Johdanto
Tässä kirjoituksessa tutkailen Hiljaisuuden joogaa ja sen taustalla vaikuttavaa hiljaisuuden liikettä. Tässä keskeinen tekijä on Hiljaisuuden Ystävät, yhdistys, joka toimii ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta ekumeenisessa hengessä.”
Joogasta on hiljattain keskusteltu Kirkolliskokouksessa sekä kristillisissä medioissa. Jooga on löytänyt tiensä kirkkoon ja monien seurakuntien päiväjärjestykseen. Toisaalta kirkkojoogaa on kritisoitu. Yritän tässä vastata kysymykseen joogan ja luterilaisuuden yhteensopivuudesta sekä hahmottaa ilmiötä tavalla, joka tuo parhaimmillaan ymmärrystä eri tavalla ajattelevien kristittyjen välille.
Suomen luterilaisessa kontekstissa joogan avainhahmo on pappi ja Hiljaisuuden joogan kehittäjä Heli Harjunpää. Arvioin hänen teologiaansa hänen kirjojensa pohjalta. Muita joogan ja luterilaisen uskon yhdistäjiä ovat mm. Turun arkkihiippakunnan piispa ja Hiljaisuuden Ystävien hallituksen puheenjohtaja Mari Leppänen, Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtava asiantuntija Jyri Komulainen sekä Kirkon koulutuskeskuksen kouluttaja Henri Järvinen.
Kristillistä joogakirjallisuutta julkaisee Kirjapaja. Esimerkiksi toimittaja Olli Seppälän toimittama Lepään joogamatollani ja rukoilen (2020) edustaa ”inspiroivaa kirjallisuutta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin”.
Paradoksaalinen jooga
Kirkkojoogaa perustellaan joogan suosiolla. Tämä perustelu on samanaikaisesti viisas ja typerä – kunnia ja risti. Hiljaisuuden joogan korostama inklusiivisuus on myös paradoksaalista: kaikille sopiva ei monelle sovi. Vastaavasti kristillisen joogan terveysvaikutuksista puhuminen perustelee ja turhentaa toimintaa samanaikaisesti. Puhuisimmeko samanlaisesti kristillisestä huumorista tai kristillisestä voimistelusta? Joogan luterilainen valjastaminen näyttäytyy vastakohtaiselta katsojasta riippuen: typerää muodin seuraamista ja väärän todistuksen antamista uskostamme vai sellaista käärmeen oveluutta ja kyyhkysen viattomuutta, missä houkutellaan joogan avulla ihmiset Kristuksen jalkojen juureen?
Joogaan voisi suhtautua samalla tavalla kuin Paavali kehottaa suhtautumaan epäjumalille uhrattuun lihaan: saa syödä, paitsi jos syöminen johdattaa heikon kristityn epäjumalien pariin. Argumentti ei tosin taida maistua kristillisen joogan kannattajille sen paremmin kuin sen vastustajille. Kannattajien kun pitäisi luopua harjoitteistaan vastustajien takia ja näiden taas hyväksyä heikomman veljen rooli, kenties myös kristillisen joogan perimmäinen hyväksyttävyys.
Onko vierassanan ”jooga” käyttö ongelmallista? Sanskriitin sana jooga tarkoittaa iestä, yhteen liittämistä ja laajemmin hengellistä harjoitusta. Termin omaksuminen kristinuskoon käynnistää kissanhännänvedon oikeudesta määrittää sanan merkitys ja paikka. Aatehistoriallisesti jooga kuuluu hindulaisuuteen, vaikka varhaisimmissa vedakirjoissa ei joogasta puhuta. Bhagavad-Gitassa ja Joogasutrassa sana tarkoittaa tietoisuutta, hengellistä toimintaa sekä meditaatiota, ei niinkään asentoja tai hengitystekniikoita. Komulainen on oikeassa kertoessaan joogan saaneen halki vuosisatojen vaihtelevia merkityksiä ja muuttuneen suuresti löydettyään tiensä länsimaihin.
