattaa maailmanhistorian ja myöhäisantiikin vuodet 200-399 jKr. Huomio on etenkin kristinuskon kehityksessä ja teologiassa. Otsikkoni kristinuskon päivitetty versio on sikäli kyseenalainen, etteivät kirkonmiehet keksineet mitään uutta kirkkoa, vaan julistivat samaa evankeliumia. Toisaalta kristinusko sai monia uusia muotoja ja painotuksia kasvaessaan vähemmistöstä valtionuskonnoksi Rooman valtakunnassa.
200-229 Han-dynastian aika päättyy Kiinassa sotaisissa oloissa sotaherra Cao Caon voittaessa vihollisiaan. Mies ei kuitenkaan onnistunut luomaan yhtenäistä Kiinaa, vaan maahan syntyi kolme kuningaskuntaa Caon Wei, Shu ja Wu.
200-235 Severusten keisariaika Roomassa oli suhteellisen hyvää aikaa viisaan neuvoston ansiosta – sotilaat saivat luvan mennä naimisiin, kurjien asemaa parannettiin ja abortit kiellettiin. Britanniassa Severus sai aikaan löyhän rauhan, joka kesti 100 vuotta. Keisarin pojan Caracallan kohdalla meni huonommin: hän surmautti veljensä Getan äitinsä syliin ja järjesti puhdistuksen, jossa kuoli n. 20 000 Getan kannattajaa. Parthian sota eteni surkeasti, joten oma koira puri poikaa. Seuraajat eivät onnistuneet sen paremmin ja Rooman oli vaikeuksia pitää rauha yhtä aikaa Germanian ja idän rintamilla. Seuraava keisari Elagabalus yritti tehdä syyrialaisesta auringonjumalasta Rooman pääjumalan. Hän aiheutti skandaalin menemällä naimisiin Vestan neitsyen kanssa sekä irstailunsa tähden. Rooman valta alkoi militarisoitua.
200-239 Kristinusko kasvaa Rooman valtakunnassa. Lännessä latina alkaa korvata kreikan kieltä. Turkin semi-itsenäisen Edessan kuningas Abgar IX:n ja hänen valtakuntansa kääntyi kristinuskoon. Kaupungin vaikutusvaltaisin kristitty lienee Bardesanes, joka tosin oli myös jonkinlainen gnostikko ja babylonialainen astrologi.
Kristinusko levisi etenkin Afrikassa keskuksinaan Numidia, Kyrene sekä Aleksandria, josta käsin Egyptin vanha pakanuus alkoi vaihtua koptilaiseksi kristillisyydeksi. Vuonna 220 mantereella oli jo vähintään 70 piispaa. Vainoja puhkesi toisinaan. Niiden uhreiksi saattoi joutua myös naisia, kuten Pohjois-Afrikan ylhäinen nuori rouva Perpetua ja hänen orjattarensa Felicitas.
Ajan ykkösteologi Tertullianus oli oikeaoppinut eli tavallinen kristitty, joka kuitenkin suhtautui happamasti seksuaalisuuteen ja avioliittoon. Hän oli muutenkin ”puritaaninen”, mistä johtuen hän liittyi katolista kirkkoa veltoksi kritisoineisiin montanolaisiin. Hän jatkoi kristinuskon puolustamista ja opettamista lahkolaisena. Tertullianus on yksi merkittävimmistä perisynnin puolustajista. Silti hän ei suosinut vauvojen kastamista. Montanolaisuus tuomittiin kirkolliskokouksessa v. 230, jolloin liike siirtyi maan alle.
Kristillinen kuvataide syntyy katakombimaalauksissa sekä ensimmäisissä (kirkko)rakennuksissa. Sadan vuoden kuvattomuutta ei voine tulkita anikoniseksi, sillä paikkoja kuville ei ollut, kuvia on saattanut hävitä tai jäädä tekemättä lopun aikojen kiihkeydessä. Ensimmäiset kuvat olivat symboleja ja Raamatun narraatioiden kuvauksia. Gnostilaisilla karporaateilla oli kuvia Jeesuksesta. Kuvien käyttöä myös vastustettiin (mm. Tertullianus), sillä ne liitettiin pakanuuteen. Kirkkoja ei ollut montakaan vielä 200-luvulla, ensimmäisinä Syyrian Dura-Europoksessa, Israelin Mediggossa sekä Aqabassa Jordaniassa. Kuvassa roomalainen kuva hyvästä paimenesta.
Kristillinen teologia yritti sopeutua ajan filosofian käsitykseen Jumalasta, joka on yksinkertainen ja jakamaton modalismilla, jonka mukaan yksi Jumala on ajan ja muuttumisen ulko- ja yläpuolella ja hänellä on kolme ilmenemismuotoa ja roolia: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ratkaisu vaikuttaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta se torjuttiin harhaoppina, sillä se erotti Jumalan raamatullisesta kolminaisuudesta. Mallin ongelma on myös kolminaisuuden persoonien samaistuminen, kuten Smyrnan seurakunnan presbyteeri Noetuksella, joka opetti patripassionismia eli sitä, että Isä-Jumala kärsi ristillä. Näin myös Sabellianuksella, jonka mukaan Jumalalla on yksi hypostaasi ja kolme nimeä tai energiaa. Ilmeisesti vuosisadan alun paavi Pyhä Zephyrinus oli modalisti.
Modalismia vastustivat vastapaavi(!) Hippolytos Roomalainen sekä Tertullianus, joka opetti, että Jumalassa on yksi jumalallinen olemus, joka eriytyy eli astuu esiin pelastushistoriassa kolmena persoonana. Näin kolminaisuus eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus tulee vahvistetuksi kuitenkaan sortumatta kolmen eri Jumalan tunnustamiseen.
200-250 Intialainen mahajanabuddhalainen Nagarjuna mietiskelee tyhjyyttä. Miehestä ei tiedetä juuri mitään. Legendojen mukaan hän nouti viisautensa käärmeihmisten, nagojen parista. Nagarjuna kieltää kaikki pysyvät totuudet ja asettaa tyhjyyden (vrt. Tao, Platonin ideat) absoluutin tilalle. Nirvana, totuus = tyhjyys. Kaikki olemassa oleva on suhteellista eli riippuvaista toisista asioista ja ilmiöistä, vastakohdistaankin. Näin ei ole mitään, mihin mieli tarrautuisi, ei buddhalaistakaan metafysiikkaa, oppia tai nirvanaa, jolloin esteet on raivattu… niin mille? Nihilismille? Olemiselle sellaisenaan, autuudelle, sanoisi Nagarjuna tai kanttilaisittain noumenaaliselle kokemiselle. Nagarjunan olemisen ja ei-olemisen tuolla puolisuus on tavallaan radikaalein mahdollinen positio, tavallaan se palautuu takaisin normaaliin, Buddhan palvomiseen, koska Buddhaa ei ole.
Nagarjuna ei keksinyt tyhjyysoppiaan tyhjästä, sillä sillä oli edeltäjiä buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessa. Mahajanabuddhalaisuuden prajnaparamita-tekstit ajoittuvat näihin aikoihin ja käsittelevät samaa teemaa etenkin tathata-käsitteen (sellaisuus) kautta. Tathata on maailma ja ihminen sellaisena kuin se on, käsitteiden ja oppien tuolla puolen. Kuulu Timanttisutra opettaa Nagarjunan tavoin apofaattista filosofiaa, missä buddhalaisuudesta tulee paradoksaalisesti keino ja este nirvanan saavuttamiselle. Siis, nirvana ei ole tavoite, sillä ei ole mitään itseä, joka sitä tavoittelisi.
202-254 Origenes Aleksandrialainen on vuosisadan merkittävin kristitty teologi – ja kerettiläinen. Origeneen perhe oli kristitty. Isä kuoli vainoissa. Origeneestä kasvoi askeettinen ja lahjakas teologi, jolla oli jo nuorena monia oppilaita. Myöhemmin hänellä oli 14 yhtäaikaista kirjuria kirjaamassa ihmelapsen tutkimuksia. Miehen aatteen palosta kertoo se, että hän tuskin malttoi nukkua lattiallaan ja kenties kastroi itsensä voidakseen opettaa myös naisia sekä seuratakseen Jeesuksen(!) opetuksia uskollisemmin. Origenes sai pappisvihkimyksen, mutta vainot ja kerettiläisyyden leima varjostivat matkaa. Origenes saarnasi jopa päivittäin, mutta menehtyi lopulta vainojen kidutukseen.
Origenes oli materiaalista ja ruumiillisuutta väheksyvä platonisti. Materiaalisuus olikin lankeemuksen seuraus. Origeneen allegorinen Raamatuntulkinta on platonistinen: kirjaimellinen, sensibiili ja historiallinen taso on merkittävä, mutta alemmalla tasolla hengellisen merkityksen kanssa, mikä tavoitetaan kirjainten tuolta puolen, yliaistillisesti. Esimerkiksi vanhan liiton pääsiäiskertomus tarkoittaa hänelle, Filonin tavoin, sielun pyrkimystä vapautua ruumiista.
Origeneen ihmiskuva on kristillis-platoninen: mieli, nous, on ihmisen ikuinen sisin – Jumalan kuva. Ihmisen tulee tulla Jumalan kaltaiseksi Kristusta jäljittelemällä. Tämä jalo tie ei ole kuitenkaan kaikkia varten. Apatia, intohimottomuus onnistuu askeesin kautta, johon kuuluu luostarimentaliteetti: ei avioliittoa, ei yhteyttä sukulaisiin. Sielun mystinen avioliitto Logoksen kanssa odottaa kilvoittelijoita hengen noustessa yhä korkeammalle. Todellisuuden lisäksi kirkko on dualistinen, enkelien ja ihmisten kirkko. Ruumiin ylösnousemuksen kohdalla Origenes puhuu hämärästi syntymisien prosesseista, jälleensyntymisistä, sielujen ennaltaolemisista, kaiken puhdistavasta tulesta sekä apokatastasiksesta eli siitä, että kaikki luodut pelastuvat lopulta.
Origeneen teologia oli yritys yhdistää Logos-teologia kirkon liturgiseen kolminaisuuteen. Tuloksena oli subordinatistinen, hierarkinen ja platoninen järjestelmä, missä luodut liikkuvat kohti ikuisuutta välittäjien kautta. Keskeisenä terminä tässä on kuvan käsite – Poika on Isän kuva, siis Logos, joka on Isän ajatus ja reflektio ja inkarnoitunut Poika on taas tämän henkisen Logoksen kuva ja me olemme tämän kuvan kuvia. Kristologiassa Origenes läheni doketismia, eikä Jeesuksen sovituksella ollut juurikaan sijaa teologin majatalossa. Toisaalta hän opetti perisyntiä ja kastetta pelastuksen perustana. Origeneen malli keskittyy ajallinen-ikuinen -jakoon jättäen siten raamatullisemman kysymyksen avoimeksi: onko Poika luomaton vai luotu?
Origeneen ja subordinationismin ongelma on Pojan ja Pyhän Hengen alentamisen lisäksi Isän erottaminen pelastushistoriasta filosofiseen olemiseen.
224-272 Persia nousee Parthian pienestä vasallista mahtitekijäksi sassanidien kapinan ja valtaannousun seurauksena. Ardasir I perusti tämän nelisataavuotisen dynastian voitettuaan vihollisarmeijat, kaapaten hallintaansa länsi-Parthian ja kruunattuaan itsensä kuninkaiden kuninkaaksi. Asemansa hän oikeutti jumalallisella syntyperällä zarathustralaisen madzalaisuuden mukaan. Valtakunta laajeni aggressiivisesti. Seuraavan hallitsijan Sapur I:n aikana valtakunta kattoi jo Baktrian ja Kusanan maat idässä. Polyteistiset arabit olivat luoneet Lähi-Itään Hatra-kuningaskunnan, jonka Sapur hävitti. Sapor nöyryytti Roomaa voittamalla heidät, ryöstämällä Antiokian ja vangitsemalla keisari Valerianuksen. Syyrian valloituksen myötä Sapor karkotti väkeä itäisille maille. Tämä tarkoitti kristinuskon leviämistä itään.
Sapur suosi manikealaisuutta, jonka perustajaa Mania voi pitää ensimmäisenä ja pitkään ainoana idän ja lännen synkronisoijana – ellei Plotinosta lasketa lukuun. Manikealaisuus sekoitti zarathustralaisuutta (zurvanialaisuutta), kristinuskoa, gnostilaisuutta ja buddhalaisuutta dualistiseen uskontoon, jossa hyvä (valo) ja paha (materia) taistelevat. Tarkoitus oli vastata pahan ongelmaan gnostilaistyyppisellä sekavalla mytologialla. Manikealaisuus oli askeettinen liike, joka suhtautui kielteisesti ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen, eläinten syöntiin sekä maanviljelyyn. Hedelmien poimiminen oli myös syntiä! Liike jakaantui tosiuskoviin ja maallikoihin käytännöllisistä syistä. Manikealaisuus levisi tehokkaasti, Intiaan, Eurooppaan ja Keski-Aasiaan.
232-270 Myöhäisantiikin viimeinen merkittävä filosofi Plotinos löytää uusplatonistisen tien tavattuaan Ammonius Sakkaksen Aleksandriassa. Mies tutustui myös Persian ja Intian viisaiden oppeihin. Filosofi asui etenkin Roomassa ja sai paljon oppilaita. Plotinoksen pääteos on Enneadit, jotka hänen seuraajansa Porfyrios kirjoitti puhtaaksi.
Plotinos ohjasi platonismin mystiikkaan: perimmäinen todellisuus, Yksi, on kaiken sanallisen, ymmärryksen ja olemassaolon tuolla puolen. Kaikki on lähtöisin Hänestä, ei luomisen, vaan emanaation, ulosvirtaamisen, kautta. Seuraavana hierarkkisessa kosmologiassa on Maailmanjärki eli Mieli tai Henki (Nous), joka kontemploi ideamaailman, sitten Maailmansielu, josta emanoituu materiaalinen maailma. Kaikki oleva kaipaa ja palaa Yhteen, jopa aineellinen maailma, joka hindulaiseen ja buddhalaiseen tapaan ei ole olemassa, muuten kuin suhteessa korkeampaan todellisuuteen. Olemassaolo on siis kaksisuuntaista liikettä. Näin aine, kuten taidekuva, ilmentää ideaa ja kauneutta, asuttaa sitä. Oleminen, hyvyys ja kauneus ovat yhtä. Nämä saavutetaan kontemplaation, askeesin ja hyveiden kautta, lopulta ekstaattisessa visiossa yliaistillisesta kauneudesta.
Ihminen on mikrokosmos eli samanlainen kuin muu maailmankaikkeus, joten hänen perimmäinen ja henkinen olemuksensa on mieli / henki (nous), sitten sielu ja alimpana ruumis. Kolminainen hierarkia tarkoittaa kolminaista paluulippua Yhteen. Ensin purificatio siirtää aistimellisen kaipauksen sielutasolle. Sitten valaistuminen siirtää tietoisuuden henkien sfääriin. Viimeiseksi ekstaasi yhdistää hengen Yhteen. Paluuliike tarkoittaa kontemplaatiota, theoriaa, askeesia sekä hyveitä. Keskeistä on rakkaus (eros) ja valo, rakkaus valoon. Pahan ongelmaan Plotinos vastaa ja on vastaamatta: Paha on ei-olevaa. Sitä tulee ”paeta” korkeimmille tasoille.
229-280 Kolmen kuningaskunnan aika Kiinassa jää lyhyeksi välivaiheeksi. Wei osoittautui kuningaskunnista vahvimmaksi vallaten alueita koillis-Kiinasta ja Pohjois-Koreasta. Wei päihitti ja valtasi myös Shu-kuningaskunnan itselleen. Neuvokas Sima Yi, Han-ajan suuri maanomistaja onnistui anastamaan vallan Caoilta. Hänen pojanpoikansa julistautui keisariksi aloittaen lyhyeksi jäävän Jin-dynastian. Dynastia onnistui kuitenkin yhdistämään Kiinan vallattuaan myös Wu-kuningaskunnan itselleen.
235-282 Roomassa sotilaskeisarien aika näki tiheään vallanvaihtoja. Valtakunta selvisi tyydyttävästi tai huonosti sodista Persiaa, germaaneja, gootteja, maureja, esitanskalaisia heruleita, skyyttejä, frankkeja ja vandaaleja vastaan. Mainetta sentään niitti Claudius Gothicus, joka kurmotti ankarasti gootteja, jotka olivat ehtineet tuhota mm. Artemiin temppelin Efesoksessa. Talous oli jo pahasti kuralla. Toisaalta Rooman suuruus oli edelleen tosiasia. Tämä näkyi esimerkiksi kaupungin 1000-vuotisjuhlissa v. 248. Aika tarkoitti silti anarkiaa, nälänhätää, tauteja – etenkin Cyprianuksen ruttoa vuosina 250-270 – sekä separatismia. Tilanne rauhoittui keisari Aurelianuksen aikana, vaikka germaanit uhmasivat jopa Roomaa ja Daakia piti luovuttaa gooteille. Aurelianus onnistui voittaa Roomasta itsenäistyneen, kuningatar Zenobian johtaman Palmyran valtakunta samalla Antiokian takaisin valloittaen. Aurelianus yritti tehdä Sol Invictus kultista valtionuskonnon.
Valta suhtautui vaihtelevasti kristittyihin, keisari Filippus Arabs suvaitsevaisesti, tämän seuraajat Decius ja Valerianus vainoten. Vainossa kuolivat mm. Rooman paavit, rakastettu Fabianus ja Sixtus II sekä Karthagon piispa Cyprianus. Tämä osallistui merkittävästi ongelmaan vainoissa uskostaan luopuneiden kohtelusta vainojen lakattua kannattamalla keskitietä armottoman torjumisen sekä armollisen lempeyden välillä: paluu seurakuntayhteyteen oli mahdollista katumusajan jälkeen. Aiheesta sukeutui kiista, joka hajotti koko kirkkoa. Tiukan linjan mies Novatius julisti itsensä paaviksi, mutta tuli erotetuksi kirkosta, jolloin hän perusti oman kirkon. Haastava kysymys oli myös se, pitikö harhaoppisten kristittyjen parista oikeaoppiseen kirkkoon tulevia kastaa vai ainoastaan siunata. Rooma kannatti jälkimmäistä, Cyprianus sekä Afrikan piispat kastetta. Cyprianus tunnetaan eksklusiivisesta lauseestaan: kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.
Kristikansan suosituimpiin pyhimyksiin kuuluva diakoni Pyhä Laurentius eli Pyhä Lauri kuoli Valerianuksen vainoissa. Valtaapitävät vaativat Laurentiusta tuomaan heille kirkon aarteet. Diakoni toi herrojen eteen köyhät, sairaat ja kurjat ja ilmoitti, että tässä tämä aarre nyt on. Rangaistukseksi teostaan mies hiillostettiin elävältä halsterilla. Marttyyritarinoihin tulikin elävyyttä ja vaihtelua: Cyprianus maksoi pyövelille palkan teostaan (etukäteisesti), Laurentius pilkkasi kiduttajiaan ilmoittamalla toisen kylkensä olevan jo kypsää, kun taas esimerkiksi myöhempi Rooman paavi Marcellinus kielsi uskonsa ennen kuin katui ja tuli surmatuksi uskonsa tähden. Britannian ensimmäiset marttyyrit ovat tältä ajalta.
273-309 Vallanvaihto Persiassa kääntää maan uskontopolitiikan sallivasta jyrkäksi zarathustralaisuudeksi, jolloin maassa jalansijaa saaneet uskonnot, etenkin kristityt ja manikelaiset, mutta myös muut tulivat vainon kohteeksi. Takapiruna tunnetaan Karder-niminen pappi. Mani tapettiin. Valtakunta pärjäsi huonosti Roomaa vastaan ja menetti otteensa Armeniasta ja Georgiasta.
284-311 Diocletianus Rooman keisarina. Keisari teki nykyisessä Turkissa sijaitsevasta Nikomedeiasta pääkaupungin. Valtakunnan pääpaino kallistui entisestään itään. Valtakunta myös jakaantui neljään hallintoalueeseen. Milanosta tuli läntisen Rooman ja pohjois-Italian pääkeskus. Järjestely toimi hetken hyvin. Itäraja saatiin rauhoitettua ja kapinat tukahduttua. Diocletiuksen vero- ja rahauudistukset eivät onnistuneet. Hänen uskontoreformaationsa tarkoitti roomalaisen uskonnon vahvistamista, moraalista parannusta sekä kristittyjen kieltämistä ja vainoja. Vainot kestivät vuosia ja niissä kuoli tuhansia kristittyjä. Diocletius ei kuitenkaan onnistunut edes vähentämään kristinuskon suosiota pakottamalla. Seuraava keisari Galerius jatkoi vainoja, mutta lopetti ne kuolinvuoteellaan.
Diolectianuksen vainojen kuuluisin uhri lienee pyhä Yrjö, keisarin pretoriaanisotilas, josta tuli keskiajan suosituimpia pyhimyksiä. Arkkityyppinen damsel in distress ja lohikäärmenarratiivi ovat myöhempää perua. Kakkoseksi päässee Suomessakin suosittu Pyhä Lucia, joka kääntyi kristinuskoon, lahjoitti varansa köyhille sekä torjui sulhasehdokkaansa tullen näin kuolemaantuomituksi. Tarina on yleinen ja sen edeltäjiä ovat mm. pyhimystarinat Barbarasta ja Agathasta. Muita marttyyripyhimyksiä olivat mm. Sebastianus, Vitus ja Agnes.
301 Armeniasta tulee ensimmäinen kristinuskon omaksunut kansa paikallisen piispan Gregorios Valistajan (Valontuoja) toimesta. Väistyvä uskonto oli zarathustralaisuus. Käänteeseen liittyy legendoja, kuten kuningas Tiridiaksen muuttuminen villisiaksi, mutta itse asia on tosi. Maahan rakennettiin maailman ensimmäinen katedraali. Gregorios kastoi myös Kaukasuksen Albanian kuninkaan, jolloin tämäkin valtakunta kääntyi kristityksi, joskin paljon hitaammin, sillä se oli sassanidien alaisuudessa.
225-399 Intiassa Kushanin ja Satavahanan dynastiat jatkavat hallintaa, joskin jakautuneina pienimmiksi kuningaskunniksi. Alueella vaikutti monia muitakin mahteja, joista merkittävimmäksi kohosi pohjoisen Gupta dynastia n. v. 270 alkaen. Valtakunta laajeni huomattavasti 300-luvulla kattaen pian Pohjois- ja Keski-Intian sekä Pakistanin suurten alueiden jäädessä vasalleiksi. Gupta-armeija oli kehittynyt: ratsuväki (jousineen), piirityslaitteita ja sotaelefantteja. Guptan uskonto oli pääosin hindulaisuus, perinteinen brahmanismi uhreineen sekä vishnulaisuus. Gupta aikaa pidetään Intian kulta-aikana, jolloin tieteet ja taiteet kukoistivat. Vishnun lisäksi mukana oli muita jumalia, uutuutena Shivan ja Parvatin lapsi, norsujumala Ganesha sekä buddhalaisuutta ja jainalaisuutta.
306-337 Konstantinus Suuri Rooman keisarina. Keisariuden alkuaika oli sisällissodan ja kilpailevien keisarien aikaa. Konstantinus oli ilmeisesti Sol Invictus -jumalan kannattaja, mutta hänen kerrotaan nähneen taivaalla Kristus-monogrammin ja kuulleen lupauksen voitosta ”tässä merkissä”. Hän voittikin kilpailijakeisarinsa Liciniuksen. Kristinuskosta tuli nyt sallittu ja jopa suosionosoituksia saava uskonto, joskin Kontantinuksen valtaistuinpeli ja vainot jatkuivat vielä vuoteen 324. Keisari lahjoitti kirkolle yli sata kiloa kultaa ja varat Rooman ja Jerusalemin kirkkoihin, joista kuuluisin on Vanha Pietarinkirkko. Muista kirkoista mainittakoon Saksanmaan ensimmäinen kirkko, Trierin katedraali sekä Barcelonan 1. kirkko, pyhän ristin basilika. Keisari julistautui piispaksi aloittaen caesaropapismin. Jerusalemista tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde ja kristikunnan hengellinen keskus.
Uusi käänne lisäsi myös kristillisen taiteen määrää. Jeesusta alettiin nyt kuvaamaan joko parrattoman Apollon tai parrallisen Zeuksen mallin mukaisesti – ellei perimätieto hänen todellisesta ulkonäöstään säilynyt esimerkiksi Torinon käärinliinojen myötä.
Konstantinuksen aikaan ajoittuu kasvava innostus kristillisiin pyhäinjäännöksiin. Tämä etenkin siksi, että keisarin äidin Helenan kerrotaan matkustaneen pyhälle maalle ja löytäneen mm. Pyhän ristin. Risti jaettiin pian osiin. Helenasta tuli itsestäkin pyhimys. Hänen pääkallonsa on Trierin katedraalissa. Pyhäinjäännökset – joiden kunnioittamista 300-luvun suuret teologit puolustivat – liittyi elimellisesti pyhien – heidän elämien, muistojen, uskon ja ruumiiden – kunnioittamisiin. Ilmeisesti marttyyreiltä alettiin myös pyytää esirukouksia. Marttyyrit ottivat aiempien jumalien ja heerosten paikan kollektiivisessa tietoisuudessa.
Konstantinus rakensi uuden pääkaupungin Konstantinopolin Byzantiumiin vuosina 324-331. Kaupunki oli lähinnä kristillinen ja siten sinnekin rakennettiin kirkkoja, kuuluisimpana Hagia Sofia. Konstantinus otti kasteen kuolinvuoteellaan "areiolaiselta" papilta. Ennen kuolemaansa hän oli teloituttanut oman poikansa ja vaimonsa epäselvissä oloissa.
Konstantinolainen käänne on kristinuskon historian merkittävimpiä. Voittiko kristinusko maailman vai maailma kirkon? Vastaus lienee jossain puolivälissä.
Uusi käänne lisäsi myös kristillisen taiteen määrää. Jeesusta alettiin nyt kuvaamaan joko parrattoman Apollon tai parrallisen Zeuksen mallin mukaisesti – ellei perimätieto hänen todellisesta ulkonäöstään säilynyt esimerkiksi Torinon käärinliinojen myötä.
Konstantinuksen aikaan ajoittuu kasvava innostus kristillisiin pyhäinjäännöksiin. Tämä etenkin siksi, että keisarin äidin Helenan kerrotaan matkustaneen pyhälle maalle ja löytäneen mm. Pyhän ristin. Risti jaettiin pian osiin. Helenasta tuli itsestäkin pyhimys. Hänen pääkallonsa on Trierin katedraalissa. Pyhäinjäännökset – joiden kunnioittamista 300-luvun suuret teologit puolustivat – liittyi elimellisesti pyhien – heidän elämien, muistojen, uskon ja ruumiiden – kunnioittamisiin. Ilmeisesti marttyyreiltä alettiin myös pyytää esirukouksia. Marttyyrit ottivat aiempien jumalien ja heerosten paikan kollektiivisessa tietoisuudessa.
Konstantinus rakensi uuden pääkaupungin Konstantinopolin Byzantiumiin vuosina 324-331. Kaupunki oli lähinnä kristillinen ja siten sinnekin rakennettiin kirkkoja, kuuluisimpana Hagia Sofia. Konstantinus otti kasteen kuolinvuoteellaan "areiolaiselta" papilta. Ennen kuolemaansa hän oli teloituttanut oman poikansa ja vaimonsa epäselvissä oloissa.
Konstantinolainen käänne on kristinuskon historian merkittävimpiä. Voittiko kristinusko maailman vai maailma kirkon? Vastaus lienee jossain puolivälissä.
318-325 Areiolaisuus puhkeaa esiin Aleksandriassa ja myöhemmin Antiokiassa pappi Areioksen opettaessa, että Jeesus kyllä on kolminaisuuden hypostaasi, synnitön ja Jumalan Poika, mutta syntynyt ja siten ei-ikuinen, eri olemusta kuin Isä eli ei Jumala. Areioksen malli on platonistinen: Isä samaistuu Yhteen, tuonpuoleiseen Jumalaan, poika saa demiurgin paikan. Areiolaiset ajatukset olivat olleet ilmassa jo pitempään, mutta Areios toimi kipinänä tulelle syyttäessään Aleksandrian piispaa Jeesuksen ja Jumalan modalistisesta samaistamisesta. Arius karkotettiin ja tuomittiin, mutta sai myös kannattajia, kuten piispa Eusebios Kesarealaisen. Mies katsoi itse edustavansa katolista ja ortodoksista kristinuskoa, eikä ainakaan mitään uutta areiolaisuutta.
319-326 Iberian valtakunta eli antiikin Georgia kääntyy polyteismistään kristinuskoon pyhän Ninan käännytysmatkan tuloksena valtakunnan kuningattaren ja kuninkaan omaksuttua Ninan usko erinäisten ihmeiden kautta. Kyseessä oli valinta lännen ja idän, Euroopan ja Aasian, Rooman ja Persian välillä edellisen eduksi.