Teologia, usko ja hengellinen elämä on aina kontekstuaalista eli aikaan, paikkaan ja kieleen sidottua. Tämä näkyy Raamatun kirjoituksissa, missä lainataan usein ajatuksia toisista uskonnoista ja kulttuureista ja sovitetaan ne osaksi omaa uskomusjärjestelmää. Vinha esimerkki tästä on myytti jumalasta, joka surmaa kaaoshirviön. Raamatun kirjoittajat nielivät Leviatanin koukkuineen päivineen! Evankeliumi tarkoitti alun perin roomalaisten keisarien mahtia ennen kuin evankelistat omaksuivat termin ilosanomaksi Jeesuksesta.
Kirkkoisät lisäsivät kristinuskon sanakirjaan filosofisilla merkityksillä ladattuja sanoja. Esimerkiksi termit ”luonto”, ”energia” ja ”olemus” ratkaisi ja synnytti ongelmia samanaikaisesti. Niinpä vaikkapa Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys pistää puolet paukuistaan filosofisten käsitteiden pyörittelyyn. Joogasta olemme jo aloittaneet vastaavanlaisen jauhamisen.
Kristillisten kirkkojen perinteissä ei ole harjoitettu asentokeskeistä joogaa ennen 1900-lukua. Kuinka uutuuden kristillistäminen perustellaan? Kysyttäessä joogan ja kristinuskon yhteensopivuutta tulee katsoa sitä kokonaiskuvaa, mihin uusi pala asetetaan. Kääntyykö jooga kristilliseksi kristinuskon kontekstissa? Onko joogan omaksuminen merkki halusta korvata kristillinen sanoma toisella sanomalla? Onko kirkkosaliin tuotu jooga Troijan hevonen? Jos aina viisasta Komulaista voi jostain kritisoida niin kenties vain ensimmäisen vaihtoehdon pitämisestä todennäköisenä. Jokainenko arpa voittaa?
Hiljaisuuden liikkeen mystiikasta
Hiljaisuuden liikkeen taustalla voi nähdä roomalaiskatolisen kirkon avautumisen toisia kirkkoja sekä maailmaa kohtaan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen myötä 1960-luvulla. Konsiili valtavirtaisti uuden teologian (nouvelle theologie) reformiliikettä. Sen tarkoitus oli tarjota kolmas vaihtoehto tieteen tutkimustuloksia ja eksegeettistä metodia korostavan modernismin ja konservatiivisen uustomismin rinnalle palaamalla raamatullisten ja kirkkoisien pelastuskeskeiseen sanomaan. Liikkeen ja paavi Johannes Paavali II:n teologiaa leimaa luomisen ja lunastuksen limittäisyys, kristillinen humanismi, missä Jumalan luominen ja Jeesuksen inkarnaatio pyhittävät ihmisyyden, maallisen kulttuurin ja maailman. Luomakunta on mystinen ja sakramentaalinen todellisuus, jonka läpi Jumalan olemus – Seppo A. Teinosen uudissanaa lainaten – himertää. Tässä uusplatonistinen filosofia löytää kirkon liturgisen elämän sakramentteineen ja symboleineen etenkin mystikko Dionysios Areopagitan kautta. Niinpä kun liberaaliteologia laimentaa ilmoituksen viinin tieteellisellä litkulla ja konservatiiviteologia paukuttaa vanhurskauttamisoppia, moraalista puhtautta ja Raamatun erehtymättömyyttä, hiljaisuuden ystävät hengittävät Jumalan valtakunnan sisään ja maalliset murheet ulos.
Hiljaisuus, hengellinen mietiskely ja kehollisuus ovat yleiskristillisiä ja -uskonnollisia ilmiöitä – kokemuksellisuudesta puhumattakaan. Silti Harjunpää perustelee Hiljaisuuden joogaa ikään kuin holistinen ihmiskäsitys ja ruumiin teologia olisivat vasta joogan myötä keksitty: ”Me kristityt olemme tulleet siihen pisteeseen, että kehollisuus on päästettävä vihdoin pannasta.” Hiljaisuuden liikkeen korostukset voivat silti tulla tarpeeseen, mikäli kristillisyys kuivuu totena pitämiseen, apologiaan tai kiireiseen suorittamiseen. Henkilökohtainen spiritualiteetti sekä mystiikka kuuluvat kristinuskoon ja sopivat luterilaisuuteen terveen harkinnan ja opin, yhteisöllisten rituaalien sekä eettisten elämäntapojen kanssa. Hiljaisuuden liikkeen viljelemä usko on vieläpä elämänmakuista, luonnonraikasta ja kauniin runollista. Näin esimerkiksi Mari Leppäsen vuoden kristillinen kirja palkinnon voittaneessa kirjassa Kuulun tähän maisemaan.