290-356 Kristillinen luostarilaitos syntyy Antonios Suuren ja Pakomioksen Egyptissä. Luostarilaitoksella ei ole suoraa raamatullista ohjetta, mutta munkit ja nunnat pyrkivät elämään kristillisesti köyhyydessä, rukouksessa ja siveydessä. Erakkoyhteisöt laajenivat järjestäytyneiksi luostareiksi, jotka tekivät myös lähetystyötä ja levisivät nopeasti Palestiinaan, Syyriaan ja Vähä-Aasiaan, etenkin Turkin Kappadokiaan. Luostarilaitoksesta tuli peräti kansanliike, missä voi nähdä kirkon maallistumisen vastustamista sekä kreikkalaiseen maailmankuvaan ominaista materiaalisuuden ja ruumiillisuuden väheksyntää.
Pakomios oli sotilas, joka otti kasteen tulleensa vaikuttuneeksi kristittyjen laupeudentöistä. Hän eli oppi-isänsä Palamon kanssa askeettista elämää: yöt valvottiin mahdollisimman paljon, ruokaa syötiin mahdollisimman vähän, päivät vietettiin auringon porotuksessa… Pakomios perusti luostarin ja sai sen ohjesäännön enkeliltä. Jumalanpalveluksia oli vain(!) kolme päivässä. Luostareita tuli pian lisää, jolloin munkit ja nunnat laskettiin pian tuhansissa.
Antonios menetti nuorena vanhempansa. Kerran hän eksyi kirkkoon ja kuuli Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle. Antonios lahjoitti omaisuutensa pois, antoi siskonsa kristittyjen hoitoon ja lähti erämaakilvoittelijoiden joukkoon. Miehestä tuli kuitenkin erakko, joka vietti yksinäisyydessä 20 vuotta seuranaan enkelit ja demonit. Eristäytymisen jälkeen Antonios alkoi opettaa muita. Näin syntyi luostarilaitos.
.jpg)
Luostarilaitos munkkeineen herättää kunnioituksen sekaista hämmennystä ja hämmennyksen sekaista kunnioitusta 2000-luvun luterilaisessa. Ehdottomuuden puutteesta ei munkkeja ja nunnia ainakaan voi syyttää. Jeesus ei käskenyt perustamaan luostareita, mutta toisaalta juuri munkit ja nunnat noudattivat Jeesuksen köyhyyskäskyjä ja tekivät lähetystyötä. Protestanttien näkökulmasta kristittyjen jako maallikoihin ja munkkeihin on kyseenalaista kielien myös väärästä pelastusopista eli yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden kieltämisestä. Luostarielämään liittyy maailman ja aineellisen todellisuuden kieltävää ”äärikristillisyyttä”. Toisaalta nykyinen protestanttien paastoamaton porsastelu voidaan myös nimetä äärimmäisyydeksi. Kuvassa Michelangelon tulkinta Antonioksen kiusauksista. Olivatko pahojen henkien kiusaukset henkivaltojen tekoja, vai pelkkää psykologiaa?
325 Eusebios Kesarealainen saa valmiiksi kristikansan 1. kirkkohistorian, joka käsittää 300 vuotta kristinuskon tarinaa. Teoksen erikoisuuksiin kuuluu mm. Jeesuksen ja Edessan kuninkaan Abgar V:n legendaarinen kirjeenvaihto, Simon Noidan epäpyhät seikkailut, Origeneen puolustus sekä Kontantinoksen ihannointi. Eusebios vahvisti keisarin roolia Jumalan maallisena edustajana maan päällä. Teoksesta käy myös ilmi, että Uuden testamentin sisältö ei ollut vieläkään vakiintunut. Evankeliumit, Apostolien teot, Paavalin kirjeet sekä 1. Pieterin ja 1. Johanneksen kirje olivat kaikkialla arvovaltaisia.
325-337 Konstantinus kutsuu koolle Nikean ekumeenisen eli universaalisen kirkolliskokouksen yhdistääkseen kristittyjen rivit areiolaisuuskiistassa. Osallistujina oli peräti 250-300 piispaa, lähinnä itäisestä Roomasta, mutta ilmeisesti myös muutama Persiasta, goottien parista sekä Georgiasta. Toisaalta piispoja oli jo yli tuhat, joten kaikki eivät päässeet tulemaan. Paavi Sylvester (jonka muistoa vietämme uudenvuoden aattona) oli liian vanha osallistumaan. Areios ja häntä kannattavat 22 piispaa osallistuivat.
Keskustelut kestivät pitkään, eikä ratkaisua syntynyt, vaikka Raamattu ja filosofinen ymmärrys oli yhteinen. Lopulta areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi. Jeesuksen todettiin olevan ”samaa olemusta kuin isä” ja mystisesti ”syntynyt, ei luotu”. Usko ja ilmoitus voittivat näin järjen ja filosofian julistaen samaa hullutusta kuin evankelista Johannes aiemmin. Platonismi särkyi, Jumala oli vahvistettu tapahtumien, historian ja suhteiden Jumalaksi teoreettisesta olemisesta. Tässä vaiheessa termit ”ousia” ja ”hypostasis” vielä samaistettiin kolmijumalaisuuden kieltämiseksi, jolloin myöhemmin vakiintuva yksi ousia (olemus) ja kolme hypostaasia (substanssia, persoonaa) tuomittiin, sillä se oli Origeneen, Areioksen ja Eusebioksen kanta. Tunnustuksen voi siis katsoa olevan kallellaan modalismiin tai sabellianismiin.
Nikean kirkolliskokous on merkittävä, sillä sen tunnustus muodostettiin jakamattoman kirkon aikana. Kaikki nykyiset kirkkokunnat tunnustavat sen – eli Jeesuksen jumaluuden – ja luterilaisissakin kirkoissa luetaan sitä säännöllisesti. Kokous vahvisti myös kristillisiä juhlia ja esimerkiksi joulusta tuli sen ja konstantinolaisen käänteen myötä yleinen juhlapäivä.
Kirkolliskokous ei päättänyt erimielisyyksiä. Konstantinus kääntyi suopeammaksi areiolaisia kohtaan ja Areios kutsuttiin maanpaosta kirkon yhteyteen – joskin mies kuoli ihmeellisesti päivää ennen kommuuniota, kenties myrkytykseen. Jotkut kristityt vierastivat ei-Raamatullista ja filosofista olemus-sanaa, toiset tahtoivat korvata ”samaa olemusta” ilmauksella ”yksi hypostaasi”. Uusareiolaiset tuomitsivat Nikean päätökset. Antiokian seurakunta jakaantui jopa viideksi puolueeksi.
340 Tyroslainen lähetyssaarnaaja ja piispa Frumentius perustaa Etiopian kirkon silloiseen Aksumin valtakuntaan. Etiopiaa voikin pitää kolmantena (tai neljäntenä) kristinuskoon kääntyneenä kansana Armenian (ja Rooman) jälkeen. Kirkko oli ortodoksinen eli katolinen. Kirkkorakennusten lisäksi Frumentius perusti maan ensimmäisen luostarin. Aksumin valtakunnasta oli tullut voimakas. Se valloitti Kusin valtakunnan nykyisen Libyan alueelta.
281-399 Jin-dynastia vaikeuksissa pitää Kiina rauhassa ja hyvinvoinnissa korruption ja kahakoiden maassa. Keisarista kasvoi kehitysvammainen ja kahdeksan prinssiä kävivät pieniä sisällissotiaan vallasta. Myös nk. viisi barbaaria eli Kiinaan asettunutta ei-han-kiinalaista hallitsijaa aiheuttivat levottomuutta tultuaan alueelle pohjoisesta ilmastonmuutoksen takia. Pääkaupunki Luoyang ryöstettiin ja 30 000 ihmistä tapettiin. Väkiluku oli muutenkin ollut jo pitkään rajussa laskussa nälänhätien, tautien ja sotien takia. Jin-dynastia muutti etelään aloittaen itäisen Jin-kauden. 16 kuningaskunnan kaoottinen aika oli myös alkanut.
Buddhalaisuus levisi Kiinassa näihin aikoihin. Osasyy tähän lienee se, että vaihtuvat hallitsijat liittoutuivat uuden uskomusmaailman kanssa, kun vanhoja juuria ei ollut.
310-379 Sapur II hallitusaika Persiassa lieventää aggressiivista uskontopolitiikkaa, mutta pitäytyy zarathustralaisuudessa oikeastaan luoden tämän uskonnon as we know it. Pyhä kirja Avesta tuli tällöin "valmiiksi". Kristinuskon saatua erityisaseman Armeniassa ja Roomassa, Persian kristityt joutuivat vainotuiksi potentiaalisina vakoojina. Näin etenkin sen jälkeen, kun Konstantinus oli meinannut hyökätä Persiaan, mutta kuollut. Esimerkiksi pitkäperjantaina v. 344 sata kristittyä johtajaa teloitettiin uskovien silmien edessä ennen kuin heidät mestattiin. Persia kahakoi Rooman kanssa ja menestyikin keisari Julianuksen sotaretken epäonnistuttua. Armenia tuli jälleen Persialle.
Persia joutui ahdinkoon barbaarien, tarkemmin sanottuna hunnien ryöstöretkillä. Uhka tuli jo pääkaupungin Ktesifonin porteille, kunnes saatiin torjuttua. Vuosisatojen viholliset Persia ja Rooma tekivät liiton torjuakseen barbaarilaumojen hyökkäykset. Kaspianin ja Mustanmeren välille rakennettiin 200km pitkä, maailman toiseksi suurin muuri, Kiinan muurin jälkeen. Jopa 10m leveään muuriin kuului 30 linnoitusta sekä 5m vallihauta.
Persiassa tai sen varjossa vaikuttivat syyrialaiset teologit Afrahat Persialainen, Makarios sekä Efraim Syyrialainen. Protestantti löytää yllättäen heistä uskon ystävän. Afrahat on raamatullinen uskon puolustaja. Makarios opettaa ihmisen syntiturmelusta, voimattomuutta ja Jumalan armoa kuin herätyssaarnaaja. Efraim oli runollinen kirkkoisä ja rakastettu laupeudentekijä, joka pakeni Edessaan Persian armeijan tieltä. Efraim kirjoitti hymnejä mm. kristillisistä juhlista sekä rististä.
300-399 Kofun-kausi alkaa Japanissa. Nimi viittaa suuriin, valtaapitävien hautakumpuihin. Aikaa leimaakin Yamato-valtion valtakeskittymä. Japanin keisarikunnan legendaariset ja puolihistorialliset keisarit ovat tältä ajalta. Aikaa leimaa vahvat Kiina-vaikutteet Korean kautta: rautaa, käsitöitä, kirjoitusjärjestelmä sekä kungfutselaisuutta.
300-399 Mariologia ja Marian kultti ottaa harppauksia eteenpäin. Ilmaus ”Jumalanäiti” ilmestyi kristilliseen sanastoon ja hurskauselämään 300-luvun alussa, kenties jo 250-luvulla. Samoilta ajoilta juontunee varhaisin Marialle omistettu rukous Egyptistä: ”sinun armosi alle me suojaudumme, oi Jumalansynnyttäjä… päästä meidät vaarasta, sinä ainoa puhdas ja ainoa siunattu.” Gregorios Teologilta 300-luvulta on toinen varhainen maininta tavasta. Myös Marian ensimmäinen ilmestyminen on täältä, Gregorios Ihmeidentekijän kokemana ja Gregorios Nyssalaisen kertomana.
Iso kysymys oli Marian neitsyys synnytyksen aikana ja sen jälkeen. Tertullianus oli suhtautunut näihin torjuvasti, mutta kristillinen valtavirta kovine nimineen (doketistisesta juonteestaan huolimatta) puoltavasti. Näin etenkin Gregorios Nyssalainen, jolle Jeesuksen ”turmeltumaton” syntymä oli tärkeä sekä neitsyys, joka ”on väkevämpi kuin kuolema”. Irenaeuksen tyylinen soteriologinen inkarnaatio esiintyy muuallakin, kuten Jerusalemin piispalla Kyrilloksella: inkarnaatio on uusi luominen, jolloin uusi ihmiskunta saa alkunsa Mariasta niin kuin ensimmäinen ihmiskunta sai alkunsa Eevasta (tai Eedenistä). Marian tahrattomuutta sekä taivaaseennousua(!) pohdiskeli mm. Kyproksen kirkkoisä Epifanios Salamilainen. Hän myös tuomitsi kristityt, jotka kielsivät ikineitsyyden. Efraim Syyrialaisille Maria oli tahraton käärmeen pään murskaajaksi, kaikkien nunnien äiti sekä jumalallistumisen esikoinen.
337-361 Konstantinus Suuren poika Constantius II keisarina. Poika vallitsi aluksi vain itäistä Roomaa. Hän oli areiolainen. Kun Constantius kuitenkin voitti läntisen ja nikealaisen kilpailijansa Constansin, koko valtakunta sai äkkiä areiolaisen kierteen. Paavi Julius valittikin kristikansan olevan kaaoksessa ja nikealaisten vainojen kohteena. Pohjois-Afrikassa oli kaksi kilpailevaa kirkkoa, jotka erosivat kysymyksessä vainoissa uskonsa kieltäytyneiden kohtalosta. Jyrkän linjan kirkko pilkattiin donatolaiseksi Donatus-piispan mukaan. Areiolaisuutta käsiteltiin uudestaan konsiilissa, vastakonsiilissa ja vastavastakonsiilissa. Areiolaisuuden ykkösvastustajat, Hilarius Poitierslainen ja Athanasios karkotettiin, paavi Liberius vangittiin, Cordoban piispa Ossius pakotettiin hyväksymään kerettiläisyys. Areiolaisuus laantui keisarin kuoltua.
Ortodoksinen kirkko kunnioittaa ortodoksisuuden isänä kirkkoisä ja Aleksandrian piispaa Athanasios Suurta. Athanasios oli hyvin suosittu omiensa ja Afrikan askeettikristittyjen parissa, mutta kirkkopolitiikka kävi kuumana – mies karkotettiin viidesti ja häntä syytettiin mm. murhasta ja haureudesta. Kirkkoisä saattoi itsekin syyllistyä väkivaltaan. Athanasioksen mukaan Kristus ei luotuna voisi pelastaa muita luotuja. Luodun palvominen olisi myös epäjumalanpalvelusta – tai pakanallista polyteismiä. Sen sijaan ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi”. Kirkkoisän soteriologia painottaa inkarnaation mahdollistamaa jumalallisen luonnon omaksumista sekä Jeesuksen voittoa kuolemasta ristillä. Athanasios opetti joko kolminaisuuden yhdestä tai kolmesta hypostaasista – en saanut lähteistä selvää.
300-luvun kirkon neitsyyden korostaminen ja ihannointi hämmentää 2000-luvun luterilaista. Kirkkoisät kirjoittivat kaikki kirjan tai jopa pari neitsyyden ylistykseksi! Athanasioksen ajattelussa näkyy ajalle ominainen asketismin, neitsyyden ja Marian yhteenkietoutuminen: Marian tuli Jeesuksen Äidiksi asketismin ansiosta. Hän on ainaisena neitsyenä kaikkien neitseiden esikuva. Neitsyys tulee ymmärtää ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden lisäksi moraalisesti ja hengellisesti puhtaana ja hyveellisenä elämänä. Maria oli Athanasiokselle Jumalansynnyttäjä sekä enkeleitäkin suurempi. Raamatussa Laulujen laulun erotiikka jättää neitsyyssuitsutuksen varjoonsa. Kuvaavaa onkin, että Origenes ja Gregorios Nyssalainen jatkoivat Filon Aleksandrialaisen jälänjäljissä tulkitessaan laulun lihallisten ilojen sijaan allegorisesti Jumalan ja ihmisen välisenä hengellisenä rakkautena. Kuvassa renessanssimaalaus Neitsyt Maria ja lapsi neljän pyhän neitsyen – Katariinan, Barbaran, Cecilian ja Ursulan – kanssa. Kaksi jälkimmäistä elivät tämän postauksen aikajanalla.
319-326 Iberian valtakunta eli antiikin Georgia kääntyy polyteismistään kristinuskoon pyhän Ninan käännytysmatkan tuloksena valtakunnan kuningattaren ja kuninkaan omaksuttua Ninan usko erinäisten ihmeiden kautta. Kyseessä oli valinta lännen ja idän, Euroopan ja Aasian, Rooman ja Persian välillä edellisen eduksi.
290-356 Kristillinen luostarilaitos syntyy Antonios Suuren ja Pakomioksen Egyptissä. Luostarilaitoksella ei ole suoraa raamatullista ohjetta, mutta munkit ja nunnat pyrkivät elämään kristillisesti köyhyydessä, rukouksessa ja siveydessä. Erakkoyhteisöt laajenivat järjestäytyneiksi luostareiksi, jotka tekivät myös lähetystyötä ja levisivät nopeasti Palestiinaan, Syyriaan ja Vähä-Aasiaan, etenkin Turkin Kappadokiaan. Luostarilaitoksesta tuli peräti kansanliike, missä voi nähdä kirkon maallistumisen vastustamista sekä kreikkalaiseen maailmankuvaan ominaista materiaalisuuden ja ruumiillisuuden väheksyntää.
Pakomios oli sotilas, joka otti kasteen tulleensa vaikuttuneeksi kristittyjen laupeudentöistä. Hän eli oppi-isänsä Palamon kanssa askeettista elämää: yöt valvottiin mahdollisimman paljon, ruokaa syötiin mahdollisimman vähän, päivät vietettiin auringon porotuksessa… Pakomios perusti luostarin ja sai sen ohjesäännön enkeliltä. Jumalanpalveluksia oli vain(!) kolme päivässä. Luostareita tuli pian lisää, jolloin munkit ja nunnat laskettiin pian tuhansissa.
Antonios menetti nuorena vanhempansa. Kerran hän eksyi kirkkoon ja kuuli Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle. Antonios lahjoitti omaisuutensa pois, antoi siskonsa kristittyjen hoitoon ja lähti erämaakilvoittelijoiden joukkoon. Miehestä tuli kuitenkin erakko, joka vietti yksinäisyydessä 20 vuotta seuranaan enkelit ja demonit. Eristäytymisen jälkeen Antonios alkoi opettaa muita. Näin syntyi luostarilaitos.
.jpg)
Luostarilaitos munkkeineen herättää kunnioituksen sekaista hämmennystä ja hämmennyksen sekaista kunnioitusta 2000-luvun luterilaisessa. Ehdottomuuden puutteesta ei munkkeja ja nunnia ainakaan voi syyttää. Jeesus ei käskenyt perustamaan luostareita, mutta toisaalta juuri munkit ja nunnat noudattivat Jeesuksen köyhyyskäskyjä ja tekivät lähetystyötä. Protestanttien näkökulmasta kristittyjen jako maallikoihin ja munkkeihin on kyseenalaista kielien myös väärästä pelastusopista eli yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden kieltämisestä. Luostarielämään liittyy maailman ja aineellisen todellisuuden kieltävää ”äärikristillisyyttä”. Toisaalta nykyinen protestanttien paastoamaton porsastelu voidaan myös nimetä äärimmäisyydeksi. Kuvassa Michelangelon tulkinta Antonioksen kiusauksista. Olivatko pahojen henkien kiusaukset henkivaltojen tekoja, vai pelkkää psykologiaa?
325 Eusebios Kesarealainen saa valmiiksi kristikansan 1. kirkkohistorian, joka käsittää 300 vuotta kristinuskon tarinaa. Teoksen erikoisuuksiin kuuluu mm. Jeesuksen ja Edessan kuninkaan Abgar V:n legendaarinen kirjeenvaihto, Simon Noidan epäpyhät seikkailut, Origeneen puolustus sekä Kontantinoksen ihannointi. Eusebios vahvisti keisarin roolia Jumalan maallisena edustajana maan päällä. Teoksesta käy myös ilmi, että Uuden testamentin sisältö ei ollut vieläkään vakiintunut. Evankeliumit, Apostolien teot, Paavalin kirjeet sekä 1. Pieterin ja 1. Johanneksen kirje olivat kaikkialla arvovaltaisia.
325-337 Konstantinus kutsuu koolle Nikean ekumeenisen eli universaalisen kirkolliskokouksen yhdistääkseen kristittyjen rivit areiolaisuuskiistassa. Osallistujina oli peräti 250-300 piispaa, lähinnä itäisestä Roomasta, mutta ilmeisesti myös muutama Persiasta, goottien parista sekä Georgiasta. Toisaalta piispoja oli jo yli tuhat, joten kaikki eivät päässeet tulemaan. Paavi Sylvester (jonka muistoa vietämme uudenvuoden aattona) oli liian vanha osallistumaan. Areios ja häntä kannattavat 22 piispaa osallistuivat.
Keskustelut kestivät pitkään, eikä ratkaisua syntynyt, vaikka Raamattu ja filosofinen ymmärrys oli yhteinen. Lopulta areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi. Jeesuksen todettiin olevan ”samaa olemusta kuin isä” ja mystisesti ”syntynyt, ei luotu”. Usko ja ilmoitus voittivat näin järjen ja filosofian julistaen samaa hullutusta kuin evankelista Johannes aiemmin. Platonismi särkyi, Jumala oli vahvistettu tapahtumien, historian ja suhteiden Jumalaksi teoreettisesta olemisesta. Tässä vaiheessa termit ”ousia” ja ”hypostasis” vielä samaistettiin kolmijumalaisuuden kieltämiseksi, jolloin myöhemmin vakiintuva yksi ousia (olemus) ja kolme hypostaasia (substanssia, persoonaa) tuomittiin, sillä se oli Origeneen, Areioksen ja Eusebioksen kanta. Tunnustuksen voi siis katsoa olevan kallellaan modalismiin tai sabellianismiin.
Nikean kirkolliskokous on merkittävä, sillä sen tunnustus muodostettiin jakamattoman kirkon aikana. Kaikki nykyiset kirkkokunnat tunnustavat sen – eli Jeesuksen jumaluuden – ja luterilaisissakin kirkoissa luetaan sitä säännöllisesti. Kokous vahvisti myös kristillisiä juhlia ja esimerkiksi joulusta tuli sen ja konstantinolaisen käänteen myötä yleinen juhlapäivä.
Kirkolliskokous ei päättänyt erimielisyyksiä. Konstantinus kääntyi suopeammaksi areiolaisia kohtaan ja Areios kutsuttiin maanpaosta kirkon yhteyteen – joskin mies kuoli ihmeellisesti päivää ennen kommuuniota, kenties myrkytykseen. Jotkut kristityt vierastivat ei-Raamatullista ja filosofista olemus-sanaa, toiset tahtoivat korvata ”samaa olemusta” ilmauksella ”yksi hypostaasi”. Uusareiolaiset tuomitsivat Nikean päätökset. Antiokian seurakunta jakaantui jopa viideksi puolueeksi.
340 Tyroslainen lähetyssaarnaaja ja piispa Frumentius perustaa Etiopian kirkon silloiseen Aksumin valtakuntaan. Etiopiaa voikin pitää kolmantena (tai neljäntenä) kristinuskoon kääntyneenä kansana Armenian (ja Rooman) jälkeen. Kirkko oli ortodoksinen eli katolinen. Kirkkorakennusten lisäksi Frumentius perusti maan ensimmäisen luostarin. Aksumin valtakunnasta oli tullut voimakas. Se valloitti Kusin valtakunnan nykyisen Libyan alueelta.
281-399 Jin-dynastia vaikeuksissa pitää Kiina rauhassa ja hyvinvoinnissa korruption ja kahakoiden maassa. Keisarista kasvoi kehitysvammainen ja kahdeksan prinssiä kävivät pieniä sisällissotiaan vallasta. Myös nk. viisi barbaaria eli Kiinaan asettunutta ei-han-kiinalaista hallitsijaa aiheuttivat levottomuutta tultuaan alueelle pohjoisesta ilmastonmuutoksen takia. Pääkaupunki Luoyang ryöstettiin ja 30 000 ihmistä tapettiin. Väkiluku oli muutenkin ollut jo pitkään rajussa laskussa nälänhätien, tautien ja sotien takia. Jin-dynastia muutti etelään aloittaen itäisen Jin-kauden. 16 kuningaskunnan kaoottinen aika oli myös alkanut.
Buddhalaisuus levisi Kiinassa näihin aikoihin. Osasyy tähän lienee se, että vaihtuvat hallitsijat liittoutuivat uuden uskomusmaailman kanssa, kun vanhoja juuria ei ollut.
310-379 Sapur II hallitusaika Persiassa lieventää aggressiivista uskontopolitiikkaa, mutta pitäytyy zarathustralaisuudessa oikeastaan luoden tämän uskonnon as we know it. Pyhä kirja Avesta tuli tällöin "valmiiksi". Kristinuskon saatua erityisaseman Armeniassa ja Roomassa, Persian kristityt joutuivat vainotuiksi potentiaalisina vakoojina. Näin etenkin sen jälkeen, kun Konstantinus oli meinannut hyökätä Persiaan, mutta kuollut. Esimerkiksi pitkäperjantaina v. 344 sata kristittyä johtajaa teloitettiin uskovien silmien edessä ennen kuin heidät mestattiin. Persia kahakoi Rooman kanssa ja menestyikin keisari Julianuksen sotaretken epäonnistuttua. Armenia tuli jälleen Persialle.
Persia joutui ahdinkoon barbaarien, tarkemmin sanottuna hunnien ryöstöretkillä. Uhka tuli jo pääkaupungin Ktesifonin porteille, kunnes saatiin torjuttua. Vuosisatojen viholliset Persia ja Rooma tekivät liiton torjuakseen barbaarilaumojen hyökkäykset. Kaspianin ja Mustanmeren välille rakennettiin 200km pitkä, maailman toiseksi suurin muuri, Kiinan muurin jälkeen. Jopa 10m leveään muuriin kuului 30 linnoitusta sekä 5m vallihauta.
Persiassa tai sen varjossa vaikuttivat syyrialaiset teologit Afrahat Persialainen, Makarios sekä Efraim Syyrialainen. Protestantti löytää yllättäen heistä uskon ystävän. Afrahat on raamatullinen uskon puolustaja. Makarios opettaa ihmisen syntiturmelusta, voimattomuutta ja Jumalan armoa kuin herätyssaarnaaja. Efraim oli runollinen kirkkoisä ja rakastettu laupeudentekijä, joka pakeni Edessaan Persian armeijan tieltä. Efraim kirjoitti hymnejä mm. kristillisistä juhlista sekä rististä.
300-399 Kofun-kausi alkaa Japanissa. Nimi viittaa suuriin, valtaapitävien hautakumpuihin. Aikaa leimaakin Yamato-valtion valtakeskittymä. Japanin keisarikunnan legendaariset ja puolihistorialliset keisarit ovat tältä ajalta. Aikaa leimaa vahvat Kiina-vaikutteet Korean kautta: rautaa, käsitöitä, kirjoitusjärjestelmä sekä kungfutselaisuutta.
300-399 Mariologia ja Marian kultti ottaa harppauksia eteenpäin. Ilmaus ”Jumalanäiti” ilmestyi kristilliseen sanastoon ja hurskauselämään 300-luvun alussa, kenties jo 250-luvulla. Samoilta ajoilta juontunee varhaisin Marialle omistettu rukous Egyptistä: ”sinun armosi alle me suojaudumme, oi Jumalansynnyttäjä… päästä meidät vaarasta, sinä ainoa puhdas ja ainoa siunattu.” Gregorios Teologilta 300-luvulta on toinen varhainen maininta tavasta. Myös Marian ensimmäinen ilmestyminen on täältä, Gregorios Ihmeidentekijän kokemana ja Gregorios Nyssalaisen kertomana.
Iso kysymys oli Marian neitsyys synnytyksen aikana ja sen jälkeen. Tertullianus oli suhtautunut näihin torjuvasti, mutta kristillinen valtavirta kovine nimineen (doketistisesta juonteestaan huolimatta) puoltavasti. Näin etenkin Gregorios Nyssalainen, jolle Jeesuksen ”turmeltumaton” syntymä oli tärkeä sekä neitsyys, joka ”on väkevämpi kuin kuolema”. Irenaeuksen tyylinen soteriologinen inkarnaatio esiintyy muuallakin, kuten Jerusalemin piispalla Kyrilloksella: inkarnaatio on uusi luominen, jolloin uusi ihmiskunta saa alkunsa Mariasta niin kuin ensimmäinen ihmiskunta sai alkunsa Eevasta (tai Eedenistä). Marian tahrattomuutta sekä taivaaseennousua(!) pohdiskeli mm. Kyproksen kirkkoisä Epifanios Salamilainen. Hän myös tuomitsi kristityt, jotka kielsivät ikineitsyyden. Efraim Syyrialaisille Maria oli tahraton käärmeen pään murskaajaksi, kaikkien nunnien äiti sekä jumalallistumisen esikoinen.
337-361 Konstantinus Suuren poika Constantius II keisarina. Poika vallitsi aluksi vain itäistä Roomaa. Hän oli areiolainen. Kun Constantius kuitenkin voitti läntisen ja nikealaisen kilpailijansa Constansin, koko valtakunta sai äkkiä areiolaisen kierteen. Paavi Julius valittikin kristikansan olevan kaaoksessa ja nikealaisten vainojen kohteena. Pohjois-Afrikassa oli kaksi kilpailevaa kirkkoa, jotka erosivat kysymyksessä vainoissa uskonsa kieltäytyneiden kohtalosta. Jyrkän linjan kirkko pilkattiin donatolaiseksi Donatus-piispan mukaan. Areiolaisuutta käsiteltiin uudestaan konsiilissa, vastakonsiilissa ja vastavastakonsiilissa. Areiolaisuuden ykkösvastustajat, Hilarius Poitierslainen ja Athanasios karkotettiin, paavi Liberius vangittiin, Cordoban piispa Ossius pakotettiin hyväksymään kerettiläisyys. Areiolaisuus laantui keisarin kuoltua.