Luther ja luterilainen spiritualiteetti on korostanut kontemplaation sijaan kärsimyksiä ja kiusauksia uskon kouluna. Meikäläiset ovat tavanneet soittaa myös mustia koskettimia valkoisten välissä: häijyyttämme, helvetin himertämistä. Hiljaisuuden liikkeen lempeä kristillisyys onkin lähempänä Vatikaania kuin Wittenbergiä. Mieluusti kierrämme ristin pahennuksen, lain pistimen ja Jeesuksen kutsun kuuliaisuuteen. 2. Korinttilaiskirjeen kuvaus miehestä, joka temmattiin kolmanteen taivaaseen on terveellinen muistutus mystiikan asemasta: Paavali etäännyttää itsensä kokemuksestaan, ilmoittaa puhuvansa kuin järjetön ja kertoo ylpeilevänsä ennemmin heikkoudestaan, sillä siinä Jumalan voima tulee täydelliseksi.
Leppäsen teksti on kypsän vahvaa sortuakseen Jouko N. Martikaisen kritisoimaan ”pehmoteologiaan”. Toistuvat sanat meidän vartemme maailmaan tulleesta Kristuksesta kuitenkin särähtävät, sillä tuleminen ei tässä liity pelastukseen tai pyhitykseen. Leppäsen Jeesus on virren 510 hiljainen mestari, joka ei vaatimuksiin vie. Transformaatio jää tapahtumatta, jos Jeesus tulee lähinnä vain siunaamaan hetkemme kesälaiturilla – tai joogamatolla. Seppälänkin rukousmylly suoltaa välistä olemassaolokliseitä läsnäolosta, kosketuksesta ja tunteesta. Hiljaisuuden jooga puolestaan myy vaikutuksia, jotka asiakkaalla saattaa jo olla – kiitollisuutta, muutoksenalaisuuteen suostumista, kehon arvostusta, todellisuuteen juurtumista, itsen ja toisten näkemistä sellaisina kuin he ovat.
Hiljaisuuden liikkeen teologiassa luterilainen ihmiskuva ja pelastusoppi vaihtuu helposti roomalaiskatoliseen hapatukseen, missä armo täydellistää luonnon. Näin myös Harjunpäällä. Tämä on valitettavaa, sillä tässä tulee vaihdettua ristin teologia kunnian teologiaan ja ilmoituksen totuus syntisen armahtamisesta skolastiseen aristotelismiin. Luontoa, jonka armo täydellistää, kuvataan usein kukkana, joka kohoaa ja avautuu kohti valoa. Hiljaisuuden joogan Lummeasento konkretisoi harhan.
Luomisen ja lunastuksen samaistaminen näyttää tarkoittavan sitä, että Jumala katsoo ihmiset vanhurskaiksi pyhyyden kaipuun, hyvään pyrkimisen ja vilpittömyyden perusteella. Niinpä teologi Karl Rahner puhui anonyymeistä kristityistä, trappistimunkki Thomas Merton näki kristillisen uskon kaipaavan zen-buddhalaisuuden sisällistä tuntoa niin kuin sade kaipaa vettä ja jesuiitta Teillard de Chardin hehkutti kosmista Kristusta ihmiskunnan evolutiivisen kehityksen päätepisteenä. Nämä näkemykset ovat vastoin kristillistä ilmoitusta ja luterilaista tunnustusta. Luterilainen perisyntirasti voi vaikuttaa vastenmieliseltä, mutta pääkallokiekon kääntöpuolella on pelastuksen valkea jalokivi.