Ortodoksinen kirkko kunnioittaa ortodoksisuuden isänä kirkkoisä ja Aleksandrian piispaa Athanasios Suurta. Athanasios oli hyvin suosittu omiensa ja Afrikan askeettikristittyjen parissa, mutta kirkkopolitiikka kävi kuumana – mies karkotettiin viidesti ja häntä syytettiin mm. murhasta ja haureudesta. Kirkkoisä saattoi itsekin syyllistyä väkivaltaan. Athanasioksen mukaan Kristus ei luotuna voisi pelastaa muita luotuja. Luodun palvominen olisi myös epäjumalanpalvelusta – tai pakanallista polyteismiä. Sen sijaan ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi”. Kirkkoisän soteriologia painottaa inkarnaation mahdollistamaa jumalallisen luonnon omaksumista sekä Jeesuksen voittoa kuolemasta ristillä. Athanasios opetti joko kolminaisuuden yhdestä tai kolmesta hypostaasista – en saanut lähteistä selvää.
300-luvun kirkon neitsyyden korostaminen ja ihannointi hämmentää 2000-luvun luterilaista. Kirkkoisät kirjoittivat kaikki kirjan tai jopa pari neitsyyden ylistykseksi! Athanasioksen ajattelussa näkyy ajalle ominainen asketismin, neitsyyden ja Marian yhteenkietoutuminen: Marian tuli Jeesuksen Äidiksi asketismin ansiosta. Hän on ainaisena neitsyenä kaikkien neitseiden esikuva. Neitsyys tulee ymmärtää ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden lisäksi moraalisesti ja hengellisesti puhtaana ja hyveellisenä elämänä. Maria oli Athanasiokselle Jumalansynnyttäjä sekä enkeleitäkin suurempi. Raamatussa Laulujen laulun erotiikka jättää neitsyyssuitsutuksen varjoonsa. Kuvaavaa onkin, että Origenes ja Gregorios Nyssalainen jatkoivat Filon Aleksandrialaisen jälänjäljissä tulkitessaan laulun lihallisten ilojen sijaan allegorisesti Jumalan ja ihmisen välisenä hengellisenä rakkautena. Kuvassa renessanssimaalaus Neitsyt Maria ja lapsi neljän pyhän neitsyen – Katariinan, Barbaran, Cecilian ja Ursulan – kanssa. Kaksi jälkimmäistä elivät tämän postauksen aikajanalla.
350 Puolimyyttinen ja ihmiseksi inkarnoitunut Patanjalia kirjoittaa joogan perusteoksen Jooga Sutran. Teos edustaa teististä samdhyaa, hindulaisen koulukuntaa, jonka maailmankuvassa prakti (aine) ja purusa (tietoisuus) luovat monitasoisen kosmologian. Jooga on cittan (mielen) toiminnan pysäyttämistä, takertumattomuutta ja purusan tuntemista. Jumala samaistuu purusaan, kaiken yläpuolella olevaan henkeen. Teoksella on vahva eettinen ja buddhalainen painotus: hyvät teot ja hengitystekniikat kirkastavat mielen. Häiriöt, kuten elämänjano ja kaipaus poistetaan mietiskelemällä, muuten seuraa karmaa ja jälleensyntymä. Kehonegatiivisuus, yliluonnolliset kyvyt, kuten ajatuksien luku, näkymättömyys sekä norsun voimat kuuluvat kuvaan, samoin toisen kehoon siirtyminen ja kosmisen tiedon saaminen taivaankappaleisiin "kiinnittymällä".
355-363 Julianus, Konstantinos Suuren velipuolen poika, joka oli selvinnyt keisarin kuoleman jälkeisestä suvun puhdistuksesta keräsi nuoresta iästään ja kokemattomuudestaan huolimatta mainetta kansan ja sotilaiden keskuudessa. Tämä herätti Constantiuksen kateuden, mutta Julianuksen sotilaat eivät suostuneet lähtemään sotimaan Persiaan keisarin käskystä. Tilanne kärjistyi sisällissodaksi, mikä kuitenkin raukesi keisarin kuolemaan ja Julianuksen lyhyeen keisarikauteen. Julianus oli hyveellinen ja sivistynyt uusplatonisti, mutta pakanallinen Helioksen palvoja, siitä liikanimi Luopio. Keisari kuoli sodassa persialaisia vastaan. Kuoleman myötä juutalaisille annettu lupaus palata Jerusalemiin ja rakentaa temppeli raukesi tyhjiin.
340-378 Gootit saavat ensimmäisen kristillisen, joskin areiolaisen piispan, kreikkalais-goottilaisen Wulfilan. Gootteja kääntyi paljon kristityiksi. Wulfila myös käänsi Raamatun gootiksi. Näihin aikoihin alkoivat myös kansainvaellukset: Aasian paimentolaiset hunnit ajoivat gootit liikkeelle, ilmeisesti ilmastonmuutoksen takia, sillä se teki aroilla elämisen vaikeaksi. Rooman keisari Valens antoi gooteille kodin valtakunnastaan v. 376. Tästä seurasi kuitenkin intressiristiriitoja ja sota, jossa gootit voittivat roomalaiset kuuluisassa Adrianopolin taistelussa v. 378. Roomalaisilla oli ylivoima ja voittamaton maine, mutta goottien ratsuväki onnistui yllättämään roomalaiset. Yhtenä osatekijänä oli se, että gootit olivat oppineet käyttämään jalustinta. Tiettävästi kyseessä oli ensimmäinen kahden kristillisen (areiolaisen) armeijan välinen sota.
Puolasta Rooman valtakuntaan saapuneet vandaalit olivat jo historian tietoisuudessa. Goottien tavoin he kääntyivät areiolaiseen kristinuskoon. Näin kävi myös germaaniheimo gepideille. Rooman valtakunta jakaantui itäiseen ja läntiseen hallintoalueeseen. Lännessä Rooman valtamonopolia nakersivat frankit. Aika oli näin vaihtumassa roomalaisesta teutoniseksi, antiikista keskiajaksi.
365 Kreetan maanjäristys kylvää tuhoa ja järkytystä Kreikassa, Libyassa, Egyptissä, Kyproksella ja Sisiliassa tappaen tuhansia järistyksen aiheuttamissa tsunameissa.
355-379 Aleksandrialainen Didymos Sokea ja Basileos Kesarealainen (Suuri) puolustavat Pyhän Hengen jumaluutta areiolaisia ja muita kristittyjä vastaan, jotka kielsivät tämän platonismin tai Raamatun perusteella. Perustelut ovat raamatullis-filosofisia: Koska Pyhä Henki pyhittää, hänellä on Jumalan muuttumaton olemus, ei luodun muuttuvaa olemusta. Pyhä Henki ei ole yksi monista (luoduista), vaan yksi ja ainoa Jumala.
Basileios Suuri oli kappadokialainen isä sekä askeetikko, joka vastusti ruuan ja juoman ahneutta, puolusti paastokäytäntöjä sekä perusti luostareita. Hän myös ohjasi luostareita piispalliseen kaitsentaan, yhteisöllisyyteen ja hyväntekeväisyyteen. Hän oli areiolaisuuden vastustaja, Kesarean kaupungin piispa, köyhien auttaja sekä vanhainkodin ja sairaalan perustaja. Basil kannatti sukupuolten tasa-arvoa. Liekö uskisperheen mummo Makrinalla ja sisarella Makrinalla tähän osa ja arpa? Sisar oli melkoinen vaikuttaja itsekin, askeettiyhteisönsä tasa-arvoa viljelevä johtaja.
Basileios sekä kappadokialaiset isät taistelivat anhomoiji areiolaisia vastaan, jotka vastustivat Nikaian tunnustusta sekä semi-areiolaisten kompromissia, jonka mukaan Poika oli olemukseltaan samanlainen (like) kuin Isä. Basileios lienee ensimmäinen, joka puhui kolmesta hypostaasista ja yhdestä olemuksesta. Proto-nominalistisesti Eunomiuksen mukaan Luomattoman ja luodun välillä saattoi olla vain moraalinen, ei ontologista yhteyttä. Hän piti kiinni platonismista ja ilmoituksesta lisäten sanan ”luomaton” Jumalan nimiin (luomaton valo, luomaton elämä jne.) Basileoksen – ja ortodoksisen kirkon mukaan – vaikka Jumalan olemus, luonto ja substanssi on ihmiselle käsittämättömän ja kohtaamaton, voidaan Jumala tuntea ja hänessä partisipoitua Hänen työnsä, toimintansa, voimansa, aktuaalisuutensa, viisautensa (Sofia), nimiensä, tahtonsa ja energioidensa kautta.
355-363 Julianus, Konstantinos Suuren velipuolen poika, joka oli selvinnyt keisarin kuoleman jälkeisestä suvun puhdistuksesta keräsi nuoresta iästään ja kokemattomuudestaan huolimatta mainetta kansan ja sotilaiden keskuudessa. Tämä herätti Constantiuksen kateuden, mutta Julianuksen sotilaat eivät suostuneet lähtemään sotimaan Persiaan keisarin käskystä. Tilanne kärjistyi sisällissodaksi, mikä kuitenkin raukesi keisarin kuolemaan ja Julianuksen lyhyeen keisarikauteen. Julianus oli hyveellinen ja sivistynyt uusplatonisti, mutta pakanallinen Helioksen palvoja, siitä liikanimi Luopio. Keisari kuoli sodassa persialaisia vastaan. Kuoleman myötä juutalaisille annettu lupaus palata Jerusalemiin ja rakentaa temppeli raukesi tyhjiin.
340-378 Gootit saavat ensimmäisen kristillisen, joskin areiolaisen piispan, kreikkalais-goottilaisen Wulfilan. Gootteja kääntyi paljon kristityiksi. Wulfila myös käänsi Raamatun gootiksi. Näihin aikoihin alkoivat myös kansainvaellukset: Aasian paimentolaiset hunnit ajoivat gootit liikkeelle, ilmeisesti ilmastonmuutoksen takia, sillä se teki aroilla elämisen vaikeaksi. Rooman keisari Valens antoi gooteille kodin valtakunnastaan v. 376. Tästä seurasi kuitenkin intressiristiriitoja ja sota, jossa gootit voittivat roomalaiset kuuluisassa Adrianopolin taistelussa v. 378. Roomalaisilla oli ylivoima ja voittamaton maine, mutta goottien ratsuväki onnistui yllättämään roomalaiset. Yhtenä osatekijänä oli se, että gootit olivat oppineet käyttämään jalustinta. Tiettävästi kyseessä oli ensimmäinen kahden kristillisen (areiolaisen) armeijan välinen sota.
Puolasta Rooman valtakuntaan saapuneet vandaalit olivat jo historian tietoisuudessa. Goottien tavoin he kääntyivät areiolaiseen kristinuskoon. Näin kävi myös germaaniheimo gepideille. Rooman valtakunta jakaantui itäiseen ja läntiseen hallintoalueeseen. Lännessä Rooman valtamonopolia nakersivat frankit. Aika oli näin vaihtumassa roomalaisesta teutoniseksi, antiikista keskiajaksi.
365 Kreetan maanjäristys kylvää tuhoa ja järkytystä Kreikassa, Libyassa, Egyptissä, Kyproksella ja Sisiliassa tappaen tuhansia järistyksen aiheuttamissa tsunameissa.
355-379 Aleksandrialainen Didymos Sokea ja Basileos Kesarealainen (Suuri) puolustavat Pyhän Hengen jumaluutta areiolaisia ja muita kristittyjä vastaan, jotka kielsivät tämän platonismin tai Raamatun perusteella. Perustelut ovat raamatullis-filosofisia: Koska Pyhä Henki pyhittää, hänellä on Jumalan muuttumaton olemus, ei luodun muuttuvaa olemusta. Pyhä Henki ei ole yksi monista (luoduista), vaan yksi ja ainoa Jumala.
Basileios Suuri oli kappadokialainen isä sekä askeetikko, joka vastusti ruuan ja juoman ahneutta, puolusti paastokäytäntöjä sekä perusti luostareita. Hän myös ohjasi luostareita piispalliseen kaitsentaan, yhteisöllisyyteen ja hyväntekeväisyyteen. Hän oli areiolaisuuden vastustaja, Kesarean kaupungin piispa, köyhien auttaja sekä vanhainkodin ja sairaalan perustaja. Basil kannatti sukupuolten tasa-arvoa. Liekö uskisperheen mummo Makrinalla ja sisarella Makrinalla tähän osa ja arpa? Sisar oli melkoinen vaikuttaja itsekin, askeettiyhteisönsä tasa-arvoa viljelevä johtaja.
Basileios sekä kappadokialaiset isät taistelivat anhomoiji areiolaisia vastaan, jotka vastustivat Nikaian tunnustusta sekä semi-areiolaisten kompromissia, jonka mukaan Poika oli olemukseltaan samanlainen (like) kuin Isä. Basileios lienee ensimmäinen, joka puhui kolmesta hypostaasista ja yhdestä olemuksesta. Proto-nominalistisesti Eunomiuksen mukaan Luomattoman ja luodun välillä saattoi olla vain moraalinen, ei ontologista yhteyttä. Hän piti kiinni platonismista ja ilmoituksesta lisäten sanan ”luomaton” Jumalan nimiin (luomaton valo, luomaton elämä jne.) Basileoksen – ja ortodoksisen kirkon mukaan – vaikka Jumalan olemus, luonto ja substanssi on ihmiselle käsittämättömän ja kohtaamaton, voidaan Jumala tuntea ja hänessä partisipoitua Hänen työnsä, toimintansa, voimansa, aktuaalisuutensa, viisautensa (Sofia), nimiensä, tahtonsa ja energioidensa kautta.
367-369 Suuri salaliitto saa roomalaisen Britannian sekasortoon, kun piktit, kelttiläiset gaelit sekä germaaniset saksit hyökkäsivät saarelle ryöstäen, raiskaten ja murhaten. Ilmeisesti roomalaisia oli mukana salajuonessa. Rauha saatiin palautettua sotapäällikkö Flavius Thedosiuksen johdolla.
Tältä ajalta on peräisin Mildenhallin aarrekätkö roomalaisia hopeaesineitä, joista maineikkain on 60cm leveä ja 8 kiloa painava jumalhahmoilla koristeltu lautanen. Kristinusko rantautui Irlantiin näihin aikoihin.
Tältä ajalta on peräisin Mildenhallin aarrekätkö roomalaisia hopeaesineitä, joista maineikkain on 60cm leveä ja 8 kiloa painava jumalhahmoilla koristeltu lautanen. Kristinusko rantautui Irlantiin näihin aikoihin.
350-390 Apollinaris Laodikealainen, aleksandrian koulukunnan kristitty ja piispa oli nikealainen, mutta silti (tuleva) harhaoppinen opettaessaan monofysitismiä eli sitä, että Kristuksella on vain yksi jumalallinen luonto. Logos oli omaksunut ihmisyydestä vain ruumiin, kun taas Logos oli ottanut sielun ja järjen - eli uusplatonistisen perimmäisen minuuden - paikan. Oppi meni seulan läpi, vastustihan Apollinaris areiolaisuutta, kunnes Antiokian koulukunta älähti: kyseessä on harhaoppi, joka kieltää Kristuksen täydellisen ihmiseksi tulon.
Athanasios kielsi apollinarismin, joskin tuli itse sitä hyvin lähelle korostaessaan Logoksen jumaluutta, joka omaksui ihmisruumiin ikään kuin instrumentaalisesti. Apollinarismi tuomitiin useaan otteeseen ja viimeiseksi Kontantinopolin kirkolliskokouksessa, mutta monofysitismi jatkoi elämäänsä. Ongelma oli ilmoituksen ja "tieteen", raamatullisen narraation ja hellenistisen filosofian välinen ristiriita, joka kulminoituu kärsivässä Jumalassa, Kristuksessa. Edes kappadokialaiset isät eivät kyseenalaistaneet käsitystä Jumalan apaattisuudesta, kärsimättömyydestä.
350-399 Nuori unkarilainen sotilas Martti kääntyy kristityksi vastoin vanhempiensa, armeijan ja yhteiskunnan tapoja. Hänen myötään armeijassa saattoi tulla jopa pieni herätys. Martin kääntymyslegendan mukaan hän lahjoitti köyhälle – joka paljastui Jeesukseksi – palan viitastaan. Martti luopui sotilasurastaan ja oli menettää henkensä, mutta pelastui ja perusti monien seikkailujen ja ihmeiden jälkeen luostarin Ranskan Poitiersiin. Läntinen luostarilaitos otti näin orastavia askeleitaan. Miehestä tuli myös Toursin rakastettu piispa, joka hävitti suurella innolla pakanuutta Galliasta. Ilmeisesti Martti rajoitti myöhäisvuosisadan kristillistä pakkopullaa vastustamalla kieltäytyvien pakanoiden ja harhaoppisten tappamista – näin espanjalaisen gnostikkokristitty Priscillianus Avilalaisen tapauksessa, joka kuitenkin ensimmäisenä kerettiläisenä poltettiin noituudesta. Pyhä Martti on ollut suosittu halki keskiajan tähän päivään asti, myös Suomessa.
361-390 Toinen kappadokian isistä Gregorios Nazianzialainen (Teologi) aloittaa kirkollisen uransa presbyteerinä ja myöhemmin piispana luvattuaan merihädässä palvelevansa Kristusta, jos vain pelastuu. Piispuus ei tosin innostanut, mutta Teologi kunnostautui areiolaisuuden vastustamisessa. Nämä mittelöt yltyivät jopa väkivaltaan. Keisari Theodosiuksen myötämielisyyden takia Nazianzialaisen positio pääsi voitolle ja hän sai johtaa Konstantinopolin konsiilia. Ristiriidat olivat (nytkin) liikaa sopua rakastavalle miehelle ja siksi hän erosi. Gregorios oli retorisesti lahjakas avainhahmo Bysantin – eli idän ortodoksisen kirkon – teologian reitille laskijana. Usein toistettu ajastus Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä juontuu häneltä. Yhdessä Irenaeuksen ja Athanasioksen kanssa Gregorios paalutti jumalallistumisen ortodoksiseen teologiaan. Malli on apofaattinen ja inkarnatorinen: tuntematon Jumala tulee Jeesuksessa tunnetuksi ja partisipoitavaksi. Pelastus tulee inkarnaation myötä, sillä samanlainen puhdistaa samanlaisen – ihmisluonnon. Tämän perusteella Gregorios tuomitsi apollinarismin.
361-399 Hieronymus otti kasteen 19-vuotiaana, kilvoitteli Syyrian luostareissa viisi vuotta, toimi Antiokiassa pappina, palasi synnyinkaupunkinsa Roomaan piispan sihteeriksi, kunnes muutti loppuelämäkseen Betlehemiin erakoitumaan ja kiukuttelemaan. Hieronymus oli neitsyyden rakastaja, jolle avioliitto oli lankeemuksen seurausta sekä ”tahra”. Mies puolusti Marian ikineitsyyttä ja siten luostarielämää Helvidiusta vastaan. Väittely toistaa protestanttien ja vanhojen kirkkojen välisiä kinoja nykyajalla yksin Raamattu vs. Raamattu ja traditio -asetelmassaan. Marian kivuttomaan synnytykseen Hieronymus ei uskonut ja kirjoitti asiasta niin suorasukaisesti, että sai kriitikot kimppuunsa.
Hieronymus vastusti Jovinianusta, ”protoprotestanttia”, joka toppuutteli luostarilaitosta opettamalla samaa taivasta kaikille sekä avioliittoa tasa-arvoisena neitsyyden kanssa. Jovinianus saattoi opettaa pelastusta yksin uskosta, yksin armosta ilman lain tekoja, jolloin katuva publikaani on samalla viivalla eliittiluostarimunkin kanssa. Lisäksi mies kielsi Marian ikineitsyyden. Ruoan syönti kiitoksella oli yhtä hyvä kuin siitä kieltäytyminen. Hieronymus pilkkasi Jovinianusta epikurolaiseksi. Mies ruoskittiin ja karkotettiin.
372-394 Kappadokian kolmas isä, Basilin pikkuveli ja pyhimys Gregorios Nyssalainen ryhtyy piispaksi. Veljensä tavoin hän puolusti ortodoksista kolminaisuusoppia areiolaisuutta vastaan. Tässä tulkinnassa Isä on ensisijainen, mutta Poika ja Pyhä Henki eivät silti ole vähemmän Jumalia: ”yksi persoona, Isä, josta Poika on syntyisin ja josta Henki lähtee.”
Nyssalaisen – ja sitä myötä bysanttilainen eli idän kristillisyyden – ihmiskuva on positiivisempi, jopa vastakkainen läntiselle protestanttiselle ja augustinolaiselle ihmiskuvalle: ihmisen perimmäisyys on Aristotelesta, Platonia ja pyhiä kirjoituksia yhdistellen Jumalan kuva, sielu, valoisa ja puhdas nous. Tämä Jumalan kuva on muuttumaton, kuolematon, ilmeisesti myös lankeamaton. Jumalan kuva on vapaa, järjellinen ja enkelimäinen, kun taas ruumiillisuus on aistillista, himoitsevaa ja eläimellistä. Kristitty ei ole niinkään yhtäaikaisesti syntinen ja vanhurskas, vaan yhtäaikaisesti kuoleva ja kuolematon. Ruumiillisuus, sukupuolisuus ja seksuaalisuus ovat lankeemuksen tulosta – ihminen pukeutui eläimelliseen nahkaansa tulleessaan karkotetuksi paratiisista. Tunteet ovat pahasta.
Gregorios oli origenisti ja uusplatonisti, mutta hän ei väheksy ruumista tai kiellä sitä. Nyssalaisen mukaan kuoleman jälkeen seuraa autuus tai ajallinen puhdistuminen – apokatastasis, jolloin syntien anteeksisaaminen ja Jeesuksen sovitus jäävät vähämerkityksellisiksi – samoin kuin ruumiin ylösnousemus. Kirjassaan Mooseksen elämä kirkkoisä esittää Mooseksen vuorelle noususta allegorisen tulkinnan kristityn mystisestä matkasta kohti apofaattista pimeyttä ja Jumalaa. Vuori ei sovi kaikille, mutta Nyssalainen väittää kahden tason kristillisyyden korostamalla pelastuksen ja kilvoittelun kuuluvan kaikille. Hän on myös antiuusplatonisti ja antiorigenisti korostaessaan Kristusta, joka tuli alas vuorelta – siis syntyi – pelastaakseen ihmiset. Näin ontologinen etäisyys luodun ja luomattoman välillä kumoutuu mahdollistaen mystisen nousun. Inkarnaatio siis kumoaa ja vahvistaa uusplatonismin samanaikaisesti. Jumalan hulluus samaistuu Sokrateen viisauteen ”tiedän, etten tiedä”.
Helvetti ei kuulunut tämän ajan keskeisimpiin opinkappaleisiin tai riitoihin, mutta sai erilaisia tulkintoja. Perinteinen ja raamatullinen käsitys ikuisesta helvetistä lienee pysynyt valtavirrassa. Monet opettajat, kuten apologeetta Arnobius tai Athanasios kirjassaan Inkarnaatiosta opetti sen sijaan uskottomien tyhjäksitekemisoppia. Apokatastasis sai kannattajia, kenties jälleensyntymäkin, vaikka tämä meni jo gnostilaisuuden puolelle. Apokatastasis käy paljossa yksiin kiirastuliopin kanssa. Tälläkin opilla oli ainakin orastavia kannattajia liittyneenä ajatuksiin kuolleiden puolesta rukoilemiseen. Kuvassa yksityiskohta Jan van Eyckin maalauksesta Viimeinen tuomio.
374-394 Juristi ja maaherra Ambrosius kohosi omaksikin yllätyksekseen nuorukaisena Milanon piispaksi. Mies oli uusplatonisti (antropologisesti tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen perimmäinen minuus on sielu, ruumis jotain toissijaista) ja asketisti, joka mm. kannusti ihmisiä köyhäinapuun, raittiuteen sekä naisia naimattomuuteen. Vanhempien oli jopa estettävä tyttäriään kuuntelemasta Ambrosiuksen saarnoja, sillä silloin luostarin houkutus kävi auttamatta suureksi. Kirkkoisä piti seksuaalisuutta epäpuhtaana, jolloin papeille kuului selibaatti. Ambrosius vastusti areiolaisia joutuen näin keisarinna Justinan vastustukseen. Tämä huipentui Milanossa areiolaisten yritykseen vallata yksi sen kirkoista, jonne Ambrosius kuitenkin telkeytyi kannattajineen laulamaan hymnejään yötä päivää yrityksen estäen. Ambrosius tunnetaankin muusikkona, jonka hymnejä löytyy myös nykyisestä Suomen luterilaisesta Virsikirjasta.
370-399 Tuleva kirkkoisä ja läntisen teologian jättiläinen Augustinus viettää villejä nuoruusvuosiaan Pohjois-Afrikassa. Hän hurahti manikealaisuuteen, meni naimisiin ja tuli isäksi. Augustinus oli oppinut ja kiihkeä etsijä, jonka retoriikan opinnot veivät hänet Milanoon. Augustinus tykästyi Ambrosiuksen uusplatonissävytteisiin saarnoihin ja otti häneltä kasteen v. 387. Palattuaan Afrikkaan hän lahjoitti omaisuutensa köyhille ja tahtoi aloittaa jumalallistumisen joutilaisuudessa hänen rakkaan äitinsä Monican, kuuluisan esirukoilijan sekä poikansa kuoltua, mutta hän joutuikin papiksi ja pienen Hippon kaupungin piispaksi.
Augustinuksen Tunnustukset ovat kristinuskon ja antiikin luetuimpia kirjoja. Ne tuovat Augustinuksen lähelle lukijaa mm. silloin, kun hän kertoo kouluvuosien tuskasta tai sisäisestä ristiriidastaan etsiä sekä paeta autuasta elämää. Mies rukoilee: ”Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä.” Augustinus myös itkee erottautuen askeettisista kollegoistaan. Tunnustuksissa on myös paljon materiaalia maailmankatsomusten kohtaamisista sekä pohdintoja mm. pahuuden ja ajan olemuksesta. Manikealaisuuden rajoittunut Jumala ei vakuuta miestä. Sen sijaan paha on Plotinoksen mukaisesti ei-olevaa. Kirjassaan Kristillinen sivistys Augustinus löytää Raamatun tulkinta-avaimeksi (nöyrän) rakkauden.
Augustinus opettaa luterilaiseen suuntaan ihmisen sidottu ratkaisuvaltaa. Manikealaisia vastaan hän aluksi korosti ihmisen tahdon vastuuta ja rooli sekä sen mukaista vapautta. Sitten Augustinus alkaa korostaa ihmisen tietämättömyyttä ja haluttomuutta tehdä hyvää ja välttää syntiä. Kysymys liittyy pelastuksen ehtoihin: millä perusteella toinen pelastuu ja toinen ei, ellei tekojensa ja motiiviensa tähden? Lopulta Augustinus kiistää tahdon osuuden pelastuksessa, korostamalla ihmisen perisynnistä johtuvaa voimattomuutta, jolloin pelastus tulee yksin Jumalalta, yksin armosta. Tämä tarkoittaa samalla predestinaatio-oppia: Jumala on ennalta valinnut ne, jotka pelastuvat.
Afrikan kaksi kirkkoa elivät vuosisadan lopulla laihassa sovussa ”donatolaisten” kärsittyä vainosta ja painostuksesta. Molempien kirkkojen heikkous oli toisen kirkon vihaaminen, mikä yltyi vandalismiin ja väkivaltaan asti. Tilanne oli teologisesti haastava: donatolaisetkin katsoivat joukossaan olevan rikkaviljaa sekä olevansa osa katolista kirkkoa. Augustinus haistoi donatolaisten heikkouden sakramenttiteologiassa: kastavat uudestaan ja pelkäävät saastuvansa jos uskoton syntinen tulee samalle ehtoolliselle. Vuosisadan lopulla Augustinus muuttui suvaitsevasta jyrkäksi ja julisti donatolaiset harhaoppiseksi poliittisin seurauksin.
375-399 Origenistinen kriisi puhkeaa Palestiinassa Epifanius Salamialaisen tuomittua Origeneen opetukset mm. kolminaisuudesta, seksuaalisen lisääntymisen mustamaalaamisesta sekä kreikkalaisen filosofian hapatuksesta. Hän sai Hieronymuksen liittolaisekseen, mutta kerettiläisyysleimaa ei herunut. Kriisi levisi Egyptiin, missä Origeneen ruumiittoman Jumalan ajatus tuomittiin kapinan pelossa. Cassianus Roomalainen oli kuitenkin jo alkanut viedä Origeneen ajatuksia länteen. Origenismi jatkoi elämäänsä etenkin Evagrioksen ja Gregorios Nyssalaisen kautta.
379-399 Idän Augustukseksi nousi neuvokas sotapäällikkö Theodosius, joka otti kasteen kristinuskoon neuvonantajanaan Milanon piispa Ambrosius. Ambrosius oli voimahahmo vielä valtaan pyrkivää pakanuutta vastaan. Pakanuuden puolella toimi mm. germaanien sotapäällikkö Arbogastes, joka nousi hallitsemaan läntistä Roomaa. Theodosius nimesi kristinuskon valtionuskonnoksi vuoden 380 Thessalonikalaisediktissään. Käänne oli kristikansalle jopa Konstantinolaista käännettä merkittävämpi.