Aikamme mystiikan teologiaan voi tutustua pastori ja sydänrukousohjaaja Anni Pesosen teoksen Credo – Tieni mystiikkaan myötä. Kirjassa on paljon viisautta, kuten se muistutus, että kristinusko on muutakin kuin punktuaalinen julistus syntien anteeksiantamisesta. Toisaalta kansien väliin tiivistyy nykykörttiläisyyden helmasynnit: ilmoitus kyseenalaistuu yhtäältä eksegetiikan tutkimustulosten, toisaalta mystiikan apofaattisen sanattomuuden kustannuksella. Pesonen lankeaa mystiikan peruskuoppaan: Jumalan sanan voiman väheksymiseen sekä sanattomuuteen jäävän ihmisviisauden korostamiseen ilmoituksen hulluuden kustannuksella. Apofaattisuuden varjossa versoo myös gnostilaisuuden myrkkymuratti. Pesonen kumppaneineen lainaa gnostilaista Tuomaan evankeliumia auktoritatiivisena dokumenttina. Pesosella Jumalan valtakunta tarkoittaa kaikkien uskontojen keinoin tavoitettava syvähiljaisuutta ja eskatologia sisäistä kokemusta. Jeesus on mystikko ja Jumalan myötätunto. Kristinusko on syvimmiltään elämän merkityksen löytymistä. Kolminaisuusoppi Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä syrjäytyy modalismiin, missä Jumala on voima, energia tai jopa ”Äiti”.
Mari Leppänen palkitsi Credon vuoden kristillinen kirja -palkinnolla.
Hiljaisuuden Ystävät promotoivat trappistimunkki Thomas Keatingin ja episkopaalipappi Cynthia Bourgeaultin kehittämää sydänrukousta. Tämä tarkoittaa sanatonta, mystistä ja kontemplatiivista olemista Jumalassa. Sydänrukousteologia sanoittaa todellisuuden kaksijakoisuutta: Normaali taso on järjen, tiedon, moraalin, sanallisuuden ja erillisyyden taso. Tällä tasolla hallitsee ihmisen ”valeminä”. Jumala ja todellinen itsemme löytyy olemisen syvävirrasta. Siirtyminen mielen tuolle puolen tarkoittaa tietoisuuden laajenemista, uudestisyntymistä sekä toista kastetta. Herätys todellisuuteen tapahtuu meditoimalla. Siinä on tarkoitus päästää irti ajatuksista, sanoista, muistoista, tunteista, mielikuvituksesta, näyistä sekä kehon impulsseista. Edes taivaallisten näkyjen ei tule antaa häiritä laskeutumista armon mereen. Mikäli mieli hairahtuu ajatuksiin, meditaatiossa auttaa ”pyhä sana”, jonka avulla tietoisuuden voi suunnata takaisin kohti perimmäistä Mysteeriä.
Luterilaisuuteen sydänrukous ei sovi kirveelläkään. Meidän perisyntioppimme kiistää sydänrukouksen mertonilaisen ja syntivapaan hengen ”neitseellisen pisteen”. Sydänrukoukseen liittyy myös chardinilainen pyhityskäsitys, missä henki on biologisen evoluution sekä maallisen kehityksen tanssipari. Sydänrukous ammentaa kristillisestä mystiikan traditiota, mutta lähtökohta, menetelmä ja päämäärä muistuttavat enemmän buddhalaisuuden polkua valaistumiseen. Keating siteeraakin Timanttisutraa: ”pyri kehittämään mieli, joka ei takerru mihinkään”. Paino on vähintään liikaa sanattomassa ja mystisessä, sanallisen ja liturgisen kustannuksella. Tämä tarkoittaa gnostilaisuudelle ja ylihurmioituneelle herätyskristillisyydelle tyypillistä kahden tason kristillisyyttä, missä kuilun toisella puolella ovat tavalliset kristityt sekä kirkkoinstituutio ja toisella korkeamman tietoisuuden saavuttaneet heränneet. Borgeaultin kosmisesta kristillisyydestä voisi innostua, ellei siinä muurattaisi Jumalan valtakunnan sijaan esiteosofi Jacob Böhmen, esoteerikko Valentin Tombergin sekä henkisen opettajan G.I. Gurdjieffin kosmista Baabelia. Luterilaisuudessa armo on sitä, että Jumala armahtaa syntisen, Borgeaultilla rakkauden elektromagneettinen kenttä, jonka vaikutuspiirissä ketään ei tarvitse pelastaa. Tässä kosmologiassa armon käsite samaistuu hindulaiseen purushaan, puhtaaseen tietoisuuteen sekä buddhalaisuuden tathataan eli perimmäiseen ykseyteen, mikä kadottaa luojan ja Luojan välisen eron.
Hiljaisuuden joogasta
Hiljaisuuden joogan liittyminen kristinuskoon jää kuitenkin löyhäksi. Luterilaisuutta toiminnassa ei ole nimeksikään. Mystinen lähestymistapa sivuuttaa ilmoituksen. Onkohan Harjunpään Jumala Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala? Hiljaisuuden joogan Kristus tuntuu leijuvan historiallisen, raamatullisen ja ristiinnaulitun Jeesuksen yläpuolella. Pyhä Henki ei häntä joogamatolla kirkasta. Harjunpää viittaa kristinuskon armo-oppiin, mutta hänelle se ei tarkoita syntisen pelastamista, vaan ihmisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Tämä ”oman itsen lempeä kohtaaminen” tarkoittaa halpaa armoa eli kilvoittelun turhentamista. Harjunpää ei kirjoissaan mainitse kastetta, ristiä, pelastusta tai paruusiaa. Hänen käsityksensä luomisesta jää epäselväksi, sillä luomiskertomukseen, saati ihmiseen Jumalan kuvana, ei viitata. Raamatullinen argumentaatio jää vähiin ja lähtee laukalle: Paavalin sana ruumiista Hengen temppelinä tarkoittaa Harjunpäälle sisäisen rauhan tilaa, vaikka apostoli kirjoittaa siveettömyyden tuomitsemisesta ja ruumiin ylösnousemisesta. Jeesuksen kehotus valvomiseen tarkoittaa nyt tietoiseksi tulemista sekä ”kaikista hyvää tekevimmän tilan” löytämistä syvän rentoutumisen asennossa.
Hiljaisuuden jooga on hindulaisuuteen kallellaan olevaa uushenkisyyttä. Tämä tulee ilmi sen kolminaisessa ihmiskuvassa ja tarkoituksessa: kehon tiedostamisen, mielen hiljentymisen ja tietoisuuden suuntautumisen kautta on tarkoitus päästä yhteyteen elämän lähteeseen, olemassaolomme perustaan ja Jumalaan. Kehoon ja mieleen ei tarvitse samaistua, vaan niitä voi havainnoida lempeästi. Paino on tietoisuuden laajentamisessa ja tietoisuuden valossa. Tässä Harjunpää liittyy omienkin sanojensa mukaan Joogasutran käsitykseen ”sisäisestä näkijästä”. Jatkuvat maininnat tasapainosta viittaavat niin ikään kristinuskon ulkopuolelle, hindulaiseen dualistiseen filosofiaan, missä tietoisuus on materiasta vapaa olomuoto. Voitettavia esteitä ovat stressi, suorittaminen, mielen levottomuus, keholliset lukot sekä takertuminen omiin kiinnikkeisiin. Mielen tasolle jäävät sanat, mielipiteet, arvostelut ja järjen päätelmät, jotka nyt valjastetaan kuuliaisiksi tietoisuudelle. Hiljaisuus ja jooga ovat ihmisen taajuus Jumalaan, ei usko.
Harjunpää rakentaa joogakäsityksensä Joogasutran varaan. Hän väittää Joogasutran eettisten periaatteiden ”tulevan lähelle” kristinuskon kymmentä käskyä. Tulkinta on perin erikoinen. Joogasutrassa omistaudutaan hindulaisella Ishvara-jumalalle. Kymmenen käskyn – mikäli asia on nyt päässyt unohtumaan – ensimmäinen käsky kieltää epäjumalien palvonnan. Joogasutran ohjeisiin kuuluu mm. pyhien kirjoitusten – eli hindulaisten vedojen – lukeminen, puhtaus, mistä ”seuraa vastenmielisyys omaa kehoa kohtaan” sekä selibaatti. Joogasutran ohjeiden tarkoitus on ohjata joogia vapautumaan jälleensyntymän kiertokulusta valaistumisen tilaan tai saavuttamaan yliluonnollisia kykyjä, kuten elefantin voimat, toisten kehoon asettuminen, avaruudessa liikkuminen, itsensä kutistaminen sekä tietenkin kaikkivoipaisuus. Sisäisen superpähkinän sijaan kymmenen käskyä painottavat uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen.