Theodosius kutsui koolle Konstantinopolin synodin – 2. ekumeenisen kirkolliskokouksen. Kokous vahvisti aiemman Nikeassa lausutun ja kristittyjen elämän tunnustuksen lisäten siihen maininnat Pyhästä Hengestä jumalallisena persoonana, ”eläväksi tekijään”. Rooman piispa Damasus ei ollut paikalla edes edustajiensa kautta, jos edes sai kutsua. Tämä heijasteli riitoja idän ja lännen ensimmäisyyden välillä. Rooma ja Aleksandria kilpailivat Konstantinopolin kanssa, Jerusalem ja Kesarea keskenään. Konstantinopolista tuli nyt toinen Rooma, jonka piispa tuli heti Rooman piispan jälkeen arvojärjestyksessä. Kaupungin haasteena oli kaupunkin kristillinen traditioköyhyys. Siksi sinne mm. siirrettiin pyhäinjäännöksiä. Konstantinopolin kristillisyyttä leimasi caesaropapismi sekä kirkon ja Rooman yhteenkietoutuminen. Kirkolliskokousta ei heti hyväksyttykään muualla, ei esimerkiksi Rooman rajojen ulkopuolella Syyriassa.
Theodosius solmi rauhan goottien ja Persian kanssa, mutta joutui käymään sisällissotia. Saatuaan vallan kilpailijoistaan, hän kielsi muut kuin kristilliset temppelimenot ja hartaudenharjoitukset. Olympialaiset jäivät unholaan pakanallisuutensa takia. Valtakunta kääntyi nopeasti ja joukolla kristityiksi. Valta ja väkivalta kietoutuivat silti yhteen. Ambrosius erottikin keisarin ehtoollisyhteydestä tämän ratkaistaessa Tessalonikan kapinan väkivalloin. Keisarin kuoltua hänen poikansa Honorios ja Arcadius jatkoivat keisariutta. Valtakunta jakaantui lopullisesti itäiseen ja läntiseen Roomaan. Theodosiulsen apostolin haudan päälle rakennuttama Paavalinkirkko oli silloisen kristikansan suurin.
380-399 Vahva kuvateologia syntyy kristittyjen parissa – joskin kirjallisia todisteita asiasta ei ole muuta kuin mahdollinen ja kiistanalainen Epifanios Salamiksen torjuva kanta käytäntöön. Vahvalla tarkoitan ortodoksisen kirkon omaksumaa ja nykyistä ikoniteologiaa, missä kuvia kunnioitetaan pyhinä, sillä niiden katsotaan välittävän kunnioituksen kuvattavalle. Ilmeisesti uutuus herätti aluksi vastustusta, mutta normalisoitui pian. Ikoniteologian kehityksen taustalla on kolme tekijää: tapa kunnioittaa keisareiden patsaita, käsitys reliikeistä pyhimysten läsnäolon välittäjinä sekä kristologiset pohdinnat, joissa Pojalle osoitettu kunnia välittyy Isälle, sillä Poika on Isän kuva. Haasteena kuvissa oli ja on se, että pyhien ulkonäöstä ei ole yleensä tietoa.
381-399 Johannes Krysostomos – munkki, diakoni ja pyhimys – herätti ihastusta puhetaidoillaan, siitä nimi Kultasuu. Krysostomos edusti antiokialaisen maltillista ja historiallista kristinuskoa. Siksi esimerkiksi hänen mariologiansa oli vaatimatonta. Krysostomoksen teologiassa paavalilainen usko ja rakkaus yhdistyvät eettiseen kristillisyyteen. Krysostomos joutui Konstantinopoloin arkkipiispaksi v. 398. Valtaeliitti ja leipäpapit vastustivat ja karkottivat, sillä mies vastusti avoimesti ylellisyyttä, milteipä yksityisomaisuuttakin. Köyhä kansa kiitteli, mutta Krysostomosta kiusasi nimelliskristillisyys. Krysostomos vastusti myös pappien avioliittoja, naisten alentamista sekä juutalaisia – tosin avioliittoon ja avioseksiin mies suhtautui myönteisesti. Hän on ortodoksisen liturgian merkittäviä kehittäjiä.
Vuosisataa ei voi pitää lähetyskeskeisenä. Yleinen käsitys oli, että apostolit ovat jo täyttäneet Jeesuksen lähetyskäskyn. Konstantinopolin kirkolliskokous osoitti kuitenkin kiinnostusta lähetystyöhön. Erityisesti asia oli Krysostomoksen sydämellä. Hän organisoikin lähetystyötä Rooman valtakunnassa, Syyriassa, Foinikiassa, goottien parissa ja jopa Rooman ulkopuolella.
383-399 Diakoni Evagrios Pontoslainen muuttaa munkkiyhteisöön Egyptin aavikolle kirjoittaen origenistisen päätuotantonsa. Syy eksiiliin lienee ihastuminen naimisissa olevaan naiseen. Ajatusten ytimessä on mielen paluu Jumalan luokse. Materiaalisen maailman luominen ja lankeemus käyvät yksiin. Evagrios uskoo intellektien ennaltaolemiseen ennen ruumiillista asuntoa. Mielen matka kohti Jumalaa sisältää käytännön ja kontemplatiivisen elämän. Käytänöllisyys tarkoittaa askeesia ja hyveitä, rakkautta ja apatiaa. Evagrioksella korostuu psykologissävytteinen sodankäynti demoneja vastaan. Hän kehitteli kiusausten listaa – mässäily, seksuaalinen himo, rahanahneus, surumielisyys, vihamielisyys, laiskuus, turhamaisuus ja ylpeys – mistä syntyi myöhemmin roomalaiskatolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä. Keskeistä oli myös mielen rukous. Kontemplatiivisuus kuuluu gnostikoille, jotka mietiskelevät jumalallista alkuperäänsä ja palaavat siihen Kristuksen syntymän, kuoleman ja taivaaseenastumisen mahdollistamana – jumalallistuvat, enkelinkaltaistuvat.
399 Borneon saarelle syntyy ensimmäinen tunnettu kuningaskunta, Martadipura, intialaisten hindulaisten kaupankäynnin myötä.
Postauksessa on keskitytty etenkin kristinuskon vaiheisiin ja tärkeisiin henkilöihin. Tässä mielessä 300-luku on selvästi 200-luvun isoveli ja tärkeämpi vuosisata kristinuskon synnyttyä ikään kuin uudestaan valtionuskontona Konstantinolaisen käänteen myötä. Näinä aikoina kristinuskoon tuli mukaan ja vakiintui viisi edellisessä postauksessa mainitsemaani suurta ei-raamatullista tekijää: kuvien käyttö ja kultti, pyhimyskultit, Neitsyt Marian kultti, reliikit sekä luostarilaitos. Protestanteille – joiden korostuksena on yksin Raamattu periaate – nämä ovat vieraampia, mutta ortodokseille ja roomalaiskatolisille osa omaa traditiota ja käytäntöä.
300-luvun voi todeta etenkin ortodoksisen kirkon vuosisadaksi. Kristikunnan painopiste oli idässä. Bysantti syntyi tällöin tärkeimpien kirkkoisien opettaessa samaa ortodoksisuutta, mitä on tunnustettu tähän päivään saakka. Lännessä ei suurpaaveja vielä nähty. Vielä vähemmän aika oli protestanttista. Luther olisikin varmaan lynkattu epikurolaisena, jos olisi joutunut elämään näinä aikoina. Jakamattomasta kirkosta ei voi puhua, ei vaikka areiolaisuuden rajaisi kristinuskon ulkopuolelle. Protestanttisessa teologiassa on usein painotettu kristinuskon rappioitumista maallistuneeksi valtionkirkoksi Kontantinolaisen käänteen sekä hellenisoituneeksi skolastiikaksi kirkkoisien ja oppiriitojen myötä. Esitykseni perusteella totean, että kritiikeissä on perää. Toisaalta kyse on korkeintaan puolikkaasta totuudesta. 300-luvun kirkko, tai kirkot, pitivät kiinni samasta kristinuskosta kuin 2000-luvun luterilainen. Eipä usko olisi Wittenbergiin tai Mäntsälään tullutkaan ilman tämän ajan opettajia, julistajia ja teologeja.
350-399 Nuori unkarilainen sotilas Martti kääntyy kristityksi vastoin vanhempiensa, armeijan ja yhteiskunnan tapoja. Hänen myötään armeijassa saattoi tulla jopa pieni herätys. Martin kääntymyslegendan mukaan hän lahjoitti köyhälle – joka paljastui Jeesukseksi – palan viitastaan. Martti luopui sotilasurastaan ja oli menettää henkensä, mutta pelastui ja perusti monien seikkailujen ja ihmeiden jälkeen luostarin Ranskan Poitiersiin. Läntinen luostarilaitos otti näin orastavia askeleitaan. Miehestä tuli myös Toursin rakastettu piispa, joka hävitti suurella innolla pakanuutta Galliasta. Ilmeisesti Martti rajoitti myöhäisvuosisadan kristillistä pakkopullaa vastustamalla kieltäytyvien pakanoiden ja harhaoppisten tappamista – näin espanjalaisen gnostikkokristitty Priscillianus Avilalaisen tapauksessa, joka kuitenkin ensimmäisenä kerettiläisenä poltettiin noituudesta. Pyhä Martti on ollut suosittu halki keskiajan tähän päivään asti, myös Suomessa.
361-390 Toinen kappadokian isistä Gregorios Nazianzialainen (Teologi) aloittaa kirkollisen uransa presbyteerinä ja myöhemmin piispana luvattuaan merihädässä palvelevansa Kristusta, jos vain pelastuu. Piispuus ei tosin innostanut, mutta Teologi kunnostautui areiolaisuuden vastustamisessa. Nämä mittelöt yltyivät jopa väkivaltaan. Keisari Theodosiuksen myötämielisyyden takia Nazianzialaisen positio pääsi voitolle ja hän sai johtaa Konstantinopolin konsiilia. Ristiriidat olivat (nytkin) liikaa sopua rakastavalle miehelle ja siksi hän erosi. Gregorios oli retorisesti lahjakas avainhahmo Bysantin – eli idän ortodoksisen kirkon – teologian reitille laskijana. Usein toistettu ajastus Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä juontuu häneltä. Yhdessä Irenaeuksen ja Athanasioksen kanssa Gregorios paalutti jumalallistumisen ortodoksiseen teologiaan. Malli on apofaattinen ja inkarnatorinen: tuntematon Jumala tulee Jeesuksessa tunnetuksi ja partisipoitavaksi. Pelastus tulee inkarnaation myötä, sillä samanlainen puhdistaa samanlaisen – ihmisluonnon. Tämän perusteella Gregorios tuomitsi apollinarismin.
361-399 Hieronymus otti kasteen 19-vuotiaana, kilvoitteli Syyrian luostareissa viisi vuotta, toimi Antiokiassa pappina, palasi synnyinkaupunkinsa Roomaan piispan sihteeriksi, kunnes muutti loppuelämäkseen Betlehemiin erakoitumaan ja kiukuttelemaan. Hieronymus oli neitsyyden rakastaja, jolle avioliitto oli lankeemuksen seurausta sekä ”tahra”. Mies puolusti Marian ikineitsyyttä ja siten luostarielämää Helvidiusta vastaan. Väittely toistaa protestanttien ja vanhojen kirkkojen välisiä kinoja nykyajalla yksin Raamattu vs. Raamattu ja traditio -asetelmassaan. Marian kivuttomaan synnytykseen Hieronymus ei uskonut ja kirjoitti asiasta niin suorasukaisesti, että sai kriitikot kimppuunsa.
Hieronymus vastusti Jovinianusta, ”protoprotestanttia”, joka toppuutteli luostarilaitosta opettamalla samaa taivasta kaikille sekä avioliittoa tasa-arvoisena neitsyyden kanssa. Jovinianus saattoi opettaa pelastusta yksin uskosta, yksin armosta ilman lain tekoja, jolloin katuva publikaani on samalla viivalla eliittiluostarimunkin kanssa. Lisäksi mies kielsi Marian ikineitsyyden. Ruoan syönti kiitoksella oli yhtä hyvä kuin siitä kieltäytyminen. Hieronymus pilkkasi Jovinianusta epikurolaiseksi. Mies ruoskittiin ja karkotettiin.
372-394 Kappadokian kolmas isä, Basilin pikkuveli ja pyhimys Gregorios Nyssalainen ryhtyy piispaksi. Veljensä tavoin hän puolusti ortodoksista kolminaisuusoppia areiolaisuutta vastaan. Tässä tulkinnassa Isä on ensisijainen, mutta Poika ja Pyhä Henki eivät silti ole vähemmän Jumalia: ”yksi persoona, Isä, josta Poika on syntyisin ja josta Henki lähtee.”
Nyssalaisen – ja sitä myötä bysanttilainen eli idän kristillisyyden – ihmiskuva on positiivisempi, jopa vastakkainen läntiselle protestanttiselle ja augustinolaiselle ihmiskuvalle: ihmisen perimmäisyys on Aristotelesta, Platonia ja pyhiä kirjoituksia yhdistellen Jumalan kuva, sielu, valoisa ja puhdas nous. Tämä Jumalan kuva on muuttumaton, kuolematon, ilmeisesti myös lankeamaton. Jumalan kuva on vapaa, järjellinen ja enkelimäinen, kun taas ruumiillisuus on aistillista, himoitsevaa ja eläimellistä. Kristitty ei ole niinkään yhtäaikaisesti syntinen ja vanhurskas, vaan yhtäaikaisesti kuoleva ja kuolematon. Ruumiillisuus, sukupuolisuus ja seksuaalisuus ovat lankeemuksen tulosta – ihminen pukeutui eläimelliseen nahkaansa tulleessaan karkotetuksi paratiisista. Tunteet ovat pahasta.
Gregorios oli origenisti ja uusplatonisti, mutta hän ei väheksy ruumista tai kiellä sitä. Nyssalaisen mukaan kuoleman jälkeen seuraa autuus tai ajallinen puhdistuminen – apokatastasis, jolloin syntien anteeksisaaminen ja Jeesuksen sovitus jäävät vähämerkityksellisiksi – samoin kuin ruumiin ylösnousemus. Kirjassaan Mooseksen elämä kirkkoisä esittää Mooseksen vuorelle noususta allegorisen tulkinnan kristityn mystisestä matkasta kohti apofaattista pimeyttä ja Jumalaa. Vuori ei sovi kaikille, mutta Nyssalainen väittää kahden tason kristillisyyden korostamalla pelastuksen ja kilvoittelun kuuluvan kaikille. Hän on myös antiuusplatonisti ja antiorigenisti korostaessaan Kristusta, joka tuli alas vuorelta – siis syntyi – pelastaakseen ihmiset. Näin ontologinen etäisyys luodun ja luomattoman välillä kumoutuu mahdollistaen mystisen nousun. Inkarnaatio siis kumoaa ja vahvistaa uusplatonismin samanaikaisesti. Jumalan hulluus samaistuu Sokrateen viisauteen ”tiedän, etten tiedä”.