Harjunpään mukaan joogaaja voi kokea keveyden tunnetta ja aistia, kuinka hän on aalto rakkauden meressä. Tämä muistuttaa enemmän hindulaisen Brahmanin ja atmanin kuin juutalaiskristillistä Jumalan ja luodun välistä suhdetta. Kristus-valo samaistuu elämän ja oman sydämemme valoon, valaistumiseen eli luonnollisen olotilamme onnellisuuden kokemiseen, paratiisitilaan. Dionysius Areopagin hengessä Jumalan ja Kristuksen voisi tässä nimetä symboliksi korkeammasta ja sanattomasta todellisuudesta, jonka jokainen voi nyt helposti saavuttaa. Harjunpään joogassa ei ole kyse Kristuksen maailmasta erotetusta seurakunnasta, vaan maailman yhteistä ”kohtalonyhteydestä”, ei kirkonkellojen kutsusta jumalanpalvelukseen, vaan äänimaljan kehotuksesta läsnäoloon nykyhetkessä, ei itsensä tutkiskelusta Jumalan sanan, vaan Gurdjieffin enneagrammin valossa. Jumalan lain sijaan Hartikainen kirjoittaa vetovoiman laista, mentalistisesta tekniikasta, jonka mukaan energiasta koostuva universumi on jättimäinen toivomuskaivo.
Hiljaisuuden jooga on hathajoogan laji. Tässä keskiajalla syntyneessä joogaperinteessä keskeistä olivat chakrat eli meditaation kiintopisteet, kundaliinin eli jumalallisen voiman herättäminen sekä yliluonnollisten voimien ja kuolemattomuuden tavoittelu jooga-asentojen, asanoiden, ja hengitysharjoitusten kautta. 1900-luvulla hathajooga länsimaalaistui, maallistui ja kaupallistui ryhmäliikunnaksi. Henkisyys ja linkki vanhempaan joogaan on kuitenkin mahdollista – kuten Hiljaisuuden joogassa. Esimerkiksi Harjunpään käyttämä Soturiasana sisältyi hathajoogaan vasta 1900-luvulla, vaikka asennolla on pitkäikäisempi tausta hindumytologiassa. Puu-asento on vanha. Harjunpää liittää siihen Jumalan, juurtumisen sekä juurichakran mieleen tuovan ”maan energian”. Järvisen Lepään joogamatollani ja rukoilen -kirjan chakrameditaatio johdattaa vastaavasti lukijansa hindulaiseen, tantriseen ja esoteeriseen päiväuneen. Hiljaisuuden joogan asanat, niiden nimet ja merkitykset antavat sille modernin hathajoogan luonteen höystettynä Jumalan hyväksyvällä läsnäololla. Asentoja ei kristillistetä raamatullisilla narraatioilla tai ruumiin osien symboliikalla. Hiljaisuuden joogaa ei aloiteta tai lopeteta ristinmerkillä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vaan kämmenet yhteen liitetyllä namaste-tervehdykselle. Tämä tarkoittaa hindulaisuudessa toisessa olevan jumaluuden ja elämänvoiman tunnustamista.
Suomen kirkon pappisliitto palkitsi Heli Harjunpään vuoden pappina vuonna 2022.
Päätössanat
Harjunpään lause ”joogaa on kokeiltava itse ennen kuin siitä voi puhua, ja senkin jälkeen voi puhua vain omasta kokemuksesta” tuo mieleen Matrixin sanat: ”No one can be told what the Matrix is. You have to see it for yourself.” Jo järjen alistaminen kokemukselle on ongelmallista. Nyt kokemus menee vieläpä opin ja ilmoituksen yläpuolelle. Tämä on jo itsessään hälyttävä ja tuomittava tila, sillä Raamattu kehottaa selkein sanoin arvioimaan ilmiöitä terveen harkinnan hengellä. Kahden tason kristillisyys, Keatingin gnostilaisuus ja kehotus järjestä irti päästämiseen tarkoittavat myös kritiikin yläpuolelle asettumista.