Helvetti ei kuulunut tämän ajan keskeisimpiin opinkappaleisiin tai riitoihin, mutta sai erilaisia tulkintoja. Perinteinen ja raamatullinen käsitys ikuisesta helvetistä lienee pysynyt valtavirrassa. Monet opettajat, kuten apologeetta Arnobius tai Athanasios kirjassaan Inkarnaatiosta opetti sen sijaan uskottomien tyhjäksitekemisoppia. Apokatastasis sai kannattajia, kenties jälleensyntymäkin, vaikka tämä meni jo gnostilaisuuden puolelle. Apokatastasis käy paljossa yksiin kiirastuliopin kanssa. Tälläkin opilla oli ainakin orastavia kannattajia liittyneenä ajatuksiin kuolleiden puolesta rukoilemiseen. Kuvassa yksityiskohta Jan van Eyckin maalauksesta Viimeinen tuomio.
374-394 Juristi ja maaherra Ambrosius kohosi omaksikin yllätyksekseen nuorukaisena Milanon piispaksi. Mies oli uusplatonisti (antropologisesti tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen perimmäinen minuus on sielu, ruumis jotain toissijaista) ja asketisti, joka mm. kannusti ihmisiä köyhäinapuun, raittiuteen sekä naisia naimattomuuteen. Vanhempien oli jopa estettävä tyttäriään kuuntelemasta Ambrosiuksen saarnoja, sillä silloin luostarin houkutus kävi auttamatta suureksi. Kirkkoisä piti seksuaalisuutta epäpuhtaana, jolloin papeille kuului selibaatti. Ambrosius vastusti areiolaisia joutuen näin keisarinna Justinan vastustukseen. Tämä huipentui Milanossa areiolaisten yritykseen vallata yksi sen kirkoista, jonne Ambrosius kuitenkin telkeytyi kannattajineen laulamaan hymnejään yötä päivää yrityksen estäen. Ambrosius tunnetaankin muusikkona, jonka hymnejä löytyy myös nykyisestä Suomen luterilaisesta Virsikirjasta.
370-399 Tuleva kirkkoisä ja läntisen teologian jättiläinen Augustinus viettää villejä nuoruusvuosiaan Pohjois-Afrikassa. Hän hurahti manikealaisuuteen, meni naimisiin ja tuli isäksi. Augustinus oli oppinut ja kiihkeä etsijä, jonka retoriikan opinnot veivät hänet Milanoon. Augustinus tykästyi Ambrosiuksen uusplatonissävytteisiin saarnoihin ja otti häneltä kasteen v. 387. Palattuaan Afrikkaan hän lahjoitti omaisuutensa köyhille ja tahtoi aloittaa jumalallistumisen joutilaisuudessa hänen rakkaan äitinsä Monican, kuuluisan esirukoilijan sekä poikansa kuoltua, mutta hän joutuikin papiksi ja pienen Hippon kaupungin piispaksi.
Augustinuksen Tunnustukset ovat kristinuskon ja antiikin luetuimpia kirjoja. Ne tuovat Augustinuksen lähelle lukijaa mm. silloin, kun hän kertoo kouluvuosien tuskasta tai sisäisestä ristiriidastaan etsiä sekä paeta autuasta elämää. Mies rukoilee: ”Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä.” Augustinus myös itkee erottautuen askeettisista kollegoistaan. Tunnustuksissa on myös paljon materiaalia maailmankatsomusten kohtaamisista sekä pohdintoja mm. pahuuden ja ajan olemuksesta. Manikealaisuuden rajoittunut Jumala ei vakuuta miestä. Sen sijaan paha on Plotinoksen mukaisesti ei-olevaa. Kirjassaan Kristillinen sivistys Augustinus löytää Raamatun tulkinta-avaimeksi (nöyrän) rakkauden.
Augustinus opettaa luterilaiseen suuntaan ihmisen sidottu ratkaisuvaltaa. Manikealaisia vastaan hän aluksi korosti ihmisen tahdon vastuuta ja rooli sekä sen mukaista vapautta. Sitten Augustinus alkaa korostaa ihmisen tietämättömyyttä ja haluttomuutta tehdä hyvää ja välttää syntiä. Kysymys liittyy pelastuksen ehtoihin: millä perusteella toinen pelastuu ja toinen ei, ellei tekojensa ja motiiviensa tähden? Lopulta Augustinus kiistää tahdon osuuden pelastuksessa, korostamalla ihmisen perisynnistä johtuvaa voimattomuutta, jolloin pelastus tulee yksin Jumalalta, yksin armosta. Tämä tarkoittaa samalla predestinaatio-oppia: Jumala on ennalta valinnut ne, jotka pelastuvat.
Afrikan kaksi kirkkoa elivät vuosisadan lopulla laihassa sovussa ”donatolaisten” kärsittyä vainosta ja painostuksesta. Molempien kirkkojen heikkous oli toisen kirkon vihaaminen, mikä yltyi vandalismiin ja väkivaltaan asti. Tilanne oli teologisesti haastava: donatolaisetkin katsoivat joukossaan olevan rikkaviljaa sekä olevansa osa katolista kirkkoa. Augustinus haistoi donatolaisten heikkouden sakramenttiteologiassa: kastavat uudestaan ja pelkäävät saastuvansa jos uskoton syntinen tulee samalle ehtoolliselle. Vuosisadan lopulla Augustinus muuttui suvaitsevasta jyrkäksi ja julisti donatolaiset harhaoppiseksi poliittisin seurauksin.
375-399 Origenistinen kriisi puhkeaa Palestiinassa Epifanius Salamialaisen tuomittua Origeneen opetukset mm. kolminaisuudesta, seksuaalisen lisääntymisen mustamaalaamisesta sekä kreikkalaisen filosofian hapatuksesta. Hän sai Hieronymuksen liittolaisekseen, mutta kerettiläisyysleimaa ei herunut. Kriisi levisi Egyptiin, missä Origeneen ruumiittoman Jumalan ajatus tuomittiin kapinan pelossa. Cassianus Roomalainen oli kuitenkin jo alkanut viedä Origeneen ajatuksia länteen. Origenismi jatkoi elämäänsä etenkin Evagrioksen ja Gregorios Nyssalaisen kautta.
379-399 Idän Augustukseksi nousi neuvokas sotapäällikkö Theodosius, joka otti kasteen kristinuskoon neuvonantajanaan Milanon piispa Ambrosius. Ambrosius oli voimahahmo vielä valtaan pyrkivää pakanuutta vastaan. Pakanuuden puolella toimi mm. germaanien sotapäällikkö Arbogastes, joka nousi hallitsemaan läntistä Roomaa. Theodosius nimesi kristinuskon valtionuskonnoksi vuoden 380 Thessalonikalaisediktissään. Käänne oli kristikansalle jopa Konstantinolaista käännettä merkittävämpi.
Theodosius kutsui koolle Konstantinopolin synodin – 2. ekumeenisen kirkolliskokouksen. Kokous vahvisti aiemman Nikeassa lausutun ja kristittyjen elämän tunnustuksen lisäten siihen maininnat Pyhästä Hengestä jumalallisena persoonana, ”eläväksi tekijään”. Rooman piispa Damasus ei ollut paikalla edes edustajiensa kautta, jos edes sai kutsua. Tämä heijasteli riitoja idän ja lännen ensimmäisyyden välillä. Rooma ja Aleksandria kilpailivat Konstantinopolin kanssa, Jerusalem ja Kesarea keskenään. Konstantinopolista tuli nyt toinen Rooma, jonka piispa tuli heti Rooman piispan jälkeen arvojärjestyksessä. Kaupungin haasteena oli kaupunkin kristillinen traditioköyhyys. Siksi sinne mm. siirrettiin pyhäinjäännöksiä. Konstantinopolin kristillisyyttä leimasi caesaropapismi sekä kirkon ja Rooman yhteenkietoutuminen. Kirkolliskokousta ei heti hyväksyttykään muualla, ei esimerkiksi Rooman rajojen ulkopuolella Syyriassa.
Theodosius solmi rauhan goottien ja Persian kanssa, mutta joutui käymään sisällissotia. Saatuaan vallan kilpailijoistaan, hän kielsi muut kuin kristilliset temppelimenot ja hartaudenharjoitukset. Olympialaiset jäivät unholaan pakanallisuutensa takia. Valtakunta kääntyi nopeasti ja joukolla kristityiksi. Valta ja väkivalta kietoutuivat silti yhteen. Ambrosius erottikin keisarin ehtoollisyhteydestä tämän ratkaistaessa Tessalonikan kapinan väkivalloin. Keisarin kuoltua hänen poikansa Honorios ja Arcadius jatkoivat keisariutta. Valtakunta jakaantui lopullisesti itäiseen ja läntiseen Roomaan. Theodosiulsen apostolin haudan päälle rakennuttama Paavalinkirkko oli silloisen kristikansan suurin.
380-399 Vahva kuvateologia syntyy kristittyjen parissa – joskin kirjallisia todisteita asiasta ei ole muuta kuin mahdollinen ja kiistanalainen Epifanios Salamiksen torjuva kanta käytäntöön. Vahvalla tarkoitan ortodoksisen kirkon omaksumaa ja nykyistä ikoniteologiaa, missä kuvia kunnioitetaan pyhinä, sillä niiden katsotaan välittävän kunnioituksen kuvattavalle. Ilmeisesti uutuus herätti aluksi vastustusta, mutta normalisoitui pian. Ikoniteologian kehityksen taustalla on kolme tekijää: tapa kunnioittaa keisareiden patsaita, käsitys reliikeistä pyhimysten läsnäolon välittäjinä sekä kristologiset pohdinnat, joissa Pojalle osoitettu kunnia välittyy Isälle, sillä Poika on Isän kuva. Haasteena kuvissa oli ja on se, että pyhien ulkonäöstä ei ole yleensä tietoa.
381-399 Johannes Krysostomos – munkki, diakoni ja pyhimys – herätti ihastusta puhetaidoillaan, siitä nimi Kultasuu. Krysostomos edusti antiokialaisen maltillista ja historiallista kristinuskoa. Siksi esimerkiksi hänen mariologiansa oli vaatimatonta. Krysostomoksen teologiassa paavalilainen usko ja rakkaus yhdistyvät eettiseen kristillisyyteen. Krysostomos joutui Konstantinopoloin arkkipiispaksi v. 398. Valtaeliitti ja leipäpapit vastustivat ja karkottivat, sillä mies vastusti avoimesti ylellisyyttä, milteipä yksityisomaisuuttakin. Köyhä kansa kiitteli, mutta Krysostomosta kiusasi nimelliskristillisyys. Krysostomos vastusti myös pappien avioliittoja, naisten alentamista sekä juutalaisia – tosin avioliittoon ja avioseksiin mies suhtautui myönteisesti. Hän on ortodoksisen liturgian merkittäviä kehittäjiä.
Vuosisataa ei voi pitää lähetyskeskeisenä. Yleinen käsitys oli, että apostolit ovat jo täyttäneet Jeesuksen lähetyskäskyn. Konstantinopolin kirkolliskokous osoitti kuitenkin kiinnostusta lähetystyöhön. Erityisesti asia oli Krysostomoksen sydämellä. Hän organisoikin lähetystyötä Rooman valtakunnassa, Syyriassa, Foinikiassa, goottien parissa ja jopa Rooman ulkopuolella.
383-399 Diakoni Evagrios Pontoslainen muuttaa munkkiyhteisöön Egyptin aavikolle kirjoittaen origenistisen päätuotantonsa. Syy eksiiliin lienee ihastuminen naimisissa olevaan naiseen. Ajatusten ytimessä on mielen paluu Jumalan luokse. Materiaalisen maailman luominen ja lankeemus käyvät yksiin. Evagrios uskoo intellektien ennaltaolemiseen ennen ruumiillista asuntoa. Mielen matka kohti Jumalaa sisältää käytännön ja kontemplatiivisen elämän. Käytänöllisyys tarkoittaa askeesia ja hyveitä, rakkautta ja apatiaa. Evagrioksella korostuu psykologissävytteinen sodankäynti demoneja vastaan. Hän kehitteli kiusausten listaa – mässäily, seksuaalinen himo, rahanahneus, surumielisyys, vihamielisyys, laiskuus, turhamaisuus ja ylpeys – mistä syntyi myöhemmin roomalaiskatolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä. Keskeistä oli myös mielen rukous. Kontemplatiivisuus kuuluu gnostikoille, jotka mietiskelevät jumalallista alkuperäänsä ja palaavat siihen Kristuksen syntymän, kuoleman ja taivaaseenastumisen mahdollistamana – jumalallistuvat, enkelinkaltaistuvat.
399 Borneon saarelle syntyy ensimmäinen tunnettu kuningaskunta, Martadipura, intialaisten hindulaisten kaupankäynnin myötä.
Postauksessa on keskitytty etenkin kristinuskon vaiheisiin ja tärkeisiin henkilöihin. Tässä mielessä 300-luku on selvästi 200-luvun isoveli ja tärkeämpi vuosisata kristinuskon synnyttyä ikään kuin uudestaan valtionuskontona Konstantinolaisen käänteen myötä. Näinä aikoina kristinuskoon tuli mukaan ja vakiintui viisi edellisessä postauksessa mainitsemaani suurta ei-raamatullista tekijää: kuvien käyttö ja kultti, pyhimyskultit, Neitsyt Marian kultti, reliikit sekä luostarilaitos. Protestanteille – joiden korostuksena on yksin Raamattu periaate – nämä ovat vieraampia, mutta ortodokseille ja roomalaiskatolisille osa omaa traditiota ja käytäntöä.
300-luvun voi todeta etenkin ortodoksisen kirkon vuosisadaksi. Kristikunnan painopiste oli idässä. Bysantti syntyi tällöin tärkeimpien kirkkoisien opettaessa samaa ortodoksisuutta, mitä on tunnustettu tähän päivään saakka. Lännessä ei suurpaaveja vielä nähty. Vielä vähemmän aika oli protestanttista. Luther olisikin varmaan lynkattu epikurolaisena, jos olisi joutunut elämään näinä aikoina. Jakamattomasta kirkosta ei voi puhua, ei vaikka areiolaisuuden rajaisi kristinuskon ulkopuolelle. Protestanttisessa teologiassa on usein painotettu kristinuskon rappioitumista maallistuneeksi valtionkirkoksi Kontantinolaisen käänteen sekä hellenisoituneeksi skolastiikaksi kirkkoisien ja oppiriitojen myötä. Esitykseni perusteella totean, että kritiikeissä on perää. Toisaalta kyse on korkeintaan puolikkaasta totuudesta. 300-luvun kirkko, tai kirkot, pitivät kiinni samasta kristinuskosta kuin 2000-luvun luterilainen. Eipä usko olisi Wittenbergiin tai Mäntsälään tullutkaan ilman tämän ajan opettajia, julistajia ja teologeja.