Hiljaisuuden jooga todistaa Hiljaisuuden Ystävien lumoutuneen uushengellisyydestä. Teologisesta leväperäisyydestä kertoo Hiljaisuuden joogan ja yhdistyksen muun toiminnan avoimuus kaikille vakaumuksiin katsomatta. Liikkeen henkiset oppaat edustavat ei-kristillistä uushenkisyyttä, esoteriaa sekä itseaputaitoja. Yhdistys ei näytä toimivan luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Kun Seppo A. Teinonen aikoinaan riemuitsi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen lopettaneen vastauskonpuhdistuksen ajan, voi luterilainen nyt huokaista vastauskonpuhdistuksen ilmestyneen kirkon sisälle kaikessa hiljaisuudessa.
En näe tarpeelliseksi liittää joogaan saatanaa tai epäjumalien palvontaa, vaikka tällaisetkin yhteydet saattavat olla likempänä kuin moni valistunut suomalainen luulisi. Raamatun todistuksen ja luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan jokainen ihminen on luonnostaan kadotuksen lapsi, synnin orja ja saatanan valtakunnan vaikutuspiiriläinen. Tätä meille ei ilmoita tietoisuutemme valo, vaan Jumalan laki ja Jumalan sana. Tästä meitä ei pelasta liike, vaan lääke – Herramme Jeesuksen Kristuksen sovintoveri.
Kirjallisuus ja lähteet
Harjunpää, Heli
Suomalainen joogakirja (Minerva 2014)
Hiljaisuuden tie – Kristillisiä joogaharjoituksia (Kirjapaja 2017)
Kiitollisuuden jooga (Kirjapaja 2018)
Hiljaisuuden jooga® – ohjaajan opas (Kirjapaja 2022)
Leppänen, Mari
Kuulun tähän maisemaan (Kirjapaja 2023)
Pesonen, Anni
Credo – Tieni mystiikkaan (Basam Books 2021)
Keating, Thomas
Avoin mieli ja sydän, Suom. Pesonen, Anni (Hiljaisuuden Ystävät ry 2024)
Bourgeault, Cynthia
Mystical Hope – Trusting in the Mercy of God (Cowley Publications, U.S. 2001) https://wisdomwaypoints.org/2020/09/mystical-hope-chapter-one-awakening-in-the-body-on-the-journey-to-the-wellsprings/
The Heart of Centering Prayer – Nondual Christianity in Theory and Practice (Shambhala Publications Inc. 2016)
Olli, Seppälä (Toim.)
Lepään joogamatollani ja rukoilen (Kirjapaja 2020)
Rautaniemi, Matti
Joogan historia – erakkomajoista kuntosaleille (Basam Books 2020)
Kontala, Janne
Yogasutra – Hiljaisen mielen tie (Basam Books 2020)
Hellqvist Elina & Komulainen, Jyri (Toim.)
Henkisyyttä ja mielenrauhaa – Aasian uskonnollisuus länsimaissa (Gaudeamus 2020)
Merton, Thomas
Hiljainen elämä – Thomas Mertonin päiväkirjat, Suom. Jyväsjärvi, Mari (Basam Books 2005)
Hetkien kirja, Suom. Saikkonen, Leena (Basam Books 2014)
Häyrynen, Seppo & Kotila, Heikki & Vatanen, Osmo (Toim.)
Spiritualiteetin käsikirja (Kirjapaja 2003)
Melzer, Friso
Haaste Intiasta, Suom. (Suomen Lähetysseura 1966)
Hakkarainen, Raine
Mystinen Maestro – Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus (Kirjapaja 2018)
Anton, Emil
Vatikaanin II kirkolliskokous – Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan (Emil Anton ja Amanda-kustannus 2015)
https://vatikaani2.wordpress.com/2020/07/16/kirja-ilmaiseksi-zenodossa/
Damaskolainen, Johannes
Ortodoksisen uskon tarkka esitys, Suom. Seppälä, Johannes (Ortokirja 1980)
